maanantai 22. toukokuuta 2017

Darling its better down where it's wetter.

Olen diagnosoinut itselläni ylirasituksen. Kokonaisvaltaisen sellaisen. Ensin epäilin fyysisistä oireista johtuen ylikuntoa, mutta vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana liikkunut oikein mukavan määrän ja mielelläni, selitys ei silti ollut lainkaan uskottava. Todennäköisempi selitys on, että olen ihan vain tavallisesti ja tylsällä tavalla väsynyt, monesta eri syystä. Kuinka kummallista, että menee 44 vuotta, ennenkuin tajuaa, että asiat liian suurina pitoisuuksina väsyttävät, vaikkei niihin liittyisikään aina mitään erityisen toksiinista.

En varsinaisesti lepää, koska sen yrittäminen aiheuttaisi minulle todennäköisesti enemmän ongelmia kuin lepäämättä jättäminen, mutta yritän tehdä palauttavia mielikuvaharjoituksia. Nukkua ja tehdä kivoja asioita. Pitää tehdä myös työläitä asioita, ja ne ajoittain hieman takkuavat noin niinkuin suorituspuolella, mutta yritän ottaa asian kerrallaan. Kuten ylioppilasjuhlat. Minulla on hieno suunnitelma siitä, mitä kaikkea niihin liittyy. En ota stressiä siitä, että stressaisin liikaa. Stressaan joka tapauksessa, yritin tai en. Ihan sama vaikka stressaankin, kunhan vain saan kaiken suoritettua ja olen siihen tyytyväinen. Nautin minä siitäkin. Nautin stressaamattomuudesta sitten eri kerralla joskus muulloin, kun minulla ei ole ylioppilasjuhlia järjestettävänäni. Jos joku tulee vielä kertomaan minulle, miten voisin tehdä asiat helpommin ja olla stressaamatta, saatan olla ainakin henkisesti väkivaltainen. Leave me alone, I know what I'm doing.

Olen kevättalven aikana, lähinnä työpöytäni ääressä itseäni uudelleen ja uudelleen kylmäkäynnistäen syönyt sokeria turboahdetussa muodossa, mm. n. 45 twix-patukkaa. Sitä hetken ehdin jo ihmetellä, että minne ne kaikki oikein hävisivät, mutta kas, löysinkin ne viime viikolla vyötäröltäni. Muutama oli ahtautumassa liivieni napakan sivusyrjän kautta kainalon puolelle, mutta kyllä, nekin olivat ihan tukevasti vielä tallessa eivätkä vaarassa kadota mihinkään. Maailmassa on siis edelleenkin järjestys ja oikeudenmukaisuus, myös silloin, kun sitä ei erityisesti kaivattaisi.

Eilen pohdin fyysistä hyvinvointiani. Sitä, että miten olen päätynyt tottumaan siihen tilanteeseen, että kantapääni ovat koko ajan niin kipeät, että kävelen kuin pieni merenneito. Ihan normaalisti siis, mutta "joka kerta kun astut maahan, koskee jalkoihisi ikään kuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin." Tuo oli suora lainaus lapsuuteni viihdyttäjästä, WSOY:n Hauska Satukirja vuodelta 1966. Löysin sen jälleen, ja avasin umpimähkään. "Sitten kun oma rakas äitimme kuoli, ei meillä ole ollut onnellista hetkeä. Äitipuolemme lyö meitä joka päivä ja potkii meidät pois, jos tulemme lähelle. Ruoaksi saamme kovia leivänkuoria, joita jää tähteeksi, ja koirallakin pöydän alla on paremmat päivät kuin meillä, sillä se saa usein makupaloja. Tule, lähdetään pois avaraan maailmaan." Yhden sadun onnellinen loppu menee näin: "Rotta rupesi jyrsimään nuoraa, nuora hirttämään teurastajaa, teurastaja tappamaan härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamana keppiä, keppi lyömään koiraa, koira puremaan possua ja pikku possu hyppäsi aidan yli. Ja niin pääsi vanha eukko lopultakin kotiin yöksi."

Ovatko maailman realiteetit muuttuneet 60-luvusta? Tai viihde? Lastenohjelmat ovat nykyään liian väkivaltaisia, kuulen sanottavan.

