perjantai 30. toukokuuta 2014

Dagen efter.

Mietin liikaa mitä kirjoitan. Aiemmin oli helpompi, kun aiheet pyörivät enemmän fyysisen oman navan ympärillä, pintapuolisemmissa asioissa. Nyt en jotenkin jaksaisi lätistä eri mallisten topin kaula-aukkojen luomista harhanäyistä ja niiden edullisuudesta muhkeahkolle siluetilleni.

Sen sijaan olen hyvin harkitsemattomasti ja itseäni yllättäen avautunut mm. eroamisestani, siihen liittyvistä tuntemuksistani. En mielestäni ole sanonut mitään liikaa, mutta kävin varmuuden vuoksi poistamassa joitakin vanhempia tekstejä. Tuntui silti hyvältä aikanaan ruotia niitä asioia jossakin. Eri paikassa kuin missä teen arjen sujumiselle välttämättömät kanssakäymistarpeeni.

Bloggaus on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten minä olen. Silloin joskus tämä oli virtuaalitodellisuus johon pulahtaessani olin hauskempi, viehättävämpi ja itsevarmempi kuin siinä toisessa todellisuudessa, ja ne kaksi maailmaa olivat selkeästi erillään toisistaan. Nyt tuntuu, että aivan sama vaikka kirjoittaisin omalla nimellä ja naamalla, koska en pääse enää irti siitä tunteesta että minun ajatuksiani lukevat myös ihmiset, jotka tuntevat minut. Ehkä jopa Kaunomieli. Hän tietää, että äiti kirjoittaa, ja on antanut luvat muutamien kuviensa julkaisuun. Tai kuka tahansa tuntemani, päivänä mina hyvänsä, ja minut kyllä tunnistaa. Sisko tunnisti suurinpiirten kahdesta ensimmäisestä lauseesta, kun vahingossa eksyi entiseen blogiini. Että joo, olenkohan tosiaan niin kovin erilainen kuin mitä tänne kirjoitan.

Toisaalta, ehkä olen ihan oikeastikin nykyään hauskempi, viehättävämpi ja itsevarmempi kuin ennen. Aivan varmasti taidan olla. Ainakin aion vakaasti kuvitella niin, koska en näe erityistä etua siinä jos ajattelisin toisin. Toisaalta, postasin eilen tänne kuvia sämpylöistä.Nyt vähän ihmetyttää.

Olen tainnut nyt selättää ikäkriisin. Se oli kamala, todellinen, yli kaksi vuotta vellova kriisi, joka ei kuitenkaan ollut patologista masennusta. Ajatukset pyörivät inhottavan pientä rataa sen kuuluisan oman navan ympärillä, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. Se alkoi ihan ulkoisista jutuista. Että kas, mikä on tuo heijastus kanssaihmisten silmissä, olenko se tosiaan minä? Enkö olekaan enää 26, mikä oli se ikä jossa edellisen kerran ehdin hetken ajan ajatella kuka olen. Ja säikähdin sitä oikein tosissani, koska en ole ollenkaan niin kypsä ja henkistynyt kuin olen joskus luullut olevani.

Kun täytin 40, istuin ystävien kanssa Never Grow Old –nimisen paikan patiolla (jonne minut raahattiin puoliväkisin), joimme erinomaisia mohitoja, ja minä muistaakseni sanoin, etten odota elämältä enää mitään. Että tässä taisi olla kaikki oleellinen. Ystäväni sanoi, että hän ei ehkä ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Toinen ystäväni sanoi, että hän varmaan kuolee kohta. Meillä on ollut paljon hauskempaa useasti tuon jälkeen.

Joku muu jossain muualla sanoi, että ei noin saa ajatella, elämässä pitää aina olla unelmia. Ja että hän ei esimerkiksi vielä koskaan ole käynyt Yli-Kiimingissä.

Nyt olen 41, ja hokenut sitä itselleni niin paljon, että muistan aivan varmasti olevani viisitoista vuotta vanhempi kuin 26-vuotiaat, jotka suunnittelevat kesähäitä ja ensiasunnon ostoa. Ja yritän myös välttää sitä, etten liikaa näyttäisi nauttivani siitä että olen sangen kaikkitietävä täti-ihminen.

