keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Land downunder.

Tänään tuntui siltä, että kaikki se kosminen hyvä tahto ja keijupöly, joka yleensä pitää maailmaani kasassa kuin vaaleanpunainen massa McDonaldsin kanapihvejä, oli sulanut pois. Irtonaiset osat vaappuivat huolestuttavasti, irtoilivat kokonaisuudesta ja tipahtelivat vaarallisesti. Elämän tasapainolauta oli heilahtanut vaihteeksi siihen toiseen ääripäähän.

Töissä sanottiin, että ketään ei sentään ole kuollut. Mietin jo silloin, että ehkä en vain tiedä sitä vielä.

Ei tästä johtuen, vaan jo eilen huomasin taas sen ilmiön, että talvi vaikuttaa minuun. Aamulla noustessani olin apea. Bussissa halusin vain istua ja tuijottaa pimeässä näkyviä siltojen valoja, enkä päästä perille. Kotona hinkkasin tiskipöytää vastentahtoisesti, mutta pakon sanelemana. Myös keittiön muut tasot olivat tilassa, jossa kohta aletaan kasvattaa talviturkkia. Emännästä puhumattakaan.

Ennen tanssitunnin alkua olisin vain halunnut istua, nojata seinään ja laittaa silmät kiinni. Kun nousin, katsoin ihmisten joukkoa vähän ärtyneenä. En nauranut enkä juuri jutellut. Tanssin kyllä, hidasta huolellista foksia, mutta vain selviytyäkseni. Vain muutaman kerran huomasin, että vienti oli niin lennokasta ja innoittunutta, että minunkin piti vähän vaivautua.

Maanantaina muistan kyllä nauttineeni tangosta.

Tänään nukuin vartin pidempään, ja lähdin töihin rumilla hiuksilla. Kasvoni tuntuivat puutuneilta koko päivän. Jäsenet ovat väsyneet ja ajatus hidas.

Voihan se johtua kahdesta perättäisestä illasta tanssiakin, mutta enemmän syytän auringon puuttumista taivaalta.

Tein jauhelihakeittoa, söin sitä. En muistanut pestä pyykkiä.









sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Illuminati.

Loikkasin. Hyppäsin kerralla oikein pitkälle ja tömähdin melko tukevasti jaloilleni kuilun toisella puolen. Sitten vielä hyppelehdin muutaman kerran sivulle ja takaisin. Piirsin maahan ruutuhyppyruudukon, ja kinkkasin sitä edestakaisin aivan huvikseni. Korkkareissa. Oli kivaa, mutta nyt pääni on hieman kipeä, koska join kuivaa Chardonnayta. Se ei varmaankaan ollut luomua.

Valssimies selviytyi edustusvaimon roolistaan mallikkaasti, vaikka tilanne oli varmasti sosiaalisesti haastava. Hänen oluensa päätyivät edustamani yhtiön toimitusjohtajan vaatteille, mutta se ei tietenkään ollut hänen vikansa. Lasi vain räjähti pöydällä kappaleiksi silkasta jännityksestä.

Tanssimme. Tanssin. En oikeastaan haluaisi muistaa, miten tanssin. Varpaani ovat hitusen tunnottomat. Puhuin mikkiin juhlakansalle. Kerroin muun muassa, mistä vessat löytyvät, ja toivotin hauskaa iltaa. Ja yritin siinä välissä sanoa jotain hauskaakin. Jännitin, mutta tunsin itseni riittävän isoksi tytöksi suoriutumaan tuommoisesta.

Mekkoni oli juuri sellainen, kuin olen aina halunnut. Osasin valita oikeat sukkahousut, mutta aina kun istuuduin, ne rullautuivat vyötäröltä. Diiva meikkasi minut sieväksi, ja ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hiukseni eivät alkaneet änkyröidä juuri pikkujouluiltana. Näytin niille vähän kiharruspuikkoa, minkä en uskonut olevan hyvä idea, mutta täysin vastoin luonnonlakeja homma toimikin ihan kivasti. En kuitenkaan halua nähdä itsestäni valokuvia, koska en usko niiden pystyvän heijastamaan sisäistä mielentyyneyttäni.

Aamulla kärsin pakollisen vainoharhakrapulan, jonka aikana tiesin tehneeni kaiken väärin, ja olleeni muutenkin aivan kamala. Tämän jälkeen hieman adhd-oireita. Join kahvia, söin leipää, tuijottelin Valssimiestä silmiin, ja hän tuijotteli minua takaisin. Kuuntelin tarinoita historian suurista tiedemiehistä, joilla on ollut mielenterveysvaikeuksia ja muita hankaluuksia, kuten hengenvievä virtsatulehdus (Newton).

Laitoin ikkunoihin jouluvaloja. Kahteen ikkunaan. Olohuoneeseen tähden muistuttamaan siitä, että kohta on keskitalven synkimmät päivät, mutta sitten valo voittaa. Keittiöön liudan valaistuja lumiukkoja. Ne olivat vanhassa talossa Diivan ikkunassa, mutta eivät enää sovi hänen sisustukseensa. Aiemmin ne eivät olisi sopineet minun, mutta nyt värikkyys ja lystikkyys eivät enää ole minulle ongelma, koska koko maailma näyttää kauniilta ja harmoniselta.

Olen sietämätön.

Luulen, että minun pitäisi taas imuroida. Se tuntuu vähän kohtuuttomalta.







torstai 24. marraskuuta 2016

I do hope one shouldn't have to steer conversation towards horses and dogs so often.

Lääkitsin taannoista sosiaalista uupumustani kokonaisella päivällä tylsyyttä. Imuroin, mikä vei leijonanosan keskittymiskyvystäni. Tein vähän ruokaa. Kävin asioilla räntäsateessa. Saunoin. Katsoin Netflixistä the Crown -sarjaa, ja jos jokin on tylsää, niin Britannian monarkkien elämä, tai no ei ehkä Henrik kahdeksannen.

Kieltäydyin jopa Poika II:n kutsusta pelata paskahousua tai Carcassonnea vedoten siihen, etten jaksa ihmisiä, enkä osaa hengittää nenän kautta tai olla kuolaamatta väsymyksestä.

