maanantai 22. toukokuuta 2017

Darling its better down where it's wetter.

Olen diagnosoinut itselläni ylirasituksen. Kokonaisvaltaisen sellaisen. Ensin epäilin fyysisistä oireista johtuen ylikuntoa, mutta vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana liikkunut oikein mukavan määrän ja mielelläni, selitys ei silti ollut lainkaan uskottava. Todennäköisempi selitys on, että olen ihan vain tavallisesti ja tylsällä tavalla väsynyt, monesta eri syystä. Kuinka kummallista, että menee 44 vuotta, ennenkuin tajuaa, että asiat liian suurina pitoisuuksina väsyttävät, vaikkei niihin liittyisikään aina mitään erityisen toksiinista.

En varsinaisesti lepää, koska sen yrittäminen aiheuttaisi minulle todennäköisesti enemmän ongelmia kuin lepäämättä jättäminen, mutta yritän tehdä palauttavia mielikuvaharjoituksia. Nukkua ja tehdä kivoja asioita. Pitää tehdä myös työläitä asioita, ja ne ajoittain hieman takkuavat noin niinkuin suorituspuolella, mutta yritän ottaa asian kerrallaan. Kuten ylioppilasjuhlat. Minulla on hieno suunnitelma siitä, mitä kaikkea niihin liittyy. En ota stressiä siitä, että stressaisin liikaa. Stressaan joka tapauksessa, yritin tai en. Ihan sama vaikka stressaankin, kunhan vain saan kaiken suoritettua ja olen siihen tyytyväinen. Nautin minä siitäkin. Nautin stressaamattomuudesta sitten eri kerralla joskus muulloin, kun minulla ei ole ylioppilasjuhlia järjestettävänäni. Jos joku tulee vielä kertomaan minulle, miten voisin tehdä asiat helpommin ja olla stressaamatta, saatan olla ainakin henkisesti väkivaltainen. Leave me alone, I know what I'm doing.

Olen kevättalven aikana, lähinnä työpöytäni ääressä itseäni uudelleen ja uudelleen kylmäkäynnistäen syönyt sokeria turboahdetussa muodossa, mm. n. 45 twix-patukkaa. Sitä hetken ehdin jo ihmetellä, että minne ne kaikki oikein hävisivät, mutta kas, löysinkin ne viime viikolla vyötäröltäni. Muutama oli ahtautumassa liivieni napakan sivusyrjän kautta kainalon puolelle, mutta kyllä, nekin olivat ihan tukevasti vielä tallessa eivätkä vaarassa kadota mihinkään. Maailmassa on siis edelleenkin järjestys ja oikeudenmukaisuus, myös silloin, kun sitä ei erityisesti kaivattaisi.

Eilen pohdin fyysistä hyvinvointiani. Sitä, että miten olen päätynyt tottumaan siihen tilanteeseen, että kantapääni ovat koko ajan niin kipeät, että kävelen kuin pieni merenneito. Ihan normaalisti siis, mutta "joka kerta kun astut maahan, koskee jalkoihisi ikään kuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin." Tuo oli suora lainaus lapsuuteni viihdyttäjästä, WSOY:n Hauska Satukirja vuodelta 1966. Löysin sen jälleen, ja avasin umpimähkään. "Sitten kun oma rakas äitimme kuoli, ei meillä ole ollut onnellista hetkeä. Äitipuolemme lyö meitä joka päivä ja potkii meidät pois, jos tulemme lähelle. Ruoaksi saamme kovia leivänkuoria, joita jää tähteeksi, ja koirallakin pöydän alla on paremmat päivät kuin meillä, sillä se saa usein makupaloja. Tule, lähdetään pois avaraan maailmaan." Yhden sadun onnellinen loppu menee näin: "Rotta rupesi jyrsimään nuoraa, nuora hirttämään teurastajaa, teurastaja tappamaan härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamana keppiä, keppi lyömään koiraa, koira puremaan possua ja pikku possu hyppäsi aidan yli. Ja niin pääsi vanha eukko lopultakin kotiin yöksi."

Ovatko maailman realiteetit muuttuneet 60-luvusta? Tai viihde? Lastenohjelmat ovat nykyään liian väkivaltaisia, kuulen sanottavan.

Mutta takaisin jalkoihini. Aloin miettiä, että missä vaiheessa totuin tähän kipuun. Jossain tangotunnin ja fuskun välimaastossa, luulen. Ja voisiko sille tehdä jotain. Eilen venyttelin säärieni alaosia hieman sinnikkäämmin. Tavalliset venytykset ovat liikaa, tarvitsen vain pientä hivuttavaa liikettä lihaskalvoilleni että ne liikkuvat vaimeasti suhisten toistensa lomassa eivätkä kalkkeudu aivan kokonaan sementiksi.. Kuka jaksaisi venytellä niin paljon kuin vanheneva ruotoni vaatisi?

Juttelin asiasta istuessani terassilla, ensimmäistä kertaa lämpimässä tänä keväänä, mutta yhteensä toista kertaa. Olen tullut siihen ikään, jossa tapaan tuttaviani, ja alan keskustella fyysisistä vaivoistamme. Keskustelun innoittamana diagnosoin itselläni plantaarifaskiitin. En haluaisi tehdä mitään sen parantamiseksi vaadituista toimenpiteistä. Haluaisin vain olla nuori ja norja, ja että kaikki vaivani paranisivat itsestään kunhan vain hetkeksi lakkaan ajattelemasta niitä.

Venyttelyn seurauksena pohkeisiini palasi hieman tuntoa, ja ne olivat tänään niin kipeät, kuin olisin aivan vasta tanssinut polkkaa kolme tuntia. Ulvahtelin aamulla. Miten palkitsevaa.

Olen puhunut asioista, ääneen, Valssimiehen kanssa. Olen siis pakottanut itseni sanomaan asioita, kuin hyppäämään liian korkealta liian kylmään veteen, monta kertaa nenästä kiinni ottaen ja hengityksen varmuuden vuoksi keskeyttäen, ja sitten taas peruen ja epäröiden. Mutta lopulta kuitenkin vain astunut laidan yli. Sanonut asioita, hän on vastannut nopeasti ja epäröimättä. Ja sitten seuraavana päivänä palannut asioihin ihan itse ja hyvin käytännöllisesti. Ja aina vähän jotain lisää, kun vain joskus ehdimme olla samassa paikassa yhtäaikaisesti. Tämä on tuntunut ihan hyvältä ja oikein ajoitetulta tavalta. Jos vielä universumi järjestäisi jonkin mutkan aika-avaruuteen, joka sallisi meidän sijaita riittävän pitkiä aikoja toistemme läheisyydessä tehden ihan tavallisia ja arkisia asioita. Ehkä sekin vielä järjestyy, jos oikein toivon.


perjantai 12. toukokuuta 2017

This computer will restart in 5 minutes.

Harjoitan paraikaa itseni uudelleenkäynnistämistä. Virrat loppuivat eniten kuormittuneissa prosessoreissani, jouduin totaaliseen oikosulkuun ja tilttasin hetkellisesti. Nukkuisin vain, enkä osaa tehdä edes yksinkertaisia asioita hyvin. Loukkasin itseni fyyisesti kun yritin pukea rintaliivit päälleni. Peukaloni vaurioitui. Rauhoituin, hengitin syvään, yritin uudelleen. Kolmannella yrittämällä sain liivit puhettua, ja kehuin itseäni suorituksesta. Sitten katsoin lattialle, ja siinä lojuivat ne liivit, jotka olin oikeasti tarkoittanut pukea. Olin pukenut väärät.

Kaadoin pressopannuun kiehuvaa vettä, ja ihmettelin, miksei se värjääntynyt kahviksi. Olin unohtanut laittaa purut pannun pohjalle. Tuollaisista asioista arkeni on koostunut päivän ajan.

Nyt lepään. Samalla pikkuhiljaa testailen toiveikkaana, josko järjestelmäni eri osat, edes ne pienemmät ja vähemmän käytetyt silti starttailisivat. Pyöräily väsytti minua eilen niin paljon, että jos minulla ei olisi parempaa tietoa, alkaisin epäillä olevani ylikunnossa. En usko, että se on mahdollista. Tanssin tangoa, jotenkin, hetken, ja pyöräilin hissukseen takaisin. Söin leipää.

Makasin mummoni puusohvassa ja katselin miten ilma liikkui ja pikkuhiljaa aloin nähdä taas kauniisti. Kaapinoven vanha avaimen kanta näkyi huonekasvini Tertun (entinen työkaverini, joka sai yt:ssä kenkää) tummanvihreiden lehtien läpi. Seinä ja kaapinovi ja sen karmit hohtivat pehmeän vaaleina. Illalla aloin taas kuulla musiikin väreinä, vaikka euroviisut eivät aina olekaan oikeaa musiikkia.

Se on minun ominaisuuteni, että aina välillä pitää uudelleenkäynnistyä ja luoda itseni uudelleen. Joku voisi sanoa, että se on vika, koska se on pirun hankalaa, mutta ominaisuus tämä on. Ihan kuin Microsoftin tuotteissakin. Suhtaudun tähän prosessina tällä kertaa jotenkin positiivisen kautta. Sitä jos mitä voi kutsua kehitykseksi, paremman puutteessa.

Huomasin itkeväni, koska on asia, joka tekee minut surulliseksi kun muistan sen. Samalla olin iloinen, koska tajusin tuntevani pelkkää surullisuutta. En mitään ahdistusta, syyllisyyttä, turhautuneisuutta, pelkoa, jotain mitä ei osaa nähdä tai tunnistaa josta tulee paha ja riittämätön olo, vaan ihan vain surullisuutta. Minun pääni sisältä löytyi yksi lanka, joka ei ole solmussa kaiken muun kanssa, vaan erottuu ihan selkeänä omana säikeenään, alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Ihan sama, vaikka se on surullisuutta, se on kuitenkin ihan minun oma tunteeni ja tuntuu hyvältä tuntea jotain, joka on vain minun omaani.

Joskus yritän eristää itseäni ihmisistä, jotta ne langat eivät sotkeentuisi kaikkeen muuhun. En onnistu siinä hyvin. Olen ihminen, jolla on loputon kertomisen tarve. En tunne olevani olemassa, jos en jaa ja kerro tarinoita, ja silloin on vaarana, että tulee iso sumppu. Minun pitäisi purkaa sitä tarvettani tarinoihin jotka eivät kerro minusta niin suoraan, mutta en ole vielä oikein löytänyt siihen kanavaa. Joskus kirjoitan pöytälaatikkooni ja nautin siitä, mutta lopulta jonkun muunkin pitäisi ne asiat lukea, jotta se toimisi. Se ei vielä toimi. Kirjoitan liian outoja ja masentavia asioita, enkä vielä riittävän hyvin. Tämä blogi on yksi tapa kertoa, mutta tämä on liian lähellä minua.

Toivottavasti alan olla vähän erilainen ihminen. Että tulee uusia päivityksiä, joissa on parempia ominaisuuksia kuin entisissä. Haluan olla sellainen, joka ei koko ajan ole huolissaan monesta eri asiasta, sellainen, joka osaa keskittyä huolehtimaan yhdestä kerrallaan. Sellainen ihminen, joka osaa olla vähän enemmän kiinni, että on paremmin tuulensuojassa. Sellainen, joka ei varmuuden vuoksi pienennä itseään koko ajan.

Suorempi minä ainakin tiedän jo olevani. Sanon ääneen asioita. Niinkuin että haluan Valssimiehen. Sellainen toiminta, äänen jonkin asian haluaminen, on vastoin perimätietoani, ja tuntuu siksi lähtökohtaisesti vaaralliselta.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Mussa ei oo mitään uutta.

Jaksoin tänään vähän enemmän. En ollut niin väsynyt. Jaksoin ajatella vähän paremmin. Jaksoin olla päätymättä siihen tukehtumisen tunteeseen niin pian kuin yleensä. Jaksoin hetken olla huoleton. Käteni ja jalkani lämpesivät, energiani virtasuvat vähän paremmin.

Ehkä se johtui siitä, että fysioterapeutti pakotti minut lähestulkoon aseella uhaten venyttämään takakalvostoani. Se tarkoittaa ruhoni takaosan lihaskalvoverkostoa. Varpaista perseen kautta takaraivoon. Erityisesti lihaskalvot vasemmasta kantapäästäni ovat kireällä. Ehkä siksi, että kävelin eilen kolme tuntia taaksepäin, kyykysssä, pitkin askelin ja vähän vinossa vasemmalle. Tangoa. Olen kuulemma hämmentävän notkea näin kireäksi ihmiseksi, mistä huomiosta olin oikein ylpeä. Minulla on viha-rakkaussuhde itseeni kohdistuviin kehuihin.

Opin tangossa jotain uutta. En opi askeleita tai kuuntele ohjaavia sanoja. En mieti, että ahaa, pitääpä tästä lähtien muistaa, että oikeassa käännöksessä taasksepäin astuva painonsiirtoaskel voisi olla lyhyempi, niin käännös onnistuisi paremmin (keksin tuon knopin päästäni, en muista niistä yhtäkään). Katselen, miten tanssinopettajat ja erinomaiset tanssijat liikkuvat, ja kuvittelen sitten olevani joku heistä ja tanssin. Pystyn myös kuvittelemaan olevani äitini, ja tällöin leipomaan karjalanpiirakoita. En kylläkään ihan niin kauniita kuin hän. Vähän kuin automaattikirjoittajat joiden kautta henget soittavat pianoa. Joku sellainen kuvaili, että on kuin laittaisi pianoa soittavat hansikkaat käsiin. En ehkä muista tuota sanallisesti oikein, mutta muistan sen ajatuksen, että tunnistin tunteen. Siten minä tanssin. Kuvittelen olevani jokin muu kuin olen, osa musiikkia, ja sitten olenkin sitä. Laajenen niin, että siitä lähtien olen myös sitä.

Nyt katselin, miten kiinteässä tanssiotteessa, siinä, missä naisen oikea kylki on kiinni miehen rintalastan keskellä (tai mikä osa keskilinjasta siihen nyt osuukaan), nainen tanssii eteenpäin. Siis mies ottaa pitkiä askeleita taaksepäin, ja nainen seuraam rohkeasti harppoen oikea reisi ronskisti miehen jalkojen välissä. Nyt näin, miltä se ammattimaisesti toteutettuna näyttää, ja ei olisi tullut aiemmin mieleeni tanssia sillä tavalla, mutta nyt kun näin sen, uskalsin. Tuntui hienolta oppia uutta. Sain kehuja tuntemattomalta mieheltä, jonka kanssa olen tanssinut varmaan sata kertaa, että tanssimme sujui hyvin. Ei se tuntunutnut niin epäkorrektilta tanssiessa.

Törmäsin tänään Kaunomieleen melkein vahingossa, ja söimme hampurilaiset. En ole nähnyt Diivaa yli viikkoon, mutta minulla on lämmin tunne siitä, että hän on jälleen samassa kaupungissa kuin minä.

Minulla on lukemisen nälkä. Kirjastoon tuntuu olevan todella pitkä matka 800 metriä. Ehkä 900. Tarkistin kartasta. 850 metriä.

