keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Sanaton.

Olen tanssinut. Olen pitkästä, todella pitkästä aikaa elämässäni sellaisessa suvannossa, jossa tulen iltaisin kotiin mutta en ole joka kerta aivan nääntynyt, vaan saatan vielä jaksaa singahtaa erilaisten ajanviettotapojen pariin. Olen myös ollut muutaman kerran hieman yksinäinen ja pitkästynyt ja tuntenut vienoa itsesääliä.

Tanssi on ollut ihan mukavaa. Lähinnä olen tanssinut salsaa. Salsassa ja latinotansseissa yleensä on selkä- ja rintarankaa nitkuttava liikerata, joka tuntuu hyrisyttävän hyvältä. Fasettilukkoni ovat kuin pussillinen mikropopkorneja. No ei aivan sentään, mutta aina silloin tällöin kuuluu napsuntaa ja lupaavaa rutinaa.

Eilen oli vuorossa jotain foksintyylistä. Ensialkun teimme kaikenlaisia selkää avaavia liikkeitä. Mikäs sen mukavampaa. Sitten haettiin pari, ja oletin, että alamme harjoittelemana tanssinomaisia elkeitä. Ei sentään, vaan halailimme. Vaihto, ja halasin seuraavaa herrashenkilöä. Kolmatta ja neljättä. Suomalainen epäsosiaalinen yksinbussissaistuja minussa kirkui sisäisesti kauhusta. Ulkoisesti kivetin itseni, ja tein kaikkeni vaikuttaakseni luonnolliselta, empaattiselta ja sydämelliseltä halaajalta. En varmasti onnistunut.

Ei noin voi tehdä, laittaa vieraita ihmisiä halailemaan toisiaan tuollalailla armottomasti. Pikkuhiljaa halaava asento muutettiin tanssin suuntaan, tarkoituksena oli siis saada foksiin enemmän sellaista vartalolla tuotettavaa liikettä kliinisen tanssiasennon ja jalkatyöskentelyn sijaan.

Kyllähän se foksi sitten oli miellyttävän hiipivää ja seuraaminen helppoa. Tavallaan olisin halunnut jäädä toiseksi tunniksi, mutta kun joka tunnin alussa on se kertaus, niin en uskaltanut. En ihan oikeasti uskonut selviäväni enää toisesta halaussessiosta panikoitumatta.

Tänään yritin demonstroida kokemaani Diivalle. Halasin häntä, keinuimme yhdessä, ja pyysin häntä kuvittelemaan halaavansa miespuolista, itseään puolta vanhempaa, tuntematonta henkilöä, neljääkymmentä erilaista, joita ei ole saanut itse valita. Jouduin lopulta irrottautumaan Diivasta hieman väkivaltaisesti, koska vaikka kyseessä oli oma lapseni, halauskiintiöni on vain yksinkertaisesti täynnä, ja hän huomasi sen.

Hämäläisten oksitosiinin tarve lienee keskimääräistä pienempi. Mutta silti, olen tyytymätön tilanteeseen, jossa henkilö, jonka kanssa itse asiassa suorastaan haluaisin harjoittaa halailua, oleskelee niin kaukana, että kahden halauksen väliin voi mahtua lähes viisi kuukautta halauksettomia päiviä. Etäisyys muuttuu välillä pisteleväksi. Osaankohan enää edes halata. Aiheesta kiukuttelu tuntuu niin epäreilulta, mutta jopa sekin raikastaisi sitä lakonista alistumista, joka minut tuppaa valtaamaan.

Olen kauan haikaillut rutiinien perään. Että minulla olisi ruokarytmi, jota toteuttaisin, ja joka rakentuisi jonkin loogisen periaatteen, eikä toistuvien sokerinpuutostilojen varaan. Että oppisin ostamaan kaupasta sellaisia asioita, joita syön, ja joista tulee hyvä olo. Että osaisin ostaa vain yhden hengen ruokatarpeet, enkä suurperhekärryllistä. Että jaksaisin toistuvasti laittaa ruokaa ihan vain itselleni, vaikka se tuntuu täysin järjenköyhältä ajatukselta. Minusta tuntuu, että olen hieman edennyt tämän asian suhteen.

Olen myös oppinut motivoimaan itseäni hieman tehokkaammin. Minullahan on se excel. Siinä on yksi sivu, jolla ovat kaikki vaatteeni. Merkitsemällä exceliin vaatteideni käyttökerrat olen onnistunut selvästi vähentämään virheostoksia. Koska haluan maksaa vain vaatteista joita käytän, enkä niistä, jotka myyn kirpputorilla murto-osalla ostohinnastaan käyttämättöminä, olen luonut itselleni pitkän harjoittelun jälkeen jonkinasteisen kaukonäön ja perspektiivin, jopa suorastaan perstuntuman todellisiin, arkena ja muina aikoina luontaisissa elinympäristöissäni harjoittamiini vaatetusvalintoihin, sen sijaan, että oletukseni käyttötottumuksistani perustuisivat oletukseen siitä, mitä halinalle käyttäisi myökkipyökkimetsän erikoisjuhlahattaratanssiaisissa jos olisikin oikeasti keijukaisyksisarvinen.

Sitten on se toinen välilehti, jolle olen aina silloin tällöin merkinnyt painoani. Se on sellainen numero, ja seuraavassa ruudussa, toisen päivämäärän kohdalla eri numero. Numerot vaihtelevat päivittäin. Yleensä, kun jaksan merkitä niitä vierekkäin, ne numerot hetken ajan pienenevät, ne numerot. Sitten ne pikkuhiljaa lakkaavat pienenemästä, ja samaan aikaan skaalautuen menetän mielenkiintoni niiden merkitsemiseen. Kun seuraavan kerran innostun niitä merkitsemään, ne ovat jälleen melko suuria. Kutsun tätä toimintoa painontarkkailuksi.

