sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Roaming around.

En ole ehtinyt kirjoittaa, koska olen leikkinyt kotia. Ihan vain leikkinyt. Laitoin pitkästä aikaa ruokaa, jollaista nimenomaan itsekin halusin syödä, joimme erinomaista luomuvalkoviintä ja katsoimme telkkarista visailuohjelmia. Seuraavana päivänä tiskasin ja palasin tyytyväisenä henkilökohtaiseen tilaani.

Ennen paluuta, yhtä niistä, jouduin suudelluksi Lidlin pihassa. Ei se niin yllättävää tai suuren taistelun tulos ollut, mutta periaatteessa vastustan jyrkästi tämäntyyppisiä julkisteatraalisia näytösluonteisia tunteidenosoituksia. Kun irrottauduin, tajusin, että melko lähellä meitä seisoo pariskunta, ostoskassien kanssa, ja he katsovat meitä hyvin hämmästyneinä suut auki. Elämäni vilahti silmieni edessä, kun kävin hyvin nopeasti mielessäni läpi kaikki tuntemani ihmiset, ja miksi tämä tilanne suhteessa heihin voisi olla kiusallinen. En tuntenut heitä, ja hetken ajattelin, että tämä ei olekaan oikeastaan kiusallista. Valssimies tunsi, ja esitteli meidät. Nimeni lisäksi hän kertoi minusta sen faktan, että olemme tansikavereita. Tuijotimme hetken toisiamme, minä myös Valssimiestä, ja mietin, kumpi meistä tuntee olonsa kiusallisemmaksi kuin toinen, juuri nyt. Täydensin tarinaamme kertomalla, että tässä näitte juuri rumban askelkuvioihin kuuluvan koreografian. Oudon pariskunnan mies sanoi, että nyt hän ymmärtää lavatanssikulttuurin suuren suosion Suomessa.

Lähdin ostamaan tomaattisäilykkeitä.

En jaksanut imuroida. Jaksoin juoda kahveja ja laittaa tiski- ja pyykkikoneen pyörimään, ja nyt minun pitäisi jaksaa laittaa pyykit kuivumaan.

Viikonloppu meni nopeasti, vaikka siinä olikin yksi ylimääräinen tunti. En ole varma, olinko osan siitä joku muu kuin minä, vai olinko vain hyvä versio itsestäni.









keskiviikko 26. lokakuuta 2016

And any old music will do.

Olen mahdollisesti ollut kiireinen, uninen tai muuten saamaton. En ole ehtinyt yliavautua henkilökohtaisista asioistani tänne, mikä on sangen kyseenalainen tappio. En kyllä ole tanssinutkaan kuin yhtenä iltana tällä viikolla, hidasta ja viipyilevää rumbaa, jossa harjoitimme vartalon kiertoja, lantion kahdeksikkoja, ja vietteleviä painonsiirtoja kavaljeerin edessä maata kohti kiemurtaen. En oikein ollut tuossa vaiheessa vieläkään lämmennyt kosiotanssin tiiviille ja lihaisalle tunnelmalle, joten koreografisena valintana tuo tuntui vähän kiusalliselta, 70+ herrasmiesten vaihdellessa otteessani.

Etsin äsken yöpukuani. En muistanut, että olisin laittanut sitä pyykkiinkään. Pyykkivuori on valtava. Katsoin purkamattomasta laukustani, piironginlaatikosta, peiton alta sängystä. Sitten huomasin, että se oli ylläni, farkkujen yläosana. Luulen, että töissä minulla oli jotain muuta.

Kesällä saattaisin käyttää tätä yöpukuani töissä. Se ei ehkä teknisesti edes ole yöpuku. Aika harvat yöasuni ovat.

Törmäsin todellisuuteen pari päivää sitten. Se vähän nasahti, mutta oli odotettavissa. Tämän jälkeen olen nukkunut, sikeästi ja siten, että olen jälleen unissani täysivaltainen unimaan kansalainen, en vain haahuileva varjo. Se on varsin hyvä etenemä. Tarvitsen uneni, vaikka todellisuuden kustannuksella.

Olen nyt kohta kaksi kuukautta vältellyt ruuanlaittoa mentaalitason harjoituksena. Olen kyllä satunnaisesti paistanut kaalta tai pyöräyttänyt papuisia herkkuja tai jotain hassua härkiksestä, muutamat lehtipihvit ja kanawokin ja pekoniin käärittyjä taateleita, ja äsken vegaanisen suklaakakun erityissuklaapohjalla, mutta noin niinkuin pieteetillä olen pyrkinyt pysymään poissa siltä morfiselta linjalta, joka kulkee ruokakaupan, jääkaapin, pakastimen, hellan ja tiskikoneen välillä. En enää oikein muista mitä ruuanlaitto on. Nälkä minulla on aina välillä. Tänään söin nälkääni kananmunan ja paahtoleipää, ja ajattelin, että laitan kohta ruokaa Kaunomielelle ja itselleni, ja unohdin sen taas.