Toivottavasti huomennakin jaksan vähän enemmän. Huomenna menen ainakin kampaajalle, mikä on long overdue. Tänään kietasisin pääni etuosan hiukset hätänutturalle päälaelle takaosan retkottaessa sekaisina kiharaisina suortuvina niillä sijoillaan, joille tango ja nukkuminen ne jättivät, ja luulin olevani pikantti, trendikäs, persoonallinen ja rento. Oikein asustinkin itseni tuon tyylin mukaisesti. Tai siis minulle tuli kiire, ja puin mitä ensimmäisenä löysin, mutta olin ihan tyytyväinen löydöksiini, koska olen vihdoin muistanut pestä koneellisen mustia vaatteita. Sitten näin hiukseni takaapäin peilistä, ja tajusin olevani lähinnä homssuinen. Nuoremmalla naamalla tämäkin olisi toiminut ihan hyvin. En minä ole mitenkään erityisen ryppyinen tai ennenaikaisesti huonojen elintapojen vanhentaman näköinen, mutta jotain nuoruuden jäntevyydestä puuttuu kasvoistani. Ihan kuin kuva olisi hieman tärähtänyt, ja piirteet olisivat vähän sumentuneet.

Lauantaina kävin tanssimassa. Siellä oli paljon ihmisiä, paljon naisia joihin verrata itseäni. Olin täysin tyytyväinen itseeni, enkä olisi halunnut näyttää miltään osin erilaiselta. 16 kertaa käytetty kuminauhasta koottu puolihameeni oli aivan ok edelleeenkin. Sama naama, samat hiukset, sama nainen, mutta jotenkin olin vain ihan tyytyväinen. Olen iloinen siitä, että joskus olen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Once I had the rarest rose.

Kohtalolla on ollut kiire, kun se on viime kesän aikana punonut juoniaan, joilla sai johdatettua minut ja Valssimiehen samaan paikkaan samaan aikaan (siihen tarvittiin läjäpäin sattumia molemmilta puolilta). Ja kaikki tämä tietäen, että me olemme niin hitaita, noin ylipäänsä, kysymään edes toistemme nimiä. Sitten on ollut päänisisäisiä mörköjäni, jotka on pitänyt kiireesti ravistella nurkistaan liikkeelle, jotta voin kohdata ne keskilattian päivänvalossa tai edes hämärässä. Että voin arvioida tilannetta, tietää, mitä on vastassa, jos nyt en sentään vielä edes oikein ole taistellut. Jotkin möröt onneksi haihtuvat ilmaan kohdatessaan valoa. Kaikella tällä on ollut kiire, koska eteemme on koko ajan ollut pyörähtämässä aivan uudenlainen pykälä, jonka olen aavistanut tulevan, vaikken ole tiennyt missä muodossa. Että nurkan takana lymyilee jotain suurehkoa häneen ja sitä kautta meihin vaikuttavaa, jota en vielä tiedä. Ei hänkään tiennyt.

Ei siinä mitään, laittakaa tielleni vaikka mitä esteitä, suhtaudun niihin kyllä ymmärryksellä ja sinnikkyydellä ja näennäisellä mielentyyneydellä. Mutta älkää nyt herranjestas olettako, että puhuisin niistä ääneen, sen henkilön kanssa jonka kanssa harjoitan parisuhdetta toistaiseksi vielä ihan amatööripohjalta, mutta tosissani kuitenkin.

No, pakkohan se oli. Tai oikeastaan minä tiskasin, ja hän tuli keittiöön, ja aloin puhumaan jostain ihan muusta, mutta hän luuli minun puhuvan siitä Isosta Asiasta, jota minä olin jo vuorokausia onnistuneesti vältellyt, ja siinähän se keskustelu, osa I sitten oli. Jos olisin yrittänyt aloittaa sen, sitä ei olisi vieläkään käyty, mikäli se olisi ollut minusta kiinni. Yllätettynä teeskentelin kuitenkin riittävän sujuvasti, että minäkin puhuin samasta asiasta. Olimme asioista samaa mieltä.

Tanssimme sitten välissä, tositarkoituksella, foksia, hidasta foksia, tangoa, valssia ja hidasta valssia. Ajoimme pimeässä moottiritiellä, ja minulla oli hassusti sellainen olo, että on niin mukavaa, että meitä on kaksi. Hänen kanssaan en tunne olevani melkein yhtään väärin. Voi olla, etten yhtään. Minulla oli hiukset hyvin, joten olin muutenkin sopusoinnussa universumin kanssa, joten saattaa olla, että arvostelukykyni asian suhteen oli hämärtynyt.

Kaikesta tästä rohkaistuneena uskalsin lopulta itse aloittaa keskustelun, sen osa II:n. On se kuitenkin tavallaan helpottavaa, kun kaikki se, mitä ei ole sanottu ääneen, mutta mikä on olemassa meissä ja ympärillämme painavana, puhutaankin sittenkin ääneen, edes kerran, vain vähän vierailla ja oudoilla ja ehkä vähän väärilläkin sanoilla. Voi olla, että sanat ovat hänelle tärkeämpiä kuin minulle. Ovat ne ainakin periaatteessa selkeämpiä, ainakin jos ne eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mitä tuntee muuten. Maailma on hänellekin epämääräinen paikka, jossa ei ole kovin suoria seiniä. Pakkohan sen on olla.

Tänään hän soitti minulle kitaraa. Minulla ei ole enää mitään sanoja kuvata tätä.

Minun pitäisi pestä ikkunoita ja suunnitella kovasti juhlia. Leivoin harjoitusjuustokakun. Mangoisella päällisellä. Siinä on parantamisen varaa (päällistä oli liian paljon, pohja oli liian hajoava), mutta se näyttää yllättävän paljon siltä miltä pitikin. Paistoin myös munkkeja, ja tein ihan oikeaa ruokaakin. Myönnetään, leipomisen ja muun keittiöjumalattaruutena toimimisen määrästä voimme selvästi päätellä, että olen hieman ahdistunut.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

I found solace in the strangest place.

Pyöräilen jälleen.

Ah.

Mietin, onkohan se edes järkevää, vai vain tahallista elämäni hankaloittamista, kun minulla ei nyt ole autoa käytössäni. Jos olisi, kävisin harva se aamu mielessäni taistelun, jossa mietin, pitäisikö minun kenties jo olla perillä jossain, nopeammin, valmiiksi työperäisiin vaatteisiin pukeutuneena, sen sijaan, että varustautuisin kuin ritari kypärin, haarniskoin, peitsin ja rensselein, hyppäisin urhoollisen, yksivaihteisen mummopyöräratsuni selkään, ja kihnuttaisin sepelöityjä kiemuraisia kevyenliikenteenväyliä hitaasti mutta varmasti kohti työn suorittamisen paikkaani oravia väistellen, jossa sitten jälleen riisuunnun ja pukeudun uudestaan aiempaa ei-urheilullisemmin. Häviäisin sen taistelun usein, koska olen levoton ja hieman yleisahdistunut sielu, jolla on vääristynyt käsitys kiireestä.

Nyt minulla ei ole sitä vaihtoehtoa. Pyöräilen, mikäli en ole jostain syystä estynyt näin tekemästä. Jos olen, pummaan kyydin tai käytän bussia. Se vaatii epäitsenäistä toimintaa ja aikataulutusta, asioita, joita välttelen perusluonteeni mukaisesti, joten ensisijaisesti pyöräilen.

Jos oikeasti miettisin järkevyyttä, miettisin kaikkia niitä kaloreita, jotka kuluvat. Persaukseni profiilia, jossa on toivomisen varaa. Ekologisia arvoja. Auton vakuutusmaksuja ja bensan hintaa. Minuutteja, jotka vietän loitolla jääkaapistani. Järkevyys ei erityisesti kiinnosta tai motivoi minua.

Tänään istuin töissä ja mietin, että vielä pari tuntia, ja voin taas pyöräillä. Olla ulkona, kylmässä ilmassa, maisemat menevät ohitseni ja olen kevyt. Pyöräilen, koska haluan pyöräillä. Voi että kun osaisin olla näin suora muidenkin asioiden suhteen, joita haluan. Ehkä pikkuhiljaa opin.

Olisi ihanaa olla ihminen, joka ei vaivautuisi selittelemään tekemisiään. Pidetäänköhän sellaisia kategorisesti kusipäinä?

Valssimiehen kanssa olen edennyt tilanteeseen, jossa käytän tulevaisuuten liittyviä termejä, kuten huomenna, helatorstaina, heinäkuussa. En tiedä kumpi meistä on yllättyneempi.

Leikin myytinmurtajaa. Testasin, onko mokkapaloihin mahdollista laittaa liian paljon kuorrutetta. Oletan myytin väittävän että ei ole. Busted - kyllä on. Jopa minua alkoi ällöttää. Saatan oikeasti heittää viimeisen palan pois, koska siitä tulee huono olo.

Olen pikkuhiljaa opetellut tekemään asioita, joita haluan, ja jättämään tekemättä mitä en halua. En halunnut siivota keittiötäni aika pitkään aikaan. Mutta tulihan se sitten sieltä - PMS. Olin kokonaisen päivän kotona yöpuvussa ja siivosin. En mennyt tanssimaan salsaa, koska se olisi vaatinut CC-voiteen levittämistä kasvoilleni, eikä se huvittanut minua toimintona. Ehkä keskimäärin kerran kuussa riittää oikein perusteellisen keittiösiivouksen suorittamiseen. Tunnen nyt, että tuolta osin olen harmonisessa tilassa.

Jos vielä haluaisin aidosti tehdä niitä asioita, jotka ovat minulle hyödyllisiä, sen sijaan, että teen kaikkea aivojani viilentevää ja todellisuuspakoista.



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kirsikankukat Japanin.

Tunsin kai olevani turvassa, tai hetkellisesti tukevalla alustalla. Nukuin niin, että putosin jonnekin syvälle ja kauas, yli kolmenkymmenen vuoden taakse. Poimin jotain pellolla, löysin kananmunia ruohikon sekaan piilotetuista pesistä ja aurinko ja maa paahtoivat minua syvälle sisuksiini asti. Tuoksui heinä ja maa ja kuulin puut, miten ne havisivat ja kuohuovat jossain kaukana. Siskoni oli nuori ja hänellä oli pisamia ja pitkä paksu punertava letti ja oranssi leninki, jossa hän oli melkein kuin oikea aikuinen. Eli minä olin siin unessa korkeintaan vähän yli kymmenen. Kun heräsin, mietin, että tunsin itseni ihan samanlaiseksi silti kuin nyt.

Halasin kissojani ja tunsin niiden hauraat luut nahan alla. Satoi, sisälläkin oli kosteaa ja luin vanhoja tyttökirjoja, jotka olivat äärettömän tylsiä, eikä niissä ollut yhtään huumoria. Kun pääsin luvun loppuun, ihmettelin, oliko tarinassa lainkaan juonta kotitöiden tekemisen lisäksi. Järjestelin ja lajittelin pölyisiä vieraita huonekaluja tutussa rakennuksessa joka on aina erilainen eri unissani, joku olisi tulossa hakemaan niitä.

Lepäsin ja olin rento, en muista milloin viimeksi. Aamulla heräsin jäsenet painavina, ja kaikki mitä tein, tuntui valtavalta ponnistukselta. Kahvi maistui suureelliselta, ilma oli kimmoisaa kuin vesi ja vastusti liikkeitäni.

Elämä on epätäydellistä, mutta ehkä se ei ole aina minun ongelmani. Ehkä voin välillä vai olla, vaikka asiat olisivat vain vähän sinnepäin. Enkä nyt tarkoita hiekotusmursketta eteisessäni, koska suureksi yllätyksekseni jaksoin tänään imuroida.

Minulla on ruokaa uunissa. Lihaa. Kohta pilkon kasviksia valmiiksi, että voin paahtaa ne, uunissa. Viiden minuutin välein säpsähdän kiihkeään tarpeeseen leipoa jotain, ja sitten muistan, että uuni on jo käytössä.

Pääsiäiskukko on muninut olohuoneeseen ison kasan pieniä foliopäällysteisiä suklaamunia. Vähän kuin kalan mäti tuollainen rykelmä. Minun varmasti pitäisi syödä jotain muutakin aamupalaksi.

Kohta Valssimies tulee takaisin, ja menemme tanssimaan jotain oikeasti.

Kun olen väsynyt, kävelen kuin äitini. Näen hänet liikkeissäni. Kun pyöräilin eilen ja näin heijastukseni mustasta ikkunasta, näin isäni nenän ja posket.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Can't find the music.

Yritän tarmoontua.

Nukuin kymmenen tuntia ja risat. Heräsin. Join kahvia. En jaksanut virittää musiikkia marsuuni.

Äänestin. Sitä varten oikein piirtelin rajat silmiini ja vedin hiukset puolihätänutturalle. Pyöräilin melkein tyhjillä kumeilla äänestyspaikalle, heitin todennäköisesti samat hassunhauskat anekdootit vaalitoimihenkilöille kuin kolmesataa muutakin tunnollista ja sosiaalisten kontaktien puutteesta kärsivää henkilöä ennen minua, ja se vanhin heistä jaksoi silti vastata takaisin samoilla fraaseilla, kuin kaikille muillekin.

Olin oikein valinnut ehdokkaankin etukäteen. Minulla on hatara käsitys siitä, mitä puoluetta useimmiten kannatan. Perustan käsitykseni siihen, miten he yleensä toimivat (sen verran, mitä mediassa silmiini osuu), missä asioissa ottavat kantaa, mitkä ovat heidän puolueensa perusideologiat, joiden voisin olettaa ohjaavan heidän suurempia linjauksiaan, vaikka käytännön politiikka taitaakin olla aika kaukana perusideologioista.

Kävin selaamassa läpi parin puolueen ehdokkaiden edustuskuvat, ja aina, kun näin jonkun, jonka kanssa voisin kuvitella käyväni miellyttävää keskustelua, jossa ymmärrämme toisiamme tai meillä on jotain yhteistä, googletin. Tähän kategoriaan osui sekä miehiä että naisia, mutta jostain syystä ei kovin nuoria, eikä kovin vanhoja henkilöitä. Osasta ei löytynyt mitään tietoa. Osalla oli vaalisivut tai vaalikoneen vastaukset. En luota vaalikoneisiin. Lopulta päädyin yhteen ehdokkaaseen, josta oli tehty taannoin juttua, jo ennen ehdokkuuttaan, kun oli tarttunut johonkin epäkohtaan, mielestäni aika järkeenkäyvällä tavalla. Siitä tuli se tunne, että pidän hänen tavastaan ajatella ja suhtautua ongelmiin. Ja kun pärstäkin jo miellytti, äänestin.

Äänestämisen jälkeen kävin vielä tarkistamassa, olisiko hän ehkä yhden tuttavani vaimo, koska sukunimi oli sama. En löytänyt tietoa, eikä oikeastaan sen enempää kiinnostanutkaan.

Voihan se olla, että näinkin perusteellisen ja oikeinajoitetun asiaanperehtymisen jälkeen annoin ääneni ehdokkaalle, joka sitten tiukassa paikassa tekeekin juuri toisin, kuin mitä minä olisin nähnyt järkeväksi, tai kävelen rotuaarilla ohi kun kuulen hänen paasaavan jostain asiasta megafoni kädessä ja tunnenkin äkillistä myötähäpeää. Silti tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin se, että en olisi äänestänyt, vaan antaisin oman äänenpainoni jakaantua kaikkien muiden äänensä käyttäneiden kesken tasan. Että antaa muiden päättää, kun varmaan tietävät paremmin.



Sitten yritin tarmoontua kotini suhteen. Täytin tiski- ja pesukoneen. Purin Ikea-ostokseni. Laitoin vihdoin kehyksiin Kaunomielen ylioppilaskuvat. Vuoden -53 kkunapenkkini ovat luodut kannattelemaan 50-luvun teadress-leninkiin pukeutuneen hehkeän neidon vienoja poseerauksia.

