lauantai 18. marraskuuta 2017

Elizabeth Taylor makes up her Eyes.



Joillakin on jäätävä karisma.

Ei minulla sen kummempaa asiaa ollut tänään. Tästä tuli hyvät fibat.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Rock on gold dust woman.

Olen viettänyt hiljaiseloa. Nyt verryttelen jälleen sosiaalisia lihaksiani.

Se lienee minussa sisäänrakennettu ominaisuus, tai sellaisen puute, ettei tämän mallin koneistoon kuulu mahdollisuutta hienosäätöön. Siivottuani, tampattuani ja luututtuani hiki hiusrajassa tunnin jos toisenkin, ajattelin ihan vain nopeasti käväistä asioilla. Yhdistin tähän toimintoon sosiaalisen ulottuvuuden, ja sovimme tapaavamme ostoskeskuksessa. Lähdin matkaan hieman nyppyläisessä neuleessa, likaiset hiukset puolinutturan sisällä kiertyneinä sellaiseen kuolemanspiraaliin, josta ne eivät ilman pesua tai hiekkapuhallinta voimallisempaa muotoilua suostuisi enää oikenemaan mihinkään asiallisempaan olomuotoon. Ajattelin, että ei sillä ole niin väliä, kunhan vähän käväisen. Katsoin peiliin, ja kuulin, miten mielessäni naiset ylenevässä polvessa aina Raakeliin asti sanoivat "ei sinua siellä kukaan katso", lohduttavaa kannustusta tarkoittaen. Se on ihan ok olla nyhjääntyneen näköinen, jos on juuri luutunnut lattiat.

Äitini ja mummoni oikeasti sanoivat minulle noin jos joskus nuorena peilailin itseäni ennen ovesta ulos menemistä. "Mitä sillä on väliä mitä sinulla on päälläsi, siellä on ihmisiä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja hiuksissa, ei siellä SINUA kukaan katso". En tiedä osaanko kertoa tätä oikein. Että tuon sanomisen sävy oli päällisinpuolin lohduttava, "älä välitä vaikka et ole hyvännäköinen, ei se ole tärkeää, ei sinua pilkata". Mutta minua se ärsytti, en ollut varma, oliko sanomaan upotettu piikki nimenomaan minun turhamaisuuttani kohtaan, vai oliko se yleisesti vain moraalikasvastusta; "ulkoinen kauneus ei ole niin tärkeää kuin se, että olet ahkera ja nöyrä". Tosiasiassahan minä nimenomaan halusin, että minua katsotaan. Huomatkaa minut. Halusin olla hyvännäköinen. Olin aivan erinomaisen turhamainen.

Olenhan maininnut riittävän tiheästi, että minut kasvatettiin 1800-luvun agraariyhteiskunnassa Talvisodan jälkeisen elintarvike- ja muunkin pulan aikana?

Takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Päädyin vaatetusliikkeen sovituskoppiin. Sieltä minut käytiin noutamassa spontaaniin "muuttumisleikkiin". Epäröin hetken, että kehtaisinko. Verensokerini olivat liian alhaalla järkevien päätösten tuottamiseksi, ja päätös olisi tehtävä heti. Tunsin houkutusta, koska en ole aiemmin ollut moisessa jännittävässä hömpötyksessä mukana. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten joku ihan muu kuin minä stailaisi minut. Saattaisin saada hyviä ideoita, uutta näkemystä, vanhat, luutuneet käsitykseni maailmasta räjäytettäisiin paikoiltaan, ja löytäisin uuden, jännittävän tyylin, tavan nähdä itseni, nuortuisin ulkonäöllisesti 15 vuotta säilyttäen silti vaivalla kerryttämäni elämänkokemuksen, ja näin kohoaisin yli-ihmiseksi, vähän kuin Margaret Atwoodin mieli Marion Cotillardin vartalossa. Tämä siis olettaen, että tokihan tällainen henkilökohtaisen intimiteetin uhraaaminen ko. kauppaketjun kaupallisiin tarkoituksiin (valokuvia, vähintäänkin) oikeuttaa minut korvaukseen suoraan itse maailmankaikkeudelta, ja saan tietysti itse valita maksutavan, ja juuri nyt valitsisin valuutaksi paljon nykyistä sorjemman vartalon. Eli sanoin kyllä, vastoin intuitiotani, joka karjui, paukutti nyrkkejään panssarilasiin joka kummallisesti nykyisin estää sen pääsyn aivojeni puhetta tuottavaan osastoon, teki kansainvälisiä käsimerkkejä ynnä muita elkeitä, joilla olisi saanut vaikkapa hävittäjälentokoneen kovasti harkitsemaan, kannattaako tälle lentotukialukselle oikeasti laskeutua, oli kerosiinit kuinka vähissä tai ei. Sanoin siis kyllä.

Tässä välissä teemme aikajanalla jälleen lyhyen fuskun perusaskelkuvioon liittyvän täppä-askelen takaviistoon. Päkiä vain käy hieman maassa, paino ei varsinaisesti siirry tämän jalan puoleen.


Kävin kosmetologilla muutama viikko sitten. Kosmetologi oli ehkä itseäni 10 vuotta nuorempi ystävällinen ja helläotteinen nainen. Alkuun hän kyseli perustietoja - onko minulla erityisiä iho-ongelmia tai huolenaiheita. Eipä juuri, mitä nyt hieman ihon kuivuutta. Ja yleinen vanheneminen. Minulla ei kuulemma ole mitenkään erityisen kuiva iho, hän kertoi, ja jatkoi kysymyksellä: "Mitä vanhenemisen merkkejä olet kasvoissasi huomannut?" No, aloitin. Isontuneet ihohuokoset poskipäissä. Silmänympärysrypyt. Sibelius kulmakarvojen välissä. Yleinen harmaus ja leukalinjan veltostuminen. Yleinen kasvojen valahtaminen. Kaulan ryppyyntyminen. Siinäpä ne olivat, kasvojen osalta. Hän nyökkäsi ystävällisesti, ja sanoi, että olen kyllä hyvin tarkkaavainen, olen löytänyt ne kaikki.

Loppukäynnin ajan rentouduin ja nautin käsittelystä, tai saatoin olla vain toimintakyvytön ja lamaantunut saamastani paskahalvauksesta.

Jäin kuitenkin kaipaamaan revanssia, josta ajatuksesta siirrymme takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Hius- ja meikkipuolesta huolehtiva mukava naishenkilö ymmärsi heti henkiset tarpeeni, ja vakuutti, että oli ensin olettanut minun olevan n. 35-vuotias, mutta kun oli ollut puhetta aikuisista tyttäristäni, oli sitten laskeskellut, että kyllä minun varmaan täytyy olla jo 40+. Ja että minulla on kaunis iho minkä ikäiseksi vain. Kyllä, olin heti valmis ostamaan heiltä tuotteen jos toisenkin -20% erikoispäiväetuhintaan.