Tuijotellessani pientä ruudussa olevaa netflix-ikkunaa ja hilatessani samaan aikaan kömpelösti hiirellä palapelin paloja oikeille kohdilleen päässäni oleva pyörre pikkuhiljaa laantui. Lopulta enää joitakin kuivia lehtiä ja sanomalehdenriekaleita ja rikkinäisiä repliikkejä huonosti sujuneista tilanteista ja liian äkkinäisiä reaktioita ja ratkaisuja liikahteli laiskasti tajunnankentässäni, yksi kerrallaan, koko ajan hidastuen. Tajusin, että nyt on menty aika lujaa. Olin jo ihan kuoreton, kaikki hermot pinnassa. Reagoin kaikkeen, tunnen kaiken, en osaa suodattaa enkä suojella itseäni. Päästän itsestäni ulos asioita harkitsematta. Tunnen niin paljon, etten kohta enää erota, mitkä ovat tunteitani ja mitkä todellisuutta.

Silloin on pakko upottaa itsensä hiljaiseen veteen ja kasvattaa päälleen uusi helmiäiskerros.

Sunnuntaina olin jo paremmin turvassa itsessäni. Kävelin aamulla ulkona, saarta ympäri, ja sain sanottua puhelimessa ääneen ystävälleni yksinkertaisia asioita. Että minua pelottaa, ei mikään kompleksinen ja monimutkainen, oudoista olosuhteista muodostunut pimeä lankavyyhti, vaan jokin ihan tavallinen, yksinkertainen, helppo ja lapsellinen. Se ei ole edes se, osaanko olla toisen kanssa. Joko osaan tai en, mutta jos haluan yrittää, niin sitten teen siinä parhaani. Jos epäonnistun, olen silti kiitollinen siitä, että olen löytänyt jonkun, jonka takia olen halunnut yrittää. Tuon sotkun jo selvitin, ja kun se alkaa uudelleen takkuuntua, aloitan alusta. Tarkistan vaikka joka päivä, että eihän ole tullut takkuja. Aina kun huomaan sanovani ääneen asioita jotka äitini olisi voinut sanoa, otan aikalisän ja käyn laskemassa onko kaikki muumit tapulissa.

Mutta sitten on se, että entä jos minuun taas sattuu. Entä jos tämä taas päättyy huonosti, ja entä jos niin käy syistä, jotka eivät johdu minusta. Pitäisi ottaa riski.

Kaappimiehen kanssa en ottanut riskiä. Ajattelin koko ajan, että aivan sama. Melkein parempi, jos tämä loppuisi. Ja jos loppuisi, se johtuisi siitä, etten alunperinkään halunnut oikeasti. Ja toisaalta olin varma, että päätös jatkosta oli täysin omissa käsissäni, koko ajan. En koskaan ollut vaarassa, ja luulin, että minulle olisi hyvä olla turvassa. Ei ollut.

Sitten näin taidetta. Elina Rantasuon näyttely Hahmon menettäminen kertoi tarinaa suoraan minun peloistani, minun maailmastani, minun kuvitteellisten ihmisteni maailmoista. Kerron samoja tarinoita eri sanoin.

Rut Brykin Taikalaatikko oli aivan mieletön, käsikarvat pystyynnostattava elämys. Menin kerrokseen varmaan hassusta suunnasta, vastapäivään, aloitin graafisista ja arkkitehtoonisista julkistilojen töistä. Ne näyttivät ensin tylsiltä ja insinöörimäisiltä. En tiennyt kuka Bryk oli, enkä jotenkin hahmottanut edes, että Rut oli naisen nimi. Katsoin töitä ensin miehen töinä. Tylsän arkkitehtimiehen. Sitten näin työn nimeltä Suolampi. Ja että jokin toinen työ koostui pienistä keramiikkapalasista, joissa jokaisessa oli tarina, huolellisesti yhteen piperrettyinä. Kuin koti tai arki jonka nainen kokoaa, pyyheliina ja rituaali kerrallaan. Sitten se oli menoa. Hurmaannuin poltetun keramiikan syvistä väreistä, ihmisistä, Chagallin tyyliin taivaalla lentävistä rakastuneista ja sieluista. Kaikki oli niin hienoa, perhoset ja hiustenleikkuut ja kirkot. Olin niin ällistynyt kaikesta siitä vapaudesta. Että otetaan 1900-luvun alkupuoli, Karjala, ortodoksisuus, naiseus, ja keramiikka, joka on rajoittava ja hankala ja värejä ei edes näe ennen kuin ne tulevat polttouunista, ja siitä on Rut Brykin käsissä lopputulemana tuommoinen runsaus ja vapaus ja minkään rajoittamattomuus ja ilo.

Kun lähdin museosta, pysähdyin katsomaan työmaakylttiä, jossa luki "kaivanto". tai olisi lukenut, mutta se oli jotenkin raappintunut ja valkoisen töhnän peitossa. Se oli niin hieno, että otin siitä valokuvan. Olisin nyysinyt tuon taulun kotiini, jos en olisi epäillyt valkoisen tahnan olevan lokinpaskaa. Niin fiiliksissä olin.

Söin tyttärieni kanssa ja peittelin Kaunomielen päiväunille, pieni raukka oli syönyt perunoita niin paljon, että silmät lurpsahtelivat kuin vauvana. Olin onnellinen.

Seuraavana päivänä en enää nähnyt valokuvassa sitä taideteosta, jonka luulin näkeväni, mutta olin edelleen onnellinen.

Siitä lähtien olenkin ollut hullun parisuhdeonnen planeetalla, jossa kaikki on vain ihan kamalan ihanasti, eikä minulla ole mikään huonosti. Tätä kestänee aikansa, joka varmasti jälkeenpäin tarkasteltuna tulee tuntumaan lyhyemmältä kuin mitä se olikaan, joten pysyttelen visusti kiikkulaudan keskiössä, pidätän henkeäni ja yritän pysäyttää ajan enkä anna tilanteille aihetta eskaloitua kumpaankaan päähän liikaa.