Alan olla aika neitseellisessä tilassa mitä ruokailurytmiin tulee. Nyt jos kehittäisin itselleni sellaisen se voisi olla helpompaa kuin aiemmin, koska minulla ei ole mitään syvään juurtuneita huonoja tapoja jotka pitäisi kitkeä pois.

Tai no ehkä se, että mieleni tekee syödä kaikenlaista hyvää tämän tästä.





sunnuntai 23. lokakuuta 2016

If I give it a twist.

Saatan olla parisuhteessa. Tai seurustella. Tai mitä sitä tällä iällä tehdäänkään? En ole aivan varma tilanteesta, mutta kliinisesti tarkasteltuna useat merkit viittaavat moiseen toimintaan. Asian määrittelemättömyys kiehtoo minua kovin. Se ainakin antaa minulle syyn kiemurrella tyttömäisesti mielihyvästä aina, kun huomaan jonkin merkin, joka viittaisi suhteen olemassaoloon olemassaolottumuuden sijaan. Lisäksi tämä määrittelemättömyys käytännössä tarkoittaa, että en joudu törmäämään mihinkään arkisuuden tai kiusallisten realististen yksityiskohtien teräviin kulmiin, vaan voin lillua vaaleanpunaisessa hattarapilvessä ja kikatella. Olen oikeastaan päättänyt jatkaa näin mahdollisimman pitkään, ja piinata läheisiäni äkillisesti epähämäläistyneellä käytökselläni.

Ehkä kyseessä on kuitenkin jotain lyhytvaikutteisempaa. En tiedä, mutta epäilemättä saan asiasta selvän. Olen joka tapauksessa varma, että todellisuus saa minut kiinni ennen pitkää, ja maksan kaiken takaisin korkojen kera, mutta sehän on vain reilua.

Ja kyllä, elämäni tuntuu siltä, että liidän, en tiedä millä nopeudella tai suuntaa tai minkä kokoinen olen, mutta yllätteen joku toinen onkin samalla korkeudella ja liitoradalla kuin minä.

Samaan aikaan toisaalla vietin aikaa metsässä valmistellen pieniä kuusivauvoja talveen. Raivasin niille elintilaa vattujen, villiintyneiden marjapensaiden, heinien ja muiden kasvien sekaan. Koivujen ja leppien. Väistelin aitoa karhunpaskaa ja nautin siitä tunteesta, että nilkkojeni pienet lihakset ovat kuntoutuneet niin hyvin, että vältin usean nyrjäytyksen kun jalkani jäi postapokalyptisessa jääkaudenjälkeisessä maastossa kivenkoloihin tai tipahti kuoppiin. Join kahvia ja söin pullaa ja makkaraa ja nauroin, omien ihmisten kanssa.

Tämän jälkeen nukuin sohvalla koomassa, iltapäivällä. Sen jälkeen nukuin vielä melkoisen pitkät yöunet.

Diivan kanssa istuimme autossa 12 tuntia. Lauloimme Eriniä ja Bruno Marsia. Ja vähän muutakin. Höpöttelimme. Minä tuijotin tietä lasittunein silmin ja hymyilin typerästi suuren osan aikaa.









keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Joka sanan hiljaisen.

Ajoin tänään autolla pimeässä. Auto oli kevyt ja sulava - jotenkin tuo auto tuntuu aina talvirenkaiden jälkeen kevyemmältä, eikä kömpelömmältä kuin monet muut. Ihmettelin elämääni, Kaappimiestä, joka on ollut suuri yllätys. Puhun hänen kanssaan asioista, joista en kuvitellut voivani puhua. Siitä toisesta, joka ehkä on, ehkä en tiedä enkä halua kysyä vaan kellua edelleen tässä epätietoisuuden pehmeydessä mahdollisimman pitkään. Ei tällaista ole, missään todellisuudessa. Elokuvissa.

Tanssi oli taas hekumallista. Tanssin tangoa vanhojen lavakonkareiden kanssa. 60-75 -vuotiaita, harmaita entisiä teddyboy-tyyppejä. Pikeepaidat tärkättyinä, hyräily Old Spicen tuoksuisessa poskessa, harmaa katse jossain menneisyyden horisontissa. Ja se tango, aivan omat kuviot. Tempaa mukaansa, juoksuttaa vierellä, äkseeraa, tekee pistokäännökset tuplanopeudella, pysäyttää seisomaan korkealle ja odottamaan, joko saan hengittää, ja mihin suuntaan, ja antaa nöyränä odottaa kunnes vienti jatkuu. Mitään tällaista en ole oikeastaan toivonut kokevani julkisella paikalla, mutta en valita. Lopun taivutuksessa melkein hätäännyin, entä jos sydän tai selkä pettää, ja nauroin hervottomana. Halasimme ja kävelimme pois käsi kädessä.