Aikaa oli käytettäväksemme hieman liian vähän, joten en saanut salaa himoitsemaani smoky eye-meikkiä, vaan nopeammin toteutettavissa olevana ratkaisuna vaaleaa kullanhohdetta luomilleni. Tuhdit rajaukset ja kirkastavat lokinpaskat silmän sisäkulmiin. Kosteusvoidetta jo ennestään cc-voidelluille ja puuteroiduille kasvoilleni, ja siihen päälle värivoidetta. Poskeni ja kasvojeni reunat muotoiltiin tummanpuhuvalla sävyllä, joka häivytettiin ovelasti ja taitavasti, kasvojani huomattavasti kaventaen ja vaalealla glitterillä korostamalla tästä kapeudesta nousivat esiin pitkulaisen terävän vilijonkkanokkani lisäksi myös pienet koristeomenoita muistuttavat poskipääni. Kulmani korostettiin näyttäviksi, ja huulilleni sain korallinhohtoista kiillettä. Kun hymyilin, kasvoni olivat äkkiseltään suorastaan pelottavan kolmiulotteiset ja ilmeikkäät. Ja värikkäät.

Hiusteni kanssa ei ollut lähtötilanne huomioiden paljoa tehtävissä, mutta hän teki parhaansa. Kyllä niistä kovin paljon huolitellummat tuli, mutta ainoa mahdollinen valittu malli vielä entisestään korosti kasvojeni äkillistä ja minulle niin vierasta kapeutta.

Sitten menin rohkeasti pukukoppiin vaihtamaan ylleni jonkun toisen minulle valitseman asukokonaisuuden. Henkilö, joka oli tehnyt valinnat, kertoi valintaperusteena olleen, että mahdollisimman paljon bling-blingiä. Hän onnistui tavoitteessaan. En ole eläissäni ollut niin kimalteleva.

Valokuvia räpsittiin. Yritin olla urhea ja hymyillä luontevasti. Poskipääni kohosivat ennennäkemättömiin korkeuksiin, ylähuuleni katosi jonnekin nenän varjoon, ja näkemissäni kuvissa näytin Väiski Vemmelsääreltä drag queeninä. Olen pahamaineisen huono valokuvissa, joten en oikeastaan mitään muuta odottanutkaan. Vaikka minulla olisi mielestäni kuinka viehättävä ja onnistunut päivä, jolloin olen rennon tyylikäs ja kaikin puolin freesi, ja, unohtaen kaiken kokemusperäisen perimätietoni menen ja otan selfien, näytän siinä 1500-luvun Koillis-Puolan hygieniaoloissa ehostetulta hammassärkyiseltä pyykinpesijättäreltä jolla on itsetunto-ongelmia, välitön väkivallanuhka ja suuri pelko välkähtelevää taikalaatikkoa kohtaan, joka kuvan lisäksi varmaankin varastaa myös hänen sielunsa.

Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vähän surulliselta pukea se vanha nyppyläinen neulepusero takaisin päälleni. Kotona laitoin sen suoraan roskikseen. Nyt oli sen aika, sanoi excel mitä vain.

Tänään laitoin hiukset ja meikkasin aivan itse, ja olin hyvin tyytyväinen kädenjälkeeni, tummanharmaaseen poolokaulusneuleeseeni, tummanharmaisiin farkkuihini ja mustiin kenkiini. Missään ei ollut glitteriä. Ulkona satoi räntää, hiukseni latistuivat kovin, mutta sellaista on elämä.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Isn't it midnight on the other side of the world.

En halua kirjoittaa juuri nyt. Asioista. Kirjoitan ja pyyhin pois. Haluaisin silti olla täällä, koska täällä on hauskaa. Minulla on kaikki ihan hyvin.

Etsin uusia asioita, tai vanhoja, joista tulee hyvä olo. Olen kuunnellut paljon musiikkia. Tämä soljuu tänään riittävän samaan tahtiin sieluneläni kanssa.



Minun pitää oppia uusia asioita. Opetella olemaan vain.

Nukuin taas valtavasti. Olin unessani keikalla, kuuntelin tyttöbändiä, joka soitti punkahtaviksi virittämiään kasaribiisejä. Tuntemattomammaksi jääneitä sellaisia. Tunnistin unessa ne kaikki kaukaisesti, mutta nyt valveilla epäilen, onko niitä biisejä koskaan ollutkaan. Olin ulkona, söin jäätelöä. Selitin jollekin, että Valssimies ei ole täällä, kun hän on siellä kaukana. Sitten mietin, että toisaalta, tämähän on minun uneni, ja voisin päättää hänen olevan täällä. Luovuin varmaankin ajatuksesta, koska tiesin, että hän ei kumminkaan olisi oikeasti paikalla. Siellähän on päivä.

Kävin myös katsomassa mummoni uutta asuntoa. Siellä oli kummalliset täplikkäät tapetit. Greigeä. Toisaalta se sopi hyvin yhteen violetin kanssa, mitä oli sisustuksessa niinkuin ennenkin.





perjantai 29. syyskuuta 2017

What a way to make a living.

Minun piti tänään olla hetki huomion valokeilassa. Ei mitenkään erityisen glamöröösisti, jaoin vain arkisesti tietoa uusista asioista vanhoille naamoille, joiden kanssa työskentelen päivästä toiseen. Eikä minua tuollaiset tilanteet varsinaisesti jännitä. Mutta jos otetaan vaikka sellainen kahden viikon aikajana elämästäni, niin juuri tänään oli sellainen päivä, jolloin kannattaisi olla kohtuullisen siisit, itsevarma, selkeäsanainen ja vakuuttava.

Valmistauduin asiaan henkisesti. Sisäistin asiani, tarkistin faktoja, järjestin powerpointtini, verryttelin sanavarastoni ja harjoittelin, että saan suoriuduttua aiheen jaastamisesta sovitussa ajassa. Olin varannut napakan ajan, jotta en veisi turhaa aikaa keltään. Nukuin näkemättä unia, joissa huomaan olevani ihmisten joukossa alasti. Oikeastaan nukuin harvinaisen hyvin.

Aamulla varmistin huolellisesti, kaikki tarvikkeet sängynpeitolle kasaten kuin tarkka-ampuja strategisesti oikein valitussa huoneistossa, valmistautuessaan tähtämään ikkunasta kohti pahaa-aavistamatonta valtionpäämiestä tai muuta Tärkeää Kohdetta, että minulla on puhelin (jonka unohdin kotiin esim. eilen), koti- ja työavaimet (jotka unohdan tämän tästä), kuvakortti (jota en useinkaan muista käyttää, vaikka muistaisin ottaa sen mukaani), läppäri, läppärinjohto (jonka unohdan usein), meikkipussi (jonka unohdan n. kerran kuukaudessa), turvavaatesestti, joka sisältää alustopin, joka ei hilaudu huomaamatta mahamakkaran päältä ylös, siltä varalta, että vartalon yläosan asuni päällimmäinen kerros, eli mukavasti istuvan mustan neule päättäisi kesken esityksen purkautua lankakeräksi tai syttyä tuleen spontaanisti sekä farkunomaiset housut. Olen syksyn mittaan unohtanut ottaa housut mukaan töihin vain kerran. Vietin päivän urheilutrikoissa ja jonkinasteisessa henkisessä alennustilassa. Minulla oli kyllä pitkä paita. Varmuuden vuoksi laitoin jalkaan sellaiset kengät, joilla voi sekä pyöräillä, kävellä sisätiloissa päivän, tanssia balettia ja nousta maihin Normandiassa. Että jos tilanteet vaikka äkillisesti muuttuvat tavalla jota en osaa ennakoida, TAI jokin uusi elämänmuoto on puhkeaa aktiiviseksi työpaikallani sijaitsevassa kaapissa, jossa säilytän kohtuullista valikoimaa mustia, enimmäkseen sisätiloissa käyttämiäni kenkiä, että en sitten ole siellä ihmisten edessä vaikka vähän lösähtäneissä rusehtavissa goretex-vaimennuspohjalenkkareissani, joiden nauhat ovat vähän rispaantuneet, ja jotka ehkä vähän haisevat koiranpaskalle, eivätkä sovi muuhun väriskaalaani (mustat-musta-musta-kalpea-musta).