Mutta takaisin jalkoihini. Aloin miettiä, että missä vaiheessa totuin tähän kipuun. Jossain tangotunnin ja fuskun välimaastossa, luulen. Ja voisiko sille tehdä jotain. Eilen venyttelin säärieni alaosia hieman sinnikkäämmin. Tavalliset venytykset ovat liikaa, tarvitsen vain pientä hivuttavaa liikettä lihaskalvoilleni että ne liikkuvat vaimeasti suhisten toistensa lomassa eivätkä kalkkeudu aivan kokonaan sementiksi.. Kuka jaksaisi venytellä niin paljon kuin vanheneva ruotoni vaatisi?

Juttelin asiasta istuessani terassilla, ensimmäistä kertaa lämpimässä tänä keväänä, mutta yhteensä toista kertaa. Olen tullut siihen ikään, jossa tapaan tuttaviani, ja alan keskustella fyysisistä vaivoistamme. Keskustelun innoittamana diagnosoin itselläni plantaarifaskiitin. En haluaisi tehdä mitään sen parantamiseksi vaadituista toimenpiteistä. Haluaisin vain olla nuori ja norja, ja että kaikki vaivani paranisivat itsestään kunhan vain hetkeksi lakkaan ajattelemasta niitä.

Venyttelyn seurauksena pohkeisiini palasi hieman tuntoa, ja ne olivat tänään niin kipeät, kuin olisin aivan vasta tanssinut polkkaa kolme tuntia. Ulvahtelin aamulla. Miten palkitsevaa.

Olen puhunut asioista, ääneen, Valssimiehen kanssa. Olen siis pakottanut itseni sanomaan asioita, kuin hyppäämään liian korkealta liian kylmään veteen, monta kertaa nenästä kiinni ottaen ja hengityksen varmuuden vuoksi keskeyttäen, ja sitten taas peruen ja epäröiden. Mutta lopulta kuitenkin vain astunut laidan yli. Sanonut asioita, hän on vastannut nopeasti ja epäröimättä. Ja sitten seuraavana päivänä palannut asioihin ihan itse ja hyvin käytännöllisesti. Ja aina vähän jotain lisää, kun vain joskus ehdimme olla samassa paikassa yhtäaikaisesti. Tämä on tuntunut ihan hyvältä ja oikein ajoitetulta tavalta. Jos vielä universumi järjestäisi jonkin mutkan aika-avaruuteen, joka sallisi meidän sijaita riittävän pitkiä aikoja toistemme läheisyydessä tehden ihan tavallisia ja arkisia asioita. Ehkä sekin vielä järjestyy, jos oikein toivon.


perjantai 12. toukokuuta 2017

This computer will restart in 5 minutes.

Harjoitan paraikaa itseni uudelleenkäynnistämistä. Virrat loppuivat eniten kuormittuneissa prosessoreissani, jouduin totaaliseen oikosulkuun ja tilttasin hetkellisesti. Nukkuisin vain, enkä osaa tehdä edes yksinkertaisia asioita hyvin. Loukkasin itseni fyyisesti kun yritin pukea rintaliivit päälleni. Peukaloni vaurioitui. Rauhoituin, hengitin syvään, yritin uudelleen. Kolmannella yrittämällä sain liivit puhettua, ja kehuin itseäni suorituksesta. Sitten katsoin lattialle, ja siinä lojuivat ne liivit, jotka olin oikeasti tarkoittanut pukea. Olin pukenut väärät.

Kaadoin pressopannuun kiehuvaa vettä, ja ihmettelin, miksei se värjääntynyt kahviksi. Olin unohtanut laittaa purut pannun pohjalle. Tuollaisista asioista arkeni on koostunut päivän ajan.

Nyt lepään. Samalla pikkuhiljaa testailen toiveikkaana, josko järjestelmäni eri osat, edes ne pienemmät ja vähemmän käytetyt silti starttailisivat. Pyöräily väsytti minua eilen niin paljon, että jos minulla ei olisi parempaa tietoa, alkaisin epäillä olevani ylikunnossa. En usko, että se on mahdollista. Tanssin tangoa, jotenkin, hetken, ja pyöräilin hissukseen takaisin. Söin leipää.

