keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Vihreän veran alla.

Välillä tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa, tai että en halua. Sitten taas tuntuu siltä, että kun oivallan jotain, se ei saa muotoa ellen kirjoita siitä, ja oivallukseni voi karata. Mielestäni pitää ottaa kipsivalu ennen kuin taas muutan muotoani.

Ajoin puolen Suomen halki ja takaisin. Tein kesäjuttuja. Juhannus ei ollut tänä vuonna niin taianomainen kuin joskus. Kokolla satoi sen verran, että löysin itseni pelaamasta lautapelejä sisältä puolenyön aikaan. Mietin, että nyt jos koskaan minun pitäisi olla tekemässä taikoja, mutten siltikään jaksanut niitä tehdä. Silloin joskus, kymmenen vuotta sitten kun olin sinkkuna Juhannuksen aikaan jaksoin kyllä.

Nukuin teltassa ja kuuntelin lintujen kakofoniaa. Niitä oli paljon, ja ne kaikki kujertavat ja sirkuttavat ja karjahtelevat koko yön. Uin järvessä, joka on kuin lapsivettä ja tuntuu iholla niin oikealta, ettei muuta haluaisikaan kuin vain lillua siinä hiekan ja ilman välissä.

Tunsin oloni vanhaksi. En sillä lailla "hui kamalaa, olen jo yli neljäkymmentä". Tuntui, että osaan olla paikoillani tässä hetkessä ilman, että rimpuilen jonkin ulkoisen tai sisäisen nuoruuden perään. Olen mitä olen, pesen perunoita enkä ole enää 23. Mietin, tuntuuko se siltä, että on antanut periksi, ja ehkä se vähän sitä onkin, mutta toisaalta, eikö saisi?

Näen itsestäni sirpaleisia heijastuksia ja oivaltelen.

Katsoin Kotikylän. Siinä pappi sanoi, että on menettänyt uskonsa, ja tajusin, että noin minullekin on käynyt. En enää usko siihen tapaan, jolla selitin maailman ja katsoin sitä. En ainakaan ihan samalla tavalla. Takaisin ei voi palata, ja se tuntuu vähän katkeralta. Sekin on jollain tapaa rimpuilun lopettamista. Ja silti ainakin haluan kuvitella, että uskon edelleen, jotain, vaikka vain pohjalla, ilman ajatuksia ja kuvia.

Sitten kuuntelin, miten Elina Knihtilä puhui naisten rooleista elokuvissa. Miten naiset ovat useimmiten tarinankerronnallisesti avustavissa rooleissa, kyselijä-ämmiä, joiden vuorosanat koostuvat miesten toiminnan kommentoinnista tai vievät tarinaa eteenpäin siten, että he kysyvät miehiltä mitä me nyt tehdään, ja miehet sitten kertovat. Siitäkin sirpaleesta heijastui ihan jotain muuta toiselta puolen todellisuutta. Siinä, missä luulen luopuvani nuoruuden illuusiosta, tai oikeasti luovunkin, olenkin riisunut pois vähän naisena olemista. En enää niin kovasti pyri olemaan nainen, vaan olen useammin vain ihminen. Ihmisenä minun ei ole niin elintärkeää olla nuori tai omistaa vyötärö, jotta vartaloni mittasuhteet morsettaisivat vastakkaiselle sukupuolelle geneettistä koodia hedelmällisyyden illuusiosta.

Kyllä minä edelleenkin olen nainen, ja minulla on jonkinlainen vyötärökin, ja olen kovin kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta. Mutta rinnalle on kasvamassa toinen ulottuvuus, toinen arvomaailma.

Tällä kaikella on varmaan ollut tilaa kasvaa vain, koska olen ollut yksin. Joskus tuntuu, että nämä uudet ajatukset ovat kuin jotain lahottavaa sienirihmastoa.

Söin liikaa ja nauroin ja tunsin taas oloni vähän kevytmielisemmäksi. Auton ratissa istuessaan, edessä olevien kilometrien vankina voi hyvin tehdä hurskaita lupauksia ja suunnitelmia ja mielikuvaharjoitella vatsalihasliikkeitä.