Harjoittelin sanan poikaystävä käyttöä julkisesti, tilanteessa, jossa se on jokseenkin neutraalia ja mieleenpainumatonta. Huomasin tässä testitilanteessa, että poikaystävä ei ehkä ole ikäiselleni sopiva termi, vaikka tunnenkin itseni 24-vuotiaaksi, ja hän on vielä nuorempi. Miesystävä? Samana päivänä Valssimies tuli ääneen pohtineeksi, mikä olisi minulle sopiva nimike. Hän ehdotti misua. Minä katselin autonikkunasta pimeään horisonttiin, ja teeskentelin, etten kuullut yhtään mitään koko keskustelusta johon osallistuin. Vaikka sisältä en enää ole niin solmussa, tietyt käyttäytymismallit istuvat tiukassa. Kuten se, että teeskentelen, etten oikeastaan ole lainkaan kiinnostunut keskustelemaan tunteista tai suhteemme tilasta tai puolta tuntia pidemmälle ulottuvista tulevaisuudennäkymistä.

Toisessa tilanteessa, tanssitunnilla, erään pariskunnan mieshenkilö, jonka kanssa tanssin, viittasi meihin persoonapronominilla "te". Mietin hetken, miksi hän kokee tarvetta teititellä minua. Aiemmat parisuhteeni eivät oikeastaan ole saaneet minua harjaantumaan tilanteisiin, joissa minulla olisi julkisesti tunnustettu, ja joskus jopa kanssani julkisesti näyttäytyvä seuralainen. Olen kovin visusti ollut jo ikuisuuden itsellinen, itsenäinen nainen, jonka parisuhdeolosuhde on määrittelemättömässä tilassa. Olin sitä myös koko sen ajan, kun osittaisella panostuksella harjoitin parisuhdetta Kaappimiehen kanssa.

Viikonloppuna teen asiaan liittyen huiman loikan. Vähän luulen, että tulen jollain tapaa kompuroimaan. Ajattelen niin siksi, että olen turvallisuushakuinen ihminen, joka varautuu henkisesti aina pahimpana, ja voi näin ollen tuulettaa voittajafiiliksissä aina, kun pahimmat pelkotilani eivät osoittaudu todellisuuden valveuneksi.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Top drawer.

Olen sosiaalisesti uupunut. Niin paljon kaikkea, enimmäkseen kovin mukavaa, mutta kaikkea. Alan jo tunnistaa pieniä hälytysmerkkejä siitä, että saatan kohta taantua tilaan, jossa jään ajatuksiini jumiin miettimään jotain epäonnistunutta tilannetta, jossa olen toiminut toisin kuin piti. Sanonut jotain tyhmää.

Sanon joka päivä useamman kerran jotain tyhmää, mutta kun voin hyvin, pystyn elämään ominaisuuteni kanssa. Määrä korvaa laadun näiltä osin, uskottelen itselleni sujuvasti. Puhun niin paljon, että luulisin keskimäärin puhuvan ihan hyödyllisiä ja tervehenkisiä asioita. Kiroilen kyllä nykyään liikaa.

Olen nukkunut pari yötä kokonaan yksin. Eilen aamulla heräsin silti siihen, kun Diiva vilahti jalat lattiaan lätisten huoneestaan vessaan ja läppäsi oven kiinni. Nukuin vielä hetken, ja odottelin, josko hän keittäisi aamukahvin. Ei keittänyt, eikä vastannut huomeneeni jonka huikkasin hänelle kun oikeasti heräsin, koska hän ei ollut lainkaan kotona, minkä tiesin, mutta aistinvaraisesti havainnoiden en voinut todentaa.

Tänään olin paremmin valveilla, ja jotain vähän samanlaista tapahtui äsken, mutta makuuhuoneeni ovi oli nyt kiinni, joten en nähnyt. Kerrostalossa kolisee.

Haaveilen, että kun olen juonut tämän aamukahvin (mustana, koska maito on loppu, mutta on tuo hyvää noinkin), nousisin, pesisin rähmämurut silmistäni, laittaisin homssuisen puolinutturan hiuksiini ja raahustaisin apteekkiin ja alkoon ja kauppaan ja ostaisin maitoa ja jotain leivontatarvikkeita. Tulisin kotiin, imuroisin, leipoisin, laittaisin ruokaa. Jos virtaa jäisi, siivoaisin keittiön vetolaatikot. Niissä on muruja ja vähän levinneitä mausteita ja muita jauhoja ja hiutaleita. Ja tomaattisäilykkeet ovat ympäriinsä, ne voisi koota samaan laatikkoon.

Ehkä tuossa on tuo leipominen liikaa. Jos en ostaisi leipomistarvikkeita, enkä leipoisi, pysyisi paremmin zen-harjoitukseni fokuksessa. Cleansify thy house. Se vetolaatikkojen siivoaminen on oikeasti hieno mielentyhjennysharjoitus.

Voisin motivoida itseäni leipomattomuuteen sovittamalla ensin pikkujoulumekkoani. Vielä viikko aikaa olla syömättä mitään ennen pikkujouluja. Syömisen rajoittaminen on tuntunut tällä viikolla kovin kaukaiselta ajatukselta. Olen tainnut olla syömättä kakkua vain yhtenä päivänä näistä kaikista, ja olen syönyt ihan oikeita aterioita, jopa kahdesti päivässä. Olen tanssinut vain kolme tuntia, koska olen liian kiireinen elämääni. Söin suklaata. Haaveilen syöväni lakritsaa ja suklaata ja Omar-konvehteja ja kaikkea kivaa jouluista ja rasvaa tihkuvia joulutorttuja ja juustokakkua, paistettua ja hyydytettyä valkosuklaaversiota, ja jotain kondensoidusta maidosta, omenataskuja ja karjalanpiirakoita. Kananmunia, joiden sisus on vielä valuva.

