lauantai 24. marraskuuta 2018

I'll gladly surrender.

Olen puolivälissä pikkujouluputkeani. Yhdet takana, yhdet edessä. Heräsin, sovin Valssimiehen kanssa päivän logistisista järjestelyistä, vastaanotin kahvikupin ja uppouduin puoliuneen sohvannurkkaan. En potemaan krapulaa sentään, tällä iällä, koska olenhan maltillinen ihminen halutessani, mikä mainiosti tasapainottaa taipumustani vainoharhaan. Mutta ehkä vähän väsymystä.

Katsoin Amy-dokumentin, ja mietin, että minullahan menee aika hyvin. Hanskaan tämän tavistelun ihan ok. Hyvä näin. Toisaalta en ole myöskään äärettömän lahjakas magneettinen persoonallisuus, mikä tietysti vähän harmittaa. En ollut tajunnut, miten aitoja kuvauksia omasta elämästään Amy laittoi lauluihinsa.

Ihmisistä kertovia dokumentteja katsoessa minulle tulee aina hämmästys siltä, miten pieniltä heidän elämänsä näyttävät lähempää katsoen. Ympärillä on se kourallinen ihmisiä jotka merkitsevät, niin kuin kaikilla muillakin. Suuretkin kuuluisuudet siirtyvät huoneesta toiseen, tilanteesta toiseen, tuntevat väsymystä ja yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Ei heidän elämänsä levittäydy heidän itsensä eteen sinä samana maailmaasuurempana saagana kuin mitä me muut, ulkopuolelta, jälkikäteen näemme. Paitsi ehkä vanhana, taaksepäin katsoessaan, jos sattuu vanhaksi elämään. Amy ei elänyt.

Tuo dokumentti oli pelottavan hienosti leikattu. Välillä tuntui siltä, että Amy oli näyttelijä draamassa, ei oikea ihminen. Ehkä hän tavallaan olikin, ehkä ihmiset janoavat tarinoita niin paljon, että joistakin yksilöistä tulee tuon tarinanpalvontakultin ihmisuhreja, he menettävät oman elämänsä.

Sitten viestittelin Diivan kanssa ja sovin hakevani hänet. Pyörittelin vähän CC-voidetta pandasilmieni ympärille, taputtelin tönkkösuolattuja eilisenpäivänkiharoitani vähän sileämmiksi, pukeuduin näkymättömyysviittaan ja harpoin portaat alas.

Auto ei ollut parkkipaikalla. Olimmehan muutamaa tuntia aiemmin sopineet, että Valssimies ottaa sen, ja palaa ajoissa, jotta voin hakea (tai hän hakee) Diivan paikalle toimimaan stylistinani. Enhän minä sitä muistanut. Ehkä en hanskaakaan aina kaikkea niin särmästi kuin luulen.

Kävin kaupassa, hain croissantteja ja voita ja Doris-leivoskeksejä huomisaamun vielä suurempaa väsymystä ajatellen, ja tulin takaisin kotiin. Kävin suihkussa huuhtelemassa kiharani pois, jotta voin hetken kuluttua tehdä uusia. Tunnen hyvin suuresti suorittavani pikkujouluja.

Toivottavasti suoritan ne riittäävän hyvin.






perjantai 16. marraskuuta 2018

Haalarit jo nurkkaan jäädä sai.

Maailma menettää minussa loistavan vanhanpiian. Tai sellaisen yksineläjän. Sinkkuna ei ollut mikään erityinen jymymenestys, mutta minulla on monia ominaisuuksia, jotka soveltuisivat erittäin hyvin vakaumukselliselle yksineläjälle. Nyt sitten kuitenkin minulla on avomiesharjoittelija. Hän on hyvin kehityskelpoinen, ja joskus epäilen oman kehitykseni vastaavasti saavuttaneen lakipisteensä joskus menneisyydessä.

Tälläkin viikolla yhtenä aamuna heräsin, ja armeliaasti vastaanotin käteeni asetellun kahvimukin. Juon siis useimmiten ensimmäisen kupin kahvia nousematta vuoteesta vielä lainkaan. Joskus en avaa silmiänikään vielä tässä vaiheessa. Olen myös alkanut ulkoistaa herätyskellon toiminnot hänelle.