Painontarkkailuni on puuskittaista, mutta exceliä olen jaksanut tunnollisesti päivittää vuosikausia. Siinä on siis jotain itsessään palkitsevaa.

Nyt sitten yhdistin nämä asiat. Kun vietän päivän, jolloin en syö mitään ylimääräistä herkkua, kuten 200 gramman Maraboun Daim-maitosuklaalevyä, levyllistä tosca-kakkua tai ylenmääräistä määrää ruohomunia, jotka itse asiassa eivät ole ruohoa vaan miellyttävää, nugaantyyppistä suklaavalmistetta, saan poistaa excelistäni yhden käyttöasteeltaan tiettyyn, jo edullisen tason saavuttaneiden kategoriaan päätyneen vaatteen. Eli nukkaantuneen neuleen, virttyneet kalsarit, surullisesti hennon turkoosin pastellinsävynsä jonnekin kadottaneet kaarituelliset, mutta vähän väsähtäneet rintaliivit. Ja toki tämä tarkoittaa, että minun on pakko hankkia jotain terhakampaa tilalle. Se ilahduttaa minua. Nyt tämä keinotekoinen syy-seuraussuhde johtaa siihen, että jaksan joskus useita päivä peräkkäin olla ilahduttamatta itseäni Japp tuplanougat-patukalla, Antellin porkkanamuffinsseilla tai sea salt and vinegar -sipseillä, jotka oikeastaan maistuvat kynsilakanpoistoaineelta, mutta jotenkin hienostuneesti.

maanantai 19. helmikuuta 2018

I've got new rules, I count 'em.

Ah, Nick Offerman on saanut minut lumoihinsa.



Kuva täältä.

Hänessä on jotain vastustamattoman miehekästä, erityisesti kun katsoo Parks and Recreation -sarjaa. Ja sitähän minä olen katsonut, epäterveitä määriä. Paitsi, että Nick nousi hetkessä ihannemieslistalleni, koen myös samaistuvani häneen.



No on minulla vielä pari tuotantokautta jäljellä.

Oloni on muutenkin voimaantunut. Olen siivonnut, jälleen, näennäisesti, ja ihmiset ovat käyneet asunnossani mielikuvittelemassa millaista heidän olisi täällä asua. Minä en ole jaksanut käydä tekemässä vastaavaa asiaa muiden asunnoissa. Sen sijaan vaihdoin autooni erinäisiä lamppuja, Poika 2:n toimiessa henkisenä ja vähän fyysisenäkin tukena. Tavoitteni on saada viime aikoina ihan mukiinmenevästi käyttäytynyt uskollinen ajokkini läpi katsastuksesta, jälleen kerran.

Muutenkin viikonloppu oli tuottelias. Vedin päästäni ulos kivuliaista, jäykkää rautalankaa säie kerrallaan ja vääntelin niistä erinäisiä kuvaelmia siitä, minkälaisia rattaita ja muttereita päästäni löytyy, mikä pyörittää mitäkin. Siellä ne ovat pyörineet aivojeni elastisessa, sekavassa ruusunpunaisessa hattarapilvessä, ja kaikki niistä eivät aina ole kovin tarpeellisiakaan.

Oloni on tämän jälkeen ollut aurinkoinen kuin talvinen sunnuntai Oulussa. Kävin moikkaamassa pitkästä aikaa sijaisvanhempiani, saaren lehtikuusia. Kävelin melko pitkän lenkin, tulin kotiin, kärsin ylimääräisistä sydämenlyönneistä ja olin oksentaa. Mietin harmissani kuntoni huonoutta. Hetken päästä tajusin kävelleeni oikeastaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin yleensä olen näillä talvisilla lenkeilläni saanut aikaiseksi. Painavissa kengissä.

Tätä ennen olinkin ollut useita viikkoja sinnikkäästi ja systemaattisesti kiukkuinen, negatiivinen, synkkä ja passiivisagressiivinen. Ilman mitään erityistä syytä. Samat asiat, jotka minua erityisesti kiukuttivat, ovat näiden ruusunpunaisten lasien läpi katsottuna ihan vain jännittäviä mahdollisuuksia. Parhaimmillaan suhtauduin asioihin lakonisesti. Muutaman kerran saatoin äristä mielentilaani ulospäinkin, mutta yritin kovasti välttää sitä. Anteeksi.

Tuollainen kiukkuinen olo jatkuu minulla harvoin noin pitkään. Ärisin jopa Diivalle, pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen. Jollain tapaa kiukkusuuteni tuntui suorastaan hyvältä, paitsi aina silloin, kun ärisin, jonka jälkeen aina nolotti. Kiukutus taisi lopulta hävitä siihen, kun tajusin miksi se tuntui niin hyvältä. Se oli ihan vain oma tunteeni. Minä omistin sen. On vaikea selittää, miten iso juttu tuon tajuaminen minulle oli.

Otin lainaan kirjan, jossa kerrotaan suomenkielen kielioppisäännöistä. Ehkä jopa luen sen, ainakin joiltain osin.

Seuraavaksi haluaisin vain tanssia. Salsaa, vaikka yksin. Tangoa ja hidasta valssia. Valssimiehen kanssa. Kaikkea ei aina voi saada, mutta aina ei tarvitse uskotella itselleen, etteikö muka haluaisi.



torstai 8. helmikuuta 2018

Every sha-la-la-la.