Raaputtelin tarrat irti viinilaseista ja parista uudesta syvästä lautasesta. Pakkasin vintille laatikkoon kasan niitä pienempiä syviä, jotka olivat tosi hyviä kun minulla oli kaksi puuroa kittaavaa päiväkouluikäistä tenavaa, mutta jotka ovat turhauttavan pieniä aikuisten lihakeitonsyöntiorgioihin. Pakkasin myös ne liian hienot viinilasit ja vinon pinon muita juomalaseja. Nyt minulla on vähemmän laseja ja lautasia kaapissa kuin ennen, mutta ne ovat tarkoituksenmukaisempia ja monikäyttöisempiä. Noista uusista punaviinille tarkoitetuista laseista voi täysin hämmentymättä juoda piimää, jos muut lasit ovat loppu. Niistä vanhoista ei olisi voinut, ja siksi piti kaikin keinoin välttää sitä apokalyptista tilannetta, jossa kaikki juomalasit ja muumimukit olisivat yhtäaikaisesti likaisina.

Nyt voin siis turvallisin mielin elää vaarallisemmin kuin ennen.

Sitten oli vähän malttamaton. Potkin syrjään eteisen vihreänkirjavan räsymaton, ja levitin tilalle uuden, beigenkiiltoisen, yksivärisen maton. Se näytti aivan Jules Vernen "matka kuuhun"-kirjan albiino-olmilta retkottaessaan siinä lattialla littanana ja mitäänsanomattomana. Ja lattia sen ympärillä näytti likaisemmalta kuin koskaan ennen. Kaupungissa asuminen on likaista puuhaa, toisin kuin maaseudun vehreydessä. En pidä tästä kaupunkipölystä. Sitten vielä nostin vahingossa sitä räsymattoa, joka sai aikaan ns. pajatsoefektin, kun kaikki hiekka ja kivimurske kilisi yhtäaikaa lattialle.

Vein likaisen maton tuuletusparvekkeelle. Siirsin uuden vaalean maton olohuoneen puolelle kohtaan, joka on ollut hieman matoton viime aikoina. Pitää tarkkailla tilanneta, potkinko tuota tuossa koko ajan vahingossa vai asettuuko se noille sijoille luontevasti. Se näyttää kuitenkin sangen tavalliselta ja harmittomalta.

Mikä jännitysnäytelmä tämä päivä onkaan ollut.

Yritän kerätä tarmoa pyyhkiäkseni pölyä ja imuroidakseni. Vilkaisu eteisen lattiaan saa minut melko motivoituneeksi. Kävin äitini kanssa eilen pitkän keskustelun siitä, että pölyt pitäisi oikeasti pyyhkiä vasta päivä lattioiden siivouksen jälkeen. Siis sitten, kun lattioilta ilmaan noussut pöly on rauhassa asettunut sisäilmassa. Mielenkiintoinen teoria. Saatan testata sitä hetimmiten.

Jos nyt virittäisin musiikkia marsuuni, joutuisin sammuttamaan sen heti, kun alan imuroida.

Illalla katsomme Tanssimiehen kanssa viimeisen jakson Downton Abbeyta. Olemme kahlanneet talven aikana kaikki tuotantokaudet tunnollisesti läpi, teetä juoden. Minua hieman jännittää tämä aikakauden vaihtuminen - onko elämää Downton Abbeyn jälkeen?

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Valkeaa unelmaa.

Tänä aamuna heräsin hyvillä mielin, kaikki olikin hyvin enkä ollut jossain menneiden vieraassa varjotodellisuudessa. Kokkasimme aamupalaa, katsoimme piirrettyjä. Meikkasimme saman peilin ääressä, Kirppu piirteli huulipunallani pitkään ja hartaasti ja sotki sitä sitten hieman lakanoihini, ja näytti syylliseltä kuin koiranpentu. Sitten hain Kaunomielen, ja vietimme päivän kaksistaan kevyin mielin. Keveyttä minä kaipaankin. Sitä, etten aina vello niin raskaissa vesissä.

Nukkuminen on mukavaa ja usein aliarvostettua. Olisin ostanut tänään siihen tarkoitukseen sopivat uudet lakanat Ikeasta, mutta en löytänyt mieleisiäni. Haaveilen löytäväni täydelliset harmaat lakanat, jotka eivät näyttäisi tylsiltä tai masentavilta, vaan sellaisilta raikkaan sisustuslehtimäisiltä, sellainen NewYorktunnelma. Mutta ei, kaikki Ikean lakanat, nekin, jotka läpäisivät silittelytestini, olivat tänään masentavia.

Löysin kyllä tavanomaisen vaaleahkon maton eteiseen. Yksivärisen. Melkein mahdollisimman tylsän. Luulen kuitenkin, että kotini yleisilme hyötyy siitä, että siinä on edes yksi pirteä yksityiskohta vähemmän. Vierastäkin, muffaisen. Vihdoinkin tukevia viinilaseja, sellaisia, jotka voi huoletta laittaa tiskikoneeseen. Minulla on ollut liian hienoja viinilaseja, tyylikkäitä ja kalliin näköisiä, jotka risahtavat helposti rikki jos tiskaan ne koneessa, eivätkä puhdistu kirkkaiksi, jos tiskaan ne käsin, koska minulla on näpit, jotka palavat tulikuumassa vedessä. Niitä hienoja laseja, tarjouksista pari kerrallaan ja Finnair+ pisteillä hankittuja, ei ole enää montaa. Nämä uudet eivät nyt sitten näytä kalliilta, vain ihan mukiinmeneviltä. Loukkaantuvatkohan lasit tuollaisesta luonnehdinnasta?

Kohta nukun lisää, ja huomenaamullakin niin pitkään kuin haluan. Käyn äänestämässä, juon vaalikahvit, järjestelen ja siivoan ja päästän auringonvaloa kotiini. Näin haaveilen, nyt. Huomenna näen mihin tarmoni riittää. Sitä pitäisi saada kerättyä vähän enemmän. Tarmoa. Luulen, että olen ohittanut sen pisteen, jossa vielä pystyy sinnittelemään itsekurin avulla ja luovimaan pahimpien karikoiden ohi. Nyt tarvitsisin ihan oikeaa, aitoa, elinvoimaista tarmoa. Alkaa tympiä pelkkä sinnittely.

En jaksa nyt edes keuhkota mistään, vaikka huvittaisi.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Väärinkäsitys on suurin kun se jaetaan.

Huomasin tänään, että liikun, sillälailla ihan periaatteessa liikunnallisesti, jo neljättä päivää peräjälkeen. Sunnuntaina sali, maanantaina valssia pari tuntia, tiistaina foksia, tänään sali ja venyttelyjumppa. Lisäksi vähän pyöräilyä ja kävelyä. Ei mitenkään mahdottomasti. Näin minä haluaisin liikkua, laskematta ja suunnittelematta. Nostan jalkaa ja kättä kun haluan. Nostelen asioita. Ilman mitään sykevöitä ja rannekkeita tai saliohjelmia. Venyttelyssäkin venyin ihan omiani, kun ohjaajan liikkeet eivät aina innostaneet, eikä minua edes yhtään huvittanut rentoutua. Vaa'asta on patterit loppu olleet jo kuukausia.

Vastapainoksi syön mitä huvittaa, kun muistan. En rahkaa.

Yritän tehdä mitä haluan. Vaikka edes syödä mitä haluan. Ostin paketin Frozen-muroja. En ole ostanut muroja yli vuoteen. Ne olivat lopulta pahoja, mutta kaupan pienessä valikoimassa ne esiintyivät edukseen. Söin niiden kaveriksi keittokinkkua suoraan paketista.

Tänään minua huvitti pestä auto. Mutta ei yksin. Soitin Kaunomielelle, joka oli heti valmis moiseen eeppiseen seikkailuun. Ajoimme syrjäiselle Shellille, jossa join ensin munkkikahvit. Kaunomieli söi suklaata. Kahvion 28 lippalakkipäistä mieshenkilöä vilkuilivat meitä vaivautuneina. Minulla oli lyhyt hame (kuten aina autonhuoltopäivinä, aivan alitajuisesti), ja Kaunomielellä mintunvihreä pipo, jossa kiiltävä yksisarvinen, ja hattuun sopiva design-laukku.

Autonpesukoneen sisällä minua jännitti enemmän kuin elokuvissa. Jouduin tavaamaan ohjeet moneen kertaan. Sitten vielä mittasimme ilmanpaineet (tämä oli syy, jonka takia auto piti vihdoin pestä; takarengas näytti silmämääräisesti vajaalta, ja auto oli törkyinen), täytimme pissapojan, lisäsimme öljyä. Luimme ohjekirjaa ja olimme touhukkaita, itsenäisiä naisia, jotka osaavat käyttää moottoriajoneuvoja ja johtaa keskikokoisia valtioita, myös historiallisesti epävakaina aikakausina. Pihan ammattiautoilijat nyökyttelivät meille hyväksyvästi.

Olen tyytyväinen siihen, että pissapojassa on nyt nestettä ja renkaissa ilmaa. Auto on puhdas vielä hetken. On mukava tunne olla yksiselitteisen tyytyväinen johonkin, vaikka se olisi hitusen epäolennaistakin. Mutta eihän liikenneturvallisuus ole.

Kaunomieli oli tyytyväinen, kun pois lähtiessämme varoin lätäköitä, ja siitä syystä varmaan elämäni ensimmäistä kertaa ajoin nopeusnäyttöön siten, että se teki minulle hymynaaman kiitokseksi riittävän alhaisesta nopeudesta.

Parisuhteellisestikin otan rauhallisesti. Olemme aikataulusyistä kovin estyneitä tapaamasta toisiamme merkityksellisiä määriä, joten asioiden on hyvin vaikea olettaa kehittyvän mihinkään suuntaan. Flegmaattisesti vajoan vanhoihin ajatuksiini ja muistoihini ja tapoihini reagoida. Tai siis olla reagoimatta, varmuuden vuoksi. Vajoan kuin lentohiekkaan. Voisin räpiköidä hädissäni, mutta koska olen mielenmaisemassani yksin, se ei tunnu mielekkäältä. Näen hänet hetkisen. Hän sanoo jotain, joka kuullostaa siltä, kuin hän haluaisi viettää aikaa kanssani. Huomaan ajattelevani, että varmaankin kuulin tai ymmärsin jotain väärin. Hän hymyilee minulle, katsoo silmiin, ja minä olen hämmentynyt. Melkein kurkkaan olkani taakse, onko se kuitenkin joku muu, jolle hän hymyilee. Ehkä, jos hän rauhallisesti toistaa tuollaisia asioita yli 2000 kertaa, tämä menee ihan ok.

Sunnuntaiaamuna heräsin, yksin, ja minua huvitti vain maata paikallani. Huvitti olla odottamatta koko päivän, että näkisin hänet taas hetkisen, kahden muun hetken välissä, huonolaatuisesti. Mieluummin olin näkemättä lainkaan. Tein jotain muuta. Olen välillä pakahtua siihen tunteeseen, että tajuan haluavani olla ihan yksin. En malta odottaa, että olen yksin. Syön ja katson telkkaria yksin. Avaan ikkunan, ja kuuntelen ilmaa. Juuri nyt en muista, miltä tuntuu olla yhdessä. Sitä on niin vähän, etten ehdi kasvattaa juuria.



torstai 30. maaliskuuta 2017

Minä kahvia keitän ja kahvin juon.

Olen jähmeässä tilassa. Ehkä se on sitä, että 20 vuotta tekee tiettyä henkistä liikesarjaa, ja sitten lopettaa. Hämmentynyt hetki, enkä oikein jaksaisi mitään. Mihinkään ei ole aloitekykyä. Se vähä, mitä saan itsestäni irti, lähtee suklaan voimalla.

Eilen ovi rapisi, ja Diiva tuli Pojan kanssa ovesta yllättäen. Tai tiesinhän minä sen periaatteessa, olin asiallisesti informoitu, mutta asia ei ollut jaksanut upota aktiiviseen tietoisuuteeni, että he ehkä saattaisivat käväistä. Lojuin sohvalla puolimakaavassa asennossa, villasukat, verkkarit, liian kireä, pieni ja läpinäkyvä vartalomallilleni epäedullinen spagettiolkaintoppi, hiukset puolihätäponnarilla. Rinnuksilla, siis decollaté-alueella, oli paahtoleivänmurusia. Hävetti hieman.

Puin neuletakin, sen, jossa näytän entiseltä gootilta ja jonka ostin vihdoin alennuksesta ja jutustellen täytin tiskikoneen kolmen päivän kahvikupeillani ja paahtoleipälautasillani. Kun he olivat lähdössä, loin transkendenttisena harjoitteena käänteisen kuvaelman, jossa lapsi roikkuu kotoa lähtevän äitinsä jalassa. Paitsi, että nyt siis äiti roikkui Diivan jalassa. Diiva kiljui, kutisi, ja eteisen lattia oli kuulemma likainen. Loukkaannuin, nytkö hän arvostelee siisteystasoanikin (eteisen lattia ON aina likainen, koska asun kaupungin pölyisessä keskustassa).

Vasta jälkeenpäin mietin, mitä Poika II mahtoi tästä ajatella.

Olen muutenkin jäässä. Luulin, että kaikki oli niin kuin pitääkin, paikoillaan, tasaista, selvitetty, valmista. Voisin liukua jäätä pitkin hienoja kuvioita ja tehdä lutz-hyppyjä. Nyt sitten jää muuttuu arvaamattomaksi sohjoksi, johon jalat uppoavat ja askel on vaikea. Joudun kulkemaan varoen, ei riitä, että väistän vain ne tutut virtauspaikat, vaan mikä tahansa reitti saattaa olla arvaamaton. Jäähän avautuu railoja, irtoaa suuria laattoja jotka kirskuvat toisiaan vasten ja ruhjovat rannan laiturit ja varomattomasti veteen kurottavat puut.

Myrskyt tuovat rantaan rojua, jonka jo kauan sitten toivoin hukanneeni. Pohjasta nousee jotain hajoavaa ja hädintuskin tunnistettavaa, ja se saa minut vaivaantumaan. Luulin hukuttaneeni todisteet ja todistajat jo riittävän syvälle.

En osaakaan enää hengittää. Joku yksittäinen sana keskellä lausetta sinkoaa minut viidentoista vuoden taakse, kun olin nuorempi ja norjempi, mutta ruma, lihava ja tyhmä, ja olen sitä taas. Löydän itseni makaamasta sängystä yksin, hengittämättä, jähmettyneenä hetkeen joka oli niin lyhyt ja merkityksetön jo silloin, mutta nyt olenkin vasta siinä. Nyrkki on kasvojeni edessä, ja ajattelen, että lyö, niin valta siirtyy takaisin minulle, ja sitten alan pelätä, ja noiden kahden ajatuksen välistä löydän nyt itseni. Oliko minulla valtaa ja miten huonosti sitä käytin?

En osaa hengittää, puhua, hymyilen vain typerästi kun kävelen pois tilanteista. Löydän itseni ilman syytä ajattelemasta, että minulle valehdellaan taas. Toinen puoli minusta tietää, että niin ei nyt tapahdu. Toinen puoli tietää, että kyllä valehdellaan, tai että se on vain ajan kysymys, että niin käy, koska minussa on sellainen vika. Olen niin altis uskomaan nekin valheet, joita minulle ei olla vielä edes kerrottu. Ja näiden puoliskojen välillä juoksee näppärä selviytyjäminä, joka silottaa kaikki esteet ja selittää ja muuttaa mahdollisuuksiksi kaiken, kirittää juoksemaan seuraavalle esteelle. Että ei se mitään vaikka valehtelisikin, kun minä ymmärrän miksi, ja kun elämä ei ole minulle mustavalkoista vaan värit väikkyvät ja vaihtelevat mielessäni, joillakin yksittäisillä jähmettyneillä sanoille ei ole väliä, koska ne ovat liian kömpelöitä ja yksinkertaisia, enkä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kysynkin joko-tai, ja saan vastauksen ja sanon ok ja lähden pois, en oikeasti ymmärtänytkään mitä sanottiin, ja vain ihmettelen.