Jos olen liikaa yksin, mieleni on joskus turhan raskas. Toisaalta ihmisten seura väsyttää minua. Miksiköhän minulla oli taas olo, että sieluni on kasa jauhelihaa? En käyttäytynyt niin kuin olisin halunnut. Sitten ystävä soitti perääni, ja kaikki olikin ihan hyvin. On ok, etten aina jaksa käyttäytyä niin kuin haluaisin.

Muutama päivä kotona auttoi myös. Luutusin lattioita ja jynssäsin keittiötä tolulla. Se tekee sielulle hyvää. Ikkunoiden takana rakennustelineillä hääräävät rakennusmiehet, ja makuuhuoneeni säleverho on puutteellinen. Nukun silti aamulla pitkään, ja ajattelen, että työtänsähän he vain tekevät.

Naapurin remppamies tai ehkä tuleva naapuri on vähän eri juttu. Vaihdoimme taas muutaman sanan pihassa, jonka aikana hän tyynesti riisui hikisen, rakennuspölyn tahroittaman paitansa ja puki autonsa takapenkiltä tilalle puhtaan.

Kaunomieli sai opiskelupaikan yliopistoon. Onneksi tähän samaan kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin muuttaa pois kotoa, luulen. Viisi vuotta sitten se, että elämässä voisi käydä näinkin, ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Olen järkyttynyt, säteilevän onnellinen ja onneton.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Vinegar.

Tänään oli päivä, jolloin olin lähtökohtaisesti ärtynyt. Kaikki mihin persoonani osui, tuli vastaan jotenkin terävä kulma edellä. Hyödynsin oppimiani taitoja, ja kiukuttelin todennäköisesti vähän vähemmän, kuin mitä minun oikeasti olisi tehnyt mieli.

Oli päivässä hyviäkin hetkiä. Sellaisia, joita ei uskoisi, jos ei itse olisi kokemassa.

Tulin kotiin. Minun pitäisi joskus ottaa valokuvia työmatkastani. Etenkin aamuisin en voi kuin ihmetellä, miten jollain voi olla näin hieno työmatka. Kuinkahan monta pientä solisevaa kivikkoista puroa ylitän ison joen lisäksi. Ruusut eivät vielä kuki, mutta istutuksia on hengästykseen asti. Mielikohtani on kuitenkin metsä ja se miltä se tuoksuu.

Kaunomieli oli tehnyt valtavan hyvää spagettia ja jauhelihakastiketta. Valkosipulia, pekonia, pehmeät maut, ja kun vielä lisäsin emmantal-raastetta ja lasin sunnuntailta unohtunutta tempranilloa, makuelämys oli aika täydellinen.

Sitten oikeasti pitikin lähteä asioille. Ajattelin, että hemmottelisin itseäni vähän samalla. Tekisin siitä hauskaa. Lähdin kävellen, mikä tuntuu oudolta, koska pyöräilen nykyään joka paikkaan. Kävely on nyt yllättävän raskasta.

Pyörähdin muutamassa vaatekaupassa. Tarvitsisin oikeastikin kesähousut, enkä vain mutku-mä-haluuu-uu-uun-jotain-tyyppisesti jotain mitä tahansa. Siis jotkin muut kesäkaudella käytettävät housut kuin farkut. Mustat kauniistilaskeutuvat pellavahousut voisivat olla aika kivat. Minulla on muutamat capri-mittaiset ihan käyttökelpoiset housut, mutta eihän se tietenkään vaateaddiktille riitä. Mietin, että kyllä minun pitää nyt aktiivisesti piristää ja hemmotella itseäni, ja kun toinen tarjolla oleva piristäytymisvaihtoehto olisivat olleet treffit miehen kanssa, jolla on yli kymmenen lasta, kallistuin lähes vaakatasoon nilkkamittaisten kauniistilaskeutuvien pellavaisten kesähousujen suuntaan. En nähnyt elämässäni muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä housuja.