Menin eilen illalla nukkumaan raskain sydämin. Oli vaikea saada unta, kun mietin seuraavan päivän koitoksia, selviäisinkö niistä varmasti. Aamusta tulisi mutkikas, olisi suoritettava niin paljon enemmän kuin normaaliaamuna. Vaikka miten asiaa yritin mielessäni käännellä, en pystynyt keksimään ratkaisua, jolla olisin helpottanut seuraavan päivän urakkaa.

Siis miettikääpä nyt omalle kohdallenne. Aivan tavallinen helmikuinen torstaiaamu, pimeää, unet jotka loppuvat ihan vähän kesken, suihku, jossa on epämiellyttävän märkää vettä, kahvia, paljon lohdullisen hyvää kahvia, ripsiväri, jonka kanssa pitää olla varovainen, sukkahousut, jotka tarttuvat rikkinäiseen peukalonkynteen. Ja sitten vielä - aivan kuin sukkahousujen pukeminen ei olisi cruel and unsual tarpeeksi - sängyn petaaminen. Siis torstaina, ennen töihin lähtöä. Koska asuntoani tulisi katsomaan joku muu mahdollinen uusi asukas. Se tuntui jotenkin kovin, kovin paljon vaaditulta, juuri torstaina.

Eikä tässä vielä kaikki, minun täytyy tehdä tuo sama urakka myös sunnuntaina. Ajatelkaa sunnuntaina! Juuri sinä päivänä, josta haluaisi etukäteen kuvitella, että senhän voi halutessaan viettää sängyssä vaikka aamusta iltaan. Nousematta. Nyt minun pitää siis nousta, pedata, ja poistua paikalta.

Ja pitäähän siinä vaiheessa tehdä taas paljon muutakin. Suorittaa pyykeistä ja tiskeistä muodostuva maailmanpyöräni sellaiseen vaiheeseen, jossa tiskit eivät ole levällään tiskipöydällä ja pyykkejä ei ole märkänä koneessa tai pyykkitelineessä. Ryhdistää sohvatyynyjä. Kerätä Tertun tippuneet lehdet lattialta, ja vähintäänkin kuvitella imuroivansa pölypallerot ilmeisimmistä nurkista. Tarkistaa, ettei roskis tai tiskikone haise eikä vessassa ole surullisia rantuja, paimentaa vaeltelevat tuolit kokoukseen ruokapöydän ääreen. Puhutella kotikummitukseni Annikki, ettei hän häiriökäyttäydy visiitin aikana, tapa huonekasveja sillä sekunnilla kun suljen ulko-oven, temppuile kaapinovien kanssa tai tuijottele ketään pistävän syyttävästi näkymättömillä kansakoulunopettajattarensilmillään.

Positiivisena puolena tästä on se, että asuntoni on tämän tästä viihtyisän siisti ja houkutteleva. Myös minulle.

Välittäjäni esitteli minulle tänään oman asuntoni miniatyyrimallin. Vähän pienempi, vähän siistimpi, mutta mummolamaisella tavalla, vähän varustellumpi, mutta ilman ihania alkuperäisiä kaappeja. Toisaalta sijainti olisi edelleenkin lähellä monia asioita, mutta lähellä myös puita ja ruohoa. Uuden kodin etsiminen on kuin yrittäisi muistella sävelmää, tietää, että on kuullut sen joskus ennenkin, muttei millään muista kuin pätkiä sieltä täältä. Jotkin asunnot, joita katsoo, kuullostavat vähän samalta, saattaa kuulla jotain tuttuja sointuja ja sävelkulkuja, mutta vain osittain. Tämä asunto kuullosti jotenkin oikealta, mutta ehkä ei kuitenkaan. Siinä oli väärä tahti, ehkä väärä sävelkorkeuskin, vaikka sävelmässä oli nousuja ja laskuja oikeissa kohdissa. Tai ehkä se vaan kuullostaa hieman plagiaatilta.

Päivän musiikkivalinnalla ei ole mitään tekemistä sanan plagiaatti kanssa.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Vanhapiika muuan, kas, viisikymmenvuotias.

#metoo-keskustelu on jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Seksuaalinen häirintä tai naiseen kohdistuva epäasiallinen käytös on saanut käytännöllisen leiman jolla asia voidaan nopeasti keskustelun lomassa todeta yleisesti leimatuksi, ilman, että tilannetta tarvitsee tai edes voi erityisesti alkaa kyseenalaistamaan. Asian sanominen ääneen on helpompaa, kun sillä on hashtag. Hyvä niin.

Kyllä, olen sitä mieltä, että kaikenlainen naisten alistaminen ja epäasiallinen kohtelu on väärin. Ei saa raiskata, kouria, halventaa, vähätellä, tytötellä, huoritella, pakottaa jättämään koulut kesken, pakottaa avioliittoon, pakottaa synnyttämään, seksityöläiseksi, alistaa, riistää taloudellinen tai sosiaalinen itsenäisyys, pakottaa siivoamaan toisten jälkiä loputtomiin, käyttää nyrkkeilysäkkinä tai tuhkakuppina eikä kunniamurhata. Muunmuassa. Ei saa vaatia tekemään tai olemaan tekemättä jotain vain sukupuoleen perustuen. Myöskään miehiä ja kaikkia muita jotka näihin kategorioihin eivät tunne kuuluvansa ei saa sorsia. Eikös se nyt ole ihan selvä, hä?