Makasin mummoni puusohvassa ja katselin miten ilma liikkui ja pikkuhiljaa aloin nähdä taas kauniisti. Kaapinoven vanha avaimen kanta näkyi huonekasvini Tertun (entinen työkaverini, joka sai yt:ssä kenkää) tummanvihreiden lehtien läpi. Seinä ja kaapinovi ja sen karmit hohtivat pehmeän vaaleina. Illalla aloin taas kuulla musiikin väreinä, vaikka euroviisut eivät aina olekaan oikeaa musiikkia.

Se on minun ominaisuuteni, että aina välillä pitää uudelleenkäynnistyä ja luoda itseni uudelleen. Joku voisi sanoa, että se on vika, koska se on pirun hankalaa, mutta ominaisuus tämä on. Ihan kuin Microsoftin tuotteissakin. Suhtaudun tähän prosessina tällä kertaa jotenkin positiivisen kautta. Sitä jos mitä voi kutsua kehitykseksi, paremman puutteessa.

Huomasin itkeväni, koska on asia, joka tekee minut surulliseksi kun muistan sen. Samalla olin iloinen, koska tajusin tuntevani pelkkää surullisuutta. En mitään ahdistusta, syyllisyyttä, turhautuneisuutta, pelkoa, jotain mitä ei osaa nähdä tai tunnistaa josta tulee paha ja riittämätön olo, vaan ihan vain surullisuutta. Minun pääni sisältä löytyi yksi lanka, joka ei ole solmussa kaiken muun kanssa, vaan erottuu ihan selkeänä omana säikeenään, alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Ihan sama, vaikka se on surullisuutta, se on kuitenkin ihan minun oma tunteeni ja tuntuu hyvältä tuntea jotain, joka on vain minun omaani.

Joskus yritän eristää itseäni ihmisistä, jotta ne langat eivät sotkeentuisi kaikkeen muuhun. En onnistu siinä hyvin. Olen ihminen, jolla on loputon kertomisen tarve. En tunne olevani olemassa, jos en jaa ja kerro tarinoita, ja silloin on vaarana, että tulee iso sumppu. Minun pitäisi purkaa sitä tarvettani tarinoihin jotka eivät kerro minusta niin suoraan, mutta en ole vielä oikein löytänyt siihen kanavaa. Joskus kirjoitan pöytälaatikkooni ja nautin siitä, mutta lopulta jonkun muunkin pitäisi ne asiat lukea, jotta se toimisi. Se ei vielä toimi. Kirjoitan liian outoja ja masentavia asioita, enkä vielä riittävän hyvin. Tämä blogi on yksi tapa kertoa, mutta tämä on liian lähellä minua.

Toivottavasti alan olla vähän erilainen ihminen. Että tulee uusia päivityksiä, joissa on parempia ominaisuuksia kuin entisissä. Haluan olla sellainen, joka ei koko ajan ole huolissaan monesta eri asiasta, sellainen, joka osaa keskittyä huolehtimaan yhdestä kerrallaan. Sellainen ihminen, joka osaa olla vähän enemmän kiinni, että on paremmin tuulensuojassa. Sellainen, joka ei varmuuden vuoksi pienennä itseään koko ajan.

Suorempi minä ainakin tiedän jo olevani. Sanon ääneen asioita. Niinkuin että haluan Valssimiehen. Sellainen toiminta, äänen jonkin asian haluaminen, on vastoin perimätietoani, ja tuntuu siksi lähtökohtaisesti vaaralliselta.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Mussa ei oo mitään uutta.

Jaksoin tänään vähän enemmän. En ollut niin väsynyt. Jaksoin ajatella vähän paremmin. Jaksoin olla päätymättä siihen tukehtumisen tunteeseen niin pian kuin yleensä. Jaksoin hetken olla huoleton. Käteni ja jalkani lämpesivät, energiani virtasuvat vähän paremmin.

Ehkä se johtui siitä, että fysioterapeutti pakotti minut lähestulkoon aseella uhaten venyttämään takakalvostoani. Se tarkoittaa ruhoni takaosan lihaskalvoverkostoa. Varpaista perseen kautta takaraivoon. Erityisesti lihaskalvot vasemmasta kantapäästäni ovat kireällä. Ehkä siksi, että kävelin eilen kolme tuntia taaksepäin, kyykysssä, pitkin askelin ja vähän vinossa vasemmalle. Tangoa. Olen kuulemma hämmentävän notkea näin kireäksi ihmiseksi, mistä huomiosta olin oikein ylpeä. Minulla on viha-rakkaussuhde itseeni kohdistuviin kehuihin.