Jokaisen kyllän ja ein jälkeen tulee pilkku, ja mutta. Vaikka sitä ei sanottaisikaan ääneen. Vaikka kaikki koostuisikin nollista ja ykkösistä, pienimissäkin asioissa on niitä valtava määrä, eikä niiden määrällä ole väliä, vaan sillä, minkä kuvion ne muodostavat. Musta ja valkoinen eivät ole koskaan riittäneet minulle, minulle ei riitä edes kadnium, preussi, ultramariini, kromi, sinooperi ja karmiini. Ne sekoittuvat keskenään, ja kaikki me olemme likaisia paletteja, joissa on jälkiä jo aiemmin maalatuista väreistä. Eri taustoissa värit näyttävät erilaisilta, ja musta valkoinen eivät edes ole väriä vaan ne ovat valoa ja valon puutetta, ja mitä väri on, se on vain silmän ja aivojen yhteistyötä, ei mitään konkreettista. Onko se tulkintaa, ja näemmekö ne samanlaisina? Eläinten silmät eivät kuulemma näe värejä. Mistä se tiedetään?

En minä halua puhua. Minun taidoillani se olisi kuin yrittäisi tarttua kahdella lapiolla pinsettiotteen riisinjyvästä. Että otetaan kukka, vaikka orkidea, sellainen napakka ja kestävä ja selkeä, ja tungetaan se`huolella siivilän läpi. Pilkotaan sanoiksi. Analysoidaan vielä ne sanat taustojaan vasten, neutralisoidaan, tulkitaan, lajitellaan samankokoisiksi tasalaatuisiksi paloiksi ja lasketaan asia vielä numeroiksi. Tutkitaan alkuainepitoisuudet ja punnitaan ja todetaan tilavuus. Sitten lopulta meillä on lusikallinen orkideamössöä, mitä me sillä tehdään?

Ehkä minun pitäisi katsoa tätä kuin taidetta. Ostaa lippu, ei koko teosta. Kävellä ohi puistossa, palata takaisin useasti. Katsoa vain ja tuntea, mitä se minussa herättää. Ei yrittääkään tulkita, jakaa kenenkään kanssa mitään. Ehkä hän voi joinain päivinä katsoa katseeni suuntaan, melkein samasta kulmasta, melkein samassa valossa. Vaikka minun katseeni kääntyykin vielä liian usein sisäänpäin.

Parisuhteet ovat harvoin kuin taideteoksia. Ne ovat enemmän keittiötä. Niissä on kiinteät kaapit, asennetut, integroidut kodinkoneet, hankalat siirtää ja sisustuksen muutoksia rajoittavat, kalliit ja koko arki pyörii niiden toiminnallisuuksien varassa. Yleensä keittiö on semmoinen mikä asunnossa sattuu olemaan. Joskus saa tilattua juuri sellaisen kuin luulee haluavansa, mutta tietääköhän kukaan täysin, millaisen haluaa? Että se kiiltävä ja teräväkulmainen keittiönallas onkin hankala puhdistaa kulmistaan. Ja aina roskakaappi likaantuu ja tasoilla on muruja.

Keittiössä ollaan jatkuvasti, ei ihailemassa ja tuntemassa ja tulkitsemassa, vaan pilkkomassa perunoita lihasoppaan ja keittämässä kahvia. Pyyhkimässä pöytiä, loputtomasti. Keittiöt ovat usein kodikkaita.

Joskus haluaisin vain mennä keittiöön, avata pari kaapinovea ja katsoa mitä niissä on. Tähän mennessä en ole osannut.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Mitä sä luulit.

Hassu aamu. Pelasimme kiihkeästi prinsessamuistipeliä ja kuuntelimme örinäheviä. Viihdyin. Poika II voitti, vihdoinkin, ja jopa 7-vuotias kokee sympatiaa nähdessään noin aitoa onnistumisen iloa. Kokkasin nykyään jo melko ammattimaisen näköisiä omeletteja, joimme monta pressokannullista kahvia ja olin muistanut osaa myös vadelmahilloa paahtoleipieni päälle.

En nyt jaksa muistaa haluta mitään muuta. Paitsi että Kaunomieli ei ollut kotona.

Olen edelleen väsynyt, mutta aion nukkua. Haluaisin myös tehdä, ehkä viikkoja liian aikaisin, sen kuperkeikan vaatekaapissani, jossa toden totta musta muuttuu valkoiseksi. Tai kitiksi, tropiikin väreiksi, vanhaksi roosaksi, sitruunankeltaiseksi, harmaaksi. joidenkin mustien ja tummanvihreiden vaatteiden osalta siis. Suurin osa on toki mustaa kesät talvet.

Olen menettämässä parisuhteellisen itsesuojeluvaistoni. Toivottavasti en tarvise sitä hetkeen. Olin sangen piittaamaton myös muista nopeusrajoituksista, ostin kengät, jotka käytän lintskoiksi asti, housut, jotka eivät ole farkut, ja paidan, jonka sisään mahtuu puolijoukkueteltta kamiinoineen. No, jotainhan minun pitää ylläni pitää, ja olen aika kyllästynyt kaikkeen entiseen.

Ehkä minulla on huomennakin syy herätä.

Ihmiset soittelevat, ja puhuvat minulle ääneen ylioppilasjuhlista. Sellaiset ovat jälleen tulossa. Edellisistä ei ole vielä vuottakaan, vaikka tuntuu, että ehkä kolme-neljä vuotta on siitä vierähtänyt.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Hiljaa virtaa.

Lähdin tänään aikaisemmin töistä, vaikka töitä olisi vielä riittänyt noin kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi putkeen. Kurvasin kotipihaan, jätin auton siihen ja kopsuttelin siedettäväksi sulaneita jalkakäytäviä pitkin keskustan lämmitetyille laatoille ja sieltä fysioterapiaan.

Kela-korttini saldo oli ylittynyt, tai minulla ei ollut luottoa. Olin muka varannut fysioterapian, sille kovanäppiselle pehmeä-ääniselle keskiriettaalle keskikäiselle naiselle, jolla tykkään käydä höllentämässä niskojeni vietäreitä ja kuuntelemassa tarinoita hänen hurjasta nuoruudestaan. Mutta enpä ollutkaan. Homma oli ilmeisesti jäänyt puolitiehen, killumaan jonnekin penkkini ja näppikseni välille.

Harmistuin vähän, mutta vaelsin kaupungille. Mietin, että jos jotain on tällä viikolla pitänyt sössiä, niin tuo oli ehkä harmittomimmasta päästä. Potuttaisi jälkeenpäin vähemmän, kuin esimerkiksi joku työperäinen moka. Vaelsin aivan tajunnanvirralla, eksyin Berryyn, löysin sieltä melko täydellisen mustan paidan. Tuollaisia löytyy ehkä noin kerran kahdessa vuodessa. Ei ollut edes sietämättömän kallis. Notkahtelin vielä muutaman muun vaatetusliikkeen laitamilla, mutta sain estettyä itseäni vinguttamasta pankkikorttiani enää toistamiseen. Minulla ei siis ole nyt oikeankokoista, mutta vähän masentavaa ryhdikästä paitapuseroa. Tai hametta, joka olisi hienon mittainen tanssitunnille, mutta aikaansaa mahassani kaksi ylimääräistä makkaraa. Tai sekä musteensinisen-valkoisenkirjavaa että mustaa liian lyhyttä paitaa. Olen näistä omistamattomuuksistani tyytyväinen. Paitsi että minulla on jo musteensinisenvalkoisenkirjava oikean mittainen paita, ja se on mysö miehustasta hieman liian väljä.

Sitten join proseccoa. Diiva lähestyi minua whatsupissa, ja kysyi, miksen ole jo kotona. Olin hetkellisen hilpeä.

Aivan kohta voin perkata läpi viisikymmentä luvallisesti varastossani, eli naapurihuoneen vaatekaapin lattialla olevassa muovintyyppisessä isossa kantokassissa talvehtinutta enemmän kesäkauteen yhdistettävää vaatekappaletta, sekä niiden kolmekymmentäkolme laitonta meksikonserkkua, joita minun oikeastaan ei pitäisi omistaa, koska minulla saisi olla vain viisikymmentä vaatetta varastossa ja sata käytössä. Perkaamisen jälkeen siirrän varastoon talvisia villatakkeja, neuleita, paksuhkoja liivihameita, umpinaisia toppeja ja paitapuserontyyppisiä tunikoita, prässihousuja. Ei niitä kyllä kovinkaan monia ole. Tilalle otan mustia puuvillahousuja, vähän enemmän värejä sisältäviä huitulatoppeja. Toivon löytäväni myös paljon mustaa ja harmaata, koska viihdyn niissä, ja mekkoja. Ehkä en löydä. Luulen, että puuvillaisia mustia housuja, kaprimittaisia, on liikaa. Tai en nyt tiedä, voiko mitään oikeastaan olla liikaa. Monilla niistä voi pyöräillä, ja pyöräily kuluttaa housunpersuksia.

En enää laita vaatteita kirpparille. Yritän käyttää ne ihan itse loppuun, paitsi, jos niistä tulee erityisen tympeä olo pitkäkestoisesti. Osaan jo aika hyvin olla hankkimatta sellaisia lisää. Olen edistynyt. Kun haluan paeta todellisuutta jonnekin pinnalliseen ulkonäkömaailmaan, en enää lisää kulutustani hallitsemattomasti, vaan sukellan jo ennestään hyvinvarusteltuun komerooni.

Sekä Kaunomieli että Diiva olivat kotona tänään. Yhtä aikaa, samassa huoneessa kuin se muovinen kantokassi. Siitä tuli hyvä olo.

Olen kuunnellut vain vähän musiikkia viime aikoina. Ainakaan uutta musiikkia. Diiva kuunteli yhtenä aamuna jotain uutta musiikkia meikatessaan. Tajusin, mikä siinä usein ärsyttää, nuorten ihmisten tekemässä musiikissa. Se on joskus niin väkisinpuristettua, en pysty samaistumaan niihin yliampuviin tunteisiin. Olenko keski-ikäistyvä, vähän kyyninen, laimea.

Viime lauantaina osuin Club for Fiven soundchekkiin. Kuulin tämän:


Kyllä, se kuulostaa Ed Sheeranin I see fire -biisiltä.

En oikeastaan koskaan kuuntele tällaista kotona. Siinä ostoskeskuksen täplikkääksi räityllä lattialla seisoskellessani meinasin itkeä. Sitten alkoivat laulaa jääteläkesää, ja muistin käsilaukussani sulavan litran nougatjäätelöpaketin.

Syön liikaa, sokeria, suklaata, pullaa. Lohdutan itseäni sillä, että kohta pyöräilen. Pyöräilenköhän tarpeeksi.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Rikottu polkka.

Istuin vanhapiikakansakoulunopettajattarelta perimäni kirjoituspöydän ääressä ja söin paahtoleivän kanssa erittäin löysäksi keitettyjä kananmunia, jotka olin sösrssännyt kahvikupissa herkulliseksi muusiksi sulavan voin kanssa. Se pöytä on keittiössäni, toimii ns. aamiaispöytänä, jossa voi ihan kasuaalisti juoda kahvia sen sijaan, että pyytäisi palvelusväkeä kattamaan serviisiin ruokasalin puolelle. En ollut uskoa kuulemaani. Katselin vastapäätä istuvaa teknoheviä kuuntelevan metsärosvon näköistä miestä epäuskoisena. Väitin, toistuvasti, että hän on huijannut minua, pimittänyt totuuden, ja vasta nyt, viime hetkellä, kun tietää asioiden oikean laidan vääjämättä paljastuvan, kertoo jo tietämänsä faktat koko karmeudessaan. Hän vakuutteli vuolaasti syyttömyyttään ja hyväuskoista tietämättömyyttään, ja en ollut täysin varma, voisinko siltikään uskoa, häntä, vaikka sydämeni niin kovasti kallisteli, vastoin parempaa ymmärrystäni, ymmärtämään hänen syynsä ja vaikuttimensa.

Kiertelin ja kaartelin, kertasin oman kantani, että olin ollut aivan eri käsityksessä asiasta, ja siksi jo alun perin vastahakoisesti suostunut suunnitelmaamme, joka siis oli aivan erilainen kuin mitä nyt kuulin, ja nyt sitten olenkin aivan vääränlaisen asetelman edessä. Mutta eihän se auttanut. Lankesin hänen pauloihinsa, ja niin vain sai Valssimies taas tahtonsa läpi, ja lähdin tanssimaan sekä polkkaa että masurkkaa. Alunperin puhe oli ollut swing-polkasta, johon olin epäröiden suostunut aivan vain siksi, etten tiennyt, mitä swing-polkka on, ja arvelin, että se voisi olla jotain svengaavampaa, kepeämpää ja laiskanpulskeammalle amerikkalaistyyliselle harrastajalle sopivampaa kuin perisuomalainen junttipolkka, jossa jyskätään 2/3 ilmassa pysytellen ympäri pirttiä kädet tukevasti kaverin kylkiluiden välissä lattiahirret tömisten. Nyt sitten selvisi, että kyllä, swing-polkkaa olisi tiedossa, mutta vasta sen jälkeen, kun oltaisiin tanssittu yksi tunti polkkaa, ja toinen masurkkaa.

Polkka oli polkkaa. Olen sitä tanssinut jonkin kerran pienviljelijäyhdistyksen pikkujouluissa, lähinnä äitini viennissä, ja siinä ei hirveästi tarvinnut muuta kuin vähän kopsutella perässä. Askelet löytyivät vieläkin kuin itsestään, mutta elopainoa on kertynyt melkoisen paljon lisää tällä välillä, ja ihmettelen, miten kuntoni kesti. Mutta kestihän se. Polkka ei herätä minussa suuria tunteita, paitsi vähän raivoa.

Kun polkasta selvisin saamatta sydänkohtausta, virtsankarkailua tai hikoilematta kerrostettua, näennäisen huoletonta polkkatukkaani aivan litimäriksi, huokasin helpotuksesta. Masurkka kuullosti hidastempoisemmalta ja arvokkaammalta. Siltähän se ensin tuntuikin, askel-askel-nilkan koukistus sirosti kuin sirkushevosella, kohteliasta nyökkäilyä parin suuntaan, muutama viehkä askel ja asettuminen herran toiselle puolelle, jossa kohtaa helma helskyvästi heilahtaisi, jos en olisi ollut pukeutunut tummanpuhuviin boyfriend-farkkuihini ja mustaan väljästi istuvaan t-paitaan, jossa on rustiikkinen pitsipunos edessä, pienillä kiiltävillä muovihelmiyksityiskohdilla. Mutta kas, sitten siinä otetaan väliin kahdeksan askelta polkkaa.

Kun oikein nyt mietin, niin masurkka yhdistää jenkan ja polkan sietämättömimmät piirteet. Jenkan kaavamaisuuden ja tylsyyden, ja polkan... polkan. Eihän siinä oikeastaan ole muuta luonteenomaista kuin se polkka.

Kun kuulin, että swing-polkka olisi lähinnä polkkaa, mutta tunnusomaista siinä olisi erityisesti paikallaanpysyvä hyppiminen, se ei kiehtonut minua riittävästi, että olisin halunnut jäädä kolmannelle tunnille. Youtubesta sitten opin, että swing tarkoittaa tässä kuitenkin jotain vaihteluakin: https://www.youtube.com/watch?v=RY5msQ1svTI

Toisaalta, jos voi tanssia vaikka fuskua, ilman, että tarvitsee hyppiä polkaa samanaikaisesti, niin miksi polkata? Miksi ylipäänsä polkata?

Tänään jätin tangon väliin, koska jalkani ovat kipeät, ja laajennettu perheyhteisöni vaatii huomiotani, läsnäoloani ja mahdollisesti autonkuljettajanpalveluita. Sain laitettua ruokaa (nuudeleita, sipuli-porkkana-kikhernewokintyyppistä, ylisuolaisia naudanlihasuikaleita), imuroitua, pesu- ja tiskikoneen pyörimään. Tämä sillä ukaasilla, että on mahdollista, etta tapaisin pikaisesti Poika II:n vanhemmat. Ehkä. Ehkä en.

Diiva ja Poika II ovat majailleet luonani muutaman päivän. Heti päässäni on alkanut pyöriä outoja ajatuksia, kuten "joogaisin tuossa olohuoneen matolla, jos nuo eivät olisi paikalla". Kun olen yksin, en muista ajatella moista, vaan makaan tyytyväisenä sohvalla ja pelaan Spelen Pet Connect -ajanhaaskauspeliä.

Eilen kun kotiuduin tanssitunnilta tuntia luvattua aikaisemmin, koin epäröinnin hetken ennen kuin asettelin avaimen lukkoon. Entä jos nuoripari on laskenut minun kotiutuvan todellakin vasta tuntia myöhemmin? Minkä kuvaelman keskeyttäisin? Rapistelin kovasti avainta lukkoon ja asettelin huolellisesti takin naulakkoon. Olohuoneen sohvalla oli tiivis tunnelma. He pelasivat innolla "Disneyn prinsessat"-muistipeliä.

Aivan kohta voi taas pyöräillä. Tai voihan sitä periaatteessa nytkin, monet pyöräilevätkin, mutta suurin osa pyöräteistä on jäätynyttä sohjoa, jossa 5-10 sentin korkeuseroja railoissa, jalan- ja pyöränjäljissä. Vielä on matkaa siihen, että minä alkaisin talvipyöräillä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

2 days in Paris.

Pitäisi jo nukkua. Kello on kohta yksi. Julkaisen tämän aamulla, koska oikolukutaitoni on juuri nyt olematon.

Tämänhetkinen rytmini on muodostunut siten, että nukun kunnolla vain joka toisena yönä. Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti. Otin töistä yhden päivän lomaa keskellä viikkoa, torstain, hassusti, kun vain tuntui siltä, että väsyttää. Nukuin, raotin vähän silmiä aamulla, nukuin sinnillä lisää. Join pari pannullista aamukahvia, yksin, ja houkuttelin voimiani palaamaan. Että ne luikertelisivat taas luokseni, kerääntyisivät ja imeytyisivät varpaistani vartalooni asti.

Tulee kesä, ja saan laittaa paljaat jalat maahan, ja se ritisee ja rätisee. Kuvittelin sen mielessäni joskus sekin auttaa.

Tämän jälkeen jaksoin vihdoin imuroida, joka oli yksi päivälle asettamistani laatukriteereistä.

Ajoin etelään ja pohjoiseen ja poimin tyttäret kyytiini. Menimme taidemuseoon, niin kuin olemme päättäneet tehdä aina silloin tällöin, kun emme oikein muutakaan ehdi, ja jonkin äärelle pitää kokoontua.

Nyt siellä oli valokuvia. Esko Männikkö. Pimeässä Taskussa, siinä oudoimmassa tilassa, johon aina ensimmäisenä suuntaamme, oli kuvia muumioituneiden ruumiiden kasvoista. Katossa kuvia krusifiksipatsaista. Ruumiit olivat vähän epämiellyttäviä, ja tunsin itseni tirkistelijäksi. Tuli mieleen Pariisi, kaikki se katolisuus ja paljous ja omituisen paljon kuolemaa. Jos tuo olisi ollut näyttelyn ainoa anti, en olisi ymmärtänyt sitä.

Isossa tilassa oli kirjaimellisesti vieri vieressä erilaisia tauluja. Lähinnä autioituneista taloista, ulkoportaista tai sisätiloista, jotka näyttivät siltä, että kesken 70-lukuisen keskiviikkokeskipäivän joku olisi käskenyt asukkaiden (kokovartaloesiliinaan, sellaiseen, jossa tissit näyttävät yhtenäiseltä uniboob-kombinaatiolta, ja niskan takaa solmittuun huiviin sonnustautuneen emännän, ja isännän, jolla oli prässihousut kumisaappaissa, keinokuituvillapaita ja pulisongit, ja heidän kahden ummehtuneen näköisen hujoppiaikamiespoikansa) pakata lähimmät ja eniten tarvitsemat tavaransa ja poistua välittömästi.

Sinne se 70-luku sitten jäi ihan yksin, odottamaan, miten kylmät ja nahkeat talvet saavat kankaat kostumaan, seinälaudat pikkuhiljaa lahoamaan, muurin rappauksen sortumaan. Jossain vaiheessa talven lumikuorma tulee niin nopeasti peltikatolta alas, että joku seinistä sortuu sisään, ja keinomuovilla päällystetty kirkkaan värinen ja kukkaakuosinen nojatuoli pääsee vihdoin, neljänkymmenen vuoden odotuksen jälkeen auringonvaloon.

Siellä oli hienoja säpittyjä ulko-ovia, lahoavia kenkiä, patsaita, känkkäröitä puita. (Puiden kuvia ymmärsin vähiten, vaikka olen puunhalaaja.) Ihmisiä, vielä ennen lähtöään, tonttulakit päässä. Sitä, mikä silloin näytti yltäkyllältä ja sekasotkulta, ja nyt näyttää nostalgiselta niukkuudelta. Likaisia seiniä, rikkinäisiä leluja, kupruilevia seinäpahveja. Seassa nykyaikaa, muita maita, graffiteja, eläimiä. Jopa pari outoa penistä. Kuivaneita känkkäriä oksia viinipullomaljakossa, kukahan ne oli poiminut?

Rappeutuvat, hajoavat asiat, kaiken yksityiskohdan yltäkylläisyys, ja sitten vielä kauniita värejä ja muotoja ja kuvioita, kun puinen ovi on menettänyt lakatun kiiltonsa, ja puun syyt erottuvat taas paremmin kuin ennen, aivan kuin karkaavat takaisin osaksi luontoa. Siinä oli jotain riemukasta. Että voi palata takaisin.

Menin tuonne taas aivan ummikkona, ja matalin odotuksin. Esko Männikkö ei nimenä kertonut minulle mitään, kuulosti aivan joltain pudasjärviseltä keski-ikäiseltä mieheltä. Katsoin työt, hilpeydyin, ja kävin äsken googlettamassa mistä niissä oli kysymys. Kyllä, ilmeisin sanoma välittyi.



Kuva täältä: http://www.nyartbeat.com/event/2015/D383

Tämän jälkeen siirryimme syömään Tubaan. Siellä sisustus, astiat ja koko ambienssi on luotu kierrätystavaroilla. Kunnon retromeininki. Joka paikasta pursuaa oransseja ja keltaisia kukkakuoseja, seinillä on ristipistoja ja kitchiä ja kaikkea, minkä on ajateltu olevan hauskaa ja pittoreskia. Astiat ovat hienosti eriparisia. Tuolit vähän hetkuvat. Räsymattoja. Ruoka on hyvää. Valitsimme paikan siksi, että siellä kasvis ja vegaanivaihtoehdot eivät ole listan pakkopullaa, jotain, mitä on pakko olla niitä hankalia asiakkaita varten. Tuolla kasvisruokaan suhtaudutaan oikeana ruokana, tänään esimerkiksi päivän tarjous oli falafeliannos. Vegaaniaioli oli ihan hyvää, en olisi ehkä huomannut eroa normaaliin. Minä söin kyllä hampurilaisen, sisältä melkein verisen. En jaksanut lukea listaa pidemmälle, kun tajusin, etten mitään muuta niin palavasti juuri sillä hetkellä halunnut, kuin pekonihampurilaisen ja suolaiset ranut.

Harkitusta nukkavieruisuudestana huolimatta Tuba oli ankaran siisti ja viimeisen päälle mietitty laitos. Männikön valokuvien jälkeen se tuntui vähän ahdistavalta, päälleliimaltulta ja liian harkitulta. Kaipasin hetken Teron pubin tunnelmaa. Siellä sisustus lienee pysynyt ihan samana ainakin 40 vuotta. Toivottavasti pysyykin.

Sitten kävin ruokakaupassa, joimme kahvia, pelasimme ristiseiskaa. Pelasin huonosti. Toivottavasti en tee nykyään kaikkea noin huonosti huomaamattani. Kun on yksin, ei ehkä huomaa alisuorittamistaan niin helposti.

Reflektoin eilen elämääni parin vuoden ajalta. Lähinnä lukemalla itseäni. Tiedän, että olen oppinut asioita itsestäni. Oppinut kestämään paremmin sitä, miten viretilani vaihtelee. Miten välillä kuormitun. Olen oppinut suhtautumaan siihen rauhallisemmin. Tietämään, että minä itse olen se, joka päättää levätä. Sitten on asioita, joita en ole oppinut, vaikka luulen oppineeni. Tai en tiedä, onko niissä oppimisesta kyse.

En vielä ole riittävän kaukana, että osaisin arvioida, miten eron ja muuton jälkeinen aika, kun oikeasti olin parisuhteellisen yksin, vaikutti. Luulen, että se on ollut tärkeämpi kuin nyt vielä tajuankaan. Että nyt voisin helposti ajatella, että no niinhän siinä vain kävi, että olin muutaman vuoden ilman parisuhdetta, ja oli sitten hyvin aikaa itselle. Olen vähän hämmästynyt siitä, että tiesin niin suurella varmuudella tarvitsevani nuo pari vuotta vain tyttöjen kanssa. Pelottava ajatus, että olisin nyt tyhjenevässä talossa, siellä maalla, siinä parisuhteen näköisessä tilassa, josta olen vasta tajunnut jotain uutta.

Nyt minulla on ainakin vielä ihan sama olo kuin silloin, kun olin parisuhteeton. Olen sama, se toinen on erillinen, eikä muuta minua niin paljon kuin pelkäsin käyvän. Vietän paljon aikaa yksin ja ehdin niinä aikoina muovautua takaisin omaan muotooni, kun en ole sen minua puoleensa vetävän magneetin kehässä, joka saa minut kallistumaan ja valumaan vähän vinoon häntä kohti, sumenemaan äärilaidoiltani. Haluaisin ajatella, että se johtuu siitä, että nyt vihdoin tiedän edes suurinpiirtein, minkä muotoinen olen, koska minulla oli aikaa se opetella.

Kun olen yksin, mietin joskus, olenko vain kuvitellut koko ihmisen. Saan häneltä viestejä, joista en aina tavoita häntä, mutta ainakin hän on elossa ja olemassa ja lähettää niitä, minulle. Jos niitä ei olisi, saattaisin joinain hetkinä olla varma, että olen vain kuvitellut. Kun olen yksin, en muista millainen olen, kun hän on paikalla, miten muutun, vai muutunko. Minua jännittää nähdä hänet aina uudestaan, hän tuntuu aina ensin niin vieraalta, kuin näkisin ensimmäistä kertaa, ja vähän ihmettelen. Jostain syystä se tunne ei hälvene ajan myötä. Kun olemme viettäneet aikaa yhdessä, hän ei edelleenkään ala tuntua tutulta. Hänessä on paljon, mitä en ole vielä nähnyt, ja se tekee minut toiveikkaaksi. Että tässä on ihminen, joka on riittävän iso, kun ei mahdu kokonaan näkökenttääni.

Saattaahan se olla, että ilmiö on enemmänkin vika tai puute, kuin syy olla toiveikas, mutta en vielä tiedä.

Tänään kun siivoilin ja paklasin naamani ja sovittelin korvakoruja, turhauduin. Joka paikassa on tavaroita, jotka ovat kuuluneet minulle, mutta joista en enää tunnista itseäni. Minulla on liikaa koruja, jotka olen saanut entisiltä miehiltäni. (Nyt taisin kuullostaa Elizabeth Taylorilta.) Joistakin niistä pidän, ja olen käyttänyt niitä edelleen mielelläni. Nyt nekin yhtäkkiä tuntuvat kuuluvan jollekin ihmiselle, joka en enää ole. Korujen pukeminen ylipäänsä tuntuu jotenkin hassulta. Tässä olen minä, tämän muotoinen, tämän näköinen, tämä on minun ihoni ja ääriviivani. Nyt laitan siihen päälle tällaisen metallisen riiputtimen. Se kimaltaa, näytänkö nyt kauniimmalta? Osoitanko säätyäni ja varallisuuttani? Kerron tyylistäni, että olen rock-henkinen tai mystinen tai eteerinen tai hienostunut. Että jos et muuten arvaa, ketä yritän esittää, katso rannerengastani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin keinotekoiselta, ja tunnen itseni kömpelöksi, jos pukeudun kostyymeihin.

Ja on niin paljon muutakin tavaraa, jonka omistamisesta en enää ole varma. Suksivoiteita ja sen semmoista. Laatikoittain sulppua. Inventoin jo vähän ruokakaappiani, ja pakotin Diivan viemään mukanaan sellaisia asioita, jotka ovat olleet kaaapissa vain hänen varalleen.

Korvakoruja haluan edelleen käyttää, ne liikkuvat helposti minun liikkeideni mukana, ovat luontevat. Ja ilman niitä korvissani on turhat reiät. Olen hukannut lempikorvakoruistani toisen, sellaisen kolmiulotteiseksi kehutun sinivihreän kyyhkysen. Tarvitsen jotkin uudet, minunnäköiset, jotka tuntuvat omilta, tämän minän oloisilta.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Go ahead, jump.

Sunnuntaina olin tunnollisesti menossa tanssimaan fuskua. Viestittelin aiheesta Valssimiehen kanssa, joka oli juuri poistunut välittömästä elinpiiristäni. Hän muotoili jonkin lauseen siten, että siitä melkein saattoi hieman etukenoon nojaten vetää sen johtopäätöksen, että hän vihjasi, että eihän sinne nyt aivan pakko olisi mennä. Rojahdin henkisesti taaksepäin, ilmoitin, että olen lopenjuurin väsynyt, jaksan hädin tuskin hengittää, ja jään kotiin. Hän meni fuskuamaan.

Katselin erinomaisen likaisesta olohuoneen ikkunastani ehkä kevättalven kauneinta aurinkoista päivää. Oulussa on vielä talvi. Tiesin, että en jaksaisi pukea päälleni (muuta kuin yöasun tyyppisen yhdistelmän H&M trikoota ja Seppälän kesävaatemallistoa vuodelta 2014, joka minulla jo oli päällä) ja poistua asunnosta. Päätin olla soimaamatta itseäni siitä.

Sitten makasin sohvalla ja ohhottelin sitä väsymyksen tilaa, johon olen taas ajautunut. Menin nukkumaan noin puoli kymmeneltä, nukuin puoli seitsemään.

Maanantaina annoin houkutella itseni tanssimaan jenkkaa. Se jos mikä on huono tanssi näin aikuisiällä. Rintaliivien olkaimet sinkuavat melkein yhtä paljon kuin vatsamakkarat. Koettelee myös kontinenssin rajoja. Tanssisalissa haisi melkoisesti suolikaasut, joten ilmeisesti se holtiton retkuaminen oli testaillut yhden jos toisenkin alapäälihaksiston kestokykyä. Niin ja sen lisäksi jenkka on tylsää. Siinä ei ole mitään tarttumapintaa fiilistelylle. En pysty tempautumaan koko sydämestäni yhdenkään kuulemani jenkan tunnelmaan.

Tätä emme sentään kuulleet, Jenkka ulkosynnyttimistä, olkaa hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=jX9GL7-idW0

Jenkan askelkuviot ovat masentavan ennalta-arvattavat ja niissä on rajallisesti mielekkäitä variaatioita. Joissa ei ole mitään mielekästä tunnelmaa. Aina saa vain olla huolissaan siitä, intoutuuko tanssipari liian kunnianhimoiseksi pyörityksissä, enkä ehdi takaisin omalle paikalleni ennen seuraavan yks-kaks-hypyn alkua.

Kaikkein masentavinta oli se, että jos mies ei osannut askeleita tai sekosi niissä, mitään ei vain ollut tehtävissä. Siinä sitten tepsutellaan vierekkäin hämmentyneinä ja myötähäpeäisinä, eikä se ole tanssia edes siinä määrin kuin hiihtofoksi.

Jurskautin huonon nilkkani kerran maahan väärässä laskeutumiskulmassa ja pompin kiltisti pohkeeni tunnistamattomaan tilaan. Ja kiroilin hiljaa mielessäni.

Tyttönä pidin jenkasta, koska se oli vauhdikasta. Toisaalta tanssin sitä silloin aina tyttöparina, ja minä melko poikkeuksetta vein. Ja osasin askeleet, ja jaksoin hyppiä vaikka koko illan ongelmitta.

Tänään sitten valssia. Ehdin kahdelle viimeiselle tunnille, niin ajoissa, että sain kaupan päälle vartin edellistä tuntia ilmaiseksi. Valssi sentään oli hienoa. Pohkeeni vastustivat ajatusta kovin, mutta venyttelin niitä niin voimallisesti, että ne saattoivat menettää tajuntansa. Vähän hirvittää, milloin se palaa.

Söin erittäin valkosipulista munakoisodippiä ennen valssituntia. Sitten päätin, että minun on pakko saada purkkaa ennen tuntia, jotten ole täysin epäkorrekti. Kävin siis kaupassa, vaikka vannoin, etten kävisi. Paitsi jos joku olisi loppu. Kahvimaito on ollut loppu jo hetken. Arvatkaapa, ostinko muutakin kuin purkkaa ja kahvimaitoa.

Diiva tulee ehkä Poika II:n kanssa yöksi tänään, baari-illan jälkeen. Kaunomieli ehkä myöhemmin tällä viikolla, jotta pääsee näppärästi aamulla junalle. On ilmeisesti hiihtolomaviikko. Yhtäkkiä tunnen taas itseni epämääräiseksi äidiksi.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Puolilleen jos jää.

Hassu viikko. Päässäni soi monta ääniraitaa päällekkäin, ne soivat limittäin ja lomittain, toisinaan luulen, että ne rytmittyvät yhteen jotenkin ymmärrettävästi, toisinaan se on vain jotain kakofoniaa, ja ylipäänsä tunnen suurta syyllisyyttä siitä, etten pysty seuraamaan kaikkia viestejä yhtä suurella intensiteetillä.

Oikeastaan haluaisin välillä painaa tyynyt tiiviisti pääni ympärille ja nukkua vielä vähän lisää. Olen taas hitusen liian väsynyt ollakseni tarmokas millään elämänalueellani, ja se valitettavasti on mörkö, joka helposti ruokkii itseään. Näen unia, joissa konttaan märällä jäisellä pimeällä pihalla, jossa on sepeliä. Se rikkoo sukahousut helposti. Yritän pitää jalkaterät koholla, etteivät nahka-avokkaiden käret viottuisi.

Näen myös unia, joissa etsin lastani, joka on muuttunut joksikin toiseksi, mutta pärjää näköjään ihan hyvin ilman minua. Aina välillä näen vilauksen, ja sitten he taas katoavat. Valveella ollessani istun vieraassa asunnossa, juon kahvia, ja katselen pariskuntaa minua vastapäätä, tyttäreni näyttää muodikkaan boheemilta beatnikiltä uudessa mustassa poolopaidassaan ja ponihännässään, he puhuvat siitä, miten rappukäytävässä joskus haisee pilvi, ja alkavat sitten esitellä minulle kaikenlaisia kivoja tatuointi-ideoita. Suhtaudun, kuten kypsä aikuinen ja viisas kasvattaja, nostan kädet korvilleni ja lällättelen. Sitten minulle tuli vähän huono olo, ja laitoin jossain vaiheessa pään lähelle polviani.

Tässä hetkessä ilmeisesti asun yksin. En aio käydä ruokakaupassa enää ikinä, paitsi jos tarvitsen jotain. Voisin järjestää kaiken mieleni mukaan, mutten jaksa. Minun on opeteltava pesemään vajaita koneellisia kahvikuppeja ja pyykkiä. En ole vielä päässyt sellaiseen flow-tilaan, jossa kokisin jotain suurta vapauden tunnetta. Lähinnä haluaisin vain nukkua, mutten ehkä osaa. Olen liian väsynyt edes tanssimaan, tänään.

Valssimies tanssahtelee ympärilläni varovaisesti, mutta pikkuhiljaa entistä varmemmin askelin. Minä annan itseni hiljalleen kiehua tässä keitinvedessä, pehmenen, kehitän hauskana uutena ominaisuutena passiivis-agressiivisen itkuherkkyyden, jossa nyyskin tämän tästä, ja tiuskin sitten kysyttäessä vihaisesti, että kaikki on ihan hyvin. Puolen tunnin välein lakkaan hengittämästä, kun tajuan kärsiväni taas menettämisen pelosta, alan neuvotella itseni kanssa, että "no ihan varmasti selviäisin siitäkin, entistä vahvempana" ja "emmä nyt tiedä, onhan tässä parisuhdeolosuhteessa kai huonojakin puolia", ja sitten muistan, että entäs jos minä nyt vain myöntäisin, että ehkä on vallan hienoa omistaa jotain sellaista, josta ei ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan.

Sanon jotain ääneenkin, kai ainakin puolen lauseen verran jotain, mikä on ihan totta. Hän sanoo takaisin jotain vähän latteaa ja ehkä osittain juuri mitä en haluaisi kuulla, mutta tekee sitten kaiken juuri niin kuin pitääkin. On oikealla tavalla. Olen melkein helpottunutkin siitä, että sanoo tyhmiä asioita, koska sitten tiedän, että puhumme samaa kieltä, ja hän ehkä ymmärtää minua. Ja mietin, onko hän ihan vähän helpottunut siitä mitä sanoin, tai että sanoin mitään.

Perjantain aikana kävin kolmesti samassa pubissa. Huomasin sen vasta tänään, että kertoja oli kolme. En juonut kuin ne kolme lasillista, ja puolitoista lasia pirskahtelevaa puolimakeaa Asterix-limsan makuista valkoviintä makkarapastan kanssa.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Pienen kylätien varressa.

Viikonloppuni oli yltäkylläinen sortimentti ihmisiä ja yksinoloa. Perjantai-illan vietin Valssimiehen ja Pikkukirpun kanssa. Asiaan liittyvästä kylmänhohkaavasta kauhusta huolimatta olen oppinut jossain määrin nauttimaan noinkin nuoren sidosryhmähenkilön jatkuvasta läsnäolosta. Lauantaiaamuna suoritimme oman versiomme magnustiloikoilusta, sohvalla, eli söimme ensin piirrettyjä katsellen isot kasat aamupalaa, join litran kahvia, ja sitten sulattelimme mahojamme sikin sokin makoillen ja lasittunein silmin televisiota tuijottaen. Ehkä olimme varaaneja.

Diiva ja Poika II saapuivat, ruokin heidätkin ja tunsin tästä onnellisuutta. Makasin sohvalla Valssimiehen kainalon nojaten ja Poika II ja hän puhuivat örinähevistä ja kuuntelivat siitä erinäisiä näytteitä marsullani, ja tunsin tästäkin suurta onnellisuutta. Halasin kaikki poislähtijät, jonka jälkeen Kaunomieli saapui. Pyysin häntä saunomaan ja katsomaan kanssanin Bumbtsibumin, josta syystä hän näytti hyvin huolestuneelta - "Äiti, siitä on aika monta vuotta kun se viimeksi tuli televisiosta. Se oli silloin, kun me oltiin pieniä." Kaunomieli ei tiennyt, että Bumbtsibum alkaa uudestaan, ei tosin viime lauantaina. Saunoimme, ja syötin hänelle ruokaa ja mansikkabasilikasorbettia.

Sunnuntaiaamuna join kahvia, katsoin televisiosta neljä jaksoa Voicea ja pelasin tietokonepalapeliä. Yksin. Se jos mikä oli mukavaa. Sitten menin Kaunomielen luo, join lisää kahvia, tein listan siitä, miten koko asunnon siivoaminen tulee suorittaa, ja sitten suoritimme. Kirjoitin listan alkuun "avaa suklaarasia", ja lisäsin siihen vielä hieman myöhemmin "ja radio".

Sitten tanssin fuskua, josta löytyi vaikeita kuvioita. Olin hitusen epämotivoitunut, koska paitani helma oli hitusen nafti, ja oikeaa kättä piti nostella koko ajan.

torstai 23. helmikuuta 2017

Lautaset kahdelle huvikseen vaan.

En ehkä ole niin huolissani asioista kuin yleensä. Sillä lailla pohjavireenä. En ole päällisin puolin mikään ylihuolehtija, turhanhössöttäjä tai helikopterivanhempi. Mutta kun koko ajan on se kireä pohjavire, joka kuiskuttelee vuositolkulla korvaan, että aina kannattaa olla vähän ajoissa, niin siihen tottuu ja turtuu. Juuri nyt minusta tuntuu, etten ole muistanut kuunnella tuota kuiskuttelua, ja aina välillä havahdun paniikissa toteamaan, että jos teen asiat juuri nyt, ehdin tehdä ne ihan ajoissa, ehkä. Aina en edes ehdi.

Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi rentouden opetteluksi. Tai normaaliksi viretilojen vaihteluksi. Välillä olen oikein väsynyt, ja aina välillä tuntuu, hetkellisesti, että innostun jostain josta en ole jaksanut aikoihin innostua.

Valssimies valtaa mieleni edelleen suurieleisesti. Ei minua niinkään enää mietitytä se, osaanko olla. Tai haluanko. Olen ollut, ja se, miten olen ollut, on kelvannut ihan näin. Hän ei ole tuskastunut, kyllästynyt, säikähtänyt eikä paennut paikalta. Minä en ole tehnyt niin. Olen monta kertaa reagoinut tyhmästi, vaihtanut puheenaihetta, katsellut olemattomia halkemia katossa, ja jos sekään ei ole riittänyt, äitini on ilmiintynyt kauttani ja sanonut jotain täysin asiaankuulumatonta, pisteliästä ja elämää kohtaan yleispätevästi epäluuloista. Ja jos en sittenkään ole muuta ole keksinyt, olen alkanut leipoa. Ja siinä hän vielä on. Tai siellä jossain, mutta jotenkin luotan, että hän on siellä ja ajattelee minua vähintäänkin melkein yhtä paljon kuin minä häntä. Ja minä ajattelen entistä enemmän sitä, mitä hän on, enkä enää niin paljon sitä, mitä meidän välisemme avaruus sisältää.

Olen ehkä nyt asettunut tähän olemaan, ja olen kovin innokas katsomaan, mitä tästä voisi tulla. Olen koko ajan ollut innokas, mutta nyt olen käynyt riittäävän monesti läpi kaikki tekosyyt, miksi en muka olisi, tai vähintäänkin minun pitäisi uskottavasti esittää kovin epäröivää. Eihän tässä mennytkään kuin melkein puoli vuotta. Paradoksaalisesti tämä nykyinen mielentilani tarkoittaa jonkin verran sitä sitku-olemista, jossa tiedostaa, tai olettaa, tai toivoo, että nykyinen olomuoto ei ole pysyvä. Vaan että tämä muuttuu johonkin suuntaan. Toisaalta on tyhmää toivoa mitään muutosta mihinkään suuntaan silloin, kun olo on perusteettoman toiveikas. Olen vähän levoton. Ehkä myös hieman ikävissäni.

Ja aina välillä havahdun, ja ihmettelen, kun asiat tuntuvat niin vierailta ja oudoilta. Että olenkohan eksynyt johonkin väärään rinnakkaistodellisuuteen. Ehkä asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Tällä viikolla olen tajunnut, etten enää pääsääntöisesti osta Diivalle ruokaa. Joitain hänen vaatteitaan ilmestyy aina välillä pyykkikoriin jonkin mystisen kemiallisen reaktion myötä. Tässäkin tasapaino muuttuu. Ja vastahan minä opettelen Kaunomielen kanssa sitä, miten viikkoon saadaan päiviä, joissa voi olla samassa tilassa ja puhua huonosti äänten engranniksi hajanaisia asioita, ja antaa aivojemme valua ulos ahtaista onkaloistaan ja asettua mukavasti kerälle auringonläikkään päivunille kuin kissaystävykset.

Tällä viikolla minulla on ollut monta päivää, jolloin tulen töistä, eikä kukaan odota minua minnekään. Lähden takaisin ulos, ja kun tulen kotiin, se on ihan samanlainen kuin lähtiessäni. Jos vielä olisi sulat tiet, pyöräilisin kaikki illat.

Ensimmäistä kertaa huomaan koko talven vain odottaneeni kevättä. En osaa vielä olla talvisin samoin kuin olen nyt osannut olla kesäisin. Opinkohan.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Take a walk in my shoes.

Olen nyt jotenkin erityisesti huomannut, että en enää asu tyttärieni kanssa. Olen yksin asuva aikuinen, mutta en ollenkaan yksinäinen. Tämä on aika lystikäs olomuoto. Tyttöjä on vähän väliä ikävä, mutta ilokseni he vastaavat puheluihini, ja joskus jopa soittavat minulle ihan itse. On hämmästyttävää, että 90-luvun loppupuolella syntyneet nuoret osaavat käyttää mobiililaitteita muihin kuin web-sovellusten käyttöön.

Kuulin taannoin keskustelun Diivan huoneesta. Hänen hieman nuorempi ystävänsä henkäisi, että apua, hänen puhelimessaan ei toimi netti. Seurasi järkyttynyt hiljaisuus. Tyttö ei siis voisi laittaa isälleen Whatsup-viestiä siitä, että hänet pitäisi hakea kotiin. Diiva oli neuvokas. Hän ehdotti, että laita tekstiviesti. Seurasi hiljaisuus. Tyttö sanoi, ettei tiedä miten puhelimella laitetaan tekstiviestejä. Hiljaisuus. Lopulta ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin soittaa puhelimella. Yhdessä tämä urhea nuoriso sai selvitettyä, miten kyseessä ollutta älypuhelinta käytettiin äänen kuljettamiseen langattomasti paikasta toiseen.

Kävelin tänään kaupungilla, ja katselin itseäni kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Yhdeksäntoistavuotiaan itseni silmin. Että olisinko arvannut, että olen tässä kaupungissa, näissä kengissä, pipo päässä ja tumput kädessä palauttamassa postimyyntipakettia R-kioskille, että asuisin yksin asunnossa jossa on kirjavia räsymattoja, ja kertoisin kaikille mahdollisimman rehellisesti mitä ajattelen, mutta vain silloin, kun huvittaa. Mutta se olisi yksi suurimmista huvituksistani. En ollut pettynyt itseeni. Olen kasvanut onnellisempaan suuntaan.

Viime viikolla olin viikon loman tarpeessa. Yritin toteuttaa sen viikonlopun aikana. Rentouduin, monella eri tavalla, tehokkaasti. Hieman taisin onnistuakin. Olen vähän tuskastunut siihen, että jaksamiseni on niin ohutta silkkipaperia, että se tämän tästä hankautuu puhki.



torstai 16. helmikuuta 2017

Täysin ja kokonaan.

En ole puntaroinut pääni sisältöä täällä hetkeen. Ihan tarkoituksella. Se alkoi tuntua tonkimiselta ja nyppimiseltä. Että otan pienen rippusen materiaa ja hajoitan sen osiin, katselen niitä mikroskoopilla ja nypin pinseteillä löytääkseni siitä todisteita puoleen tai toiseen, upotan hippusia säilöntäaineeseen, petrimaljoihin ja säilön purnukoissa vitriiniin. Ja sitä sitten teen sen sijaan, että kokoaisi helman täyteen syliini putoavia kypsiä omenoita ja leipoisin niistä piirakan.

Ja kun ajatukseni pyörivät vain parisuhteessa, se on toiseksikin melkoisen puuduttavaa kuunneltavaa. Ja sitten on se, että sitä mukaa kun asiat oman pääni sisällä järjestyvät ja lakkaan ihmettelemästä omia tuntemuksiani ja reaktioitani tavallisiin ja tavattomiin tilanteisiin, ne siirtyvät siihen avaruuteen välillämme, joka ei ole vain minun omaani vaan meidän yhteistä. Ei minulla ole valtuuksia kirjoittaa sen lähdekoodia tähän auki.

On ollut makeaa mahan täydeltä ja vallan hirveä sokerihumala. Ja sitten vähän äklö olo. Kaiken sen arastelun ja vaikeudentunteen jälkeen olen unohtanut itseni ja nähnyt vain hänet ja tempautunut mukaan sellaiseen pyörteeseen, jossa haaveilen ilman katteita asioista, joista emme järjellä ajatellen puhu vielä aikoihin, odotan ovella kuin malttamaton koiranpentu, altistan kaiken elämässäni parisuhteelle, jopa siinä määrin, että puhun siitä ääneen sivulauseessa, kahvipöydässä, ja lakkaan koko ajan kaiken kyseenalaistamisen. En pidä turvarajoistani kiinni.

Olen unohtanut katsoa itse itseäni, hyväksyä itse itseäni, olen hölmönä katsonut vain häntä, ja huomannut voivani olla pelottavan riippuvainen siitä, että hän näkee minut hyväksyen.

Olen laiminlyönyt elämääni ja ihmisiäni.

Tämä ei ole turvallista. Tämä on juuri sitä, minkä olen nähnyt riskinä, joka liittyy persoonaani ja siihen yhdistettyihin parisuhteisiin. En osaa olla. En osaa olla enää ensisijaisesti itseni. En muista, mitä halusin tehdä. En ole omien rajojeni sisässä, vaan kurotun liikaa toisen suuntaan. En osaa rauhoittua hetkeen, jossa en ole menossa minnekään. Tämä sekoittaa ja on vaarassa hajottaa kaiken sen, mitä olen vaivalla rakentanut viime vuodet.

Ja ihan vähäksi aikaa vain lopetin analysoinnin ja tarkkailun ja rajoittamisen. Ja näin kävi heti. En muistanut, miltä tämä tuntuu, olla tämän pyörteen sisällä, mutta tiesin silti aivan oikein, että tämä on se asia, joka on minulle hankala.

Mutta sitten aina välillä huomaan, että ei se aivan noin ole. Minä olen minä, paljon enemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja aika paljon pitäisi tapahtua, että en enää osaisikaan olla minä. Ja hän on erilainen kuin kukaan tätä ennen. Ja joskus kun sanomme ihan järkeviä asioita ääneen, olemme samaa mieltä, ja tuntuu, että ehkä jotkin asiat voisivat olla sekä erillisiä että yhteisiä, tai niistä voisi ainakin keskustella kuin kaksi järkevää ihmistä, ja kaikki olisikin ihan selkeää ja ei niin vaarallista.

No en minä valita. Kaikki on aivan hyvin. Olen mussunmussunmaassa, jossa edelleenkin syödään pitkiä aamupaloja ja silitetään toista, jos käsillä ei ole muuta tekemistä. On vain hankalaa, kun on tunteita, jotka myrskyävät vesilasin laidasta toiseen täysin hallitsemattomina, ja sitten yritän vain olla enkä näyttää niitä ulospäin, ja sitten ihmettelen, miksei toinen ymmärrä minua, kun olen lasin toisessa äärilaidassa. Miten pysyä samassa tahdissa tai samalla kartalla, jos liikkuu näin nopeasti? Ja hulluuttahan se olisi kertoa tämä kaikki toiselle, kun en ymmärrä itsekään.

Ja sitten, aikani pyörittyäni kuin koira joka etsii hyvää nukkuma-asentoa pedillään tapahtuu jotain, aivan pientä, satunnaista, joka onkin juuri se puuttuva pala jota olen odottanut, ja sen myötä saan edes hetkeksi turvallisesti käperryttyä kerälle siihen lämpimään tunteeseen, että tämä on hyvää, ja tämä on nyt ainakin tällä hetkellä tässä, tässä hetkessä pysyvää.

Samaan aikaan toisaalla.

Tanssi ei kiehdo minua juuri nyt niin paljon kuin ennen. Olen hahmottanut, miksi en pidä niin paljoa kädenalitansseista, kuten jivesta, buggista, fuskusta ja rumbasta, niin paljon kuin syliotteessa tanssittavista tansseista. En varsinaisesti halaja syliotetta sinällään, mutta se antaa kuitenkin vapauden olla tillottamatta tanssipartneria silmiin niin paljoa, kuin jos nakottaisimme käsivarsien mitan päästä toisissamme, vain sormenpäillä toisiamme seuraten ja ohjaten.

Tango on edelleen taikavoimaista.

Olen kuunnellut musiikkia liian vähän, ja se johtuu siitä, ettei Diiva ole kotona enää juuri koskaan.

Muuten olen viettänyt kiireistä talvea. Töitä on riittänyt, mikä on hyvä. Mutta nyt kun olen oppinut käsittämään, että aikani on omaani, ja voin kellua siinä kiireettä haluni mukaan, minua aivan uudella tavalla rasittaa se tapa miten työpäivät, tanssi-illat, lapsivapaat ja lapsellisuudet, sovitut menot ja riennot raidoittavat sen ihanan vaniljakiisselin jota kutsun joutenoloksi ja jota haluaisin ainakin ämpärillisen aina kerralla ettei heti lopu kesken. Haaveilen lomasta. Ja kesästä. Siitä, että voisi maata heinikossa ja kuunnella tuulta. Että ilmassa haisisi vesi ja savu. Ja minua vähän hirvittää haaveiluni, koska kesään on pitkä aika ja en tiedä saanko vielä tehdä suunnitelmia meille vai iselleni. Tai haluanko.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Nuotit nuokkuvat.

Minulla on pinnallinen uudistumisen tarve. Olen kyllästynyt itseeni. En sellaisella ahdistuneella, itseinhoisella tavalla, vaan olen vain ihan perinaisellisesti vain kyllästynyt näihin samoihin hiuksiin ja vaatteisiin ja muihin esteettisiin valintoihin, joihin olen taas talven ja pimeyden mittaan jumiutunut. Asuntoon, jossa irtotavarat kertyvät kaikille tasoille ryhmääntymisleikkeihin ja muuttuvat osaksi pysyvää järjestystä.

Ja tämä tapahtuu juuri, kun ulkona ei kannata käyttää muita kuin turvallisia peruskenkiä ja parkatakkia, farkkuja ja neuletakkeja. Uudistu siinä sitten, kun olosuhteet kaventavat valinnanmahdollisuuksia vielä entisestään, aikaulottuvuuden kapeuden ja monetaaristen resurssien rajallisuuden lisäksi.

Vaikka olen ollut kovin kiitollinen siitä, että olen saanut aikaa ja tilaa sukeltaa parisuhteeseen aivan umpsukkeliin, ja että olen erityisen kiitollinen siitä, että aina välissä minulla on myös tätä omaa aikaa, olen silti vähän kyllästynyt tähän yllätyksettömään putkeen, jossa singahtelen edestakaisin. Kotiin, töihin, tanssimaan, sohvalle katsomaan Netflixiä, ruokakauppaan. Välillä aina silmiin tuijottelua. Loputtomia aamukahveja ja paahtoleipää. Olen oikeasti vähän kyllästynyt tanssimiseenkin. Olen jo alkanut jättää joitakin tunteja väliin, kiivaasti puolustaen oikeuttani olla tanssimatta buggia tai humppaa, jos en kerran halua.

Ehkä minun vain pitäisi tilata kampaaja-aika. Siivota irtotavarat pois hyllyistä ja ikkunalaudoilta. Muuttaa huonekalujen järjestystä. Pestä kylppäri kunnolla. Riidellä jostain mitättömästä asiasta ja sopia. Kävellä auringonpaisteessa paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt. Syödä viikon ajan vähän kevyemmin.

Vielä hetki sitten halusin vain lopputtomasti tehdä palapeliäni. Nyt siinä on enää tylsiä vaaleita karttapaloja jäljellä koottavaksi.

Tein nakkikastiketta. En pitänyt niistä nakeista kovin paljoa, ne maistuivat teeltä. Muistaako joku muu teemakkaran? En tiedä saako sitä enää. Se on kuin lauantaimakkaraa, mutta siinä on hitusen eri maku. Se olisi varmasti hyvää porilaisen välissä.

Kävin viime viikolla lounaalla Kaappimiehen kanssa. Pyysin häntä viemään minut sille grillille, jossa käy lähinnä vain raksa- ja rekkamiehä. Nytkään, lounasaikana, jonossa ei ollut lisäkseni ketään muita naisia. Tilasin, rallilautasen, mutta kokolihapihvin ja makkaran sijaan kahdella balkanmakkaralla. Jono nyökytteli arvostavasti.

Diiva kävi kotona, kylässä, ihan vain pelaamassa korttia kanssani. Ja vähän syömässäkin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Aatoksissain on vain yksin hän.

Monia päiviä on mennyt, jolloin olen kaivannut tänne kirjoittamista, mutta olen ollut tästä aktiviteetistä estynyt. Olen silti käyttänyt aikani hyvin, töitä tehden ja niistä myös suorituskeskeistä mielihyvää pusertaen, tanssien, nukkuen, katsoen kolme tuotankokautta Downton Abbey'n jaksoja ja suorittaen parisuhdeharjoitteita. Tunnollisesti, kerraten, varovaisesti edeten.

Hän sovitteli tanssikenkiä, ja pokkasi minut tanssimaan foksia kenkäkaupassa. Ilman musiikkia. Pidän hänestä, oikeasti, ja muistan sen riittävän usein aivan spontaanisti.

Yhdessä viettämämme aika on ollut jopa melkein liian tiivistä mielestäni. Olisin halunnut ehkä hieman enemmän koota ihan yksin kahdentuhannen palan palapeliäni, joka on vallannut ruokapöytäni, jolta ei nykyisin siis tarjoilla perheaterioita. Siinä pyöritellessäni vanhan maailmankartan ja muutakin luomakunnan järjestystä kuvaavan runollisen piirroksen viivoja ja kiharaisia tummennoksia pala palalta yhteen, omassakin päässä palat järjestevät pikkuhiljaa. Tokihan ne aina taas lentävät hajalleen, kun kohtalo potkaisee sivusta tai tulee yllättävä tornado, maanjäristys tai tonttujen ilkivalta. Ja sitten niitä pitää taas koota, mutta siinähän minä olen kovin harjaantunut.

Nyt on taas edessä hieman etäisempi jakso, perhepoliittisista syistä. Olen hieman helpottunut ajatuksesta, mutta onnellinen siitä, että sanattomasta sopimuksesta tämä edeltänyt lähijakso oli näin tiivis. Sanattomat sopimukset ovat oikein näppäriä silloin, kun parisuhdeharjoitteiden toinen osapuoli on kykenemätön ilmaisemaan itseään verbaalisesti. Siis ääneen. Toiselle ihmiselle. Suosittelen lämpimästi kaikille, erityisesti hämäläisille ihmisille.

Olen siis melko hyvässä tilanteessa. Nyt aion keskittyä viikon ajan kodinhoitoon, ruokarytmileikittelyyn ja lihaskuntoharjoitteluun. Toki myös tanssin.

Kysyin Diivalta viime viikolla, onko hän muuttanut pois kotoa, muttei ole muistanut kertoa sitä minulle. Ei ole. Ei häntä siltä täällä juuri olen näkynyt. Luulen, että hän silti ei oikeasti ole muuttanut. Eilen hän soitti minulle ja kysyi, jos tulee kotiin, laitanko ruokaa, kun hänellä on kamala nälkä. Hyrisin onnesta, en voinut teurastaa juottoporsasta koska Diiva on vegaani, mutta pilkoin jauhoisia perunoita ja musersin valkosiopulia öljyyn uuninpellille, laitoin pannulle aurinkokuivattuja tomaatteja, mustapapuja, hummusta ja mausteita ja tunsin taas ohikiitävän hetken äitiyden iloa.

Töissä olen ollut vauhdikas. Yhtenä aamuna, kun tiesin, että päivän työtehtäviini kuuluisi olennaisena osana reipas, hampaat paljastava hymyily tunnista toiseen, muistin ulko-ovella, etten ole pessyt hampaitani. Olenhan kertonut asuvani kolmannessa kerroksessa hissittömässä talossa? Portaiden kävely ei ole lempipuuhaani, etenkään ylöspäin, korkeissa koroissa. Silloin jalkoja pitää nostaa vielä ylimääräisen paljon, korkojen kera. Mietin, että jos kurvaisin ensin autolla toimistolle enkä sen päiväiselle työnsuorittamispaikalleni, ja pesisin hampaani siellä, juuri näitä tilanteita varten hankkimallani varahammasharjalla.

Sitten muutin mieleni, ja ajattelin, että minähän voin harjata hampaat kotona, samalla kun haen sinne unohtuneen puhelimeni.

Päivät ovat olleet täysiä ja vauhdikkaita.

Työsuorittamispaikalla miespuoliset kolleegani valittelivat, että heidän selkänsä kipeytyvät, kun työ pitää suorittaa koko ajan seisoen. Juuri siitä syystä minulla oli korkokengät. Selkä ei väsy niissä niin helposti, kun lantio saa enemmän luonnollista kiertoliikettä. Moitin kolleegoitani jälleen kerran turhamaisiksi - he käyttävät matalakantaisia kenkiä, täysin ulkonäkösyistä, vaikka ne olisivat terveyden kannalta järkeävämpi valinta! Väittivät, että se ei näyttäisi hyvältä, jos heillä olisi korkokengät.

Nyt mieltäni askarruttaa kaikkein eniten tanssi. Tanssin kuulemma eilen illalla normaalia raskaamman oloisesti. Myönnän sen täysin, mutta olen huolestunut. Syytän asiasta liian alhaista verensokeriani. Mutta entä jos se ei olekaan riittävän suuri rikollinen kantamaan syyllisyyden taakkaa leveillä harteillaan? Onko Valssimies ohittamassa minut tanssitaidoissaan? Vai emmekö vain tanssikaan enää niin hyvin yhteen? Olenko liian jumiutunut omiin maneereihini, että vaikka askeleissa ja suunnissa seuraan melko virheettömästi, en rytmillisesti ja bouncen osalta kuitenkaan olen niin herkkä seuraaman, ja se tekee foksistani hitusen raskasta? Tangon osalta olen silti voitonriemuinen. Otimme haltuun ohijuoksevat askeleet, nopeat sivuaskelet ja pysähdykset. Tokihan tunneilla on jo ollut monimutkaisempiakin kuvioita, mutta niiden soveltaminen vaativissa kenttäolosuhteissa on aina hieman eri asia.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Sugar why you get so fly.

Olen ollut kiireinen, ja ehkä vähän toimeliaampi kuin aiempina viikkoina. Olen tanssinut paljon, tehnyt paljon töitä, siirtynyt Suomen sisällä toiseen paikkaan ja takaisin. Syönyt liikaa sokeria ja kaikkea rouskuvaa, pelannut palapeliä, sellaista ruokapöydänkokoista, niin, että se tulee uniini, juonut pienistä pulloista kirpeää Sauvignon Blancia ja hyvällä menestyksellä opetellut arvostamaan sen vihreää ja raikasta makua. Sen opin taannoisella viininmaistelutunnilla. Sommelieeri selitti, miltä Sauvignon Blanc maistuu, miltä sen siis pitäisikin maistua (vihreältä), ja että se on hyvänmakuista vihreää josta hän pitää. Halusin välittömästi olla yhtä hienostunut ja arvostava kuin sommelieeri, ja näin hyväksyin tuon asian, että tässä on nyt viini, joka ei maistu hunajanvaalealta vaan vihreältä. Ja olen alkanut pitää siitä enemmän. Asioista pitäminen tekee elämästä helpompaa kuin kaikenkattava ronkelius, joka on taipumuksenani.

En varmaankaan ole ehtinyt olla niin tympääntynyt talveen ja kaikkeen tympeään kaikelta tältä höseeräämiseltä ja tanssimiselta. Se on outo ilmiö - että kiire ja jonkinlainen paine, joka periaatteessa rasittaa voimavarojani ja rajoittaa lepoaikojani, auttaakin siinä, etten vajoa joka päivä maahisenasteelle miettimään, miksi pääni on niin viallinen, että se aiheuttaa ongelmia sinnekin, missä niitä ei ole. Kiire saa minut kiiruhtamaan monien junnaavien ajatusten ohi peipposena sirkuttaen teennäisen iloista kevätsävelmää.

Olen niin monta vuotta kaivannut lepoa koska olen ollut yliväsynyt ja rasittunut. Nyt kun en enää jatkuvasti ole sitä, luontainen pakoreaktioni henkisissäkin kuormitustustilanteissa on silti aina kohti lepoa. Ehkä voisin joskus vain lisätä kaasua ja paeta onnettomuuspaikalta, sen sijaan että heittäydyn uhriksi ojan pohjalle märehtimään kaamosta ja auringon puuttumista taivaalta.

Toisaalta tänäkin vuonna, kun olen kärsinyt influenssan jälkimainingeista ja muusta elämää rajoittavasta hivutustaudista, ja flegmaattisesti hautonut asioita tietämättä oikeastaan itsekään, mitä haudon ja miksi, olen onnistunut munimaan pari itsetuntemuksellista kultamunaa. Vahingossa. En edes toisesta vieläkään tiedä mikä se on, kana vai muna, mutta jotain se on, johon en osaa vielä tarttua, mutta joka on todellista ja olemassa. Asiat olivat huonosti, ehkä, tein jotain, en ole varma mitä, ja ne muuttuivat paremmiksi, jolloin vasta pystyin todentamaan, että kyllä, jotain oli vialla aiemmin. Olin siis oikeassa havainnossani, ja jos havaitsen jotain vastaavaa jatkossakin, tiedän, että tuo ei ole normaalitilanne, vaan häiriötila joka vaatii korjaamista.

Nyt olen kuitenkin hetkeksi väsynyt hautomiseen, ja voisin vain elää ja tanssia.

Olen viikon aikana monesti saanut mieleeni välähdyksiä asioista, joista saisin kirjoitettua tänne jotain hauskaa. En ole ehtinyt, enkä enää muista niitä. Anteeksi. Ehkä menetys ei ole niin suuri, kuin saatan kuvitella.

Olen tutustunut uusiin tanssilajeihin. Fusku oli iloinen yllätys. Siinä on samaa irtonaista energiaa kuin humpassa, mutta vähemmän traagisessa muodossa. Kyllä, voin opetella fuskua lisää, ja pyörähdellä käden ali sinne ja tänne ja suikahdella iloisesti tanssiparini ohi ja takaisin.

Bugg sen sijaan oli kärsimystä. Siinä olisivat samat elementit kuin fuskussa; letkeys (joka on sanana yhtä paljon inhoamani kuin räväkkä) ja tanssiotteet. Mutta jokin ruotsalaisen iskelmämusiikin fiba puskee läpi. Ruotsalainen humppa, tai sellainen tanssilavamusiikki ärsyttää minua kovin. Se ei ole surullista. Suomalainen iskelmä on aina traagista, joka biisissä rakkkaus jättää tai joku kuolee, parhaimmissa useampikin, sävelmissä on haikeutta ja saavuttamattomia unelmia. Mutta ei ruotsalaisessa musiikissa. Siellä kaikki on hauskaa, letkeää jammailua, syödään kanelipullaa ja körötellään matkailuautolla kuuttakymppiä hitaasti keskellä tietä ja morjestellaan tuttuja ja tuntemattomia iloisesti, yhtään häpeämättä että ollaan tien tukkeena. Missä ovat nöyryys, itseironia, epäonnistumisen pelko ja elämän toivottomuuden ja koko ajan uhkaavan alamäen tunnistamisen tuska? En kestä ruotsalaista tanssilavamusiikkia. Se on epärealistisen iloista.

Sen lisäksi, että bugg on ruotsalaista, ja sen musiikit ovat paljolti ruotsalaisia, tanssi muodostui tytön tylsästä perusaskeleesta, jonka tarkoitus oli lähinnä saada pylly heilumaan sievästi, ja miehen käsien ojentelusta. Miehellä ei siis ollut varsinaisesti askelia. Tyttö siis määrää itse tahdin - esimerkiksi musiikin mukaan, voitteko kuvitella, aivan liian helppoa ja elämän kompleksisuutta kohtaan epäkunnioittavan suoraviivaista, ja mies sitten käsillä ohjaa, minne tytön askeleet suuntautuvat. Jos tyttöä huvittaa. Paitsi, että kahden alkeistunnin aikana emme oikeastaan päässeet sinne asti, ja käytännössä tamppasin perusaskelta ja heilutin pyllyäni tylsästi yksin, vaikka parin kanssa. Kaksi tuntia. Se oli tylsää, eikä tuntunut enää lainkaan tanssimiselta. Olen niin ehdollistunut siihen, että minä seuraan, että tanssi on parilaji, jossa kuuntelen ohjausta ja elän mukana. Analysoinkin sitten jälkeenpäin viiltävästi, että bugg, joka mielestäni on lähtökohtaisesti turhaa, on tanssilajina kehitetty ruotsalaisille tanssitaidottomille miehille. Suomalaiset tanssitaidottomat miehet ovat suoraselkäisiä ja tuntevat arvonsa ja arvottomuutensa, eivätkä kehtaisi mennä lattialle reteästi pyörittelemään emäntiään käden ali sinne tänne iloisten rallien soidessa.

Saattaa olla, että olin hieman kriittisellä tuulella tuona päivänä. Tai alan niin tottua tanssiin, ettei kaikki tanssi enää tunnukaan hurmokselliselta. Tango kyllä, aina. Salsaa haluan paljon lisää myös, ja fuskua, ja hidasta valssia. Kyllä tämä tästä.

Olen syönyt liikaa sokeria. Toisaalta, olen paljon energisempi ja toimeliaampi, ja se tuntuu päässäni paremmalta kuin ankea talvimöllötys. Tämä on vaika dilemma. Ehkä minä vain tanssin sokerin aiheuttamat ylimääräisesti kertyvät energiat pois. Onhan sekin jonkinlainen ratkaisu.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ja matematiikkaan ihan pienin varauksin.

Olen vähemmän solmussa kuin ennen. Olen kyllä kyllästynyt, vittuuntunut, ynseä, ajoittain kyyninen, ja tunnistan myös masennuksen oireita itsessäni, mutta kaiken kaikkiaan olen sitä kaikkea ihan vain suoraan, en kiertäen tai itseäni siitä syyllistäen. En edes aina paljoa mieti miksi asiat ovat niin kuin ovat. Jotkin niistä hyvin, jotkin huonosti, ja minä seisoa tökötän jaloillani kaiken tämän keskellä. Kutsun tätä edistykseksi, paremman puutteessa.

Talvi siis jatkuu. Autooni ilmestyi vähintään parinsadan euron remontin kokoinen vika. Sen siitä saa, kun taas käytin tuota pari viikkoa talvikeleillä. Ei se ole talviauto.

Ulkona on liukasta ja pimeää. Olen toipunut flunssasta, mutten ole joulukuun alun jälkeen ulkoillut päivänvalossa. Olen aloittanut jälleen tanssin, mutta aikataulusyistä hieman maltillisemmin kuin aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin.

Saatoin tanssia vanhalle miehelle rytmihäiriön. Toivottavasti hän vielä tulee tunneille.

Osaan olla hieman aiempaa rennompi Valssimiehen seurassa. Aikataulusyistä näen häntä nykyään vähemmän, kuin mitä luontaisesti pyrkisin näkemään, vaikka tavoitteeni onkin harjoittaa parisuhdetta, jossa minulla on myös omaa aikaa, ihan yksin, kaappeja siivoten. Sitten kun hän harvinaisesti on samassa tilassa kanssani, olen siitä peittelemättömän iloinen, ja suhtaudun häneen suopeasti. Luulen, että hän on hieman hämmentynyt tästä, koska se on minulle epäluonteenomaista. Tyypillisesti kun olen hurmaava varsin agressiivisella ja vastahakoisella tavalla. Toivottavasti en menetä kiehtovuuttani.

Kirjeystäväni hr. Zalando lähestyy minua, välillisenä puhemiehenään Matkahuolto. Olen tilannut jotain, mutten oikeastaan muista mitä. Ehkä jonkin jakun tai neuleen? Toivottavasti haluan palauttaa sen. Taidan lähteä ulos, liukkauden ja bootsinvarsien sisään kimmahtelevien sepelinpalojen joukkoon. Ehkä pieni iltakävely K-kaupistuneeseen Siwaan tuo minusta esiin muitakin puolia, kuin tämän myrkynkatkuisen vanhenevan naisen, joka haluaisi vain syödä pekonia kinuskikastikkeella, katsoa miljoona kiloa Downton Abbeyn uusintoja ja kuunnella muiden valitsemaa musiikkia.








lauantai 7. tammikuuta 2017

Ei sen enempää.

Olen ollut jälleen goblin. En ole poistunut asunostani yli kahteen vuorokauteen. Paitsi saunaan, neljä kerrosta alemmas, ja sitten takaisin. Se ei vaadi ulko-ovesta poistumista. Kaunomieli tuli tänään käymään, ja ovi oli takalukossa. Oli ollut jo pitkään.

Saunominen oli kovin miellyttävää. Siitä on jo viikkoja, kun viimeksi olin saunavuoroni aikaan tilassa, jossa kykenin saunomaan. Aina on ollut jotain muuta, muihin ihmisin liittyvää hauskaa, joka on ajanut saunan ohi.

Nyt olen ollut oikein itsekäs ja hyödytön. Diiva on kaukana viikonlopun, ja minulla siis koti kokonaan itselläni. En ole tarttunut Valssimiehen tai muidenkaan kutsuihin. En ole jaksanut laittaa cc-voidetta kasvoihini tai vaihtaa t-paitaa aamuisin tai iltaisin. En muista, puinko sen ensin yö- vai päiväpaidaksi. Tein perjantaina laiskan yrityksen nähdä ystäviä, koska vihdoinkin olisi ollut hyvin aikaa, mutta heillä oli muuta tekemistä, ja retkahdin helpottuneena sohvalle.

Olen purkanut ruman, pienen muovijoulukuseni, katsonut valtavan määrän elokuvia, inventoinut ja siivonnut keittiön kuiva-ainekaapit. Nukkunut aina 10,5 tuntia kerrallaan, ongelmitta. Juonut kahvia mustana, koska kahvimaito loppui jo aikoja sitten. Vadelmahillokin loppui, joten olen syönyt paahtoleipää mansikkahillolla.

Kaapeista löytyy vielä kaikenlaista syötävää. Kaunomieli löysi puolikkaan paketin Annas Pepparkakor ja pursotettavaa sokerikuorrutetta. Myöhemmin pakastepyttipannua.

Voisin elää näin maaliskuuhun asti.

Yksi elokuvista oli juoneltaan niin huono, että se jäi oikein vaivaamana minua. Se oli niin huono, etten enää edes muista nimeä. The lost years tai jotain. Siinä nainen saa onnettomuuden seurauksena muistinmenetyksen, mutta onnistuu sen ansiosta pelastamaan rikkoutuneen avioliittonsa, jonka jälkeen sairastuu altzheimerin tautiin, menee epätoivoiseen leikkaukseen siitä selvitäkseen, halvaantuu, yrittää itsemurhaa ja lopulta mies hänen toiveestaan sammuttaa hengityskoneen. Kaikki tämä ängettynä korealaisen (?) chickflickin runkoon. Aivan liikaa tavaraa. Tuohon kaikkeen oli hyvin vaikea samaistua, tai ehkä minä vain olen jälleen emotionaalisesti huonosti tavoitettavissa.

Ainakin mietin tuota elokuvaa tämän tästä, pitkään ja hartaasti, paljon enemmän kuin sitä, miksi en jaksanut viettää iltaa Valssimiehen kanssa.

Muistelen viime vuotta, ja sitä, miten masennus alkoi ja mitä kaikkea päässäni silloin liikkui. Yritän varoa astumasta samaan lätäkköön. Mietin, vuotavatko kenkäni, mutten vain vielä tiedä sitä, ja onko varpaiden kastuminen jo vääjäämätöntä, mutten vain huomaa sitä vielä, koska minulla on villasukat. Yksi ystävä sanoi, että villasukat ovat sitä lämpimämmät, mitä likaisemmat ne on.

Jos nyt jonkinlainen alakulo on välttämätöntä, toivon, että merkityksettömyyteni ja epätoivoni aiheet ovat tällä kierroksella eriaiset kuin viime vuonna. Viime kerta oli hyvin epämiellyttävä, vaikka olen edelleenkin helpottunut tilanteen ajallisesta rajallisuudesta.

Viime yönä näin unta, jossa Anna Puu kertoi elämästään, jossa hänellä oli neljä pientä lasta ja hän pyöritti elintarvikekioskia, ja yritti löytää aikaa kuntoiluun kulkemalla töihin maastopyörällä jyrkkää mäkeä ylös ja alas. Siinä meni epätasainen metsäautotie, sohjon alla olevat horsmat ja muut heinät olivat paleltuneet niljaskaisiksi. Anna näytti epätarkkaa 70-luvun valokuvaa miehensä lapsuudesta, siinä oli kahdeksan poikaa, joista kaikkien paitsi kahden kasvot oli blurrattu.

Kaunomieli sanoi, että tuo oli masentava Vain Elämää -jakso. Olen samaa mieltä.