tiistai 29. joulukuuta 2015

Crush crush crush.

Olen kova ihastumaan. Ihastun usein, ja otan sitten useimmiten ihan rauhallisesti, enkä tee asioille juurikaan mitään. Ihastun eri tavoin ja eri syistä. Erilaisiin ihmisiin.

Nyt on ollut pitkään kausia, etten löydä mitään ihastuttavaa. Se on kovin tylsää. Välillä melkein väkisin yritän ihastua, ja sitten taas huomaan unohtaneeni jotain oleellista, esimerkiksi keneen. Yritän tolkuttaa itselleni, että on fiksua olla juuri näin. Kuin söisi lautasmallin mukaan, kokojyväleipää eikä mitään levitettä ja salaattia ilman kastikkeita ja sokerittomia välipaloja ja säännölliseen tahtiin. Riittävästi proteiinia joka aterialla, eikä mitään yösyöminkejä ja orgioita joissa vedän nenääni aivan liian monta viivaa tomusokeria. Ne vain kostautuisivat pikkuhiljaa leviävänä vatsavyöhykkeenä, huonona omanatuntona ja vetämättömänä olona.

Olen monta kertaa muistuttanut itselleni, että NYT, siis NYT, tai viimeistään NYT kaivat muististasi sen, millainen haluat olla ja mitä haluat tehdä. Menet niiden asioiden äärelle jotka sinua oikeasti kiinnostavat. Etsit. Löydät jotain mitä et etsinyt.

Loisin rutiineja ja uusia tapoja ja koukuttuisin liikkumiseen ja kulttuuriin ja olisin vähän itsekurisempi ja kirjoittaisin ja saisin jotain aikaiseksi. Siivoaisin keittiötä paremmin ja pitäisin makuuhuoneen lipaston päällisen järjestyksessä. Siirtäisin sängyltä lipsuvan petarin useammin ryhdikkäästi paikoilleen, niin että elämässänikin tuntuisi olevan ryhtiä. Istuisin enemmän tuoleilla enkä sängyssä.

Sitten käytän taas tunteja yrittäen nollata ylikierroksilla rullaavat aivoni kaatamalla seokseen paksuina raitoina mahjongia ja Netflixiä. Ulkona on kylmä eikä ole rahaakaan mihinkään erityisen ylimääräiseen. Ja Taidemuseolla on joku vähemmän kiinnostava valokuvanäyttely. En tykkäisi kuitenkaan.

En vain tee riittävän tarmokkaasti niitä asioita, joihin minulla nyt on aikaa ja henkistä tilaa ja mahdollisuus kiinnittää herpaantumaton huomioni. Vieläkään. Lusmuan vain, edelleenkin.

Ehkä se on vain tämä talvi, pimeä ja kylmä joka tekee arjesta niin vaikeaa, kun en viitsi tehdä mitään kehittävää. Kesällä sentään pyöräilin.

Opiskelutyöt pitäisi palauttaa ihan näinä päivinä, ja sen teen toki pakon edessä. Hämmästyksekseni olen tosiaankin huomannut kehittyneeni työn ohessa opiskellessani. Olen saanut näkemystä ja itsevarmuutta ja otetta. Itseni toteuttaminen tuossa ei vain innosta minua ihan niin paljon kuin haluaisin. Se ei valtaa mieltäni eikä saa minua tuntemaan itseäni luovaksi ja mielenkiintoiseksi.

Jotain puuttuu. Jokin innostus. Jokin ihastus. Mietin vieläkin sitä kysymystä "riitätkö itsellesi". Kyllä riitän, mutta ihan vähän enemmän pitäisi yrittää. Jos minulla olisi joku jonka kanssa jakaisin tämän, en kiinnittäisi näin paljoa huomiota itseeni. Ja sitten, niinä hetkinä kun miettisin, että olen jollain tapaa pettynyt itseeni tai elämääni tai sen hetkiseen tunnetilaani tai siihen, että tiskikone on tyhjennetty väärin, syyttäisin sitä toista jonka takia minulla ei ole tilaa olla sellainen kuin voisin. Ei ihan huono vaihtoehto sekään. Molemmilla tavoilla olla on puolensa.

Olen kyllä saanut jo paljon asioita jotka ennen puuttuivat. Helppouden tavata ihmisiä. Keveyttä. Yksinkertaisuutta.

Tänään törmäsin vanhaan ihastukseeni. Nuoruudenaikaiseen. Ei hänen pitäisi edes olla täällä, ei tässä kaupungissa, tämä kun on minun ja vain minun eikä kenenkään menneisyydestäni. Kävelimme vastakkain kauppakeskuksessa. Näin hänet, yllätyin ja hymyilin valmistautuen tervehtimään. Hän ei muka huomannut minua ja kiskoi määrätitoisin liikkein taluttamansa nuorehkon naisseuralaisen toiselle puolen käytävää. Kyllä näki.

Hän oli samannäköinen kuin yläasteella. Se ei ole välttämättä hyvä asia.

Olen törmännyt häneen myös sosiaalisessa mediassa, jota käytetään ihmisten etsimiseen. Hän etsii jotain. Hämärästi muistan, että olisin nähnyt talutettavan naispuolisenhenkilön hänen seurassaan aiemminkin, pari vuotta sitten. Enkä muistan väärin. Joka tapauksessa jokin tässä kohtaamisessa oli melko tökeröä.

Olen ennenkin todennut, että joskus on parempi lähteä merta edemmäs kalaan. Etenkin jos on kotoisin meiltäpäin. Ehkä en ole tehnyt muutenkaan elämässäni ihan surkeita valintoja. Tuossa hetkessä, kun yhtäkkiä olin vastakkain alle kaksikymppisen itseni kanssa, huomasin, että pidän aika paljon siitä, millaiseksi olen muuttunut. Ja siitä miten en ole muuttunut.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Every man is an island.

Menen melkein mielelläni töihin huomenna. Menisin vielä mieluisammin, jos siellä olisi enemmän ihmisiä paikalla. Lomakooma iskee.

Diivan kanssa on ollut mukava tehdä joulujuttuja. Hän lähtee mukaan loputtoman pitkälle hautausmaakävelylle ja jaksaa innostua paketeista ja joulutortuista ja puurosta ja kysyy saako syödä lopun porkkanalaatikon. Pelkältään. Tänään aloin kuitenkin ärsyyntyä jopa häneen. En halua kommentoida instafeedin väritystä tai muotojen symmetriaa. Sen olemme todenneet jo aiemmin. Kitaran ääni alkaa saada minut ärsyyntyneeksi. Ärsyyntymisemme on molemminpuolista ja huumorin sävyttämää, mutta silti alan tuntea lievää klaustrofobiaa kun Diiva saapuu sänkyni laidalle kitaransa kanssa ja istuu jaloilleni, kun en älyä siirtää niitä hänen altaan riittävän auliisti.

En jaksa enää puhua edes Kurt Cobainista. En tunne Egotripin tyyppejä nimeltä. En muista vuosilukuja.

Tytöt olivat Tapaninpäivänä menossa syömään isänsä kanssa, ja suunnitelmat lykkääntyivät puolentoista vuorokauden ajan. Lopulta olin jo itsekin melko kärsimätön sen suhteen, lähtisivätkö he lopulta jonnekin, vaikka asialla ei ollut minulle mitään käytännön merkitystä.

Kun olin vielä yhdessä lasten isän kanssa, luulin, että se oli myös minun ominaisuuteni, että asiat lykkääntyivät ja kaikkea oli hankala suunnitella. On minussakin jonkin verran sitä vikaa, mutta hän on kyllä paljon hankalampi. Ehkä olimme kuitenkin melko samanlaisia tuon suhteen, ja siksi se ei ärsyttänyt meitä toisissamme ihan kamalasti. Luulen, että olen skarpannut vähän, ja nyt tuo ärsyttää näin sivustaseuraajaakin.

Mietin, että jos haluaisin elämässäni keskittyä johonkin vähän enemmän keskittymistä vaativaan kuin Netflix, se voisi olla hieman vaikeaa.

Kävin kyllä ulkoilemassa. Molemmilla tavoilla. Kiersin oman lenkkipolkuni, siis kävelin sitä myöten koska olin kerrankin valoisan aikaan liikkeellä. Olen nyt hahmottanut itselleni sopivimman tavan lähestyä kierrettävää saarta siten, että vältän reitillä mahdollisimman paljon liikennettä ja keskustamaisuutta. Löysin katutaiteilijan maalaaman seuranhakuilmoituksen. Siinä katutaiteilija, ikäiseni ja kuvailunsa mukaan mukava ja sosiaalinen mies etsii naista, joka on valmis pitkään parisuhteeseen. Luulen, että se en ole minä. Otin ilmoituksesta kuitenkin kuvan talteen.

Minulla oli sellaiset kenkien päälle viriteltävät kumirenkuloissa kiinni olevat nastat, ja tunsin iloisuutta siitä, että pystyin kävelemään iljanteista hiekoittamatonta polkua, jota en muuten olisi pystynyt. Tunsin oloni itsenäiseksi ja pystyväksi. Sitten kompastuin taas, nilkkani petti jälleen ja pyörähdin pehmeästi kuin kissavarasninja selän kautta ympäri ja nousin kiireesti jaloilleni. Polun vieressä oli mies sahaamassa tuulen katkomia risuja. Hän ei lopettanut sahaamistaan, mutta kun kävelin ohi, hän katsoi minua pistävästi.

Oli se eri mies kuin viime kerralla, vaikka saari oli sama.

Olen muuten armoton sählä. Kun lähdin ulos, huomasin ulko-ovella, että minulla on vain yksi nastasysteemi mukanani. Ja kotiavaimetkin kotona. Juoksin portaat ylös ja rimputin ovikelloa. Rimputtaessani sitä mietin, että jännää, en ollut tiennytkään, että meillä on tällainen vanhanaikainen pyöritettävä ovikello, eikä sellainen painettava. Että olen aika harvoin soittanut omaa ovikelloani kun en ole sitä huomannut. Sitten hoksasin, että ovessa luki väärä nimi. Ei meidänkään ovessa lue minun nimeäni, vaan jonkun edellistä edellisen asukkaan, mutta silti erityisen väärä. Naapurin setä ei ollut vihainen kun avasi oven, hän on aina hyvin ystävällinen.

Tämä oli muistaakseni toinen kerta kun noin kävi.

Toinen tapani ulkoilla oli vähintään yhtä virkistävä. Hiukseni olivat hyvin. Vanha työkaverini, joka ei tervehtinyt minua heti, väitti, että luuli meitä (minua ja ystävääni) joiksikin nuoriksi tytöiksi. Uskoin selityksen ongelmitta. Näin muitakin vanhoja tuttuja. Yhden, joka ei tuntenut minua. Luulen niin. Oli silti mukavaa, että jos minään elämäni päivänä törmään tuolla tavalla tuttuun ihmiseen, se osuu hyvälle hiuspäivälle. Siinä oli jotain kovin hauskaa, siinä törmäämisessä.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joku tuli sanomaan minulle "miksi näytät niin surulliselta". Ennen kuulin tuosta baareissa aivan kyllästymiseen asti. Ei sillä, että olisin jotenkin erityisen surullinen, minulla vain nyt on sellainen naama. Varmasti olen tässä välissäkin näyttänyt aivan yhtä surulliselta jos en ole juuri sattumoisin virnuillut jollekin hyvälle jutulle (ajatuksilleen virnuilu ei useinkaan näytä yhtä luontevalta, joten vältän sitä), mutta iän myötä tuollaiset yhteydenotot tuppaavat vähenemään. Vanhenevat näkymättömät naiset saavat olla julkisilla paikoilla juuri niin surullisia kuin haluavat olla.

Tarkkailin itseäni. Minulla on edelleenkin se refleksi, etten pysty katsomaan ihmisiä pitkään silmiin. Yritän aina välillä.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Kystä kyllä.

Joulu on ollut kovin sopivankokoinen. Toivotan teillekin näin jälkikäteen oikein rentouttavaa joulua. Etukäteen en ole ehtinyt, koska sinnikkäästi pidin kiinni ajatuksesta, että eihän minulla oikeastaan ole mitään erityistä suoritettavaa näin joulua ajatellen, jonka seurauksena päädyin paistamaan ja pakastamaan jauhelihaa klo 1.32 aattoaamuna ennen nukkumaanmenoa ja aattona nukuin puoli yhteentoista.

Nyt harkitsen, että jos kohta aloittaisin, ehtisin leipoa vielä rahkatorttuja. Siis Tapaninpäivänä, jos tänään tekisin taikinan. Ja tekisinkö vegen vain tavallisen vai molemmat.

Jouluruuat olivat hyviä. Tai ainakin meillä oli julmettu nälkä kun vihdoin pääsimme pöytään. Tytöt kävivät katsomassa pukin vierailua pikkusisarusten luona, ja meidän joulumme alkoi tuon jälkeen. Pieni autoajelu ei tosiaankaan haittaa kuutamoisena aattoiltana.

Jääkaappini on pelottava. Vittumaisuuden tetris, sanoo Kaunomieli. Se on niin kovin täynnä, ja jotta sieltä saa mitään ulos, se pitää purkaa lähes alkutekijöihinsä. Tavaroiden takaisinasettelu vaatii taitoa. Jännitin koko jouluaterian sitä, miten lanttu- ja porkkanalaatikon isot pyöreä keraamiset vuoat mahtuvat jääkaappiin yhdessä naudanpaistikastikkeen kanssa, kun ennen ruokaa ne olivat ainesosinaan pienemisssä pussukoissa ja rasioissa. Ja tuleehan laatikoihin kuiva-aineitakin, jotka siis tuon riitin myötä siirtyvät väljemmiltä vetolaatikkovesiltä tarkan rajalliseen kylmän ilmamassan vyöhykkeneliöön. Siirsin sieltä jo pois unohtamani pullon SOL-olutta, ja perunat ja porkkanat, joiden toivon säilyvän riittävän hyvin kylmäkaapissa. Siis siinä pienessä kaapissa, jonka seinässä on ilmastointireikä suoraan ulos, joka oli ilmeisesti rakennusmääräysten mukaan pakollinen 50-luvun asunnoissa.

Vegaani porkkanalaatikko oli ihan mainiota. Tein sen oikeaan (kauramaito-)riisipuuroon, ilman kananmunaa ja kaurakermalla. Lanttulaatikon tein ihan tavallisen, kermalla ja kananmunalla, ja se on parasta tänä vuonna syömistäni. Saatan tehdä vegeversion vielä erikseen. Olisi pitänyt jakaa se kilon nyssäkkä lanttumuussia heti kahteen, mutten hoksannut. Kilo lanttulaatikkoa yhdelle naiselle on nimittäin aika paljon.

Tein ja hankin oikeastaan vain aivan perinteisimpiä ruokia. Ne ovat ihan hyviä. Olen laittanut ruokaa niin paljon, etten enää muista mitä muuta yleensä teen elämässäni. Onneksi noita samoja voi nyt syödä koko viikon.



tiistai 22. joulukuuta 2015

Vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.

En ehkä ole kaikkein terävimmilläni juuri nyt. Pystyn kyllä skarppaamaan, ja suoriutumaan ihan siedettävällä menestyksllä yli tunnin mittaisesta yksinpuhelusta, jonka tarkoitus on siirtää sekä äänekästä että hiljaista tietoa itseltäni kuulijoille, mutta tämä skarppaaminen on väistämättä jostain muualta pois.

Kuten siitä, että aamulla lähdin kotipihasta eri suuntaan kuin yleensä, koska toinen pää pihatiestä oli tukittuna, ja päädyin ajamaan vastaantulijoiden kaistaa. Tie oli kaksisuuntainen, mutta siinä oli välissä koroke ja kaide, ja minä siis ajoin väärällä puolella.

Siirryin hyvin äkkiä jalkakäytävälle, joka oli juuri kohdallani suotuisan leveä ja jalankulkijaton.