Opin tangossa jotain uutta. En opi askeleita tai kuuntele ohjaavia sanoja. En mieti, että ahaa, pitääpä tästä lähtien muistaa, että oikeassa käännöksessä taasksepäin astuva painonsiirtoaskel voisi olla lyhyempi, niin käännös onnistuisi paremmin (keksin tuon knopin päästäni, en muista niistä yhtäkään). Katselen, miten tanssinopettajat ja erinomaiset tanssijat liikkuvat, ja kuvittelen sitten olevani joku heistä ja tanssin. Pystyn myös kuvittelemaan olevani äitini, ja tällöin leipomaan karjalanpiirakoita. En kylläkään ihan niin kauniita kuin hän. Vähän kuin automaattikirjoittajat joiden kautta henget soittavat pianoa. Joku sellainen kuvaili, että on kuin laittaisi pianoa soittavat hansikkaat käsiin. En ehkä muista tuota sanallisesti oikein, mutta muistan sen ajatuksen, että tunnistin tunteen. Siten minä tanssin. Kuvittelen olevani jokin muu kuin olen, osa musiikkia, ja sitten olenkin sitä. Laajenen niin, että siitä lähtien olen myös sitä.

Nyt katselin, miten kiinteässä tanssiotteessa, siinä, missä naisen oikea kylki on kiinni miehen rintalastan keskellä (tai mikä osa keskilinjasta siihen nyt osuukaan), nainen tanssii eteenpäin. Siis mies ottaa pitkiä askeleita taaksepäin, ja nainen seuraam rohkeasti harppoen oikea reisi ronskisti miehen jalkojen välissä. Nyt näin, miltä se ammattimaisesti toteutettuna näyttää, ja ei olisi tullut aiemmin mieleeni tanssia sillä tavalla, mutta nyt kun näin sen, uskalsin. Tuntui hienolta oppia uutta. Sain kehuja tuntemattomalta mieheltä, jonka kanssa olen tanssinut varmaan sata kertaa, että tanssimme sujui hyvin. Ei se tuntunutnut niin epäkorrektilta tanssiessa.

Törmäsin tänään Kaunomieleen melkein vahingossa, ja söimme hampurilaiset. En ole nähnyt Diivaa yli viikkoon, mutta minulla on lämmin tunne siitä, että hän on jälleen samassa kaupungissa kuin minä.

Minulla on lukemisen nälkä. Kirjastoon tuntuu olevan todella pitkä matka 800 metriä. Ehkä 900. Tarkistin kartasta. 850 metriä.

Toivottavasti huomennakin jaksan vähän enemmän. Huomenna menen ainakin kampaajalle, mikä on long overdue. Tänään kietasisin pääni etuosan hiukset hätänutturalle päälaelle takaosan retkottaessa sekaisina kiharaisina suortuvina niillä sijoillaan, joille tango ja nukkuminen ne jättivät, ja luulin olevani pikantti, trendikäs, persoonallinen ja rento. Oikein asustinkin itseni tuon tyylin mukaisesti. Tai siis minulle tuli kiire, ja puin mitä ensimmäisenä löysin, mutta olin ihan tyytyväinen löydöksiini, koska olen vihdoin muistanut pestä koneellisen mustia vaatteita. Sitten näin hiukseni takaapäin peilistä, ja tajusin olevani lähinnä homssuinen. Nuoremmalla naamalla tämäkin olisi toiminut ihan hyvin. En minä ole mitenkään erityisen ryppyinen tai ennenaikaisesti huonojen elintapojen vanhentaman näköinen, mutta jotain nuoruuden jäntevyydestä puuttuu kasvoistani. Ihan kuin kuva olisi hieman tärähtänyt, ja piirteet olisivat vähän sumentuneet.

Lauantaina kävin tanssimassa. Siellä oli paljon ihmisiä, paljon naisia joihin verrata itseäni. Olin täysin tyytyväinen itseeni, enkä olisi halunnut näyttää miltään osin erilaiselta. 16 kertaa käytetty kuminauhasta koottu puolihameeni oli aivan ok edelleeenkin. Sama naama, samat hiukset, sama nainen, mutta jotenkin olin vain ihan tyytyväinen. Olen iloinen siitä, että joskus olen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Once I had the rarest rose.