Tänään on hyvä päivä. Tarvisen musiikkia, lisää kahvia, ja vähän kävelyaskeleita. Silti, olen vähän huolestunut siitä, että suurin tavoitteeni elämässä tällä hetkellä on tyhjentää laatikko, pyyhkiä se puhtaaksi, ja täyttää jälleen.

Minun pitäisi tehdä jotain luovempaa välillä.




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Light.

Tanssin minä edelleenkin. Maanantaina oikein kolme tuntia, hidasta ja hiipivää foksia. Se tuntui hienosti jaloissa, pakaroissa, yläselässä. Ehkä vähän käsissäkin. Eilen en ehtinyt, harrastin syömistä, kävin Prismassa pitkän kaavan mukaan Poika II:n toimiessa kuljettajanani. Katselin illan telkkaria yksin, en jaksanut hakea villasukkia vaan työnsin jalat sohvatyynyn alle kun ikkunasta veti.

Yöllä heräsin, ja muistin olevani kotona aivan yksin, Halasin kaikkia tyynyjäni ja tunsin maireaa tyytyväisyyttä. Jatkoin uniani ongelmitta. En enää ole uneton.

Jos tämän osaisin säilyttää, olisin todella taitava. Tuskin osaan kovin pitkään, mutta ajatus on herkullinen. Että on hyvä olla yksin ja välillä yhdessä, ja lisäksi voi nukkuakin.

Söin levyn suklaata, koska olen haaveillut siitä aika pitkään. Maraboun Japp. Ei tullut edes oikeastaan huono olo tai kuolemanpelko.

En ostanut eilen hienoa joogahupparia, vaikka se oli kovin entistengoottienvaate. Musta, valuva, ja armollinen vatsalleni. Se oli laatuisekseen tuoteeksi kallis, ja excelini mukaan olen hetkellisesti sijoittanut garderobiini riittävästi. Olen ostanut syksyn mittaan järkevähköt talvibootsit, uudet farkut niiden valheellisesti kadonneiden ja katalasti rikkimenneiden tilalle (eli siis farkkuja on yhdet vähemmän, mutta sitä ei huomaa). Ainakin neljä neuletta, muutaman muun kevyemmän yläosan ja mustia spagettiolkaintoppeja, joita voin käyttää niiden liian ohuiden neuleiden alla verhoamaan kalvaana jättikuuna mollottavaa omenavartalo-osiotani. Mustan trikoisen optinenharhamekon, jota minun pitäisi sovittaa uudelleen ja kokeilla siihen erilaisia asusteita. Sillä pitäisi mennä pikkujouluihin. Muutamiinkin, jos uskallan. Kokonaan kuminauhasta valmistetun puolihameen, joka on aika mellevä vaate, ja oloni on siinä perusteettoman itsevarma. Mustia alusvaatteita, enemmän kuin excelini sallisi, mutta kun en ehdi pestä pyykkiä riittävän usein.

Toissapäivänä hämmästyin, kun huomasin, ettei enää ole syyskuu. Olenkin ihmetellyt, kun nyt on jo lunta. Joulu tulee, mutta tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta, että siitä voisi stressata.

Eilen laitoin tiskikoneen pyörimään puolityhjänä, koska kahvikupit ja -mukit olivat loppu. En yleensä kykene moiseen.

Juuri nyt uskon, että ehdin varmasti jossain välissä imuroida ja käydä lenkillä.






sunnuntai 13. marraskuuta 2016

I dare you.

Jalankulkuonnettomuuden Kukkis huikkasi minulle uusiperhekuvioidensa keskeltä. Tutustuin aiheeseen, ja sain oppia, että aina - aina pitää vastata blogihaasteisiin, koska se on tapa olla sosiaalinen. No minuahan ei tarvitse kahdesti kehottaa, kiitos kaunis, olen haastunut, ja vastailen parhaani mukaan.


1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Logo on tässä:

Aikas hieno.

Minä aloitin bloggaamisen aikana, jolloin elämäni oli tasaista, vähän tylsää, onnellistakin, mutta tylsää. Halusin kirjoittaa ja pudottaa vähän painoa. Olla olemassa muuallakin kuin vain töissä ja kotona ja äitinä. Pohtia suhdettani painooni ja itseeni ja itsetuntooni. Ehkä kaikkein eniten halusin kirjoittaa. Painoni on kurvaillut sinne ja tänne näiden vuosien aikana, ja oikeastaan pysytellyt koko ajan melko samoilla hoodeilla, mutta itsetuntemukseni, onnellisuuteni ja kirjoittamisen kautta saamani mielihyvä ovat kasvaneet kohisten. Onneksi paino ei ihan niin kohisten.

En siis alkanut pitää mitään fitnessblogia tai edes aloittanut fitnesselämää. Kokeilin vähän kaikenlaista, tragikoomisesti menestyen, mutta pääasiassa opettelin kirjoittamisen kautta katselemaan itseäni suopeammin. Päätin, että kirjoitan itsestäni siten, kuin pitäisin itsestäni tällaisena. Että kirjoittaisin siitä näkökulmasta, että hienoa, että olen nainen, ja tällainen, ja olen hauska, ja ihana, ja hurmaava juuri tällaisena, vaikka painankin joidenkin kriteerien mukaan X kiloa liikaa. Että ihan kuin muka oikeasti ajattelisin niin, miten kerettiläistä.

Sitten taivas putosi niskaamme, ja pidin tauon.

Sitten palasin uusin osoittein, koska kaipasin kovasti jotain elämääni. Kirjoittaminen oli piintynyt minuun kuin tatuointi. Ja se, että pohdin elämääni. Pohdinta vei minut myös toteuttamaan asioita, erosin, muutin, muutin monia asioita, muutuin, asiat muuttuivat, toteutuivat.

Nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti välillä uskon olevani hauska, ihana ja hurmaava, ainakin silloin kun viitsin, ja sen lisäksi olen paljon itsevarmempi kirjoittajana kuin ennen. Uskallan enemmän, niin tekstillä kuin elämässä. Olen rehellisempi kaikessa, joskus jopa muillekin kuin itselleni. Se, mikä elämässäni on oikeasti muuttunut, on se helppous, miten saan nykyään yhteyden muihin ihmisiin. Ehkä siksi, kun en ole enää niin sotkussa itse, ja hyväksyn paremmin oman viallisuuteni ja keskeneräisyyteni. Ja melkein luotan siihen, että ihmiset pitävät minusta silti. En enää pelkää niin paljon tulevani torjutuksi, koska se pelko on riittävän monta kertaa osoittautunut turhaksi.