Eväitä en edes yrittänyt muistaa. Onneksi vahingossa, kun en tyhjentänyt reppuani, mukaani eksyi myös lompakko, joka auttaa kovasti ravittuun tilaan pääsemisessä, jos ei kanna mukanaan ruokaa.

Asioiden muistaminen on minulle nykyisin hyvin vaikeaa. Oikeasti vaikeaa.

Minulla on pyöräilyn myötä kasvanut sellainen aamurutiini, että herään, nukun vielä tunnin, herään uudelleen, laitan kahvia tippumaan, käyn suihkussa, juon aamukahvin, lusmuilen määrättömän ajan, sitten rasvailen itseäni sieltä täältä, levitän kasvoille CC-voiteen ja irtopuuterin, puen ja lähden töihin. En muista laittaa hiuksiani. Tämän lomassa lähettelen Whatsap-viestejä maapallon toiselle laidalle, jossa kello on ilta. Sitten pyöräilen, ihan sitä tahtia miltä milloinkin tuntuu. Ylitän ja alitan monta siltaa. Yritän nauttia asvaltista ja puista ja ilmasta ja unohtaa missä olen. Aika usein eksyn Syynimaalle. Se on lopulta yllättävän pieni paikka niin monen eksymisen määränpääksi, ja sieltä on vaikea päästä pois. Luulen, että tiet ovat siellä pieniä spiraaleja, joita on monta vierekkäin, mutta ne ovat jotenkin limittyneet aika-avaruuteen niin tiheään, etteivät näytä siltä google mapsissa.

Vasta kun pääsen töihin, kuivaan hiusrajani ja pyöräilyn viimasta itkuuntuneet silmäkulmani, kaivan loput meikit pussistani ja maalaan itselleni rajaukset, kulmakarvat, ja tököttelen ripsiväriä.

Nytkin siis pyöräilin töihin hyvissä ajoin. Vaihdoin topin, neuleen ja kengät. Housut olin nokkelasti pukenut ylleni jo kotona. Ne jokapaikankengät olivat vain äärimmäinen varatoimenpide. Työpaikan pukuhuoneen pölyisessä kaapissani oli ne samat pehmeäpohjaiset balleriinat, joita olen käyttänyt jo 112 kertaa (kertoo Excel), ja tunsin valheellista elämänhallintaa.

Kuivasin otsanrajan ja silmät, puristelin hiuksiin vähän kuituvahaa, ripustin kuvakortin kaulaan ja kaivoin meikkipussin esiin. Rajasin silmät. Sitten tummensin kulmakarvojani. Aikaa oli ihan hyvin, ehtisin vielä kerrata materiaalin, tankata kahvia, ja sokeripitoista jukurttia että olisin aivan sähköjäniskäyrän lakipisteessä juuri esitykseni ajan, käydä vessassa, viritellä johtolaitteisiin piuhoja jotka kuljettava ääniä ja kuvia, testata, että internet on vielä tänäänkin olemassa.

Sitten otin ripsivärin. Sen jo yli kuukauden käytössä olleen, vähän kuivankarhean, tavallisen Lumeneni, jolla saa tarmokkaasti tököttäen luotua itselleen melko voimakkaat, tahmaiset ja kaarevat ripset. Avasin ripsarin kierteistään, ehkä hieman varomattomasti kasvojeni edessä, ja myös käden liikkeeni oli melko uskalias, koska vedin ripsivärin harjaosan suoraan kohti oikeaa silmääni. Ja kas, repussa kuljettamani läppäri oli ilmeisesti jäänyt jotenkin surisevaan tilaan. Ja ollut kuuma. Ja kuumentanut meikkipussini sisältöä. Ripsivärini olikin ensimmäistä kertaa ikinä nestemäisessä muodossa, ja harjan kaari lennätti sitä valtavan loiskauksen suoraan oikeaan silmääni. Niinkuin siis kulmakarvasta poskipakaran alaosaan asti. Säikähdin, ja tökkäsin harjan toiseen käteeni. Molemmat käteni olivat siis myös syvänmustassa mascarassa.

Märkä laitostaiteltu käsipaperi apunani rapsuttelin oikeasta silmästäni pois mascaran, rajauksen, puuterin, cc-voiteen ja osan orvaskedestäni. Minulla ei ollut mukanani kosteusvoidetta, cc-voidetta eikä puuteria, koska laitan ne aina kotona, eikä niitä yleensä ole tarpeen lisätä päivän aikana. Rajasin oikean silmäni uudestaan symmetriaa tavoitellen. Lopputulos näytti siltä, kuin minulla olisi normaalit meikit mutta niiden alta kuultaisi surullisesti yksi musta silmä.

Keskimäärin tämä nyt kuitenkin oli ihan siedettävää. Kerran aiemmin julkinen esiintymiseni on saanut välineistön räjähtämään spontaanisti ja aiheuttamaan palohälytyksen, jonka seurauksena viisikerroksinen toimistorakennus tyhjennettiin hätäisesti. Oli pakkasta. Toisella kertaa empirelinjaisen kesätunikani viisi nappia spontaanisti aukesivat, yhtäaikaisesti ja hetkessä, paljastaen rintaliivini, ja sen verran ihoa, kuin niiden alta näkyi. En edes lopettanut lausetta kesken, vaan jatkoin, englanniksi, samalla paitaani napittaen. Muistan miettineeni, että onneksi oli nämä vähiten virttyneet liivit tänään.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The words she knows, the tune she hums.

Etsin elämänhaluani. En ole tajunnutkaan, miten vaikeaa sen etsiminen on. Kaikki, mitä olen tähän mennessä tehnyt, tai luullut tekeväni asian eteen, vaikuttaa nyt amatöörimäiseltä räpistelyltä.

Yhtenä päivänä seisoin kaupungilla, kahden hetken välissä, ja mietin, mitä minun pitäisi haluta, jotta voin paremmin. Ruokaa, päättelin. Terveellistä ruokaa. Mikään ei ole oikein maistunut miltään. Jäätelö maistui kylmältä, mutta ei juuri muulta. Pinnistelin muistiani, mitä niitä erilaisia ruoka-aineita olikaan. Mieleeni juolahti kukkakaali. Se ei ole pahaa, raakana tai kypsennettynä, ja nyt on satokausi.