Kohtalolla on ollut kiire, kun se on viime kesän aikana punonut juoniaan, joilla sai johdatettua minut ja Valssimiehen samaan paikkaan samaan aikaan (siihen tarvittiin läjäpäin sattumia molemmilta puolilta). Ja kaikki tämä tietäen, että me olemme niin hitaita, noin ylipäänsä, kysymään edes toistemme nimiä. Sitten on ollut päänisisäisiä mörköjäni, jotka on pitänyt kiireesti ravistella nurkistaan liikkeelle, jotta voin kohdata ne keskilattian päivänvalossa tai edes hämärässä. Että voin arvioida tilannetta, tietää, mitä on vastassa, jos nyt en sentään vielä edes oikein ole taistellut. Jotkin möröt onneksi haihtuvat ilmaan kohdatessaan valoa. Kaikella tällä on ollut kiire, koska eteemme on koko ajan ollut pyörähtämässä aivan uudenlainen pykälä, jonka olen aavistanut tulevan, vaikken ole tiennyt missä muodossa. Että nurkan takana lymyilee jotain suurehkoa häneen ja sitä kautta meihin vaikuttavaa, jota en vielä tiedä. Ei hänkään tiennyt.

Ei siinä mitään, laittakaa tielleni vaikka mitä esteitä, suhtaudun niihin kyllä ymmärryksellä ja sinnikkyydellä ja näennäisellä mielentyyneydellä. Mutta älkää nyt herranjestas olettako, että puhuisin niistä ääneen, sen henkilön kanssa jonka kanssa harjoitan parisuhdetta toistaiseksi vielä ihan amatööripohjalta, mutta tosissani kuitenkin.

No, pakkohan se oli. Tai oikeastaan minä tiskasin, ja hän tuli keittiöön, ja aloin puhumaan jostain ihan muusta, mutta hän luuli minun puhuvan siitä Isosta Asiasta, jota minä olin jo vuorokausia onnistuneesti vältellyt, ja siinähän se keskustelu, osa I sitten oli. Jos olisin yrittänyt aloittaa sen, sitä ei olisi vieläkään käyty, mikäli se olisi ollut minusta kiinni. Yllätettynä teeskentelin kuitenkin riittävän sujuvasti, että minäkin puhuin samasta asiasta. Olimme asioista samaa mieltä.

Tanssimme sitten välissä, tositarkoituksella, foksia, hidasta foksia, tangoa, valssia ja hidasta valssia. Ajoimme pimeässä moottiritiellä, ja minulla oli hassusti sellainen olo, että on niin mukavaa, että meitä on kaksi. Hänen kanssaan en tunne olevani melkein yhtään väärin. Voi olla, etten yhtään. Minulla oli hiukset hyvin, joten olin muutenkin sopusoinnussa universumin kanssa, joten saattaa olla, että arvostelukykyni asian suhteen oli hämärtynyt.

Kaikesta tästä rohkaistuneena uskalsin lopulta itse aloittaa keskustelun, sen osa II:n. On se kuitenkin tavallaan helpottavaa, kun kaikki se, mitä ei ole sanottu ääneen, mutta mikä on olemassa meissä ja ympärillämme painavana, puhutaankin sittenkin ääneen, edes kerran, vain vähän vierailla ja oudoilla ja ehkä vähän väärilläkin sanoilla. Voi olla, että sanat ovat hänelle tärkeämpiä kuin minulle. Ovat ne ainakin periaatteessa selkeämpiä, ainakin jos ne eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mitä tuntee muuten. Maailma on hänellekin epämääräinen paikka, jossa ei ole kovin suoria seiniä. Pakkohan sen on olla.

Tänään hän soitti minulle kitaraa. Minulla ei ole enää mitään sanoja kuvata tätä.

Minun pitäisi pestä ikkunoita ja suunnitella kovasti juhlia. Leivoin harjoitusjuustokakun. Mangoisella päällisellä. Siinä on parantamisen varaa (päällistä oli liian paljon, pohja oli liian hajoava), mutta se näyttää yllättävän paljon siltä miltä pitikin. Paistoin myös munkkeja, ja tein ihan oikeaa ruokaakin. Myönnetään, leipomisen ja muun keittiöjumalattaruutena toimimisen määrästä voimme selvästi päätellä, että olen hieman ahdistunut.