tiistai 29. joulukuuta 2015

Crush crush crush.

Olen kova ihastumaan. Ihastun usein, ja otan sitten useimmiten ihan rauhallisesti, enkä tee asioille juurikaan mitään. Ihastun eri tavoin ja eri syistä. Erilaisiin ihmisiin.

Nyt on ollut pitkään kausia, etten löydä mitään ihastuttavaa. Se on kovin tylsää. Välillä melkein väkisin yritän ihastua, ja sitten taas huomaan unohtaneeni jotain oleellista, esimerkiksi keneen. Yritän tolkuttaa itselleni, että on fiksua olla juuri näin. Kuin söisi lautasmallin mukaan, kokojyväleipää eikä mitään levitettä ja salaattia ilman kastikkeita ja sokerittomia välipaloja ja säännölliseen tahtiin. Riittävästi proteiinia joka aterialla, eikä mitään yösyöminkejä ja orgioita joissa vedän nenääni aivan liian monta viivaa tomusokeria. Ne vain kostautuisivat pikkuhiljaa leviävänä vatsavyöhykkeenä, huonona omanatuntona ja vetämättömänä olona.

Olen monta kertaa muistuttanut itselleni, että NYT, siis NYT, tai viimeistään NYT kaivat muististasi sen, millainen haluat olla ja mitä haluat tehdä. Menet niiden asioiden äärelle jotka sinua oikeasti kiinnostavat. Etsit. Löydät jotain mitä et etsinyt.

Loisin rutiineja ja uusia tapoja ja koukuttuisin liikkumiseen ja kulttuuriin ja olisin vähän itsekurisempi ja kirjoittaisin ja saisin jotain aikaiseksi. Siivoaisin keittiötä paremmin ja pitäisin makuuhuoneen lipaston päällisen järjestyksessä. Siirtäisin sängyltä lipsuvan petarin useammin ryhdikkäästi paikoilleen, niin että elämässänikin tuntuisi olevan ryhtiä. Istuisin enemmän tuoleilla enkä sängyssä.

Sitten käytän taas tunteja yrittäen nollata ylikierroksilla rullaavat aivoni kaatamalla seokseen paksuina raitoina mahjongia ja Netflixiä. Ulkona on kylmä eikä ole rahaakaan mihinkään erityisen ylimääräiseen. Ja Taidemuseolla on joku vähemmän kiinnostava valokuvanäyttely. En tykkäisi kuitenkaan.

En vain tee riittävän tarmokkaasti niitä asioita, joihin minulla nyt on aikaa ja henkistä tilaa ja mahdollisuus kiinnittää herpaantumaton huomioni. Vieläkään. Lusmuan vain, edelleenkin.

Ehkä se on vain tämä talvi, pimeä ja kylmä joka tekee arjesta niin vaikeaa, kun en viitsi tehdä mitään kehittävää. Kesällä sentään pyöräilin.

Opiskelutyöt pitäisi palauttaa ihan näinä päivinä, ja sen teen toki pakon edessä. Hämmästyksekseni olen tosiaankin huomannut kehittyneeni työn ohessa opiskellessani. Olen saanut näkemystä ja itsevarmuutta ja otetta. Itseni toteuttaminen tuossa ei vain innosta minua ihan niin paljon kuin haluaisin. Se ei valtaa mieltäni eikä saa minua tuntemaan itseäni luovaksi ja mielenkiintoiseksi.

Jotain puuttuu. Jokin innostus. Jokin ihastus. Mietin vieläkin sitä kysymystä "riitätkö itsellesi". Kyllä riitän, mutta ihan vähän enemmän pitäisi yrittää. Jos minulla olisi joku jonka kanssa jakaisin tämän, en kiinnittäisi näin paljoa huomiota itseeni. Ja sitten, niinä hetkinä kun miettisin, että olen jollain tapaa pettynyt itseeni tai elämääni tai sen hetkiseen tunnetilaani tai siihen, että tiskikone on tyhjennetty väärin, syyttäisin sitä toista jonka takia minulla ei ole tilaa olla sellainen kuin voisin. Ei ihan huono vaihtoehto sekään. Molemmilla tavoilla olla on puolensa.

Olen kyllä saanut jo paljon asioita jotka ennen puuttuivat. Helppouden tavata ihmisiä. Keveyttä. Yksinkertaisuutta.

Tänään törmäsin vanhaan ihastukseeni. Nuoruudenaikaiseen. Ei hänen pitäisi edes olla täällä, ei tässä kaupungissa, tämä kun on minun ja vain minun eikä kenenkään menneisyydestäni. Kävelimme vastakkain kauppakeskuksessa. Näin hänet, yllätyin ja hymyilin valmistautuen tervehtimään. Hän ei muka huomannut minua ja kiskoi määrätitoisin liikkein taluttamansa nuorehkon naisseuralaisen toiselle puolen käytävää. Kyllä näki.

Hän oli samannäköinen kuin yläasteella. Se ei ole välttämättä hyvä asia.

Olen törmännyt häneen myös sosiaalisessa mediassa, jota käytetään ihmisten etsimiseen. Hän etsii jotain. Hämärästi muistan, että olisin nähnyt talutettavan naispuolisenhenkilön hänen seurassaan aiemminkin, pari vuotta sitten. Enkä muistan väärin. Joka tapauksessa jokin tässä kohtaamisessa oli melko tökeröä.

Olen ennenkin todennut, että joskus on parempi lähteä merta edemmäs kalaan. Etenkin jos on kotoisin meiltäpäin. Ehkä en ole tehnyt muutenkaan elämässäni ihan surkeita valintoja. Tuossa hetkessä, kun yhtäkkiä olin vastakkain alle kaksikymppisen itseni kanssa, huomasin, että pidän aika paljon siitä, millaiseksi olen muuttunut. Ja siitä miten en ole muuttunut.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Every man is an island.

Menen melkein mielelläni töihin huomenna. Menisin vielä mieluisammin, jos siellä olisi enemmän ihmisiä paikalla. Lomakooma iskee.