Unohdin evääni kotiin ennen tuota. Otin ne kyllä jääkaapista, mutta jätin eteiseen. Elin päivän juotavalla jugurtilla ja sokerilla eri muodoissa. Niin ja kahvilla. Ihan hyvin. Söin evääni kun tulin kotiin. Kaunomieli oli pyynnöstäni siirtänyt ne jääkaappiin. Muutkin söivät mitä kiinni saivat. Leikin vekkulituvan pikku emäntää taas jouluna.

Evääni olivat kebabia. Söin sitä eilen kolmasosa annoksen. Tänään kaksi kolmasosaa. Koska ruokavalioni oli päivällä ollut sokeripainotteinen, kaipasin elämääni tasapainoa, ja pyörittelin mikroa odottavan kebab-lautaseni yllä Lidlin kertakäyttöistä ruususuolamyllyä. Mylly rouskui, mutta mitään ei tuntunut levittyvän lautaselleni. Olin unohtanut poistaa suojakannen, ja kaikki rouskuttamani suola oli kerääntynyt sen sisään. Näppärää.

Jätin puhelimeni äänettömälle, eivätkä sukulaiseni tavoita minua. En tiedä, olisiko minusta juuri älyllistä seuraakaan juuri nyt. Mummo halunnee tietää lapsenlapsensa treffikumppanin sukupuolen, ja oli yrittänyt soittaa meille kaikille. Kukaan ei ollut huomannut puhelimen soittoa.

Minun ei pitäisi yrittää tehdä mitään Facessa. Se ei vain ole minun juttuni. Kaunomielen ystävät olivat leiponeet piparkakkuja meillä ja koristelleet niitä huolellisesti karamellivärein ja strösselein. Nuuskamuikkuset, kanit ja ahmat näyttivät kovin psykedeelisiltä ja humoristisilta mielestäni, ja nappasin niistä hitusen sarkastiseksi tarkoittamani kuvan ja laitoin faceen. En usko, että sarkasmini välittyi.

Puolen vuorokauden kuluttua katsoin pipareita tarkemmin, ja huomasin, että yhteen oli kuvioitu huolellisesti kaunis vaaleanpunainen vagina. Hetken kiroilin mielessäni sitä taipumustani, etten käytä silmälaseja kuin töissä, vaan kotona, silmieni väsyessä erityisesti iltaisin, tyynesti vain arvaan mitä luulen näkeväni. En aina arvaa oikein. Tuo kyseinen intertekstuaalinen pipari oli onneksi rajautunut pois kuvasta, kun uskalsin tarkastella sitä vähän tarkemmin. Aloin katsella niitä nuuskamuikkusiakin vähän epäluuloisemmin, etteivät vaan olisi puuhaamassa mitään säädytöntä. Pitää varmaan vain syödä nuo pois, ennen kuin alan enemmän vainoharhaiseksi.

maanantai 21. joulukuuta 2015

I dream my life away.

Olin ilmeisesti ajatellut joulusiivoamista jotenkin suureellisesti, vaikkakin ilman varsinaista stressiä. Nemesikseksenä, joka minun on kohdattava. Rajana, jonka ylitettyäni kaikki vanha jää taakse. Astuin kohtalonhetkeeni uljaasti ja voitokkaasti. Kun päivän tehtävät oli suoritettu (joita toden totta oli vähän vähemmän kuin omakotitalossa), ja ajattelin hetken viihdyttää itseäni vaikkapa netflixiä selaillen, urvahdinkin aivan totaalisesti. Nukahdin vastaantaistellen. Heräsin yöllä valtavaan nälkään. Söin, ja nukuin uudelleen. Aamulla kun heräsin, tuntui, että lihani olivat irronneet luista. Nilkkani olivat tipauttaneet jalkaterät sijoiltaan. Kävelemään lähteminen oli vaikeaa.

Melko lailla sama juttu viime yönä. Uneni ovat myös erilaatuisia kuin yleensä. Nyt luulen, että näin sellaista normaalia unta, jossa seikkailevat arkipäivän tapahtumat (kuten auton parkkeeraaminen hankalaan paikkaan), todentuntuisella tavalla johon ei oikeastaan itse voi kamalasti vaikuttaa. On se raskasta, tuommoinen.

Leivoin eilen puuron piirakoiksi. Sitä olisi saanut olla vielä isompi määrä, kuoria jäi muutama ylimääräinen. Osasta tuli nättejä, osasta vähän haperoreunaisia. Toistaiseksi kaikki ovat olleet kovin hyviä. Piirakankuorien pulikoiminen ottaa selkään. Ei tämä jumi tuosta johdu, mutta se auttoi asiaa kyllä.

Kaunomieli opetteli pulikointia ja piirakantekemistä muutenkin. Ihan kelvollisia sai aikaan. Kun minä olin pieni, katselin aina vierestä kun äiti teki piirakoita, satoja ja satoja. Itse sain yleensä osallistua vain siihen vaiheeseen, kun pallerot painetaan lättänöiksi. Piirakat menivät myyntiin, ja melkein aina oli sillä hilkulla, riittäisivätkö kuoret tai puuro tarvittuun määrään, joten harjoituskappaleita ei voinut tehdä. Äidiltä tilattiin piirakoita sinne tänne pitoihin ja pienempiin juhliin.

Kaunomieli on täynnä virtaa, pirteämpi kuin moneen vuoteen. Askartelee ja rakentelee kauniita juttuja ja keskittyy asioihin hyristen, huolehtii asioista, jaksaa. Monta vuotta meni syvissä vesissä, ja senkin jälkeen elämä on ollut keikahtelua ja kaupankäyntiä; jos nyt skarppaat ja olet reippaana, että jaksat tämän minkä tarvitsee, huomenna sitten lepäät, ja ehkä koko viikonkin. Nyt hän polkkatukassaan muistuttaa itseään äärettömän vakavasti asioista innostuneena neljävuotiaana, ja toisaalta on samaan aikaan joku aivan uusi nuori nainen.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Eksyn yksiössäsi huoneisiin.

Siivosimme Kaunomielen kanssa pitkään ja hartaasti. Siivottavaa ilmeisesti oikeasti on vähemmän kuin ennen, kun neliöitä on puolet entisestä. Isossa talossa pölyllä oli enemmän elintila, ja se hajaantui laajalle viettämään rauhaisaa rinnakkaiseloa eloa murusten ja Diivan päästä irronneiden jättihiusten kanssa, eikä kasaantunut agressiivisiksi keskittymiksi jotka äkkiarvaamatta hyökkäävät järsimään nilkkoja sohvan alta, ja en ole oikein muutenkaan vakuuttunut siitä, että siivoamisessa pinta-alalla olisi niin paljon merkitystä kuin edestakaisin siirreltävän tavaran määrällä.

Ehkä pienemmissä neliöissä olen luopunut osasta asioista, joita olen tähän mennessä luullut aivan välttämättömiksi itselleni.

On tässä kämpässä muutama kohta, joissa toivoisin ihan vain puolikasta kuutiota paikallista lisätilaa. Että saisin puhtaan pyykin korin jonnekin muualle, kuin makuuhuoneessani olevalle ylimääräiselle nojatuolille, jota en raaski viedä vinttiin pölyyntymään. Että se ylimääräinen nojatuoli mahtuisi jonnekin muualle, kuin makuuhuoneeseeni. Että silityslaudan voisi asettaa olohuoneeseen telkkarin eteen helposti, ilman rautaan tarvittavaa jatkojohtoa. Ennen niin pystyi tekemään, mutta hätäadoptoimani valtava huonekasvi nielaisi juuri sen osan avaruudellista dimensiotamme, joka ympäröi asunnollemme harvinaista pistorasiaa. Nyt siihen tosin on, klorofylliä uhmaten liitetty jouluvalojen pistoke.

Voisin alkaa taas silittämään astiapyyhkeeni, jos silittäminen olisi nykyistä helpommin aloitettavissa.

Tämä talo on sellainen, että kaikki valokatkaisijat on sijoitettu n. 165 senttimetrin korkeuteen. Sähkö on vaarallista, ja kallista, eikä lasten tai pienikasvuisten ihmisten ole soveliasta räpsytellä valojen kanssa aivan päntiönään.

Nyt on siistiä. Sytytin kaikki pienet ja tehottomat kohdevalaisimet ja jouluvalot, ja asunnossa leijailee sellaista keltaista valoutua. Palautin lainakirjat, joista suurinta osaa en ollut muistanut lukea. Ollut muuta tekemistä vissiin.

Ostin -30% hintaista naudanpaistia, aika paljon, pilkoin sen kuutioiksi ja pakastin. Paistan sitten jouluna. Koska pakaste on kovin täynnä, otin kinkun hitaasti sulamaan jääkaapin yläkaapin ilmastoituun kylmäkaappiin. Kyllä se pärjää siellä hetken.

Tein lämmintä ruokaakin jo kahdesti. Keitin kolmet kahvit. Ja riisipuuron, kauramaitoon, ja teen siitä huomenna vegetatiivisia karjalanpiirakoita. Niin ainakin nyt itselleni uskottelen.

Kohta saunon.





perjantai 18. joulukuuta 2015

They paved paradise.

Muistin juuri, että siinä huoneessa, jossa olin panttivankina, on vieläkin syömättömiä simpukanmuotoisia suklaakonvehteja. Ja minä olen jo riistäytynyt vapauteen, enkä aio hetkeen palata tuohon skenaarioon. Enkä siltikään voi olla ajattelematta simpukanmuotoisia suklaakonvehteja.

Lähdin töistä ja heitin samalla kaverin hammaslääkäriin. Ajattelin, että ajan ihan vain pienen mutkan ja heitän hänet lähemmäs päämääräänsä, kun oli niin sakea lumipyrykin. Kaikki muutkin olivat liikkeellä samaan aikaan, ja kun yritin kurvata kotiani kohti, juutuin aina liikennevaloihin, joissa autot eivät liikkuneet minnekään. Tein pakon edessä kolme äkillistä suunnitelmanmuutosta, ja vietin lopulta vajaan kilometrin matkalla 38 minuuttia.

Ei minulla muuten olisi ollut kiire, mutta olin sopinut tapaavani kaksi ihanaa ihmistä lähikuppilassa epämääräiseen kellonaikaan, ja odotin sitä malttamattomana. Kun lopulta pääsin kotipihaan, joka on sellainen kapea, läpiajettava slotti jonka reunalla on vinoja parkkiruutuja, en riskeerannut enää yhtään vaan ajoin sisään väärästä päästä. Tämä tarkoitti, että minun piti ahtaissa olosuhteissa parkkeerata "talliin" vinoon ruutuun, ilman ruutuviivoja. Naapurin mersun viereen. Yleensä kierrän korttelin ja ajan nokka edellä.

Peruutin, justeerasin, peruutin, justeerasin, peruutin. Kahdesti nousin autosta todetakseni, että olin aivan liikaa naapurin ruudussa. Ihmettelin, miten se voi olla niin kamalan vaikeaa näinpäin. Lopulta jätin auton sikseen, jätin takapenkille uhkaavaan pikkupakkaseen jopa joulukukan, jonka sain yhteistyökumppanilta. Otin tietoisen paleltumisriskin. Ja jätin auton siihen, vaikka se näytti siltä kuin sen olisi parkkeerannut (äitini sanoin) pulloperse ankka.

Kipitin räntäsateen halki pubiin, näin en kaksi, vaan neljä ihanaa ihmistä, siirryin syömään mainiota pitsaa vielä yhden mainion lisäihmisen kanssa, katsoin kaksi tiernapoikaesitystä, ja tulin kotiin ihan hyvissä ajoin kaverin saunavuoron ansiosta. Huomatakseni, että toisen puolen naapurikin oli ajanut autonsa paikoilleen. Nyt tajusin, että olin yrittänyt talliparkkeerata autoni SAMAAN ruutuun naapurini kanssa, ja vain hienoisesti epäonnistunut siinä. Oma ruutuni oli siis käytännössä tyhjä.

Olen minä kyllä aika peto parkkeeraavaksi naiseksi. Ehkä ahma. Tai käki.



torstai 17. joulukuuta 2015

The withered leaves collect at my feet.

Tänään mielessäni kävi monta pientä anekdoottia ja nyanssia, jotka olisin halunnut ripotella tänne kuin stösselit Pirkka-kuningatarkääretortusta ja vispautusvasta vaniljakastikkeesta askarrellun arkileivoksen pinnalle. Unohdin ne kaikki.

Työpäivä oli vähän turhauttava. Kiire tuli ihmeellisinä sylttyinä ja tukkuina. Haluaisin keskittyä tekemään ne asiat, joita olen suunnitellut, mutta olen loputtomiin jumissa hetkessä, jossa nakkaan ilmaan pallon toisensa jälkeen, ja kohta niitä on niin monta etteivät jonglöörintaitoni riitä moiseen.

Jäin panttivangiksi huoneeseen, jossa oli purkki Nutrilett-moccachoco-valmispirtelöä ja suklaarasia. Eikä minulla ollut lounaseväitä, enkä oikeastaan olisi ehtinyt niitä hankkiakaan. Hankin siis kirpaisevan kiihkeän sokerihumalan. Tässä tilassa päädyin maailman toiseksi pitkäveteisemmälle luennolle. Sain rytmihäiriöitä.

Kotona laitoin ruokaa, nopeasti. Tunnen edelleenkin jonkinasteisesti huijaavani, kun teen ruokaa einespussista, johon lisätään vain vesi. Lisäsin paria muutakin juttua, ja lämmitin Diivalle papukastiketta. Yritän ajatella, että se, että ylipäänsä laitan ruokaa jota syömme yhtäaikaisesti samanlaisilta lautasilta ruokapöydässä kerran päivässä on aika hieno saavutus. En välttämättä olisi arvannut teininä, että onnistuisin tuossa.

Sitten venyin ja vanuin hetken, havainnoin mieseläimiä ja uutta vastapäistä naapuria joka ei käytä sälekaihtimia. Siirsin sille ikkunalle isomman huonekasvin, koska minulla ei edes ole sälekaihtimia. Harvensin keittiösaksilla olohuoneen nurkan "Enchanted forrest"-osastoa. Minulla on huonekasvi, jonka pelastin paleltumiskohtalolta. Se on niin suuri, että se nielaisee sisuksiinsa n. kolme kuutiota huoneilmaa ja televisiomme. Arvostan sitä silti. Nyt siinä on kolmasosa vähemmän arvostettavaa. Pimeä vuodenaika tai muu mielenjärkytys oli saanut osan sen lehdistä näyttämään elottomilta.

Raivasin pikkutavaroita paikoilleen tai ainakin pois näkyvistä. Järjestelin kynttilänjalkoja ja jouluvaloja ja valokuvia ikkunalaudoille vähän eri järjestyksiin. Vaihdoin pöytäliinan. Olohuoneeni on oikeastaan ihan kiva, nyt kun se taas näkyy eri ajanvieteprojektien alta.

Kaunomieli oli menossa suihkuun pari tuntia sitten. Sen sijaan hän värittikin sellaista aikuisten värityskirjaa, hyvin huolellisesti, touhukkaasti ja määrätietoisesti. Koko kuvan. Ja sen jälkeen hän kutoi lapaseen peukalon. Sanoisin tuota mielenrauhaksi.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Language is leaving me.

Arki rullaa jotenkin petollisen tasaisesti. Ei suuria murheita, eikä edes sitä kalvavaa tunnetta, että koska on ollut niin rauhallista, kohta varmasti tapahtuu jotain kamalaa. Ja aina välillä, yleensä kun olen liikkeessä, kävelen yksin ja näen jotain odottamatonta, tai ajan autoa ja tytöt tai edes toinen niistä on kyydissä, pirskahtaa sellainen onnellisuus pintaan.

Siellä se on, pinnan alla tallessa, se liemi minkä olen onnistunut keittämään.