Eihän niitä silloin tietenkään löydy, kun niitä etsii. Etenkin, kun on vuosia jäljellä trendistä, nyt kun pitäisi käyttää kirjavia, lököttäviä ja lepattavia ohutkankaisia versioita, jotka minun ylläni väistämättä näyttävät hyvässä tapauksessa pyjamalta, huonossa tapauksessa isäni kerrastolta vuodelta 1975. Se niistä kauniistilaskeutuvista pellavahousuista sitten.

Päätin siis toteuttaa toista lähestymistapaa - en etsinyt mitään vaan odotin, että minulle tarkoitetut vaatekappaleet heittäytyisivät eteeni rekeistä ja muista myyntitelineistä.

Ja heittäytyihän niitä, suorastaan jouduin väistelemään. Koska minut on jo kahdesti ystävällisesti myyjän toimesta opastettu pois KappAhlin XLNT-osastolta aivan normaalipuolelle istuvien vaatteiden löytymiseksi, osasin vaania uhriani nyt oikeassa osassa myymälää. Saalistin mustan klassiselta kalskahtavan viskoosipaidan, jota voi käyttää ilman irtohihoja, hätäboleroa, näkymättömyysviittaa ja läpinäkymättymyysalustoppia, mikä on harvinainen ominaisuus nykyaikaisissa paidoissa.

Löysin kyllä yhden näkymättömyysviitankin. Se oli hieno, ja lähti mukaan. Kovin tarpeellinenkin. Ja sitten farkut. Yritin välttää niitä viimeiseen asti, koska kaipaan elämääni variaatioita, ja sovitin jopa valkoisia kesähousuja, mikä on kovin, kovin epäluonteenomaista minulle, ja selvästikin virhe. Mutta kun lopulta sain luikerreltua oikeisiin asemiin kapeahkoissa, mustansinisissä slim-farkuissa, tajusin, etten ollut nähnyt ahteriani niin hyvässä valossa varmaan kymmeneen vuoteen. Ehkä pidempäänkin aikaan. Eihän minulla siis oikeasti ollut mitään vaihtoehtoja.

Tällä viikolla, aikana, jonka tulemma muistamaan suurten pyykkivuorten ajanlaskuna, oli yksi päivä, jolloin minulla oli tasan yksi vaihtoehto työhön puettavaksi paidaksi, ja sekin oli vähän improvisoitu. Se päivä oli tänään. Se musta paitakin oli siis oikein tarpeellinen hankinta, koska huominenkin on tulossa.

Olisin tietysti voinut pestä pyykkiä piristyäkseni. Nyt on jo liian myöhäistä, en jaksaisi ripustaa vaatteita kuivumaan niiden pyörittyä.

Elämänhallintani on hitusen hatara juuri nyt. Taidan juoda viimeisen lasin tempranilloa, se muuttuu muuten etikkaiseksi. Toivottavasti minulle ei käy samoin.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Brothers in arms.

Jo useita päiviä mielessäni on vilahdellut hauskoja sutkauduksenomaisia anekdootteja, joilla voisin kuvailla elämään täällä humoristiseen sävyyn. Sitten en kuitenkaan ole ehtinyt tehdä niin, vaikka minulle tuottaisi suurta mielihyvää avautua ja hieman häpäistäkin itseäni ja paistatella sitten kuvitteellisen huomion valossa. Sellainen hivelee turhamaisuutteni silkkistä pintaa myötäkarvaan.

Turhamaisuuksista. Näin itsestäni valokuvia. Häävalokuvaaja oli armoitettu ammattilainen, ja vaikka hän varmasti oli räpsinyt kuvia niin paljon, että niillä voisi vuorata keskikokoisen omakotitalon seinät kellarista vintille, esittelyyn ei ollut eksynyt oikeastaan yhtäkään kuva minusta jossa olisin joutunut vastakkain julman todellisuuden kanssa. Enkä kyllä oikeastaan edes nähnyt näitä kuvia ennen kuin peruuttamaton vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Eli tältä osin kaikki hyvin, ja pystyin lillumaan viikon pidempään siinä harhakuvassa, että olen onnistunut jotenkin ihmeen kaupalla piilottamaan 15 kiloa tervettä keski-ikäistä nisäkästä jonnekin hoikentavan alushameeni ja tukisukkahousujen väliseen antitodellisuuteen, minne se varmasti kuuluukin.