Diivan kanssa on ollut mukava tehdä joulujuttuja. Hän lähtee mukaan loputtoman pitkälle hautausmaakävelylle ja jaksaa innostua paketeista ja joulutortuista ja puurosta ja kysyy saako syödä lopun porkkanalaatikon. Pelkältään. Tänään aloin kuitenkin ärsyyntyä jopa häneen. En halua kommentoida instafeedin väritystä tai muotojen symmetriaa. Sen olemme todenneet jo aiemmin. Kitaran ääni alkaa saada minut ärsyyntyneeksi. Ärsyyntymisemme on molemminpuolista ja huumorin sävyttämää, mutta silti alan tuntea lievää klaustrofobiaa kun Diiva saapuu sänkyni laidalle kitaransa kanssa ja istuu jaloilleni, kun en älyä siirtää niitä hänen altaan riittävän auliisti.

En jaksa enää puhua edes Kurt Cobainista. En tunne Egotripin tyyppejä nimeltä. En muista vuosilukuja.

Tytöt olivat Tapaninpäivänä menossa syömään isänsä kanssa, ja suunnitelmat lykkääntyivät puolentoista vuorokauden ajan. Lopulta olin jo itsekin melko kärsimätön sen suhteen, lähtisivätkö he lopulta jonnekin, vaikka asialla ei ollut minulle mitään käytännön merkitystä.

Kun olin vielä yhdessä lasten isän kanssa, luulin, että se oli myös minun ominaisuuteni, että asiat lykkääntyivät ja kaikkea oli hankala suunnitella. On minussakin jonkin verran sitä vikaa, mutta hän on kyllä paljon hankalampi. Ehkä olimme kuitenkin melko samanlaisia tuon suhteen, ja siksi se ei ärsyttänyt meitä toisissamme ihan kamalasti. Luulen, että olen skarpannut vähän, ja nyt tuo ärsyttää näin sivustaseuraajaakin.

Mietin, että jos haluaisin elämässäni keskittyä johonkin vähän enemmän keskittymistä vaativaan kuin Netflix, se voisi olla hieman vaikeaa.

Kävin kyllä ulkoilemassa. Molemmilla tavoilla. Kiersin oman lenkkipolkuni, siis kävelin sitä myöten koska olin kerrankin valoisan aikaan liikkeellä. Olen nyt hahmottanut itselleni sopivimman tavan lähestyä kierrettävää saarta siten, että vältän reitillä mahdollisimman paljon liikennettä ja keskustamaisuutta. Löysin katutaiteilijan maalaaman seuranhakuilmoituksen. Siinä katutaiteilija, ikäiseni ja kuvailunsa mukaan mukava ja sosiaalinen mies etsii naista, joka on valmis pitkään parisuhteeseen. Luulen, että se en ole minä. Otin ilmoituksesta kuitenkin kuvan talteen.

Minulla oli sellaiset kenkien päälle viriteltävät kumirenkuloissa kiinni olevat nastat, ja tunsin iloisuutta siitä, että pystyin kävelemään iljanteista hiekoittamatonta polkua, jota en muuten olisi pystynyt. Tunsin oloni itsenäiseksi ja pystyväksi. Sitten kompastuin taas, nilkkani petti jälleen ja pyörähdin pehmeästi kuin kissavarasninja selän kautta ympäri ja nousin kiireesti jaloilleni. Polun vieressä oli mies sahaamassa tuulen katkomia risuja. Hän ei lopettanut sahaamistaan, mutta kun kävelin ohi, hän katsoi minua pistävästi.

Oli se eri mies kuin viime kerralla, vaikka saari oli sama.

Olen muuten armoton sählä. Kun lähdin ulos, huomasin ulko-ovella, että minulla on vain yksi nastasysteemi mukanani. Ja kotiavaimetkin kotona. Juoksin portaat ylös ja rimputin ovikelloa. Rimputtaessani sitä mietin, että jännää, en ollut tiennytkään, että meillä on tällainen vanhanaikainen pyöritettävä ovikello, eikä sellainen painettava. Että olen aika harvoin soittanut omaa ovikelloani kun en ole sitä huomannut. Sitten hoksasin, että ovessa luki väärä nimi. Ei meidänkään ovessa lue minun nimeäni, vaan jonkun edellistä edellisen asukkaan, mutta silti erityisen väärä. Naapurin setä ei ollut vihainen kun avasi oven, hän on aina hyvin ystävällinen.

Tämä oli muistaakseni toinen kerta kun noin kävi.

Toinen tapani ulkoilla oli vähintään yhtä virkistävä. Hiukseni olivat hyvin. Vanha työkaverini, joka ei tervehtinyt minua heti, väitti, että luuli meitä (minua ja ystävääni) joiksikin nuoriksi tytöiksi. Uskoin selityksen ongelmitta. Näin muitakin vanhoja tuttuja. Yhden, joka ei tuntenut minua. Luulen niin. Oli silti mukavaa, että jos minään elämäni päivänä törmään tuolla tavalla tuttuun ihmiseen, se osuu hyvälle hiuspäivälle. Siinä oli jotain kovin hauskaa, siinä törmäämisessä.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joku tuli sanomaan minulle "miksi näytät niin surulliselta". Ennen kuulin tuosta baareissa aivan kyllästymiseen asti. Ei sillä, että olisin jotenkin erityisen surullinen, minulla vain nyt on sellainen naama. Varmasti olen tässä välissäkin näyttänyt aivan yhtä surulliselta jos en ole juuri sattumoisin virnuillut jollekin hyvälle jutulle (ajatuksilleen virnuilu ei useinkaan näytä yhtä luontevalta, joten vältän sitä), mutta iän myötä tuollaiset yhteydenotot tuppaavat vähenemään. Vanhenevat näkymättömät naiset saavat olla julkisilla paikoilla juuri niin surullisia kuin haluavat olla.

Tarkkailin itseäni. Minulla on edelleenkin se refleksi, etten pysty katsomaan ihmisiä pitkään silmiin. Yritän aina välillä.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Kystä kyllä.