Huomenna taas jotain. Vanhaa foksia, luulen. Ja matka toiseen mahdolliseen todellisuuteen, hetkeksi.

Sokerinsyömiseni riistäytyi hetkeksi käsistä. Sitten sain hetkeksi kerättyä tahdonvoimani haltuuni, kunnes Kaappimies tarjoili minulle leipomaansa toscapiirakkaa. Olen niin vietävissä.

Pelkään, että jonain näistä päivistä herään, ja huomaan olevani edelleen se ylipainoinen keski-ikäinen nainen, joka olin puoli vuotta sitten.







tiistai 18. lokakuuta 2016

Valoa lämmittävää.

Syksy on ollut kaunis ja lempeä. Pyöräily töihin ja takaisin on nautinto, eikä välttämätön paha.

Rumbasin eilen kolme tuntia, sydämeni kyllyydestä. Olin vihdoinkin alkeistunnilla. Kävin aiemmin jollain jatkotason tunnilla, ja oloni oli hieman kuin hukkuvalla, vaikka rumbassa onkin jotain samanlaista luontaista soljuvuutta kuin ranskassa, joka asettuu hetken sitä kuunneltuani kieleni päälle sopuisasti, siltä osin kuin muistan sanaston ja edes arvaan askelkuviot. Nyt sitten pääsin ihan alusta asti hinkkaamaan ensin time-steppiä ja sitten perusaskelta. Pari erilaista käännöstä. Viimeisellä tunnilla tein myös variaatioita muutamien konkarien kanssa. Rumbapappa erityisesti kunnostautui, olimmehan hänen keinonurmellaan.

Tällä viikolla tanssin viime viikonkin edestä.

Eilen pidin saattohoitoklinikkaa. Työtoverini kävivät hakemassa flunssarokotteet (No niin pojat, menkäähän piikille), jonka jälkeen katsoin hetken heidän peräänsä, etteivät pyörry tai muuten ala huonovointisiksi (ja tulkaahan sitten tänne saattohoitoon). Vitsi oli varmaan minun mielestäni parempi kuin heidän, mutta minulle hymyiltiin suopeasti.

Kerroinko muuten, että syyskuun halparuokailuni meni aivan persiilleen? Laitoin paljon vähemmän ruokaa, kävin paljon vähemmän kaupassa, tanssin kuin hullu, ja rahaa kului enemmän kuin piti, osittain myös ruokaan. Silti, tunnen henkisen napanuoran itseni ja jääkaappimme välillä venyneen rutkasti.

Eilen Kaunomieli tuli tavallaan yllättäen kotiin käymään (minä tiesin asian, mutta kukaan ei ollut kertonut sitä jääkaapillemme), ja meidän piti ensin mennä yhdessä ruokakauppaan. Sieltä kotiin päästyäni tajusin, että minulla olisi vain tunti aikaa laittaa ruokaa, syödä, ja valmistautua tanssitunnille. Aloin pilkkomaan kukkakaalta tarkoituksenani tehdä pikainen kasviskeitto. Pilkoin ja paistoin myös pekonia. Onnistuin luomaan jonkinlaisen poimun aika-avaruuteen, koska ruoka oli käytännössä valmis kolmetoista minuuttia myöhemmin. En ymmärrä, miten se oli mahdollista, mutta ilmeisesti en ole vielä hukannut kaikkia äitiyteen liittyviä supervoimiani, vaikka olen ollut jotain aivan muuta kuin päätoiminen äiti viime aikoina.

Marsuni johdatti minut salakavalasti tämän ääreen sunnuntaina. Mietin pitkään, kuka on tämä ihana ääni, josta tulee niin miellyttävät mielleyhtymät. Monen tunnin päästä sain mieleeni Ismon kasvot. En tunnu enää pääsevän pakenemaan iskelmää, vaikka kuinka yritän.


lauantai 15. lokakuuta 2016

Ennen kaikkea ylevää.

Tanssin reipasta foksia Proud Maryn ja Joutsenlaulun tahtiin. Ja vähän muutakin. Join vähän enemmän kuin ehkä joskus, muutakin kuin vettä, ja lattialla oli paljon ihmisiä. Aivan vastaavaa tanssin hurmaa en kokenut kuin viikko sitten, mutta pääsin sentään niputtamaan nilkkojani hitaan valssin askelissa. Katselin jalkatyöskentelyäni matalalla olevista peileistä ja olin tyytyväinen, vaikka oloni oli muuten turvonnut hassun ja liian vähätanssisen viikon jälkeen, ja hiukseni olivat keskinkertaisesti.