Naiset asemoivat itseään sosiaalisissa tilanteissa koko ajan, haistelevat ilmaa, tunnustelevat, valikoivat, jättävät sanomatta ja tekevät korvaavia eleitä. Nainen, joka ei tee niin, vaan sanoa möläyttää asiat yhtä suoraan tilanteessa A ja B on vähän outo. Miehille se sallitaan, mutta siksipä jotkin asiat maailmassa hoidetaan täysin miesten ulottumattomissa. Miehen tavalla käyttäytyvä nainen jää miehen lailla ulkopuolelle tuollaisista japanilaisista teenkeittoseremonioista.

Minä alan antaa itselleni anteeksi senkin, etten ole erityisen hyvä jätkä enkä myöskään korrektisti toimiva nainen, vaan jotain siltä väliltä, tai sitten piste jossain janan ulkupuolella. Alan osata sysätä syrjään mielestäni ne tilanteet, joiden jälkeen tunnen voimattomuutta siitä kun en osannut toimia täydellisesti. Kyllä minä yritin, siinä hetkessä, mutta aina ei vain hoksaa. Joskus huomaan, etten tosissani edes välitä.

Eron suhteen helpotti, kun jossain vaiheessa tajusin yrittäneeni ihan tarpeeksi. Olisinhan minä tietenkin halunnut, että se toimii.

torstai 29. toukokuuta 2014

Perhosvaikutus.

Linkit eiliseen inspiraatioihin:

https://www.youtube.com/watch?v=vkOhXeYRAZ0&feature=kp
https://www.youtube.com/watch?v=ztfDsmIxLJo

Jos nyt päätämme uskoa kosmiseen tasapainoon, olen pahoillani, koska jossain muualla on nyt asiat jotenkin hullusti. Nämä nimittäin olivat täydellisiä nämä sämpylät, ja niitä tuli täsmälleen 18 kpl, 9 per pelti.



Olin vielä oikein kapinallinen, en pistellyt niihin haarukalla reikiä ennen uuniin työntämistä. Ajattelin kerrankin kokeilla, mitä tapahtuisi. Ei paljon mitään.

Olen muutenkin tehnyt tänään asioita oikein meditatiivisesti. Silitin huolellisesti monta mekkoa, katsoin jopa silitysohjeen. Yleensä silitän kaiken kolmosella, höyryn kanssa. Se on hämmentävää, miten monta mekkoa ja sukkahousuparia tämä vuodenaika vaatii kolmen naisen taloudessa, mutta tällaisina hetkinä olen ihan vain iloinen siitä, että minulla on tyttöjä.

Käskin aiemmin keväällä Kaunomielen etsiä itselleen juhlavan asusteen, kuten esimerkiksi mekon, koska on useitakin aiheita juhlaan. Hän ei kuitenkaan siskonsa lailla halunnut minua mukaansa sovittamaan kaupungin joka ikistä bilekolttua, vaan vienosti lainasi luottokorttiani ja tilasi tämmöisen internetin ihmemaasta:



Minun tuli pienentämän mekko yläosasta napakammin tyköistuvaksi, koskapa Kaunomieli on sodanjälkeisen jälleenrakennusyhteiskunnan ihannenaista sirorakenteisempi jopa S-koossa. Ryhdyin puuhaan häkellyttävän luottavaisin mielin, tajuten, että palautus- ja vaihto-oikeus ovat enää unelmaa, ja onnistuin muotolaskoksissa ja ylimääräisen kankaan piilotuksissa kertalaakista. Kyllä nyt yläasteen käsityönopettajani, joka oli minua aiemmin opettanut myös äitiäni, joka oli hänen tähtioppilaansa, ja siskoani, joka vahvisti käsitystä siitä, että geeniperimämme on tältä osin laadukasta, olisi huokaissut helpotuksesta. Kyllä minä ihan auttavasti pärjään, ehkä kuitenkin enemmänkin avaruudellisen hahmotuskykyni kuin oikeaoppisten tekniikoitteni ansiosta.

Ruoho odottaa vielä leikkaamista. Ja jääkaappi pitäisi pestä, kun se on nyt sopivasti tyhjäkin. Ja siivota pitäisi, mutta ajattelin vain unohtaa tehdä sen, vähän kuin ne haarukanreiät. Pakatakin täytyy, ja huomasin eilen, että auton peräkontti on vieläkin täynnä kirpputorilta kaupaksi menemättömiä tavaroita.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Bite me all the single ladies.