Lähestyin keskustassa sijaitsevaa hyvinvarusteltua ruokakauppaa kuin vihollisten miehittämää sotilastukikohtaa. Varovasti ja epäluuloisesti. Olen onnisteesti vieroittanut itseni siitä toiminnosta, jossa marssin markettiin, nappaan ison kärryn, (sellaisen, jonka pohja on niin matalalla, että sinne kurotellessaan aina saa hirtettyä takinnappinsa ristikkoisiin seiniin, ja ne poksahtelevat irti), kävelen ripeästi myymälän joka hyllyvälin läpi huolellista siksakkia, ja poimin kärryyn jokaisen elintarvikkeen ja muun tuotteen, jota arvelen kotitaloudessani käytettävän seuraavan kuukauden aikana. Totaalivieroitus. Olen viime viikot käynyt kaupassa hakemassa vain ennalta suunnitellut, puuttuvat ja elintärkeät ainekset, kuten kahvin. Lopetin kahvimaidon juomisen, koska se on elintarvike, joka on aina joko loppu tai vanhaa. Ja kahvi on ihan hyvää mustanakin.

Löydettyäni valiomuotoisen kukkakaaliyksilön, punnittuani sen ja sujautettua matalapohjaiseen, kevyeen ja sulavalinjaiseen ostoskärryyni, muistelin nähneeni evästauolla kollegalla ruokaa, joka oli valmistettu lähinnä kukkakaalista ja jauhelihasta. Uunissa. Se tuntui järkevältä ratkaisulta, koska olen vastikään, n. puolitoista kuukautta sitten tärvellyt molemmat paistinpannuni, ja ollut siitä lähtien paistinpannuttomassa tilassa. Jauhelihan saa hätätilanteessa paistettua teflonkattilan pohjalla.

Juustoa. Uuniruoissa on usein juustoa pinnalla. Juustoa voi myös käyttää moneen muuhun tarkoitukseen, jos oikein muistan. Valitsin kärryyni edullisen, merkittömän sulatejuustotuotteen, jossa juustosiivut ovat yksitellen käytettävissä, ja näin ollen juuston säilyvyys on taattu pidemmälle kuin vastaavassa purkkituotteessa. Sitten en ihan tarkkaan tiedä mitä tapahtui. Muistan ystävällisen vanhemman herran, suikka päässä, ojentamassa minua kohti tarjotinta, jolla oli paistettua halloumia. Maistoin sitä, enkä mitään muuta elämässäni halunnutkaan, kuin lisää paistettua halloumia. Kotona ostoskärrystäni löytyi halloumiköntin lisäksi myös kolmionmuotoinen kelmuun pakattu pala Vintage Luomu Goudaa, sellaista kiteistä, täyteläistä, vähän äitelää, joka maistuu jumalaiselta mustan kahvin kanssa aamuisin.

En ehkä löytänyt elämänhaluani tuolla reissulla, mutta löysin ainakin juustoa.

Toisena päivänä menin oikein ajatuksen kanssa kauppaan, ja ostin itselleni suklaata. Ihan kuin olisin joku muu, jolle ostan suklaata, ilahduttaakseni häntä. Olisi ehkä pitänyt ostaa vaikka kukkia eikä suklaata. Suklaa herätti sisuksissani uinuvan sokerimonsterin. Eilen seisoin Lidlin kassajonossa. Katseeni osui siinä oikealla olevaan hyllyyn, johon on kasattu kaikki viime hetken heräteostokset. Tulitikut, kondomit, salmiakin, purkan, heijastimet, Tupla, Snickers, Fazerin sininen, Geisha, Fazerina, Iso Pätkis, Kismet. Tuijotin niitä aikani, ja sitten tyynen rauhallisesti poimin hihnalle yhden kaikkia. Suklaita.

En usko, että tuokaan vielä ilmensi elämänhalua, mutta ehkä jotain sinnepäin. Toiselta kantilta tarkasteltuna toimintani on sangen itsetuhoista.

Aivan sama.

Ilmoitin tyttärilleni teurastavani juottoporsaan sunnuntaina, jos haluavat tulla syömään. Eivät tulleet, lääketieteellisesti hyväksyttävistä syistä. Ja voihan se olla, ettei kutsuni kovin paljon houkutellut vegaania.

En valita. Nyt minulla kuitenkin on runsain määrin mainiota pulled porkia (lykkäsin varmuuden vuoksi kaslerin uuniin aamuseitsemältä), ja ämpärillinen tunteja ihan omaan käyttööni. Vaikka salsan tanssimiseen. Koska en oikeastaan kunnolla toimertunt miettimään ateriakokonaisuutta mitenkään viimeisen päälle, oloni on vähän helpottunutkin. Paitsi sen verran, että ajattelin possun hiljalleen kypsyessä valmistaa porkkanakakkua jälkiruoaksi. Sitten tajusin, että uunissahan on haiseva sika, eli eihän se maailma niin toimi, ei vaikka olisi kiertoilmauuni.

Pukkasin Spotifyhini hakusanaksi Fleetwood Mac, ja se johdattelee minua kiemurrellen 70 ja 80 -lukujen musiikissa. Pidän vanhasta musiikista. Se sepii päälleni juuri nyt. Siinä on taukoja, kaikki ei ole valmista ja täyteen ahdettua. Loppuun tuotettua.







maanantai 18. syyskuuta 2017

22 grandkids.

Ensitreffit alttarilla taitaa tällä hetkellä viikkojeni kohokohta. Tai no tietysti kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa ajanviettäminen menee tuon edelle. Viikonlopun tähtihetkiä olivat, kunn Diiva imuroi minulle (tiedättehän, että vihaan imurointia), ruokapalkalla (tiedättehän, että lasteni ruokkiminen on pakkomielteeni). Niin ja tietysti Ensitreffit alttarilla Kaunomielen kanssa katsottuna. Kaksi jaksoa putkeen.

Mietin tuota konseptia. Olen nyt katsonut kaikki Suomen tuotantokaudet (kunkin jakson keskimäärin 2,68 kertaan), muistaakseni kolme kautta US versiota, 1 UK:n, 1 Tanskan, ja 2 Ruotsalaista yritelmää.

Olen siis asiantuntija. Ainakin minulla on vankat mielipiteet jotka perustan vakaasti omille subjektiivisille havainnoilleni, ennakkoluuloilleni, kasvatuksen ja muiden ympäristötekijöiden kautta muodostamilleni stereotyyppisille vääristymille sekä perisuomalaiselle kateudelle.

Ohjelmassa on asiantuntijoiden puheenvuoroja, niin latteita ja pyöristettyjä itsestäänselvyyksiä, etteivät ne kiinnosta minua juuri koskaan. Sitten on haastatteluja, yksin tai pariskuntana. Nämä ovat varmasti hyvin johdattelevia, provosoivia, ja vähintäänkin vastaukset pilkotaan käyttökelpoiseksi valikoimaksi myöntäviä ja kieltäviä lauseita ja ilmeitä, joista voi yhdistellä kommentteja tilanteeseen kuin tilanteeseen draamallisesti sopivan kombon, ja näin nostattaa odotuksia, vihjailla, ohjailla katsojaa luulemaan melkein mitä tahansa. Ylipäänsä luulemaan, että tuon kuukauden aikana oikeasti tapahtuisi jotain katsomisen arvoista draamaa.