Nauroin ja höpötin. Yritin kovasti olla juuri sellainen kuin olen, ja saatoin onnistua. Nukuin taas liian pieniä pätkiä.

Neuvoin Poika II:sta teettämään itselleen tatuoimalla raidoituksen. En usko, että hän tekee niin.

Tänään menin Kaunomielen kanssa Claes Ohlssonille, ja ostin sieltä sen todistettavasti jo monta vuotta haikailemani laitteen, jolla olen musiikillisesti omavarainen. Marshallin kaiuttimen, johon osasin ihan bluetoothinkin saada toimimaan. Siinä jopa johdot ovat kauniit. Tuo näyttää hienolta ikkunalaudallani. Joskus vain pitää saada mitä haluaa.

Tarvitsen päähäni uutta musiikkia. Pearl Jam toimii kyllä, mutta tarvitsen jotain vähän järeämpää karkottamaan ruotsalaisen tekopirteän humpan tauhkan kovalevyltäni.

Laitoin ruokaa, nuudeleita ja kanaa ja paistettuja kasviksia ja caschew-pähkinöitä ja härkistä. Katsoin hömppää telkkarista. Pesin koneellisen mustankirjavia vaatteita ja tyhjensin vanhoja asioita jääkaapista roskiin. En jaksanut tyhjentää ja täyttää tiskikonetta vielä yhtä kertaa.

Luulen, että kun vielä nukun, jaksan taas keskittyä asioihin paremmin kuin ennen.


perjantai 14. lokakuuta 2016

Another day.

Vietin laadukkaan illan yhteistyökumppanin kestittävänä. Söin nieriää ja maa-artisokkamössöä ja join Chablista. Nieriä vähän jännitti minua etukäteen, koska kala aiheuttaa minussa usein hengenahdistusta, mutta tämä lajike oli uutena tuttavuutena varsin sopuisa ja tenhoava. Nautittuani ns. ilmaisen lounaan, joka tarjottiin n. päivällisen aikaan, siirryimme teatterille seuraamaan silmä kovana, miten 1700-luvun lopun Ranskassa juonitellaan ja rakastetaan.

Kari-Pekka Toivosen parhaat puolet olivat esillä lähes heti esiripun noustua. Mies nousi kylpyammeesta alasti, ja saimme kunnon tovin ihailla hänen pyöreitä ja kiinteitä pakaroitaan sekä ryppyisiä kassejaan. Olisihan se tuhlausta ja suoranaista yleisön harhaanjohtamista olla näyttämättä noita avuja, jos asia on mitenkään juoneen ympättävissä.

Tai no ei ehkä juoneen, mutta, no, kai se sitten kuului asiaan.

Jossain vaihdeessa näytelmää tajusin, että tästähän on se elokuva, jossa on Glenn Close ja Michelle Pheiffer. Miespääosan näyttelijää en muista. Ei haitannut. Kyllä tuota jaksoi katsoa, vaikka juoni ei ollut kamalan paljon kesäteatteria kummoisempaa huttua. Toisaalta minuun uppoaa tällä hetkellä mikä tahansa klisee ja teatraalisuus ihan tosta vain, ja otan ne vielä tosissani.

Tämän jälkeen en nukkunut enää aivan niin hyvin, kuin edellisen vuorokauden aikana, jolloin tirvahdin kunnon päikkärit ja sen lisäksi yhdeksän tuntia varsinaista yöunta. Nyt nukahdin vaivoin puoli yhdentoista jälkeen, heräsin kahdentoista jälkeen, otin melatoniinin, jonka vaikutus lakkasi puoli kolmelta, ja heräsin vielä neljältäkin. Olen levoton. Toisaalta, ymmärrän hyvin levottomuuteni syyt.





torstai 13. lokakuuta 2016

Say what you mean.

Tämä viikko on vaihteleva ja vähän kiireinenkin. Mukavia kiireitä, paitsi jotkin niistä askareista, jotka eivät edisty muiden, aikataulukriittisempien ja ehkä innostavampien tekemisyksikköjen ilmaantumisen takia. Pyykinpesusta ei tarvitse edes haaveilla, ja ne farkut, joissa on koppakuoriaispolvet ja joissa näytän aivan keskiaikaiselta moottoripyöräritarilta, olivat eilen sisäreidestä rikki kun tulin kotiin. En tiedä, kauanko asiantila oli ollut tuollainen. Toivottavasti ei kovin kauaa, olin siinä vaiheessa käyttänyt noita farkkuja kaksi vuorokautta lähes putkeen ja tuntenut oloni voittamattomaksi.

Singahdin Helsinkiin ja takaisin. Se oli virkistävää. Helsinki haisee ihanasti kaupungilta.