Välillä olen masentunut ja tunnen oloni vanhaksi, huonoksi, epävarmaksi, särkyneeksi, vialliseksi. Kirjoitan siitäkin, ja yritän pitää itsestäni niinäkin päivinä. Yritän olla itselleni lempeä.

Nykyään en kirjoita painostani. Se ei juurikaan kiinnosta minua. Olen ihan kohtalaisen hyvinmuodostunut ja harvinaisen terve, ja minua on riittävästi. Liikun ja syön kaiken mitä huvittaa. Kirjoitan niistä asioista mitkä kiinnostavat, lähinnä olen vain irstaan itsekeskeinen ja kirjoitan mieleni liikkeistä. Itsestäni naisena ja äitinä ja ihmisenä ja lapsena ja aikuisena. Yksin olemisen opettelusta, toisen kanssa olemisen opettelusta. Kirjoitan tanssista ja ruuasta ja vaatteista ja musiikista ja pyykinpesusta. Unistani ja tilanteista, joissa käytän kenkiä.

Kirjoitan itselleni, päiväkirjana. Taltion muistoja ja tunteita ja pohdin, miksi joskus tunnen asiat aivan eri tavoin kuin olisi tavanomaista tuntea, ja tunnen olevani todella special snowflake. Yritän kertoa asiat rehellisesti, tuoda ne tänne puntariin. Miksi tunsin noin? Joskus kun koen jotain hienoa, talletan sen tänne piiloon kuin aarteen, ehkä vähän salakielelläkin. Ja voin palata niihin tunteisiin takaisin, ja se on arvokasta. Joskus kiillotan muistojani hieman, että ne oikein kimaltavat, ja asettelen ne tänne hyllylle juuri optimaaliseen kulmaan, jotta elämäni näyttäisi hienolta instagram-kuvien helminauhalta, ja tiedän, että muistankin sitten ne ehkä toisin, kauniimmin kuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan. Onkohan se väärin, että näkee elämänsä kauniimpana kuin se on? Jotain vikaa minussa on, kun en näe ristiriitaa tämän ja rehellisyyden kanssa. Uskon, että asioita voi aina katsoa monesta eri näkökulmasta, ja käytän oikeuttani valita.

Ja välillä huomaan olevani maalamielinen ja tavanomainen, ahdistunut ja maailma on nurja ja ynseä paikka olla, ja olen huonompi kaikessa kuin muut. Surkea ja teeskentelen.

Se, että te luette tätä, tekee elämäni minulle itselleni mielenkiintoisemmaksi. En vain elä sitä, vaan olen pääosassa jännittävässä näytelmässä. Raportoin. Näen joskus itseni paremmin, kun lainaan kuvitteellisia silmiänne. Käytän teitä hyväksi, saan huomiota, tukea, palautetta. Koen itseni kiinnostavammaksi, kun minulla on yleisö. Kommentit ja huomiot ovat minulle tärkeitä, tiedän, etten ole yksin. Ei silti tarvitse kommentoida jos ei ole sanottavaa, tiedän silti, että olette olemassa. Kiitos.

En minä mitään ohjeita halua antaa. Kaikenlaiset blogit ovat hyviä, kiinnostavat ketä kiinnostavat. Ei tämä ole niin vakavaa. Tehkää mitä haluatte, mutta älkää pahaa.

Kymmenen haastetta eteenpäin. Onpa paljon, mutta niin on teitäkin. Tässä ihan hajanaisella otannalla joitain tutuksi tulleita ajattelijoita. Nyt huomasin, että taannoin rikkimennyt blogilistani on edelleen ollut kovin puutteellinen, ihan kuin sieltä olisi vielä uudestaankin pudonnut linkkejä pois! Anteeksi siitä. Yritän korjata, mutta nyt olen jotenkin ollut hajanainen ajatuksissani ja aikomuksissani ja ajankäytössäni.

http://hussanpiskale.blogspot.fi/ (sulle ei muuten pysty jättämään kommentteja blogiin)
http://not-the-life-i-ordered.blogspot.fi/ (vaikka en kyllä yhtään ihmettele, jos et ehdi, tai tissisi ovat liian kipeät jotta viitsisit)
http://arkisia.blogspot.fi/
http://jagfickfeeling.blogspot.fi/
http://huulirullalla.blogspot.fi/
http://villatolli.blogspot.fi/
http://outopaimen.blogspot.fi/
https://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/
https://penniajatuksistani.wordpress.com/
http://www.maryque.com/blog/

Muista kuin haastumisaiheista.

Elämäni on epätodellista. Kun panikoin turhista asioista ja teen olemattomista ongelmia ja en vain ole ja anna ajan kulua ja ota rauhallisesti ja ota ihan vain rennosti ja päivä kerrallaan, ja mietin sitä, miten osaisin olla toisen kanssa, kun en osaa, ja olen niin avuton ja tyhmä ja lukossa, se toinen tuleekin, ja ottaa kädestä, ja kertoo olevansa tässä myös. En ihan yksin vaella pitkin harjuja ja nummia ja etsi jotain määränpäätä tai tienviittaa tai merkkiä tai viisasta kuusta vaan hän onkin tässä minun vieressäni. On oikeasti. En vain kuvittele tai leiki tätä nukketeateria yksin, toinen nukke toisessa ja toinen toisessa kädessä, tai huutele yksin tällä radiotaajuudella. Hän aavistaa mitä ajattelen, kai niin kuin minäkin näen mitä hän, ja kysyy lopulta ääneen oikeat kysymykset, ja saa minutkin kysymään, edes jotain, ja vastaa, ja luulen, että vastaa rehellisesti. Eihän toisesta koskaan voi tietää, mutta jos joskus minulla on ollut tunne, että joku voisi ehkä lohduttaa minua niin, että uskon siihen, tai suojella minua kun minua pelottaa, niin ehkä se on juuri tämä tässä.