Ja silti tuntui oudolta, joskus aikoja sitten, kun tämä #metoo-ilmiö alkoi, ja ensimmäistä kertaa joku tuntemani nainen käytti facebookissa tuota merkkiyhdistelmää itseensä liittyen. Tuli ensimmäisenä mieleen, että minä en kyllä ainakaan kehtaa käyttää tuota. Kehtaamattomuuteni liittyi siihen, että kampanja profiloitui kuuluisiin ja kauniisiin naisiin. Että enhän minä kehtaa laskea itseäni kuuluvaksi samaan kastiin Alyssa Milanon kanssa. Ihan kuin se olisi näissä tilanteissa jokin etuoikeus, joku prinsessakakku, josta en katsonut minulle riittävän siivua. Toisaalta myös ikäkriisini oli juuri sellaisessa vaiheessa, että neuroottisena olisin kuvitellut muiden ajattelevan minusta, että minulla olisi joku tarve kertoa, että kyllä minäkin olisin vielä jollekin kelvannut. Ikään kuin se olisi joku henkilökohtainen saavutus ja todiste naiskuntoisuudestani, että jopa minäkin voin baaritiskillä, siveellisesti pukeutuneena ja sivistyneesti punaviinilasillista tilatessani tulla yllättäin kaapatuksi täysvartalokontaktiin humalaisen, 30-vuotta itseäni vanhemmän miehen kähistessä mm. oluenhajuisella hengityksellään vasten kasvojani "lähekshää mulle vhaimokshi".

Onhan niitä paljon pahempiakin tilanteita ollut kuin tuo. Ja käsittämättömästi riepoo ne tilanteet, joista viime aikoina mediassa on puhuttu, joissa ahdistelu ja raiskaukset ja niistä vaikeneminen liittyvät vallankäyttöön työelämässä.

Jokin tässä konseptissa on kuitenkin kolkutellut mieltäni alusta asti.

Palataanpa ajassa taaksepäin. Tarkalleen ottaen lauantaihin 27.7.1985. Minä olin tuolloin 12-vuotias, melkein 13, ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni limudiskoon, katsomaan ihan ihka oikeaa bändiä joka esiintyi ison jumppasalin tyyppisessä tilassa. Se oli pienellä paikkakunnalla vähän vastaava tapaus kuin olisi tullut esitellyksi hovissa, jos vaikkapa Downton Abbeyn meininkiin vertaa. Olen kirjoittanut tästä merkittävästä päivästä päiväkirjaani mm. näin: "Vastoin kaikkia odotuksiani työnnyin melkein lavan eteen, ja laulaja kätteli minua! Se oli sit ihanaa olla siinä ahtaassa ja katella ja kuunnella korvat puol tukossa. Sitte rupes yks tyyppi nipistelee mua pehvasta. Eka se tuijotteli mua. Se oli kännissä." ja myöhemmin vielä "Sitte tuli yksi kahjo ja pussas mua olkapään paikkeille." Tasapuolisuuden vuoksi täytyy mainita, että raporttini mukaan myös isoveljeni kaulassa oli roikkunut joku tyttö, ja että hän oli vaikuttanut asianmukaisen kiusaantuneelta.

Nyt kun kahden jo aikuisen tyttären äitinä mietin tilannetta jossa 12-vuotias tulee yllättäen nipistellyksi ja pussatuksi n. 16-20 -vuotiaiden nuorten miesten toimesta, se ei tunnu kovin oikealta. Olen kuitenkin 12-vuotiaana kirjoittanut tuon muistiin hämmentävä, jopa hauskana tapahtumana. En tuntenut oloani uhatuksi, luultavasti siksi, että täysin luontaisesti hallitsin legendaarisen jäätävän kivestenkurtistajamulkaisuni jo tuolloin, ja nämä ei-toivotut lähentely-yritykset loppuivat välittömästi. Huomasin illan aikana kuitenkin selvästi astuneeni täysin uuteen maailmaan, jossa minua yhtäkkiä pidettiinkin naisena eikä lapsena, ja se tuntui jännittävältä. Kikatimme kavereiden kanssa kaikki samasta syystä, ja tunsin oloni oikein onnistuneeksi, kun juuri minä jouduin näin poikkeuksellisen huomion kohteeksi.

Kyllä, tuossahan ei ole mitään järkeä, mutta tuollaisessa maailmassa me 80-luvun nuoret elimme. Tuo oli normaalia. Tämä #metoo-kampanja on tarpeen juuri minunlaisilleni dinosauruksille, niin miehille kuin naisille. Siksi tämä asia on minua kalvanut, koska jollain tapaa henkisesti kuulun kohderyhmään, jota tässä herätellään. On oikein hyvä, että maailma muuttuu tältä osin. En haluaisi kenenkään nipistelevän tuntemattomien ihmisten pyllyjä moisissa tilanteissa, olivat he sitten 12-vuotiaita lapsia tai aikuisia ihmisiä.

Kerran katselin sivusta, miten Axel Smith soitti julkisessa tilassa levyjä ja kävi samaan aikaan kiivasta silmäpeliä n. 14-vuotiaan tyttäreni ja hänen kaverinsa suuntaan. Se tuntui jotenkin todella oudolta, mutta tunnistin tytöissä jotain itsestäni. Tämä tapahtui luonnollisestikin ennen salakuvauskäryä.