Olen nyt päässyt nukkumisen makuun. Nukkuisin miten ja missä vain. Nukuin lentokoneessa, ja aina kun hieman havahduin unesta venytelläkseni nolosti ja vaipuakseni sinne takaisin, näin ensimmäisenä edessäni istuvan julkimon takaraivossa pollottavan finnin.

Oulu ei haise kaupungilta, mutta tuntuu minun omaltani. Jolkottelin eilen kotiin tuttuja nurmikkoja pitkin, kapeita kujia myöten, kirkon portaiden kautta oikoen. Katujen kuluneet laatat tuntuvat minun omalta lattialtani. Minun askeleeni sopivat tänne. Puiden oksat pimeää taivasta vasten ovat olohuoneeni katto. Ilman on viileää ja pehmeää ja minua varten.

Kävin juomassa vihreää teetä. Ei siinä mitään järkeä ollut, nukkumisen sijaan käydä nyt varta vasten kaupungilla juomassa kuppi vihreää teetä. Mutta onhan se syy. Olen yhtäaikaisesti ymmälläni ja täysin varma siitä, mitä nämä tapaamiset tarkoittavat. En kysele ja johdattelen puheenaiheet aina jonnekin kauas kinttupoluille, hassuihin, yleisiin, kiinnostaviin mutta neutraaleihin aiheisiin. Saan siitä jonkinasteista huvia. Luulen, että tuo on passiivisagressiivista vittumaisuuttani, joka ilmenee melko harvoin, koska olen niin miellyttävä ja helppo ihminen sosiaalisesti. Paitsi, kun yrität tulla lähelle.

Tarvitsen jonkinlaisen äänentoistovempeleen. Kaiuttimet, radion, johon voi liittää laitteen, joka tuottaa musiikkia. En ole ehtinut tanssia enkä liikkua niin paljon. Syödä olen ehtinyt. Tarvitsen viikonlopun, jossa on päivä, jossa on vain musiikkia ja aikaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Match.

Tanssin. Ihan oikeassa tanssiravintolassa, oikeita perinteisiä tanssikappaleita, muita ihmisiä väistellen. Välillä nasevasti osuenkin. Osasimme peruskuviot hämmästyttävän pätevästi, ja olimme suorastaan melleviä, smug olisi kai oikea termi tuohon. Viime viikon foksiharjoitukset eivät menneet hukkaan. Erityisen iloinen olen siitä, miten hyvin hallitsimme hitaan valssin.

Artisti lauloi melko surkeasti, mutta hänellä oli innokkaita faneja lavan reunalla. Ja lyhyt, leveähelmainen hame.

Illan ainoiden humppien kohdalla mulkaisin kavaljeeriani varoittavasti, ja hän ymmärsi olla riskeeraamatta hyvää putkeamme turhaan.

Join vettä, ja lisää vettä, koska olin edellisenä päivänä jo täyttänyt alkoholikiintiöni turhan isolla määrällä kuivaa kuohuviintä. Kossuvissy olisi ehkä piristänyt minua illan mittaan, mutta toisaalta, tarvitseeko paatunut insomnikko erityisesti piristeitä puolen yön jälkeen?

Nyt sitten kärsin alkoholittomasta krapulasta. Aivan samaan tilaan olisin päässyt alkoholia ja euroja kuluttamalla.

Viikosta tulee tiukahko. Maanantaina ehdin kuitenkin tanssia. Nyt pesen pyykkiä, että selviän edes tiistain yli torstaihin.

Luulen, että tähän auttaisi nyt omenatuoremehu. Siinä olisi nestettä ja hedelmäsokeria.







lauantai 8. lokakuuta 2016

Tired of hiding my feelings.

Heräsin eilen aamulla 2.46, enkä saanut enää unta. Hyväksyin asiantilan, himmailin ja nautin joutenolosta, join kahvia, ihmismäistyin hitaasti ja lähdin töihin. Aamun aluksi kävin asiakastilaisuudessa. Olin siis asiakas. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja intiimi, ryhmäydyimme hieman ja jaoimme ajatuksia. Söimme laadukkaan aamupalan ja viihdytyimme semiälykkäistä alustuksista.

Tilaisuuden lopuksi kukin naisvieras sai mukaansa syksyisen kukkakimpun. Nämä kimput olivat olleet pöydissä ilonamme, ja ne sitten lähdön hetkellä pakattiin kevyesti. Olin aamulla pukeutunut sen verran rock-henkisesti, että pystyisin seuraavan vuorokauden aikana suorittamaan minkä tahansa sosiaalisen riennon tukevasti tyylilliseltä mukavuusalueeltani, koska minulla oli vahva aavistus siitä, miten elämänlankani tulisi solmuilemaan ja hapsuuntumaan. Mustaa mustan kanssa ja sitä rataa. Tähän asuun punavihreä, tyttömäisen sironkokoinen kukkakimppu toki sopi oikein hyvin.