Joulu on ollut kovin sopivankokoinen. Toivotan teillekin näin jälkikäteen oikein rentouttavaa joulua. Etukäteen en ole ehtinyt, koska sinnikkäästi pidin kiinni ajatuksesta, että eihän minulla oikeastaan ole mitään erityistä suoritettavaa näin joulua ajatellen, jonka seurauksena päädyin paistamaan ja pakastamaan jauhelihaa klo 1.32 aattoaamuna ennen nukkumaanmenoa ja aattona nukuin puoli yhteentoista.

Nyt harkitsen, että jos kohta aloittaisin, ehtisin leipoa vielä rahkatorttuja. Siis Tapaninpäivänä, jos tänään tekisin taikinan. Ja tekisinkö vegen vain tavallisen vai molemmat.

Jouluruuat olivat hyviä. Tai ainakin meillä oli julmettu nälkä kun vihdoin pääsimme pöytään. Tytöt kävivät katsomassa pukin vierailua pikkusisarusten luona, ja meidän joulumme alkoi tuon jälkeen. Pieni autoajelu ei tosiaankaan haittaa kuutamoisena aattoiltana.

Jääkaappini on pelottava. Vittumaisuuden tetris, sanoo Kaunomieli. Se on niin kovin täynnä, ja jotta sieltä saa mitään ulos, se pitää purkaa lähes alkutekijöihinsä. Tavaroiden takaisinasettelu vaatii taitoa. Jännitin koko jouluaterian sitä, miten lanttu- ja porkkanalaatikon isot pyöreä keraamiset vuoat mahtuvat jääkaappiin yhdessä naudanpaistikastikkeen kanssa, kun ennen ruokaa ne olivat ainesosinaan pienemisssä pussukoissa ja rasioissa. Ja tuleehan laatikoihin kuiva-aineitakin, jotka siis tuon riitin myötä siirtyvät väljemmiltä vetolaatikkovesiltä tarkan rajalliseen kylmän ilmamassan vyöhykkeneliöön. Siirsin sieltä jo pois unohtamani pullon SOL-olutta, ja perunat ja porkkanat, joiden toivon säilyvän riittävän hyvin kylmäkaapissa. Siis siinä pienessä kaapissa, jonka seinässä on ilmastointireikä suoraan ulos, joka oli ilmeisesti rakennusmääräysten mukaan pakollinen 50-luvun asunnoissa.

Vegaani porkkanalaatikko oli ihan mainiota. Tein sen oikeaan (kauramaito-)riisipuuroon, ilman kananmunaa ja kaurakermalla. Lanttulaatikon tein ihan tavallisen, kermalla ja kananmunalla, ja se on parasta tänä vuonna syömistäni. Saatan tehdä vegeversion vielä erikseen. Olisi pitänyt jakaa se kilon nyssäkkä lanttumuussia heti kahteen, mutten hoksannut. Kilo lanttulaatikkoa yhdelle naiselle on nimittäin aika paljon.

Tein ja hankin oikeastaan vain aivan perinteisimpiä ruokia. Ne ovat ihan hyviä. Olen laittanut ruokaa niin paljon, etten enää muista mitä muuta yleensä teen elämässäni. Onneksi noita samoja voi nyt syödä koko viikon.



tiistai 22. joulukuuta 2015

Vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.

En ehkä ole kaikkein terävimmilläni juuri nyt. Pystyn kyllä skarppaamaan, ja suoriutumaan ihan siedettävällä menestyksllä yli tunnin mittaisesta yksinpuhelusta, jonka tarkoitus on siirtää sekä äänekästä että hiljaista tietoa itseltäni kuulijoille, mutta tämä skarppaaminen on väistämättä jostain muualta pois.

Kuten siitä, että aamulla lähdin kotipihasta eri suuntaan kuin yleensä, koska toinen pää pihatiestä oli tukittuna, ja päädyin ajamaan vastaantulijoiden kaistaa. Tie oli kaksisuuntainen, mutta siinä oli välissä koroke ja kaide, ja minä siis ajoin väärällä puolella.

Siirryin hyvin äkkiä jalkakäytävälle, joka oli juuri kohdallani suotuisan leveä ja jalankulkijaton.

Unohdin evääni kotiin ennen tuota. Otin ne kyllä jääkaapista, mutta jätin eteiseen. Elin päivän juotavalla jugurtilla ja sokerilla eri muodoissa. Niin ja kahvilla. Ihan hyvin. Söin evääni kun tulin kotiin. Kaunomieli oli pyynnöstäni siirtänyt ne jääkaappiin. Muutkin söivät mitä kiinni saivat. Leikin vekkulituvan pikku emäntää taas jouluna.

Evääni olivat kebabia. Söin sitä eilen kolmasosa annoksen. Tänään kaksi kolmasosaa. Koska ruokavalioni oli päivällä ollut sokeripainotteinen, kaipasin elämääni tasapainoa, ja pyörittelin mikroa odottavan kebab-lautaseni yllä Lidlin kertakäyttöistä ruususuolamyllyä. Mylly rouskui, mutta mitään ei tuntunut levittyvän lautaselleni. Olin unohtanut poistaa suojakannen, ja kaikki rouskuttamani suola oli kerääntynyt sen sisään. Näppärää.

Jätin puhelimeni äänettömälle, eivätkä sukulaiseni tavoita minua. En tiedä, olisiko minusta juuri älyllistä seuraakaan juuri nyt. Mummo halunnee tietää lapsenlapsensa treffikumppanin sukupuolen, ja oli yrittänyt soittaa meille kaikille. Kukaan ei ollut huomannut puhelimen soittoa.

Minun ei pitäisi yrittää tehdä mitään Facessa. Se ei vain ole minun juttuni. Kaunomielen ystävät olivat leiponeet piparkakkuja meillä ja koristelleet niitä huolellisesti karamellivärein ja strösselein. Nuuskamuikkuset, kanit ja ahmat näyttivät kovin psykedeelisiltä ja humoristisilta mielestäni, ja nappasin niistä hitusen sarkastiseksi tarkoittamani kuvan ja laitoin faceen. En usko, että sarkasmini välittyi.

