lauantai 14. joulukuuta 2013

Likainen mielikuvitus.

Saleilu alkaa näkyä. Sen vaikutukset ryhtiini, vatsaani ja kannikoihini ovat ehkä vielä vasta viitteellisiä, jopa kuvitteellisia, mutta yhden selvän muutoksen olen huomannut. Olkavarteni, jotka tähän asti ovat olleet rehevät, laveat, kimmoisat kuin pullataikina, ja asettuneet Tarzan-asennossa levollisesti roikkumaan loivaan kaareen varsinaisen linjan alapuolelle, ovat nyt erilaiset. Niistä on ikään kuin erottumassa kaksi erilaista massaa. On se edelleenkin maatalon emäntämäisen turvallisen leveä osa, josta ei erityisemmin kohoa mitään kumpareita tai herneitä, ja sitten, tämän linjan alapuolella velttohan hetkottava ontompi osa. Se fläpättää, ja erotan sen pinnassa joitakin raskausarpien jäänteitä.

Olikohan tämä sittenkään yhtään hyvä juttu.

Olen nimittäin jo palkinnut itseäni mielikuvittelemalla kesää, sitä, miten vihdoinkin kehtaisin pitää hihattomia paitoja näyttämättä siltä, että asun asuntovaunussa, mutten omista autoa.

Nyt en ole niinkään varma, kannattaako tuotakaan amerikkalaista unelmaa toteuttaa.

Sen lisäksi törmäsin salilla työkaveriin. Niitä on kaikkialla.
Sen lisäksi hikoilen kamalasti. Luulen, että syy on ensisijaisesti paikallisen ilmastoinnin, joka on säädetty niin, että se luo valheellisen mielikuvan fyysisestä ahkeroinnista. Tai sitten peruskuntoni ei vain riitä säädylliseen saleiluun.

Aina kun nousen laitteesta, minua nolottaa se irtohien määrä. Ainoa paikka josta hikoilen vain kohtuudella, ovat kainaloni, koska käytän voimakasta antiperspiranttia. Hiki virtaa mm. selästä persuksiin asti. Hinkkaan sitten kauhuissani arsenkuviani penkeistä pyyhkeellä, ja pelkään näyttäväni todella epähygieniseltä. Eilen kokeilin lateraalista ongelmanratkaisua, ja asetin pyyhkeen alleni aina ennen istahtamista, ja se jos mikä tuntui oudolta. Mietin vallan kamalasti, mitä muut minusta ajattelevat. Olenko ehkä bakteerikammoinen? Jos olisin, minun pitäisi vaihtaa pyyhe joka laitteen kohdalla. Eli jos ne luulevat, että olen bakteerikammoinen, ne päättelevät myös, että olen myös tyhmä.

Oikeasti en ole bakteerikammoinen. Suhtaudun bakteereihin ystävällisen etäisesti, vähän kuin naapurissa asuvaan mielenterveyshäiriöiseen romaniin, joka ulkoilee moottorisahan kanssa. Ja minulla on hyvä vastustuskyky. Mutta ehkä mieluummin kuvittelisin, että muut luulisivat minun olevan bakteerikammoinen eikä esim. kärsivän hankalasta virtsankarkailusta. Tai muuten erityisen liukkaista ajokeleistä. Entä jos ottaisin mukaan pullon käsidesiä, ja voitelisin laitteet aina sillä ennen käyttöä, antaisiko se hyvän tekosyyn pyyhkeilylle?

Minua ei mitenkään kamalasti hirvitä edes se, että penkeillä olisi jo valmiiksi jonkun toisen hikeä. Totta kai niissä on. Ovenkahvoissa, hissien napeissa, kahviautomaateissa, kaikessa on vaikka minkälaista töhnää. Tässä on kyse ihan vain pelkästään siitä, mitä muut minusta kuvittelevat.





keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Any reference to persons living or dead are purely fictional.

Menin sitten lukemaan tuon Sirens-biisin lyriikat näin jälkikäteen. Hieno biisi. Pauhaa päässäni taukoamatta. Pään sisäinen radioni on juuttunut tuohon.

Olosuhteet olisivat mahdollistaneet saleilun eilen, ja olisi pitänyt mennä, mutta lusmusin. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna en pääse, ja lauantaina minulla saattaa olla väsy olo. Pistin lusmuiluni tyttärien piikkiin, eihän äidin muruset kestä olla puoltatoista tuntia ypökaksin kotona, ja sen, että tiskipöytää piti kiillottaa. Ja ulkona oli talvi, huono ajokeli ja uria tiessä ja pimeää. Periaatteessa sama syy, miksi aloin käymään salilla sen sijaan, että luottaisin siihen, että menisin riittävän usein ulos lenkille. Koska siellä on pimeää ja huono keli.