Minä ilahdun, kun saan huomiota, näen välähdyksen silmissä ja saan sen tunteen, että joku näkee minut ja pitää minusta, pitää minua viehättävänä ihmisenä. Minun ominaisuuksiini kuuluu monenlaisia asioita, ja yksi minulle hyvin ominaislaatuinen piirre on, että olen nainen. Minusta se, että olen nainen, on itse asiassa yksi persoonani parhaita puolia. Ainahan se on kivaa saada ansaittua tunnustusta jostain, mistä nauttii ja missä on hyvä. On ihmisoikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, esimerkiksi vaikka naisena. En pahastu pienestä enkä usein suuremmastakaan flirtistä. Eihän se edes minun kohdallani kumminkaan johda mihinkään, korkeintaan innostun solvaamaan keskustelukumppaniani neljällä tapaa, koska sosiaaliset taitoni sylttäävät tuolta osin. Toisaalta kyllä minä sitten erotan jos tilanne menee kannaltani tukalaksi. Ei tartte tulla iholle, jos en pyydä, jooko?

Jotkut julkkikset ovat kömpelösti yrittäneet puolustaa miesten oikeuksia iskeä naisia. He eivät varmastikaan ole tarkoittaneet puolustella ahdistelua ja fyysisen koskemattomuuden loukkaamisia, vaan yleisesti vain tuoda monipuolisia näkökulmia keskusteluun, joka ei muutenkaan aina pysy ihan uomissaan. Minä tavallaan ymmärrän tuonkin, kun en minäkään haluaisi maailman muuttuvan liian laimeaksi, hyssytteleväksi paikaksi missä kaikki on terävät kulmat on niin pehmustettuja ettei mistään voi enää lyödä kipinää. Mutta ei niiden kulmien tietenkään tarvitse olla aina niitä samoja sovinistisia asetelmia.

#metoo-keskustelulle on tarve ja paikkansa, mutta entä jos tätä aihetta lähestyisi myös positiivisen kautta? #mullekans? Miten sinä haluaisit saada huomiota naisena tai ihmisenä? Mikä tuntuisi mukavalta?

Eilen sittarissa, makkarankuorimaisesti vetoketjulla ylös asti suljetussa ääretöntä kyllästyttävyyttä aiheuttavassa talvitakissani, hiukset hätäponnarilla, minä, kypsässä 45-vuoden iässä oleva nainen, tulin puhutelluksi sanoilla "hei neitokainen, olisiko hetki aikaa". Puhuttelija oli n. 21-vuotias teleoperaattorin feissaaja. En mielestäni kuullut hänen äänessään erityisesti mitään ironiaa, mutta saatoin katsoa häntä kuin vähäjärkistä.

Tokihan kyseessä oli markkinointitilanne, todennäköisesti jopa etukäteen suunniteltu ja lukemattomia kertoja toistettu jippo, joka todistetusti toimii kohderyhmäni huomion kiinnittämiseen. Periaatteessa tuo oli kuitenkin mukavaa, vaikka koinkin, että tavallaanhan hän nimenomaan viittasi puhuttelullaan minun olevan nainen, ja mahdollisesti jopa nuorehko sellainen, ja nuorten naisten sosioekonomista vaikuttavuutta on perinteellisessä maailmankuvassa yleensä pidetty vähäisenä, joten tulisiko minun nyt tulkita, että puhuttelijan mielestä olen ikään kuin jollain tapaa vajaavaltainen yksilö, joka ei ole niin varma mielipiteissään tai taloudellisesti itsenäinen. Kansallisromanttiseltakin kuullostava neitokainen herättää mielikuvia käytännössä mykästä ja laimeasta hiehosta, joka siirtyy isänsä kodista suoraan miehensä talouteen, mahdollisesti jopa sukujen vaikutusvaltaisempien jäsenten keskenään sopimien taloudellisten kannustimien eli myötäjäisten saattelemana.

Mutta toisaalta, miksipä vuoden 2018 Suomessa "neitokainen" olisi mitenkään alentava nimitys, tuo vähättelevä tulkintahan kumpusi kokonaan omasta turmeltuneesta 80-luvun nuoren mielestäni, Kalevalasta, Adventistien lapsille suunnatusta kirjasarjasta "Ikuisia kertomuksia", Anni Polvan Tiina-kirjoista, Pikku Naisia, Runotyttö, Kotikunnaan Rilla, Vekkulituvan pikku emännät, lukemattomia harlekiinejä, Pieni talo preerialla -tv-sarjoista. Sen sijaan 90-luvun lopulla syntyneen nuoren ihmisen mielestä "neitokainen" todennäköisesti on mainion peruskoulutuksen ja mahdollisesti myös jatko-opintoja keskimäärin enemmän kuin miespuoliset ikätoverinsa suorittanut ihminen parhaassa työiässä, terveytensä ja hedelmällisyytensä huipulla, ihminen, jolle maailma täynnä avoimia ovia.

Nyt en heti äkkiseltään muista yhtään kertaa tämän kalenterivuoden puolelta, jolloin olisin tullut sukupuoleeni liittyen ei-toivotusti lähestytyksi tai edes puhutelluksi. 80-luvun nuori sisälläni on kieltämättä hitusen huolestunut, mutta ehkä tämä johtuu siitä, että on talvi ja kylmä enkä juurikaan ole liikkunut ihmisten ilmoilla. Ehkä tilanne normalisoituu itsestään kun sää lämpenee. Olisipa mainiota osata ajatella, että hienoa kanssaihmiset, jatkakaa samaan malliin!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

What I find is pleasing.

Lakanat pitäisi vaihtaa, mutten halua. Olen jo kerran kiepauttanut petarin pituussuunassa ympäri ja vaihtanut täkit päikseen siten, että nyt nukun sängyn toisen puolen lakanoissa. Nyt kun mietin, niin olisin vain voinut hiissata vartaloni tuolle puolen sänkyä, mutta eihän se tietenkään käynyt mielessä ennen tätä. Kun tässä huoneessa minä nukun sängyn vasemmalla puolella.