Puolen vuorokauden kuluttua katsoin pipareita tarkemmin, ja huomasin, että yhteen oli kuvioitu huolellisesti kaunis vaaleanpunainen vagina. Hetken kiroilin mielessäni sitä taipumustani, etten käytä silmälaseja kuin töissä, vaan kotona, silmieni väsyessä erityisesti iltaisin, tyynesti vain arvaan mitä luulen näkeväni. En aina arvaa oikein. Tuo kyseinen intertekstuaalinen pipari oli onneksi rajautunut pois kuvasta, kun uskalsin tarkastella sitä vähän tarkemmin. Aloin katsella niitä nuuskamuikkusiakin vähän epäluuloisemmin, etteivät vaan olisi puuhaamassa mitään säädytöntä. Pitää varmaan vain syödä nuo pois, ennen kuin alan enemmän vainoharhaiseksi.

maanantai 21. joulukuuta 2015

I dream my life away.

Olin ilmeisesti ajatellut joulusiivoamista jotenkin suureellisesti, vaikkakin ilman varsinaista stressiä. Nemesikseksenä, joka minun on kohdattava. Rajana, jonka ylitettyäni kaikki vanha jää taakse. Astuin kohtalonhetkeeni uljaasti ja voitokkaasti. Kun päivän tehtävät oli suoritettu (joita toden totta oli vähän vähemmän kuin omakotitalossa), ja ajattelin hetken viihdyttää itseäni vaikkapa netflixiä selaillen, urvahdinkin aivan totaalisesti. Nukahdin vastaantaistellen. Heräsin yöllä valtavaan nälkään. Söin, ja nukuin uudelleen. Aamulla kun heräsin, tuntui, että lihani olivat irronneet luista. Nilkkani olivat tipauttaneet jalkaterät sijoiltaan. Kävelemään lähteminen oli vaikeaa.

Melko lailla sama juttu viime yönä. Uneni ovat myös erilaatuisia kuin yleensä. Nyt luulen, että näin sellaista normaalia unta, jossa seikkailevat arkipäivän tapahtumat (kuten auton parkkeeraaminen hankalaan paikkaan), todentuntuisella tavalla johon ei oikeastaan itse voi kamalasti vaikuttaa. On se raskasta, tuommoinen.

Leivoin eilen puuron piirakoiksi. Sitä olisi saanut olla vielä isompi määrä, kuoria jäi muutama ylimääräinen. Osasta tuli nättejä, osasta vähän haperoreunaisia. Toistaiseksi kaikki ovat olleet kovin hyviä. Piirakankuorien pulikoiminen ottaa selkään. Ei tämä jumi tuosta johdu, mutta se auttoi asiaa kyllä.

Kaunomieli opetteli pulikointia ja piirakantekemistä muutenkin. Ihan kelvollisia sai aikaan. Kun minä olin pieni, katselin aina vierestä kun äiti teki piirakoita, satoja ja satoja. Itse sain yleensä osallistua vain siihen vaiheeseen, kun pallerot painetaan lättänöiksi. Piirakat menivät myyntiin, ja melkein aina oli sillä hilkulla, riittäisivätkö kuoret tai puuro tarvittuun määrään, joten harjoituskappaleita ei voinut tehdä. Äidiltä tilattiin piirakoita sinne tänne pitoihin ja pienempiin juhliin.

Kaunomieli on täynnä virtaa, pirteämpi kuin moneen vuoteen. Askartelee ja rakentelee kauniita juttuja ja keskittyy asioihin hyristen, huolehtii asioista, jaksaa. Monta vuotta meni syvissä vesissä, ja senkin jälkeen elämä on ollut keikahtelua ja kaupankäyntiä; jos nyt skarppaat ja olet reippaana, että jaksat tämän minkä tarvitsee, huomenna sitten lepäät, ja ehkä koko viikonkin. Nyt hän polkkatukassaan muistuttaa itseään äärettömän vakavasti asioista innostuneena neljävuotiaana, ja toisaalta on samaan aikaan joku aivan uusi nuori nainen.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Eksyn yksiössäsi huoneisiin.

Siivosimme Kaunomielen kanssa pitkään ja hartaasti. Siivottavaa ilmeisesti oikeasti on vähemmän kuin ennen, kun neliöitä on puolet entisestä. Isossa talossa pölyllä oli enemmän elintila, ja se hajaantui laajalle viettämään rauhaisaa rinnakkaiseloa eloa murusten ja Diivan päästä irronneiden jättihiusten kanssa, eikä kasaantunut agressiivisiksi keskittymiksi jotka äkkiarvaamatta hyökkäävät järsimään nilkkoja sohvan alta, ja en ole oikein muutenkaan vakuuttunut siitä, että siivoamisessa pinta-alalla olisi niin paljon merkitystä kuin edestakaisin siirreltävän tavaran määrällä.

Ehkä pienemmissä neliöissä olen luopunut osasta asioista, joita olen tähän mennessä luullut aivan välttämättömiksi itselleni.

On tässä kämpässä muutama kohta, joissa toivoisin ihan vain puolikasta kuutiota paikallista lisätilaa. Että saisin puhtaan pyykin korin jonnekin muualle, kuin makuuhuoneessani olevalle ylimääräiselle nojatuolille, jota en raaski viedä vinttiin pölyyntymään. Että se ylimääräinen nojatuoli mahtuisi jonnekin muualle, kuin makuuhuoneeseeni. Että silityslaudan voisi asettaa olohuoneeseen telkkarin eteen helposti, ilman rautaan tarvittavaa jatkojohtoa. Ennen niin pystyi tekemään, mutta hätäadoptoimani valtava huonekasvi nielaisi juuri sen osan avaruudellista dimensiotamme, joka ympäröi asunnollemme harvinaista pistorasiaa. Nyt siihen tosin on, klorofylliä uhmaten liitetty jouluvalojen pistoke.

Voisin alkaa taas silittämään astiapyyhkeeni, jos silittäminen olisi nykyistä helpommin aloitettavissa.