Näinhän ei tietenkään todellisuudessa ole. Asuvalintani Kaunomielen ylioppilasjuhliin, joka noudatteli valheellisesti hyväksihavaittua hääpukeutumislinjaa, olisi saanut olla turvallisuushakuisempi Ei olisi haitannut yhtään. Itse asiassa melko täydellinen vaihtoehtomekko on roikkunut 50-lukuisessa vaatimattomankapeassa vaatekaapissani vaatepuulla jo useita kuukausia. Siinä olisi ollut hihat. Voi miten minä pidänkään hihoista. Minun kun ei tule käyttämän hihattomia asuja tilanteissa, joissa on vaarana tulla valokuvatuksi. Näin pääsi nyt sitten käymään Kaunomielen ylioppilasjuhlissa, ja todistusaineisto löytynee nyt myös ex-mieheni ja hänen nykyisen vaimonsa arkistoista.

Myötätuntoa, kiitos. Se ei mene hukkaan.

Toisaalta olen itselleni armollinen. Olin hikinen, liiskainen, äärimmilleni suorituskykyni ja ajankäyttöni pinnistänyt, enkä mitenkään kukkeimmillani, ja tiesin sen, enkä voinut asialle mitään. Toisaalta valokuvat, jotka näin tarjottavien pöydästä, hivelivät egoani miellyttävästi. Onnistuin tekemään kaksi oikein kaunista kakkua. Ja ostamaan pari muuta. Kokonaisuus näytti siltä, miltä olin toivonutkin. Paitsi minä.

Pettymykset kuuluvat elämään, enkä voi syyttää sieluni temppelin raunoisesta tilasta ketään muuta kuin itseäni, joten minulle ei toistaiseksi jääne muita vaihtoehtoja kuin kantaa massani arvokkaasti.

Toisaalta, en jaksaisi olla tämän saman aiheen äärellä kerta toisensa jälkeen. Jos hankkisin polkupyörän, jossa polkeminen tapahtuu käsilihaksilla eikä jaloilla, asia saattaisi korjaantuakin. Jotain muutakin voisin miettiä tehdä asialle. Tämän vuoden puolella tapahtunut n. viiden kilon painonnousu on mielestäni ollut kovin epälooginen ja epäoikeudenmukainen tapahtumaketju. Jos tekisin kaiken tekemäni päinvastoin, putoaisiko paino? En liikkuisi, vaan söisin suklaata päivä toisensa jälkeen. Hoikistuisinkohan viisi kiloa käsivarsistani?

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Cleancing of the temple.

Ylikuormitustilasta palautumiseen tarvitsee lepoa, kevyttä liikuntaa, ei-kuormittavia kiinnostuksen kohteita ja naurua.

Konttasin läpi viime viikon työpäivien, välillä raahauduin rähmälläni, mutten pysähtynyt ja pääsin perille. Aivan fyysisesti selkäni ja vatsani ovat väsyneet, jalat painavat ja kudoksissani krapulan oireita ilman alkoholin ylikäyttöä. Tai no nappasin minä muutaman hyvälaatuisen seurustelujuoman keskiviikkona, mutta olin kotona kahdeksalta. Muistan mumisseeni, että katsottaisiinko yhdessä unelmien pätselöritärtä, mutta sitten heräsin kahdelta yöllä, ja seuraavan kerran kuudelta.

Tänään olen sitten päätyökseni palautunut. Katson telkkarista asioita, joissa on miellyttävä, 80-luvun taustakohina, kuten Murder she wrote. Hienot syntikkajouset. Opettelin tekemään pihvejä kikherneistä, joihin taidan olla koukussa. Niistä tuli mainioita. Lisäksi tein kattilallisen jauhelihakeittoa ja pesin koneellisen pyykkiä, Kaunomielen kauniin tea dress-mittaisen kolibrikuviolengin, jotta hän voi valokuvautua se yllään maanantaina. Vaikea kuvitella palauttavampia toimenpiteitä, mutta jatkan valitsemallani polulla.