Voisin ihan mentaaliharjoituksena opetella nukkumaan keskellä sänkyä, nyt kun uusi sänkyni, jonka nimi on Tyyni Valtameri, sen mahdollistaa. Aiemmassa sängyssäni oli selkeästi havaittava katkos keskellä, se koostui kahdesta runkopatjasta ja aikoinaan ihan topakasta petarista.

En haluaisi vaihtaa lakanoita siksikään, että nämä ovat rauhoittavan valkoiset ja harmaat. Ne toiset mukavantuntuiset ovat syvän punaiset, ja ne riitelevät makuuhuoneeseeni muuttaneen ison syvänsinisen lipaston ja sieluni kanssa juuri nyt. Tiedän, että on ihmisiä, jotka petaavat sängyn joka päivä ja käyttävät päiväpeittoa. Minä en ole sellainen nainen. Minulla kyllä on teoriassa yksi parivuoteen päiväpeitto, mutta senkään väri ei juuri nyt miellytä. Kun tiedän, että on tulossa vieraita, petaan sängyn, ja laitan sen jalkopäähän Kaunomielen vanhan sinisen, kapeampaan sänkyyn tarkoitetun päiväpeiton, sillä lailla kuten hotellihuoneissa usein.

On minulla muitakin lakanoita kuin ne punaiset, mutta en pidä siitä miltä ne tuntuvat. Liian pehmoisilta ja lämpimiltä. Lakanat saavat minusta olla viileän sileät tai kovan karheat, mutta ei pehmoiset.

Jos (kun) pesen lakanat, ne eivät kuivu saman päivän aikana. Minulla ei ole kuivausrumpua. Kyllä ne silti täytyy vaihtaa kohta.

Musiikki pelasti päiväni taas. Se pitää huoneisiini pysähtynyttä ilmaa liikkeessä ja tönäisee minut eteenpäin, jos askeleeni alkaa takertua johonkin turhaan ajatuksenriekaleeseen. Ulkona on liian kylmä millekään järkevälle, joten en suunnittele meneväni ovesta ulos. Täytin sosiaalisen kiintiöni perjantaina hyvillä ja kauniilla aineksilla, ja olen nyt vallan tyytyväisenä seinieni sisässä kotona.

Yritän pikkuhiljaa tehdä asioita paremmin, kuin mitä olen viime aikoina jaksanut. Ihan vain vähän paremmin, pieni kulma kerrallaan. Pesen kylppärin ennen kuin olen ehtinyt montaakaan päivää huokailla, että tämäkin täytyy joskus taas pestä. Läpsin itseäni sormille, kun mieleeni juolahtaa tehdä listoja asioista, joita suorittaa.

Mieleeni juolahti, että tässä elämäntilanteessani, jossa sininen lipasto, joka sinänsä on melko valloittava, on valloittanut makuuhuoneeni, saatan tarvita uudet lakanat. Mieleiset. Voisin tietysti hankkia, ja varmaan jollain aikavälillä hankinkin, sieluni kanssa riitelemättömän parivuoteen päiväpeiton, mutta tämä hankinta on selvästi sekundäärinen, koska en usko ihan hetikohta muuttuvani sellaiseksi naiseksi, joka petaa sängyn joka päivä ja käyttää päiväpeittoa.

Tänään voisin toisen kerran tänä talvena olla sellainen nainen, joka tekee kikhernepihvejä ihan vain itselleen. Viimeksi kun olin sellainen nainen, pöydän ympärille ilmaantui lisää ruokailijoita taikavoimaisesti. Tänään en ole ihan varma, mutten kovin huolissani asiasta.

Katson HBO:lta 1 kauden Handmaid's tale -sarjaa. Muistan lukeneeni tuon kirjana jo kauan sitten, ja sitten vähän myöhemmin uudestaan. Kirjahan on kirjoitettu jo 1985, joten sarjaa varten käsikirjoitusta on nykyaikaistettu tyylikkäästi. Ei se kyllä ole vaatinut kuin pienen pintasilauksen, älypuhelimet, Tinderin, tupakan sijaan ostetaan kahvia. Varmaan jotain Amerikan ja maailmanpolitiikkaan liittyvää päivitystä, mutta en muista miten tuo skenaario oli kirjassa taiteltu. Voi olla, että Atwood on osannut kuvata maailman 2010-luvulla jo 25 vuotta etukäteen ihan riittävän pätevällä tavalla. Tarina ei joka tapauksessa ole menettänyt nerokkuudestaan yhtään.

Muistan itseni silloin kun luin tuon ensimmäisen kerran. En silloin täysin ymmärtänyt mitä luin, nyt ymmärrän enemmän. Tarina tuntui minusta oudolta ja vastenmieliseltä, ahdistavalta. No sitähän se onkin, ja silti hieno. Ei vain niin outo enää.

Sarjassa on hienot, säröiset, välillä arkipäiväiset, välillä viiltävän kauniit musiikit, ne auttavat muistamaan, että päähenkilön orjattarenhilkan alla on ihan nykyaikaisen naisen pää ja ajatukset, korvamatoineen.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Ei tarttis valittaa, eikä tuhlata aikaa.

Huomaan katsoneeni brittiläisiä tv-sarjoja ja elokuvia paljon. Niitä katsoessa törmää samaan ilmiöön kuin muidenkin pienten maiden tuotannoissa - näyttelijöitä on rajallinen määrä, ja samat kasvot vaihtuvat tiuhaan eri rooleissa. Tämän tästä alkaa miettiä, missä on nähnyt nuo piirteet aiemmin. Usein saan mielikuvan, että tämä tyyppi tässä on liehunut pellavaisessa, laajassa ja avokaulaisessa miestenpaidassa ja ruskeissa nahkahousuissa, ratsastaen pitkin nummia näennäisen epähygienisissä olosuhteissa.