Tämä talo on sellainen, että kaikki valokatkaisijat on sijoitettu n. 165 senttimetrin korkeuteen. Sähkö on vaarallista, ja kallista, eikä lasten tai pienikasvuisten ihmisten ole soveliasta räpsytellä valojen kanssa aivan päntiönään.

Nyt on siistiä. Sytytin kaikki pienet ja tehottomat kohdevalaisimet ja jouluvalot, ja asunnossa leijailee sellaista keltaista valoutua. Palautin lainakirjat, joista suurinta osaa en ollut muistanut lukea. Ollut muuta tekemistä vissiin.

Ostin -30% hintaista naudanpaistia, aika paljon, pilkoin sen kuutioiksi ja pakastin. Paistan sitten jouluna. Koska pakaste on kovin täynnä, otin kinkun hitaasti sulamaan jääkaapin yläkaapin ilmastoituun kylmäkaappiin. Kyllä se pärjää siellä hetken.

Tein lämmintä ruokaakin jo kahdesti. Keitin kolmet kahvit. Ja riisipuuron, kauramaitoon, ja teen siitä huomenna vegetatiivisia karjalanpiirakoita. Niin ainakin nyt itselleni uskottelen.

Kohta saunon.





perjantai 18. joulukuuta 2015

They paved paradise.

Muistin juuri, että siinä huoneessa, jossa olin panttivankina, on vieläkin syömättömiä simpukanmuotoisia suklaakonvehteja. Ja minä olen jo riistäytynyt vapauteen, enkä aio hetkeen palata tuohon skenaarioon. Enkä siltikään voi olla ajattelematta simpukanmuotoisia suklaakonvehteja.

Lähdin töistä ja heitin samalla kaverin hammaslääkäriin. Ajattelin, että ajan ihan vain pienen mutkan ja heitän hänet lähemmäs päämääräänsä, kun oli niin sakea lumipyrykin. Kaikki muutkin olivat liikkeellä samaan aikaan, ja kun yritin kurvata kotiani kohti, juutuin aina liikennevaloihin, joissa autot eivät liikkuneet minnekään. Tein pakon edessä kolme äkillistä suunnitelmanmuutosta, ja vietin lopulta vajaan kilometrin matkalla 38 minuuttia.

Ei minulla muuten olisi ollut kiire, mutta olin sopinut tapaavani kaksi ihanaa ihmistä lähikuppilassa epämääräiseen kellonaikaan, ja odotin sitä malttamattomana. Kun lopulta pääsin kotipihaan, joka on sellainen kapea, läpiajettava slotti jonka reunalla on vinoja parkkiruutuja, en riskeerannut enää yhtään vaan ajoin sisään väärästä päästä. Tämä tarkoitti, että minun piti ahtaissa olosuhteissa parkkeerata "talliin" vinoon ruutuun, ilman ruutuviivoja. Naapurin mersun viereen. Yleensä kierrän korttelin ja ajan nokka edellä.

Peruutin, justeerasin, peruutin, justeerasin, peruutin. Kahdesti nousin autosta todetakseni, että olin aivan liikaa naapurin ruudussa. Ihmettelin, miten se voi olla niin kamalan vaikeaa näinpäin. Lopulta jätin auton sikseen, jätin takapenkille uhkaavaan pikkupakkaseen jopa joulukukan, jonka sain yhteistyökumppanilta. Otin tietoisen paleltumisriskin. Ja jätin auton siihen, vaikka se näytti siltä kuin sen olisi parkkeerannut (äitini sanoin) pulloperse ankka.

Kipitin räntäsateen halki pubiin, näin en kaksi, vaan neljä ihanaa ihmistä, siirryin syömään mainiota pitsaa vielä yhden mainion lisäihmisen kanssa, katsoin kaksi tiernapoikaesitystä, ja tulin kotiin ihan hyvissä ajoin kaverin saunavuoron ansiosta. Huomatakseni, että toisen puolen naapurikin oli ajanut autonsa paikoilleen. Nyt tajusin, että olin yrittänyt talliparkkeerata autoni SAMAAN ruutuun naapurini kanssa, ja vain hienoisesti epäonnistunut siinä. Oma ruutuni oli siis käytännössä tyhjä.

Olen minä kyllä aika peto parkkeeraavaksi naiseksi. Ehkä ahma. Tai käki.



torstai 17. joulukuuta 2015

The withered leaves collect at my feet.

Tänään mielessäni kävi monta pientä anekdoottia ja nyanssia, jotka olisin halunnut ripotella tänne kuin stösselit Pirkka-kuningatarkääretortusta ja vispautusvasta vaniljakastikkeesta askarrellun arkileivoksen pinnalle. Unohdin ne kaikki.

Työpäivä oli vähän turhauttava. Kiire tuli ihmeellisinä sylttyinä ja tukkuina. Haluaisin keskittyä tekemään ne asiat, joita olen suunnitellut, mutta olen loputtomiin jumissa hetkessä, jossa nakkaan ilmaan pallon toisensa jälkeen, ja kohta niitä on niin monta etteivät jonglöörintaitoni riitä moiseen.

Jäin panttivangiksi huoneeseen, jossa oli purkki Nutrilett-moccachoco-valmispirtelöä ja suklaarasia. Eikä minulla ollut lounaseväitä, enkä oikeastaan olisi ehtinyt niitä hankkiakaan. Hankin siis kirpaisevan kiihkeän sokerihumalan. Tässä tilassa päädyin maailman toiseksi pitkäveteisemmälle luennolle. Sain rytmihäiriöitä.

Kotona laitoin ruokaa, nopeasti. Tunnen edelleenkin jonkinasteisesti huijaavani, kun teen ruokaa einespussista, johon lisätään vain vesi. Lisäsin paria muutakin juttua, ja lämmitin Diivalle papukastiketta. Yritän ajatella, että se, että ylipäänsä laitan ruokaa jota syömme yhtäaikaisesti samanlaisilta lautasilta ruokapöydässä kerran päivässä on aika hieno saavutus. En välttämättä olisi arvannut teininä, että onnistuisin tuossa.