Ilokseni huomasin eilen, että talon pääty, hupun ja telineiden alta kurkattuna, on jo uudessa kuosissa, hernerokkamaisen vihertävänbeige, uudenkarhean ja vakavan oloinen. Viherrys sopii hyvin tämän alueen vanhojen talojen oranssiin ja keltaiseen. Mukana on myös vaaleanpunaista, taivaansinistä ja mintunvihreää.

Tämä antaa minulle luvan kuvitella, että vähintään kolmesta ikkunasta poistuvat muovitukset ennen keskikesän helteitä.

Tänään pääsen saunaan.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Have another little piece.

Kaunomieli on nyt aikuinen ja ylioppilas. Hänellä on kaunis viktoriaanisen medaljongin näköinen pullonkorkkikoru, jossa on tummahiuksinen polkkatukkainen tyttö jolla on intensiivinen katse. Tyttö joka kirjoittaa runoja.

Tavoitteeni juhlajärjestelyjen suhteen oli, että en stressaisi. Ja tietysti, että näistä tulisi mahdollisimman paljon Kaunomielen toiveiden mukaiset juhlat. Järkevyyden rajoissa. Mopo karkasi käsistäni komeasti ja laajassa kaaressa, ja päädyin leipomaan vähän liian monia pieniä piperryksiä, kuten suklaista kirsikkakakkua (mainion makuista, vaikka kakkupohja hajosikin täytettäessä 180 palan palapeliksi), äärettömän makeaa gluteenitonta prinsessakakkua lemon curd-sisuksella (mainio idea, ja kovin sievä kakku, vaikka kakkupohja hajosikin täytettäessä 186 palan palapeliksi, ja makeus oli niin läpitunkevaa, että jopa minä, sokeriaddikti, näin siitä painajaisia), kuppikakkuja, lusikkaleipiä (talkootyönä), vegaanista ja gluteenitonta suklaakakkua (mestariteokseni sekä ulkonäön että koostumuksen osalta). Salaattia. Lisäksi oli ihan muitten äitien tekemää voileipäkakkua (mainiota kakkua, mutta en enää tämän kalenterivuoden aikana aio syödä yhtäkään voileipäkakkua) ja vadelmakakkua. Kaunomielen tekemää hyvin englantilaista kirsikkakakkua ja muutamaa sievää pikkuleipää. Gluteenittomia vaihtoehtoja. Nuoren miehen leipomia vegaanisia mokkapaloja, ja täysin identtisiä, normaaleja mokkapaloja. Kirjoitimme nimikyltteihin tyhjentävästi "vegaaninen" ja "normaali". Yksi vieras otti näistä kuvan. Gluteenittomia näkemyksiä elämästä. Aivan liikaa, tiedän sen nyt.

Oikeasti vain yksi kakku oli periaatteessa ylimääräinen, mutta tulee sekin syötyä.

Järjestelyt olivat tiivistunnelmainen logistinen jännitysnäytelmä. Juhlat sijaitsivat paikassa, joka ei ollut koti, ja kaikki piti kuljettaa sinne autolla tai kantaen. Kaikki, tarkoittaen erilaisia asioita, ostettuja, tilattuja, useasta paikasta lainattuja välineitä, valmiita tuotteita ja valmistusaineita. Muistinko varmasti nomparellit ja palasokerin? En muistanut. Niin paljon ruokaa, niin vähän kylmäsäilytystilaa. Osa jääkaapeista sijaitsi kotona, osa juhlatilassa. Ainakin lusikkaleivät ottivat vähän osumaa liian lämpimän säilytystavan takia, mutta skumppa oli melko kylmää. Kun lapset perjantai-iltana kysyivät, mitä syötäisiin, osoitin siihen ilmansuuntaan, jossa arvelin lähimmän McDonaldsin sijaitsevan, koska vaikka kaikki kaapit pursusivat ruokaa, sitä ei oikeastaan oltu tarkoitettu syötäväksi. Klassinen näkyleipädilemma siis. Daavidin aikaan ei ollut Mäkkäreitä, joten hän söi ne näkyleivät. Minä pysyin tiukempana kuin rabbi ja annoin Diivalle vain vähän kikhernesalaattia, koska yhden kauhallisen puuttumista ei huomannut. Siinä oli liikaa sipulia hänen mielestään.