Heräilin ja jatkoin aamutouhuja, kunnes keittiöstä ilmoitettiin mitä kohteliaimmin aamupalan olevan valmis. Siirryin pöydän ääreen ja istuuduttuani munakokkeli-pekoni lautasestani katsekontaktietäisyydelle huomasin, että siinähän on päällimmäisenä, kuin herneenversona tai ruohosipuliroikkona suora musta hius. Loin soimaavan katseen avomiesharjoittelijaan. Miten tämä nyt tällä tavoin meni. Olen sinuun NIIIN pettynyt. Sitten hoksasin, että hänhän on kalju (suurimmalta osin omasta toimestaan). Eli mitä todennäköisimmin musta, keskipitkähkö hius ei ole hänen vaan omani. Partakarvat ovat kiharia, enkä ole vielä etsinnöistäni huolimatta noin pitkiä suoria karvoja hänestä muualta havainnut. Silti minusta ihan aidosti tuntui, että jollain tapaa tämä kuitenkin oli hänen vikansa.

Kuinkahan monta muuta vastaavaa asetelmaa lipuu päivittäin tietoisuudessani ilman, että edes pysähdyn pohtimaan mahdollisuutta, että omalle kontolleni kuuluisi mitään vastuuta tilanteiden kulusta?

Tänä aamuna hän kuljetti minut töihin ja autostapoistumissuudelmiemme lomassa toivotti rentouttavaa yksinoloviikonloppua. Minä vastaavasti toivottelin oikein turvallista ajomatkaa ja mukavia hautajaisia (sukulaisen, ei omia). Ja sitten kirmasin kantapäät ilmassa puolelta toiselle yhteen napsuen lätäköiden yli kohti työpäivän jälkeen koittavaa ihmisvapaata viikonloppua.

Ah, omaa aikaa. Kaksi päivää. Kaksi ihanaa isoa ämpärillistä vaniljakiisseliä.

Vaikka mahtuuhan tähän varmasti ihmisiä. Kaunomieltä ja Diivaa, ja poikia. Lautapelejä, jos onni suo. Teen taas kerralla kaiken sen, mitä olen aina haaveillut tekeväni jos minulla on aikaa itselleni. Siivoan perusteellisesti kaikki kaapit. Konmaritan. Askartelen joulukalentereja, tiskaan ainakin viime viikon tiskit, luen ja kirjoitan ja katson ihania elokuvia ja kuuntelen musiikkia ja käyn pitkillä kävelyillä ja joogassa ja uimassa ja venyttelen runkoani puoleen jos toiseen ja syön vihreitä vihanneksia ja teen jotain uutta ja yllättävää ja luovaa ja löydän sisäisen lapseni ja aikuiseni ja dalailamani ja Kaunomielen sanoin herään sunnuntaiaamuna kokonaisvaltaisesti parempana ihmisenä vaivautumatta asian suhteen juuri lainkaan.

Tai sitten en varsinaisesti pukeudu lainkaan koko aikana ja pelaan Älypään värisudokuja ainakin 50 yhteen putkeen.

Ja kyllä minä niin tykkään siitä avomiesharjoittelijasta, vaikka tykkään yksinolostanikin.

Mietin kovasti musiikkia. Melkein kaikki kuullostaa nyt teeskennellytä ja kornilta. Tämä ei kai liity mihinkään, mutta Annien ääni on kaunis.


torstai 15. marraskuuta 2018

Se malja vain sua oottaa.

Tänään tunsin hetken mukavuutta epämukavuuden sijaan sen asian suhteen, että en ole kirjoittanut. Tähän asti olen tuntenut asiasta vain epämukavuutta. Kaipausta, tyhjyyttä, sellaista oloa, että olen turha, ja menetän itsestäni jotain, jos en katsele maailmaa kirjoittajan silmin. Tänään sitten hetken ajan oli olo, että entäs sitten, olen tehnyt jotain muuta, paljon jotain muuta, keskittynyt muihin asioihin. Ollut oikeasti olemassa enkä vain elämäni tarkkailija. Ei se kirjoittaminen tai kirjoittajan silmin näkeminen mihinkään kuole, sehän on aina ollut. Eikä asiat ole niin vakavia.

No jotkin asiat ovat vakavia, ja silti arkisia.

Sormien lävitse on lipunut lukemattomia pikku anekdootteja, jotka olisin voinut vuodattaa tänne. Muistankohan niistä yhtään.

Eilen istuin puhelinpalaverissa, luurit päässä, keskityin, mutta myös pitkästyin. Tunsin tarvetta multitaskata. Nykyinen työelämäni ei oikein anna mahdollisuuksia yleensä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pariakymmentä sekuntia pidempää aikaa, ja nyt harjoituksen puute sitten kostautui.

