Lady of reduced circumstances.

Otsikko viittaa Jane Austenin tuotannossa silloin tällöin viitattuun ihmisryhmään; naisiin, joiden mahdollisuudet elää säädylleen totutulla tavalla ovat syystä tai toisesta kaventuneet. Usein he joutuvat turvautumaan aivan uudenlaisiin keinoihin selviytyäkseen muuttuneissa tilanteissa.

Valahdin poikkeustilaan ensin vähän helpottuneena. Olin väsynyt. Uupumusta kertyy aina ajoittain ja tuo osui juuri sopivaan aallonpohjaan vajoamisen kohtaan. Kotoilin lähes tyytyväisenä pari viikkoa.

Viime viikon sitten vietin jonkinasteisen raivon vallassa, tajusin, että kyllä vain, arjessani, elämässäni normaalisti on kuin onkin asioita, jotka auttavat minua palautumaan. Minulle palautumiseen ei riitä uni, ruoka, reporankana makaaminen tai suorituksenomainen kävely ympäri, ympäri ja ympäri järveä. Tarvitsen ihmisiä, sattumia, mielleyhtymiä, näkymiä oman laatikkoni ulkopuolelle, uusia ajatuksia jotka saavat minut irtautumaan niisstä lieoista joissa kovin kiltisti yleensä arkeani puurran.

Vietin päivän tai toisenkin kotitoimistossani puurtaen, ja sitten vain odottaen seuravaa työpäivää. Suorittaen toki niitä askareita, joita hyveellisen, itsestään ja hyvinvoinnistaan huolehtivan henkilön kuuluukin tehdä näinä poikkeuksellisinakin aikoina.

Sitten heräsin eräänä aamuna, ensimmäisenä ajatuksenani "minkähänlainen se korona olisi, ja mistähän sen voisi saada?" Lupaan, en silti mene nuolemaan keskustan ostoskeskuksen yleisten vessojen ovenkahvoja. Ainakaan vielä.

Eilen sitten oikein tieten tahtoen hankin kaipaamaani ihmiskontaktia, läheisyyttä, silmiin tuijottelua, sitä, että joku on kiinnostunut minusta, vain minusta, kyselee henkilökohtaisia asioita ja kuuntelee vastaukseni herpaantumatta. Tulee lähelle. Näin virusaikana säilytimme kuitenkin säädyllisen etäisyyden, eikä edetty esim. silmänpainemittauksiin asti, mutta optikkokäyntini oli kyllä muutoin hyvin tyydyttävä.

Tämän jälkeen kävin vielä kampaajalla, mikä oli täysin luksusta. Projekti on nyt valmis! Tai ainakin melkein. En ole ihan Morticia, mutta käytännössä omanväriseni, vaaleilla latvaraidoilla. eikä minulla ole enää otsatukkaa.

Illalla sain kutsun the Soundsin keikalla. Toki lähdin, ja olin aika vaikuttunutkin bändistä, vaikka livelaulanta oli osittan riipivää. Join oluen henkilön kanssa, joka varmaankin, poikkeustilan ahdistama kuvittelee olevansa eronnut vaimostaan ja luulee minun uskovan tämän myös. Leikin mukana hienotunteisesti, olosuhteet huomioonottaen. Hän asuu kellarin mancavessaan. Siltä hänen kuvansa ainakin näyttävät. Musiikkimakumme ja uteliaisuutemme osuvat yksiin ja viihdyin. Tänään tapaamme Nelivitosen Maustettöjen keikalla, hänen vuoronsa tarjota olut.

Kyllä, näissäkin olosuhteissa on pakko oppia pärjäämään. Luukutan nyt kotona Panteraa, Megadethia ja Mötörheadia. Sen pitäisi inspiroida minut siivoamaan asuntoni (toimii usein). Nyt laiskottaa. Kaunomieli tulee kohta käymään. Ajattelin, että voisimme yhdessä purkaa takapihan vanhat, rumat ulkovalaisimet pois. Se voisi olla elähdyttävää.

Unessani olin kotona, jossain kotona jossa en ole koskaan asunut. Siellä oli leivinuuni, lisäsin puita. Tiesin, että Isäntämies on jossain moottorikelkkansa kanssa. Mietin, että tulee kohta kotiin, ja juomme kahvit. Ehkä me jatkamme kesken jäänyttä elämäämme jossain toisessa ulottuvuudessa.