Nyt huomaan katsoneeni näitä erityisen paljon; tunnistin jopa Alun Armstrongin pojan hänen pojakseen, vaikken lähtökohtaisesti tiennyt mitään poikaa olevankaan. Sukunäköisyys on valtaisa. Alun on yksi lemppareistani.

Tänään on lepopäivä. Opin uusia asioita hitaasti. Kuten ajattelemaan eri tavalla. Että päivä, jolloin en saa oikeastaan mitään aikaiseksi, ei olekaan harmillinen vahinko, vaan hyödyllinen, itseni hoitamiseen käytetty lepotauko, jollaisia pitäisi olla riittävän usein, ehkä vähän useamminkin. Niitä voi oikein suunnitella, jos on viisas.

Lueskelin vähän viimeaikaisia merkintöjäni. Hauskuuteni on entisestään karsiutunut. Hauskuudellani olen halunnut erityisesti korostaa itseironiaani ja sitä, etten ota asioita, etenkään itseäni niin vakavasti. En usko, että otan itseäni sen vakavammin kuin ennenkään, mutta ehkä en vain jaksa koko ajan vakuutella, että en ota. Ehkä olenkin koko ajan ottanut itseni vakavammin kuin olen halunnut luulla, jopa huolestuttavan vakavasti, ja olen yrittänyt peitellä tätä heikkouttani. Onhan se noloa, ottaa itsensä niin vakavasti, että todennäköisesti ottaa itsensä vakavammin kuin muut. Se kuullostaa suorastaan harhaiselta.

Luulen koko ajan olevani vähän aiempaa suorempi ja pelkistetympi. Siitä seuraa, että kirjoitan aioista vähemmän, enkä ole niin hauska. Onkohan elämä siis oikeastaan aika vakava asia?

Minulla on kalenteri, sellainen kirjamainen, jonka ostin oikeastaan vain henkilökohtaiseksi ympärivuotiseksi joulukalenterikseni. Että voin kantaa sitä mukanani, ja aina aamuisin ruksia yhden päivän vietetyksi. Ei sillä, että erityisesti haluaisin elämän kuluvat ja päivien valuvan sormieni läpi, mutta viime syksynä laskin päiviä Valssimiehen paluuseen, ja tuntuu luontevalta jatkaa samanlaista toimintaa. Jos en jatkaisi, se tuntuisi jopa kerettiläiseltä. Joku etäsuhdeasiantuntija voisi kertoa, onko parisuhteellisempaa laskea päiviä, pidättää hengitystään ja odottaa, vai vain olla siinä kohdassa, että ne ovat, tulevat, menevät rullaavat ja ruhjoutuvat eteenpäin. Seuraavaan tapaamiseen, ja sen jälkeenkin, uusiin eroihin ja kohtaamisiin. Vai onkohan tuolla mitään tekemistä parisuhteiden kanssa.

En vielä tiedä, milloin Valssimies palaa, mutta voin nyt kuitenkin katsoa tuosta kalenterista ajan kulumista, ikään kuin suorittaisin jotain hidasta ja huolellisuutta vaativaa tehtävää. On niitä ainakin takanapäin. Ruksaan pienet, kuukausien mukaan laatikoissa riveissä olevat päivämääränumerot ja kerään pieniä rukseja rivi rivin perään, viikko toisensa jälkeen. Montako torstaita jo? Yhden kalenterikuukauden päivät on jo ruksittu, vaikka ihan täyttä kuukautta ei ole vielä kulunutkaan. Yksi laatikko on siis tavallaan täytetty, toista vähän isompaa siinä vieressä olen vähän aloittanut. Vasta kolme päivää ruksittuna.

Ja sitten on ihan tyhjiä laatikoita, jotka saan täyttää ihan mieleni mukaan asioilla. Tai no en ihan mieleni mukaan, osa laatikkoon niputetuista asioista on juuri nyt raskaita ja hankalia. Mutta mahtuu sinne muutakin.

Tämä ruksiminen on hyvin erilaista kuin syksyllä. Syksyllä laskin päiviä kuin hengen hädässä. En tiennyt, millaista se olisi. Mitä tapahtuisi. Tapahtuisiko mitään? Lopettaisinko laskemisen kesken, koska emme osaakaan tätä hommaa. Lopettaisiko hän? Kertoisiko, jos on lopettanut, vai tulisiko kertomaan sen vasta kun palaa? Huomaisinko jouluna, että tämä ei olekaan minun juttuni, tämä ihminen, tämä parisuhde, tämä olosuhde, jossa jatkossakin loputtomiin lasken päiviä ja odotan.

Kyllähän tämä sujuu. Mutta nyt tajuan, että ensi syksystä tulee vaikea. Hän lähtee taas, ja minä tajusin vasta, että sitten, kahdendenkymmenen viikon, lähes viiden kuukauden sijaan ero kestää oikeasti seuraavaan kevääseen. Se pieni hengähdystauko talvella on niin vähän, niin epätodellista, kiireistä, paineistettua aika, ettei sitä oikeastaan uskalla edes odottaa. Siihen ei voi nojata. Viime syksynä odottamisen aikajanani oli vain sen syksyn mittainen, jouluun saakka, siitä eteenpäin ei vielä pystynyt katsomaan.