Melkein olen vain uskaltanut olla onnellinen muutaman päivän. Katsonut silmiin ja hymyillyt, ja ollut. Tehnyt asioita kuin en pelkäisi. Tutustunut. Ollut vain turvassa, ja aina välillä se ihana tumma metsänvihreä lämmin tunne on valahtanut minuun lepattamaan hetkeksi, vaikka se sitten kavahtaakin taas pois. Se on olemassa. Kyllä, olen uskaltanut, vaikka se tuntuu kovin uhkarohkealta ja järjenvastaiselta.

Samaan aikaan olen aktivoitunut jälleen ruokkimaan ihmisia ympärilläni. Diiva oli eilen onnellinen, kun tuli kotiin, ja täällä haisi ruoka, ja tarjolla oli myös vegaaniversio. Lasagnesta tuli vähän liian vähän syntistä, siitä puuttui terävä suola ja rasva ja valkosipuli. Oli se silti ruokaa.

Nyt olen kotiutunut tähän asuntoon. Huomasin sen siitä, miten olen rakastunut kaapinoviini. Siis niihin vanhoihin komeronoviin, painaviin, puisiin, moneen kertaan päällekkäin epätasaisesti maalattuihin (nyt pehmeän valkoisiin), jotka jumittuvat kiinni tai eivät mene kiinni ja lenkottavat hieman, ja joissa on metalliset irtonaiset avaimet metallisissa avaimenrei'issä kahvojen sijaan, jotka tipahtelevat lattialle kolisten tämän tästä kun aiempi asukas, se vanhempi naisihminen, joka vieläkin luulee välillä asuvansa täällä liikkuu tilassa ja paheksuu minua.

torstai 10. marraskuuta 2016

Pohja kaukana.

Pyyhin jälleen keittiön tasot ja tiskipöydän pesuaineen ja rätin kanssa jälleen yhden improvisoidun aterian jälkeen. Asunossa on pehmoinen tunnelma. Kyllä kai tämä on koti, eli tunnelma on kotoinen, mutta tämä on myös monen eri eläjän kääntöpaikka, jossa käydään tuomassa ja hakemassa tavaroita, syömässä, katsomassa netflixiä, värittämässä värityskuvia, juomassa teetä ja kahvia ja kuohuviintä ja outoja juomasekoituksia, nukkumassa, pesemässä pyykkiä. Selaamassa korteista vastauksia. tuijottamassa, ikkunasta ulos, tai kuin joku silittää.

Minä olen yksi niistä, enkä näinä päivinä oikein osaa rauhoittua, vaikka pesukone todistettavasti pyörii ja sen näyttö näyttää ajan kulumisen minuutti minuutilta, eli tiedän, että kolmen tunnin ja neljänkymmenenkahdeksan minuutin kuluttua voin laittaa pyykkiä kuivumaan. Niinkin pitkä aikajänne, jolloin tiedän, mitä tulee tapahtumaan, on teoriassa rauhoittava asia, mutta olen levoton.

Ainahan minä olen. Eri syistä. Joskus ilman syytä, kun odotan sitä uutta syytä ilmaantuvaksi kulman takaa, eikä sitä vieläkään kuulu.

Olen levoton, kun en tiedä, miten pääni ja sydämeni käyttäytyvät uusissa tilanteissa. Vanhoissa kuvioissa, joihin pelkään takertuvani. Kaikki ne vanhat kaiut soivat päässäni näinä päivinä ihan sattuneistakin syistä paljon, ja aina välillä muistan ja tajuan jotain uutta vuosien takaa. Kävelin ja kiipeilin rakennustyömaalla tänään, haistelin kittiä ja katselin cyproc-levytapuleja. Haju vie muistot lapsuuteen, isään ja äitiin, ja sitten siihen omaan unelmataloon, joka oli kesken kun sen levykasan vierellä päätimme tehdä tarjouksen. Saman kasan kohdalla oli myöhemmin sohva, jolla mies istui, kun työnsin hänelle avioeropaperit käteen ja käskin allekirjoittaa. Ja sitten se remontti, joka ei korjannutkaan elämääni minulle oikeankokoiseksi, ja oli siksi melko paljon turha. Virhe, jota tuijotan, koska sitä on helpompi katsoa kuin niitä muita.

Minua ilmeisesti pelottaa niin paljon, että sieluni on valahtanut tunnottomaksi. Ei huono, ja tiedän, että olen hyvässä tilanteessa, hyvien asioiden äärellä, mutta kun olen huolellisesti siivonnut lähialueeltani, tarttumaetäisyydeltäni pois kaikki huonot työkalut ja väärät valinnat ja kieroon vääntyneet sakset ja veitset ja terävät esineet joilla olen aiemmin saanut nirhattua itseni ja muut vereslihalle, seisonkin tässä aseettomana. Ilman mitään työkaluja, koska ei minulla ole niitä oikeitakaan. En tiedä mitä sanoa tai tehdä, miten olla läsnä, kun ei ole mitään. Vastahan minä olen oppinut olemaan itseni kanssa, miten sitä sitten jonkun toisen, josta en tiedä minkälainen se on, enkä osaa tutustua. Huidon kauemmas ja katson ohi ja vaihdan puheenaihetta. Minulla on vain tuhatkaksisataa pahvista naamaria, joita vaihtelen ylleni eri tilanteissa rutiinilla. Yksi rutiineistani on yrittää olla mahdollisimman hurmaava, koska on niin mukava tunne, kun jatkuvasti päällä oleva kaikuluotaimeni palauttaa signaalin minulle siitä, että kyllä, olen hurmaava, ja se on kai aina ollut melko sama, mistä suunnasta se signaali tulee.

Oikeasti haluaisin nähdä vain sen toisen, ja miettiä haluanko hänet, vai vain jonkin olosuhteen raamin, jota olen muilta kadehtinut. Mutta en osaa edes katsoa. Haluaisin sammuttaa itseni ja pääni, ja aloittaa kaiken alusta.

