The lion, the witch and the wardrobe.

Kävin kampaajalla. Olin impulsiivinen ja ehkä vähän epärealistinen. Mainitsin elokuvan, jonka ohjaaja on nainen, jonka hiukset ovat n. kolme kertaa pidemmät kuin minun, ja elopainoa n. puolet omastani, ja hän näyttää kivan särmältä ja erikoiselta. Ja kas, sain melkolailla saman, mutta luonnollisestikin lyhyemmän hiusmallin.

Tänä aamuna sitten uudet otsahiukseni nousivat kasvojeni ylle muhkeana ydinräjähdyspilvenä, ja muistin jälleen, miksi olen vannonut, ettei enää koskaan otsatukkaa.

Mutta on kivaa olla impulsiivinen. Ei pidä ottaa itseään tai hiuksiaan niin vakavasti.

Olen saanut kannustavaa palautettakin, kun räpsäisin itsestäni selfien ja laitoin sen tyttärilleni. Näytän kuvassa vanhemmalta kuin ennen, mutta jotenkin se ei haittaa. Pystyn kyllä ottamaan itsestäni myös oikeaa kuvakulmaa ja valotusta käyttäsen sellaisia otoksia, joissa pyöreät kasvoni näyttävät kimmoiselta kuin pullataikina, mutta jotenkin tässä kuvassa, ja hituesen roikkuvassa leukalinjassani ja orastavissa eskoahoissani, valjunkalpeudessani ja couperosapunoittavassa ohutihoisessa nenässäni on sellaista tiettyä arvokasta elämäkokemusta. Sellaista, jota olettaisi näkevän mustavalkoisessa levynkannessa jos Keith Richards joutuisi tekemään comebackin. Mutta eihän hänen tarvitse, kun hän on aina ollut. Joku sanoikin, ympäristönsuojelusta, että meidän pitää miettiä, minkälaisen maailman jätämme jälkeemme Keith Richardsille.

Poistin kuvan.

Kaunomieli sanoi, että näytän metsänhengeltä. Hoksasin itsekin, että näillä säärikarvoilla olen kelpo fauni tosta vaan.

Poistan tuon kuvan varmaan 13 minuutin kuluttua kauhistuneena impulsiivisuudestani.

Niin lämmin suolanmakuinen.

Viime viikonloppuna en ollut mitenkään tuottelias tai seesteinen. Näkysiivosin, toivottavasti melkein viimeistä kertaa. Konmaritin jääkaappini lukuisat vuosikertamauste- ja salaatinkastikkeet. Keräsin ne pöydälle, järjestin rivistöön, silmäilin, mietin, mitkä niistä tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Valikoin pulloista ja purkeista osan eri päähän pöytään ja kiitin niitä siitä länsimaisen runsauden ja loputtoman valinnanvapauden illusiosta, jonka ne ovat jääkaappini ovihyllyissä luoneet minua ilahduttaakseni, ja annoin niiden poistua elämästäni kaiken lihan tietä.

Juuri muuta luovaa ja elämääni rikastavaa en saanut aikaiseksi. Kävin miellyttävällä kävelylenkillä pitkin jäistä, kapeaa polkua. Aurinko paistoi ja tuoksui hyvältä. Muuten lähinnä vain ärsyynnyin kaikesta.

Päätäni särkee. Kasvoni rentoutuivat hetki sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa tänään, ja tajusin koko päivän pinnistelleeni naamallani jotenkin. Ehkä jotta en näyttäisi niin kärsivältä, kuin mitä oikeasti sisimmässäni tunsin. Tänään ei selvästikään ollut sellainen päivä, jolloin minun kannattaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Nyt kun saisin myös lapaluideni väliset lihakset rentoutumaan samalla tapaa kuin otsanahkani.

Tällaisia, vastaavia epäsosiaalisuuden keskittymiä on alkanut tihentyä aika-avaruuteeni melko usein. Ehkä tarvitsisin jotain henkistä mineraalia enemmän tai vähemmän. Yksinoloa, ajelehtimista, positiivista vetelehtimistä. Krapulapäivän sinne tänne.

Diiva hyppäsi autoni kyytiin viime torstaina, ja ilmoitti reippaasti, että hänellä on neljän päivän ryyppyputken päivä kolme meneillään. Voi lapsirakas, ajattelin, sinä et yhtään tiedä mistä puhut. Onneksi. Hän laski peräkkäisiä päiviä, jolloin todennäköisesti käyttää alkoholijuomia (kuten yhden oluen).