...sinun lähtösi jälkeen ollut on niin vaikea...

Ei vaiskaan. Tänään kyllä jurppi lievästi. Kävin palvelevalla huoltoasemalla, jonkinlaisen henkilökohtaisen kirouksen ansiosta jälleen hameessa ja korkokengissä, kuten aina niinä päivinä, kun käyn katsastuskessa, vaihtamassa tuulilasin tai muuten huollan autoani tai käyn ylipäänsä paikassa jossa on paljon rekkakuskeja tai muita kuljetusalan ammattilaisia. Vastaavasti jos minulla on lounastreffit vaaleanpunaiseen kauluspaitaan ja kapealinjaiseen pukuun pukeutuneen kaupustelijan kanssa kaupungin jäykimmässä pöytiin tarjoiltuihin lounaisiin erikoistuneessa keskieurooppalaistyylisessä ruokaravintolassa, en varmasti edes edellispäivän kalenterihälytyksestä huolimatta muista laittaa ylleni mitään muuta kuin hiutuneet farkut joissa näytän Pearl Jamin basistilta ja converset, tai jopa uggeja jäljittelevät markettijalkineet. Ja kaulahuivin, joka antaa olettaa minun kasvattavan umppikompostissani jotain, mikä ei kestä päivänvaloa mutta tarvitsee ultraviolettilampun.

Tänään siis kipsuttelin koroissa ja kapeahkossa hameessa normaaleja lyhyempiä askeleita. Ja kyykistelin sirosti liruttaessani bensaa kanisteriin, jossa kuljettaisin sen kotiin ruohonleikkuria varten. Tuolla huoltoasemalla, jossa en koskaan käy jos ei ole pakko, on sellainen asiakaspalvelija, joka luikahtaa paikalle ja tarjoutuu tankkaamaan auton puolestasi vapaaehtoista maksua vastaan. Paitsi, jos ajaa auton A-tankkaukseen, kuten minä tein, koska halusin välttää sen, että kipsuttelisin uudelleen modernisti muotoilluissa kiilakoroissani pitkin paikallisen Veijo Esson baarin klinkkerilaattalattioita maksamaan bensaostokseni.

No, siinä minä siiten kyykistelin sirosti, ja asiakaspalvelija hymyili minulle rohkaisevaa hymyä viiden metrin päässä, tervehdittyään ensin kuuluvasti. Moottoripyöräkerholaiset joivat kahvia terassilla ja eivät hymyilleen. Mutta olenhan minä sentään itsenäinen nainen, joka osaa kyllä tankata, jopa kanisteriin, ja osaa tehdä sen koroissa. Ja suomalainen, ja hyvin tottumaton yllättäviin asiakaspalvelutilanteisiin.

Kaappimies on reilu, hän kertoi minulle etukäteen, ettei minulla ole nykyisin a)bensaa, b)kanisteria, joten hoksasin käydä huoltoasemalla ennen kuin nurmikon leikkaaminen olisi ajankohtaista. Minulla on muutenkin tapana jättää tuo homma aina viime tinkaan, ja meiltä on matkaa huoltoasemalle.

Tänään siis muistin hakea bensaa, vaikka oli se kirous, ja Diiva, ilmeisesti hyvityksenä luonteenlaadustaan ja sen kirjavampien puolien kukoistuksesta lähestulkoon tarjoutui leikkaamaan nurmen etupihalta. Paitsi että emme saaneet käyntiin kumpaakaan ruohonleikkuria talven jäljiltä. Emmekä me, kaksi suomalaista itsenäistä naista tietenkään pyytäneet apua aidan takaa, tai tien toiselta puolelta, tai ohi ajavilta pitkäkaulaisilta pyöräilijöiltä.

Kaappimies tulee käymään huomenna.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Viestejä taivaalta.