Sitten venyin ja vanuin hetken, havainnoin mieseläimiä ja uutta vastapäistä naapuria joka ei käytä sälekaihtimia. Siirsin sille ikkunalle isomman huonekasvin, koska minulla ei edes ole sälekaihtimia. Harvensin keittiösaksilla olohuoneen nurkan "Enchanted forrest"-osastoa. Minulla on huonekasvi, jonka pelastin paleltumiskohtalolta. Se on niin suuri, että se nielaisee sisuksiinsa n. kolme kuutiota huoneilmaa ja televisiomme. Arvostan sitä silti. Nyt siinä on kolmasosa vähemmän arvostettavaa. Pimeä vuodenaika tai muu mielenjärkytys oli saanut osan sen lehdistä näyttämään elottomilta.

Raivasin pikkutavaroita paikoilleen tai ainakin pois näkyvistä. Järjestelin kynttilänjalkoja ja jouluvaloja ja valokuvia ikkunalaudoille vähän eri järjestyksiin. Vaihdoin pöytäliinan. Olohuoneeni on oikeastaan ihan kiva, nyt kun se taas näkyy eri ajanvieteprojektien alta.

Kaunomieli oli menossa suihkuun pari tuntia sitten. Sen sijaan hän värittikin sellaista aikuisten värityskirjaa, hyvin huolellisesti, touhukkaasti ja määrätietoisesti. Koko kuvan. Ja sen jälkeen hän kutoi lapaseen peukalon. Sanoisin tuota mielenrauhaksi.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Language is leaving me.

Arki rullaa jotenkin petollisen tasaisesti. Ei suuria murheita, eikä edes sitä kalvavaa tunnetta, että koska on ollut niin rauhallista, kohta varmasti tapahtuu jotain kamalaa. Ja aina välillä, yleensä kun olen liikkeessä, kävelen yksin ja näen jotain odottamatonta, tai ajan autoa ja tytöt tai edes toinen niistä on kyydissä, pirskahtaa sellainen onnellisuus pintaan.

Siellä se on, pinnan alla tallessa, se liemi minkä olen onnistunut keittämään.

Tein hernekeittoa. Herneistä. Meiramista ja sen sellaisesta. Ilman lihaa. Siitä ei tullut niin hyvää, kuin olisin toivonut, mutta söimme sitä melko mukisematta kuitenkin. Me lihansyöjät lisäsimme pussista pizzasuikaleita. Suikaloitua pitsaa siis. Lähikaupan valikoimat tarjosi tällaisen vaihtoehdon. Koska meillä oli ruokavieras, yritin olla ehtoisa emäntä ja leivoin pikaisesti keiton kaveriksi myös teeleipää. Siitä tuli ihan hyvää.

Kävimme Kaunomielen kanssa Tokmannilla, koska sieltä löytyy luonnoslehtiöitä, joita ei enää löydy kirjakaupasta, jota ei enää ole Oulussa. Usein kommunikoimme puhumalla huonosti englantia, ruotsia tai tanskaa. Joskus telepaattisesti. Joskus asioista on helpompi puhua muulla kuin äidinkielellä. Se etäännyttää vaikeista aiheista. Ikäänkuin niistä puhuisi kaksi jotain muuta henkilöä, joiden äidinkieli ei ole mikään edellämainittu. Joskus sanat ovat vain hukassa, kaikki sanat. Tänään Kaunomieli puhui minulle viittomakieltä, kun muita sanoja ei löytynyt. Ei siis vain huitonut jotain, vaan ihan oikeaa viittomakieltä. Yritin ymmärtää. Tokmannilla osoittelin kynttilöitä, ja kysyin "ostataanko tomaatteja".

Declutterizing. Se minun pitäisi tehdä tälle kämpälle jouluksi.

En ole pitkään aikaan muistanut, etten pidä näistä lattioista. Pidän kyllä seinistä, listoista, ovista. Keittiön lattiasta kyllä, mutten muiden huoneiden. Saattaa olla, että nämä tuntemukset tarkoittavat sitä, että joulupeto sisälläni nukkuu entistä kevyemmmin. Ehkä se herää sittenkin.

tiistai 15. joulukuuta 2015

You'll get by.

Olen ollut kovin hiljainen tähän suuntaan. Hassua, että näinkin voi käydä. Välillä tuntuu, etten millään malta olla harrastamatta henkistä exhibitionismia senkin uhalla, että juttujani lukevat kuusi ja puoli ihmistä ovat kaikki henkilöitä, jotka tuntevat minut myös tosielämässä ja pystyvät hyödyntämään viiltävän syväluotaavaa itseanalyysiani ovelaan hyötyperäiseen manipulaatioon ja sadistisiin ihmiskokeisiin.

Ehkä kuvitelmissani näin onkin.

Viikonloppuna oli hauskaa. Oloni oli vähän kevytmielinen. Kaikki on hyvin. Hymyilin paljon, osittain vähän väkisin, yritin pitää kasvoni rentona ja antaa sen onnellisuuden, jonka tunnen sisälläni tirskua pintaan, mutta ei se lopputulos ihan siltä näyttänyt valokuvissa. Asialla ei liene edelleenkään suurta merkitystä.

Joulu lähestyy, enkä saa millään kiihdytettyä itsenäni edes auttavaan joulustressiin. Sellaiseen roihuun, joka saisi minut tekemään listoja, siirtämään tavaroita kaapista toiseen, kuorruttamaan hyllynkulmia koristeilla ja leipomaan loputtomasti. En muista aikuisiällä sellaista joulua, etten olisi jossain vaiheessa romahtanut sikiöasentoon kodinhoitohuoneen tai sellaista tilaa esittävän interiöörin lattialle.

Hetkellisesti tunnen kyllä ahdistuksen väreitä, kun kuuntelen kanssanaisieni joulusuunnitelmia. Sitten se taas menee ohi. Luulen, että siivoan lopulta kyllä. Ruokaakin laitan, laitanhan minä sitä muutenkin. Leivon jotain juttua, yhtä tai kahta. Ei niitä oikeastaan kukaan muu söisi kuin minä.