Klassinen hiuskriisi. Juhlava lakitus, josta karkaan kesken sivuovesta, koska hermoni ei kestä hukata kalliita minuutteja. Sisko ja käly, joiden kanssa meillä on sanattomasti jaettu tietoisuus siitä, mitä pitäisi vielä saada tehtyä, ja joka vain siitä syystä tulee tehtyä, koska verbaliikkani pettää, enkä enää muista kriittisiä sanoja, kuten voileipäkakku tai kuopukseni nimi. Monta nuorta innokasta ja tehokasta ihmistä, jotka tekevät paljon niin etten edes huomaakaan. Ystävällisesti keskilattiaimuroiva vaihto-oppilas. Tekemistä oli niin paljon, että en olisi saanut tehtyä sitä yksin, mikä havaintona vähän hirvittää minua. Enkö pärjääkään? Minun pitäisi pystyä tekemään kaikki itse ja yksin. Paljon vieraita. Iloisia, ystävällisiä ihmisiä. Ruusuja. Kuohuviinilasien kilistelyä. Ylioppilaan isän puhe. Kahvia ja paljon likaisia astioita. Sekavaa säntäilyä. Laulu.

Luulen, että vaikutin nääntyneeltä ja hyperaktiiviselta. Minun pitäisi vaihtaa hiusmallia, mutten näköjään osaa tehdä sitä. Kaunomieli oli sievä ja elegantti ja ylväs 50-luvun tea dress -leningissään. Myöhemmin, vaihdettuaan mekon ylisuureen nuorenmiehenhuppariin hän oli hymyilevä ja kikattava ja meluava.

En varsinaisesti sressannut, mutten varsinaisesti pystynyt syömään mitään kahteen vuorokauteen enkä myöskään juonut vettä, vain puolikkaita kupillisia kahvia (ne jäivät aina kesken, ne kupit), ja nyt kun oikein tarkkaan muistelen, pari olutta, ja ilmeisesti elimistöni kuivui hetkellisesti. Huulenikin ovat rohtuneet. Nyt olen sekä juonut että syönyt. Myös sitä ylimääräistä kakkua.

Tänä aamuna olin kuin lanan alle jäänyt. En löytänyt farkkuihin vyötä enkä sitä kynää, jolla yleensä piirrän otsaani kulmakarvojen puuttuvat osat. Pyöräilin töihin, vaikka koko matkan oli henkinen vastamäki. Tajusin, että olin unohtanut kutsua ainakin yhden ihmisen. Varmasti useampiakin. Kotimatkalla tuuli oli kääntynyt, eli vastusti edelleen, ja murisin hieman lomaileville tyttärille, koska roskis haisi keittiössä.

Talon piha on täynnä tiilimurskaa. Ovenpielet on vuorattu sanomalehdillä. Alaviistoon katsovan avainta vääntävän kotiinpalaajan silmien korkeudella on kuva saamelaispukuun pukeutuneen tverkkaajaan pyllystä. Ikkunoista kuuluu huputuksen lepatusta, kuin olisimme avomerellä. Postissa tuli lappu, että ikkunat pitää vääntää auki-asentoon huoltomaalauksen mahdollistamiseksi.

Elän keskellä kaaosta, mutta elämä olisi kuitenkin hetkellisesti valmis. Nyssykät ja laatikot purettu. Tavarat palautettu. Enää yksi jääkaappi täynnä ruokaa. Voisin vain käydä töissä ja pyöräillä. Maksaa laskuja. Miettiä mitä syön, kunhan olen syönyt jääkaapin tyhjäksi. Liikkua. Käydä elokuvissa. Ostaa ämpärigrilliin hiiliä ja paistaa makkaraa salapaikassa meren rannassa.