Oikeastihan juuri mitään ei tapahdu. Parit opettelevat käymään kaupassa yhdessä, nahistelevat siitä, pitääkö salaatti pestä vai ei. Rapsuttelevat tapettia irti seinästä tai kokoavat pakollisen ikea-huonekalun. Nainen katsoo eteisessä lasittunein mutta syyttävin silmin, miten mies pakkaa treenikassinsa ja lähtee salille. Ystäviä tavataan, vähintään puolikäsikirjoitetusti.

Jokin tässä silti kiehtoo. Katson ilmeitä ja eleitä, vilkaisuja toisen suuntaan silmäkulmasta. Parihaastatteluissa hiljaa olevan ilmeitä kun toinen puhuu. Myötähäpeää ja vaivaantumista. Joskus harvoin parit myös riitelevät aidon tuntuisesti. Se on luksusta.

Konseptin ja formaatin ollessa huomattavan samanlainen eri maissa (tosin en tiedä, kuinka massiivinen tuotantokoneisto ja taustaryhmä näissä on mukana ruudussa näkyvien asiantuntijoiden lisäksi, tämähän voi vaihdella maittain), voi tietysti havaita joitain kansallisia eroja.

Amerikkalaisilla osallistujilla tuntuu olevan selkeästi mietittynä keitä he ovat, mitä etsivät, mitä mielipiteitä heillä on. Minkälaisena tuotteena he haluavat itsensä yleisölle esittää. Kaikki on selkeää ja valmista. Sitten siihen tuleekin se toinen ihminen, ja valmiiksi mietittyjen kliseiden yhteensovittaminen kameroiden edessä onkin kömpelöä, eikä yhtään sen helpompaa kuin jäyhillä pohjoismaisilla, jotka umpimielisesti tuijottavat haastattelijaa kuin Seppo Räty, ja miettivät mielessään, että perkele, mitä se tuolle kuuluu mitä minä ajattelen.

Amerikkalaiset hokevat yksilöhaastatteluissa ääneen kliseitä kuten "family means everything to me" tai "I'm so committed to this process" tai "we need to work on the communication". Niitä hoetaan paljon, usein hyvin neuvottomina. Amerikkalaisissa jaksoissa juuri mikään mikä tapahtuu, ei tunnu todelliselta, kaikessa on hyvin ohut, lavastettu tunnelma. Se mikä on aitoa, on se neuvottomuus, ja pikkuhiljaa silmien takana kirkastuva todellisuus siitä, että apua, tämä onkin jotain aivan muuta kuin televisiota. Tai sitten se ei vain muutu aidoksi. Lopuksi kaikki hokevat, että ovat oppineet prosessista paljon itsestään.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat kameran edessä rentoja ja pingottamattomia. He tuntuvat ajattelevan, että on ihan ok olla juuri sellaisia kuin ovat, ja ihan sama, onko joku kuvaamassa tätä tilannetta vai ei. Se on häiritsevän tervettä.

Briteistä en vielä oikein saanut otetta. Ehkä heistä huokuu jonkin verran välinpitämättömyyttä - perhekeskeisyys ei ole mitenkään niin itsestäänselvä juttu. Avioliitto voisi olla ihan kiva kokemus, mutta ehkä kumminkaan ei, jos se vaatii vanhoista tavoista luopumista. Mutta tulipa lähdettyä.

Suomalaisiin tuotantokausiin on tietenkin paljon helpompi uppoutua. Kun asiat tapahtuvat omalla äidinkielellä, äänenpainot ja hiljaisuudet puhuvat silloin paljon enemmän. Suomalaiset ovat niin liikuttavan tosissaan. Tokihan täytyy olla vähän ekstrovertti ja valmis saamaan hieman huomiota julkisuudessa, jos kerran tällaiseen formaattiin lähtee, mutta jotenkin heistä huokuu se toive oikeasta parisuhteesta, keskittyminen siihen. Ja sitten sitä hyvin ymmärrettävää ärtymystä siitä kun ympärillä pörrääkin kameroita ja pitäisi koko ajan olla tilittämässä jotain. Ja kun se on niin outoa, että mitenkä niin pitäisi olla koko ajan tuon ihmisen kanssa yhdessä, eikö olisi paljon järkevämpää ensin seurustella ja tutustua sillä lailla pikkuhiljaa? Ja sitten, jos ja kun se pakkonaitettu puoliso ei oikeastaan yhtään nappasekkaan, ollaan kovin kiusaantuneita kunnes saadaan erota.

Mietin aina epäluuloisena, että mikähän noissa osallistujissa on parisuhteellisesti vikana, kun eivät muuten ole löytäneet puolisoa itselleen. Se on kummallista, eivät he näytä mitenkään epätoivoisilta, eivätkä edes liian ujoilta. Vallan salskeita ja viehättäviä ihmisiä löytyy paritettavaksi vuosi toisensa jälkeen. En ymmärrä. Ehkä kysymys on ihan vain siitä ilmiöstä, että "kun sukukypsä suomalainen haluaa pariutua, tilanne on haastava". Naisista epäilen aina, että ovat liian kranttuja ja neuroottisia normielämässä, ja luulevat näin saavansa asiantuntijoiden opastuksella heti parempaa laatua. Miehistä ajattelen poikkeuksetta, että joko joku sukulaisnainen on heidät ohjelmaan ilmoittanut puoliväkisin, tai sitten ovat jotenkin epämiehekkäitä tunneihmisiä. Tai sitten vain luulevat pääsevänsä helpommalla, kun viereen löytyy ihminen, joka on vähintäänkin miettinyt valmiiksi edes sen, että kyllä, haluan naimisiin, ja näin on suuri syy olettaa olevan. Kun naisten ajatuksia on niin vaikea arvailla.

Eniten pidän aina hääjaksosta. Siitä, miltä heidän ilmeensä näyttävät, kun näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Olen havaitsevinani ilmiön, että jos mies vaikuttaa aidosti haltioituneelta ja viehättyneeltä tuossa tilanteessa, parilla on mahdollisuus. Mutta vaikka olisikin näin, se ei silti vielä takaa yhtään mitään, koska jompikumpi tai kumpikin saattavat olla parisuhteellisesti täysiä idiootteja. Ja toisaalta, jos mies ei heti ihastu kihahtaen tuossa vaiheessa, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä niin lyhyessä ajassa kuin mitä tässä formaatissa on varattu päätöksen tekemiselle.

Tosielämässähän ei ole ajallisesti mitään väliä sillä missä vaiheessa se kipinä syttyy, kunhan se syttyy.