Tarkastelin sormenkynsiäni. Ne ovat osittain mustat, sen saman ginatricot-alekynsilakan peitossa kuin jo pari vuotta sitten. Hämmentävästi se 1,5 euron hintainen lakkapullo ei lopu eikä kuivu. Aina välillä se katoaa, ja löytyy sitten jonkin unohdetun meikkilaukun sivutaskusta tai vähänkäytetyn matkalaukun pohjalta.

No, nyt sitä oli sitten kynsissäni ekotrendikkään vajanainen määrä. Käsissäni oli myös musta tussi, jolla olin jo sipaissut hienon rivin signeerauksia läheisen vihkon sivulle, piirtänyt egyptiläistyylisen kissafiguurin (tällä kertaa en vatsaani), sekä vahvistanut post-it lappukasan takapaperin logossa olevat ääriviivat. Sitten minä tietenkin väritin tussilla puuttuvat kohdat sormenkynsistäni. Ja ihastelin lopputulosta, miten kauniin kiiltävät ja mustat ja eheytetyt kynteni yhtäkkiä olivatkaan.

Hetken tunsin olevani kovin siisti ja simpsakka.

Sitten vähän myöhemmin vessan peilin leikkaussalivalaistuksessa huomasin, että kasvoni olivat täynnä mustia tuhruja ja viivoja. Niitä löytyi myös valkoisesta työpöydästäni ja ovenkarmeista.

Pesin käsiäni tarmokkaasti, ja hinkkasin myös kasvojani märällä käsipaperilla kahdesti loppupäivän aikana.

Joskus olisi aiheellista harjoittaa iänmukaista käytöstä, tai olla ainakaan taantumatta päiväkotiasteelle.

Muutenkin olen kieriskellyt jonkinasteisen ikäkriisin kourissa, jälleen, numerojohdannaisesti. Olen lääkinnyt itseäni hämäläiseen tapaan muistuttelemalla, että asiat voisivat olla vielä huonomminkin, ja uskotellut itselleni, että oikeastihan minä olen 52 (enkä 46), joten ei mitään hätää, tunnenhan itseni suorastaan hyväkuntoiseksi viisikymppiseksi. Sitten kun välillä muistan oikean ikäni, huolestun, 46 ja 52 on oikeastaan ihan sama asia, eihän siinä ole mitän eroa, totta KAI minä olen ihan samanlainen seitsemän vuoden kuluttuakin, mutta entä jos en olekaan?

Ja siinä sitä taas kieritään portaita alas kohti ahdistusta nuorekkaat nahkahousujäljitelmät paukkuen. Sellaisiinkin olen siis sortunut. Ja käyttänyt julkisessa tilanteessa jos toisessakin. Teatterissa, jossa jälleen oli lähestulkoon vain naisia katsomossa, sekä konsertissa, jossa pukeutumisunivormu oli bändikuvioitu musta huppari. Minulla oli viisaasti musta paita, ja ihan melkein tunsin kuuluvani joukkoon. Paitsi sen hetken, jolloin lepuutin silmiäni ihan vain hetken löytämälläni penkillä istuen. Children of Bodom oli kiinnostava tuttavuus silti.

Käytin myös omituisen avokaulaista mustaa mekkoa muutenkin täydessä tällingissä ja tanssin aamuneljään asti vieraassa kaupungissa korkokengät jalassa. Se oli huisia. Jälkeenpäin katsoin valokuvia, joissa oli monia pelottavia hahmoja, Halloween-tyyliin, ja mietin pitkään, missä olen tuonkin nähnyt. Siis itseni. Sehän oli Karen!



(kuva täältä)

Seuraavana päivänä tapasin siskoni, seurueeni kanssa, ja hän totesi jälkeenpäin, ettei ole vähään aikaan nähnyt tuon ikäisiä ihmisiä noin krapulassa.

Jokainen hörppy ja hyppy tuli tarpeeseen. Oikein tunsin selässäni, miten fyysinen ja henkinen vetreys palaavat tähän ruotoon.

Nyt kun vielä selviäisin läpi pikkujouluputken (2 päivää peräjälkeen) voitokkaasti ja hyvävoimaisena kohti väistämätöntä kaksintaistelua joulumörön kanssa. Samalla haaveilen edelleen uudenlaisesta asuinmuodosta. Nyt haaveeni ovat saaneet jo muodon ja koon, käytännön toteutuksessa vain on resurssien aiheuttamia hidasteita. Uskon kuitenkin, että asiat alkavat jälleen loksahdella kohdilleen. Vähän kuin polvilumpioni välillä vaelleltuaan liian korkealle tai matalalle.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia. Päivitin vihdoin spotifyni maksulliseen versioon. En kuitenkaan juuri nyt kuule päässäni mitään, mitä haluaisin jakaa tähän. Joskus toiste.