Tein hernekeittoa. Herneistä. Meiramista ja sen sellaisesta. Ilman lihaa. Siitä ei tullut niin hyvää, kuin olisin toivonut, mutta söimme sitä melko mukisematta kuitenkin. Me lihansyöjät lisäsimme pussista pizzasuikaleita. Suikaloitua pitsaa siis. Lähikaupan valikoimat tarjosi tällaisen vaihtoehdon. Koska meillä oli ruokavieras, yritin olla ehtoisa emäntä ja leivoin pikaisesti keiton kaveriksi myös teeleipää. Siitä tuli ihan hyvää.

Kävimme Kaunomielen kanssa Tokmannilla, koska sieltä löytyy luonnoslehtiöitä, joita ei enää löydy kirjakaupasta, jota ei enää ole Oulussa. Usein kommunikoimme puhumalla huonosti englantia, ruotsia tai tanskaa. Joskus telepaattisesti. Joskus asioista on helpompi puhua muulla kuin äidinkielellä. Se etäännyttää vaikeista aiheista. Ikäänkuin niistä puhuisi kaksi jotain muuta henkilöä, joiden äidinkieli ei ole mikään edellämainittu. Joskus sanat ovat vain hukassa, kaikki sanat. Tänään Kaunomieli puhui minulle viittomakieltä, kun muita sanoja ei löytynyt. Ei siis vain huitonut jotain, vaan ihan oikeaa viittomakieltä. Yritin ymmärtää. Tokmannilla osoittelin kynttilöitä, ja kysyin "ostataanko tomaatteja".

Declutterizing. Se minun pitäisi tehdä tälle kämpälle jouluksi.

En ole pitkään aikaan muistanut, etten pidä näistä lattioista. Pidän kyllä seinistä, listoista, ovista. Keittiön lattiasta kyllä, mutten muiden huoneiden. Saattaa olla, että nämä tuntemukset tarkoittavat sitä, että joulupeto sisälläni nukkuu entistä kevyemmmin. Ehkä se herää sittenkin.

tiistai 15. joulukuuta 2015

You'll get by.

Olen ollut kovin hiljainen tähän suuntaan. Hassua, että näinkin voi käydä. Välillä tuntuu, etten millään malta olla harrastamatta henkistä exhibitionismia senkin uhalla, että juttujani lukevat kuusi ja puoli ihmistä ovat kaikki henkilöitä, jotka tuntevat minut myös tosielämässä ja pystyvät hyödyntämään viiltävän syväluotaavaa itseanalyysiani ovelaan hyötyperäiseen manipulaatioon ja sadistisiin ihmiskokeisiin.

Ehkä kuvitelmissani näin onkin.

Viikonloppuna oli hauskaa. Oloni oli vähän kevytmielinen. Kaikki on hyvin. Hymyilin paljon, osittain vähän väkisin, yritin pitää kasvoni rentona ja antaa sen onnellisuuden, jonka tunnen sisälläni tirskua pintaan, mutta ei se lopputulos ihan siltä näyttänyt valokuvissa. Asialla ei liene edelleenkään suurta merkitystä.

Joulu lähestyy, enkä saa millään kiihdytettyä itsenäni edes auttavaan joulustressiin. Sellaiseen roihuun, joka saisi minut tekemään listoja, siirtämään tavaroita kaapista toiseen, kuorruttamaan hyllynkulmia koristeilla ja leipomaan loputtomasti. En muista aikuisiällä sellaista joulua, etten olisi jossain vaiheessa romahtanut sikiöasentoon kodinhoitohuoneen tai sellaista tilaa esittävän interiöörin lattialle.

Hetkellisesti tunnen kyllä ahdistuksen väreitä, kun kuuntelen kanssanaisieni joulusuunnitelmia. Sitten se taas menee ohi. Luulen, että siivoan lopulta kyllä. Ruokaakin laitan, laitanhan minä sitä muutenkin. Leivon jotain juttua, yhtä tai kahta. Ei niitä oikeastaan kukaan muu söisi kuin minä.

Lähetin kortteja. Ne eivät edes suurin osa olleet joulukortteja, mutta tosi hienoja. Ostin aiemmin näitä Annika Hiltusen kortteja ja laitoin kehyksiin seinälle. Ovat juuri kuin omia tyttöjäni, Tämä on Diiva ja tässä on Kaunomieli, se maanisesti leipova lapsi.

Löysin jälleen uuden neuroosin. Sen lisäksi, etten voi ostaa hedelmiä paritonta määrää, huomasin vasta jälkeenpäin, ettei minulle tullut mieleenkään ostaa itselleni, seinälle laitettavaksi muuta määrää kortteja kuin neljä. Valikoin vaikka miten pitkään minkä niistä viidestä hienosta jätän ostamatta. Ratkaisu, että ostaisin viisi, ei vain käynyt mielessänikään, eikä tähän ollut mitään käytännön syytä. En vieläkään edes tiedä, mihin nuo ripustan. Nyt ne ovat Mummon ompelukoneen reunalla.

Jouluna aion syödä aurajuustoa ja juoda jalluglögiä ja lukea jonkun upottavan kirjan ja pelata Kiekkomaailman lautapeliä ja Zombieapokalypsia Kaunomielen kanssa. Kuunnella kun Diiva soittaa kitaraa ja ilma on pehmeää pumpulia, ja aina välillä keitän kahvit.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Every time you go away, you take a piece of me with you.

I wish.

Oloni on keveämpi kuin muutamaan viikkoon. Siis mieleni on. Nyt kun mietin, niin on myös oloni.

Tähän ei ole mitään erityistä syytä. Olen kai vihdoinkin elänyt mukisematta läpi yhden aallonpohjan. Minä vain koen elämän tuolla tavoin, se aaltoilee, ja minä sukellan aallon mukana välillä alemmas, välillä keikahdan vaahdoten yli.

Muistan viime viikoista muutaman hetken, kun koin jonkinlaista epäsuhtaa tai tyytymättömyyttä. Nielaisin ja menin pois joko fyysisesti tai mielessäni. Otin seuraavan aiheen ja pureskelin eri hampailla. Katsoin Downton Abbeyta aika paljon. Ei ne asiat niin isoja olleetkaan. Nyt kun ne ovat vähän aikaa maatuneet matalassa suohaudassaan, ajattelen suorastaan kerettiläisesti, että entä jos jätänkin ne sinne. En ole tottunut ajatukseen, että jotkin rikokset vain vanhenevat.

Työpaikallani on sosiaalinen media käytävällä. Siihen seinälle voi kirjoittaa asioita anonyymisti. Kirjoittelemme viestejä toisillemme, vastailemme, keräämme tilastoja. Tänään joku haastoi olemaan syömättä yhtäkään suklaata ennen joulua.

Yllytyin heti.

Sitten tajusin, että eihän tämä näin toimi. Jos voin kuitenkin juoda kaakaota, voin siis syödä kaakaojauhetta. Joten voin syödä leivonnaisia, joissa on kaakaojauhetta. Joskus on vaikeaa erottaa, onko vaikkapa joku kuorrute tehty jauheesta vai oikeasta suklaasta. Voin siis syödä leivonnaisia, joissa on suklaata. Voin leipoa. Voin ostaa leivontasuklaata. Voisin vaikka leipoa Sacher-kakun, spesiaaliteettini, joka on kuorrutettu Fazerin sinisellä maitosuklaalla. Siis jos ehtisin. Aina ei ole aikaa leipoa, etenkään näin joulun alla, kun on joulukiireet ja kaikki.

Olen siis kokonaan ilman sokeria. Ei tämä muuten toimi. Vain jouluun asti.

maanantai 7. joulukuuta 2015

And the seven seas.

Olen pikkuhiljaa kaivanut pääni esiin hiekan seasta, jättänyt hetkeksi napani räpläämisen sikseen, katsellut vähän ulkomaailmaakin enkä vain omaa sisäistä miniatyyriuniversumiani. Maailma on muuttunut siitä, millaiseksi sen muistin. Tai ainakin Suomi.

Tunnen kuuluvani siihen entiseen maailmaan.

Lisäksi olen potenut tyhjän pesän kriisin alkutärinöitä. Ne tilanteet, jossa tyttäret ovat jossain omissa menoissaan, ja minä hetken ilman mitään tekemisen vaadetta tai ilmeistä olemassaolon tarkoitusta ovat pikkuhiljaa muuttuneet harvinaisista poikkeuksista ajoittain, yllättäen ja pyytämättä toistuviksi repsottavaksi aukoksi kudelmassani. Siis sillälailla, että kaikessa rauhassa rullaan sillälailla Indiana Jones -tyyppisesti kaivosvaunussa pitkin pimeitä käytäviä, vuosia vuosien perään, tulee puuskuttavia ylämäkiä, hurjia alamäkiä joissa pyörät hehkuvat kitkasta kuumina, pomppuja ja äkkikäännöksiä. Tarraan reunoihin ja rystysiin sattuu ja saan mustelmia polviin ja kyynerpäihin, kolisee ja paukkuu. Ja nyt sitten vähän väliä raiteet puuttuvat alta, ja lennän hetken tyhjän ilman halki, hiljaisesti, tietämättä milloin raiteet taas jatkuvat. Toistaiseksi meno on aina jatkunut kanjonin toisella reunalla, mutta huomaan näiden ilmalentojen syklien nopeutuneen.

Jos tilanteeni olisi sellainen, että samassa asunnossa kanssani olisi lasteni isä* (*kuvitteellinen hahmo) hän joutuisi nyt koville. Yrittäisin tässä vaiheessa sälyttää koko elämäntarkoitukseni hänen niskoilleen, ja vaatia, että nyt me sitten nautitaan vapaudesta ja tehdään kaikki ne asiat mitä ollaan haaveiltu, äkkiä, ennen kuin se vähäinenkin nuoruus loppuu. Mahdollisesti huomaisin vasta tässä vaiheessa, että en minä enkä hän ole enää sama henkilö kuin 20 vuotta sitten, eivätkä ne haaveetkaan enää ole täysin relevantteja tai yhteneväisiä. Kohta olisi täysimittainen rähinä päällä.

Mutta ei ole. Hahmotan siis ihan erilaisia potentiaalisia riskejä.

Kun olen sellainen hampaat-irvessä-optimisti, en yleensä ajattele tekeväni virheitä, vaan uskon, että kaikella on jonkinlainen tarkoitus. Ja että ajaudun elämässäni valintoihin, jotka ovat jollain tapaa sopivasti juuri minunkokoisiani. Ja sitten välillä seison suihkussa ja katson miten ihan vain hitusen värjäävä shampoo katoaa lattiakaivoon, ja mietin, että entä jos ei. Entä jos koulukaverini ärsyttävän kaikkitietävä äiti oli oikeassaa, ja olen tehnyt juuri niitä vääriä valintoja joista hän varoitti. Sen yhden ensimmäisen virheen, jonka jälkeen asia asialta ajautunut tähän. Jos olisin valinnut kuten olisi siinä hetkessä ollut järkevää, stressaisinko vähemmän, olisinko naimisissa lasteni isän* kanssa (siis jonkun muun kuin tuon, koska en olisi ikinä tavannut tätä ei-kuvitteellista hahmoa), olisiko meillä vähemmän asuntolainaa ja kesämökki?

Olisinko sellainen ihminen, joka osaa olla parisuhteessa, joka siivoaa joka ilta tiskipöydän ja vie roskat ja jonka asunto ei näytä hipsterisolulta?

Se kaverini äiti on minulle symboli kaikista yleismaailmallisista odotuksista, joita nuorena kuvittelin ympäristöllä minua kohtaan olevan. En muista, että hän olisi ollut erityisen onnellinen, tai että olisin kovasti kadehtinut hänen elämäänsä silloin. Hänen elämässään Suuri Puheenaihe ja Tapaus oli se, kun tyttären sukka katosi, ja sitä etsittiin vaikka mistä, kunnes luovuttiin toivosta, ja heitettiin yhteispäätöksellä se pariton sukka roskiin. Mutta hassunhauskasti kuukausi myöhemmin sen pari löytyi pestyn pussilakanan kulman sisältä.

Nyt kyllä kadehdin hänen kesämökkiään. Paitsi, että hän oli riidoissa mökkinaapurinsa kanssa.

En edelleenkään osaa sanoa, määritelläänkö tämä olotila vuoristoradassani ylä- vai alamäeksi. Kumpaankin määritelmään löytyy perusteensa.

Lukuunottamatta tätä väen vängällä tuotettua eksistentiaalista kriisiä, muuten on kyllä ihan mukavaa, edelleen. Olen kävellyt ja syönyt ihan vähän vähemmän sokeria. Nukkunut ja nähnyt unia.



Joskus kauan sitten olin töissä, jossa ajoin töissä päivä toisensa jälkeen pakettiautoa, lyhyitä pätkiä. Auton mankkaan oli juuttunut tämä C-kasetti. Aina tämän biisin kohdalle.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Unohduttu tähän.

Huomaan, että vuodenaika vaikuttaa minuun. Sen huomaaminen aina silloin tällöin (talvisin) tuntuu edelleenkin vähän ällistyttävältä, mikä voi olla vihje siihen suuntaan, etten aina ole kovin säkenöivän älykäs. Se, että on pimeää aamulla ja illalla, ja auto jäässä aamulla ja illalla, ja liukasta, ja nälkä, ja liukasta kun raahaan neljää ostoskassia töiden jälkeen, voi johtaa siihen, että huomaan ostaneeni kahta lajia paistopistepullaa (tosin vain yhdet kappaleet), yhden Banoffee-kakun pakkaseen (täysin mysteeri, missä vaiheessa se eksyi ostoskärryyni), kolme laatikollista joulusuklaata (joka oli paljon halvempaa kuin Stockmannilla, jossa sen hinta kerrottiin paljon kookkaammilla numeroilla), neljää eri lajia pikkuleipiä ja kolme levyä leivontasuklaata. Niin ja pienen kinkun. Ja ruokaa. Siis kanaa. Leipää, ja kermajuustomöllikän. Kahta lajia leikkelettä. Sokeria, joka muuten oli tosi halpaa. Säästin montakymmentäsenttiä. Neljä säilykepurkkia kaikenlaista. Maitoa. Omenoita banaaneja raakasalaattia ja jonkinlaisen smoothien Diivalle. Kyllä me taas pärjätään.

Söin monta siivua leipää ja viisi kertaa yhtä monta siivua juustoa ja ainakin kolme tai jopa neljä kanan sisäfilettä jotka olin paistanut voissa, maustanut suolalla ja SantaMaria-grillimausteella ja tirskuttanut pannulla päälle vielä sitruunaa. Aivan älyttömän hyvää. Nyt oloni on turpea ja taipumaton kuin Justiinalla. Jos jatkan näin, lihon. Ehkä teen sitä jo nyt. Hyvin todennäköisesti.

Sitten katsoimme Netflixistä sen jakson Downton Abbeystä, jossa Mary vihdoin menee naimisiin Mathewnsa kanssa. Ja itkettiin vähän siinä kohdassa kun hän käveli alas portaita Lord Granthamin ja Mr. Carsonin katsellessa.

En käsitä, miten henkisesti kaltaisellani tavalla voiva ihminen pystyisi vielä kieltämään itseltään syömisen nautinnon, nimenomaan hiilareiden ja sokerin syömisen.

Silti, voin erinomaisen tasapainoisesti. Soitin tänään vanhalle ystävälleni, ja pystyin ehkä ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen vastaamaan kysymykseen "mitä kuuluu", ihan rehellisesti "No ei mitään erikoista. Ihan kivaa, mutta tavallista."

Voi kunpa näin olisikin hetken. Kaikki muutokset eivät aina ole mukavia.





maanantai 30. marraskuuta 2015

Take a walk in my shoes.