Yritän vain olla ja hengittää, ja olla olematta jotain muuta kuin olen, mutta on tämä vaikeaa.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Time stand still.

Muistatteko sen tunteen, kun on nuori, ja juonut kerralla vähän liikaa alkoholia. Mietin, nukahdanko, ja huone alkaa pyöriä. Minä tein silloin niin, että yritin antaa sen huoneen pyörähtää kerran rauhassa ympäri, jotta tietäisin, ettei se ole mitään pelottavaa, ja että siitä ei tule huono olo jos oikein keskittyy.

Nyt on se olo, mutta pään sisällä. Niin paljon kaikkea, että siihen ei voi keskittyä, katsetta ei voi tarkentaa. Yksityiskohdat vain pyörähtävät koko ajan katseelta karkuun, vaikka niitä yrittää seurata.

Sitten sain flunssan. Elimistöni taitaa yrittää jutella minulle hienovaraisesti. Se taisi alkaa jo lauantaina, olin väsynyt, ja kipeä, mutta maskeerasin silti kasvoihini avohaavoja (jollain tapaa teemaan liittyvä somistus) ja yritin olla juhlatuulella. Hetken onnistuinkin, mutta sitten elimistöni korotti ääntään epäkohteliaasti. Nukuin 13 tuntia, jonka jälkeen tunsin kurkkukipua ja aina välillä kylmää hikeä. Mietin pitkään elämäni tärkeysjärjestyksiä, jonka jälkeen imuroin ja luutusin lattioita ja tein kaikkia hauskoja ruokia. Munakoisodippiä, josta tuli monella tapaa hyvin erilaista kuin luulin, mutta ihmiset söivät sitä silti.

Sitten tapasin Valssimiehen, katsoin telkkaria, ahdistuin epämääräisesti, vetäydyin vähän, ja tajusin kärsiväni pyörivän huoneen lisäksi aikaerosta. Olen liikkunut liian nopeasti, vähän kuin tiibetiläiset sherpat, joiden sielu ei ehtinyt seurata mukana kun länsimalaaisten seurue piti liian nopeaa tahtia. Pysähdyn siis hetkeksi odottamaan. Kiedon viltin pääni päälle ja odotan, nukun tai olen valveilla, odotan. En ajattele mitään.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Salvation.

Valssimies kertoi, että hänen äitinsä haluaisi tavata minut. Tuijotin häntä lasittuneesti, ja nostin korvalleni puhelimen, joka onnekkaasti alkoi matkan aikana juuri soida. Puhelun jälkeen puheenaihe oli onnekkaasti vaihtunut.

Tutustun mieluummin hassuihin, irrallisiin asioihin hänen elämästään. Tai oikeastaan en tutustu. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmin voin kuvitella asioiden olevan, jos kuvittelisin jotain. Kerron itsestäni anekdootteja ja outoja asioita. Kuten sen, miten aina unohdan nimeni ja lasteni nimet. Miten muutin vahingossa paikkaan, joka on kaukana kaikesta, ja löysin sieltä jotain tärkeää.

Sia laulaa makuuhuoneessa. Vähän liian kovaa, ja päähäni sattuu, enkä haluaisi mennä sinne vääntämään marsuni volyymia pienemmälle. Kohta pitää mennä lähemmäs makuuhuoneen ovea, koska roskakaapin huonosti huuhdellut paputölkit haisevat kohta tänne olohuoneeseen asti. Makuuhuoneen ovi on matkalla olohuoneesta keittiöön.

Pääni on kipeä, koska join liikaa alkoholia eilen. Tein sen aivan sinnillä, alkuun, mutta en enää ymmärrä, miksi jatkoin niin pitkään. Oli minulla hauskaa, mutta aamulla kun heräsin, päässäni kiemurteli pitkä rivi asioita, kysymysmuodossa. Suurimmassa osassa kysymyssanana oli miksi. Miksi tein niin? Miksi en tehnyt noin? Miksen? Miksi en kahdeksannella luokalla silloin tajunnut, että se oli tärkeää? Miksi söin niin monta palaa suklaata?

Join kahvia ja käteni tärisivät vähän. En pessyt meikkejä vieläkään pois, koska en halunnut nähdä mitä niiden alta löytyy. Valssimies hymyili minulle.







perjantai 4. marraskuuta 2016

Grass is green.

Yritän ryhdistäytyä. Tanssin hinnallakin minun on ehdittävä tehdä tiettyjä asioita elämässäni. Imurointia. ruuanlaittoa. Tölkkien ja purkkien ja kartonkipakkausten lajittelua SEKÄ kuljettamista pihan kierrätysastioihin. Kaunomielen pään haistelua. Sen lisäksi minun tulisi aamuisin ehtimän viimeistään tiettyyn bussiin, koska eilen tajusin, että vaikka tuosta vierestä kulkee busseja päntiönään, on olemassa poimu aika-avaruudessa, jossa kohtaa ei ilmiinny busseja, jotka kulkisivat työpaikkani vierestä. Ja tämä poimu osuu juuri siihen kohtaan, johon minä osun, jos olen hitusen myöhässä aamuisin.

Minun pitäisi herätä aamuisin hieman aiemmin, ja vastaavasti käydä levolle hieman aiemmin. Nykyisin osaan kyllä nukkua. Luulen, että siihen auttoi ihan yksinkertaisesti se, että määrittelemättömyys päättyi, ja olen nyt määritellyssä tilassa, joka yllättäen ei kuitenkaan ahdista minua kovin.

Eilen lähdin töistä hitusen ajoissa ehtiäkseni leipoa suklaakakun, jota en oikeastaan juuri nyt halunnut leipoa. Leipomiseen pitäisi olla aina inspiraatio, ja olen juuri nyt leipomisinsipiraatiottomassa tilassa. Kakku tuli yhteiseen illanviettoon, johon sitä oli minulta pyydetty, koska se on vegaani, ja siinä mielessä nähtävyys. Suklaakakku, joka on - no ei nyt terveellinen eikä eettinen, koska suklaa ei ole edes reilun kaupan suklaata - mutta yleisesti elämää helpottava, koska aiheeseen tutustuttuaan sitä voisi sitten ehkä kukin itsekin valmistaa ja tarjoilla kaikille ongelmavierailleen joka eivät yleensä voi syödä mitään. Kuten maitoa, munia, gluteeiinia, pähkinöitä.