Nainen ehtii hyvin muodostaa mielipiteensä asiasta vaikka vähän myöhemminkin kuin alttarille astellessaan. Itse asiassa "myöhemnmin" voi olla parempikin enne liiton onnistumisella. Ei yhtään haittaa, jos mies joutuu vähän kosiskelemaan ja tekemään itseään tykö. Kilpailuvietti herää, ja sitä myötä sitoutuminen toiminnan lopputulemaan: Tämän minä saalistin; eikös ole komia emäntä. Ehkä tuossa rajallisessa aikaikkkunassa hitusen perinteisten roolimallien mukaan leikkiminen helpottaa tilanteen hahmottamista, ollaan tutulla maaperällä. Tuntuukohan miehestä oikeastaan oudolta, jos hänelle yhtäkkiä tyrkätään kainaloon nainen, joka täysin ilman mitään takeita miehen kunnollisuudesta, sosiaalisista taidoista, sisäsiisteydestä tai kelvollisesta älykkyysosamäärästä vain roikkuu siinä kainalossa, räpsyttelee silmiään ja tillittää yläviistoon ihailevasti morsiuskimppunsa takaa ja vakuuttaa olevansa tosi rakastunut ja sitoutunut, ja tehdäänhän me yhdessä monta lasta? Pakokauhuhan siinä iskee, ja vähintäänkin epäilys, että morsiamella ei ole kaikki muumit kanootissa. Naiset (ja pitkähiuksiset miehet) ovat vastaavasti tottuneita siihen perinteiseen asetelmaan, että miehet ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostuneita tekemään lähempää tuttavuutta ihan vain sillä perusteella, että kohdehenkilö vaikuttaa ainakin nopealla vilkaisulla olevan nainen. Kysykää vaikka Ismo Leikolalta.

Kun miettii, minkälaisilla ihmisillä on mahdollisuus onnistua tuossa parisuhdekokeessa siten, että liitto jatkuu vielä kuukaudenkin jälkeen, niin väistämättä tulee mieleen, että heidän tulee olla joustavia ja sopeutuvia. Joustavuus ja sopeutuvuus mahdollistavat asioita, joskus jopa turhaankin. Jos taas joustavuutta ei löydy kummaltakaan, on melko epätodennäköistä, että kuukauden jälkeen kaksi kovapäätä ei olisi henkisesti ruhjeilla ja mustelmilla ja valmis lopettamaan leikin, koska toisen miepiteet vain ovat niin vääriä. Eikä hän ota minua yhtään huomioon.

Etsivätköhän ne asiantuntijat toisiaan muistuttavia henkilöitä, vai toisiaan täydentäviä? Yhdistetäänkö kaksi samanlaista itsekästä ja itsenäistä? Vai itsekäs ja läheisriippuvainen myötäilijä? Kaksi joo-joo-henkilöä, jotkä jäävät ikuiseen limboon kiikkumaan keskelle loputonta "saa sää" - "emmää, saa sää" sananvaihtoa? Voiko turkulaisia naittaa muille kuin toisille turkulaisille?

Elämälläni on siis sisältöä, näinkin kummallisina aikoina. Yritän vielä toistaiseksi pidättäytyä katsomasta Lemmen viemää.










sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Path to the rainbows end.

En ole aivan varma, onko näin suuri omaseuraisuus minulle hyväksi. Nautin kyllä siitä, kun olen yksin. Sielu lepää ilman ärsykkeitä. Ärsykkeillä en tarkoita sitä, että muut ihmiset olisivat erityisen ärsyttäviä, vaan sitä, että on hyvä ettei koko ajan tarvitse reagoida. Haluaisin, tai tarvitsisin olla sellainen, että reagoin hitaammin, olla enemmän omien rajojeni sisässä, tarkkailla, tulla reaktioideni kanssa oman kuplani sisältä ulos vain tarkoituksella ja harkiten. Jotenkin olen päätynyt rooleihin, joissa nopea reagointi on luontainen tapa toimia.

Haluan uusia rooleja.

Tai en minä tiedä haluanko mitään. Miksi koko ajan pitäisi haluta jotain. Olen kyllästynyt kaikkeen, haluamiseenkin.

Olen tarkkaillut kyllästymiseni astetta, niin kuin muitakin mieleni liikkeitä, sairaalloisella intensiteetillä nyt kun siihen on tilaa ja mahdollisuus, yksin, ilman ärsykkeitä, vähän kuin laboratorio-olosuhteissa. Olen onnistunut kyllästymään jo joihinkin toimintoihin, joita olen käyttänyt viilentämään aivojani ylikuumentumistiloissa. Kody Brown, hänen neljä vaimoaan ja 18 lastaan eivät jaksa enää kiinnostaa minua. Eivät vain kiinnosta. Se on kummallista, koska luulen, että elämässäni on tylsempiäkin harhauttavia ajanvietteitä. Purin 2000-palaisen palapelin alun pois ruokapöydältä, ensin väliaikaisesti ja hyvästä syystä, mutta en ole laittanut sitä siihen takaisin. Pyöräileminen. Pyöräilen silti, koska minun on pääsemän paikasta toiseen.

Vähän väliä luulen, että nyt liike loppui, ja vihdoin olen jollakin tasaisella alustalla. Sitten taas horjahdan tai luisun liian kovaa. Alan kyllästyä erityisesti tämän havainnointiin.

Mutta kyllä minä hieman luulen, että nyt olen jonkinlaisessa suvantokohdassa, jossa veden pinnan liikkeet ovat niin olemattomia, että voin erottaa, jos pohjasta nousee jotain virtausta, kirkasta vettä vedenalaisesta lähteestä tai johonkin ilmataskuun jäänyt kupla, joka vihdoin pulpahtaa pintaan. Tai asioita, jotka riittävän kauan aikaa mädäntyessään nousevat pintaan kaasunmuodostuksen takia.

Näen painajaisia. Niitä samoja, joissa tiedän, että vieras sivilisaatio tulee maahan. Vihdoin muutkin näkevät ne alukset. Teemme ruokaa yhdessä, ja yritämme sovitella kulttuurillisia eritapaisuuksiamme yhteen. Hekin yrittävät kovasti, mutta ovat ilmeisesti katsoneet televisiotamme joskus 80-luvulla, ja olettavat tuotetun viihteen olevan jotenkin vakavampi ja määräävämpi asia, kuin miten me sen ymmärrämme. Paljon kiusallisia tilanteita. Heillä ei ole lainkaan huumorintajua! Tämä havainto saa minut unessani todella väsyneeksi ja surulliseksi - voiko sellaista kasvattaa, jos ei ole edes maasta kotoisin?

Tunsin ahdistusta.

Toisessa, tai oikeastaan ensimmäisessä painajaisessani kuulin, että minulla on syöpä, ja että kuolisin siihen. Kävin lakonisesti läpi joitankin tyhjänpäiväisiä hoitotoimenpiteitä. Päivät kuluivat, seisoin ulkona, hengitin ja mietin, että maailma on kaunis ja minun pitäisi nauttia siitä, ja siitä, että olen elossa, mutta kun olen niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ihan niin kuin hereilläkin. Mietin, että päiväni menevät hukkaan, vaikka tietäisin niiden määrän olevan rajallinen. Tunsin raivoa, miksi en jaksa alkaa vain nauttimaan kaikesta. Ehkä tuossa kohdassa tajusin, että näen vain unta, mutta en ollut varma, onko sillä oikeastaan niin väliä.

En miettinyt, että miksi juuri minä, tai että tämä on epäoikeudenmukaista. Ajattelin, että sen diilinhän minä tein - että saisin huolehtia lapseni isoiksi asti, ja nythän olen sen tehnyt.

Aamulla luin kännykkäni iltasanomista, että Mervi Tapolalla on syöpä.

Ei pitäisi varmaankaan katsoa niin paljoa American Horror Showta, jossa tehdään erinäisiä sopimuksia paholaisen kanssa.

Pitänee siirtyä Netflixissä kirjaimeen B.