Sosiaalinen krapulani hellitti vihdoin. Möyrin erilaisissa vainoharhoissa tehokkaasti yli vuorokauden. Niin käy aina kun olen järjestämässä jotain pirskeitä. En haluaisin kuukauteen, tai puoleen vuoteen nähdä yhtään ihmistä tai muistaa yhtään mitään yksityiskohtaa illasta, jolloin olen muka hengittänyt syvään, koittanut rentoutua ja nauttia olostani ja seurasta, mutta oikeasti olen kulkenut ahdistuksen putkessa hätäisestä ihmiskontaktista toiseen ja huomioinut ympärilläni vain virheitä. Suuressa mittakaavassa kaikki meni kai kuitenkin ok.

Selvisin siis hengissä, hädin tuskin. Hiukseni olivat huonosti, taas, mikä vaikeutti asiaa. Se on jo sääntö, eikä poikkeus, että firman pikkujouluissa olen aina kaamea. Ainakin mielestäni. sovitin äsken uudestaan mekkoani, ja nyt se näytti taas ihan kivalta. Silloin illalla en tuntenut oloani siinä mukavaksi, vaikka se oli mekon syy ja tarkoitus. Kummallinen asia.

Seuraavan kerran menen farkuissa ja ruutupaidassa, ja tunnen takuulla oloni paljon viehättävämmäksi.

Joskus olen kuvaillut henkistä olotilaani siten, että on kuin kävelisin lasinsiruissa. Vaikka kuinka yritän liikkua hitaasti ja varovasti ja harkiten, kaikki sattuu ja tekee haavoja. Nyt oloni on sellainen oikein fyysisestikin. Sain nimittäin älynväläyksen illalla, ja kävelin viimeiset puoli kilometriä kotiin ilman kenkiä. Sepelissä. En parin askelen jälkeen voinut laittaa kenkiä enää takaisinkaan jalkaan, koska sukat olivat läpimärät, ja kengät uudet ja aika hienot. Etenkään sen jälkeen, kun oikaisin pehmän ja vilpoisan nurmikon poikki toivoen kovasti, etten osuisi koiranpaskaan.

Jälkeenpäin ajatellen tein monta tuontyyppistä virheellistä päätelmää ja ajatusketjua päivän ja illan mittaan. Olisin tarvinnut vähän enemmän aikaa ja harkintakykyä. Olen kyllä näin jälkeenpäin ottanut vahingon takaisin ja ajatellut vähän liikaakin.

Moving on. Joulu tulee. Edellisestä onkin kaksi vuotta. Kun skippaa yhdenkin joulun, rytmi menee sekaisin ja rutiinit ryttyyn. En millään meinaa nyt osata aloittaa jouluilua. Onneksi Diiva on jouluihminen, hän kyllä pitää minut ruodussa tämän suhteen.

Tänään kun tulin kotiin, tyttäret olivat ruokkineet itsensä oikeaoppisesti kunnon ruualla, ja lähdössä yhdessä elokuviin. Olen nyt pessyt pyykkiä, siivonnut tiskipöydän, vaihtanut lakanat ja ryhdistänyt budoaarini muutenkin. Vielä on aikaa tehdä kaikenlaista muutakin. Käydä vaikka kaupassa hakemassa maitopurkki, ja huomenaamukin on pelastettu.

Excelini käyttöhintaindeksi mollottaa reilusti yli yhdeksässä mekko- ja kenkähankintojen takia. Ne kengät olivat kyllä sangen harkittu hankinta. Käytin edelliset klassiset mustat juhla-avokkaani loppuun, joten olen siis todistanut olevani Aikuinen Nainen Joka Käyttää KorkoKenkiä. Vaikka vain sen kaksi kertaa vuodessa, mutta siksipä niiden pitääkin olla klassiset. Ostin itseänikin ihmetellen ihanat Clarksit, joissa on päkiän alla pehmeä tyyny, ja jotka suorastaan suukottelevat varpaitani kun kävelen. Olen niissä todella pitkä.

Nyt tajusin, että sukkahousuni olivat väärän väriset. Olisin tosiaan tarvinnut vähän enemmän harkintakykyä tuossa tilanteessa. Ehkä myös avuliaan teriniitin.

Olen siis kärsivällisesti odottanut, että indeksi laskisi alle yhdeksän, jolloin voisin luvan kanssa uudistaa hiutuneimpia, nyppylöityneimpiä ja tylsimpiä retaleita uudempiin. En pysty enää hillitsemään itseäni. Asiat ovat nyt suorastaan ratkeamispisteessä. Monetkin asiat. Joskus on vain hyväksyttävä tosiasiat, ja riisuuduttuaan sullottava vaatteensa pyykkikorin sijaan roskakoriin.








lauantai 28. marraskuuta 2015

Kahvi avec.

Nyt minulla olisi muutama tunti aikaa olla kunnon perheenäiti, pestä meille puhtaita vaatteita, siivota keittiö ja etsiä asuntoni joka puolella lainehtivien irtotavaroiden ja vaatteiden alta. Lähinnä omieni. Koska viikko alkoi PoikkeusTilalla, eli olin muutaman tunnin oikein TyöMatkaileva UraNainen, en ole jotenkin saanut asioiden arkisemmasta puolesta otetta minään viikon iltana. Ja onhan tässä ollut muutakin hassunhauskaa sattumaa.

Juon nyt aamukahvia, kuuntelemme Pearl Jamia Diivan kanssa, ja yritän laittaa pakollisia asioita ja optioina mahdollisesti suoritetuksi tulevia asioita riviin päässäni.

Pakollisia asioita, ajoituksensa takia, ovat lähinnä omaan ulkonäköön ja hyvinvointiin liittyvät toimenpiteet, mikä tuntuu nurinkuriselta kun katsoo keittiötäni.

Eilen erityisesti oli hassunhauskaa. Eksyin tuttavan kautta seuraan, jossa oli paljon miellyttäviä, sopivaan ikäluokkaan kuuluvia fiksuja ja hauskoja miehiä. Ihana tietää, että sellaisia on olemassa, ihan tuollaisina kunnon kokoisina terttuina, vaikka olisivatkin naimisissa tai juuri ryntäämässä synnytyslaitokselle jos puhelin piippaa. I'm just windowshopping.

Olen 43. Virallisesti siinä iässä, ettei minun oleteta enää lisääntyvän. Minun ikäisiäni miehiä on vapaana hyvin vähän, ja yleensä, jos he ovat vapaana, siihen on joku pätevä syy. Minua hieman vanhemmat miehet, joita on sitten jo hitusen enemmän vapaana, ovat jotenkin onnistuneet kasvamaan nuoruutensa aivan eri maailmassa kuin minä, ja tuntuvat kovin, kovin paljon vanhemmilta kuin ikävuotensa. Minua hieman nuoremmat miehet, joita on vapaana paljon, ovat hauskoja, eloisia poikalapsia, jotka juuri ovat siinä tilanteessa jossa lyövät kätensä yhteen ja toteavat että jahans, nyt on rilluttelut rilluteltu, pitäisköhän perustaa perhe.

Vaikka vaikutankin ilmeisesti ensikäsittelyssä hitusen ikääni nuoremmalta, tuo tunne karisee helposti, jos minulta kysyy, onko minulla lapsia. Kyllä, tai oikeastaan aikuisia.

Tämä ihan vain tällaisena yleisenä huomiona. Olen edelleenkin vallan häkeltynyt tämän tilanteen onnellisuudesta, ettei minun tarvitse arjessani katsella kenenkään tyhjentävän tiskoneestani astiat vääriin paikkoihin tai pyyhkivän tiskipöytää liian märällä rätillä.

Nämä mietteet pyörivät päässäni todennäköisesti siksi, että tänään menen tilaisuuteen, johon kaikki tuovat puolisonsa mukanaan. Minä en.

Nyt minun pitäisi kirmata etsimään Grace Kelly -mekkooni sopiva hiuskoriste, jolla saan kiinnitettyä hiukseni oikealta korvalliselta taakse sodanjälkeisen maailman tyyliin. Kampaajani, joka trimmasi latvani eilen, kyseli stailaussuunnitelmaani. Kerroin yksityisekohtaisesti, miten minulla tulee oleman hitusen naisellisempi tyyli kuin yleensä, ja hän nyökkäili tyytyväisenä. Hyvin diplomaattisin sanankääntein hän myös kertoi, että vaikka hiukset jättäisi aukikin, ne kannattaa käsitellä kauttaaltaan jotenkin, vaikkapa suoristusraudan avulla tai laittaa niihin rullat, jolloin hiustuntuma on erilainen ja kampaus kestää paremmin. Lupasin, etten tällä kertaa vain nuku märillä hiuksilla ja pörrötä niihin sitten kuituvahaa, ja hän naurahteli epäuskoisena.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Nothin but.

Minulla on taas yksi niistä päivistä, jolloin katselen ihmisiä ympärilläni, ja näen meidät sinä joukkona apinoita, joka me oikeastaan olemme. Eläimiä, jotka pyrkivät hallitsemaan vaistonsa ja viettinsä niin, että toimisivat viekkaammin kuin muut ja siten saavuttaisivat sillä etua.

Siinä välissä peittelemme itseämme vaatteilla, mietimme kovasti ovatko ne saman- vai erilaisia kuin muilla, nypimme ja leikkaamme turkkiamme soveliaisiin muotoihin. Peitämme hajuamme ja syömme elimistöömme asioita jotka ovat liian kaukana siitä, mikä kasvaa maasta. Lisäämme itseemme kemikaaleja ja manipuloimme vastustuskykyämme.

Keksimme tapoja pitää tuntemuksemme mukavina vaikka on kylmää ja märkää ja pimeää. Keksimme asioita, jotka pitävät meidän aivomme kiireisinä niin, ettemme ehdi vain istua puun lehtien suojassa tuijottaen pimeään ja miettien, mitä kauhuja siellä vaanii. Miettiä, mitä hyötyä siitä on, jos tänäkään yönä ne kauhut eivät vie minua.

Minä en ole siinä kovin hyvä, eläimenä olemisessa tai eläimeni voittamisessa. Tuijotan tylsänä pimeään varmaan enemmän kuin moni muu ja saan vähemmän etuja.

Eilen huomasin, ettei minulla ole enää koko ajan niin kiire joka paikkaan. Se olo, joka on seurannut minua lapsesta lähtien, että olen aina väärässä paikassa ja pitäisi tehdä jotain lisää, enemmän, olla jo perillä, olla olematta myöhässä, että aikani ei ole omaani, on hälventynyt ainakin suurimmaksi osaksi aikaa. Tilalle ei ole tullut yhtään mitään. Nyt minua ei ahdista aika-aspekti enää niin paljon, vaan jos ja kun ahdistaa, se on yleinen tarkoituksen puute. Sitä voi lääkitä monenmoisella.

Tänään tulin kotiin. Kaunomieli kysyi, että onhan kaikki hyvin. On, vakuutin, tai siis ei ole, mutta ne asiat jotka eivät ole hyvin, eivät liity häneen, eikä mihinkään kamalan tärkeään. Kaunomieli tuntee aina ne kipunoivat stressiaallot jotka minusta lähtevät, ja olisi väärin sanoa hänelle, että niitä ei ole olemassa, kun ne ovat. Sanon, että kyllä, tunnet aivan oikein, mutta se ei ole sinun vikasi, ja kaikki on silti aivan hyvin. Sitten laitoin ruokaa ja katsoimme Downton Abbeyta. Paljon. Ja Ensitreffit alttarilla (Tanska).

Tanskalaiset ovat ihan mahdottomia. Eikä se oikeasti voi olla mikään oikea kieli. Kunhan korisevat joutessaan.

Iso lasi punaviintä olisi auttanut myös, luulisin, mutta ei varsinaisesti tee mieli, eikä minulla edes ole sitä, koska viime viikko oli jonkinmoinen myös.

maanantai 23. marraskuuta 2015

You probably think this song is about you.

Epämukavuusalueella oli yllättävän mukavaa. Tosin aamu alkoi vähän liian hitaasti. Mietin aivan liian pitkään mitä laittaisin päälleni. Ne mustat asialliset housut, jotka olen ostanut juuri tällaisia päiviä varten näyttivät ankeilta kaiken kanssa. Kun minua vähän jännittää, yritän hakea itseluottamusta siitä, että oloni on mukava ja itsevarma. Tänään siinä meni aika kauan, ja sitten tuli vähän kiire, ja päätin olla tyylillisesti Saga Norén. Ajattelin, että koska kuitenkin möläyttelen aina vääriä asioita väärissä paikoissa, se olisi edes sävy sävyyn asuni kanssa.

Tuntui pahaenteiseltä, kun moottoritiellä lentokentän suuntaan ei ollut ruuhkaa. Oulussa se tarkoittaa, että muut, jotka ovat menossa Helsinkiin lähtevälle lennolle ovat jo menneet.

Kun pääsin lentoasemalle, autoni ikkuna oli tietenkin jäätynyt kiinni. Liukastelin. Jumituin turvatarkastukseen, koska näytin Saga Norénilta, ja minut muun muassa testattiin räjähdeainejäämien varalta.

Sain jatkaa matkaa, koska en ole räjähdysaltis, mutta portti oli jo suljettu. Murheellinen matkakumppanini tekstasi minulle luullen, että tein oharit tahallani. Pääsin silti sisään, voitonriemuisesti rytistynyt boarding pass toisessa ja irrallinen vyö toisessa kädessä. Ihanat farkkuni luistelivat harvinaisesti sukkahousuittuja lonkkiani alas minkä kerkesivät, ja minä kaduin kiirettä, huonoa harkintakykyäni ja mummoalushousujani, jotka olivat aivan liian sileät ja ulottuvat tarjotakseen mitään tarttumapintaa.

Uhmasin lentopelkoani ja ängin vessaan pujottamaan vyön lenkkeihinsä ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa. Sitten oikeastaan vain nautin olostani. Oli ihan kiva päivä.

Hämmentävästi jälleen tänään minulta kysyttiin työvuosiani. Naispuolinen henkilö oli hämmästynyt kuultuaan ne. Näytän kuulemma suurinpiirtein työvuosieni ikäiseltä, mitä en kyllä usko. Mutta olen niin turhamainen, että tuo oli kovin hauskaa. En usko, että olin vain pukeutunut liian nuorekkaasti.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

A fact's a fact.

Viikonloppu, jonka aikana olisi ehkä pitänyt tehdä enemmän kaikenlaista.

Teinkin kaikenlaista. Enimmäkseen pientä ja hyödytöntä. Erinomaista mojoa, ja kidneypapusoijarouhekastiketta nachoille ja tortilloille. Lorautin sekaan vähän kahvia. Siitä meni suorastaan mahakoomaan.

Hain uimapukuni uimahallin löytötavarakaapista. Penkoessani unohdettujen mustien kokouimapukujen täyttämää koria totesin, että ihmiset unohtelevat paljon virttyneempiäkin uima-asuja kuin omani. Hienoa, että se löytyi. Ihmiset eivät näytä unohtelevan jälkeensä muunvärisiä uimapukuja kuin mustia.

Söin vähän liikaa sokeria siellä ja täällä. Ei olisi pitänyt.

Huomasin olevani snobi. Siis enemmän kuin luulinkaan. Olen sillä lailla hankala sekoitus umpijunttia ja snobia, että minun on vaikea sopeutua täysin kumpaankaan ääripäähän, ja tunnen olevani kovin monessa seurassa väärässä paikassa. Luulen, että minusta on viime aikoina tullut aiempaa snobistikoituneempi, ja se ei välttämättä ole kovin käytännöllinen kehityssuunta tulotasollani rimpuilevalle henkilölle.