Tai voivathan asiat muuttua. On palasia, jotka liikkuvat. Olen varovainen siinä, mitä alan odottamaan. Minä siis lasken päiviä, vaikka yritän kovasti olla päättämättä, mitä odotan.

Kyllä minä välillä haluaisin olla vähän erilainen. Olla vain, enkä miettiä näitä asioita koko ajan niin raskassoutuisesti.

Pöh, nyt tuo Joe Armstrong kuoli tuossa kuvaruudun toisella puolella.





torstai 1. helmikuuta 2018

No shame in bad poetry.

Äänestämisessä on oma viehätyksensä. Mitä vanhemmaksi tulen, sen mukavammalta se tuntuu. Että on ääni, että asuu maassa, jossa vaaleilla on merkitystä. Vaikka itsellä onkin vain yksi ääni.

Oulu on ihan riittävän kaunis kaupunki. Talvellakin. Tai sitten tänään on vain sellainen päivä, että minusta moni asia on riittävän hyvin.

Tuolta minusta tuntui sunnuntaina, kun viimeksi olin levännyt. Minulla ei ollut sen enempää asiaa, niin en tullut julkaisseeksi noitakaan mietteitäni. Sitten tuli maanantai, ja hyvin vähäuninen yö, tiistai, jonka läpi raahauduin kauhuissani siitä, miten ohutta fyysinen jaksamiseni onkaan, sen toteamuksen nostattama raivo, keskiviikko, nyt on torstai, kai. Raahaudun. Teen tyhmiä virheitä, yritän parsia niitä kokoon, yritän tehdä asioita jonkinlaisella vauhdilla jotta ne eivät jäisi tekemättä, mutta toisaalta mietin, pitäisikö tehdä hitaammin, niin tekisin vähemmän virheitä. Vauhdin sääteleminen on vaikeaa.

Samaan aikaan talvi on taas tullut siihen pisteeseensä, jossa olen kyllästynyt siihen, että jalkojen alla on jäätä eikä maata. Ahtaaseen polanteiseen parkkipaikkaan ja naapuripaikan valtavaan pakettiautoon. Vanhaan, hajoavaan autooni, joka ei pidä pakkasesta sitä vähää mitä minä. Sepeliin eteisessä. Talvitakkiin, jota en jaksa laittaa kiinni, ja käy tuuli läpi ohuen t-paitani, mahaani, mutten jaksa välittää kylmästä enkä mahani koosta. Kynteni liuskoittuvat ja halkeilevat niin, etten halua laittaa kintaita tai hansikkaita käsiini, koska kynnet aina niissä tilantiessa kääntyilevät ja tarttuvat kuituihin, repeilevät kipeästi. Käteni kuivuvat koppuroiksi viimassa. Kasvatan säärikarvoja ja atopia valtaa jalkateräni jotka eivät ole nähneet aurinkoa ikuisuuksiin. Melkein ajattelen, että hyvä tämä nykyinen parisuhdetilanne, ei tarvise huolehtia ulkonäöstä.

Ei se niin mene. Mitä paremmalta näytän, sen enemmän päivissäni on pieniä iloisia tilanteita. Olen itsevarmempi. Toisaalta uuden toimiston raaka valaistus tekee kaikki yritykseni turhiksi, vaikka kotoa lähtiessäni olisin pirteän näköinen, työpaikan vessanpeilin röntgenvalossa näen suoraan läpikuultavan ihoni läpi kalloni luut ja silmämunien alla mollottavan mustan tyhjyyden. Muistan koko ajan, että olen taas päivän vanhempi kuin eilen.

Väsymyksestä toipuu hitaasti, ja se pitäisi vain hyväksyä. Jos ei suorita toipumistaan jossain tyhjiössä jossa voi kellua ajassa täysin omaan tahtiinsa, törmäilee koko ajan teräviin, painaviin asioihin, jotka liikkuvat aivan eri nopeudella kuin itse jaksaa. Se tuntuu joskus turvattomalta.

Mutta silti, tämä on ollut ihan hyvä viikko. Olen saanut äiteillä. Syötin parsakaalia kummallekin tyttärelle erikseen, ja tunsin tyytyväisyyttä. Olen kiertänyt katsomassa uusia mahdollisia koteja. Elämäni tuntuu olevan täynnä mielenkiintoisia asioita, juuri sellaisia, joita olen aina halunnutkin. Ihmisiä. Tässäkin vauhdin sääteleminen on vaikeaa, en saisi tehdä liikaa. On vaikeaa sanoa ei hyville asioille.

Tanssin tunnin tangoa. Pitkästä aikaa. Tunti oli liian lyhyt aika, en vielä päässyt uppoamaan musiikkiin enkä liikkeeseen enkä löytänyt sitä painoa, joka tangossa on. Olisin halunnut tanssia toisenkin tunnin, mutta oikea päkiä-isovarvas-kompleksini ilmoitti eriävän mielipiteen. Toisaalta olinkin valtavan väsynyt myös tuona päivänä.

Olen ilahtunut löydettyäni Facebookin Paskat Teepussiaforismit -ryhmän. Ihmiset julkaisevat siellä sisustustekstejä, tatuointeja, aforismeja, mietelauseita, mainoksia, joita pitävät ihan paskoina. Tuollaisen toiminnan tarkkailu on jonkin verran palauttanut uskoani ihmiskuntaan. Toinen paikka facebookissa, joka tuntuu jotenkin kiehtovalta, on Roskalava. Kun näkee, minkälaista hyödytöntä tauhkaa ihmisillä on omaisuutenaan, ja miten se kelpaa toisille, juuri sellaisen tarvitsijoille. Siinä on jotain kovin lohdullista.