En minäkään alkoholia kaipaa. Jos kaipaisin, joisin. Tai no ehkä vähän kaipaan bitterin kirpeää ensipuraisua hyvässä seurassa. Pehmeää viinilasillista turvanaisteni ääniä kuunnellen. Pitkää hidasta aamua ja vähän laiskaa oloa, jolloin ei jaksa ajatella niin paljoa että erityisesti kaipaisi jotain muuta kuin mitä näköpiirissä sattuu olemaan. Kahvia, ja toisia aamukahveja, ja välikahveja. Viileitä lakanoita ja vähän grungea kaiuttimiin.

Jotain sellaista toivon seuraavalta viikonlopulta.

Tähdet tähdet. Odotin tuon ohjelman kaudenavausta kiihkeästi. Niin keskivertoisia nimiä! Mitä yllätyksiä heistä kuoriutuisikaan eri tyylilajien pyörityksissä! Todistakaa minut ja Suomen kansan mielipiteet vääriksi! Pakottakaa minut pitämään teistä!

Ohjelmaformaatti on muutettu, ja muutos on kovin laaduton ja samea. Lisäksi vaikuttaa siltä, että artistit saavat tällä kertaa ihan itse valita esittämänsä kappaleet, mikä on tietysti se illuusio, joka aiemminkin on meille tarjoiltu, mutta viimeistään nyt huomaan, että tosi-tv vaatii käsikirjoitusta ollakseen viihdettä. Vai tarvitseeko sittenkään, onko tämä sittenkin nerokas käänne, mahdollisesti itse viihteen puolijumala Jenni Pääskysaaren kynästä? Ahmin nimittäin tätä keskinkertaista sontaa jakson toisensa perään; miten huono valinta! Miten suuri hukattu tilaisuus! Mikseivät he tutkiskele tehtävänantoja sydämissään tarkemmin! Miksi? Mitä ihmettä!

Valssimies on useasti kertonut minulle, että on olemassa tämä laite, kaukosäädin, jolla voin taltuttaa tuskani. Tai edes hänen tuskansa. Mutta sujuvathan ne sunnuntai-illat rattoisasti näinkin.

Ensimmäinen teema oli "laulu minusta". Moni kisaajista haki tähän vauhtia lapsuuttaan muistelemalla. Toinen teema oli "lapsuuteni klassikot". Eli sen minä-lapsena-laulun olisi voinut ihan hyvin säästää tähän. Eli käytännössä kaksi samanlaista puuduttavaa jaksoa peräjälkeeen. Tässä sitten esim. Kyösti lauloi lapsista noin niinkuin yleisesti, ikäänkuin lastenlaulun. Aasinsillat, joita pitkin kunkin lapsuuteen kirmattiin olivat myös osittain kummallisen viina- ja seksihuuruisia. Kolmas teema oli ystävänpäivän läheisyyteen sijoitettu "Laulu rakkaalleni". Tässä kohtaa, jossa olisi pitänyt kiskaista se veretseisauttava, imelän täyteläinen palava romanttisen kiihkeä tai muuten hetkellisen kuuma rakkaus kehiin, moni osallistuja lauloi lapsistaan tai yläasteen limudiskomuistoistaan. Siitä, miten ei KOSKAAN tanssinut hitaita diskossa. Siitä miten lapset kasvaa aikuisiksi. Tai kavereistaan, ja itsestään, joka ei kasva aikuiseksi.

Lisäksi puvustus on toteutettu Liettuassa vuonna 1991.

Kaikenkaikkiaan koko ohjelman on niin sietämätöntä kuraa, että koen sitä katsoessa lähes yhtä hyristyttävän makeaa myötähäpeää kuin taannoin katsoessani Little Miss Sunshinea.

Sidekick.

Tänään, kun kohtalon koura mäiski osumia oikealle ja vasemmalle, olin nöyrän tyytyväinen siitä, että sain tyytyä ihan vain sivuhenkilön rooliin tässä saippuaoopperassa, johon aamuisin herään. Öisin on sitten eri seikkailut, eri paikoissa. Joskus saan olla ihan joku muu, ja melkein aina olen päähenkilö.