Lumitöitä olisi vallan mainiosti voinut tehdä myös, ihan noin niin kuin mentaaliharjoituksena, lunta oli jopa vain sopivan vähäsen. En tehnyt sitäkään.

Tein kyllä jonkinasteisia kuntosuuntaisia liikkeitä ja venytyksiä Diivan kanssa. Hän halusi esitellä henkilökohtaisen kunto-ohjelmansa, syyn siihen, miksi yhtäkkiä luukuttaa illasta toiseen Shakiran She-wolf-biisiä huoneessaan. Siihen tarvitaankin aika hyvä syy, olen harkinnut myös kirjallista lupaproseduuria ja muuta hidastavaa byrokratiaa. Jatkuva One Direction ei saa minua lainkaan niin huolestuneeksi lapseni sosiaalisesta elämästä ja mielenterveydestä.

Alle 35-vuotiaat jumppaohjaajat pitäisi lailla kieltää, oman turvallisuutensa tähden, vaikka kuinka olisivat verisukulaisia. Ärsyynnyin tilan ahtauteen, omaan heikkouteeni ja kömpelyyteeni, haljenneeseen peukalonkynteen, valuviin pikkareihin ja pyjamahousuihin, siihen musiikkin, kainaloihini, Diivan 8-pack-vatsalihassettiin, ja siihen, että jokaista liikettä piti tehdä vain 3-5 kertaa, kun jo siirryttiin seuraavaan mahdottomuuteen. Verenpaine ainakin nousi.

Minulta kysyttiin tänään, olenko laihtunut. En ole. Olen kuulemma hehkeä. Ehkä se kaikki verenpaine on kertynyt kasvojeni pintaverisuoniin, syvemmällä ei ainakaan erityisemmin tunnu mitään hehkutusta.

Tänään kävelin työpaikkamme koulutustilan ohi. Käytävälle avautuvasta ikkunasta näkyi jotain erikoista. Sen sijaan, että kuulijakunta nököttäisi pulpeteissaan rintamasuunta kohti valkokangasta, he istuivatkin täysin avoimessa tilassa, ringissä, ilman läppäreitä, kännyköitä, ja turvapöytää edessään. Kasvot kohti toisiaan, ilmeet järkyttyneinä. ”Hei, olen Teppo, ja minäkin olen insinööri.”

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kerrassaan hirveä.

Elämä jatkuu, ja salillakäynti. Sunnuntaina olin jo niin täynnä itsevarmuutta, että tehtyäni määrätyt kuviot hipsin muina naisina kasuaalisti vettä ruusunpunaisesta urheilumerkkijuomapullostani hörppien takanurkassa olevan venyttelylaitteen luo. Asettelin oikean jalkani ojolle, ja vedin rohkeasti kahvasta, kuin se olisi ihan jokapäiväinen juttu, uudet laitteet ja sen sellainen. Jalkani nousi 90 asteen kulmaan, ja venytys tuntui oikein mukavalta. En kuitenkaan löytänyt laitteesta sellaista vipua, säätöä, tai toimintoa, jolla olisin saanut jalkani jälleen laskettua ylhäisyydestään. Rauhallisesti ja varmoin ottein kokeilin jokaista liikkuvan näköistä osaa mihin ulotuin. Lopulta aina tartuin uudelleen siihen samaan kahvaan, jonka seurauskena venytyskulma kallistui yhä enemmän. Tuijoteltuani tovin kiinteästi nilkkaani, siitä säären yläpuolelta, kihnutin lopulta itseni vapauteen sivuteitse. Harkitsin asetella vuorostaan vasemman jalkani samaan asetelmaan, jonka olen taatusti nähnyt yhdessä Intian graafisten julkaisujen merkkiteoksista, mutta kun tajusin, että kaikki neljä muuta salillakävijää tuijottivat hieman liian lasittunein katsein ja pingottunein poskipäin ikkunasta ulos, lattiaan tai vastapäiseen seinään. Katsoin tilaisuuteni koittaneen ja luikahdin pukuhuoneeseen.

Työkaveri valisti minua. Jalkaa pitää painaa alas samalla kun vetää kahvasta, ja täten laite liikkuu myös alaspäin. Eihän se tullut minulle mieleenkään, että jos kerran venyttelyä varten on kehitetty ihan kone, sen käyttäminen vaatisi lihasvoimaa.

Diiva soitti isälleen:
- ”Voinko tulla tunniksi sinne, sillä aikaa kun äiti käy…..salilla.”
- ”Tuo ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta totta kai voit.”

Hah. Minusta on paljon ennakkokäsityksiä. Kun tytöt ovat joskus vuosia sitten kysyneet, missä äiti on (olin katsomassa jääkiekkoa), reaktio oli ”niin just. Lähti Norjaan. Hukkui puuronsilmään.”