Viime viikolla oli kyllä paljon elämää ja viihdettä iltaisin. Tiistain tanssin tangoa, ja se oli kohtalaisen mukavaa. Kävelin kotiin, vahingossa, ja jalkoihin sattui koska minulla ei ollut kunnollisia kenkiä. Tunsin jonkinlaista selviytymisen riemua, samanlaista kuin nuorena, että olen ihan vain omien jalkojeni varassa, ja pärjään. Pääsen kotiin, en ole avuton. Viime metreillä iski kyllä armoton vessahätä, mutta selvisin silti voittajana.

Keskiviikoksi sain kutsun suorittamaan ennaltasuunniteltua tehtävää, jossa piti ratkaista monia pulmia päästäkseen pois lukitusta huoneesta. Se oli viihdyttävää, nyt osasin hieman rentoutuakin ja nauttia tilanteesta, en vain suorittaa, kuten viime kerralla. Sain olla vähän eri roolissa.

Torstaina nautin kulttuuria. Race Horse Company. Pidin kovasti. Se oli viihdyttävää, rosoista, hauskaa, tyylikästä, ajatuksia herättävääkin. Miehiä oli mukava katsella, he olivat sympaattisia ja eivät liian harkitun viehättäviä. Taito tai suoritukset eivät sinänsä kiehdo minua tuossa muodossa, mutta läsnäolo kyllä. Temput antoivat heille syyn olla esillä ja kertoa tarinoita, ja niitä oli mukava kuunnella.

Eilen oli hauska päivä. Pyörin kaupungilla Kaunomielen kanssa. Hän löysi tarpeellisia asioita, kuten uuden kukkamekon. Minä ostin -30% alennuksesta olkalaukun, jota olen jo usein käynyt silittelemässä liikkeessä. Sellaisen, joka on suhteellisen ekologinen, sopivan pelkistetty, näppärät mittasuhteet, jotta sen kanssa voi tanssia kiivaitakin pyörähdyksiä, jos tanssilattialle asti pääsen. Sitten söimme kaikkea hyvää ja katsoimme kaksi jaksoa ensitreffejä alttarilla. Nauroimme ja kiljuimme inhosta.

Tänään minulla on iso ämpäri viileää vaniljavanukasta, yksinoloa, ja ajatus tuntuu mukavalta. Houkuttelevalta. Saan tehdä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään. Jaksaisimpa valita noista jomman kumman.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Jos nyt en niin en mene ollenkaan.

Minun on ylipäänsä vaikea kuunnella itseäni. Pienimmästäkin risauksesta tapanani on siirtää huomioni itseni ulkopuolelle, kuuntelen, mitä muut minulta odottavat, miten minun pitäisi reagoida, mihin voisin reagoida. Mihin voisin siirtää huomioini.

Silti minä tiedän, että olen jääräpäinen, itsepäinen, uppiniskainenkin, enkä halua tehdä asioita, jotka eivät tunnu minusta oikeilta. Enkä puhu jostain yleisestä moraalista tai oikeudentajusta. Aika harvoin arjessa on asioita, jotka vaativat valintaa mustan ja valkoisen väliltä. On vain rajaton määrä eri värejä ja sävyjä, eikä aina ole edes hyväksi valita vain omia suosikkejaan.

Minun on edelleenkin vaikea pysähtyä hetkeen, tarkoituksella, paitsi vahingossa, kesken jonkin tekemisen. Nyt kun minulla on enemmän tilaa aika-avaruudessani, harjoittelen tätä taitoa. Kuuntelen sisäänpäin. Jos en kuuntele, ruumiini, joka on ilmeisesti liittoutunut mieleni kanssa, ja toimii sitä suojellen, kieltäytyy yhteistyöstä.

Mikä on se osa minusta, se ulkoinen ja näkyvä, joka toimii minua vastaan? Minusta tuntuu, että se käy ohuemmaksi, ja kasvan sisältä kohti ulkoreunojani.

Yhtenä päinvänä, yöasussani, mieleni teki kieriä matolla, venyttää ruotoani ja kieputella selkääni joka naksahteli ja antoi vihdoin periksi. Ovikello soi. Nousin, avasin oven yllättyneelle kiinteistöhuoltohenkilölle. En ole varma, haluaisiko hän itseään kutsuttavan neidoksi, joten en tee niin. Tutkimme sitten yhdessä vesimittarini toimintaa. Isännöitsijäni on huolissaan kuuman veden kulutuksen vähyydestä taloudessani.

Vettä kuluu vähemmän, kun on yksin. Pesu- ja tiskikone pyörivät harvemmin. Luulisin, että ne ottavat veden sisuksiinsa kylmänä, ja lämmittävät sen sitten itse sovittuun lämpötilaan. Tiskaan käsin äärimmäisen harvoin. Kun käyn suihkussa (tätä tapahtuu useammin kuin harvoin), hana on äppösellään kylmän suuntaan, koska jostain syystä täällä kolmannessa kerroksessa vesi on aamuisin aina kumminkin kuumaa. Ehkä mittari laskee senkin kuuman veden kylmäksi.

Ehkä tuokin on merkki elämäntoimintojeni hidastumisesta, että taloyhtiön isännöitsijä huomaa, ettei putkissani enää virtaa kuuma vesi.

Kuuntelin eilen Kauko Röyhkää. Hän soittaa kitaraa melko keskinkertaisesti, toki vallan toimivasti. Hän laulaa melko viitteellisesti. Joku voisi sanoa huonosti. Olin melko kaukana lavasta, enkä saanut sanoista tai välispiikeistä juurikaan selvää. Tunne välittyi silti, haileana, haikeana. Oli mukavaa olla paikalla, pysähtyä siihen hetkeen, jossa läsnä ja framilla on ihminen, joka varmaankin välittää ja on kiinnostunut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, koskapa on saanut framilla olosta elantonsa koko ikänsä, mutta silti on aito ja semmoinen kuin on. Huono laulaja, hurmaava mutta vanhentuva, herkkä ja irstas.

Olen nähnyt häneltä paremmankin keikan. Joissain kohtaa biiseistä löytyi intensiteettiä. Vieressäni oli mies, joka itki, kun Kauko lauloi Lauralle. Sitten hän lähti pois, kesken keikan. Minä olin utelias, mikä oli hänen tarinansa, kun siihen liittyi noin iso tunne.

Alan väkisinsyöttää itselleni musiikkia. Se voi auttaa minua olemaan enemmän sellainen kuin haluan olla. Se on minun sydän-keuhko-koneeni silloin, kun en itse jaksa hengittää.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Songs to listen while cleaning.

Jäin tuijottamaan, kun kollega vaihtoi kopiokoneeseen värikasettia. Se on iso kopiokone, ja siihen mahtuu paljon väriainetta. Hän asetteli käytetyn värisäiliön huolellisesti laatikkoon uuden, juuri koneeseen vaihtamansa tilalle, ja ihastelin tuotteen mittavaa uljautta. Siinä jää esim. Airamin 1,6 litran termari ihan kevyesti toiseksi. Kasvoni saattoivat paljastaa kupeitteni synnilliset ajatukset.

Kuvitelkaa nyt Nelson Muntz:


Ha ha - Yksin kotona osa kaksi!


Muuten menee jo tasaisemmin. Paitsi välillä ei.