Yritin tehdä kakun huolellisesti ja hätäilemättä, jotta se onnistuisi. Juustokakkumaisen pohjan kanssa meni vielä ihan hyvin. Sitten päätin, että vatkaan soijakermaa oikein pirun kauan, jotta siitä tulee mahdollisimman stydiä ja lohkeavaa.

Soijakerma vatkautuu parhaiten jääkaappikylmänä. Alku menikin ihan hyvin. Sitten monitoimikoneeni ylikuumeni, ja kuumensi kerman siinä samalla.

Suoritin kriisinhallintatoimenpiteitä ja damagekontrollia, enkä kokenut suurtakaan kodinhengettäryyden iloa ruusukuvioisesta esiliinastani huolimatta. Jossain näillä main Valssimies tuli paikalle, ehti nähdä vilauksen esiliinastani, ja pyysi minua pukemaan sen uudestaan ylleni. Pitääkö olla huolissaan?

Tänään menen töihin, jossa työpäivän päätteeksi syömme suklaakakkua, sekä n. 50-kertaisen määrän muita nyyttikestieineksiä. Nyyttäreissä on se paha puoli, että ihmiset eivät tajua tuoda tarjottavaa n. yhden hengen määrää, vaan kukin tuo apetta n. viidellekymmenelle. Minulla on nyt jo vähän huono olo. Tuosta tilaisuudesta lähden keikalle rock-henkiseen ympäristöön. Olen kovin sitä odottanut, mutta nyt oloni tuntuu hivenen ruuhkaiselta.

Taidan pukeutua mustaan koko päiväksi, se on rentouttavaa. Huomenna vietän pyhäinpäivää, ja pukeudun jälleen mustiin. Siitäkin tulee hauskaa.







keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Something's missing.

Olen jotenkin taas tipahtamassa hieman huonomman fyysisen voinnin aallonpohjaan. Luulen, että tämä on sellainen ikäilmiö. Välillä vointini on hyvä, tunnen jaksavani ja iho on hyvässä kunnossa, ruoka maittaa sopivasti eikä kolota. Sitten on taas toisenlaisia kausia, tuntuu kuin olisi verenpainetta, jonka tunteen epäilen johtuvan jumittuneista niskoista, nenäni onteloita pistelee enteilevästi, ja mikään määrä ruokaa ei joko riitä tai ole sopiva määrä olemaan tuottamatta liian pinkeää oloa.

Voin vain ällistellä sitä, että ilmeisesti elämäni on oikeasti aiemmin ollut niin korkeajännitteistä, tiivistunnelmaista eikä siinä ole ollut aikaa reflektoinnille, eli en muka ole ehtinyt havainnoida tällaisten olotilojen vaihteluja kehossani. Että joo, välillä on hyvä olo, välillä huonompi. En ole havainnut aaltoliikettä, enkä oikeastaana kunnolla vaikutusmahdollisuuksiani siihen.

Liikuin loppukesästä ja alkusyksystä enemmän kuin pitkään aikaan. Se oli se tanssi, ja pyöräily. Nyt pyöräily alkaa jäädä taas talveksi, koska tiet ovat iljaneiset ja pimeät. Tanssi ei enää tunnu niin liikunnalta, ja jotenkin sitä ei tule enää harrastettua lähellekään kymmmentä tuntia viikossa. Viime viikolla vain kaksi. Tällä viikolla kaksi tai korkeintaan kolme, todennäköisesti neljä. Ei se riitä, vaikka odotankin taas tangoa sydän väristen.

Onnistuin ilmeisesti vihdoin herättämään sen uinuvan pedon, jota myös jumppakärpäseksi kutsutaan. Haluan liikkua enemmän, en siksi, että haluan asiaan huolellisella kansankasvatuksella, valistuksella ja tositeeveeformaateilla esitellyt hyödyt, vaan siksi, että se tuntuu hyvältä. Tai no olisihan se kiva, että vatsanahkani pysyisi jossakin ruotulinjassa selkärankaani nähden, ja että joku ei taas kadottaisi huolella kasvatettuja täytteitä pakaroistani.

Ei niitä nytkään mitenkään paljoa ole, mutta ikäni lattaperseisyydestä kärsineenä olen vähään tyytyväinen.

Näyttää pahasti siltä, että elämäni vaatii aiempaa suurempaa suunnitelmallisuutta. Vaatihan se aiemminkin, mutta kuvio toistui lähes samana päivästä toiseen, ja keskittyi lähinnä singahteluun, ruokahuoltoon ja pyykinpesuun. Nyt tarvitsen viikkosuunnitelmaa - minä päivänä ehdin tehdä mitäkin. Nähdä Kaunomieltä, katsoa ensitreffit alttarille, tanssia, ostaa omenoita, pestä lattiat, katsoa keikkoja, juoda aamukahvia sängyssä. Kirjoittaa. Pyykinpesukaan ei oikein ole vielä löytänyt omaa aika-avaruuttaan tästä todellisuudesta. Nyt sinne pitäisi vielä ujuttaa salikäyntejä, lenkkeilyä tai uintia. Seinäkiipeilyä ja biljardia.

Diiva onneksi on luontevasti kyljessäni tämän tästä, ilman ajanvarausta. Törmäämme tämän tästä eteisessä ja keittiössä. Höpötämme. Aika harvoin syömme yhdessä, mutta tiedän, että hän syö kaikenvärisiä asioita ja papuja. Lauantaiaamuna istuimme keittiössä neljästään, Valssimies, Poika II, Diiva ja minä. Keitin kahvia pressopannun toisensa jälkeen ja ojentelin Diivalle omenoita ikkunalaudalta. Se oli mukavaa. Kyllä minä tästä pidän.