Once upon a time in Hollywood.

Bluesbändi virittelee soittimiaan baarin nurkassa. Yksittäisiä sointuja, näppäilyjä, aina välillä pidempi haikea venytys. Matalaa puhetta, vähän, koska nuo tyypit tietävät toisensa ajatukset kuin omat taskunsa jo ennestään. Tilassa vähän kaikuu vielä, ilman asiakkaita. Iltapäivän aurinko antaa pikkuhiljaa laiskuudelleen periksi ja nurkkiin alkaa kerääntyä se melankolinen mutta miellyttävän painava tunnelma jonka ääreen kanta-asiakkaat alkavat kohta kerääntyä lämmittelemään elämän runtelemia luitaan.

Ovi käy - asiakasko? Tuskin. Olen selin oveen, mutta baarikaapin heijastuksesta näen miehen siluetin, harteikas, askel epäröi sen verran, että arvaan hänen olevan paikassa ensimmäistä kertaa ja yrittävän totuttaa silmiään hämärään. Aivan kuin täällä aina olisi savua, vaikka tupakointi kiellettiin jo vuosia sitten.

Ehkä se on se tarjoilemani savunhajuinen viski, jonka aromit ovat jääneet kiemurtelemaan ilmaan.

Mies kävelee tiskille, istahtaa baarituolille raskaasti, hitusen lysähtäen. Pitkä päivä, tai vuorokausi, tai parikin. Parransänki varjostaa vähän kalpeaa ihoa, ryppyinen, keskihintainen puku ja siinä päällä hieman pölyinen ulsteri. Rypyssä sekin. Niskassa näkyy vähän katoavaa rusketusta, lomasta on jo aikaa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle hitaasti, lantioni keinahtaa, käännähdän ja luon katseeni häneen. -"What can I do you for, detective." Sillä eihän hän voi olla kuin poliisi, tähän aikaan, tällä seudulla.

-"Good evenin', miss. Have you seen this man?" Mies kaivaa povitaskustaan kulmasta jo taittuneen kuvan, ja lätkäisee sen baaritiskille. Huokaa, haroo kiharaisia, tummia hiuksiaan, jotka ovat jo ennestään sekaisin ja luo vaivihkaisen, kaihoisan katseen viskipullojen rivistöön.

Lasken lasin ja pyyhkeen kädestäni, kumarrun kuvan ääreen verkkaisesti. Harmittelen, etten hoksannut avata kireän paitapuseroni ylintä nappia huomaamatta, vielä selin ollessani. Vilkaisen miestä mustien tekoripsieni alta ja siristän sitten silmiäni nähdäkseni kuvan tarkemmin.

Vaaleaa kangasta vasten retkottaa lihaisa pää, posket ovat valahtaneet pään molemmin puolin. Mies on kalpea, hieman mukiloidun näköinen. Hiukset ovat kuin kyljyksellä sivellyt, risuinen parta ei peitä kokonaan sen alta kuullottavaa ihoa. Silmät ovat puolittain auki jähmettyneenä tuijotukseen, suupieli on auki myös toisesta reunastaan ja näyttää kostealta. Verta?

-"Hmm. I don't know...should I?...maybe...not. I don't think so. Definitely not a regular. No. Absolutely not. What was I thinking."

Tuollaisia kuvia suomalaiset miehet laittavat itsestään Tinderiin. Oikeasti.



The Wire on hyvä sarja. Suosittelen.

They were clouds in my coffee.

Isäntämiehen linjakas siluetti näkyy nyt jo aika etäällä horisontissa. Hämmentävä kokemus, jota en jättäisi väliin. Hänessä oli jotain sellaista niin perinpohjaista vakavuutta, että se kiehtoi minua, tuntui siltä kuin tosi pitkästä aikaa paikalla olisi joku aikuinen. Jokin tuossa kuitenkin oli mahdotonta, ainakin näissä olosuhteissa. Ehkä juuri se perinpohjainen vakavuus.

Elämä kotitoimistolla on tylsää. Sitä se nyt vaan on. Ei ole sellaisia spontaaneja vaihtelevia tilanteita, joista syntyy harhautuksia elämän normaaliin, luojan kiitos monotoniseen toistoon. En minä kyllä edes haluaisi jatkuvaa tulitaistelua, tulipalojen sammuttamista, tulipalokiirettä, tulistumista, tulennielentää harjoittaakaan, vaan tykkään enemmän sellaisesta vaniljakiisselistä, jos vaan voisin aina välissä syödä vaikka sourcream and onion -kuorrutettuja suolapähkinöitä.