Tänään on ollut hyvä aikasuhdepäivä. Ajatus oli lähteä töistä tirpakasti vähän ennen neljää, hakea Kaunomieli kyytiin, kurvata nopsaan kotiin, puunata flunssainen Diiva esiintymiskuntoon, siivota keittiö ja laittaa pesukone pyörimään, kurvata takaisin kylille pikaruokapaikan kautta, toivoa että löytyy parkkipaikka ja että lippuja on vielä saatavilla, katsoa läpi kuusitoista tanssiesitystä, tulla kotiin laittamaan pyykit kuivumaan, ja mennä aikaisin nukkumaan jotta olisin virkeä huomenna uuteen työpäivään. Näin siis ajattelin.

Sitten Kaunomieli tuli autolle, muttei suostutunut tulemaan sisään ennen kuin etsin hänelle paperia. Niillä hoodeilla, mistä hänet pitää hakea, asuu sellainen mummeli, joka joka juttelee variksille. Ne seuraavat mummoa maassa hyppien, ja katsovat tiiviisti samaan suuntaan hänen kanssaan. Joskus ne seuraavat myös kaunomieltä. Nyt Kaunomielen oikea käsivarsi (paljas sellainen, kun oli lämmin päivä ja hihaton paita) oli suurelta osin mustan ja valkoisen kirjava linnunpaskasta. Sitä oli tippunut taivaalta, koko käden mitalta, mutta ei yhtään pisaraa hiuksiin tai vaatteille.

Kurvasimme siis lähimpään Lidliin ostamaan kosteuspyyhkeitä. Ja minttupuffetin. Ja siihen se tehokkuus sitten herpaantui, onneksi.

Sain sentään piirrettyä Diivalle silmät ja posket, ja suostui ottamaan särkylääkettä. Ja ehdimme syödä, ja löysin parkkipaikan, ja aikaa jäi vielä myös kävellä ympäriinsä ennen esityksen alkua niin kauan, että ehdimme kuvitella että olemme ihan vieraassa kaupungissa ja sain rakot pikkuvarpaisiin. Ja oli sellainen olo, että näinhän kesäillat pitäisikin viettää, hengaillen ympäriinsä, ilman että on kiirettä tehdä listan seuraava asia.

Diiva tanssi taas kauniisti, ja minä en edes itkenyt. Ja oli musiikkia, ja ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä, ja muistin, että haluan päästä tanssimaan. Sitten laitan kyllä mukavammat kengät. Näin vanhoja ja uusia tuttuja, ja ihmettelin taas, että olen tosiaan asunut täällä niin kauan, että tunnen ihmisiä jotka asuvat myös täällä.

Tässä on excelini tämänhetkiset Top 100 vaatteen joukkoon mahtuvat kengät. Ihan kesäisimpiä ei ole vielä käytössä, eikä keltaiset juoksulenkkarini ole "kengät" kategoriassa, vaan "urheilu", missä ovat muutkin sellaiset vaatteet tai asusteet, joita en voi käyttää muussa tarkoituksessa kuin varsinaisessa urheilutoiminnossa. Noilla ruskeilla kävelylenkkareilla olen saattanut käydä kuntakeskuksen S-marketissa, tai ajaa autoa ilman urheilutarkoitusta.



Ostopäivät eivät pääosin pidä paikkaansa, tuo sarake pitäisi siivota jonain hyvänä muistipäinänä. Useat kengistäni ovat vuosikertakamaa, ja olen nyt päivännyt ne tuohon exceliinlisäämispäivän mukaan. Copy-paste, tai joku muu häiriintynyt idea. 2014 vuoden puolella olen noista hankkinut vain Converset. Käyttökertojakin olen joutunut vanhimpien osalta arvioimaan, ja olen ollut arvioissani varovainen.

Ilman tätä exceliä en millään uskoisi, että käytän niitä viininpunaisia Marco Tozzin sangen sovinnaisia, jopa tylsiä avokkaita noin kamalan paljon. Etenkin, kun ne sijaitsevat työpaikalla. Kävin niillä vahingossa kotona yhtenä päivänä, kun sairastuin kesken päivän.

Ei sillä, ettäkö tämä tieto jotenkin mullistaisi elämäni. Mutta olen kuitenkin valistuneempi tehdessäni ostopäätöksiä. Tajuan, miten suuren ajan elämästäni vietän erilaisissa pyjamanhousuissa. Ja töissä.


maanantai 19. toukokuuta 2014

Female passion.

Tämä näky kosketti jotain salattua kieltä sisimpäni cembalossa.