Lähetin kortteja. Ne eivät edes suurin osa olleet joulukortteja, mutta tosi hienoja. Ostin aiemmin näitä Annika Hiltusen kortteja ja laitoin kehyksiin seinälle. Ovat juuri kuin omia tyttöjäni, Tämä on Diiva ja tässä on Kaunomieli, se maanisesti leipova lapsi.

Löysin jälleen uuden neuroosin. Sen lisäksi, etten voi ostaa hedelmiä paritonta määrää, huomasin vasta jälkeenpäin, ettei minulle tullut mieleenkään ostaa itselleni, seinälle laitettavaksi muuta määrää kortteja kuin neljä. Valikoin vaikka miten pitkään minkä niistä viidestä hienosta jätän ostamatta. Ratkaisu, että ostaisin viisi, ei vain käynyt mielessänikään, eikä tähän ollut mitään käytännön syytä. En vieläkään edes tiedä, mihin nuo ripustan. Nyt ne ovat Mummon ompelukoneen reunalla.

Jouluna aion syödä aurajuustoa ja juoda jalluglögiä ja lukea jonkun upottavan kirjan ja pelata Kiekkomaailman lautapeliä ja Zombieapokalypsia Kaunomielen kanssa. Kuunnella kun Diiva soittaa kitaraa ja ilma on pehmeää pumpulia, ja aina välillä keitän kahvit.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Every time you go away, you take a piece of me with you.

I wish.

Oloni on keveämpi kuin muutamaan viikkoon. Siis mieleni on. Nyt kun mietin, niin on myös oloni.

Tähän ei ole mitään erityistä syytä. Olen kai vihdoinkin elänyt mukisematta läpi yhden aallonpohjan. Minä vain koen elämän tuolla tavoin, se aaltoilee, ja minä sukellan aallon mukana välillä alemmas, välillä keikahdan vaahdoten yli.

Muistan viime viikoista muutaman hetken, kun koin jonkinlaista epäsuhtaa tai tyytymättömyyttä. Nielaisin ja menin pois joko fyysisesti tai mielessäni. Otin seuraavan aiheen ja pureskelin eri hampailla. Katsoin Downton Abbeyta aika paljon. Ei ne asiat niin isoja olleetkaan. Nyt kun ne ovat vähän aikaa maatuneet matalassa suohaudassaan, ajattelen suorastaan kerettiläisesti, että entä jos jätänkin ne sinne. En ole tottunut ajatukseen, että jotkin rikokset vain vanhenevat.

Työpaikallani on sosiaalinen media käytävällä. Siihen seinälle voi kirjoittaa asioita anonyymisti. Kirjoittelemme viestejä toisillemme, vastailemme, keräämme tilastoja. Tänään joku haastoi olemaan syömättä yhtäkään suklaata ennen joulua.

Yllytyin heti.

Sitten tajusin, että eihän tämä näin toimi. Jos voin kuitenkin juoda kaakaota, voin siis syödä kaakaojauhetta. Joten voin syödä leivonnaisia, joissa on kaakaojauhetta. Joskus on vaikeaa erottaa, onko vaikkapa joku kuorrute tehty jauheesta vai oikeasta suklaasta. Voin siis syödä leivonnaisia, joissa on suklaata. Voin leipoa. Voin ostaa leivontasuklaata. Voisin vaikka leipoa Sacher-kakun, spesiaaliteettini, joka on kuorrutettu Fazerin sinisellä maitosuklaalla. Siis jos ehtisin. Aina ei ole aikaa leipoa, etenkään näin joulun alla, kun on joulukiireet ja kaikki.

Olen siis kokonaan ilman sokeria. Ei tämä muuten toimi. Vain jouluun asti.

maanantai 7. joulukuuta 2015

And the seven seas.

Olen pikkuhiljaa kaivanut pääni esiin hiekan seasta, jättänyt hetkeksi napani räpläämisen sikseen, katsellut vähän ulkomaailmaakin enkä vain omaa sisäistä miniatyyriuniversumiani. Maailma on muuttunut siitä, millaiseksi sen muistin. Tai ainakin Suomi.

Tunnen kuuluvani siihen entiseen maailmaan.

Lisäksi olen potenut tyhjän pesän kriisin alkutärinöitä. Ne tilanteet, jossa tyttäret ovat jossain omissa menoissaan, ja minä hetken ilman mitään tekemisen vaadetta tai ilmeistä olemassaolon tarkoitusta ovat pikkuhiljaa muuttuneet harvinaisista poikkeuksista ajoittain, yllättäen ja pyytämättä toistuviksi repsottavaksi aukoksi kudelmassani. Siis sillälailla, että kaikessa rauhassa rullaan sillälailla Indiana Jones -tyyppisesti kaivosvaunussa pitkin pimeitä käytäviä, vuosia vuosien perään, tulee puuskuttavia ylämäkiä, hurjia alamäkiä joissa pyörät hehkuvat kitkasta kuumina, pomppuja ja äkkikäännöksiä. Tarraan reunoihin ja rystysiin sattuu ja saan mustelmia polviin ja kyynerpäihin, kolisee ja paukkuu. Ja nyt sitten vähän väliä raiteet puuttuvat alta, ja lennän hetken tyhjän ilman halki, hiljaisesti, tietämättä milloin raiteet taas jatkuvat. Toistaiseksi meno on aina jatkunut kanjonin toisella reunalla, mutta huomaan näiden ilmalentojen syklien nopeutuneen.

Jos tilanteeni olisi sellainen, että samassa asunnossa kanssani olisi lasteni isä* (*kuvitteellinen hahmo) hän joutuisi nyt koville. Yrittäisin tässä vaiheessa sälyttää koko elämäntarkoitukseni hänen niskoilleen, ja vaatia, että nyt me sitten nautitaan vapaudesta ja tehdään kaikki ne asiat mitä ollaan haaveiltu, äkkiä, ennen kuin se vähäinenkin nuoruus loppuu. Mahdollisesti huomaisin vasta tässä vaiheessa, että en minä enkä hän ole enää sama henkilö kuin 20 vuotta sitten, eivätkä ne haaveetkaan enää ole täysin relevantteja tai yhteneväisiä. Kohta olisi täysimittainen rähinä päällä.