Kerran olin Karin Hansdotter. Saavuin uuteen "kartanooni", joka oli vain ummehtunut sokkeloinen maatalo. Toisessa päässä piiat ja rengit nukkuivat hevosten kanssa, siveettömästi sekaisin, eivätkä ollenkaan osoittaneet nöyrää alamaisuuttaan minulle. Minua v****i kuin pientä jänistä, ramppasin tarmokkaasti painavissa hameissani korkeiden kynnysten yli ja yritin löytää jotain arvolleni ja lapsilleni sopivaa siistiä huonetta, mutta turhaan, talo oli pieni ja ahdas ja olin sentään tottunut parempaan. Seuraneiti seurasi kintereilläni ja yritti tyynnytellä mieltäni, mikä ärsytti minua vielä entisestään, mutta olipahan joku jolle kiukutella, ainoa ihminen joka tajusi kauhistukseni.

Katselin pieneltä ovelta pihapiiriä, ei edes kunnon sisäänkäyntiä, vain ovi suoraan pihalle, ja tajusin raivoissani, että tänne minun nyt pitää jäädä. Tunsin kokeneeni suurta vääryyttä. Sadattelin mielessäni miestäni, ja sitten mietin, että ai niin, onkohan minulla miestä lainkaan, olenkohan naimisissa vai en ja kenenkähän kanssa, ja mitä sen väliä, saamattomia paskoja ovat miehet kaikki tyynni. Tiesin olevani Vääksyssä, joka on minulle tuttu paikka hereillä ollessani, mutta ihmettelin vähän unessani miten paikka jossa olin ei muistuttanut Vääksyn harjuja ja vesistöjä.

Aamulla löysin Karinin Wikipediasta, ja hoksasin, että Wääksyn kartano ei sijaitse Asikkalan Vääksyssä.



Mutta nyt minulla oli tylsä tavallinen, vähän tahmea ja tehoton maanantai, jolloin kellekään ei ainakaan vielä ehkä ole tapahtunut mitään kamalaa. Söimme pinaattikeittoa, tiskasin, pöydän ympärillä suoritetaan laskutoimituksia joita en tule tässä elämässä opettelemaan. Kiitos tästä.

Peruin varaamani joogan. Harjoitan sen sijaan sisäistä mielenvenymistä ja koitan saada elimistöni solutasolta lähtien sisäistämään muita olomuotoja kuin "suorita".

Ratas nytkähti eteenpäin. Ehkä taas muutan, jossain vaiheessa. En tiedä minne. Hyväksyn sen asian, etten tiedä minne. Se kyllä järjestyy. Yritän olla pilaamatta asioita hötkyilemällä. Se ei hyödytä.

Olen huolellisesti haarukoinut resurssini, tarpeeni, ne käytännölliset ja sitten ne toisenlaiset, ne asiat jotka tuottavat minulle iloa ja miettinyt mistä voin tinkiä ja mietin myös mitä arjessani muuttuisi ja olisiko muutos pisteessa B vai C vai F sen suuntainen kuin haluaisin.

Tulee ikävä näitä ikkunapenkkejä ja itseäni vanhempia kaapinovia. Ikkunoista näkyviä kattoja ja puluja. No ei ehkä puluja. Paksuja seiniä, keittiötä joka on kaunis kuin karkki ja jossa astiani näyttävät lystikkäiltä.

Sitten on joitakin toisia asioita, joita ei tule ikävä. Huonolaatuista laminaattia, kymmeniä ja vielä kymmeniä portaita, pientä saunatonta kylppäriä ja ahdasta parkkipaikkaa ja pölyä ja sepeliä ja sitä kohtaa minussa, josta puuttuu omenapuu ja paikka johon voi laittaa paljaat jalat suoraan maahan ja istuttaa kukkasipuleita jos haluaa.

Nyt muistin, etten ole istuttanut kukkasipuleita mihinkään lähipusikkoon tai puistoon, niin kuin suunnittelin tekeväni. Olenpas minä muistamaton.

Tai ehkä olen orava, enkä muista minne hautasin sipulit.

**

Päivitin kuvan pienemmäksi. Se on lainattu täältä.

Huominen on aina tulevaisuutta.

Talven selkä taittuu hitaasti. Minun selkäni on jo lannistuksesta notkolla. Eilen toivoin, että pyryttäisi niin paljon, etten löytäisi autoani aamulla enää parkkipaikalta, että bussit olisivat suistuneet ojaan ja ovi avaamiskunnoton liian lumikuorman takia.