Kyllähän minä tietenkin jotain elämääni kaipaan – sekä uusia alusvaatteita, että ehkä myös intohimoa, mutta silti. Enkä lainkaan epäile, etteikö tällekin genrelle löydy oma harrastajakuntansa.

Piti oikein käydä googlettamassa ”Jari Sarasvuo” ja ”Intohimo”. Minulla on oma yksipuolisen intohimoinen suhteeni Jari Sarasvuohon, en vain lakkaa hämmästelemättä sitä kursailemattomuutta jolla hän vääntää asian kuin asian sopivankokoiseksi keppihevoseksi, jolla kopsuttelee aasinsiltaa pitkin kohti uskottavan vilpittömyyden kuunsiltaa. Ja saa joskus jopa minut vakuutettua.

Tällaisia hitteja löysin heti kättelyssä:
Jari Sarasvuo: Intohimo johtaa kadotukseen.
Jari Sarasvuo: Intohimo johtaa addiktioon.
Jari Sarasvuo: Miten aito intohimo kääntyy fiksuiksi talousluvuiksi?
Sarasvuo uskoo menestyksen johtuvan intohimosta tekemiseen vihaajista välittämättä.
Sarasvuo: Ei ole menestystä, täyttymystä eikä kutsumusta ilman intohimoa.
Sarasvuo: Ilman uskoa ei uskalla heittäytyä intohimoon
Jari Sarasvuo: En saa intohimojani hallintaan

Intohimosta on moneksi, ainakin Jarin mukaan. Vaikka olen kovasti ihtohimonaisia ainakin noin niin kuin periaatteessa, päätin tällä kertaa olla toteuttamatta tripla-Female Passion-fantasiaani Tokmannilla. Vaikka olenkin ihan hernepussina yleensä näissä monikkopakkauksissa.

torstai 15. toukokuuta 2014

Arbetsurtikaria

Vatsatauteja, nyt kolme yhden hinnalla!

Naismiehistömme kolmaskin jäsen potee. Omani taisi olla näistä taudeista groteskein, tyttärien pahoinvoidessa paljon sivistyneemmin kuin minä.

Itse olen jo palannut marssijärjestykseen. Talo on vielä myymättä, varaudun puunaamaan sitä jälleen lauantaina, seuraavien onnekkaiden katsojien saapuessa sunnuntaina. Omenapuun kukintakin odottaa vielä strategisesti oikeaa hetkeä - hyvä niin – ja ruohon vihertyminen ei haittaisi lainkaan asiaa. Sen verran suurpiirteisesti olen haravoinut, jos sitäkään.

Töitäkin olen tehnyt, suhteellisen paljon. Eilen yli kaksitoista tuntia pelkästään työmaalla. Yleensä olen aika sujuva jättämään työajatukset jonnekin moottoritien varteen kotiin pöristellessäni, mutta nyt on taas sellainen kausi, että tunnen ettei minun ja työn välillä ole minkäänlaista säteilysuojasuojahaalaria, esiliinaa tai edes näppylähanskaa. Ne on ne ihmiset, ei se työ. Niistä on tullut tärkeitä, ja siksi ne pääsevät niin iholle.

Ja ei, minulla on edelleenkin vain yksi työpaikkaromanssi plakkarissa, ja sekään ei enää validi.

Siivoamisen, oksentamisen, työnteon, Euroviisujen ja tyttäriin liittyvien toiminnallisuuksien lisäksi en ole oikein ehtinyt pohdiskella elämäni muuttumista. Silloin tällöin tulee hiljaisia hetkiä, jolloin tuijotan katon kuultolakattua kuusipaneelia, ja mietin vain, että onpa tuo kaunista. Ja olen kiitollinen siitä, että saan ajatella sitä samaa ajatusta riittävän pitkään kenenkään keskeyttämättä, ja kysymättä, että mitä mietit.

Ja sitten väännän itseni takaisin pystyasentoon ja laitan pyykkiä pyörimään, sillä minulla ei ole ainakaan viikkoon ollut puhtaita alusvaatteita tarjolla muualla kuin pyykkinarulla kuivumassa tai puhtaan pyykin korissa. Kunhan ehdin, asialle täytyy tehdä jotain, excelissäni täytyy olla tilaa kolmelle parille uusia pikkuhousuja. Kaapissani on.