Näin mielessäni sen palveluntarjoajan fasilitoiman ideointipalaverin, jossa on mietitty, että hei, tyypit, mietitäänkös ihan pohjia, myöten, että mitä me haluataan saavuttaa sillä, että me järjestetään tämä asiakastilaisuus? Minkälaisella fiiliksellä me halutaan, että meidän asiakkaat lähtee sieltä pois? Hyvällä fiiliksellä, tietysti. Että elämä on kaunista ja mukavaa. Että on sellainen vähän kohonnut mielenvire. Ja joku ehdottaa, että tilassa pitäisi olla kukkia. Ja joku toinen sanoo, että se on niin lyhyt tilaisuus, meneekö ne kukat hukkaan? Ja sitten he keksivät, että annetaan ne meille mukaan. Ja koska kyseessä on lämminhenkinen, positiivisuuden kehän sisäpuolella hyrisevä hyväksynnän ilmapiiri, kukaan ei sano ääneen, että tuo on muuten tosi outo ja epäkäytännöllinen idea.

Kävelimme siis pois tuulisen kaupungin halki kukkakimpuissamme kuin morsiusneidot. Parkkihallissa morjestelin tuttuja. Töihin tultuani kerroin käyneeni maistraatissa ruokatunnilla, ja sain onnitteluja. Kollega yli 20-vuoden ajalta halusi nähdä sormukseni. Oikeasti. Miehet eivät juorua, eivätkä useinkaan tiedä parisuhdestatustani. Taannoin, kun erosin ja vaihdoin nimeni, sain paljon onnitteluja naimisiinmenoon viitaten. Kiitin, ja käänsin ne hiljaa mielessäni ihan vain hyvän onnen toivotuksiksi.

Harkitsin, että kiipeäisin portaita parvelle, ja heittäisin kimpun olkani yli.

Lähdin töistä bussille. Seisoin pysäkillä kimpun kanssa, ja ystäväni mies ajoi sattumalta ohi, pysähtyi, ja poimi minut kyytiin. Heitti minut kampaajalle. Kävin sitä ennen videovuokraamossa ostamassa kasan karkkia ja pienen muistiaisen. Olin unohtaa kimpun kassalle. Ystäväni leikkasi hiukseni, hölötin hänelle asiani aivan maanisena, hän hädin tuskin ehti omansa päivittää, otimme kimpun ja kaahasimme kaupungin toiselle laidalle poimimaan kyytiin päivänsankarittaren. Ystäväni kukitti hänet tällä kimpulla. Päivänsankarilla on nyt tehtävänä kierrättää kimppu jonnekin eteenpäin.

Istuin pubissa, kakkukahvilla ja jammailin akustisen Whitesnaken tahdissa hyvin avaralla tanssilattialla. Lähettelin kovin kirjoitusvirheisiä whatsupviestejä, akku loppui tämän tästä ja latasin sitä baaritiskeillä ystävällisen henkilökunnan avustamana. Mietin, että elämäni on onnellista. Minulla on elämässäni ihmisiä, enemmän kuin koskaan. En jaksanut ihan kaikkiin kutsuihin vastata. Valvottuani 21 tuntia putkeen tulin kotiin, nukuin neljä tuntia, valvoin hetken, ja onnistuin nukkumaan lisää. Tänään näen perhettäni. Pesen pyykkiä. ruokin ihmisiä. Sitten menen tanssimaan. Yritän muistaa lavafoksin askeleet, ne kivat, jotka etenevät vauhdikkaasti ja jotka osasimme hyvin.



torstai 6. lokakuuta 2016

Stay up through the night.

Minusta tuntuu, että jos en ole tanssinut, minulla ei ole mitään kirjoitettavaa.

Sehän ei voi pitää paikkaansa, eihän?

Eilen en tanssinut. Tein töitä, ja niissä jotain itselleni poikkeuksellistakin, tulin kotiin, kävin kaupassa, pyöräytin punaisen vegaanikastikkeen ja ankkuroin ahterini sohvaan odottamaan valmista ruokaa. Diiva ja Poika II (Kaunomielen poikaystävä on siis Poika I, ja jatkan tarvittaessa juoksevaa numerointia, mutta olen kyllä kovin tyytyväinen nykyiseen miehityksen) valtasivat keittiön. Minulle tarjoiltiin aivan ällistyttävän hyvää vegaania munakoisolasagnea. Ripottelin toki päälle jauhelihaa, mutta olihan tuo kyllä elämys. Maut niin kohdillaan. Muskottipähkinää ehkä hitusen liikaa, mutta se oli minun vikani, kun ohjeistin huolimattomasti. Kun vielä ottaa huomioon, että kyseessä oli valmis resepti, josta Diiva iteroi pois maitotuotteet ja korvasi ne korvakuulolta, ja sen, että hän ei ole kovin paljoa keittiössä askarrellut, tuo oli nappisuoritus. Poika II:n saavutuksista keittiössä en juuri tiedä. Ainakin heiltä yhteistyö näyttää sujuvan.