Sitten nukuin 11 tuntia, tunnistin autoni (josta oli muotoutunut viistoperäinen porrasperäisyyden sijaan) parkkirivistöstä ja puursin jälleen yhden päivän järkevissä talvikengissäni ja paksussa, järkevässä, tuulenpitävässä talvitakissani. Järkevänä ja elämään positiivisesti suhtautuvana ihmisenä toivon, että minulla ja takillani on vielä monta yhteistä talvea edessä. Ja sitten huokaan raskaasti tätä ajatellessani.

Sunnuntainakin podin akuuttia kesän ja kulttuurin ikävää. Ei tarvitsisi olla edes lämmin, kunhan ei olisi näin paljon lunta, voisi käyskennellä vaikka vähän koleassakin puistossa, kuten Maria Medicin perustamassa Luxembourginpuistossa historiallisten naispatsaiden keskellä. Voisi pistäytyä taidemuseoon, tai kuunnella kaihoisaa katusoittajaa.

Eilen tein ylimääräisen mutkan kirjastoon. Vaihtamaan levyn, jonka olin palauttanut sinne aiemmin, luullen sen olevan täynnä Colin Firthin palavia katseita ja leimuavia pulisonkeja. Mutta ei se ollut se levy jonka palautin, vaan "Where the wild things are"-peli. Ne örkkimöröt siinä kannessa ilmeisesti näyttivät silmääni Colinilta ja Jennifer Ehleltä, ja palautin väärän levyn. Kun Valssimies viestilähetti minulle kuvan siitä oikeasta levystä, joka oli pulpahtanut ulos antiikkisen playstationimme uumenista, oloni oli ristiriitainen. En olisi uskonut, että on olemassa olosuhde, jossa Colin Firthin näkeminen saa minut harmistuneeksi.

Tein siis ylimääräisen mutkan kirjastoon. Suhtauduin siihen lähtökohtaisesti kuin Etelänavan valloitukseen. Onhan sinne sentään 800 metriä, ja tuollainen sää. Puolessa välissä tajusin, että matkan varrellahan on ihastuttava, pulppuileva kulttuurin lähde. Valve-talo. Siellä on aina mukavia valokuvanäyttelyjä, ja taidetta muutenkin. Voi nähdä jotain mitä ei odottanut näkevänsä. Virkistyä. Havahtua. Ihastella ja ylentyä. Käytännössä reittini myös kulkisi ko. rakennuksen läpi, eli voisin viettää n. 100 metriä matkasta sisätiloissa, en sään armoilla ulkona.

Ensin katselin kuvia veteen pulpautetuista ruusunmarjoista ja legopalikoista. Ajattelin tiskaamista.

Sitten oli lampaanvillateema. Lampaanvillaa eri olomuodoissaan. Erilaisina tuotteina. Järkevinä ja ei-järkevinä fantasia-asuina. Lankana. Hahtuvina. Pestynä köntteinä. Suoraan lampaasta kerittyä villaa oli myös upotettu betoniin, ja näitä laattoja oli aseteltu vierekkäin jonkinlaiseen installaatioon. Tuo kaikki ja lampaanvillan haju toivat mieleen lapsuuteni. Vähän masentavalla tavalla. Villa on tunkkainen ja pistelevä materiaali, ja sen käsittely saa kädet haisemaan. Lampaat eivät ole mitenkään erityisen sielukkaita eläimiä. Betoniin upotettuna villa menee ihan hukkaan.

Toisella puolella oli valokuvanäyttely. Lehmiä ja ihmisiä lehmänhoitopuuhissa. Ilmeisesti Tsekissä. En nyt löytänyt oikeaoppista näppäinyhdistelmää sanan kirjoittamiseen oikein. Ihmiset näyttivät huolekkailta ja jotenkin lannistuneilta. Henkinen talvi. Joku nuori yritti karata ikkunasta kiipeämällä. Tavoitin tunnelman lapsuudestani, minäkin tein niin. Lehmät näyttivät vaivautuneilta. Yksi kuva oli erinomainen. Viimeisessä kuvassa oli kasa lehmänpaskaa. Se ei ollut se erinomainen.

Juuri nyt olisin kaivannut jotain vähän eksoottisempaa, kliseisempää, pinnallisempaa. Vaikka loputtomia krusifikseja ja tissejä, joita Pariisi oli pullollaan.



Kuva täältä.