Olen alkanut epäillä, että se nurkissani majaillut mieshenkilö ihan oikeasti taisi tehdä kotitöitä. Todistetusti se teki niitä usein väärin (tiskikoneen täyttö/tyhjennys), huonosti (käsintiskaus), vain keskiosasta (imurointi), ja turhaan (konetiskattavien astioiden käsintiskaus huonosti), mitkä seikat raivostuttivat minua aivan määrättömästi PMS:n asteen vaihtelusta riippuen, ja yritin olla kommentoimatta asiaa mitenkään koska tajusin tietenkin olevani oikeusmurhaaja, mutta silti, työtä on nyt enemmän. Paimennan toki tyttäriä omien osuuksiensa hoitamiseen, mutta tavallaan tykkään myös pitää narut ja kirveen vihdoin ihan omissa käsissä. Kotitöiden tekeminen on nyt mukavampaa koska on selvitettävänä paljon vähemmän epämääräisyyksiä joiden alkuperää tai tarkoitusta en tiedä, ja saan laittaa tavarat juuri mihin haluan, ja ne pysyy siinä. Olen niiiin selvää vanhapiika-ainesta.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Pieni talo pottupellolla.

Kun tytöt olivat pieniä, he hurahtivat täysin Laura Ingalls Wilderin kirjoihin, myöhemmin myös tv-sarjaan. Kaunomielen suuri haave oli päästä käymään joskus oikeassa Laura Ingalls Wilder –museossa. Tai ainakin lainata kirjastosta joka ikinen Pieni talo preerialla -kirja. Diiva raahasi yhden kevättalven ajan iltaisin joulukuusenraatoa pitkin pihaa perässään, kuvitellen sen olevan peuranruho, ja haaveili tulevansa isona yhtä hyväksi isäksi kuin Charles Ingalls. (Suhtauduin asiaan samalla mielentyyneydellä kuin Klikkaa-mua-Ella Rosalindan kotialttariin). Tytöillä oli iso arkku täynnä kaikenlaisia vanhoja mekkoja, essuja ja kankaita, ja niiden sovittelu, pukeminen ja “ompeleminen” oli olennainen osa leikkiä. Voi että se oli herttaista, kun he töpöttelivät leikkikyläkauppaan myymään kananmunia monta kerrosta ruudullista puuvillaa päällään, huivit päässä, maitohinkin ja korin kanssa.

Diiva katsoi kaverinsa kanssa DVD:ltä Pieni talo preerialla –sarjan jaksoja. Kaveri oli lestadiolaisesta kodista, joten kysyimme ja saimme luvan asialle hänen kotoaan. Tyttö itki lähes ensimetreiltä jakson jos toisenkin loppuun asti. Tykkäsi, kuulemma.

Minulla oli toissapäivänä ihan sama olo medialukutaitoni suhteen, kun katsoin pleikkarin kauta Yle Areenalta Euroviisujen ensimmäistä semifinaalia. Koska uusi tallennuslaitteeni toiminut toivotulla tavalla ja palasi nyt ensi hetkessä huoltoon, olen ollut ilman, ja siis käytännössä teeveettömässä tilassa. Jotain ihan vähän olen katsonut koneelta. Minulla on myös sangen ankara vatsatauti, ruokamyrkytys, tai kalorikeijo vastasi viimeinkin hartaisiin toiveisiini osallistua näihin läskitalkoisiin edes jotenkin, ja tuossa vaiheessa kipua, kuvotusta, oksentelua, kurlausääniä mahasta, ripulointia, palelua ja hikoilua oli kestänyt kaksi päivää. Alkutekstit, orastavaa musiikkia, ihmiset alkoivat taputtaa käsiään. Paruin ulvovalla volyymilla, en nähnyt kyyneliltäni mitään. Rauhoituin jossain neljän biisin kohdalla. Ihan muuten vain. Unohdin sanoa aiemmin haasteessa, että minua usein itkettää kun ihmiset taputtavat käsiään.

Voi tätä nestehukkaa. Nyt alkaa vähän helpottaa, mutta ihan kuivilla en ole vieläkään.