Minulla on ihania ihmisiä. Ystäväni nauroi puhelimessa korvaani vatsanpohjanaurua täyden minuutin, kun kerroin hänelle tulevien treffieni virallisen agendan. Musiikkityyli, ja artisti, joka sitä edustaa, jonka maksulliseen esiintymistilaisuuteen olen menossa, aiheuttivat tämän. Olen jokseenkin samaa mieltä, mutta missä muuallakaan ihminen voisi päästä harjoittelemaan juuri oppimiaan humpan askelkuvioita? Vastoin kaikkia henkilökohtaisiin musiikillisiin mieltymyksiini kohdistuvia odotuksia en voinut muuta kuin vastata kutsuun myöntävästi.

Toinen ystävä ällistytti minut täysin. Näköjään kaikki on mahdollista, tai kaikesta voi ainakin puhua.

Valvoin taas yöllä hetken, tunnin. Nukahdin uudestaan, ja heräsin vain puoli tuntia ennen kellon soittoa. Kehityssuunta on parempi. Olen myös eilen onnistunut juomaan vettä. Minulla on ollut jatkuva nestehukka, mutta veden väkisinjuominen on tuntunut kovin hankalalta, se ei vain tunnu imeytyvän. Oloni on ollut sellainen, kuin yrittäisi juoda runsaasti vaikka on tiputuksessa (sain siitä todella huonon olon kerran, mutta minulla taisi olla myös sisäinen verenvuoto yhtäaikaa). Eilen onnistuin sitten tunnin ajan juomaan vettä, ja riipaisin enemmän kerralla.

Tänäänkään en tanssi, vaikka teoriassa se olisi mahdollista, ja useana perättäisenä torstaina olen tanssinutkin. Minun täytyy tehdä muita asioita välillä, ja torstain tunnit ovat minulle hitusen liian vaikeita. Roikun niillä mukana vaihtelevasti, mutta yleensä askelkuviot ovat tuolloin niin moninaisia ja rikkaita, että keskityn niihin aivan liiaksi, ja jälkituntumakseni jää se nolo ja anteeksipyytävä olo, etten taaskaan seurannut. Nyt otan rauhallisesti, ja uskottelen itselleni, ettei tanssi maailmasta lopu, vaikka pitäytyisin alemmilla tasoilla.

Niinä arkipäivinä kun en tanssi, minulle tulee nykyisin jo vähän neuvoton olo. En muista, mitä tein ennen. En aina muista edes pestä pyykkiä, vaikka se olisi elinehto, joka mahdollistaisi seuraavan tanssitunnin puhtaan paidan muodossa.

Tämän päivän biisi ei ole vielä alkanut soida päässäni. Tässä videossa tanssi voittaa biisin, mielestäni. Tuo nainen, joka on monilla Sian videoilla on aivan mielettömän ilmaisuvoimainen, tekeeköhän hän koreografiansa itse?


tiistai 4. lokakuuta 2016

I don't want to limp.

Tanssitautini pahenee. Olen ehkä selättämässä pahimman unettomuuden, mutta pakkomielteisyyteni kasvaa. Tänään, äärettömän kiehtova ideointipalaveri alkoi venymään yli ajan, eikä vieraileva tähti ottanut vihjailujan ajan kulumisesta todesta. Lopulta minun piti keskeyttää hänet tylysti sanoen, että anteeksi, minun täytyy nyt lähteä humppatunnille. Hän kysyi, mitä tuo tarkoittaa? Onko se joku koodi? Kollegani sanoi, että ei, kun se on humppatunti.

Vaihdoin vaatteet, poljin kotiin hengen hädässä, että ehtisin hieman syödä, vaihtaa vaatteet, lisät hiuksiini kammottaman määrän kuituvahaa ja kainaloihini uuden kerroksen antiperspiranttia. Olin ryöhkeä, ja tilasin itselleni kyydin. Kyyti sekoili sanoissaan, mahdollisesti hieman freudilaiseen tapaan.

Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia lämmittelystä ja askelten opettelusta onnittelin itseäni kohonneesta peruskunnostani ja hapenottokyvystäni. Seuraavat 100 minuuttia en ehtinyt tehdä niin, koska hikoilin hiuksistani ja selästäni, puuskutin ja vinguin, nauroin, pyörin käden ali ja tanssiotteessa ja yritin aivan hengen hädässä kuunnella kaikkia niitä hauskoja otteita, joihin minua väänneltiin humpan pyörteissä. Luulen, että kannatti lähteä, mutta kaksi tuntia oli tällä kertaa riittävästi. Humppa on rankkaa. Ja se tanssiohjaajan silmminnähtävä intohimo humppaa kohtaan on jotenkin kammottavaa.