Join punaviintä koko viikon aikana kolmisen pulloa. En oikeastaan tarkoituksella, mutta kyllä se silti meni nyt oikein hyvään tarkoitukseen, useampaankin. En yleensä juo noin paljon. Punaviinin voimalla mm. harjoitin selkokielisyyttä, joka oli varmaan ihan tarpeellista, vaikka vastapuoli olisikin ehkä halunnut, että mielipiteeni asioista olisivat olleet toisensuuntaisia. Hän otti kuitenkin päätökseni vastaan hyvin miehekkäästi, mikä on kovin arvostettavaa.

Ei, en epäröi, vaikka tuo miehekkyys jättikin hämmästyttävän hyvän jälkimaun.

Huomenna seikkailen taas epämukavuusalueellani kuvioluistellen. Toivottavasti kasvan oikein monta jaardia. Ihminen kuulemma kasvaa nimenomaan silloin, kun on epämukavuusalueellaan. Ainakin se joskus kovasti tuntuu siltä, kuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan eri suuntiin tempoilevien kengurujen laumaan.



torstai 19. marraskuuta 2015

Elina, anna tukkasi kasvaa.

Tänään minulla oli huono hiuspäivä. Håristisesti ajatellen minulla on ollut melkoiset piinaviikot, ja ne jatkuvat vielä yhdeksän päivää ennen seuraavaa kampaajakäyntiä. Olen antanut latvojeni venyä, virttyä ja haaroittua, hädin tuskin näkyvien vaaleiden raidoitusteni kellastua ja haurastua. Poiskasvava pälveni törröttää takaraivolla virkkuna kuin pieni kottarainen, ja juuren ja latvojen erilainen tekstuuri, joka johtuu värjäyksen puutteesta, tekee kokonaisuudesta valloittavan yllätyksellisen.

Hence, the hätäpompula.

Kun pesen ja föönaan hiuset, ne asettuvat päivän verran ihan mukavasti. Sen jälkeen ei, ja minähän en pese näitä joka päivä. Jos minulta kysyttäisiin, en myöskään föönaisi joka pesun jälkeen, mutta viime aikoina en ole alkanut inttämään asiasta itseni kanssa. Helpommalla pääsen, kun en edes kysy mielipidettäni.

Voiko olla, että kuivshampoon käyttö ei ole hyväksi hiuksille pidemmän päälle? Tietenkin voi, koska se ei ole puhdas luonnontuote.

Mätkin töissä kaikenlaisia pikkusälähommia isompiin pinoihin ja riviin. Söin huonosti, mutta terveellisesti, mutta sen päälle vielä kakkua. Kompastuin, ja jäin asvalttijyrää muistuttavan myyntitykin ajoradalle rampana makaamaan enkä ehtinyt edes käsivoimin raahautua turvaan. Viittilöin muille - menkää - I'll take a hit for the team.

Jyrä teki kaikkensa vakuuttaakseen minut tuotteensa mainioudesta. Hän osoitti minulle nokkelasti tietämättömyyteni, ja sitten imarteli, kun luulin tietäväni jotain, jonka jälkeen paljastui, että ahaa, enpäs tiennytkään. Mielipiteeni olivat vääriä. Asia olisi varmasti korjattavissa heidän tuotteellaan.

Olin ilmeisesti melko hankala tapaus, ja selviytyäksemme tilanteesta jotenkin kunnialla haimme yhteistä turvallista maaperää mm. siteeraamalla toisillemme Tuntematonta Sotilasta. Talvisota on aina hyvä lähtökohta hedelmälliselle yhteistyölle.

Jyrä kysyi työurani pituutta. Kerroin sen, jonka jälkeen hän oli hetken hiljaa, ja sanoi, että olen ilmeisesti tullut töihin 15-vuotiaana. Tässä vaiheessa en ollut varma, oliko hän todella niin epätoivoinen, että yritti kömpelösti imarrella. Ehkä pikemminkin osoittaa laskupääni ja sitä myöten arvostelukykyni epäluotettavuuden. Aiemmin hän oli vihjannut, että minulla on suhde ajoneuvoyhdistelmän kuljettajan kanssa. Aloin olla jo melko välinpitämätön hänen persoonaani koskeville arveluilleen.

Persoonallinen tyyli, täytyy kyllä sanoa. Olen minä silti vähän ilahtunut, kun en näytä ikäistäni vanhemmalta ainakaan, vaikka hiuspäiväkin olisi monumentaalisen huono.

Kun töistä pääsin, kaapaisin tyttäret auton kyytiin ja ajoimme down the memory lane - siihen ostoskeskukseen, jossa kävimme vanhassa kodissa asuessamme. Söimme ihan ravintolassa, josta sai myös vegeannoksen. Ja vuohenjuustobroileria ilman vuohenjuustoa. Olimme nälkäisiä.

Istuimme looshissa lopettelemassa ruokiamme. Tyttöjen isä käveli ohi kahden metrin päästä uuden perheensä kanssa. Luulen, että hän näki meidät. Luulen, että hän ei nähnyt, että minä näin hänet. Diiva näki heidät. En katsonut heidän suuntaansa, vaan yritin näyttää luontevalta ja tehdä jotain aivan muuta, joten en tiedä, näkivätkö muut perheenjäsenet meitä. He lipuivat ohi.

Tuo oli kummallinen tilanne, mutta en vain olisi millään jaksanut juuri tänään. Ilmeisen moni muukaan meistä ei jaksanut.

Lapsuusmuisto. Olin ehkä kahdeksan tai kymmenen vanha. Minä ja kaverini olimme äitini auton kyydissä matkalla kauppaan. Pysäköimme auton, ja nousimme ulos. Parkkipaikalla parin auton päässä toisesta autosta nousi vanha mies. Nuorempi mies tai ehkä nainen auttoi häntä nousemaan, vanha mies liikkui vähän kankeasti. Äitini jäi seisomaan auton viereen vähän liian pitkäksi aikaa, ja oli hiljaa ainakin kaksi sekuntia. Äitini ei yleensä ole koskaan paikallaan ja hiljaa. Vanhempi mies katsoi äitiä hyvin vähän aikaa, mutta ei vain vilkaissut. Kukaan ei muistaakseni tervehtinyt ketään. Kaverini sanoi, että tuo äijä näytti ihan kekkoselta. Äitini sanoi minulle hiljaisella äänellä, että siinä oli sinun pappasi isä.






keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Väistäkäää täältä tulee vippejä.

Leikin tänään Annea ja Ellua. Ilmaisen viinan bileet.

Olin kyllä ihan kutsuttu ja tervetullut vieras tapahtumaan, mutta sisäänmenorutiineissa menin silti siitä mistä aita on matalin ja teeskentelin olevani puolitutun miehen avec joten vältyin turhilta esittäytymisiltä. Aina kun pitää kätellä ihmisiä ja kertoa kuka ja mistä on, kieleni menee rullalle enkä saa sanottua etenkään etunimeäni selvästi. Se on niin hankala. Sukunimeni ja muu sen sellainen tuppaa muuttumaan tämän tästä, ja joudun terästämään muistiani - kuka tänään olinkaan? Missä ajassa olen? Asiat häilyvät.

Hörin kolme tai ehkä neljä lasia mainiota punaviintä ja yhden kuoharin. Söin ihan liian monta macarone-leivosta ja kaikenlaista juustolla. Tungeksin julkkisten kanssa hississä ja ehdottelin tooga-bileitä tutuntutuille. Kerroin kummitusjuttuja ja join jallua.

Olin oikein ajatellut, että hommaan jotain asiallista päällepantavaa noihin kekkereihin, mutta olin myös luullut, että ne ovat vasta ensi viikolla, joten en tietenkään ollut ehtinyt hommata. Painelin lopulta osittain ajanpuutteen takia paikan päälle työvaatteissani, jotka eivät tänään sattuneet olemaan farkut. 95% tämän vuoden päivistä ne ovat olleet farkut, jossain muodossa. Siniset, mustat tai harmaat, jotkin boyfriend-malliset, jotkin klassiset, skinnyt tai sitten sellasiet goottimoottoripyöräritarikoppakuoriaspolviset. Ne ovat suosikkini. Nyt minulla oli Nanson sivuilta rypytetty musta Hani-neulehame, korkeat korolliset nilkkurit, paksut tummat sukkikset, satiininen tummanvihreä paitapusero ja musta todella tylsä neuletakki. Vähän hopeaa korvissa ja ranteissa. Menetteli. Olisin ehkä halunnut olla jotain vähän muuta kuitenkin.

No, olipahan jälleen yksi ilta, jolloin en katsonut Netflixiä kotona. Diiva oli tällä välin tehnyt uutta musiikkia. Hän on siinä hyvä. Lapsetkin pärjäävät siis ihan hyvin, vaikka äiti silloin tällöin ottaa tilanteista ilon irti.

Tänään oli ihan hauskaa olla minä. Tai joku muu.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Feet in the water.

Nilkkani sallii minun jälleen urheilla. Eilen kävelin, vähän liian pitkän matkan, josta syystä nilkka on vähän kipeämpi kuin aiemmin. Tänään uin ja vesijuoksin. Teen varmaan kummankin aivan väärin, mutta se tuntuu silti hyvin oikealta.

Näin itseni pitkästä aikaa isosta peilistä uimapuku päällä. En ollut ollenkaan kauhistunut näkemästäni. Se, miltä ilmeisesti näytän, ja se, miltä kuvittelen näyttäväni lähenevät toisiaan päivä päivältä. Oletan, että se on ilmiönä ihan hyvä.

Taisin unohtaa kokouimapukuni uimahalliin. Jos en löydä sitä sieltä huomenna, päätän ajatella, että se oli jo vähän virttynytkin.

Mutta harmi, näytin siinä kyllä ihan hyvältä.

En ole käynyt vaa'alla hetkeen. Luotan tällä hetkellä intuitiooni sekä H&M:n farkkujen hairahtuneisiin kokomerkintöihin, jotka molemmat kertovat minulle, että kaikki on ihan hyvin. Kumpikaan ei ehkä ole luotettavuudeltaan ihan STT:n tasoa. Ehkä menen vaa'alle myöhemmnin. Kunhan vielä pari päivää karttelen ylimääräistä sokeria ja vehnää.

Semmoista olen nimittäin tehnyt, ainakin muutaman päivän. Pikkuhiljaa siis laskeudun pikkujouluja edeltävään täysimittaiseen paniikkiin, jossa mitkä tahansa keinot ovat sallittuja, ja peli voi käydä aika likaiseksikin.

Tein taas ihan hyvää kasvissosekeittoa valmiista porkkanamuussista ja kukkakaalista. Lurautin sekaan myös purkin kaurakermaa. Aika paljon kasvisliemikuutiota, musta- ja valkopippuria ja vähän chiliäkin. Mikä se on se yrtti, jota pitäisi käyttää porkkanan seurana? Rakuuna? Kirveli? Joku vähän vieraampi kuitenkin. Ei kai sentään meirami? Rosmariiniä tai korianteria en laita.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Oi miksi minä tummana synnyin.

Perjantaina oloni oli kevytmielinen. Kävin heti töiden jälkeen tehokkaasti ruokakaupassa Diivan kanssa, kurvasin kotipihaan ja jätin auton, tytön ja ostokset sinne. Nappasin käsilaukun olalle ja kipitin kulman taakse pubiin toimistomekossani (musta liivihame) ja matalissa nilkkureissa, jotka eivät niin hyvin sopineet asuun, mutta tönkköön nilkkaani kyllä.

Yksi iso lasi punaviintä tyhjään mahaan saa minut hilpeäksi. Seura myös.

Siirryimme sujuvasti ruokailemaan aitoa meksikolaista, ja lisää punaviintä. En osaa lausua paikan nimeä edes silloin, kun en ole "just a little bit tipsy". Sieltä spontaanisti kavereiden bändin treeneihin. Heillä on hyvinvarusteltu jääkaappi. Join ehkä elämäni ensimmäisen Karjala-merkkisen oluen, ja olin järkyttynyt. Ihan oikeasti. Olen kyllä juonut Karhua joskus aiemmin, ja muutaman Lapinkullankin. Oluissa on siis eroja. Laajennan elämänkatsomustani ehkä mieluummin muuhun suuntaan, kuin oluttuntemukseen.

Sieltä vielä takaisin kaupungille, ja vietimme hassun illan kunnes muutuimme kurpitsoiksi. Tuossa illassa tuli tunne, että olen taas 20. Olen ison vieraan kaupungin torilla ja ihmiset hymyilevät minulle, ja ilman on pehmeää ja haisee kivihiileltä.

Minulle vahvistui epäilykseni siitä, että henkilö, joka tuntee minut puolen elämäni ajalta, ja joka tuntee myös Kaappimiehen, vallan hyvin, omaa sokean pisteen koskien meidän yhteistä taustaamme. Siis siitä, että asuimme saman katon alla joitakin vuosia. Hän on tuntenut meidät molemmat ennen ja jälkeen tämän insidentin. Olemme usein jutelleetkin kolmestaan, eri asioista.

Jännä ilmiö. Mitähän siitä voisi päätellä. Että olen hyvä valehtelemaan (ja että myös Kaappimies on). Paitsi että ei, en ole valehdellut tämän asian suhteen. Ehkä jättänyt jotain sanomatta. Paljonkin. En tietääkseni ole hyvä valehtelemaan. En oikein arvosta sitä taitoa. En tiedä onko Kaappimies. Jos hän on joskus valehdellut minulle, ja olen sen uskonut, uskon myös, että hän on tehnyt sen hyvästä syystä. En ehkä ole koskaan ollut hänen suhteensa riittävän omistushaluinen, että olisin vaatinut tietää hänen syvimmät salaisuutensa.

Toinen mahdollinen päätelmä on, että elämäni ei varsinaisesti ole niin kiinnostava, että ystäväni olisi koskaan miettinyt asiaa sen suuremmin. Ehkä se kertoo eniten hänen havainnointikyvystään.

Toisaalta myös siitä miten minä suhtauduin taannoiseen parisuhteeseeni. Hyvin varovaisesti alusta loppuun. Se ei näkynyt pinnalle asti, kuten ei erokaan.

Hän ei varmaankaan ole ainoa asiasta epätietoinen, mutta ehkä kuitenkin likinäköisin. Hän on myös putkinäköinen, mikä saattaa edesauttaa optista harhaa.

En kertonut vieläkään. Ymmärrän hyvin ne syyt itsessäni, miksi en niin tee, ja elän niiden kanssa, vaikkeivat ne mieltäylentäviä olekaan.

Hajanaisia muistikuvia tippuu mieleeni. Se miten lukion toisen luokan keväällä menin taidenäyttelyyn. Taiteilija oli vanha kärttyinen mies, joka oli sijaistanut kuvaamataidonopettajaamme ensimmäisen lukuvuoden. Pidin hänestä. Hän tarjosi meille Leningradissa kuohuviintä, ja minä sain punaisen neilikan, ja tanssin kristallikruunuin valaistussa kauniissa ravintolasalissa ja taisin vähän rakastuakin. En häneen, vaan ikäiseeni poikaan.

Kun vuoden päästä rakastumisestani menin taidenäyttelyyn, se vanha mies kysyi minulta mitä minulle on tapahtunut. Miksin olen niin vaisu ja varovainen. Ihan eri ihminen kuin ennen. Tajusin mitä hän tarkoitti, ja mistä se johtui. Seurustelin, eikä se sopinut minulle.

Vähän pelkään, että en vain osaa olla oma itseni jos olen toisen kanssa. Osa minusta toivoo, että vika olisi korjaantunut iän mukana.

Tänään hemmottelin itseäni kiertämällä kauppoja. Ostin punaisen huulipunan, kirkkaan, koska en etsinnöistä huolimatta ole löytänyt itseltäni enää yhtään sellaista, vaikka muistelen, että olisin ainakin vuonna 2007 ostanut yhden Veljekset Keskiseltä. Jos löytäisin sen, se olisi varmaan vanhentunut. Olen kyllä penkonut kaikki takintaskut ja käsilaukut ja pussukat ja laatikot, joihin olen tuupannut vähänäkäytettyjä kosmetiikka- ja hygieniatuotteita muuton aikana.