Mutta ei ole. Hahmotan siis ihan erilaisia potentiaalisia riskejä.

Kun olen sellainen hampaat-irvessä-optimisti, en yleensä ajattele tekeväni virheitä, vaan uskon, että kaikella on jonkinlainen tarkoitus. Ja että ajaudun elämässäni valintoihin, jotka ovat jollain tapaa sopivasti juuri minunkokoisiani. Ja sitten välillä seison suihkussa ja katson miten ihan vain hitusen värjäävä shampoo katoaa lattiakaivoon, ja mietin, että entä jos ei. Entä jos koulukaverini ärsyttävän kaikkitietävä äiti oli oikeassaa, ja olen tehnyt juuri niitä vääriä valintoja joista hän varoitti. Sen yhden ensimmäisen virheen, jonka jälkeen asia asialta ajautunut tähän. Jos olisin valinnut kuten olisi siinä hetkessä ollut järkevää, stressaisinko vähemmän, olisinko naimisissa lasteni isän* kanssa (siis jonkun muun kuin tuon, koska en olisi ikinä tavannut tätä ei-kuvitteellista hahmoa), olisiko meillä vähemmän asuntolainaa ja kesämökki?

Olisinko sellainen ihminen, joka osaa olla parisuhteessa, joka siivoaa joka ilta tiskipöydän ja vie roskat ja jonka asunto ei näytä hipsterisolulta?

Se kaverini äiti on minulle symboli kaikista yleismaailmallisista odotuksista, joita nuorena kuvittelin ympäristöllä minua kohtaan olevan. En muista, että hän olisi ollut erityisen onnellinen, tai että olisin kovasti kadehtinut hänen elämäänsä silloin. Hänen elämässään Suuri Puheenaihe ja Tapaus oli se, kun tyttären sukka katosi, ja sitä etsittiin vaikka mistä, kunnes luovuttiin toivosta, ja heitettiin yhteispäätöksellä se pariton sukka roskiin. Mutta hassunhauskasti kuukausi myöhemmin sen pari löytyi pestyn pussilakanan kulman sisältä.

Nyt kyllä kadehdin hänen kesämökkiään. Paitsi, että hän oli riidoissa mökkinaapurinsa kanssa.

En edelleenkään osaa sanoa, määritelläänkö tämä olotila vuoristoradassani ylä- vai alamäeksi. Kumpaankin määritelmään löytyy perusteensa.

Lukuunottamatta tätä väen vängällä tuotettua eksistentiaalista kriisiä, muuten on kyllä ihan mukavaa, edelleen. Olen kävellyt ja syönyt ihan vähän vähemmän sokeria. Nukkunut ja nähnyt unia.



Joskus kauan sitten olin töissä, jossa ajoin töissä päivä toisensa jälkeen pakettiautoa, lyhyitä pätkiä. Auton mankkaan oli juuttunut tämä C-kasetti. Aina tämän biisin kohdalle.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Unohduttu tähän.

Huomaan, että vuodenaika vaikuttaa minuun. Sen huomaaminen aina silloin tällöin (talvisin) tuntuu edelleenkin vähän ällistyttävältä, mikä voi olla vihje siihen suuntaan, etten aina ole kovin säkenöivän älykäs. Se, että on pimeää aamulla ja illalla, ja auto jäässä aamulla ja illalla, ja liukasta, ja nälkä, ja liukasta kun raahaan neljää ostoskassia töiden jälkeen, voi johtaa siihen, että huomaan ostaneeni kahta lajia paistopistepullaa (tosin vain yhdet kappaleet), yhden Banoffee-kakun pakkaseen (täysin mysteeri, missä vaiheessa se eksyi ostoskärryyni), kolme laatikollista joulusuklaata (joka oli paljon halvempaa kuin Stockmannilla, jossa sen hinta kerrottiin paljon kookkaammilla numeroilla), neljää eri lajia pikkuleipiä ja kolme levyä leivontasuklaata. Niin ja pienen kinkun. Ja ruokaa. Siis kanaa. Leipää, ja kermajuustomöllikän. Kahta lajia leikkelettä. Sokeria, joka muuten oli tosi halpaa. Säästin montakymmentäsenttiä. Neljä säilykepurkkia kaikenlaista. Maitoa. Omenoita banaaneja raakasalaattia ja jonkinlaisen smoothien Diivalle. Kyllä me taas pärjätään.

Söin monta siivua leipää ja viisi kertaa yhtä monta siivua juustoa ja ainakin kolme tai jopa neljä kanan sisäfilettä jotka olin paistanut voissa, maustanut suolalla ja SantaMaria-grillimausteella ja tirskuttanut pannulla päälle vielä sitruunaa. Aivan älyttömän hyvää. Nyt oloni on turpea ja taipumaton kuin Justiinalla. Jos jatkan näin, lihon. Ehkä teen sitä jo nyt. Hyvin todennäköisesti.

Sitten katsoimme Netflixistä sen jakson Downton Abbeystä, jossa Mary vihdoin menee naimisiin Mathewnsa kanssa. Ja itkettiin vähän siinä kohdassa kun hän käveli alas portaita Lord Granthamin ja Mr. Carsonin katsellessa.

En käsitä, miten henkisesti kaltaisellani tavalla voiva ihminen pystyisi vielä kieltämään itseltään syömisen nautinnon, nimenomaan hiilareiden ja sokerin syömisen.

Silti, voin erinomaisen tasapainoisesti. Soitin tänään vanhalle ystävälleni, ja pystyin ehkä ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen vastaamaan kysymykseen "mitä kuuluu", ihan rehellisesti "No ei mitään erikoista. Ihan kivaa, mutta tavallista."

Voi kunpa näin olisikin hetken. Kaikki muutokset eivät aina ole mukavia.