Kaappimies, joka hämärien muistikuvieni mukaan kävi myös torstaina auttelemassa tai ainakin toi Kaunomielen kotiin jostain ja kuskasi Diivaa jonnekin ja takaisin, kutsui itsensä viisuvalvojaisiin, jotka ovat meillä The Event. Nukkui tyhjässä työhuoneessa. Nyt olikin ihan mukavaa meille kaikille istua iltaa yhdessä. Ehkä tämä sairastaminen sai minut hidastumaan hänen taajuudelleen sopivasti, yleensä olen liian levoton.

Tänään päätin olla terve, jotta olisin sitä varmuudella myös huomenna. Hermostun liikaa jos työt vielä enemmän kasaantuvat.

Hetkittäin olen enemmän terve kuin niinä muina hetkinä. Minulla on kuitenkin myös näyttö huomenna, eli koti on puunattava jälleen kerran esiintymiskelpoiseksi. Nyt olisi sopiva aika tärpätä, ja se tuntuu vähän haikealtakin ajatukselta. Ja pelottavalta, koska olen niin itse vaatinut tämän muutoksen tapahtuvaksi. Ketäs minä sitten syytän, jos asiat eivät sujukaan?

Olen sopinut puuhtarhahengettären kanssa, että heti kun nämä uudet talonkatsoja ajavat pihaan, etupihan hedelmällisyyssymboli, miniatyyrikokoinen runsassatoinen omenapuu puhkeaa kukkaan tai edes isoille rusottaville nupuille ja paistattelee ihailussa kuin Milon Venus simpukankuorellaan. Västärikkiparvi lehahtaa tiilikatolle kiilamaiseen kuuden miehen poikabändimuodostelmaan tekemään jammaavia ristiaskeleita, ja rusakonkokoinen oravarouvamme Rauha saapuu etupihan mäntyyn kieppumaan trapetsitaiteilijana luodakseen sopivan harhautuksen pihan satunnaisille pienille puitteille. Kuten sille, ettei talossa ole terassia. Toimii varmasti.


lauantai 3. toukokuuta 2014

Blue velvet.

Tunnen itseni voitokkaaksi. Tein jotain lähes teknistä, mitä en ole ennen tehnyt. Tai älynnyt tehdä. Katsoin netin kautta Klikkaa mua –ohjelman viimeisimmän jakson. Ei varmaan pitäisi julkisesti tunnustaa olevansa niin tampio, ettei ole älynnyt tuollaista mahdollisuutta olevan aiemmin.

Hetken jo voitonhuuman poltellessa suonissani mietin, tarvitsenko lainkaan tallentavaa digiboksia. Hankin siis sellaisen, mutta se ei toiminut, ja hovielektroniikkahankkijani (kyllä vain kaappimies saa pitää tämän roolin) kävi eilen hakemassa vempeleen pois vaihtaakseen sen toimivaan. Että huudanko perään, että ei sittenkään. Sitten hoksasin, että ei me tyttöjen kanssa kuitenkaan kolmestaan ikinä tuijotettaisi läppärin näyttöä. Ehkä kohtuullisen kokoinen jalustalla kököttävä tv-vastaanotin on ihan ylihuomenna jo esihistoriallinen reliikki, mutta minulle on tärkää, että sen ääreen voi käpertyä ihan yhtä aikaa katsomaan euroviisuja, Greyn anatomiaa ja muuta sen sellaista. Ja että noiden katsominen saadaan sopimaan kaikkien aikatauluihin, ja että kuvan voi pysäyttää aina kun Diivalla on Arvaappa-äiti-mitä –hetki.

Että joo, otetaan nyt kumminkin yksi sellainen, tallennuslaite. Muutaman päivän pärjään kyllä ihan hyvin ilman.
Näköni on huonontunut. Siis ihan näkö-näköni. Se on tietysti armeliastakin, kun ei erota kaikkia hiusryppyjä, isontuneita huokosia ja maksaläiskiä peilistä niin helposti. Toisaalta on hämmentävää, että kolme päivää säärikarvojen ajelemisen jälkeen huomaa, että vasemman säären takaosassa on vallan vallattomia pitkiä kiehkuroita edelleenkin. Ehkä olen vain huolimaton.

En ole nyt silmääräisesti aivan varma, olenko kehittänyt sääriini mittavat suonikohjukasvustot, vai värjäävätkö Lindexin perusfarkkuni ihoani edelleenkin. Olen varmasti ansainnut kumman vain rangaistuksen fyysisen habitukseni ja terveyteni laiminlyömisestä.