Jääkiekko on sangen yleisöystävällinen laji. Nykyajan gladiaattoreita.

Äitiyspäivystys on saanut uusia muotoja, mm. kriisipuhelimen. Minulta kysytään eri aikoina mm. tajusinko ollenkaan, että joudun jatkossa tekemään itse lumityöt. Kyllä vain, tunnen suurta syyllisyyttä kun katson Diivan itkusilmiä. 15-vuotiaaseen nämä kohtalon iskut osuvat tosi lujaa, ja vähän luulen, että samalla vaivalla itketään myös se isän ja äidin ero vuosikausia sitten, jota hän oli vähän liian pieni vielä täysin käsittämään asiaa. Ja sitten itketään myös mahdollisesti sellaisen aikakauden loppua, jonka jälkeen tuleva uusi aikakausi ei enää ole niin selkeästi lapsuutta.

Minä itken vain, kun ajattelen Diivaa. Ja Diivan kanssa. Äsken käytimme yhdessä ruuvimeisseliä, mikä oli hitusen voimaannuttavaa.

Unissani juoksentelee hirviä. Hienoja, kauniita isoja haisevia hirviä, uroksia ja naaraita, vasoja. Syömässä, levolla, auton vieressä, tuvassa, kintereilläni. Selitykset hirville ovat lähteistä riippuen moninaiset. Minä pidän hirvistä, erityisesti suunnattomasti enemmän kuin hehkuvasilmäisistä susista jotka jolkottelivat pimeää latua myöten minua vastaan unissani aiemmin.

Rakastaminen on helpompaa, kun sitä ei tarvitse määritellä tai asettaa raameihin. En rakasta ollenkaan oikealla tavalla, tai riittävästi, näillä lövemuskeleilla ei raameja jaksa kannatella, mutta rakastan jotenkin kuitenkin. Onneksi siitä ei tarvitse luopua. Nyt kun raamit puretaan ympäriltä, se mitä tunnen on kaikki ihan tervetullutta.

Tältä tuntuu tänään. Eilen, kun pysähdyin liikennevaloihin, ja radiossa tuli tämä alkoi huimata. Kiljuin ääneen, hyvästi.

lauantai 7. joulukuuta 2013

One trick pony.

Aiemman blogini nimi, siinä selaimen otsikkorivillä, oli kaikkikeinotkayttoon. Juttujen focus oli hyllyvästi jossian painonhallinnan ympärillä. Ilmeisesti yritin nielaista laihduttamisen samalla tavalla kuin kissalle syötetään ehkäisypillereitä – kiedottuna johonkin herkulliseen, tällä kertaa kirjoittamiseen ja sen kautta erilaiseen yhteisöön. Joku jossain, jota en varsinaisesti tunne, ajattelee minusta jotain, eikö olekin huumaava tunne. Ja ehkä pystyn poseeraamaan edullisessa valossa, kun minusta näkyy vain osa.

Kun mikään muu ei auta, tarvitaan äärimmäisiä keinoja. Imetys toimi aikoinaan todella hyvin, mutta olen sittemmin estynyt toteuttamasta tätä konstia. Eikä matka imettäväiseksi yleensä kulje painonmuodostuksen osalta tasaista linjaa, joten en voi ihan yksiselitteisesti suositella tuota muille yritteliäille.

Sen sijaan kunnon parisuhdekriisi toimii aina yllättävän hyvin, ja sehän on vallan helposti toteutettavissa, jos näköpiirissä on edes riekale pitkäkestoisemmasta parisuhteesta.
Niin, paitsi että ei ole enää, paitsi ehkä joitakin käyttökelposia suikaleita, jotka laitan talteen myöhempää hyötykäyttöä varten. Nelikymppisenä sitä osaa jo olla kovin käytännöllinen.

En tiedä, paljonko tästä saa kriisiä edes revittyä. Ehkä syön vähän vähemmän ahdistuspakkopullaa jatkossa.

Enkä ihan vakavasti tietenkään ajattele tätä painonhallinnan kannalta. Halusinpahan vain avautua, ja kopsuttelin aiheeseen pitkin aasinsiltaa. Halusin nähdä asia julkisena ruudulla, vähän todenpana. Kun ei tapanani ole päivitellä facebookstatustani, suuntaan tai toiseenkaan.

Facebook on kyllä sangen outo keksintö. Jotenkin osaan tuntea siitäkin huonoa omaatuntoa, koska hoidan tiliäni niin huonosti. Eikä tykkääminen ole hämäläiselle mikään luonteva kanssakäymisen muoto. Kateus ja vittuilu ovat suomalaisille luontevampia imartelun muotoja.

Helpottunut olo. Muttei hilpeä.