Pääsiäisenä sentään sain houkuteltua tyttäret ja pojat tänne luokseni, grillaamaan (räntäsateessa, urhoollisesti) ja etsimään piilottamiani pääsiäismunia. Kyllä, heidän keski-ikänsä on kohta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta se ei estä minua kohtelemasta heitä lapsina. Tai ei heidän tarvitse olla lapsia, riittää, että etsivät niitä pääsiäismunia kun vaaditaan ja syövät kiltisti pullaa jos leivon.

Nyt leivoin sitruunaista juustokakkua. Se ei mahtunut jääkaappiini (= vittumaisuuden tetris), koska en tässä koronaeristysolosuhteessa, jossa ainoa sallittu sosiaalinen aktiviteetti on ruokakaupassa käynti, pysty lainkaan hillitsemään ruuanostamisviettiäni. Olen kuin keskikokoinen, mutta hyvinsyönyt kiiltäväturkkinen orava, ja kauppareissu tosisensa perään tungen pakastimeeni lisää pähkinöitä (lihaa), ja jääkaappiini muita ruokatarvikkeita.

Kyllä minä yritän olla hamstraamatta, ja erityisesti yritän syödä kaiken mitä ostan ennen kuin se ehtii pilaantua.

Alan tuntea itseni ikäisekseni totuttuani jatkuvalla syötöllä meikittömään, vaaleakulmakarvaiseen hätäpuoliponnarihabitukseeni. Koska eihän minun takiani tarvitse vaivautua, vaikkapa meikkaamaan aamuisin. Vaihdan kyllä aamuisin vaatteet, puen aina pikkuhiljaa nyppyyntyvän toimistohupparin ja edustuskelpoisimmat pyjamahousuni. Joka päivä.

Tänään olin kyllä aika skarppina, ja laitoinkin jalkaani jumppatrikoot, jotka saavat pakarani näyttämään keilapalloilta. Niissä on sellainen jännä marmorikuvio.

Olen menettämässä otteeni todellisuuteen. Suunnittelin lampsia läheiseen halpamyymälään. Päätin olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa (oikeasti olin haaveillut tuosta eksoottisesta, mittaamattomia mahdollisuuksia tarjoavasta löytöretkestä koko päivän) ja suorittaa aktin trikoissani ja hupparissa, koska ne olivat jo ylläni. Siihen lisäsin ainoan takin, joka sekä ei ole liian kuuma hupparini kanssa että mahtuu sen yli, eli overoverkingsize villakangastakkini, ja sitten vielä aurinkolasit. Näytin mielestäni ihan joltain bloggaajalta, vapaapäivänään. Sitten olin aivan pihalla siitä, mitkä kengät minun pitäisi laittaa. Laitoin sitten musta, tukevat nastakenkäni, koska ne soveltuvat kävelemiseen, tai näin ajattelin. Kummallisen mummomainen valinta. Sitten poistuin talosta ja huomasin, että lumi ja jää oli sulanut pois. En jaksanut välittää. Se on huolestuttavaa kun en jaksa välittää. Tiedän useasti kammenneeni itseni sivuun siitä kaltevasta luisusta, joka viettää kohti masennusta, ihan vain tarmokkaasti alkamalla tarkastella vaatekaappiani ja miettimällä, miten voisin tuntea oloni paremmaksi näyttämällä jotenkin erilaiselta. Pinnallista ehkä, mutta mitä hyötyä olisi syvällisestä masennuksesta.

Halpamyymälästä ostin sellaisen edullisen mutta vallan riittävän toimivan laitoksen, jossa on kolme pientä patteria ja tahmeitä lätkiä joita voi laittaa vaikkapa plantaarifaskiitista kärsivän kantapäänsä läheisen akillisejänteen molemmin puolin ja saada lievitystä pienimerenneitosyndroomaansa. Ah, tämä on niin paljon helpompaa, tehokkaampaa ja nopeampaa kuin venyttely.

Kyllä minä venyttelenkin.

Tämä soinut päässä jo viikon. 70-luvulla vihasin progea.