perjantai 30. syyskuuta 2016

Wider than a mile.

Heräsin taas liian aikaisin, koska olin niin ihmeissäni elämästäni. Ja toki elimistöni on jonkinasteisessa kiihdytysvaiheessa, joka tekee aineenvaihdunnastani vilkasta, unistani outoja, ruokahalustani vastahakoista ja nipistää nukkumistani alusta ja lopusta. Saatan olla liikkunut hieman liikaa, sekä vartaloltani, että mieleni heilahduksissa. Epäilen, että pahempaa on tulossa, kiitos männyn, joka sai minut juuri oikealla hetkellä sanomaan ääneen mitä haluan, mitättömän, pienen, irrallisen ja tähän asti ääneen lausumattoman toteutumattoman asian, mutta joka aiheutti lumivyöryn, jonka alle olen nyt jäämässä.

Olin töissä muutamaa minuuttia jälkeen seitsemän. Kahviautomaatti lämmitti vasta vettä päivän urakkaansa varten, ja toinen, perinteinen kahvinkeitin, sellainen iso, tohtori Sykerön resiinan näköinen laitos ei totellut, vaikka miten painelin sen nappeja epätoivoissani. Ystävällinen ihminen tuli paikalle vääntämään ajastimen kytkintä, ja kertoi, että yhden pannullisen tippuminen kestäisi varttitunnin. Täysimittainen paniikki iski.

Sain lopulta kahvia. Tämän jälkeen verensokerini heittelivät. Söin hieman, se auttoi hetkellisesti luetun ymmärtämisessä, mutta sitten taikavoimainen kykyni muodostaa näkemistäni pikseleistä graafisia merkkejä, jotka muodostavat äänteitä ja merkityksiä, katosi jälleen jonnekin päästäni huokuvaan kohinaan. Lukitsin oven ja lepuutin itseäni lattialla, toivoen, että kukaan ei kurkkisi sisään sälekaihdinten raoista.

Koska olin kykenemätön pääasiallisiin tehtäviini, päätin keksiä itselleni korvaavaa työtä. Fyysistä, ei älyllistä. Oikeasti, on sekin minun työtäni, mutta tällä hetkellä luetun ymmärtäminen olisi varmaankin ollut kiireellisempää. Sen sijaan järjestelin tavaroita, vein niitä paikoilleen. Postitin paketteja. Hiki alkoi tippua hiussuortuvieni päästä, vähän kuin chacha-tunnilla, siinä vaiheessa kun tajusin, että time-stepin ja kolme hidasta -askelen lähtö oli miehen viemänä täsmälleen sama, enkä erottanut niitä luotettavasti toisistaan ennen kuin oli aina jo aivan liian myöhäistä, ja jouduin tuijottamaan varpaitamme hengen hädässä, ja silti töksöttelin vain kömpelösti väärään tahtiin.

Minua kehotettiin lähtemään kotiin. Bussia piti odottaa 15 minuuttia. Mutta muuten oli oikein kiva päivä töissä.

Kotona kävin kaupassa, koska meillä ei ollut ruokaa, ja tein sitten ultimaattumista lohturuokaa - jauhelihakeittoa.

Nyt sain käteeni grogilasillisen ananasmehua jossa on liraus Suomi-viinaa. Luulen, että saatan nukkua ensi yönä hetken. Toivon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti