keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Avataan paras viini.

Tunsin itseni eilen huijariksi. Kiertelin tyhjässä, kolhuisessa mutta jotenkin sympaattisessa asunnossa, availin ikkunoita ja kaapinovia, koputtelin seiniä arvioivasti, haistelin ilmaa epäluuloisena, esitin mukatärkeitä kysymyksiä, joiden vastaukset teeskentelin ymmärtäväni. Paljon jätin kysymättä, kuten mikä on kylmäsilta, joka aiheuttaa kondensoitumista? Miten kylmiön moottori toimii? Miksi se on vielä kylmiössä, jos se on jo "purettu"? Miksi se on niin iso, että on tavallaan kahden huoneen puolella? Onko tämä muovimatto peräisin 70- vai 80-luvulta? Oliko tuo tontin vuokran nousu per vuosi vai kuukausi? Onko tuolla länsi (sen melkolailla tiesin itsekin, että on). Onko edellinen asukas ollut värisokea? Onko tämä kohta parketista toiminut keilailuratana? Miksi tässä seinässä on vitriiniovi, jossa on n. 10 cm syvä kaappi? Onko maailmassa oikeasti näin paljon hirsipaneelia? Mitä tuo mönjä on, jota tuolta on valunut? Olenko järjiltäni?

Sen minä kysyin ääneen, että ei kai tuo ole kokolattiamatto. Tuossa vessassa. Kyllä, ja se on kuulemma alkuperäinen.

On monia alkuperäisiä asioita joita arvostan sisustuksessa, mutta vessan kokolattiamatto ei ole sellainen.

Suustani pääsi myös muita omituisia, huijarituntemuksia aiheuttavia asioita. "Mieheni on paljon matkoilla". En ymmärrä miksi sanoin noin, tai mihin tuo liittyi. "Henkilö, jonka kanssa epäilen tulevaisuudessa harjoittavani parisuhdetta samasta osoitteesta käsin oleskelee koko ajan ulkomailla" olisi ollut oikea ilmaisu. Sitten sanoin, että "minulla on erittäin allergisia lapsia". Ihan kuin niitä olisi sellainen 12-13-päinen lestadiolaispesue. Muistin melkolailla heti, että eihän minulla enää edes ole lapsia, ja punastuin selittämättömästi. Tai siis onhan se yksi, potentiaalinen lapsi-ikäinen henkilö hypoteettisessa perheyhtälössämme, mutta hän ei ole allerginen.

Sää on valtavan huono. Se on huono autoille, jalankulkijoille, pyöräilijöille ja lentokoneille. Ainakin. Epäilen, että myös potkukelkkailijoille ja kottipyöräilijöille. Luistelen kohta silti, ranskalaisella ei-talvikäyttöautollani toiveikkaasti lentokentälle katsomaan, josko saisin paluupostina mukaani jotain kotiinviemistä.

Otsatukkani ja minä pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miltä hänen pitäisi näyttää otsallani. Tämä vaati pitkän, perusteellisen keskustelun, harkinta-ajan ja purkillisen Casting iced truffle -väriseosta. Mietin pitkään, raaskinko uhrata olemuksestani sen autenttisen yksityiskohdan, että hiukseni ovat melko pitkään olleet ihan omanvärisensä. Se on ollut mukavaa, ei huolta juurikasvusta tai värin tunkkaantumisesta. Oloni on ollut persoonallinen ja luonnollinen ja ekologinen. Turvallinen.

Nyt sitten pääni on huurteisen tryffelin värinen, olen keinotekoinen, ja tyytyväinen. Nyt tässä hommassa tuntuu olevan joku juju.

Ja kyllä, se juju on hitusen samaa tavoitteleva kuin Zooeyllä, mutta jos olisin lähelläkään tuota hurmaavuutta, oveni karmeja raapisi joku hollywood-agentti, enkä mitenkään ehtisi jorista tyhjänpäivisiä netissä.



Olen viime päivät vältellyt ruuanlaittoa sen takia, että luulen parina seuraavana viikkona suorittavani sen suhteen osuuteni aivan riittävän moninkertaisesti. Päivät hupenevat, ja pikkuhiljaa varustan kaappejani kaikenlaisilla jouluruokien esiasteilla. En kuitenkaan vielä kovin järjestelmällisesti tai kattavasti, ja pikkuhiljaa minua alkaa hermostuttaa. Ehkä kaikesta tuleekin iso kaaos.

Mutta ei se mitään. Nyt minulla on punaviintä. Se lohduttaa, jos on kaaos. Viisastuin viime vuodesta, ja täydensin varastoni ajoissa. Kävimme kaunomielen kanssa oikein viinantrokausreissulla Ruotsin puolella. Siellä oli huhupuheiden mukaan vähän halvempaa, ja ainakin se oli hyvä tekosyy istua autossa ja höpöttää pitkään ja hartaasti minkään keskeyttämättä.

En ollut ikinä ennen käynyt Systembolagetissa. En tiennyt missä se oli. Kauppakeskuksen pihassa oli iso kyltti, tai sellainen torni, jossa eri logoja, ja yksi niistä oli Systembolaget. Parkkeerasimme sen juurelle, ja aloimme etsiä ko. erikoisliikettä. Kävelimme kauppakeskuksen läpi kahdesti, ei tulosta. Kävelimme sen vasemmalle puolelle, ja oikealle ulkokautta kiertäen. Ei tulosta. Hampurilaisbaarin ikkunoiden läpi ihmiset katselivat meitä masentuneen säälivinä, siinä ne Finnjävelit tarpovat -14 asteen pakkasessa edestakaisin halpaa viinaa etsien.

Lopulta löysimme Systembolagetin pitkähkön, kapean, mahdollisesti ei-ajoneuvokäyttöön tarkoitetun kujan päästä. Sieltä pois ajaminenkin oli vaikeaa.

Jostain syystä juuri nyt asuntoni on kaaoksessa, en osaa tarttua mihinkään, ja olen jokseenkin hermostunut.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Taken by the wind.

Sisäinen odottajanaiseni on palannut. Se sitku-elämää viettävä henkilö, joka ei elä tässä hetkessä, koska elämähän alkaa vasta jossain tuolla tulevaisuudessa. Onhan se toki minun tilanteessani ymmärrettävää, mutta koska odottavan aika tapauksessani on kohtalaisen pitkä, olen ottanut henkiseksi tavoitteekseni olla olematta päätoiminen odottajanainen.

Odottajanaisen välttelyn osalta syksy meni siinä mielessä hyvin, että olin liian väsynyt odottamaan. Olinhan koko kevään ja kesän odottanut sen varsinaisen odottamisen alkamista. Kesällä piti ottaa jokaisesta yhteisestä hetkestä mahdollisimman paljon irti, koska ne olivat luetut, ne hetket. Odotin ajan loppumista ja hyppyä tuntemattomaan. Ja sitten alkoi niin pitkä odotus, että oli sangen järkevää ajatella, ettei sitä kaikkea odotettavaa aikaa kannattaisi käyttää ihan vain odotteluun. Minulla oli paljon suunnitelmia sen suhteen, mitä tekisin odottamisen sijaan, mutta sen sijaan olinkin vain melkoisen väsynyt koko ajatukseen. Tai ajatteluun ylipäänsä.

Nyt sitten on tulossa joulu. Joulun odotusta varten on suorastaan olemassa joulukalentereita. Odottaminen on suuri osa tätä tradioita. Ole siinä sitten olematta odottajanainen.

Avasin joulukalenterin ensimmäisen luukun marraskuussa, koska ennen joulua on hetki, jolloin menen lentokentälle vastaan. Odotan niitä pariakymmentä hengästyttävän täyttä päivää, joiden aikana kotini täyttyy ihmisistä jotka tulevat ja menevät ja syövät lanttulaatikkoa ja suklaata ja keitän kahvia ja paistan munakkaita ja suunnittelen vegaaneja ja kananmunattomia ja kalattomia ja maidottomia jouluherkkuja kermaisten, porsaisten ja voita tihkuvien perinteisten versioiden rinnalle. Tulen pitämään siitä, ja olemaan jälleen kovin, kovin väsynyt, kun se taas päättyy. En tiedä kuinka väsynyt, tai miltä minusta tuntuu, kun se päättyy, ja sitä odotan vähän huolestuneena.

Joulun ajankohta on tänä vuonna mielestäni paradoksaalinen.

Aina välissä, toivon, että on hetkiä jolloin saan miettiä, että mikä tuo ihminen nyt olikaan. Että se on sittenkin ihan oikea ihminen, samanlainen tai erilainen kuin ennen tai mitä muistin, eikä vain Whatsapin kautta päivieni kulkua rytmittävä, pikkuhiljaa yksiulotteiseksi kuvaksi muuttuva tekoäly, jota voisin kohta alkaa olettamaan jonkinlaiseksi oman persoonallisuuden haaraksi, mielikuvitusystäväksi, jonka olemassaolevaksi kuvitteleminen tuo jotenkin turvallisen olon sellaisena aikana, kun alkaa jotenkin tajuta olevansa taustastaan irrallinen, erillinen, itsenäinen olento.

Odottajanaiseni, nyt kun se taas pitkästä aikaa heräsi, tai vain huomasin sen taas lurkkivan nurkissa ja pulpahtelevan esiin minussa yhtenä sivupersoonistani, on kovin tarmokas. Se miettii elämää jo pitkälle kevääseen. Kesään. Seuraavaan syksyyn. Vuosia eteenpäin. Kuvittelee asioita, joita minulle voisi tapahtua, koska minullehan voi nyt periaatteessa tapahtua mitä vain. Kuvittelee asiota, joista innostun, ja mitä minulla on ylläni silloin kun niin tapahtuu. Suunnittelee hankkivansa kuntosalikortin siksi aikaa, kun siinä asunnossa, jota en ole vielä ostanut, koska en ole laittanut tätä nykyistäkään vielä myyntiin, tehdään sauna- ja kylppäriremontti. Ja aikoo löytää käytetyn 70-luvun nahkasohvan, ja kasvattaa hiuksia pidemmiksi niin kauan kuin tämä otsatukka, joka ei saanutkaan minua näyttämään aivan riittävästi Zooey Deschanelilta, katoaa. Listaa asioita, joita kirjoitan.

Tilasin sängyn. Viikkoja sitten. Odotan sitäkin. Meidän sänkyä. Se entinen oli minun vanha sänkyni, ja melkoisen huono selälleni, ja sitä ei tavallaan enää ole. Minulla on nyt kohta kaksi kuukautta ollut n. 20-neliöinen makuuhuone, jonka ainoat kalusteet ovat kampauspöytä ja lipasto, ja sellainen ranskalainen naulakko josta roikkuu käsilaukkuja. Ei sänkyä siis. Olen nukkunut vierashuoneessa, paitsi jos minulla on vieraita jotka eivät halua minua kanssaan samaan sänkyyn, jolloin olen nukkunut ylimääräisten tavaroiden huoneessa jossa on yksi ylimääräinen sänky, paitsi niinä iltoina, jos olen nukahtanut sohvalle. Yhtenä iltana, ei montaa päivää sitten, olin menossa nukkumaan ja seisoin eteisessä neuvottomana, en tiennyt mistä ovesta mennä. En muistanut missä tyynyni ja peittoni olivat. Oloni oli vähän koditon omassa kotonani.

Tavallaan odotan, että sänky tulisi, etenkin ennen joulua, mutta toisaalta tiedän, että tietynlainen keskeneräisyys ympäristössäni sopii hyvin pääni sisällölle. Täällä ei ole vielä kertaakaan ollut valmista.

Toisaalta odottajanaiseni tuntuu olevan vähän erilainen kuin ennen. Ei niin turhautunutta raivoa täynnä. Joskus kauan aikaa sitten, kun odotin, taukoamatta, asiaa toisensa jälkeen, epäilin oikeutetusti, että saatoin pettää itseäni. En ollut oikein varma, odotanko turhaan, olisivatko ne odottamani asiat ja tapahtumat ja muutokset sellaisia, että elämäni olisi lopulta sellaista kuin haluaisin. Valmista, ja sitten voisin olla onnellinen. Nyt en oikeastaan odota muutoksia. Odotan tiettyjä asioita, mutta oikeastaan vain koska on olemassa aikajana ja kalenteri, ja yleensä aika kulkee aikalailla pedanttisen lineaarisesti.

Ehkä en kuitenkaan enää odota ihan niin paljon. On monia hetkiä joissa vain olen ja annan ajan kulua, tyytyväisenä siitä että saan jatkaa tätä. Ja tyytyväisenä tähän, johon kuuluu olennaisena osana se että asiat muuttuvat, ja tarvittaessa muutan niitä. Että on keskeneräistä, vaihtelevaa, kausiluonteista, ja elämääni tulee uudelaisia asioita, ja mielellään myös yllättäviä asioita, joita en ole osannut edes odottaa. Ja koska kaikki ei tapahdu heti, tästä luonnollisena seurauksena tapahtuu odottamista.

Nyt on enää muutama päivä siihen kun avaan joulukalenterin viimeisen luukun ja oikeastaan en edes odota sitä. Puuhastelen, juon glögiä ja teen mitä haluan. Nukun levottomasti ja huonosti, koska fyysisesti olen kovin hermostunut, vaikka jostain syystä pääni ei tajua sitä. Ehkä pääni mieluusti pysähtyisi tähän hetkeen vähän pidemmäksi aikaa. Siten se parikymmentä päivää ei kuluisi niin äkkiä.


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon.

Minulla on rubensmaisen rehevä, vuolaan ylitsepursuileva, tanniineiltaan rikas ja paahteisen kehittynyt flunssan jälkioireyhtymä. Hersyvä räkää, roiskuvia ysköksiä, hivuttavaa kutitusta henkitorvessa, hiekan tunnetta silmissä ja sangen muussattu olo.

Ei kuitenkaan enää kuumeinen, nyt huomaan eron aikaisempaan. Olen mallia "kylmäkkö", eli ruumiinlämpöni ei juurikaan nouse yli 35,5 asteen, 36 asteen ylityksissä en koe olevani aivan oma itseni, ja 37 ylittyy hyvin harvoin. Niin nytkin, kun olen potenut tätä vuosikymmenen ilmaisuvoimaisinta flunssaani. Influenssa, jossa hiuduin viime talvena, muistuu mieleen lähinnä vain sinnikkäänä ja kovana lihaskipuna.

Luulen, että olen tämän taudin kanssa jo hyvin voiton puolella, kunhan malttaisin levätä vielä päivän. En ole tehnyt niin monenakaan päivänä, koska elämä on tylsää jos vain lepää.

Hautausmaalla olisi kunniavartio. Sankarihautojen vieressä on kunkin sankarivainajan kanssa mahdollisimman samanikäinen vapaaehtoinen mies. Ikähaarukka on 13-55, luin lehdestä. Minusta idea on hieno. Oikein kateellisena mietin, että miksen minä keksinyt tuota. Mieleni teki mennä katsomaan tätä, mutta flunssa, väsymys, ja sen tiedostaminen, että tyrskisin hallitsemattomasta mielenliikutuksesta julkisesti, tällä kertaa hyvin massiiviset etanaräät poskilla, puhuu minulle järkeä.

Kun kuulin siitä kunniavartiosta, olin vähän ihmettynyt siitä, että vapaaehtoisiksi kelpuutettiin vain miehiä. Toisaalta ymmärrän, että on yritetty hakea mahdollisimman tarkasti näitä sankarivainajia kuvaava joukko. Toisaalta sukupuoli on vain yksi ihmisen ulottuvuus. Mitä ajatuksia siitä olisi katsojille herännyt, jos jonkun sankarivainajamiehen haudalla tämän päivän Suomessa olisikin ollut kunniavartiossa nainen?

Olen ollut vuoden mittaan enenevässä määrin vaivaantunut kaikesta Suomi 100 -teemailusta, joka on lähinnä ilmennyt tuotteiden mainostuksena. Ostakaa, tai olette epäisänmaallisia. Enkä muutenkaan ole niitä, jotka innoittuvat asioista, joista massan mukana pitäisikin innoittua. Eilen kuitenkin aloin saada kylmiä väreitä, kun ajattelin, että maailmalla valaistaan asioita sinisiksi meidän maamme takia. Ja me täällä valaisemme Saana-tunturin. Se näkyy varmaan pitkälle avaruuteenkin. Lähdin töistä. Taivaanrannassa oli harmaan pilvimassan keskelle repeytynyt kaistele tummaa yötaivasta, ja siinä himmaili kauniita sinisiä revontulia. Näkiköhän kukaan muu niitä?

Aamulla märisin, kun näin Googlen päivän kuvan.



Eilen suunnittelin tätä päivää, ja mielikuvittelin makaavani sohvassa ja katsovani, miten Sauli ja Jenni kättelevät valtavan määrän ihmisiä. Joisin kahvia. Omaisin mielipiteitä muiden asuista ja tyyleistä. Nyt tajusin, että minun pitäisi paikallistaa kaappiin säilömäni johdot, jotta voisin viritellä television jälleen käyttökelpoiseksi. Uusi asiallinen, aavistuksen funkkishenkinen tv-tasoni ei ole vieläkään saapunut.

Ehkä minä vain etsin ne johdot. Jos taloudessani olisi paikalla mies, valitsisin juuri nyt olla sovinisti, ja väittäisin, että se olisi hänen hommaansa.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Show me a garden that's bursting into life.

Minulla on hyvinansaittu krapula. Tarkoitan, että kaikki tämä fyysinen epämukavuus on kohtuullisen pieni hinta siitä, että kauan odottamani ilta vihdoin saapui ja sain leijailla pää hieman irti hartioistani pulisten ja höpöttäen täysin sensuroimattomia turvallisessa piirissä.

Asuntoni lainehtii viinilaseja ja lihakseni ovat niin kipeät tanssimisesta, etten jaksa pukea rintaliivejä. Kaunomieli on tulossa kylään, varmistin, että Poika 1 ei ole tulossa mukaan tällä kertaa, joten minun ei ole aivan pakko paikallistaa puuttuvia vaatekappaleitani ja harjoittaa hankalia, lihasjäntevyyttä ja puristusvoimaa vaativia liikkeitä niiden puristamiseksi kuubalaisen runsaan naiseuteni tueksi.

Muistin eilen, jotain vanhoja tekstejä lukiessani, että koin krapulan joskus luovana olotilana. Silloin kun en ollut niin väsynyt, ja suoritin enemmän ihan vain suorittaakseni, pysähtymättä rentoutumaan, rentouduin lopulta vasta lievässä krapulassa. Tunsin lepääväni, kun aivot olivat vähän liian väsyneet laukkaamaan heti jo seuraavaan ajatukseen, vaan jäivät hieman turtuneina lillumaan hetkeksi. En jaksanut ajatella asioita viideltä kantilta yhtä aikaa, ja nähdä niissä vähintään kolmelta kantilta jotain huolestuttavaa josta minun pitäisi tuntea syyllisyyttä tai ahdistusta. Ajatukset vain pulpahtelivat päähäni sellaisina kuin ne olivat, ja katsoin niitä siitä perspektiivistä josta minä, vain minä niitä katsoin. Ne näyttivät tuoreilta ja kiinnostavilta tuollaisina päivinä. Se tuntui helpottavalta, tauolta.

Muistin juuri omistavani urheiluliivit, joihin voi vain pujottautua sisään. Eivät vaadi hakasten yhteensovittamista kädet hankalasti selän takana sokkona, sormivoimia käyttäen.

Nyt kun havainnoin, pitkästä, pitkästä aikaa tällaista tyylipuhdasta lievää krapulaa, jota voin rauhassa potea kotini pehmeydessä, se ei mentaalisena harjoituksena eroa enää niin radikaalisti muista päivistäni. Väsymys lienee vihdoin nujertanut turhia ääniä päästäni. Luulen ja toivon, että ne pysyvät hiljaisina vielä sittenkin, kun voimani palaavat entiselleen. Käyttäisin ne mielelläni johonkin muuhun.

Minulla on myös valtaisa flunssa. Sellainen normaali, ei pikaflunssa, joita yleensä harrastan. Pari yötä sitten kärsin elämäni suurimmasta korvakivusta. Laitoin tiiviiseen muovirasiaan froteepyyhkeen, kaadoin sihen kiehuvaa vettä, ja nukahdin vihdoin rasia korvani alla. Tämän jälkeen korva rouskui ja litisi, mutta pahin kipu oli poissa. Minulla ei ole ääntä, mutta Paula Koivuniemi lainasi minulle puolet omastaan. Yskin aina välillä kuivia kuminpalasia keuhkoistani, ja minulla on myös nuha. En antanut tämän pysäyttää itseäni eilen.

Soittivat Smells like teen spiritin liian nopealla temmolla, väittäisin. Tai ehkä olen itse hidastunut. Mutta ei sellainen pirteä humppakomppi sovi tuohon. Kyllä se oli liian nopea.

En ole flunssan takia päässyt tanssimaan tai uimaan. Koen vierotusoireita. Kun törmään tanssikurssi-ihmisiin ruokalassa, ruokakaupassa, kadulla, tekee mieli mennä juttelemaan, vaikka en tunnekaan heitä. Ihmettelen, kun ikäiseni näköisillä naisilla on jo isoja teinilapsia. Sitten muistan, että ikäiseni eivät ole enää itse teinejä.

Olen ottanut musiikin paremmin haltuun. Osaan etsiä ja löytää musiikkia, löytää siitä polkuja joita voi lähteä seuraamaan. Kun kaipaan jotain tilaa, intuitioni nakkelee ulottuviini artistien nimiä kuin täkyjä, tartun niihin, jään koukkuun, ja silti musiikki tuntuu omalta vedeltäni jossa voin turvassa uida.


torstai 30. marraskuuta 2017

Heaven knows what you've got to prove.

Ulkona on ilotulitus. Seison ikkunassa, joulutähden valokehässä ja katson sen tunnollisesti. En tiedä miksi tulittavat tällä kertaa. Muistan, että olen ollut muutamiakin kertoja niin väsynyt, etten ole jaksanut nousta katsomaan ilotulitusta sellaisen kuullessani.

Jos asuisin levottomammassa kaupungissa, en ehkä ensimmäisenä tuollaista pauketta ja kolinaa kuullessani ajattelisi, että jaa, siellä on varmaan ilotulitus, ja kääntäisi kylkeä. Saattaisin toki ajatella, että jaa, siellä on taas jengitappelu, ja kääntäisin kylkeä.

Vuosia sitten, kun tytöt olivat pieniä, olimme läheisellä uimarannalla, sellaisella pienellä järvellä, joka on varmaan jonkinlainen suppa. Oli kuuma päivä ja järven rannat olivat täynnä ihmisiä. Ympäröivissä metsissä hiippaili lisäksi varusmiehiä maastopuvuissa, havunoksia kypärissään, rynkyt käsissä. He periaatteessa olivat ikäänkuin piilossa, mutta luulen, että hyvin suuri osa meistä rannalla olijoista kyllä havaitsi heidät. Olimme kaikki kuin emme huomaisi mitään. Hehän ovat varmastikin vain harjoittelemassa täällä salaa metsässä hiipimistä.

Olen minä katsonut Netflixistä dokumenttejakin. Jim ja Andy, ja Joan Didion - the center will not hold. Ja sitten propagandaa useilta eri suunnilta - erilaisia salaliittoteorian kumoamisdokumentteja, mm. Roswell ym. ufot, Kennedyn murha, taisi olla pari muutakin. Säähavaintopalloja, salaisia huippulentokoneita. Uskottavia, kummallisia sattumuksia. Vastavoimana katsoin ultimaattisen salaliittoteorian julkistamisdokumentin, Unacknowledged, jossa yhdellä kertaa paljastettiin salaliitot ainakin ufojen, Kennedyjen, ja vielä Marilyninkin murhien osalta. Mietin, mikä tekee dokumenteista uskottavia, ja onko se jotain sellaista, jota voi rahalla ostaa.

Mistään dokumenteista en löytänyt viitteitä siihen, että potentiaalisilla humanoideilla olisi huumorintajua. Sen puuttumisen mahdollisuus ahdisti minua taannoin unessani.

Työympäristöni vaihtui taannoin. Uudessa paikassa on raaka valaistus ja liikaa peilejä, tai sitten olen hetkessä vanhentunut paljon. Tai sitten minulla vain on kiusallinen flunssa, enkä ole tottunut siihen. Hiusvärinikin näyttää minulle liian kovalta, vaikka sen kyllä pitäisi olla ihan vain oma alkuperäinen sävyni. Jostain syystä hiukseni tuntuvat tummenevan sinnikkääsit vuosi vuodelta.

Puin huivin päähäni kotona, koska minulla on flunssajohteinen päänsärky, ja huivin lämpö jotenkin auttaa siihen. Toinen mummoni käytti huivia vuosikausia tästä syystä. Oikeastaan muistan hänet ilman huivia vain jostain ihan varhaislapsuudesta. Hänellä oli harmaat, ohuet hiukset, jotka hän kieputti pienelle nutturalle niskaan. En tiedä, leikattiinko niitä koskaan. Ehkä ei. Hän oli peräisin 1800-luvulta. Minun lapsuudessani huivi ja esiliina olivat naisihmisille käytännöllistä pukeutumista, ihan koko ajan eikä vain erityisesti silloin kun leivottiin tai laitettiin ruokaa. Ehkä sitä kodinhoitotyötä todellakin oli niin paljon enemmän, että käytännössä nainen oli töissä keittiössä aamusta iltaan. Hälytysvalmiudessa ainakin.

Kun tein sitä aarrekarttaa, kuva keittiöstäni (tai siis minun keittiötäni symboloiva sisustuskuva) ei ollut mahtua A2 kokoiselle paperille. Ei se ollut iso kuva, mutta se paperi oli vain niin täynnä jo kaikkea muuta. Ehkä se on validi huomio nykytilanteessani. Jouluna muutan näitä uusia ja eksoottisia tapojani hetkeksi, ja teen ruokaa. En välttämättä jouluruokaa, jos ei huvita. Jotain hyvää.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Let me treasure you.

Tein taannoin itselleni aarrekartan. Suorastaan askartelin. Se jos mikä on persoonalleni epäluonteenomaista. Kävin oikein kirjakaupassa ostamassa A2-kokoisen mustan pahvin tätä tarkoitusta varten, ja ihan uuden paperiliimapuikon. Luulen, että minulla on viimeisen kahden vuosikymmenen ja kahden imeväisestä aikuiseksi kasvaneen jälkeläisen jäljiltä kaappieni perukoilla liimapuikko jos toinenkin hyvässä tallessa, mutta luulen myös, että ne ovat viimeisten vuosien aikana ehtineet kovastikin käytön puutteessa kuivua. Konmaritan ne armottomasti kunhan joudumme vastastusten jossakin hämyisessä komeronnurkassa. Eli ostin uuden liimapuikon, vakaissa askartelutarkoituksissa, ja mietin, onko tämä nyt oikeasti tämän 1,49 euron arvoista. Ja mitä tuo myyjäkin minusta ajattelee, luuleeko se, että minä olen joku askartelija. En minä ole SELLAINEN nainen! Ostin sellaisen mahdollisimman pienen, vaikka isommassa puikossa liima-aineen kilohinta olisi ollut kovin paljon suopeampi.

Tiedättehän, miten aarrekartta rakennetaan? Otetaan aikakausilehtiä, iso vino pino, ja asetetaan ne oikealle puolelle itsestä katsoen. Poimitaan kritiikki, logiikka, verbaalinen ja älyllinen ajattelu sekä mahdolliset estot, ennakkoasenteet ja kasvatuksen tuomat vääristymät mahdollisimman huolellisesti mielestä yhteen nippuun, suljetaan ne tiiviiseen minigrip-pussiin ja asetetaan itsestä katsoen takavasemmalle, mielellään näkökentän ulkopuolelle. Selataan lehtiä, suhteellisen nopealla tahdilla ja leikataan (revitään) niistä irti kaikki sellainen, mikä positiivisella tavalla pysäyttää, koskettaa, miellyttää silmää, puhuttelee. Asetetaan ne tässä vaiheessa vasemmalle, ihan yhtään miettimättä, mitä siihen pinoon kertyy ja kuinka paljon.

Tuo "positiivisella tavalla" oli minulle vähän vaikea. Moni asia puhuttelee, kovallakin äänellä, mutta en ole aina ihan varma, mikä pitäisi tulkita positiiviseksi, ja mitä vain pitäisi karttaa kuin ruttoa.

Kun kuvat on kerätty, minigrip-pussista voi ottaa takaisin käyttöön kognitiivisen ajattelun ja logiikan, ja mahdollisesti muitakin tarpeellisiksi katsomiaan, neutraaleja työkaluja.

Sitten kuvia (ja mahdollisesti myös tekstejä) tutkitaan, selataan, lajitellaan, ryhmitellään, suoritetaan valintaa, asetellaan pahville ja tehdään kollaasi, liimataan ja tässä prosessissa mietitään, millaista haluaisi elämänsä olevan, millainen haluaisi olla, mitä on onnellisuus ja elämän tarkoitus. Mietintää voi jatkaa myös kollaasia myöhemmin tarkastellessa jos se ei tule heti kerralla valmiiksi.

Mikä hämmästyttävää, tähän askartelutyöhön ei käytetä exceliä, listojen tekemistä, eikä sitä tehdä ryhmätyönä, eikä kenenkään tarvitse opponoida tuotosta.

Tällaisen minä siis päätin tehdä.

Sitten muistin, että olen juuri vienyt kaikki lehteni paperinkeräykseen. Enkä muutenkaan tilaa mitään lehteä. Ostin kaksi lehteä, MeNaiset sekä minulle täysin tuntemattoman eläkeläislehden "Oma Aika". Tai saattoi se ensimmäinen olla Annakin. Ostin halvimmat mahdolliset. Jälkeenpäin ajatellen korjaisin suositusta siten, että kannattaa ostaa kauneimmat mahdolliset.

Selasin nämä lehdet läpi. Leikkelin talteen muutamia kuvia. Selasin uudestaan (vaikka se ei ole ohjeen mukaista), ja leikkasin lisää. Kolmannella kerralla oli vähän vaikeaa pitää tavoitteellista ajattelua jotenkin kurissa. Postiluukku kolahti, kerrankin ilahduin kun sain Rauhan Tervehdyksen. Löysin myös S-ketjun mainoksia. Kaikenlaista propagandaa. Postimyyntikuvaston.

Kävin läpi irtirepimäni kuvat ja tekstit. Kasassa oli yksi kuva, jossa oli pariskunta. Parrakas Ben Affleck n. 190-senttisen 50-kiloisen blondin kanssa, virheettömän rennosti hymyilivät molemmat, ja olivat oikein sävy sävyyn kasuaalisti asustettuja. Sitten oli monta kuvaa naisista, joilla oli hiukset hyvin, tai muuten hyvä päivä tai siis molemmat. He olivat kaikki yksin. Tavaroita, joita haluaisin ostaa, useissa näkyi vielä näppärästi hinnatkin samassa kuvassa. Sisustuskuvia, jotka näyttivät siltä, kuin haluaisin asua teollisuushallin kokoisessa studiossa, johon voi rakentaa huonekaluista asetelmia. Erivärisiä- ja kokoisia maljakkoja, joissa oli taiteellisen näköisesti yksi oksa tai risu kussakin.

Missä olivat muut ihmiset?

No, jos lehden nimi on Oma Aika, niin eihän siinä tietenkään ole kuvia muista ihmisistä kuin siitä oman navan ympärillä olevasta, vihdoinkin omaa aikaa ansainneesta individualistieläkeläisestä. Ja naistenlehti oli lähtökohtaisesti täynnä supersankariposeerauksia, joissa on henkilö, ja hänen timmi perseensä, josta hän on syystäkin hyvin ylpeä, joogatrikoissa. Kävin vielä kerran lehdet läpi, ja löysin kaksi kuvaa, joiden olisi voinut mielikuvitella kuvaavaan ystäviäni, ihania ihmisiä ympärilläni. Toisessa oli joku juontajablondi kolmen s/m-henkisesti pukeutuneen gladiaattorin kanssa. Valitsin sen toisen, jossa oli eläkeläisiä tallinnanristeilyllä, tasaisesti kolme pariskuntaa, rinta rinnan harmaantuneina merihenkisissä raitateepaidoissaan.

Sitten aloin jo tuskastua. Missä ovat tyttäreni? Perhe, joka koostuu sekalaisesta, vaihtuvasta ja kasvavasta joukosta ihmisiä? Kaikki ihmiset, joihin törmää silloin tällöin, eri etäisyyksiltä ja tiheyksiltä, kaikki ne persoonat joiden kanssa koen olevani samassa tilassa vaikka en olisikaan? Mitä hyötyä on siitä, jos on hyvä (hius)päivä, jos olen yksin? Ja kenelle saa valittaa, jos ei ole? TV-ohjelma-sivuilta löysin suuren postimerkin kokokoisen kuvan suomenhevosista kertovasta dokumentista, jossa oli hevonen, ja sen ympärillä eri-ikäisiä ihmisiä leijumassa valkoista taustaa varten. Kuva oli selvästi fotoshopattu.

Intuitioni ja tunnepuoleni kertovat minulle, askarteluprosessista huolimatta, että vaikka kuvakasassa ei ollut yhtään kuvaa tyttäristäni, they are my precious. Taistelen oikeudesta lisätä heidän kuvansa karttaani.

Ystävä toi minulle kotiinkuljetuksella vinon pinon lisää lehtiä. Problem solved! Valion mainoksessa oli ihana pöytä, jonka äärelle perhe, monine muotoineen voi kokoontua ja syödä hapanmaitotuotteita monessa maistuvassa muodossa. Löysin muutenkin lisää kuvia, ihanista keskusteluista. Unista, tarinoista, tauoista joissa olennaista on se, mitä niissä ei ole. Musiikista ja muistoista.


Kuva täältä.

Askartelu oli yllättävän hauskaa. Paperisilppu ja raadellut lehdet olivat olohuoneeni lattialla kolme päivää, muistuttamassa minua siitä, että kyllä, nyt on hetkeen askarreltu tarpeeksi. Älkää odottako ainakaan itsetehtyjä joulukortteja, vaikka tuoretta liimaakin olisi.




maanantai 27. marraskuuta 2017

Lumpeenlehden eessä.

Vietin laatuaikaa pienen vesikirpun kanssa. Kirppu kasvaa kovaa vauhtia. Istuimme bussissa, ja hän luki näkemiään mainoksia ja katukylttejä. Kerroin, että se on aika hassua, että kun oppii lukemaan, niin huomaa, miten irrallisia ja pöljiä asioita on kirjoitettuna sinne tänne. Mainostekstit erityisesti ovat usein absurdeja - ennen kuin niitä osaa lukea, voi kuvitella, että aikuiset, jotka niitä luovat, ovat jotenkin älykkäitä ja fiksuja noin keskimäärin, ja että niissä olisi jotain kovin vakavaa ja tärkeää asiaa. Sitten huomaakin, miten alkeellisilla keinoilla ihmisiin vedotaan.

Lilluimme vedessä. Arvostan Kirpun tapaa uida. Hänhän siis ei vielä varsinaisesti osaa uida, mutta räpiköi raivoisasti kunnes uppoaa. Upotessaan osoittaa elämässä hyödyllistä mielen joustavuutta, ja esittää, että päättikin oikeastaan juuri nyt sukeltaa, ja palaa hetken kuluttua pintaan haukkaamaan vettä. Uppoaa jälleen. Minä seison tai poljen vettä vieressä, ja kun hän lopulta ei enää nouse pintaan, nostan likan kainaloista ylös. Periaate kuitenkin on, että ei saa auttaa. Viihdyimme.

Olen katsonut elokuvia. Ja sarjoja. To the bone sai minut itkemään. Vaikka siinä ei nyrkkeilty. Keanu Reaves oli kummallisen ontto ja huono hahmo tässä. Ilmeisesti odotan hänen hahmoltaan aina jotain poikamaisen hurmaavaa, ja tässä ei nyt ollut sellaisesta kyse. Ihan kuin hän ei olisi kasvanut isompiin rooleihin, ainakaan vielä.

IMDB
mainostaa sivuillaan "No small parts" nettidokumentaarisarjaa. Ensimmäinen mainos, jossa tämä sarja tuli tietoisuuteeni, oli Jason Momoa -aiheinen.



Kuva täältä.

Jason Momoa - No small parts. Mietin, että ohhoh, ollaanpas sitä nyt rehvakkaita. Uskotaan, onhan Jason toki iso mies muutenkin, mutta pitääkö tuota nyt oikein mainostaa? Outoa. Kyllä tämä nykymaailma on mennyt seksistiseksi, myös miesten suhteen. Että sen sijaan, että etenisimme kohti neutraalimpaa tasa-arvoa, tasa-arvo ilmeneekin siten, että myös miehiä esineellistetään rankasti.

Sitten, paljon myöhemmin hoksasin, että kyseessä onkin siis tällainen roolihahmoista kertova dokumentaarisarja. Tähän mennessä olin vaivannut mieltäni Jason Momoa -paran esineellistämisellä jo hyvän tovin.

Diiva ja Poika 2 istuivat kanssani kahvipöydässä. Tilitin heille itku silmässä, että olin sovitusti vienyt Diivan 2-vuotislahjaksi saamansa pienet punaiset nallekuvioiset nukenvaunut Konttiin. Ihan kaikkia leluja ei ole tarkoitus säilyttää, Diiva teki huolellista inventaariota myös minun nurkissani muuttaessaan muutama viikko sitten jälleen uuteen osoitteeseen. Sanoin, vaunuja ja 2-vuotissynttäreitä muistellen, että "Kyllä niillä vielä joku muu pieni tyttö leikkii." Ja korjasin heti, että "Tai poika. Tai muunsukupuolinen lapsi." Pääni on täynnä luutuneita ennakkoasenteita jotka eivät sovi nykymaailmaan, ja minusta on tulossa nolo.

Mitähän muuta katsomisen arvoista olen katsonut. Spike Leen "She's got to have it" oli provokatiivinen mutta yllättävän hauska, ja jätti miellyttävästi tilaa katsojan ajatuksille. Tai ehkä se oli näennäistä, ja loi vain illuusion siitä.

Stranger things. Katsoin kaikki Netflixixtä löytyvät kaudet. Se oli vähän kevyttä hömppää, mutta pidin siitä miten lapset oli kuvattu. Ja pidin 80-luvusta, ja siitä, miten ihmiset olivat vähän homssuisia. Winona Ryderkin vanhenee.

Uusia Twin Peaks jaksoja. Pidän siitä, miten nämä uudet jaksot ovat uskollisia vanhalle tuotannolle. Ehkä minulla on vähän ikävä 90-luvulle.

90-luvun hengessä tein jotain harkitsematonta. Pyysin kampaajaani leikkaamaan minulle otsatukan. Se oli virhe. Nyt minun pitää elää tämän virheen kanssa n. vuosi-puolitoista, ennen kuin olen sovittanut erheeni ja palannut lähtötilanteeseen. Edellisestä kerrasta, kun minulla oli tällainen hiuskriisi, jota ei kampaajakäynnillä pystyisi taltuttamaan, on kovin, kovin monta vuotta. Olen ollut niin ylimaallisen tyytyväinen hiuksiini nyt yli vuoden, että tulin ylimieliseksi ja varomattomaksi, ja nyt kärsin sen seuraukset. On tämäkin kampaus siis ihan ok, mutta se ei sovi nykyiseen pääni sisältöön.

Ole luonani aina (Never let me go). Laadukas, miellyttävä katsoa, ja aivan kamalan lohduton. Kiera Knighleyn otsatukka on osasyyllinen tragediaani.

Netflixin kulutusmäärän kasvamisessa osasyyllisenä on se, että olen televisiottomassa tilassa. Minulla on ollut olohuoneessani vanha korkea Lundia-hylly, johon olen viritellyt television, pleikkarin ja tallentavan digiboksin, sekä erinäisiä äänentoistolaitteita. Lundiani on sellainen arkaainen, oveton malli, joten kaikki johdot ovat olleet näkyvissä kuin mikäkin nykytaideteos. Hylly on muutenkin ollut kovin levoton, täynnä ajelehtivaa tavaraa, aina jotenkin epäharmoninen. Sitten yhtenä päivänä päässäni napsahti ja tyhjensin hyllyn tavaroista, ja purin pois, kannoin vinttiin. Odottelen edelleenkin uutta matalaa, aavistuksen funkkis-henkistä tarkoituksenmukaista tv-tasoa saapuvaksi. Ja kyllä, olen tilannut sellaisen, en vain istu lootusasennossa itämaismattojäljitelmälläni ja odota moista materialisoituvaksi nurkkaan.

Hyllyn purettuani löysin lisää johtoja. Niitä oli valtavasti. Yleensä syytän asunnossa olevista johdoista aina miehiä, mutta asuntoni on ollut miehittämätön kesästä asti. Otin kuvan johtokasasta ja lähetin sen miehelle maapallon toiselle puolelle. Kysyin, että eihän sinulla ole käyttöä näille? Kun ne eivät sovi sisustukseen. Hän lupasi auliisti, että toki voin laittaa johdot hänen puolestaan vaikka kierrätykseen. Laitteiden yhteensopivuusominaisuudet saattavat toki hieman kärsiä, mutta minähän en tunnestusti ole mikään hifistelijä näissä asioissa.

Johdot ovat kaapissa, ja nautin hetken elämästä vähemmän johtomäärän kanssa.

Jälkikirjoitus!

Miten saatoinkaan unohtaa tämän, vaikka tämä on juuri se alkujuuri ja syy, miksi koen, että Ison N:n tuijottaminen on mielestäni ollut keskimäärin normaalia antoisampaa.
Alias Grace. Orgastista herkkua, Atwoodia laadukkaana minisarjana. Tai en minä tiedä, oliko se niin mini, mutta isommankin annoksen olisin jaksanut. Hädin tuskin maltoin katsoa, kun mietin, että entä jos se ei olekaan loistava, ja petyn lievästi, vähän kuin siihen Ylpeys, ennakkoluulot ja zombit elokuvaan. Olen lukenut tuon tiiliskiven joskus taannoin muutamassa päivässä, ja täytyy sanoa, että hyvin oli tehty dramatisointi. En pettynyt.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Missä se lähde lienee.

Suomalaiset joululaulut ovat raskaita. Raskasta Joulua on ihan hauska konsepti, vaikka toteutuksessa oli tänä vuonna ainakin Oulun osalta toivomisen varaa. Äänentoisto oli huono, ja tunnelma ei oikein päässyt kehittymään.

Vierailevana ulkomaanvahvistuksena oli joku tyyppi Rainbowsta. Hän lauloi White Christmas ja muita kauniita rallatuksia. Marco Hietala ja kumppanit sitten suomalaisempaa hengentuotetta. Tai Suomeen syvään juurtuneita tuontisävelmiä käännöksineen, jotka ovat ehkä saaneet Suomesta tukevamman jalansijan kuin kansainvälisesti.

Joe Lynn:
"Excuse me Marco, would you mind telling me what is this Finnish song's message about?"

Marco:
"This it about Christ, who is first a baby sleeping in his mothers arms, but then is crucified and dies among robbers."
"This is about a bird in cage, who can't go home, but actually it is about death. The composer's child died."
"This is about a hungry and sad bird, who gets fed by a girl, who then realizes, that the bird is the soul of her dead brother."
"This is about an elf who suffers from insomnia."

Erityisesti tuo Tonttu, joka ei vain saa unta, saa minut suuren ahdistuksen valtaan. Eikö hän voisi ottaa pari nappia melatoniinia. Harrastaa joogaa tai jotain rentoutusharjoituksia. Raitista ulkoilmaa hän jo tuntuukin saavan. Itsekin ajoittain unettomuudesta kärsivänä tiedän, että joskus mikään konsti vain ei auta, ja tuntuu vähän lohduttomalta ajatella, että jopa tontutkin kärsivät moisesta.

Suomi on melankolinen maa. En sinällään näe siinä ongelmaa, vain sillointällöin se on tragikoomista, kuten taannoin, kun yritin etsiä kaunista, onnellista ja aikuisten elämänkokemukselle sopivaa rakkauslaulua jonka Diiva voisi laulaa veljeni häissä.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Elizabeth Taylor makes up her Eyes.



Joillakin on jäätävä karisma.

Ei minulla sen kummempaa asiaa ollut tänään. Tästä tuli hyvät fibat.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Rock on gold dust woman.

Olen viettänyt hiljaiseloa. Nyt verryttelen jälleen sosiaalisia lihaksiani.

Se lienee minussa sisäänrakennettu ominaisuus, tai sellaisen puute, ettei tämän mallin koneistoon kuulu mahdollisuutta hienosäätöön. Siivottuani, tampattuani ja luututtuani hiki hiusrajassa tunnin jos toisenkin, ajattelin ihan vain nopeasti käväistä asioilla. Yhdistin tähän toimintoon sosiaalisen ulottuvuuden, ja sovimme tapaavamme ostoskeskuksessa. Lähdin matkaan hieman nyppyläisessä neuleessa, likaiset hiukset puolinutturan sisällä kiertyneinä sellaiseen kuolemanspiraaliin, josta ne eivät ilman pesua tai hiekkapuhallinta voimallisempaa muotoilua suostuisi enää oikenemaan mihinkään asiallisempaan olomuotoon. Ajattelin, että ei sillä ole niin väliä, kunhan vähän käväisen. Katsoin peiliin, ja kuulin, miten mielessäni naiset ylenevässä polvessa aina Raakeliin asti sanoivat "ei sinua siellä kukaan katso", lohduttavaa kannustusta tarkoittaen. Se on ihan ok olla nyhjääntyneen näköinen, jos on juuri luutunnut lattiat.

Äitini ja mummoni oikeasti sanoivat minulle noin jos joskus nuorena peilailin itseäni ennen ovesta ulos menemistä. "Mitä sillä on väliä mitä sinulla on päälläsi, siellä on ihmisiä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja hiuksissa, ei siellä SINUA kukaan katso". En tiedä osaanko kertoa tätä oikein. Että tuon sanomisen sävy oli päällisinpuolin lohduttava, "älä välitä vaikka et ole hyvännäköinen, ei se ole tärkeää, ei sinua pilkata". Mutta minua se ärsytti, en ollut varma, oliko sanomaan upotettu piikki nimenomaan minun turhamaisuuttani kohtaan, vai oliko se yleisesti vain moraalikasvastusta; "ulkoinen kauneus ei ole niin tärkeää kuin se, että olet ahkera ja nöyrä". Tosiasiassahan minä nimenomaan halusin, että minua katsotaan. Huomatkaa minut. Halusin olla hyvännäköinen. Olin aivan erinomaisen turhamainen.

Olenhan maininnut riittävän tiheästi, että minut kasvatettiin 1800-luvun agraariyhteiskunnassa Talvisodan jälkeisen elintarvike- ja muunkin pulan aikana?

Takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Päädyin vaatetusliikkeen sovituskoppiin. Sieltä minut käytiin noutamassa spontaaniin "muuttumisleikkiin". Epäröin hetken, että kehtaisinko. Verensokerini olivat liian alhaalla järkevien päätösten tuottamiseksi, ja päätös olisi tehtävä heti. Tunsin houkutusta, koska en ole aiemmin ollut moisessa jännittävässä hömpötyksessä mukana. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten joku ihan muu kuin minä stailaisi minut. Saattaisin saada hyviä ideoita, uutta näkemystä, vanhat, luutuneet käsitykseni maailmasta räjäytettäisiin paikoiltaan, ja löytäisin uuden, jännittävän tyylin, tavan nähdä itseni, nuortuisin ulkonäöllisesti 15 vuotta säilyttäen silti vaivalla kerryttämäni elämänkokemuksen, ja näin kohoaisin yli-ihmiseksi, vähän kuin Margaret Atwoodin mieli Marion Cotillardin vartalossa. Tämä siis olettaen, että tokihan tällainen henkilökohtaisen intimiteetin uhraaaminen ko. kauppaketjun kaupallisiin tarkoituksiin (valokuvia, vähintäänkin) oikeuttaa minut korvaukseen suoraan itse maailmankaikkeudelta, ja saan tietysti itse valita maksutavan, ja juuri nyt valitsisin valuutaksi paljon nykyistä sorjemman vartalon. Eli sanoin kyllä, vastoin intuitiotani, joka karjui, paukutti nyrkkejään panssarilasiin joka kummallisesti nykyisin estää sen pääsyn aivojeni puhetta tuottavaan osastoon, teki kansainvälisiä käsimerkkejä ynnä muita elkeitä, joilla olisi saanut vaikkapa hävittäjälentokoneen kovasti harkitsemaan, kannattaako tälle lentotukialukselle oikeasti laskeutua, oli kerosiinit kuinka vähissä tai ei. Sanoin siis kyllä.

Tässä välissä teemme aikajanalla jälleen lyhyen fuskun perusaskelkuvioon liittyvän täppä-askelen takaviistoon. Päkiä vain käy hieman maassa, paino ei varsinaisesti siirry tämän jalan puoleen.


Kävin kosmetologilla muutama viikko sitten. Kosmetologi oli ehkä itseäni 10 vuotta nuorempi ystävällinen ja helläotteinen nainen. Alkuun hän kyseli perustietoja - onko minulla erityisiä iho-ongelmia tai huolenaiheita. Eipä juuri, mitä nyt hieman ihon kuivuutta. Ja yleinen vanheneminen. Minulla ei kuulemma ole mitenkään erityisen kuiva iho, hän kertoi, ja jatkoi kysymyksellä: "Mitä vanhenemisen merkkejä olet kasvoissasi huomannut?" No, aloitin. Isontuneet ihohuokoset poskipäissä. Silmänympärysrypyt. Sibelius kulmakarvojen välissä. Yleinen harmaus ja leukalinjan veltostuminen. Yleinen kasvojen valahtaminen. Kaulan ryppyyntyminen. Siinäpä ne olivat, kasvojen osalta. Hän nyökkäsi ystävällisesti, ja sanoi, että olen kyllä hyvin tarkkaavainen, olen löytänyt ne kaikki.

Loppukäynnin ajan rentouduin ja nautin käsittelystä, tai saatoin olla vain toimintakyvytön ja lamaantunut saamastani paskahalvauksesta.

Jäin kuitenkin kaipaamaan revanssia, josta ajatuksesta siirrymme takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Hius- ja meikkipuolesta huolehtiva mukava naishenkilö ymmärsi heti henkiset tarpeeni, ja vakuutti, että oli ensin olettanut minun olevan n. 35-vuotias, mutta kun oli ollut puhetta aikuisista tyttäristäni, oli sitten laskeskellut, että kyllä minun varmaan täytyy olla jo 40+. Ja että minulla on kaunis iho minkä ikäiseksi vain. Kyllä, olin heti valmis ostamaan heiltä tuotteen jos toisenkin -20% erikoispäiväetuhintaan.

Aikaa oli käytettäväksemme hieman liian vähän, joten en saanut salaa himoitsemaani smoky eye-meikkiä, vaan nopeammin toteutettavissa olevana ratkaisuna vaaleaa kullanhohdetta luomilleni. Tuhdit rajaukset ja kirkastavat lokinpaskat silmän sisäkulmiin. Kosteusvoidetta jo ennestään cc-voidelluille ja puuteroiduille kasvoilleni, ja siihen päälle värivoidetta. Poskeni ja kasvojeni reunat muotoiltiin tummanpuhuvalla sävyllä, joka häivytettiin ovelasti ja taitavasti, kasvojani huomattavasti kaventaen ja vaalealla glitterillä korostamalla tästä kapeudesta nousivat esiin pitkulaisen terävän vilijonkkanokkani lisäksi myös pienet koristeomenoita muistuttavat poskipääni. Kulmani korostettiin näyttäviksi, ja huulilleni sain korallinhohtoista kiillettä. Kun hymyilin, kasvoni olivat äkkiseltään suorastaan pelottavan kolmiulotteiset ja ilmeikkäät. Ja värikkäät.

Hiusteni kanssa ei ollut lähtötilanne huomioiden paljoa tehtävissä, mutta hän teki parhaansa. Kyllä niistä kovin paljon huolitellummat tuli, mutta ainoa mahdollinen valittu malli vielä entisestään korosti kasvojeni äkillistä ja minulle niin vierasta kapeutta.

Sitten menin rohkeasti pukukoppiin vaihtamaan ylleni jonkun toisen minulle valitseman asukokonaisuuden. Henkilö, joka oli tehnyt valinnat, kertoi valintaperusteena olleen, että mahdollisimman paljon bling-blingiä. Hän onnistui tavoitteessaan. En ole eläissäni ollut niin kimalteleva.

Valokuvia räpsittiin. Yritin olla urhea ja hymyillä luontevasti. Poskipääni kohosivat ennennäkemättömiin korkeuksiin, ylähuuleni katosi jonnekin nenän varjoon, ja näkemissäni kuvissa näytin Väiski Vemmelsääreltä drag queeninä. Olen pahamaineisen huono valokuvissa, joten en oikeastaan mitään muuta odottanutkaan. Vaikka minulla olisi mielestäni kuinka viehättävä ja onnistunut päivä, jolloin olen rennon tyylikäs ja kaikin puolin freesi, ja, unohtaen kaiken kokemusperäisen perimätietoni menen ja otan selfien, näytän siinä 1500-luvun Koillis-Puolan hygieniaoloissa ehostetulta hammassärkyiseltä pyykinpesijättäreltä jolla on itsetunto-ongelmia, välitön väkivallanuhka ja suuri pelko välkähtelevää taikalaatikkoa kohtaan, joka kuvan lisäksi varmaankin varastaa myös hänen sielunsa.

Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vähän surulliselta pukea se vanha nyppyläinen neulepusero takaisin päälleni. Kotona laitoin sen suoraan roskikseen. Nyt oli sen aika, sanoi excel mitä vain.

Tänään laitoin hiukset ja meikkasin aivan itse, ja olin hyvin tyytyväinen kädenjälkeeni, tummanharmaaseen poolokaulusneuleeseeni, tummanharmaisiin farkkuihini ja mustiin kenkiini. Missään ei ollut glitteriä. Ulkona satoi räntää, hiukseni latistuivat kovin, mutta sellaista on elämä.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Isn't it midnight on the other side of the world.

En halua kirjoittaa juuri nyt. Asioista. Kirjoitan ja pyyhin pois. Haluaisin silti olla täällä, koska täällä on hauskaa. Minulla on kaikki ihan hyvin.

Etsin uusia asioita, tai vanhoja, joista tulee hyvä olo. Olen kuunnellut paljon musiikkia. Tämä soljuu tänään riittävän samaan tahtiin sieluneläni kanssa.



Minun pitää oppia uusia asioita. Opetella olemaan vain.

Nukuin taas valtavasti. Olin unessani keikalla, kuuntelin tyttöbändiä, joka soitti punkahtaviksi virittämiään kasaribiisejä. Tuntemattomammaksi jääneitä sellaisia. Tunnistin unessa ne kaikki kaukaisesti, mutta nyt valveilla epäilen, onko niitä biisejä koskaan ollutkaan. Olin ulkona, söin jäätelöä. Selitin jollekin, että Valssimies ei ole täällä, kun hän on siellä kaukana. Sitten mietin, että toisaalta, tämähän on minun uneni, ja voisin päättää hänen olevan täällä. Luovuin varmaankin ajatuksesta, koska tiesin, että hän ei kumminkaan olisi oikeasti paikalla. Siellähän on päivä.

Kävin myös katsomassa mummoni uutta asuntoa. Siellä oli kummalliset täplikkäät tapetit. Greigeä. Toisaalta se sopi hyvin yhteen violetin kanssa, mitä oli sisustuksessa niinkuin ennenkin.





perjantai 29. syyskuuta 2017

What a way to make a living.

Minun piti tänään olla hetki huomion valokeilassa. Ei mitenkään erityisen glamöröösisti, jaoin vain arkisesti tietoa uusista asioista vanhoille naamoille, joiden kanssa työskentelen päivästä toiseen. Eikä minua tuollaiset tilanteet varsinaisesti jännitä. Mutta jos otetaan vaikka sellainen kahden viikon aikajana elämästäni, niin juuri tänään oli sellainen päivä, jolloin kannattaisi olla kohtuullisen siisit, itsevarma, selkeäsanainen ja vakuuttava.

Valmistauduin asiaan henkisesti. Sisäistin asiani, tarkistin faktoja, järjestin powerpointtini, verryttelin sanavarastoni ja harjoittelin, että saan suoriuduttua aiheen jaastamisesta sovitussa ajassa. Olin varannut napakan ajan, jotta en veisi turhaa aikaa keltään. Nukuin näkemättä unia, joissa huomaan olevani ihmisten joukossa alasti. Oikeastaan nukuin harvinaisen hyvin.

Aamulla varmistin huolellisesti, kaikki tarvikkeet sängynpeitolle kasaten kuin tarkka-ampuja strategisesti oikein valitussa huoneistossa, valmistautuessaan tähtämään ikkunasta kohti pahaa-aavistamatonta valtionpäämiestä tai muuta Tärkeää Kohdetta, että minulla on puhelin (jonka unohdin kotiin esim. eilen), koti- ja työavaimet (jotka unohdan tämän tästä), kuvakortti (jota en useinkaan muista käyttää, vaikka muistaisin ottaa sen mukaani), läppäri, läppärinjohto (jonka unohdan usein), meikkipussi (jonka unohdan n. kerran kuukaudessa), turvavaatesestti, joka sisältää alustopin, joka ei hilaudu huomaamatta mahamakkaran päältä ylös, siltä varalta, että vartalon yläosan asuni päällimmäinen kerros, eli mukavasti istuvan mustan neule päättäisi kesken esityksen purkautua lankakeräksi tai syttyä tuleen spontaanisti sekä farkunomaiset housut. Olen syksyn mittaan unohtanut ottaa housut mukaan töihin vain kerran. Vietin päivän urheilutrikoissa ja jonkinasteisessa henkisessä alennustilassa. Minulla oli kyllä pitkä paita. Varmuuden vuoksi laitoin jalkaan sellaiset kengät, joilla voi sekä pyöräillä, kävellä sisätiloissa päivän, tanssia balettia ja nousta maihin Normandiassa. Että jos tilanteet vaikka äkillisesti muuttuvat tavalla jota en osaa ennakoida, TAI jokin uusi elämänmuoto on puhkeaa aktiiviseksi työpaikallani sijaitsevassa kaapissa, jossa säilytän kohtuullista valikoimaa mustia, enimmäkseen sisätiloissa käyttämiäni kenkiä, että en sitten ole siellä ihmisten edessä vaikka vähän lösähtäneissä rusehtavissa goretex-vaimennuspohjalenkkareissani, joiden nauhat ovat vähän rispaantuneet, ja jotka ehkä vähän haisevat koiranpaskalle, eivätkä sovi muuhun väriskaalaani (mustat-musta-musta-kalpea-musta).

Eväitä en edes yrittänyt muistaa. Onneksi vahingossa, kun en tyhjentänyt reppuani, mukaani eksyi myös lompakko, joka auttaa kovasti ravittuun tilaan pääsemisessä, jos ei kanna mukanaan ruokaa.

Asioiden muistaminen on minulle nykyisin hyvin vaikeaa. Oikeasti vaikeaa.

Minulla on pyöräilyn myötä kasvanut sellainen aamurutiini, että herään, nukun vielä tunnin, herään uudelleen, laitan kahvia tippumaan, käyn suihkussa, juon aamukahvin, lusmuilen määrättömän ajan, sitten rasvailen itseäni sieltä täältä, levitän kasvoille CC-voiteen ja irtopuuterin, puen ja lähden töihin. En muista laittaa hiuksiani. Tämän lomassa lähettelen Whatsap-viestejä maapallon toiselle laidalle, jossa kello on ilta. Sitten pyöräilen, ihan sitä tahtia miltä milloinkin tuntuu. Ylitän ja alitan monta siltaa. Yritän nauttia asvaltista ja puista ja ilmasta ja unohtaa missä olen. Aika usein eksyn Syynimaalle. Se on lopulta yllättävän pieni paikka niin monen eksymisen määränpääksi, ja sieltä on vaikea päästä pois. Luulen, että tiet ovat siellä pieniä spiraaleja, joita on monta vierekkäin, mutta ne ovat jotenkin limittyneet aika-avaruuteen niin tiheään, etteivät näytä siltä google mapsissa.

Vasta kun pääsen töihin, kuivaan hiusrajani ja pyöräilyn viimasta itkuuntuneet silmäkulmani, kaivan loput meikit pussistani ja maalaan itselleni rajaukset, kulmakarvat, ja tököttelen ripsiväriä.

Nytkin siis pyöräilin töihin hyvissä ajoin. Vaihdoin topin, neuleen ja kengät. Housut olin nokkelasti pukenut ylleni jo kotona. Ne jokapaikankengät olivat vain äärimmäinen varatoimenpide. Työpaikan pukuhuoneen pölyisessä kaapissani oli ne samat pehmeäpohjaiset balleriinat, joita olen käyttänyt jo 112 kertaa (kertoo Excel), ja tunsin valheellista elämänhallintaa.

Kuivasin otsanrajan ja silmät, puristelin hiuksiin vähän kuituvahaa, ripustin kuvakortin kaulaan ja kaivoin meikkipussin esiin. Rajasin silmät. Sitten tummensin kulmakarvojani. Aikaa oli ihan hyvin, ehtisin vielä kerrata materiaalin, tankata kahvia, ja sokeripitoista jukurttia että olisin aivan sähköjäniskäyrän lakipisteessä juuri esitykseni ajan, käydä vessassa, viritellä johtolaitteisiin piuhoja jotka kuljettava ääniä ja kuvia, testata, että internet on vielä tänäänkin olemassa.

Sitten otin ripsivärin. Sen jo yli kuukauden käytössä olleen, vähän kuivankarhean, tavallisen Lumeneni, jolla saa tarmokkaasti tököttäen luotua itselleen melko voimakkaat, tahmaiset ja kaarevat ripset. Avasin ripsarin kierteistään, ehkä hieman varomattomasti kasvojeni edessä, ja myös käden liikkeeni oli melko uskalias, koska vedin ripsivärin harjaosan suoraan kohti oikeaa silmääni. Ja kas, repussa kuljettamani läppäri oli ilmeisesti jäänyt jotenkin surisevaan tilaan. Ja ollut kuuma. Ja kuumentanut meikkipussini sisältöä. Ripsivärini olikin ensimmäistä kertaa ikinä nestemäisessä muodossa, ja harjan kaari lennätti sitä valtavan loiskauksen suoraan oikeaan silmääni. Niinkuin siis kulmakarvasta poskipakaran alaosaan asti. Säikähdin, ja tökkäsin harjan toiseen käteeni. Molemmat käteni olivat siis myös syvänmustassa mascarassa.

Märkä laitostaiteltu käsipaperi apunani rapsuttelin oikeasta silmästäni pois mascaran, rajauksen, puuterin, cc-voiteen ja osan orvaskedestäni. Minulla ei ollut mukanani kosteusvoidetta, cc-voidetta eikä puuteria, koska laitan ne aina kotona, eikä niitä yleensä ole tarpeen lisätä päivän aikana. Rajasin oikean silmäni uudestaan symmetriaa tavoitellen. Lopputulos näytti siltä, kuin minulla olisi normaalit meikit mutta niiden alta kuultaisi surullisesti yksi musta silmä.

Keskimäärin tämä nyt kuitenkin oli ihan siedettävää. Kerran aiemmin julkinen esiintymiseni on saanut välineistön räjähtämään spontaanisti ja aiheuttamaan palohälytyksen, jonka seurauksena viisikerroksinen toimistorakennus tyhjennettiin hätäisesti. Oli pakkasta. Toisella kertaa empirelinjaisen kesätunikani viisi nappia spontaanisti aukesivat, yhtäaikaisesti ja hetkessä, paljastaen rintaliivini, ja sen verran ihoa, kuin niiden alta näkyi. En edes lopettanut lausetta kesken, vaan jatkoin, englanniksi, samalla paitaani napittaen. Muistan miettineeni, että onneksi oli nämä vähiten virttyneet liivit tänään.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The words she knows, the tune she hums.

Etsin elämänhaluani. En ole tajunnutkaan, miten vaikeaa sen etsiminen on. Kaikki, mitä olen tähän mennessä tehnyt, tai luullut tekeväni asian eteen, vaikuttaa nyt amatöörimäiseltä räpistelyltä.

Yhtenä päivänä seisoin kaupungilla, kahden hetken välissä, ja mietin, mitä minun pitäisi haluta, jotta voin paremmin. Ruokaa, päättelin. Terveellistä ruokaa. Mikään ei ole oikein maistunut miltään. Jäätelö maistui kylmältä, mutta ei juuri muulta. Pinnistelin muistiani, mitä niitä erilaisia ruoka-aineita olikaan. Mieleeni juolahti kukkakaali. Se ei ole pahaa, raakana tai kypsennettynä, ja nyt on satokausi.

Lähestyin keskustassa sijaitsevaa hyvinvarusteltua ruokakauppaa kuin vihollisten miehittämää sotilastukikohtaa. Varovasti ja epäluuloisesti. Olen onnisteesti vieroittanut itseni siitä toiminnosta, jossa marssin markettiin, nappaan ison kärryn, (sellaisen, jonka pohja on niin matalalla, että sinne kurotellessaan aina saa hirtettyä takinnappinsa ristikkoisiin seiniin, ja ne poksahtelevat irti), kävelen ripeästi myymälän joka hyllyvälin läpi huolellista siksakkia, ja poimin kärryyn jokaisen elintarvikkeen ja muun tuotteen, jota arvelen kotitaloudessani käytettävän seuraavan kuukauden aikana. Totaalivieroitus. Olen viime viikot käynyt kaupassa hakemassa vain ennalta suunnitellut, puuttuvat ja elintärkeät ainekset, kuten kahvin. Lopetin kahvimaidon juomisen, koska se on elintarvike, joka on aina joko loppu tai vanhaa. Ja kahvi on ihan hyvää mustanakin.

Löydettyäni valiomuotoisen kukkakaaliyksilön, punnittuani sen ja sujautettua matalapohjaiseen, kevyeen ja sulavalinjaiseen ostoskärryyni, muistelin nähneeni evästauolla kollegalla ruokaa, joka oli valmistettu lähinnä kukkakaalista ja jauhelihasta. Uunissa. Se tuntui järkevältä ratkaisulta, koska olen vastikään, n. puolitoista kuukautta sitten tärvellyt molemmat paistinpannuni, ja ollut siitä lähtien paistinpannuttomassa tilassa. Jauhelihan saa hätätilanteessa paistettua teflonkattilan pohjalla.

Juustoa. Uuniruoissa on usein juustoa pinnalla. Juustoa voi myös käyttää moneen muuhun tarkoitukseen, jos oikein muistan. Valitsin kärryyni edullisen, merkittömän sulatejuustotuotteen, jossa juustosiivut ovat yksitellen käytettävissä, ja näin ollen juuston säilyvyys on taattu pidemmälle kuin vastaavassa purkkituotteessa. Sitten en ihan tarkkaan tiedä mitä tapahtui. Muistan ystävällisen vanhemman herran, suikka päässä, ojentamassa minua kohti tarjotinta, jolla oli paistettua halloumia. Maistoin sitä, enkä mitään muuta elämässäni halunnutkaan, kuin lisää paistettua halloumia. Kotona ostoskärrystäni löytyi halloumiköntin lisäksi myös kolmionmuotoinen kelmuun pakattu pala Vintage Luomu Goudaa, sellaista kiteistä, täyteläistä, vähän äitelää, joka maistuu jumalaiselta mustan kahvin kanssa aamuisin.

En ehkä löytänyt elämänhaluani tuolla reissulla, mutta löysin ainakin juustoa.

Toisena päivänä menin oikein ajatuksen kanssa kauppaan, ja ostin itselleni suklaata. Ihan kuin olisin joku muu, jolle ostan suklaata, ilahduttaakseni häntä. Olisi ehkä pitänyt ostaa vaikka kukkia eikä suklaata. Suklaa herätti sisuksissani uinuvan sokerimonsterin. Eilen seisoin Lidlin kassajonossa. Katseeni osui siinä oikealla olevaan hyllyyn, johon on kasattu kaikki viime hetken heräteostokset. Tulitikut, kondomit, salmiakin, purkan, heijastimet, Tupla, Snickers, Fazerin sininen, Geisha, Fazerina, Iso Pätkis, Kismet. Tuijotin niitä aikani, ja sitten tyynen rauhallisesti poimin hihnalle yhden kaikkia. Suklaita.

En usko, että tuokaan vielä ilmensi elämänhalua, mutta ehkä jotain sinnepäin. Toiselta kantilta tarkasteltuna toimintani on sangen itsetuhoista.

Aivan sama.

Ilmoitin tyttärilleni teurastavani juottoporsaan sunnuntaina, jos haluavat tulla syömään. Eivät tulleet, lääketieteellisesti hyväksyttävistä syistä. Ja voihan se olla, ettei kutsuni kovin paljon houkutellut vegaania.

En valita. Nyt minulla kuitenkin on runsain määrin mainiota pulled porkia (lykkäsin varmuuden vuoksi kaslerin uuniin aamuseitsemältä), ja ämpärillinen tunteja ihan omaan käyttööni. Vaikka salsan tanssimiseen. Koska en oikeastaan kunnolla toimertunt miettimään ateriakokonaisuutta mitenkään viimeisen päälle, oloni on vähän helpottunutkin. Paitsi sen verran, että ajattelin possun hiljalleen kypsyessä valmistaa porkkanakakkua jälkiruoaksi. Sitten tajusin, että uunissahan on haiseva sika, eli eihän se maailma niin toimi, ei vaikka olisi kiertoilmauuni.

Pukkasin Spotifyhini hakusanaksi Fleetwood Mac, ja se johdattelee minua kiemurrellen 70 ja 80 -lukujen musiikissa. Pidän vanhasta musiikista. Se sepii päälleni juuri nyt. Siinä on taukoja, kaikki ei ole valmista ja täyteen ahdettua. Loppuun tuotettua.







maanantai 18. syyskuuta 2017

22 grandkids.

Ensitreffit alttarilla taitaa tällä hetkellä viikkojeni kohokohta. Tai no tietysti kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa ajanviettäminen menee tuon edelle. Viikonlopun tähtihetkiä olivat, kunn Diiva imuroi minulle (tiedättehän, että vihaan imurointia), ruokapalkalla (tiedättehän, että lasteni ruokkiminen on pakkomielteeni). Niin ja tietysti Ensitreffit alttarilla Kaunomielen kanssa katsottuna. Kaksi jaksoa putkeen.

Mietin tuota konseptia. Olen nyt katsonut kaikki Suomen tuotantokaudet (kunkin jakson keskimäärin 2,68 kertaan), muistaakseni kolme kautta US versiota, 1 UK:n, 1 Tanskan, ja 2 Ruotsalaista yritelmää.

Olen siis asiantuntija. Ainakin minulla on vankat mielipiteet jotka perustan vakaasti omille subjektiivisille havainnoilleni, ennakkoluuloilleni, kasvatuksen ja muiden ympäristötekijöiden kautta muodostamilleni stereotyyppisille vääristymille sekä perisuomalaiselle kateudelle.

Ohjelmassa on asiantuntijoiden puheenvuoroja, niin latteita ja pyöristettyjä itsestäänselvyyksiä, etteivät ne kiinnosta minua juuri koskaan. Sitten on haastatteluja, yksin tai pariskuntana. Nämä ovat varmasti hyvin johdattelevia, provosoivia, ja vähintäänkin vastaukset pilkotaan käyttökelpoiseksi valikoimaksi myöntäviä ja kieltäviä lauseita ja ilmeitä, joista voi yhdistellä kommentteja tilanteeseen kuin tilanteeseen draamallisesti sopivan kombon, ja näin nostattaa odotuksia, vihjailla, ohjailla katsojaa luulemaan melkein mitä tahansa. Ylipäänsä luulemaan, että tuon kuukauden aikana oikeasti tapahtuisi jotain katsomisen arvoista draamaa.

Oikeastihan juuri mitään ei tapahdu. Parit opettelevat käymään kaupassa yhdessä, nahistelevat siitä, pitääkö salaatti pestä vai ei. Rapsuttelevat tapettia irti seinästä tai kokoavat pakollisen ikea-huonekalun. Nainen katsoo eteisessä lasittunein mutta syyttävin silmin, miten mies pakkaa treenikassinsa ja lähtee salille. Ystäviä tavataan, vähintään puolikäsikirjoitetusti.

Jokin tässä silti kiehtoo. Katson ilmeitä ja eleitä, vilkaisuja toisen suuntaan silmäkulmasta. Parihaastatteluissa hiljaa olevan ilmeitä kun toinen puhuu. Myötähäpeää ja vaivaantumista. Joskus harvoin parit myös riitelevät aidon tuntuisesti. Se on luksusta.

Konseptin ja formaatin ollessa huomattavan samanlainen eri maissa (tosin en tiedä, kuinka massiivinen tuotantokoneisto ja taustaryhmä näissä on mukana ruudussa näkyvien asiantuntijoiden lisäksi, tämähän voi vaihdella maittain), voi tietysti havaita joitain kansallisia eroja.

Amerikkalaisilla osallistujilla tuntuu olevan selkeästi mietittynä keitä he ovat, mitä etsivät, mitä mielipiteitä heillä on. Minkälaisena tuotteena he haluavat itsensä yleisölle esittää. Kaikki on selkeää ja valmista. Sitten siihen tuleekin se toinen ihminen, ja valmiiksi mietittyjen kliseiden yhteensovittaminen kameroiden edessä onkin kömpelöä, eikä yhtään sen helpompaa kuin jäyhillä pohjoismaisilla, jotka umpimielisesti tuijottavat haastattelijaa kuin Seppo Räty, ja miettivät mielessään, että perkele, mitä se tuolle kuuluu mitä minä ajattelen.

Amerikkalaiset hokevat yksilöhaastatteluissa ääneen kliseitä kuten "family means everything to me" tai "I'm so committed to this process" tai "we need to work on the communication". Niitä hoetaan paljon, usein hyvin neuvottomina. Amerikkalaisissa jaksoissa juuri mikään mikä tapahtuu, ei tunnu todelliselta, kaikessa on hyvin ohut, lavastettu tunnelma. Se mikä on aitoa, on se neuvottomuus, ja pikkuhiljaa silmien takana kirkastuva todellisuus siitä, että apua, tämä onkin jotain aivan muuta kuin televisiota. Tai sitten se ei vain muutu aidoksi. Lopuksi kaikki hokevat, että ovat oppineet prosessista paljon itsestään.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat kameran edessä rentoja ja pingottamattomia. He tuntuvat ajattelevan, että on ihan ok olla juuri sellaisia kuin ovat, ja ihan sama, onko joku kuvaamassa tätä tilannetta vai ei. Se on häiritsevän tervettä.

Briteistä en vielä oikein saanut otetta. Ehkä heistä huokuu jonkin verran välinpitämättömyyttä - perhekeskeisyys ei ole mitenkään niin itsestäänselvä juttu. Avioliitto voisi olla ihan kiva kokemus, mutta ehkä kumminkaan ei, jos se vaatii vanhoista tavoista luopumista. Mutta tulipa lähdettyä.

Suomalaisiin tuotantokausiin on tietenkin paljon helpompi uppoutua. Kun asiat tapahtuvat omalla äidinkielellä, äänenpainot ja hiljaisuudet puhuvat silloin paljon enemmän. Suomalaiset ovat niin liikuttavan tosissaan. Tokihan täytyy olla vähän ekstrovertti ja valmis saamaan hieman huomiota julkisuudessa, jos kerran tällaiseen formaattiin lähtee, mutta jotenkin heistä huokuu se toive oikeasta parisuhteesta, keskittyminen siihen. Ja sitten sitä hyvin ymmärrettävää ärtymystä siitä kun ympärillä pörrääkin kameroita ja pitäisi koko ajan olla tilittämässä jotain. Ja kun se on niin outoa, että mitenkä niin pitäisi olla koko ajan tuon ihmisen kanssa yhdessä, eikö olisi paljon järkevämpää ensin seurustella ja tutustua sillä lailla pikkuhiljaa? Ja sitten, jos ja kun se pakkonaitettu puoliso ei oikeastaan yhtään nappasekkaan, ollaan kovin kiusaantuneita kunnes saadaan erota.

Mietin aina epäluuloisena, että mikähän noissa osallistujissa on parisuhteellisesti vikana, kun eivät muuten ole löytäneet puolisoa itselleen. Se on kummallista, eivät he näytä mitenkään epätoivoisilta, eivätkä edes liian ujoilta. Vallan salskeita ja viehättäviä ihmisiä löytyy paritettavaksi vuosi toisensa jälkeen. En ymmärrä. Ehkä kysymys on ihan vain siitä ilmiöstä, että "kun sukukypsä suomalainen haluaa pariutua, tilanne on haastava". Naisista epäilen aina, että ovat liian kranttuja ja neuroottisia normielämässä, ja luulevat näin saavansa asiantuntijoiden opastuksella heti parempaa laatua. Miehistä ajattelen poikkeuksetta, että joko joku sukulaisnainen on heidät ohjelmaan ilmoittanut puoliväkisin, tai sitten ovat jotenkin epämiehekkäitä tunneihmisiä. Tai sitten vain luulevat pääsevänsä helpommalla, kun viereen löytyy ihminen, joka on vähintäänkin miettinyt valmiiksi edes sen, että kyllä, haluan naimisiin, ja näin on suuri syy olettaa olevan. Kun naisten ajatuksia on niin vaikea arvailla.

Eniten pidän aina hääjaksosta. Siitä, miltä heidän ilmeensä näyttävät, kun näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Olen havaitsevinani ilmiön, että jos mies vaikuttaa aidosti haltioituneelta ja viehättyneeltä tuossa tilanteessa, parilla on mahdollisuus. Mutta vaikka olisikin näin, se ei silti vielä takaa yhtään mitään, koska jompikumpi tai kumpikin saattavat olla parisuhteellisesti täysiä idiootteja. Ja toisaalta, jos mies ei heti ihastu kihahtaen tuossa vaiheessa, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä niin lyhyessä ajassa kuin mitä tässä formaatissa on varattu päätöksen tekemiselle.

Tosielämässähän ei ole ajallisesti mitään väliä sillä missä vaiheessa se kipinä syttyy, kunhan se syttyy.

Nainen ehtii hyvin muodostaa mielipiteensä asiasta vaikka vähän myöhemminkin kuin alttarille astellessaan. Itse asiassa "myöhemnmin" voi olla parempikin enne liiton onnistumisella. Ei yhtään haittaa, jos mies joutuu vähän kosiskelemaan ja tekemään itseään tykö. Kilpailuvietti herää, ja sitä myötä sitoutuminen toiminnan lopputulemaan: Tämän minä saalistin; eikös ole komia emäntä. Ehkä tuossa rajallisessa aikaikkkunassa hitusen perinteisten roolimallien mukaan leikkiminen helpottaa tilanteen hahmottamista, ollaan tutulla maaperällä. Tuntuukohan miehestä oikeastaan oudolta, jos hänelle yhtäkkiä tyrkätään kainaloon nainen, joka täysin ilman mitään takeita miehen kunnollisuudesta, sosiaalisista taidoista, sisäsiisteydestä tai kelvollisesta älykkyysosamäärästä vain roikkuu siinä kainalossa, räpsyttelee silmiään ja tillittää yläviistoon ihailevasti morsiuskimppunsa takaa ja vakuuttaa olevansa tosi rakastunut ja sitoutunut, ja tehdäänhän me yhdessä monta lasta? Pakokauhuhan siinä iskee, ja vähintäänkin epäilys, että morsiamella ei ole kaikki muumit kanootissa. Naiset (ja pitkähiuksiset miehet) ovat vastaavasti tottuneita siihen perinteiseen asetelmaan, että miehet ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostuneita tekemään lähempää tuttavuutta ihan vain sillä perusteella, että kohdehenkilö vaikuttaa ainakin nopealla vilkaisulla olevan nainen. Kysykää vaikka Ismo Leikolalta.

Kun miettii, minkälaisilla ihmisillä on mahdollisuus onnistua tuossa parisuhdekokeessa siten, että liitto jatkuu vielä kuukaudenkin jälkeen, niin väistämättä tulee mieleen, että heidän tulee olla joustavia ja sopeutuvia. Joustavuus ja sopeutuvuus mahdollistavat asioita, joskus jopa turhaankin. Jos taas joustavuutta ei löydy kummaltakaan, on melko epätodennäköistä, että kuukauden jälkeen kaksi kovapäätä ei olisi henkisesti ruhjeilla ja mustelmilla ja valmis lopettamaan leikin, koska toisen miepiteet vain ovat niin vääriä. Eikä hän ota minua yhtään huomioon.

Etsivätköhän ne asiantuntijat toisiaan muistuttavia henkilöitä, vai toisiaan täydentäviä? Yhdistetäänkö kaksi samanlaista itsekästä ja itsenäistä? Vai itsekäs ja läheisriippuvainen myötäilijä? Kaksi joo-joo-henkilöä, jotkä jäävät ikuiseen limboon kiikkumaan keskelle loputonta "saa sää" - "emmää, saa sää" sananvaihtoa? Voiko turkulaisia naittaa muille kuin toisille turkulaisille?

Elämälläni on siis sisältöä, näinkin kummallisina aikoina. Yritän vielä toistaiseksi pidättäytyä katsomasta Lemmen viemää.










sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Path to the rainbows end.

En ole aivan varma, onko näin suuri omaseuraisuus minulle hyväksi. Nautin kyllä siitä, kun olen yksin. Sielu lepää ilman ärsykkeitä. Ärsykkeillä en tarkoita sitä, että muut ihmiset olisivat erityisen ärsyttäviä, vaan sitä, että on hyvä ettei koko ajan tarvitse reagoida. Haluaisin, tai tarvitsisin olla sellainen, että reagoin hitaammin, olla enemmän omien rajojeni sisässä, tarkkailla, tulla reaktioideni kanssa oman kuplani sisältä ulos vain tarkoituksella ja harkiten. Jotenkin olen päätynyt rooleihin, joissa nopea reagointi on luontainen tapa toimia.

Haluan uusia rooleja.

Tai en minä tiedä haluanko mitään. Miksi koko ajan pitäisi haluta jotain. Olen kyllästynyt kaikkeen, haluamiseenkin.

Olen tarkkaillut kyllästymiseni astetta, niin kuin muitakin mieleni liikkeitä, sairaalloisella intensiteetillä nyt kun siihen on tilaa ja mahdollisuus, yksin, ilman ärsykkeitä, vähän kuin laboratorio-olosuhteissa. Olen onnistunut kyllästymään jo joihinkin toimintoihin, joita olen käyttänyt viilentämään aivojani ylikuumentumistiloissa. Kody Brown, hänen neljä vaimoaan ja 18 lastaan eivät jaksa enää kiinnostaa minua. Eivät vain kiinnosta. Se on kummallista, koska luulen, että elämässäni on tylsempiäkin harhauttavia ajanvietteitä. Purin 2000-palaisen palapelin alun pois ruokapöydältä, ensin väliaikaisesti ja hyvästä syystä, mutta en ole laittanut sitä siihen takaisin. Pyöräileminen. Pyöräilen silti, koska minun on pääsemän paikasta toiseen.

Vähän väliä luulen, että nyt liike loppui, ja vihdoin olen jollakin tasaisella alustalla. Sitten taas horjahdan tai luisun liian kovaa. Alan kyllästyä erityisesti tämän havainnointiin.

Mutta kyllä minä hieman luulen, että nyt olen jonkinlaisessa suvantokohdassa, jossa veden pinnan liikkeet ovat niin olemattomia, että voin erottaa, jos pohjasta nousee jotain virtausta, kirkasta vettä vedenalaisesta lähteestä tai johonkin ilmataskuun jäänyt kupla, joka vihdoin pulpahtaa pintaan. Tai asioita, jotka riittävän kauan aikaa mädäntyessään nousevat pintaan kaasunmuodostuksen takia.

Näen painajaisia. Niitä samoja, joissa tiedän, että vieras sivilisaatio tulee maahan. Vihdoin muutkin näkevät ne alukset. Teemme ruokaa yhdessä, ja yritämme sovitella kulttuurillisia eritapaisuuksiamme yhteen. Hekin yrittävät kovasti, mutta ovat ilmeisesti katsoneet televisiotamme joskus 80-luvulla, ja olettavat tuotetun viihteen olevan jotenkin vakavampi ja määräävämpi asia, kuin miten me sen ymmärrämme. Paljon kiusallisia tilanteita. Heillä ei ole lainkaan huumorintajua! Tämä havainto saa minut unessani todella väsyneeksi ja surulliseksi - voiko sellaista kasvattaa, jos ei ole edes maasta kotoisin?

Tunsin ahdistusta.

Toisessa, tai oikeastaan ensimmäisessä painajaisessani kuulin, että minulla on syöpä, ja että kuolisin siihen. Kävin lakonisesti läpi joitankin tyhjänpäiväisiä hoitotoimenpiteitä. Päivät kuluivat, seisoin ulkona, hengitin ja mietin, että maailma on kaunis ja minun pitäisi nauttia siitä, ja siitä, että olen elossa, mutta kun olen niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ihan niin kuin hereilläkin. Mietin, että päiväni menevät hukkaan, vaikka tietäisin niiden määrän olevan rajallinen. Tunsin raivoa, miksi en jaksa alkaa vain nauttimaan kaikesta. Ehkä tuossa kohdassa tajusin, että näen vain unta, mutta en ollut varma, onko sillä oikeastaan niin väliä.

En miettinyt, että miksi juuri minä, tai että tämä on epäoikeudenmukaista. Ajattelin, että sen diilinhän minä tein - että saisin huolehtia lapseni isoiksi asti, ja nythän olen sen tehnyt.

Aamulla luin kännykkäni iltasanomista, että Mervi Tapolalla on syöpä.

Ei pitäisi varmaankaan katsoa niin paljoa American Horror Showta, jossa tehdään erinäisiä sopimuksia paholaisen kanssa.

Pitänee siirtyä Netflixissä kirjaimeen B.

Viime viikolla oli kyllä paljon elämää ja viihdettä iltaisin. Tiistain tanssin tangoa, ja se oli kohtalaisen mukavaa. Kävelin kotiin, vahingossa, ja jalkoihin sattui koska minulla ei ollut kunnollisia kenkiä. Tunsin jonkinlaista selviytymisen riemua, samanlaista kuin nuorena, että olen ihan vain omien jalkojeni varassa, ja pärjään. Pääsen kotiin, en ole avuton. Viime metreillä iski kyllä armoton vessahätä, mutta selvisin silti voittajana.

Keskiviikoksi sain kutsun suorittamaan ennaltasuunniteltua tehtävää, jossa piti ratkaista monia pulmia päästäkseen pois lukitusta huoneesta. Se oli viihdyttävää, nyt osasin hieman rentoutuakin ja nauttia tilanteesta, en vain suorittaa, kuten viime kerralla. Sain olla vähän eri roolissa.

Torstaina nautin kulttuuria. Race Horse Company. Pidin kovasti. Se oli viihdyttävää, rosoista, hauskaa, tyylikästä, ajatuksia herättävääkin. Miehiä oli mukava katsella, he olivat sympaattisia ja eivät liian harkitun viehättäviä. Taito tai suoritukset eivät sinänsä kiehdo minua tuossa muodossa, mutta läsnäolo kyllä. Temput antoivat heille syyn olla esillä ja kertoa tarinoita, ja niitä oli mukava kuunnella.

Eilen oli hauska päivä. Pyörin kaupungilla Kaunomielen kanssa. Hän löysi tarpeellisia asioita, kuten uuden kukkamekon. Minä ostin -30% alennuksesta olkalaukun, jota olen jo usein käynyt silittelemässä liikkeessä. Sellaisen, joka on suhteellisen ekologinen, sopivan pelkistetty, näppärät mittasuhteet, jotta sen kanssa voi tanssia kiivaitakin pyörähdyksiä, jos tanssilattialle asti pääsen. Sitten söimme kaikkea hyvää ja katsoimme kaksi jaksoa ensitreffejä alttarilla. Nauroimme ja kiljuimme inhosta.

Tänään minulla on iso ämpäri viileää vaniljavanukasta, yksinoloa, ja ajatus tuntuu mukavalta. Houkuttelevalta. Saan tehdä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään. Jaksaisimpa valita noista jomman kumman.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Jos nyt en niin en mene ollenkaan.

Minun on ylipäänsä vaikea kuunnella itseäni. Pienimmästäkin risauksesta tapanani on siirtää huomioni itseni ulkopuolelle, kuuntelen, mitä muut minulta odottavat, miten minun pitäisi reagoida, mihin voisin reagoida. Mihin voisin siirtää huomioini.

Silti minä tiedän, että olen jääräpäinen, itsepäinen, uppiniskainenkin, enkä halua tehdä asioita, jotka eivät tunnu minusta oikeilta. Enkä puhu jostain yleisestä moraalista tai oikeudentajusta. Aika harvoin arjessa on asioita, jotka vaativat valintaa mustan ja valkoisen väliltä. On vain rajaton määrä eri värejä ja sävyjä, eikä aina ole edes hyväksi valita vain omia suosikkejaan.

Minun on edelleenkin vaikea pysähtyä hetkeen, tarkoituksella, paitsi vahingossa, kesken jonkin tekemisen. Nyt kun minulla on enemmän tilaa aika-avaruudessani, harjoittelen tätä taitoa. Kuuntelen sisäänpäin. Jos en kuuntele, ruumiini, joka on ilmeisesti liittoutunut mieleni kanssa, ja toimii sitä suojellen, kieltäytyy yhteistyöstä.

Mikä on se osa minusta, se ulkoinen ja näkyvä, joka toimii minua vastaan? Minusta tuntuu, että se käy ohuemmaksi, ja kasvan sisältä kohti ulkoreunojani.

Yhtenä päinvänä, yöasussani, mieleni teki kieriä matolla, venyttää ruotoani ja kieputella selkääni joka naksahteli ja antoi vihdoin periksi. Ovikello soi. Nousin, avasin oven yllättyneelle kiinteistöhuoltohenkilölle. En ole varma, haluaisiko hän itseään kutsuttavan neidoksi, joten en tee niin. Tutkimme sitten yhdessä vesimittarini toimintaa. Isännöitsijäni on huolissaan kuuman veden kulutuksen vähyydestä taloudessani.

Vettä kuluu vähemmän, kun on yksin. Pesu- ja tiskikone pyörivät harvemmin. Luulisin, että ne ottavat veden sisuksiinsa kylmänä, ja lämmittävät sen sitten itse sovittuun lämpötilaan. Tiskaan käsin äärimmäisen harvoin. Kun käyn suihkussa (tätä tapahtuu useammin kuin harvoin), hana on äppösellään kylmän suuntaan, koska jostain syystä täällä kolmannessa kerroksessa vesi on aamuisin aina kumminkin kuumaa. Ehkä mittari laskee senkin kuuman veden kylmäksi.

Ehkä tuokin on merkki elämäntoimintojeni hidastumisesta, että taloyhtiön isännöitsijä huomaa, ettei putkissani enää virtaa kuuma vesi.

Kuuntelin eilen Kauko Röyhkää. Hän soittaa kitaraa melko keskinkertaisesti, toki vallan toimivasti. Hän laulaa melko viitteellisesti. Joku voisi sanoa huonosti. Olin melko kaukana lavasta, enkä saanut sanoista tai välispiikeistä juurikaan selvää. Tunne välittyi silti, haileana, haikeana. Oli mukavaa olla paikalla, pysähtyä siihen hetkeen, jossa läsnä ja framilla on ihminen, joka varmaankin välittää ja on kiinnostunut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, koskapa on saanut framilla olosta elantonsa koko ikänsä, mutta silti on aito ja semmoinen kuin on. Huono laulaja, hurmaava mutta vanhentuva, herkkä ja irstas.

Olen nähnyt häneltä paremmankin keikan. Joissain kohtaa biiseistä löytyi intensiteettiä. Vieressäni oli mies, joka itki, kun Kauko lauloi Lauralle. Sitten hän lähti pois, kesken keikan. Minä olin utelias, mikä oli hänen tarinansa, kun siihen liittyi noin iso tunne.

Alan väkisinsyöttää itselleni musiikkia. Se voi auttaa minua olemaan enemmän sellainen kuin haluan olla. Se on minun sydän-keuhko-koneeni silloin, kun en itse jaksa hengittää.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Songs to listen while cleaning.

Jäin tuijottamaan, kun kollega vaihtoi kopiokoneeseen värikasettia. Se on iso kopiokone, ja siihen mahtuu paljon väriainetta. Hän asetteli käytetyn värisäiliön huolellisesti laatikkoon uuden, juuri koneeseen vaihtamansa tilalle, ja ihastelin tuotteen mittavaa uljautta. Siinä jää esim. Airamin 1,6 litran termari ihan kevyesti toiseksi. Kasvoni saattoivat paljastaa kupeitteni synnilliset ajatukset.

Kuvitelkaa nyt Nelson Muntz:


Ha ha - Yksin kotona osa kaksi!


Muuten menee jo tasaisemmin. Paitsi välillä ei.

Olen yrittänyt jaksaa asioita. En ole erityisesti jaksanut, mutta kai se on ymmärrettävää. On ollut paljon kaikenlaista. Väsymys on kiertynyt ympärilleni kireänä siimana vuosi toisensa jälkeen, ja nyt kun yhtäkkiä on vähemmän asioita kiskomassa sitä siimaa vielä kireämmälle, pystyn pikkuhiljaa alkamaan keriä itseäni auki. Sitä vain on kamalan paljon. Jo yli kahdenkymmenen vuoden äitiyden ajaltakin. Vaikka se onkin ollut minulle valtavan tärkeä ja onnellinen asia, että olen saanut ja saan olla äiti. Väsyttää silti.

Asun oikestaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Siinä on puolia, joista pidän, mutta en tiedä, sopisiko tämä minulle pidemmän päälle. Joka tapauksessa minun pitäisi olla vähän parempijaksavainen nauttiakseni elämästä enemmän, missään muodossa.

Varmaan kuukauden ajan, jo kesällä siis, kävin tämän tästä taivastelemassa Diivan asumattoman huoneen ovella, että tämä pitäisi muuttaa vierashuoneeksi. Aina kun kävin hönkäilemässä ovella aikeitani ja tuntemassa samanaikaisesti suurta voimattomuutta tarttua toimeen, jonkin ajan kuluttua peili tai taulu putosi seinältä. Voi sitä sirpaleiden määrää. Diivan huoneen yksi seinä oli aika lailla täynnä erilaisia tauluja, sellaisella tarranauhateipillä, joka on kuulopuheiden mukaan äärimmäisen tukevaa ja kestävää.

Ehkä epätoivoni on erityisen syövyttävää laatua, ja tarronauhojen liimapinta korroosioitui pilalle hönkäyksistäni? Enemmänkin luulen, että kotikummitukseni Annikki, hän joka paheksuu montaa muutakin asiaa tässä asunnossa, tuskastui toimertumattomuuteeni ja päätti pistää töpinäksi.

Siivottuani sirpaleita ensin useita kertoja keräsin lopulta taulut pois, tyhjensin huoneen kokonaisuudessaan ja sain kuin sainkin sinne rahdattua parisängyn, jossa nuoriso-osasto on jo yöpynyt leppoisan leffaillan jälkeen. Huone näyttää niin pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, että hetken mietin, josko itse muuttaisinkin sinne. Sitten mietin, että tämä uusi huone ei enää näyttäisi pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, jos siellä olisi kaikki pukeutumiseeni, ehostamiseen, frisyyriini, ja muuhun henkilökohtaiseen huoltooni tarvittava välineistö hujan hajan, kuten se aina on huomattavasti suuremmassa nykyisessä makuuhuoneessani.

Kaunomieli sanoi, että minähän voisin nukkua yhdessä huoneessa ja pukeutua toisessa. Kas - niinhän minä voisinkin.

Olen silti nukkunut entisessä huoneessani.

Olen myös vahingosta viisastuneena ihan vain hipihiljaa mielessäni miettinyt kaikenlaisia konmarilaisia ajatuksia maallisen omaisuuteni suhteen. Siksi hiljaa, ettei Annikki vaan innostu alkamaan tavaroideni vähentämistä vaikkapa tekemällä vähäisiä kodinkoneitani käyttökelvottomiksi. Annikin bravuuri ovat kaapinovet. Erityisesti ne eivät aukea miesvieraille, joita hän paheksuu, siveä ihminen kun on.

En ole tehnyt mitään konkreettista konmarin suhteen, mutta olen vaellellut kuitenkin pääni sisäisissä huoneissa, yksin, hajamieliesesti, kuin etsien jotain. Avasin vahingossa pari kaapinovea joiden olemassaolon olen ilmeisesti unohtanut. Ne oli tungettu niin täyteen romua, että sitä kaatui päälleni, kopsahteli päähän ja olkapäihin ja sinkoili sinne tännne, kerralla aika paljon, menetin tasapainoni ja kompastelin ja konttasin lattialla rojun seassa. Kun tarkastelin rojuja, aloin epäillä, että ne olivat ehkä unohtuneet sinne ex-mieheni ajoilta. En enää muista, mikä kuuluisi oikestaan hänelle, mikä on ollut minun omaani jo lapsuudesta. Mitä hän antoi minulle, mitä hankimme yhdessä.

En minä voi kattaa pöytää tuollaisilla uuden miehen kanssa.

Konmarilaisittain minun pitäisi laittaa kaikki tuo roina keskelle lattiaa, ja miettiä tavara kerrallaan, tekeekö se minut onnelliseksi, ja pitää vain ne, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen melko varma, ettei juuri mikään tuosta tee. Olin luullut, ettei tuota rojua enää ollut. Oikeasti olin luullut siivonneen jo nuo sotkut. Mutta jos nytkin kuvittelen, että niitä ei oikeasti ole, että heitän ne vaan pois lajittelematta, ne varmasti taas jonain päivänä löytyvät jostain komerosta jonka varomattomasti aukaisen. Ehkä siellä on seassa uusia painavia patoja ja kattiloita.

En jaksaisi taas siivota.

Paljoa muuta en ole jaksanut. Paitsi pyöräillä töihin, aina jos ei sada. Joskus pyöräily on raskasta. Joskus tajuan, että tässähän on päivän paras hetki. Se tuntuu jokseenkin kerettiläiseltä ajatukselta, jos on menossa työpaikan suuntaan. Mutta ehkä se on pieni merkki sellaisen taidon karttumisesta, kuin hetkessä eläminen.

Yhtenä päivänä menin töihin, mutta unohdin housut kotiin. Tai siis ei se ihan niin mennyt. Luulin vakavissani, että minulla olisi asialliset, mustat jameshousutyyppiset lahjekkaat töissä odottamassa minua edelliseltä päivältä, kun ei niitä kotoakaan löytynyt. Mutta ei ollut. Vietin päivän töissä pyöräilyyn käyttämissäni legginsseissä ja pitkässä paidassa. Legginssit näyttävät minulla kalsareilta. Tunnen edelleenkin pientä järkytystä ja häpeää alennustilastani.

Olen katsonut netflixiä, aivan valtavasti. Oikein ahminut. En ole samalla koko ajan syönyt jotain. Yritän pystyä katsomaan netflixiä tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, etten tee jotain muuta. Oikeastihan siis en jaksa tehdä mitään muuta, joten miksen sitten katsoisi netflixiä. Mutta jos täällä olisi joku muu kanssani, en kehtaisi vain könöttää sohvassa ja katsoa.

Americans on yksi suosikkini. Aihepiiri ei niinkään kiehdo, kylmä sota ja vakoojat, ja neljännellä tuotantokaudella jo vähän keinotekoisesti kieputtuneet psykologiset jännitteet hahmojen välillä. Pidän joistakin sarjan näyttelijöistä, mutta erityisesti pidän siitä miten 80-luvun alku on siinä saatu sisustettua ja lavastettua juuri sellaiseksi kuin sen muistankin. Ei yliampuvasti. Jotkin asut ovat kauniita, jotkin koomisia. Kaikki näyttää siltä, että ne oikeasti kuvastavat henkilöhahmojensa persoonaa, ja ovat realistisia. Mutta voi kaikkea sitä ruskeaa, ruskeaa, vaaleamman ruskeaa ja tummemman ruskeaa. Ja muita tunkkaisia värejä, kuten maksanpunaista ja okraa. Paitsi jotkin psykedeeliset väriläikät 70-luvulta tai kauempaa. On hellyttävää katsoa tuota omien 80-luvun alun lasieni läpi ja muistaa, tietyt asiat silti näyttivät moderneilta ja ylellisiltä, vaikka ne nyt ovat niin aneemisia.

Naiset pukeutuivat enimmäkseen tätimäisesti. Ei ollut niin paljon erilaisia tyylejä. Oli puolihameita ja silkkipuseroita. 17-vuotiaat pukeutuivat leninkeihin, jos halusivat näyttää aikuiselta.


Elektroniikka oli usein vaaleanruskeaa muovia. Ei valkoista, ei mustaa, vaan sellaista luotettavaa beigeä. Mietin, pitikö sen olla vaaleanruskeaa siksi, että se muistuttaisi materiaalina puuta. Jykevää, luotettavaa, konservatiivista. Menee kaupaksi paremmin kuin nykyajan hömpötykset.



torstai 17. elokuuta 2017

Linja on huono nyt.

Luulen, että tunne-elämäni on jollain tapaa eheytynyt. Tunnen enemmän. Ihan tavallisia, tavanomaisia tunteita, jotka tulevat tunnettavikseni jokseenkin ennalta-arvattavassa järjestyksessä. Ennen käytin paljon enemmän energiaa siihen, että pingoitin itseni, jännitin henkiset lihakseni niin, että en oikeasti tuntisi niin paljon. Että maha ei kääntyisikään ylösalaisin vuoristoradassa tai enterprizessa. Että selviäisin mahdollisimman vähällä tuntemisella. Etteivät muut näkisi, mitä ja milloin tuntuu.

Nyt sitten tunnen. Menen lujaa ylös ja alas, olen ämpärin pohjalla enkä näe ympärilleni, tai niin korkealla, etten uskalla katsoa alas. Tämä on varmaan yhtä ihailtavaa, nautinnollista ja hyödyllistä kuin hampaiden paikkaus ilman puudutusta. Lisäksi ärsyynnyn jo siitä ajatuksesta, että joku muu, jossain muualla, pystyy ihan vain teoreettisesti tilannettani tarkastelemalla arvaamaan ihan oikein, mitä todennäköisesti juuri nyt tunnen. En olekaan lainkaan niin ainutlaatuinen kuin haluaisin olla.

Olen edelleen ollut väsynyt. Olinhan minä niin olettanutkin, mutta joiltain osin ripeänä ja kärsimättömänä ihmisenä kai luulin, että viikon-puolentoista lepo (tosin töitä tehden, melko kuormittavana sesonkina) riittäisi. Että nyt olisin vireä ja jopa vähän pitkästynyt, naksuttelisin sormiani, että mille sitten aletaan. Nyt tänne sitä kulttuuria ja sosiaalista elämää ja jotain luovaa tekemistä ja itseni kehittämistä. Niin ja kaapit voisin taas siivota.