Kävin nyt vihdoin lenkillä, vappuna se jäi väliin ja eilenkään en ehtinyt. Ylellisen kirpakka sää näin aamusta, pieni lumikerros polulla ei haitannut. Krookukset puskevat sen läpi pihassa. Sykevyön palvelussuhdetta ei vielä tullut uudistettua, koska en muista, mihin olen sen tunkenut. Olen vuoden aikana järjestänyt kaappejani niin monta kertaa uudelleen, etten enää pysy perässä. Myös yksi kotiavain on hukassa. Yhden toisen kodin avaimen löysin sattumalta, tuulitakin taskusta. Ei pitäisi tunnustaa tällaisiakaan, että olen näin hunero tärkeiden esineiden kanssa.

Voi hyvänen aika elämäni kuulostaa tylsältä tänään. Tuntuu silti ihan mukavalta.

torstai 1. toukokuuta 2014

Do-nots.

Ylellistä, herätä torstaiaamuna puhelimen vakioherätykseen, ja todeta, että tänään ei tarvitsekaan. Nukuin vielä kolmisen tuntia, keitin kahvit juuri avatusta pakasta (tuoreet aromit), ja tytöt nukkua posottavat vielä pitkään. hanaa olla yksin. Toistaiseksi en ole saanut yksinelosta tämän suurempia kicksejä, mutta tämä on aika paljon.

Suunnitelmani on, että ensin tyhjennän pääni kaikista turhista sisustuselementeistä, pyyhin pinnat mikrokuituliinalla, avaan ikkunat ja ovet ja tuuletan kunnolla. Mutta ei mitään kiirettä.

Vappusuunnitelmiin kuuluu hieman myöhästynyttä talvirenkaiden vaihtoa (täällä on satanut lunta vielä toissapäivänä), lisää munkinpaistoa (eilen pyöräytin jo yhden satsin), pieni vappuajelu hulinan äärelle ja lenkkeilyn uudelleen aloitus. Ja ulkona istuskelua kahvikupin kanssa.

Liikkuminen on viime viikkoina jäänyt liian vähälle, kun olen hakenut uutta elämänrytmiä. Ja pakonomaisesti halunnut varmistaa, että tiskipöytä kiiltää ja pöydät notkuvat hyvästä kotiruuasta. Koska jos tiskipöytä ei kiiltäisi, tai lapsilla ei olisi itse tehtyjä sämpylöitä, lautasmallin mukaisia ruoka-annoksia, vähäsokerista rahkaa ja valmiiksi viipaloituja välipalasalaatteja, riski siihen, että hetkenä mina hyvänsä luhistuisin ja alkaisin karjalaiseen tapaan itkijänaisena jollottaa olevani maan matonen ja äideistä äitymättömin kasvaisi liian suureksi. Moraalinen selkärankani säilyy pystyssä ruuan kautta, kuten jo sukupolvien ajan on ollut tapana.

Nyt kun asioihin on tullut jo ajallista etäisyyttä, rutiinit hakeutumassa urilleen, uskaltanen lisätä palettiin muutakin kuin kodinhoidollisia tavoitteita. Kaivan piironginlaatikosta sykevyön ja orjuutan uskollisen Suuntoni jälleen orjapiiskurikseni lenkkipolulle. En oikeastaan tarvitse siellä polulla kirittäjää, taaperran tai liidän aina kulloisenkin mielialani mukaan ja olen siihen tyytyväinen, mutta itse lenkille lähtemiseen riittävän usein tarvitsen tarmokkaan peräänpotkaisijan. Viimeksi tuo Suunto toimi siinä ihan hyvin.

Painoni kanssa painin myös enemmän lähitulevaisuudessa. Nyt mahassani köllöttelee kaksi sokeroitua kookosrasvassa paistettua rinkelimunkkia.

Tilannepäivivys T + 2h. Tytöt heräsivät, Diiva arseilee, mikään ei ole hyvä, ja se mikä ei ole hyvä, on äidin vika. Väitin mm. että ei saa laittaa farkkutakkia. En tod. ole sanonut niin. Asenteemme ovat huolestuttavan lähellä toisiaan.

Onneksi tuli taltioitua tuon aamuhetken auvo tähän.