Nyt minulla on sitten punaiset huulet pikkujouluja ajatellen. Kuljin tänään kaupungilla uusissa huulissani ja normikamppeissa, hiukset pörrössä, lököfarkuissa ja kettutyttötakissa. Sekin tuntui ihan luontevalta. Kotona havahduin miettimään, että onkohan tämä ihan minun ikäiseni ihmisen juttu, käyttää räikeää huulipunaa kun on muuten homssuinen. Minusta se näytti hyvältä. Olin hyvin bohemian chic.

Kiemurtelin päivän aikana sisälle moniin potentiaalisiin toimistovaatteisiin. Niistä ulos kiemurtelu oli muutaman kerran hyvin haastavaa, mutta kokosin itsehillintäni, hengitin rauhallisesti, nappasin helman näppieni väliin ja hyvin rauhallisesti, yhtenäisellä liikkeellä nostin käteni ylös vetäen helmaa perässä, myös sen olkapään kipukohdan yli, pysähtymättä ja antamatta sormieni otteen hellittää, ja pääsin kuin pääsinkin kuolemanloukusta kerta toisensa jälkeen. Löysin yhdet farkut, joissa näytän moottoripyöräkerholaiselta, ja joissa mahduin hämmentävän pieneen kokoon. Varmaan jotain vikaa kokomerkinnöissä. En valita valmistajalle aiheesta.

Kun kiemurrellessani osuin hyvin lähelle peiliä, huomasin etujakauksessani puhtaan valkoisen hiuksen. Juurikasvuni on jo yli kymmenen senttiä, ja hiukseni ovat yllättävän tummat. Kun viimeksi olin luonnonvärinen, olin enemmän maantienvärinen blondi. Nyt sitten juuresta pukkaa kylmää tummanruskeaa hiusta. Minulla oli taas syksyllä joku stressipiikki (muistan sen hyvin), joka aiheutti spontaanin pälvikaljun, hyvin pienen, mutta tässä vaiheessa huomattavan, kun siitä kasvaa ohut kiehkura mustaa, kihartuvaa hiusta, suoraan kalloni korkeimmasta kohdasta. Kihartuvuutensa ansiosta se nousee muiden hiusten lomasta veikeästi. Pälvi pälveltä muutun tummaksi, kuten isäni, mummoni, ja hänen isänsä ainakin.

Nyppäisin sen valkoisen hiuksen irti, oikeastaan vain siitä syystä, että sain tarkasteltua sitä huolellisesti. Se oli puhtaan valkoinen. Olin tyytyväinen. Minusta tulee sellainen Morticia-tyyppinen vanhus. Pystyin suhtautumaan tähän vanhenemiseni merkkiin kypsällä hellyydellä.

Olen tartuttanut Diivaan vivahteen musiikkimakuani. Hämmästyin, kun tajusin, että kuulemani Pearl Jam luikertelee korviini hänen huoneestaan. Olen siitä onnellinen.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

He ain't heavy.

Tänään minulla ei ole mitään tähdellistä kerrottavaa. Toisin kuin viimeisen viikon aikana, jolloin kerroin teille, miten siivosin keittiön kuiva-ainekaapit ja kävin ruokakaupassa.

Haluan silti olla läsnä täällä.

Alkuviikko on ollut kiireinen. Kiire, tai merilevä on tehnyt hyvää aivoilleni. Ne ehtivät muutaman viikon ajan horrostaa, mikä varmasti oli ihan tarpeellista sekin.

Kaipaan pyöräilyä. Nyt on märkää ja liukasta ja erityisesti pimeää. Ja kipeä nilkka. Se on jo parempi, mutta vähän tönkkö. Oikeasti kaipaan melkein mitä tahansa liikuntaa. Keppien kanssa nitkuttaminen sai selkäni valittamaan epäergonomisista työoloistaan. Että pakkoko sitä on käsien varassa kävellä, ja vielä vinossa (kun käytin vain yhtä keppiä). Että ei ole meidän työehtosopimuksessa mainintaa tällaisesta, sanoivat molemmat pitkät selkälihakset yhdessä kuorossa. Toinen vähän kovempaa kuin toinen.

Seuraava, mitä teen, kunhan saan sen aikaiseksi, on uiminen. Siihen pitää valmistautua henkisesti. Ei ehkä tarvitsisi, mutta päätin tänään, että nyt saan luvan yhden päivän ruikuttaa ja olla saamaton. Eli en mene vielä tänään uimaan. Olen sitä usein muutenkin, mutta ilman lupaa, ja se on vähän eri juttu.

Nukuin aika monta tuntia jotenkin raskaasti viime yönä. Näin unia, joissa tein kaikkea painavaa ja raskasta, kaivoin lapiolla ja kannoin raskaita säkkejä. Istuin ja odotin kovilla penkeillä. Luitani painoi ja heräilin kääntyilemään. Aamulla heräsin siihen, että oli jano ja paikkoja kolotti. Olen fyysisesti väsynyt kivun, huonojen asentojen ja selän jännittämisen takia, kipu lähtee kiertämään nivelissä. Melko lievästi, mutta kun olen yleensä niin äärettömän hyvävointinen, niin tällainen pienikin kremppaaminen tuntuu heti kovana väsymyksenä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

En saa mielestä sinua.

Uudelleenkäynnistin aivoni merilevärouheella. Se toimi melko hyvin, ja olen nyt lähes ajan tasalla koulutehtävieni suhteen. Tai siis en vielä ole, mutta asiat ovat paremmalla tolalla kuin aiemmin.

Tulin kotiin, ja keittiöni on vallattu. Ruoka valmistuu siellä ilman omaa myötävaikutustani. Odotan jännityksellä. Mietin, mitä teen kaikelle tälle ylimääräiselle energialle, joka minulta nyt vapautuu. Lisää läksyjä, ehkä.

Inventoituani ruokavarastoni viime viikonloppuna julistin, että meillä ei nyt vähään aikaan käydä kaupassa. Paitsi jos jotain tiettyä on loppu, ja sitä pitää hakea. Kuten omenoita. Omenoiden loppuminen tekee elämästämme sietämätöntä. Diiva on täysin koukussa niihin, ja kärsimme kaikki vieroitusoireista jos ne loppuvat.

Iso kulhollinen omenoita keittiön ikkunalaudalla tekee hänelle kuulemma turvallisen olon. Ymmärrän hyvin.

Maito oli loppu, joten kävin ruokakaupassa hakemassa sitä. Samalla otin sokeria ja vehnäjauhoja, jotta voin tehdä piimätöntä kakkua ylimitoitetusta määrästä soijajugurttia jonka löysin. Unohdin leivontarasvan. Otin myös kaurahiutaleita, koska niitä oli enää ehkä viikoksi, jos siis keittäisimme joka aamu kaurapuuroa.

Pari valmisateriaa, sellaista jyvä-juuresraastetuorejuttua. Kun kerran kävin Lidlissä, ja niitä saa vain sieltä. Ja tietysti luomukananmunia, koska niitä on tosi näppärä paistaa itselle jos löytää itsensä joskus yksin kotoa nälissään. Harvinaista, mutta teoreettinen mahdollisuus tuolle on olemassa.

Niin ja tietysti ruusukaalta, koska se näytti tosi hyvältä ja on terveellistä. Ja herkkusieniä, joita himoitsen käsittämättömästi. Pakastealtaassa oli myös sieviä kantarelleja, en ole ikinä ennen nähnyt moisia pakasteena, ja ostin niitä, vaikka aion sulattaa pakasteeni ensi tilassa kunhan se on tyhjä. Se on niin huurtunut, ettei ovi kohta mene kiinni.

Sipuleita. Ne ovat luonnon antihistamiinia, ja Kaunomieli syö monta sipulia päivässä. Lääkitsemistarkoitus, siis.

Tuoretta leipää, koska leipä loppuisi kohta muuten, ja sitä pitäisi sitten erikseen hakea, ja samalla voisi sortua heräteostoksiin.

Tuorepastaa ja pestoa, työeväikseni, koska niitä saa vain Lidlistä, siis sitä hyvää vihreää pastaa ricottajuustolla ja sitä mielettömän jumalaista tuorepestoa. Ja jos käyn nyt ruokakaupassa TOSI harvoin, käyn vielä nykyistä harvemmin nimenomaan Lidlissä, koska sieltä ei saa kauramaitoa eikä sitä hyvää vähäsokerista soijajugurttia. Minun pitäisi syödä nykyistä enemmän vihreitä asioita, joten tuo oli oikein hyvä juttu että ostin vihreää pastaa ja pestoa.

Leikkelettä. Ihan vain yhden paketin. Kaunomielelle. Omenamehua. En oikeastaan tiedä kenelle.

Uusia keksejä, kananmunattomia, tosi paljon tummaa suklaata ja vain hitunen herajauhetta. Kaunomielelle, jolle harvoin löytyy mitään tuollaista.

Tietäisittepä kuinka monta kertaa käännyin kaupassa ympäri ja palautin hyllyyn jotain tarpeetonta. Erityisesti pakasteita. Olisipa minulla sponsori, jolle soittaa ja pyytää mielenvahvistusta säilykepurkkihyllyn äärellä.

Voiko olla, että sama alkukantainen vietti, joka saa minut loputtomiin hamstraamaan ruokaa kuiva-ainekaappeihini, saa minut tekemään samoin uumalleni? Luulen, että voi. Se olisi ainkin jonkinlainen selitys ilmiölle.

On asia, jonka haluaisin tehdä. Aina, kun ajattelen hitusenkaan suunnitelman toteuttamisen suuntaan, tapahtuu jotain odottamatonta. Aikatauluongelmia. Autoni merkkivalot villiintyvät, ja minun pitää tarkkailla niitä, ajanko korjaamolle vai onko tämä vain ilmankosteudesta johtuvaa krantun ranskattaren oikuttelua. Kummallisia yhteensattumia. Järjen ääni karjahtaa pääni sisällä järjettömyyden viekoittelevaa supatusta kovemmin, ja hillitsen itseni hetkeksi. Juuri, kun sortumassa suunnitelman toteuttamiseen, nilkkani nyrjähtää. Pelkään, että jos vielä pyristelen vastavirtaan, autoni hajoaa oikeasti. Minulla ei olisi varaa kalliiseen remonttiin. Kenelläpä olisi.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Scar tissue.

Kyllä, tämä on PMS, muun muassa. Turrutin viime yön ja aamun tunneissa lurkkinutta elämäntuskaa Downton Abbeyllä. Ihan sama mikä tuotantokausi, ja vaikka osaan repliikit jo ulkoa. Kuuntelen vain aksentteja ja puheen rytmiä ja taukoja ja aivoissani virtaa miellyttävä, sopivan arkeentarttumaton soljunta, josta tulee ylevä ja nostalginen olo.

Sitten toimerruin, vihdoin, keitin kahvit, paistoin kananmunia ja söin niitä vadelmahillon kanssa, ja aloin siivota keittiön kaappeja vasemmalta oikealle. Välissä tein lihakeiton, kaali-papu-sipulipaistosta, leivoin voisilmäpullia ja korvapuusteja ja tyhjensin kirpputoripöydän. Jatkoin. Inventoin kuiva-aineet. Täydensin maustepurkit. Järjestin kaapit loogisesti, ja siten, ettei kukaan enää löydä mitään entisiltä paikoiltaan.



Olen melko varma, että tähän löytyy jotain tukiryhmiä eikös? Anonyymit zombieapokalypsinodottajat, eh? Kuvan ottamisen jälkeen löysin vielä kaksi purkkia kidneypapuja, yhden purkin minimaissia ja yhden tomaattimurskaa. Näkisittepä makaroonit, kolmen litran oliiviöljykanisterini ja kuivatut sipulirouheet.

Nyt puuttuu oikeastaan enää roskakaapin siivous, tiskikoneen oven ja laatikostojen alakoteloiden pyyhkiminen.

Olin hyvin tyytyväinen itseeni, tunsin hetkisen taas puhdasta onnea kun hinkkasin tiskipöytää hankausaineella ja kuuntelin Red Hot Chili Pepperssiä.



Sitten tajusin, mikä on lisännyt intoani siivota, PMS:n lisäksi. Minunhan pitäisi opiskella, palauttaa myöhässä olevat välitehtävät ensi viikolla. Vain alitajuntani muisti tuon tänään.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Et niitä oppeja kirjoista löydä.

Olen ollut kohtalaisen toimelias, vaikka ulkona mukulakivikaduilla, portaikoissa ja vaihtelevissa maastoissa käytänkin mielelläni kyynärsauvaa apuna. Tänään jalkani kiputila on lähes olematon eiliseen verraten, mikä on oikein mukavaa.

Epäilen silti, ettei oikea nilkkani tule vielä pikkujouluissa, niissä molemmissa, olemaan niin sorja, kuin se ilman tätä insidenttiä olisi ollut. Aina ei voi voittaa.

Yritän ruoskia itseeni jonkinlaista tahdonlujuutta, shokinomaista kauhistuneisuutta tai muuta poikkeustilamentaliteettia, joka vilkkuisi otsallani esimerkiksi sillä lailla ympyrää kiertävästi ja sireenein ulvomalla muistuttaisi, että ei yhtään haittaisi, jos sorjistuisin muutenkin. En vain koe pääseväni oikeaan mentaaliseen tilaan kovin helposti juuri nyt. Tiedostan kyllä tosiasiat, kuten sen, että viskeraalinen rasva tappaa, ja että taikavoimaisten alusvaatteiden taikavoima on lopulta kuitenkin rajallinen asia, tai ainakin verrannollinen käytettävissä olevaan hengitysilmakapasiteettiin, mutta en vain silti tunne motivoituvani. Kaapissani, kauniilla vaatepuulla lepää nätti, musta, tyköistuva ja silti hyvin istuva mekko joka ei varmaankaan näyttäisi yhtään sen paremmalta viisi kiloa kevyempänäkään.

Uusin paheeni on sitruunakakku ja/tai muffinit. En siis mätä täällä netflix-maassa itseeni loputonta määrää suklaalevyjä, jäätelöä, irtokarkkeja ja sipsejä, en ole tehnyt niin ennenkään, eikä asialla tai sen tekemättä jättämisellä ole siis mitään tekemistä painoni hallinnoinnin kanssa, mutta silti minulla on epäilys, että ruoka-aineympyrän eri segmenttien täysimittainen korvaaminen sitrunaanmakuisilla, nahkeilla, kokoonpuristuvilla ja hunajaisenpehmeillä leivonnaisilla on jotenkin paheellinen taipumus.

Juttelin kerran vuosia sitten Mato Valtosen kanssa dieteistä. Pussikuureista ja sen semmoisesta. Kerroin hänelle teoriani, että ihan yhtä hyvin, kuin jos söisi jotain nutrilett-pusseja, voisi syödä pussista valmistettavaa valkosuklaamoussea. Kun sen tekee rasvattomaan maitoon, siinä ei oikeastaan ole merkittävästi sen enempää kaloreita kuin laihdutuspirtelöissä, ja se maistuu paljon paremmalta. Joka tapauksessaa niin äklömakealta, ettei tee kumminkaan mieli syödä mitään muuta. Mutta ainakin on siis saanut syödä jotain tosi hyvää, toisin kuin nutrilett. Olin itse sillä kuurilla n. viikon, mutta kumma kyllä painoni ei laskenut, ja sitten kai unohdin koko jutun.

Mato sanoi, että olen itseironinen henkilö, ja että se on harvinaista. Olin hyvin ylpeä tästä, koska on todella hienoa saada idoliltaan omaan persoonaankäyvää palautetta. Samalla olin vähän hämmentynyt. Luuliko Mato, että tarinani ei ollut täyttä totta?