Ei ole vielä sellainen olo. Olen ihan litka, itken pienestäkin aiheesta. Toissapäivänä en jaksanut olla jalkeilla, ja ihan vähän vain laitoin itseäni vaakatasoon neljän maissa iltapäivällä. Heräsin kuudelta puhelinsoittoon. Puhelin, täytin pyykkikoneen. Tyhjensin pyykkitelineestä kuivat. Käteni tuntuivat raskailta. En jaksanut kannatella silitysrautaa, vaan menin jälleen vaakatasoon. Näin mm. unta, että nousin sängystä ja astuin vahingossa villapaidan sisään ryömineen kissan päälle, ja se meni pahasti rikki. Puoli kymmeneltä heräsin kun muistin, että pyykit pitää laittaa kuivumaan. Kymmeneltä olin valmis yöpuulle. Aamulla en olisi jaksanut herätä.

Ihan tyypillinen päivä. Herään, pyöräilen, työskentelen, pyöräilen, luen, nukun. Välissä tirkistelen polygamistien draamakäsikirjoitettua tosielämää. Ja ensitreffit alttarille. Viime aikoina olen jättänyt ohjelmia kesken, kun ei jaksa kiinnostaa. Nukun.

Juon myös paljon vettä. Kävin verikokeissa, ajatellen, että jos tähän mielentilaani olisi helppona laastari-ratkaisuna vaikkapa 2-tyypin diabeteksen hoito. Mutta ei tämä nyt siltäkään näytä. Hemoglobiininikin on 144. Kaupan päälle sain ensimmäistä kertaa elämässäni tietää kolesteroliarvoni. Olen aktiivisesti vältellyt valaistumista tämän aiheen suhteen.

Empiirisen, suppean koe-eläintutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että maailmassa ei joko ole kummoistakaan oikeudenmukaisuutta, tai sitten voin, pekonin, kananmunien, kahvin, punaviinin, suklaan ja jäätelön syönti on ihmiselle hyväksi. Kolesteroliarvoni olivat vallan ok, ainakin oman tulkintani mukaan. En ole vielä kuullut lääketieteen ammattilaisen mielipidettä asiaan.

Olen yrittänyt antaa itseni olla ja vain tuntea ja tasoittua. Itkeä, vaikka se jo tympii. Toisaalta olen myös tarkastellut ja miettinyt asioita, koska enhän minä osaa olla niinkään tekemättä. Kääntelen ja vääntelen, katselen joka suunnasta, yritän ratkaista itseäni kuin jotain kiehtovaa arvoitusta. Näillä töin olen alkanut törmätä jatkuvasti aiempaa tavanomaisimpiin ratkaisumalleihin.

Joku sanoi, että päätät vain olla ajattelematta, niin on parempi olo. Päätät itse mitä ajattelet, miten haluat aikasi viettää. Kivoissa ajatuksissa vai ikävissä. En ole tuon koulukunnan naisia. Ehkä en vain halua olla iloinen ja pirteä.

Tänään vihdoin tajusin, mikä minua tässä parisuhdetilanteessani näin surettaa. Kaikkihan on meillä periaatteessa ihan hyvin, joten en ole oikein ymmärtänyt, miksi olen niin hädissäni, surullinen ja itkuinen. Kuvittelin että olisin jotenkin toisenlainen tämän erossaolon aikana. Käytännöllisempi, toimeliaampi. Kun kerran olen aina pärjännyt niin hyvin yksinkin, miksi tämä muka olisi minulle yhtään näin vaikeaa? Olen todistetusti hyvä eroamaan, ja tämähän ei ole edes ero, ainoastaan väliaikainen tilanne. Ja silti olen näin väsynyt ja mieli maassa, tihrustava, tympääntynyt, valittava mankuja.

Erojen jälkeen minä olen ottanut reippaasti uuden suunnan, jättänyt vanhaa taakse ja päättänyt, että nyt saan elämältä tilalle jotain uutta. Erot ovat olleet minulle mahdollisuuksia parempaan elämään, koska aiempi parisuhde on muuttunut sietämättömäksi.

Nyt sitten minulla oli hieno rakkaustarina, vasta aluillaan, eikä ollut mitään syytä päästä siitä olosuhteesta pois. Tai onhan se tarina vieläkin, ja rakkaus. Mutta olosuhde kuitenkin aivan yhtäkkiä viety minulta pois. Se vaan ei ole täällä, se ei juuri nyt jatku. En elä sitä tarinaa eteenpäin juuri nyt, mitään ei rakennu. Kaikki odottaa, riippuu jossain välitilassa, jatkuakseen uudestaan, sitten joskus. Samaan aikaan muistoni haalistuvat ja rapistuvat. En enää muistakaan mitä hän sanoi silloin kerran, kun teimme yhdessä lasagnea. Vai teimmekö oikeasti? Hätäännyn.

Ehkä minulla on oikeus olla juuri nyt vähän kynsille lyöty. Näen hänestä tänne asti vain ohuita heijastuksia, mutta en oikein tavoita. Olen täällä yksin, tyhmien, itkuisten ajatusteni kanssa, ja huolestun, näkeekö hän minusta nyt vain heijastuksen tästä. Heijastuksen tiskirätistä. Miten viehättävää.

Muutama ihminen on maininnut sanan etäsuhde. Että onko teillä nyt sellainen. Tai että teillä on nyt sellainen. Sekin ärsyttää minua. Että joku muu kuin minä osaisi määritellä, niputtaa ja nimetä minulle tämän tilan ja olosuhteen, kun en itsekään ole sitä vielä ymmärtänyt. En vielä tiedä mitä etäsuhde tarkoittaa, ainakaan minun tilanteessani, minulle, minunlaiselleni ihmiselle. Minulle suhde toiseen ihmiseen ei ole jotain sanoilla tai sopimuksilla tai teoilla ja rutiineilla määriteltävää, vaan se on se tapa jolla olemme samassa tilassa, miten ajatuksemme lomittuvat. Se on sitä, mitä toinen säteilee, ja miten minä otan sen vastaan. Se on läsnäoloa, ei sellaista "minä kuuntelen sinua aidosti" -läsnäoloa, vaan ihan vain sitä "minä olen"-läsnäoloa. Jotain hyvin hahmottumatonta, jatkuvasti ilmassa väreilevää väriä ja tunnetta. Sellainen ei kovin hyvin välity lyhyinä sanoiksi tiivistettyinä viesteinä. Hymiöinä. Rakeisena kuvana ruudulla. Tai en ehkä vielä ole vain oppinut, miten näitä haileita heijastuksia tulkitaan tunteiksi asti. Pelkään, että jos minun on pakko käyttää niin karkeita ja huonoja työkaluja kuin sanat, rikon jotain vahingossa.

Uskon, että opin ja totun.

torstai 10. elokuuta 2017

Carry on my wayward son.

Viimeisen yhteisen viikonlopun huuruinen endorfiinitrippi on enää muisto. Hieno ja tarpeellinen sellainen. Sitten oli pari hankalaa päivää, odotuksen vielä kiristyessä ja painaessa minua kuin päälläni olisi jatkuvasti ollut 7000-litraa vettä sisältävä isohko muovipussi. Valitin asioista, joko ääneen tai sisäisesti. Oikeasti olisin halunnut antaa ulospäin sen mielikuvan, että olen tyyni, zen, suorastaan mystisen tasapainoinen sisäisen viisauden tihkuessa ihohuokosistani ja luotan siihen, että asiat menevät niinkuin tarkoitus on.

Sitten hän lähti. Otin neuvoa-antavan kierroksen miesraadin kanssa. Se ei ollut suunniteltu juttu, kävelin vai ohi ja heitä oli paikalla. Katselin terassilla olevia ihmisiä Gina Tricoon alle kahden euron sophialorenlasieni läpi, ja hetken ehkä vähän nautinkin siitä, että olin vain minä, ihan niin kuin ennenkin. Olin tallessa, vaikka koko kesän olenkin käpertynyt jonnekin lapsiperhe-elämävyöhykkeelle, joka on minulle näennäisen helppoa ja kotoista, mutta joskus pelkään katoavani. Yrittäväni niin liikaa olla järkevä ja aikuinen ja tilanteen yläpuolella, etten ota itselleni tarpeellista tilaa, vaadi sitä huomiota mitä minä tarvitsen. Teen muille vähän liian helpoksi olla ottamatta minua huomioon.

Tämän jälkeen touhusin pari päivää melko maanisesti, leivoin ja laitoin ruokaa, koska siihen oli hyvä, normaaliin vuosirytmiimme kuuluva syntymäpäiväsyy. Siirtelin huonekaluja, ajattelin, että nyt järjestän kaiken.

Lähes viikkoa myöhemmin kaikki on vielä järjestämättä. Osa huonekaluista on hassuissa paikoissa, koska en voi siirtää niitä paikoilleen ennen kuin olen siivonnut lattialta puoli kiloa paperisilppua, joka löytyi edellistä huonekalua siirrettäessä. Se on jäänteenä siitä kun kotonani oli maanisesti askarteleva lapsi. No en ole siivonnut.

Sitten loppui kesäloma, ja kuvittelin, että siirtyisin töiden alkamisen myötä sulavasti arkisemmalle ja käytännöllisemmälle rutiinivyöhykkeelle. Olisin ehkä vielä tiistaina hieman "overwhelmed" työperäisesti, mutta siitä se sitten lähtisi rullaamaan, etsisin niitä rutiinejani ja polkisin hissukseen arkea eteenpäin kuin mummo sunnuntaipyöräilyllä. Viikko toisensa perään. Alkaisin syödä aamupalaa. Etsisin jonkin kivan venyttelyjumpan, jossa kävisin viikottain. Kävelisin ja pyöräilisin. Näkisin ystäviä sopivasti. Kirjoittaisin ehkä. Siivoaisin kaikki komerot jälleen. Laihtuisin varmasti ainakin 15 kiloa, ja sitten vielä jouluna äkkiseltään puoli kiloa lisää, kun ajelisin pois puoli vuotta kasvattamani säärikarvat. Nythän moiselle ei ole mitään tarvetta.

No ei se ihan niin ole mennyt. Ensinnäkin overwhelmed on alueena laajempi ja kartoittamattomampi kuin muistin. Vähän kuin Siperia. Toiseksi, se 7000-litraa haaleaa vettä on edelleen päälläni. Makaan suuren osan ajasta sohvalla, ja kyyneleet valuvat silmästä toiseen ja sitten sohvalle koska olen sivuttain vaakatasossa. Ehkä se pussi tihkuu.

Kun tulen iltaisin kotiin, täällä on aika lailla aina jompi kumpi tyttäristäni. Ensin ajattelin, että se on sattumaa, mutta tänään toinen ilmestyi paikalle ja kertoi reippaasti, että meidän pitäisi syödä jotain. Ja että tarvitsenko kaupasta jotain. Kuten kahvimaitoa. Sanoin, etten tarvitse, koska se kuitenkin taas loppuu, ja sitten ole pettynyt kun en saakaan enää maitoa kahviini. Että olen opetellut juomaan kahvin mustana siis.

Sain palautetta asenteestani.

Jääkaapissani kaikuu, mutta pakasteesta ja kuivakaapeista löytyy vielä elintarvikkeita joilla voisi ruokkia vaikkapa suurinpiirtein 23-henkisen polygamistiperheen n. puolen vuoden ajan, joten en näe tilanteessa mitään hankalaa.

Toissa-aamuna olin kyllä jäädä kotiin, koska en löytänyt kaapistni juuri tiettyä t-paitaa, sellaista mustaa, miesten L-koon mainospaitaa (tosin aihe, jota mainostan mielelläni), jonka olisin pukenut päälleni pyöräilläkseni töihin. Se on mukavan väljä mahan kohdalta, musta, ja myös pyöräilyasennossa niin pitkä, että tiedän varmuudella ettei pikkuhousujeni yläreuna näy. Minulla on niitä ainakin kaksi, ja vain yksi oli laskujeni mukana pyykissä. Vaikka kuinka yritin, en vain mitenkään voinut kuvitella suorittavani puolen tunnin työmatkaani missään muussa paidassa. Työpaikalla vaihtaisin totta kai asua. Pengoin kaappieni sisällöt lattialle. Kaivoin talvivaatevaraston esiin (iso kestokassi komerossa), ja riepotin sen varaston makuuhuoneeni lattialle. Ei vieläkään toivoa. Pengoin uudestaan lipastoni, heittelin tavaroita lattialle. Aloin tajuta, että saattaisin jäädä tähän limboon lopuksi päivää, jollen tekisi jotai epätoivoista. Pengoin likaisen paidan pyykkikorista. Iltapäivällä muistin, että kesän alussa olin kerännyt kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka muistuttavat minua töistä, laittanut ne mustaan jätesäkkiin. Olin unohtanut koko säkin, ja ne vaatteet. En ole varma missä säkki on. Olen vallan tyytyväisenä ja mitään ongelmaa huomaamatta kulkenut töissä kesälomavaatteissani jo neljä päivää.

No, talvivaatteeni ovat edelleen budoaarin lattialla (pyykkikorin sisällän vieressä), joten siitähän ne on helppo pikkuhiljaa ottaa käyttöön sään niin vaatiessa. Ehkä sillä ei ole mitään väliä, mitä minulla on kulloinkin päälläni.

Muutamana päivänä olen itkenyt aika paljon. Ja sitten yrittänyt järkeillä miksi. Ei ole mitään järkevää syytä. Kaikki on hyvin, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minä jos kuka osaan olla yksin. Minä en tarvise parisuhdetta tekemään arjestani mielekästä. (Tänään kyllä olisin tarvinnut miestä, pahasti. En saanut tiskiharjan tummunutta vaihtopäätä irti varresta.) Tottakai tässä tilanteessa on normaalia enemmän riskejä sille, ettei tämä parisuhde kestäisikään. En minä riskejä pelkää, ero nyt ainakin on asia, josta minulla on kokemusta. Ainoa keino välttää ne riskit olisi erota varmuuden vuoksi jo heti, ja se olisi varma tapa hävitä. Olen tehnyt juuri niin kuin halusinkin tehdä. Ei ole mitään, mitä voisin tai haluaisin korjata.

Minulla ei ole tälle itketykselleni mitään sanoja. Ei ole mitään ristiriitaa, ei mitään asiaa jonka voisin järkeillä pois. On vain se tunne, että minä olen surullinen. Luulen, että minulla on elämäni ensimmäistä kertaa ikävä, oikein kova ikävä, pelkästään koska toisen läsnäolo ei ole tässä. Se on ihan vain pelkkä tunne ilman sanoja. En ole tottunut näin yksinkertaisiin tunteisiin.