Kotona rahnustin viimeisillä voimillani sohvalle Diivan viereen, ja taputin häntä olalle äidillisesti. Tai olisin taputtanut, mutta sen sijaan otinkin hämärässä olohuoneessa kädestä hänen poikaystäväänsä, jonka käsi oli tuolla samalla olalla. Hän sanoi, että voidaan mekin pitää kädestä kiinni, ei häntä haittaa.

Rajansa kaikella.

Minun pitäisi keksiä näille vävykokelaille jotkin nokkelat nimet, koska he alkavat vaikuttaa vakiokalustolta täällä mukamukamaassakin.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Valvoo vuoteellaan.

Myöhästyttyäni eilen onnistuneesti vain absoluuttisen minimaalisen ajan, ja näin varmistettuani maksimaalisen tehokkaan peliajan käytön, kotiuduin tapaamisesta, jossa olivat läsnä kaikki äärettömän kiusallisten ensitreffien ainesosat, kuten huono paikanvalinta, sietämätön musiikki, uteliaat puolitutut, joitakin pieniä epämukavuusalueita (yllättävän vähän), sekä ihmisiä, jotka eivät osanneet laulaa karaokessa edes Mörrimöykkyä, vasta hyvin aikaisin aamulla. Nukuin levollisesti kaksi tuntia ja heräsin jälleen täysin unettomana valkenevaan aamuun.

Väkisinmakasin äsken vajaan kolmen tunnin päiväunet, joilta herättyäni en ollut varma mikä päivä tai vuorokaudenaika oli. Olen kiitollinen tästäkin, mutta odotan pelolla iltaa, yötä, ja etenkin aamua. En näe, että se voisi olla jotain kahden ääripään väliltä; Herään joko taas kolmen-neljän aikaan valvomaan itseni alkoholittomaan krapulaoloon koko päiväksi, tai sitten saan vihdoin nukahdettua niin, että nukkuisin 36 tuntia putkeen nestehukan uhallakin, ja herääminen viimeistään klo 6.30 on ajatuksena cruel and unusual.

Aamulla, kun olin hereillä, ja äärettömän levoton, aloin katsoa asioita, joita oli kertynyt tallentavalle digiboxilleni, uudeta vanhempaan. Löysin Django Unchained -elokuvan, ja olin oikein iloinen. Se oli oikein hyvä, paljon kauniita ihmisiä, painavaa musiikkia ja kohtauksia, joissa asiat tapahtuvat hitaasti. Huumori nivoutuu vilpittömyyteen, sitä ei erikseen painoteta, vaan se on mukana luonnollisena ainesosana, ei aromivahventeena. Niin elämässäkin.



Tykkäsin, niin kovin. Pidän siitä Tarantinon elokuvissa, että niissä ihmiset ovat täysillä sitä mitä ovat. Tekevät mitä tekevät pieteetillä. Ovat pahoja tai hyviä tai on a mission.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Breathing.

Väkisinmakasin. Vaihdoin kyljeltä toiselle. Avasin ikkunan. Se auttoi, ja vaivuin jo hieman uneen. Ystävä laittoi viestin, jossa kyseli huolestuneena, että olenhan tajunnut, että olen tekemässä jotain pöljää. Joo, olen. Kiitos, että hoksautit.

Väkisinmakuutin itseäni lisää. Nukahdin, kunnes baarista kotiutuva nuoriso sai minut poikkeuksellisesti heräämään. Yleensä en herää ääniin, joihin en ole aikonut herätä. Olen täydellinen kumppani kuorsaavalle ihmiselle. Kävin kuuntelemassa kuulumiset, jonka jälkeen kuuntelin vielä ilmeisesti oksentamista ja suihkun ääniä.

Toimin intiaanioppaana kaupoissa. Vaatevaistoni on äärimmilleen virittynyt. Pystyn pelkästään keskittymällä lujasti haistamaan, mistä Oulun kaupasta löytyy tähän hetkeen täydellisin bilemekko. Tein myös monta muuta löytöä. Pikkujoulumekon itsellenikin, sellaisen mustan, syväänuurretun ja linjoilleni armollisen, jollaisen olen aina halunnut. Edullisesti vieläpä.

Nyt käyn saunassa, jonka jälkeen aion vallan poikkeuksellista vaivannäköä osoittaen föönata hiukseni, puunata naamani, juoda kahvit ja myöhästyä hillitysti sovitusta tapaamisesta. Toivottavasti hillitsen itseäni riittävästi, jotta myöhästyn. Olen viime aikoina ollut aina liian ajoissa kaikesta.