Kyllä minun pitäisi nyt lopettaa pullanmussutus, ja syödä vain jotain ankeita asioita, joissa on paljon täyttävää ravintokuitua ja proteiinia ja... mitä muuta nykään saikaan syödä? Jos en syö rasvaa, ihoni ja aivoni hapertuvat ja alkavat hilseillä, joten rasvaa siis mielelläni söisin, ainakin jonkin verran. Jos en syö sokeria, muutun ilottomaksi annihilistiksi, joka rullaa eteenpäin rutiineilla ilman innostuksen ilmalentoja, eikä se oikein toimi elämässäni.

Tarvitsen taas jonkin helpon kikan, jota lähteä toteuttamaan. Jonkin pomminvarman asian, jota en unohtaisi heti kun työpaikan kahvihuoneen pöydällä on taas kermakakku tai halloweenkakku tai nutellakakku tai suklaakakku tai minttusuklaakakku.

Mietin, miksi säännöllisten ja edes jollain tapaa yleisesti hyväksyttävien elämäntapojen toteuttaminen on ollut niin vaikeaa viime aikoina. Minulla on ollut ainakin kaikenlaista kivaa menoa, joka on rapauttanut rutiineja ilahduttavasti.

Enkä ole ollut niin innostunut keittiöhengetär, koska olen vieläkin shokissa siitä, etten enää voi kokata isoja höyryäviä lihapadallisia ruokaa neljälle lihansyöjälle, vaan meitä on nyt kaksi, ja sille yhdelle pitää tehdä jotain, mitä en oikeastaan vielä osaa, tai ne harvat kasvisruuat, joita osaan, ovat vielä niin harvalukuiset, että minua suorastaan nolottaa tehdä niitä taas. Vaikka paistettu sipuli ja kaali toimivatkin aina, kaikille, myös mustapavuilla.

En kyllä ole innostunut kodinhoidollisista asioista muutenkaan. Nyt kun asunto on asettunut, se on periaatteessa äärimmäisen stabiili ja helppohoitoinen, viikottaista pintojen puhdistamista lukuunottamatta. Se ei herätä minussa suuria intohimoja, paitsi raivoisien Shiva-PMS:ien aikana. Jokainen PMS ei ole raivoisa. On myös euforia-PMS:iä, aivan samoin kuin euforiakrapuloita.

Kodinhoidollisuus liippaa läheltä sitä aivojeni osaa, jossa pilkotaan salaatteja etukäteen jääkaappiin, tehdään marjarahkaa, leivotaan foccaciaa ja opetellaan uusia reseptejä. Se ei ole nyt aktiivinen alue.

Eikä Diiva enää syö edes marjarahkaa. Vietän kai jonkinlaista suruaikaa.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Syön purkista.

Aivoflunssani jatkuu. Ehkä se on aivokooma. Sain tänään jotain eloa sähkökäyriini hetkeksi syötyäni palan satunnaisesti tielleni osunutta nutellanmakuista suklaakakkua. Se oli mainiota. Poimin välittömästi talteen kaksi mieleeni juolahtunutta mielestäni ihan kelvollista ajatusta (ehkä ne olivat lähinnä keskinkertaisia itsestäänselvyyksiä, mutta verrattuna muuhun henkiseen tilaani vallan valioyksilöitä). Sitten jatkoin matalaa kiitoani flatlinena.

Kävimme Diivan kanssa sovittamassa vanhojentanssimekkoja. Voisin tehdä jotain tuollaista vaikka joka toinen päivä. Vain kuohuoviinitarjoilu puuttui.

Sitten tulin kotiin ja katsoin kaikki loput Homelandit. Kun vihdoin kaavin viimeiset sulaneet rääppeet netflix-purkkini reunoilta, tunsin lähes helpotusta. Tätä ei jatkunutkaan ikuisesti, eikä edes siihen asti, kunnes keskikokoinen metoriitti tömähtäisi joko minun tai Netflixin serverin päälle, ja näin tekisi yhteiselomme mahdottomaksi.

Keksin jotain muuta. Varustauduin lenkkeilyninjaksi ja lähdin ulos.

Uusi lenkkipolkuni on hieno. Pimeällä se on erityisen jännittävä. Vain osittain valaistu, ja sekin toissijaisesti. Tehdas ja vastarannan talot heijastuvat veteen, joka kuulostaa erilaiselta saaren eri puolilla. Tähdet näkyvät kaupungista huolimatta. On puita. Erityisesti tuolla polulla tunnen sekä valossa että pimeässä suurta ihmetystä siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut.

Toinen ranta oli niin pimeä ja asumaton, että jätin sen väliin, ja oikaisin saaren keskeltä, asvalttia pitkin.

Se saattoi olla virhe. Ilmeisesti ajatukseni eivät enää keskittyneet ympäröivän maailman ihmettelyyn ja pimeässä risahtelevien puskien tarkkailuun riittävän intensiivisesti, joten kaivoin taskustani kännykän, ihmetelläkseni ja analysoidakseni muuta minua ympäröivää maailmaa. Tässä vaiheessa jalkani eksyi asvaltin reunalle, ennestään pehmeä nilkkani taittui sisäänpäin ääriasentoon, mikä tekee erityisen kipeää, ja kaaduin oikeaoppisen taidokan tavoin pyöreänä kylkiympyränä märkien lehtien sekaan.

Makasin siinä kippurassa tovin ja vastustin kiusausta kokeilla, liikkuvatko varpaat. Ne ihan varmasti liikkuisivat, mutta joskus kun näin käy, minulla on vaikeuksia säilyttää tajuntani yhtäaikaisesti. Hilasin itseni lopulta istumaan. Tässä vaiheessa pimeydestä kuului "sattuiko pahasti?".

Olin varmaan vähän hidas vastauksissani. Koiranulkoiluttaja varmisti, että pystyn kävelemään, ja että minulla on kännykkä. Hän hoksautti vielä, että jos tarvitsen apua, niin sanoisin sen. Hän asui kuulemma lähellä. Jäin odottamaan sitä elämäni mannerlaattojen marmorikuvion toistuvaa kuviota, jossa lähes minkä tahansa harmittoman lauseen perään jatketaan "vaimoni kanssa". Sitä ei tällä kertaa tullut. Vakuutin pääseväni kotiin omin voimin.

Pääsinkin, mutta se ei ollut kovin helppoa. Nyt on kylmää jalassa, ja vähän uupunut olo. Ei tämä niin pahasti mennyt kuin vuonna 2006.

maanantai 2. marraskuuta 2015

It's real, the pain you feel.

Tänään oloni on niin sisäänpäinkääntynyt, että haluaisin vain syödä sitruunamuffinnseja, katsoa Netflixistä Homelandia ja olla agressiivisesti ottamatta kontaktia ulkomaailmaan. Saatan potea jonkinlaista flunssaa niissä henkilöni osissa, jotka ovat tarpeellisia sosiaaliselle kanssakäymiselle. Lisäksi nukuin viime yönä huonosti. Jokin irtonainen asia lonksahteli tietoisuudessani väärillä urilla kierroksen toisensa jälkeen. Aina, kun luulin jo saaneeni sen urille, se luiskahti otteestani, ja uni muutti muotoaan. Häilyin liian lähellä valvetilaa koko yön.

Ehkä siitä syystä en saa myöskään työstä irti sellaisia kicksejä kuin usein, mutta mikäs siinä. Work is supposed to hurt, that's when you know you're doing it right.

Homelandiin (Isänmaan puolesta) tuli uusia jaksoja. On lohdullista seurata ihmistä, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, todella stressaava työ, unettomuutta, pikkuvauva ja epämääräisiä ihmissuhteita. Että ei mene aina kaikilla muillakaan niin älyttömän hyvin. Toisaalta hänellä on myös hienosti istuva housupuku ja erinomaisessa kunnossa olevat pakarat.

Kyllä, olen se sama ihminen, joka muutama viikko sitten julisti olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mikään ei ole radikaalisti muuttunut. Olin viikonloppunakin muutaman kerran niin onnellinen, että meinasin itkeä. Taisin itkeäkin ihan pikkaisen. Vireystilani vain ei juuri nyt ole niin jäntevä kuin joskus muulloin. Yritän suhtautua tähän hyvin rauhallisesti - tämäkin menee ohi.

Viikonloppu oli mukava. Näin ystäviä. Harrastin kulttuuria. Ihan teatterissa kävin, ja nauroin koko rahan edestä. Oulun Työväen Näyttömän Vihreä Hissi oli sangen taidokasta kokovartalokomiikkaa.

Mitähän muuta. Kävelin, juoksinkin vähän. Saunoin. Pesin pyykkiä. Laitoin ruokaa, kävin kaupassa ja puunasin tiskipöytääni. Tyhjensin kaappeja. Likvidoin useita paitoja, jotka olivat kummallisen käyttökelvottomia. Elämän kiertokulku siis jatkuu lenksuvalla tahdillaan keikahdellen.

Big Country -kiintiöni täyttyi vihdoin, ainakin hetkellisesti. Nyt kuuntelen muuta.




lauantai 31. lokakuuta 2015

Katkenneet oksat voivat koskettaa minua.

Kuvailin oloani ääneen jokin päivä sitten. Joskus lähimenneisyydessä, vuosi, puolitoista sitten, ehkä kaksi, otin keihään käteeni, punnitsin sen painoa, juoksin vauhdin, tein harjoittelemani ristiaskeleet, tempaisin, karjaisin, kaaduin hallitusti ennen kalkkiviivaa, ja keihäs lähti komeaan kaareen. Muutama viikko sitten se tömähti maahan, mutta ei kerralla, vaan otti vielä pompun, toisenkin, ehkä kolmannenkin. Kohta raahaudun loppuvauhdilla pitkin märkää nurmikkoa, kunnes pysähdyn kokonaan.

Tai ehkä se tapahtui jo, juurikin näillä metreillä.

Olen työstänyt yhtä tekstiä, sitä samaa tarinaa, mihin aina palaan. Viime viikonloppuna erityisen intensiivisesti. Intohimot ovat välttämättömiä, ja ainakin mukavia. Totaalisesti samaa mieltä Kirsin kanssa. Äsken, kun avasin tekstin, minua alkoi fyysisesti kuvottaa, joten suljin sen. Juon sen sijaan vihreää teetä ja alan kohta pestä pyykkiä. Lajitella kirpputorille meneviä asioita. Siivoan keittiön. Tunnen juuri nyt noita asioita kohtaan enemmän intohimoa kuin päähenkilöäni kohtaan. Pyykinpesuun kohdistuvat intohimot ovat kuitenkin melko pieniä räpiköintejä.

Mikähän olisi seuraava komea kaari, jossa saisin lentää?

Eilen tunsin pakonomaista tarvetta olla ihmiseten ilmoilla. Onneksi siihen oli hyvä tilaisuus ja samanhenkistä seuraa. Kaipaan tietää, että olen olemassa, nähdä heijastukseni muista ihmisistä. Ehkä kaipaan tuota juuri nyt vähän enemmän kuin keskimäärin. Jokin siinä tunteessa tuntuu pinnalliselta, ja aiheuttaa tarpeen siivoto kuiva-ainekaappia.

Ottaen huomioon, että olen pakana, minulla on tarpeettoman kristitty synnintunto.

torstai 29. lokakuuta 2015

Diamonds are forever.

Kävin katsomassa uuden Bondin. Mitähän voisin kertoa ilman juonipaljastuksia?

Eniten minua Bondeissa kiinnostaa sovinististen stereotypioiden käyttö. Niitä pitää nykyään käyttää leikkisästi ja monipuolisesti, sekoitellen vastakohtaisuuksia. Tässä ilmeisesti tavoitellaan ironisen leikkisää sävyä. Minusta se joskus näissä jopa toimiikin.

Alkutunnari kuullosti Conchitalta. Mahtipontisesti laulava kimeä-ääninen mies. Mietin, olivatko he oikeasti harkinneet esittäjäksi kuuluisaa parrakasta naista, mutta sitten miettineet, että ei, tämä on nyt vähän hämmmentävää. Tunnarin kuvamaailmassa seikkailee alastomia naisia kuten aina ennenkin, mutta myös kovin sarjakuvamaisen näköinen mustekala, ja herra Bond itse. Alasti. Ainakin hartioistaan. Se on ilmeisesti tasa-arvoa. Jokaiselle jotakin. Myös mustekaloille.

Yksi Bond-tytöistä oli selkeästi kypsemmässä iässä oleva nainen, mikä on tietysti vallan hienoa. Ilmeisesti kaava on, että Bond-elokuvissa pitää olla n. kolme Bond-tyttöä per elokuva; yksi satunnainen, jonka tarkoitus on kertoa, että Bond on kova naistenmies ihan harrastuksekseen. Toinen, joka on kuviossa mukana työn takia, joka olemassaolollaan kertoo katsojalle, että Bond osaa hurmata naisen kuin naisen myös ihan vasiten, ja että hänen sydämensä on vaikea valloittaa, koska hän on maailman kovettama, kyyninen ja traagisesti rikki. Ja kolmas, se varsinainen juonen romanttista kulmaa kannatteleva nainen, joka on koppava, hankala, yleensä epäolennaisen vähissä vaatteissa oudoissa tilanteissa, osaa käyttää Berettaa ammattimaisesti, ajaa mitä tahansa ajoneuvoa takaa-ajotilanteessa (ainakin, jos Bond neuvoo häntä joka käänteessä), ja jota rosvot jossain vaiheessa riepottelevat panttivankinaan, jolloin hän kauhistuneena huutaa "James", ja luo kaipaavia katseita pelastajaansa.

Juonipaljastus: Eilen rikottiin sovinnaisia rajoja. Nainen tilasi juoman: Vodka Martini, Dirty. Se kelpasi Jamesillekin.

Internet on kuulemma täynnä meemejä siitä, miten Bondin ja Q:n välillä on kuuma bromance. En löytänyt niitä, koska olen dinosaurus, enkä osaa oikeitahakusanoja. Minusta he vaikuttivat vanhalta avioparilta.

Sävyltään tämä elokuva oli jotenkin kotoisempi, vaatimattomampi ja maanläheisempi kuin aiemmat. Tykkäsin siitä, että glamouri oli saatu esiin pienillä yksityiskohdilla leikkimällä. Näyttelijöitä käytettiin hienosti. Tämä oli ihmisläheisempi. Pahiksen hulluus tuli ilmi hänen katseestaan ja käytöksestään, ei mahtipontisuudestaan. Kuvakulmat, ympäristöt, lavastus oli onnistunutta, kaunista ja uskottavaa ja aiempaa ihmisenkokoisempaa. Vähemmän epärealistisia takaa-ajoja ja tappeluja. Vähemmän väkivaltaa. Mutta oli tuossa silti jotain vähän aiempaa nuhjuisempaa, ehkä erityisesti juonen osalta, joka tuntui vähän heppoiselta. Tai en vain ole kamalan kiinnostunut tällaisista juonista. Ilmiöstä kyllä.

Tässä oli aiempaa vähemmän yllättäviä ja nokkelia kommentteja ja absurdeja tilanteita. Niitä olisi saanut olla enemmän.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Just as you sow you shall reap.

Eilen oli sosiaalisesti haastava päivä. Heti aamulla tuntui, että joku oli yön aikana käynyt hönkimässä sähköpostilaatikkooni vanhoja huuruja, jotka tiivistyvät laatikon nihkeänkylmiin reunoihin epäilyttäväksi nesteeksi.

Selvitin asiat ja siirryin seuraavalle esteelle. Neljä tuntia henkisellä epämukavuusalueella. Se oli tavallaan hienoa, mutta kovin väsyttävää. Arvostukseni muita ihmisiä kohtaan nousi, ja huomasin jälleen oman tietämykseni rajallisuuden. Jälkeenpäin, oikein voittokerroinbonuksena vielä huomasin, että farkkujeni vetoketju oli ollut auki. Ehkä toppini, joka laskeutui kauniin mustana juuri oikealle mitalle lanteilleni peitti tilanteen. Ehkä.

Voiko enää mihinkään luottaa, jos ei luottofarkkujensa vetoketjuun.

Eikä tässä vielä kaikki. Menin syömään tyttärien kanssa. Diiva on usein julkisilla paikoilla hyvin kriittinen käymämme ateriakeskustelujen suhteen. Yritin aina välillä kovasti olla fiksu ja nolaamatta häntä, vaikka se ei aina ole hauskin tapa olla, eikä erityinen yrittäminen useinkaan vie tilannetta toivottuun suuntaan.

Annokseni perunat olivat kuivia. Ne olivat ”valkosipuliperunoita”, siis perunaviipaleita, joiden välissä valkosipulimurua, ja nuo viipaleet (ei siis mitään uppopaistettua) olivat uunissa kivettyneet koviksi laatoiksi, jotka sattuivat suussaa kun niitä yritti pureskella. Hyvin kuiviksi kuivattuja keitettyjä perunoita siis. Koska minulla oli lämmin muisto paikassa aiemmin syömistäni kermaisista kermaperunoista, olin vähän epäluuloinen. Oliko ehkä käynyt niin, että olin saanut valkosipuli(kerma(?))perunani maidottomina? Tätä epäluuloani tuki oletus, että Kaunomielelle vastaava annos tietysti tilattiin maidottomana, joten maidottomuudesta oli ollut puhe, ja Diivalle, joka poikkeuksellisesti tilasi pekoni-juusto-lehtikaalisalaatin siten, että siitä poistettiin vain pekoni, ei juustoa, tuotiin salaatti myös ilman juustoa, eli myös maidottomana. Kaunomielellä oli paljon paremmat perunat kuin minulla, sellaiset uppopaistetumman oloiset, joissa ei pitäisikään olla lähtökohtaisesi maitoa.

Erityisruokavalioasioita käytiin tarjoilijan toimesta etukäteen tarkistamassa keittiössä asti, ja olimme selvittäneet maito- (Kaunomieli) ja kananmuna-allergiamme (sekä Diiva, että Kaunomieli). Jonka jälkeen tyytyväisenä kaikki söimme voisulaa, joka tuotiin pöytäämme myöhässä. Voissa maitoproteiinia on hyvin vähän, joten sen syönti pieninä määrinä ei ole ongelma.

Tässä vaiheessa Diiva, kokeneena äitinsä kanssa ruokailijana huomasi epäluuloni ja yritti minimoida vahingot. En saisi sanoa tarjoilijalle hänen juustonsa puuttumisesta.

Kun tarjoilijaneitonen kuitenkin tuli kesken aterian kysymään, onko kaikki hyvin, en malttanut olla kysymättä oman annokseni perunoista. Ne kuulemma olivat juuri sellaiset kuin pitikin, mutta neitonen säikähti kovin, että emmekö olekaan tyytyväisiä appeeseemme. Haluaisinko toiset perunat? Yritin vakuuttaa, että kaikki on ihan hyvin, nämähän minä siis tilasin, ja sitä paitsi mahani alkaa olla aika täynnä kaikesta muusta ruuasta (annos oli iso). Keskustelu venyi, ja venyi. Lopulta tyttönen poistui keittiöön, toivottavasi ei johonkin nurkkaan nyyhkyttämään. Emme nähneet häntä sen koommin.

Ruokailtuamme Diiva lähti käymään naistenhuoneessa. Kauanomieli siirtyi Diivan paikalle istumaan, jotta Diivan olisi helpompi palata, ja Kaunomielen nojata seinään mahantäysikoomassaan. Kun Diiva palasi, he siis istuivat väärien lautasten äärellä.

Tässä vaiheessa miespuolinen tarjoilija tuli paikalle damagecontroltarkoituksella. Nyt asia selvitettäisiin perinpohjin - mikä meni vikaan, miksi, ja mitä sille olisi tehtävissä.

Huokasin, alistuin, ja kerroin siis väärinosuneen epäilykseni perunoista, mutta että olin siis ollut väärässä, ja kaikki oli vallan ok. Tulin maininneeksi, että epäilin asiaa, koska Diivan annoksessa (osoitin Diivan lautasta Kaunomielen edessä), ei ollut juustoa, vaikka piti olla, ja mietin, oliko erehdys johtunut siitä, että pöydässämme istui maitoallergikko. Tässä vaiheessa totesimmme kaikki oikeusmurhan kuitenkin tapahtuneen, ja tarjoilija aloitti näyttävän itkulaulannan kalevalaisella poljennolla.

Kävimme läpi muutkin annokset. Kaunomieli vakuutteli, että hänen annoksensa oli joka tapauksessa täysin tilauksen mukainen. Tarjoilija näytti hämmentyneeltä. Tässä vaiheessa selitimme, että tyttäret istuivat väärien lautasten äärellä, ja se eniten viallinen lautanen oli siis nuoren naisen edessä, joka oli täysin tyytyväinen omaansa. Tarjoilija teki parhaansa pysyäkseen kärryillä, ja kysyi vielä kertaukseksi, kuka on allerginen ja mille. Kaksi kananmuna-allergista, joista toisella maitoallergia. Tarjoilija ehdotti, että toisi Diivalle suklaakakun hyvitykseksi. Minä siihen sanomaan, että kakuissa on yleensä kananmunaa. Kertasimme allergiat vielä kerran, jonka yhteydessä lipsautin (täysin turhaan, myönnän), että Diiva on vegaaani. Diiva mulkaisi minua, ja väitti olenvasa kasvissyöjä, mikä ihmetytti minua kovin, vaikka se oli oikeasti vallan loistava seivi, kun ottaa huomioon, että ongelman juuri oli erityisesti se, ettei hän ollut saanut tilaamaansa juustoa. Harrastettuani neljä tuntia aivojoogaa ja juotuani 16 senttiä vähän laimeanmakuista punaviintä en selvästikään ollut terävimmilläni.

Tuolla akselilla asiat kerrattiin vielä varmuuden vuoksi muutamaan kertaan. Kuka ja mitä ja miksi, ja miksi ei. Erilaisia tapoja ratkaista asia. Kun tämä ei tuntunut loppuvan, pyysin lopulta, että olisiko mitenkän mahdollista, että saisimme lähteä kotiin. Emme halua kahvia, emme jälkiruokaa, emme uusia perunoita, vain maksaa laskun, ja kotiin. Lupasin, että olemme tyytyväisiä, ja tulemme uudestaan. Saimme hyvän alennuksen, kolme palaa suklaata, ja varmuuden vuoksi myös kaksi tikkaria, koska suklaa ei ollut vegaania. Tarjoilija mulkaisi minua hyvin pistävästi sanoessaan sanan "vegaania". Hän myös laski väärin lounassetelini arvon vähennyksen, mutten todellakaan halunnut sanoa asiasta mitään, vaikka hävisin euron.

En ehkä mene tuonne ihan heti uudestaan, vaikka lupasin.

Kotona oloni oli vähän uupunut. Jaksoin kuitenkin odottaa yhdeksään, jonka jälkeen katsoin Ensitreffit alttarilla ja Downton Abbeyn. Keskimäärin siis vallan hieno päivä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Heitä minulle pelastusrengas.

Musiikillinen omavaraisuuteni on nyt riittävällä tasolla. Totesin aiemmin, että minulla on tässä kohtaa puute, että olen aina kuunnellut jotain muiden mukana. Lähinnä miesten. Selvästikin olen nyt ottanut myös tämän elämänalueen omaan haltuuni. Olen kyvykäs, ja minulla on omat kaiuttimet. Jaksan kiinnostua.

Sukelsin pää edellä, ehkä kuitenkin altaan matalammasta päästä. Se kuitenkin syveni, ja sukelsin pitkälle Big Countryn ja Stuart Adamsonin tuotantoon ja elämään. Renkutin samoja biisejä uudestaan ja uudestaan. Kuuntelin albumin toisensa perään. Livetaltiointeja, haastatteluja. Selasin fanisivustoja. Wikipedian. Katsoin valokuvia, mm. lehtileikkeestä, jossa Stuart poseeraa romanttisesti harmaantuneen kivitalon edessä pörröpäisen vaimonsa kanssa 80-luvun alussa. Stalkkeroin suorastaan. Vertailin bändin nykyisen laulajan ja Stuartin äänensävyä ja maneereja. Pohdin alkuperäisjäsenten keskinäisiä suhteita.

Stuart oli todellakin alussa ensisijaisesti loistava kitaristi ja musiikintekijä, joka sattui myös laulamaan. Myöhemmin hän alkoi nauttia laulamisesta ja esiintymisestä enemmän. Hän lauloi hyvin suoraan, eikä yrittänyt tuoda ääneensä mitään erityistä sävyä tai rock-asennetta. Ehkä juuri siitä pidin jo silloin erityisesti.



Käytökseni on siis tänään käynyt lähellä pakkomielteistä. Ehkä jotakuta helpottaa tieto, että samaan aikaan pesin jääkaapin, siivosin keittiön, laiton ruokaa ja leivoin täytekakun ja juustokakkukuppikakkuja. En minä aivan toimintakyvyton ole.

Tajusin, että olen sivunnut Big Countrya nuoruudessani hyvin viistosti, vain kaupallisinta kulmaa hipaisten, vaikka jotenkin kyllä hahmotin jo silloin vuonna -86, että "One great thing" ei ole sitä oleellisinta antia tässä ryhmässä. Ehkä en silloin osannut enempää. Nyt osaan.

Aina välillä saan välähdyksen neljätoistavuotiaasta itsestäni. Muistan, miltä minusta tuntui silloin, mutta se ei ole nyt tärkeintä. Tärkeämpää on upota hitaasti altaan pohjaan ja katsella pintaa kohden.

Pintaan tuleminen on vähän vaikeaa. Mikään muu ei hetkeen kuulosta oikealta. Onneksi Kaunomielellä on kavereita, ja kuuntelevat keittiössä Lana del Rayta ja muuta sekavaa.

Diiva on kotona. Hänkin on sukeltanut, toiseen sukuunsa. Heidän tapaansa puhua ja kävellä ja olla analysoimatta jokaista tielle tippuvaa kikkaretta tikulla kaivellen. Valitsin oksan hyvästä puusta, silloin kun tein pesän.

torstai 22. lokakuuta 2015

I'll take a chance on time.

Tämä on ollut poikkeuksellinen viikko. Olen mennyt aamuisin töihin, istunut koneelle, tehnyt töitäni, juonut kahvia, luukuttanut kuulokkeista Big Countryn tuotantoa, jotta en jatkuvasti ihmettelisi käytävien hiljaisuutta ja säpsähtelisi, kun joku kävelee selkäni takaa. Puhunut puhelimessa ja tehnyt asioita alusta loppuun keskeytyksettä. Se on poikkeuksellista, sillä yleensä arkeni on yhtä hyppelehtivien irto-osien virtaa, jossa melalla ohjailen kajakkia oikealle ja vasemmalle aina vain seuraavan kiven väistäen, ja jos teen eskimokäännöksen, pudistelen vain jäähileet anorakin karvakauluksesta ja jatkan melomista. Nyt sitten soudan, soudan, ja soudan tyyntä järvenselkää työviikon alusta loppuun ilman mitään koskia, saaria tai säikäyttäviä golf-virtoja. Syyslomaviikko täällä nimittäin, ja hiljaista.

Vielä yksi päivä, sitten tämä taas loppuu.

Big Country on niin paljon parempi, kuin silloin nuorena tajusinkaan. Luulin silloin potevani noloa poikabändisyndroomaa. No, tuskin olisin tykästynyt niin paljon, jos Stuart ei olisi ollut noin suloinen.

Mutta minä olen väsynyt, se vyöryy päälle aika voimalla, kun ei koko ajan paahda eteenpäin. Tänään huomasin olevani taas niin väsynyt, että lähdin töihin märillä hiuksilla, kun en jaksanut föönata niitä. Sellaisia kausia on aina välillä. Vielä ei onneksi ole pakkasta. Lisäsin työpaikalla vähän kuituvahaa, jota minulla on kaapissa näitä kausia varten, puristelin, ja kas, minulla oli luonnollisesti laskeutuvat kiharat. Näin halusin ajatella, vaikka oikeasti varmaan näytän siltä, että olen lähtenyt töihin märillä hiuksilla föönaamatta niitä ja lääppinyt sitten märkiin hiuksiin kuituvahaa.

Toisaalta, on syyslomaviikko, ja hiljaista.

Kun minä olin nuori, ja vaikka menossa jonnekin ulos, ja liikaa pyörin peilin edessä, vanhemmalla polvella oli tapana lohdutella, että "ei ole mitään väliä miltä näytät, ei sinua kukaan katso." Ihan ystävällisesti sen sanoivat, tarkoittaen, että ei pidä olla niin neuroottinen pikkuasioiden suhteen, mutta kaikenkaikkiaan tuo on ajatuksena aika masentava. Että ei minua kukaan katso.

Pyrin jo silloin pitämään huolen, että katsoo.

Olen istunut kahvilla vähintään kerran päivässä yhtä aikaa kuin muutkin. Alan väsyä ihmisiin. Ne ovat ihan yhtä mukavia kuin aina ennenkin, mutta minä en ole nyt vastaanottavainen, enkä osaa hypätä mukaan keskusteluihin notkeasti. Istun, ja yritän olla sanomatta mitään tyhmää. Istun, ja odotan sopivaa hetkeä jossa lähteä pois antamatta ymmärtää, etten ole kiinnostunut. Yleensä olen kiinnostunut.

Minun solmuni alkoivat aukeamaan siinä vaiheessa kun tajusin, että minä itse olen niissä se kitka, joka pitää solmut kasassa. Vika on usein minussa. Nykyisin ongelma on usein se, että vaikka olen paljon aiempaa alttiimpi myöntämään, että vika voi hyvinkin olla minussa, en aina silti ymmärrä yhtään minkälainen vika se on.

Puolet ratkaisusta on siinä, että kun olen avoin sille ajatukselle, että vika voi ihan hyvin olla minussa, olen yhtä avoin myös sille, että ehkä se ei ole. Kun en puolusta itseäni, vaan olen valmis katsomaan asiaa sellaisena kuin se on, en myöskään ole etukenossa valmis ottamaan omaan piikkiini vikoja, jotka eivät minulle kuulu. Olen syypää jos olen, ei se sen kamalampaa ole.

Pelkään vähemmän kuin ennen, enkä kanna enää niin montaa laskuvarjoa selässäni.

Nyt olen niin väsynyt, etten jaksa laittaa ruokaa. Kaunomieli hakee meille jotain Hesestä. En ole jaksanut viedä roskia. Kaunomieli vei ne. En ole jaksanut tiskata. Kaappimies tiskasi, kun kävi kylässä eilen. Tarkkailimme yhdessä autoni takarenkaan tyhjenemisvauhtia. Kun mietin, että tuo on meille ihan luonteva tapa viettää iltaa, en ihmettele, että erosimme. Rengas tyhjenee hiljalleen, mutta niin hiljalleen, että riittää kun täytän sitä aina kahden päivän välein lisäilmalla. Hän teki asiasta laskelman. Sunnuntaina vaihdan nastat alle.

En jaksa pestä pyykkiä. Minulla on vielä yksi musta paita puhtaana, jos vain jaksan silittää sen. Vähän jännittää, miten käy.

Ehkä minä vain hyväksyn sen, että olen juuri nyt hyvin väsynyt. Ehkä se ei ole sen kamalampaa. Tähän väsyyn ei voi nukkua, mutta ehkä keksin jotain muuta. Silent Witnessit katosivat Netflixistä. Katson ehkä viimeisimmän Downton Abbeyn jakson neljä kertaa putkeen. Siinä on hieno kohta, jossa kaikki hörppäävät yhtä aikaa teetä kauhuissaan.



Ja sitten vielä tämä.



Ja tämä, taas.