Olen yrittänyt jaksaa asioita. En ole erityisesti jaksanut, mutta kai se on ymmärrettävää. On ollut paljon kaikenlaista. Väsymys on kiertynyt ympärilleni kireänä siimana vuosi toisensa jälkeen, ja nyt kun yhtäkkiä on vähemmän asioita kiskomassa sitä siimaa vielä kireämmälle, pystyn pikkuhiljaa alkamaan keriä itseäni auki. Sitä vain on kamalan paljon. Jo yli kahdenkymmenen vuoden äitiyden ajaltakin. Vaikka se onkin ollut minulle valtavan tärkeä ja onnellinen asia, että olen saanut ja saan olla äiti. Väsyttää silti.

Asun oikestaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Siinä on puolia, joista pidän, mutta en tiedä, sopisiko tämä minulle pidemmän päälle. Joka tapauksessa minun pitäisi olla vähän parempijaksavainen nauttiakseni elämästä enemmän, missään muodossa.

Varmaan kuukauden ajan, jo kesällä siis, kävin tämän tästä taivastelemassa Diivan asumattoman huoneen ovella, että tämä pitäisi muuttaa vierashuoneeksi. Aina kun kävin hönkäilemässä ovella aikeitani ja tuntemassa samanaikaisesti suurta voimattomuutta tarttua toimeen, jonkin ajan kuluttua peili tai taulu putosi seinältä. Voi sitä sirpaleiden määrää. Diivan huoneen yksi seinä oli aika lailla täynnä erilaisia tauluja, sellaisella tarranauhateipillä, joka on kuulopuheiden mukaan äärimmäisen tukevaa ja kestävää.

Ehkä epätoivoni on erityisen syövyttävää laatua, ja tarronauhojen liimapinta korroosioitui pilalle hönkäyksistäni? Enemmänkin luulen, että kotikummitukseni Annikki, hän joka paheksuu montaa muutakin asiaa tässä asunnossa, tuskastui toimertumattomuuteeni ja päätti pistää töpinäksi.

Siivottuani sirpaleita ensin useita kertoja keräsin lopulta taulut pois, tyhjensin huoneen kokonaisuudessaan ja sain kuin sainkin sinne rahdattua parisängyn, jossa nuoriso-osasto on jo yöpynyt leppoisan leffaillan jälkeen. Huone näyttää niin pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, että hetken mietin, josko itse muuttaisinkin sinne. Sitten mietin, että tämä uusi huone ei enää näyttäisi pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, jos siellä olisi kaikki pukeutumiseeni, ehostamiseen, frisyyriini, ja muuhun henkilökohtaiseen huoltooni tarvittava välineistö hujan hajan, kuten se aina on huomattavasti suuremmassa nykyisessä makuuhuoneessani.

Kaunomieli sanoi, että minähän voisin nukkua yhdessä huoneessa ja pukeutua toisessa. Kas - niinhän minä voisinkin.

Olen silti nukkunut entisessä huoneessani.

Olen myös vahingosta viisastuneena ihan vain hipihiljaa mielessäni miettinyt kaikenlaisia konmarilaisia ajatuksia maallisen omaisuuteni suhteen. Siksi hiljaa, ettei Annikki vaan innostu alkamaan tavaroideni vähentämistä vaikkapa tekemällä vähäisiä kodinkoneitani käyttökelvottomiksi. Annikin bravuuri ovat kaapinovet. Erityisesti ne eivät aukea miesvieraille, joita hän paheksuu, siveä ihminen kun on.

En ole tehnyt mitään konkreettista konmarin suhteen, mutta olen vaellellut kuitenkin pääni sisäisissä huoneissa, yksin, hajamieliesesti, kuin etsien jotain. Avasin vahingossa pari kaapinovea joiden olemassaolon olen ilmeisesti unohtanut. Ne oli tungettu niin täyteen romua, että sitä kaatui päälleni, kopsahteli päähän ja olkapäihin ja sinkoili sinne tännne, kerralla aika paljon, menetin tasapainoni ja kompastelin ja konttasin lattialla rojun seassa. Kun tarkastelin rojuja, aloin epäillä, että ne olivat ehkä unohtuneet sinne ex-mieheni ajoilta. En enää muista, mikä kuuluisi oikestaan hänelle, mikä on ollut minun omaani jo lapsuudesta. Mitä hän antoi minulle, mitä hankimme yhdessä.

En minä voi kattaa pöytää tuollaisilla uuden miehen kanssa.

Konmarilaisittain minun pitäisi laittaa kaikki tuo roina keskelle lattiaa, ja miettiä tavara kerrallaan, tekeekö se minut onnelliseksi, ja pitää vain ne, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen melko varma, ettei juuri mikään tuosta tee. Olin luullut, ettei tuota rojua enää ollut. Oikeasti olin luullut siivonneen jo nuo sotkut. Mutta jos nytkin kuvittelen, että niitä ei oikeasti ole, että heitän ne vaan pois lajittelematta, ne varmasti taas jonain päivänä löytyvät jostain komerosta jonka varomattomasti aukaisen. Ehkä siellä on seassa uusia painavia patoja ja kattiloita.

En jaksaisi taas siivota.

Paljoa muuta en ole jaksanut. Paitsi pyöräillä töihin, aina jos ei sada. Joskus pyöräily on raskasta. Joskus tajuan, että tässähän on päivän paras hetki. Se tuntuu jokseenkin kerettiläiseltä ajatukselta, jos on menossa työpaikan suuntaan. Mutta ehkä se on pieni merkki sellaisen taidon karttumisesta, kuin hetkessä eläminen.

Yhtenä päivänä menin töihin, mutta unohdin housut kotiin. Tai siis ei se ihan niin mennyt. Luulin vakavissani, että minulla olisi asialliset, mustat jameshousutyyppiset lahjekkaat töissä odottamassa minua edelliseltä päivältä, kun ei niitä kotoakaan löytynyt. Mutta ei ollut. Vietin päivän töissä pyöräilyyn käyttämissäni legginsseissä ja pitkässä paidassa. Legginssit näyttävät minulla kalsareilta. Tunnen edelleenkin pientä järkytystä ja häpeää alennustilastani.

Olen katsonut netflixiä, aivan valtavasti. Oikein ahminut. En ole samalla koko ajan syönyt jotain. Yritän pystyä katsomaan netflixiä tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, etten tee jotain muuta. Oikeastihan siis en jaksa tehdä mitään muuta, joten miksen sitten katsoisi netflixiä. Mutta jos täällä olisi joku muu kanssani, en kehtaisi vain könöttää sohvassa ja katsoa.

Americans on yksi suosikkini. Aihepiiri ei niinkään kiehdo, kylmä sota ja vakoojat, ja neljännellä tuotantokaudella jo vähän keinotekoisesti kieputtuneet psykologiset jännitteet hahmojen välillä. Pidän joistakin sarjan näyttelijöistä, mutta erityisesti pidän siitä miten 80-luvun alku on siinä saatu sisustettua ja lavastettua juuri sellaiseksi kuin sen muistankin. Ei yliampuvasti. Jotkin asut ovat kauniita, jotkin koomisia. Kaikki näyttää siltä, että ne oikeasti kuvastavat henkilöhahmojensa persoonaa, ja ovat realistisia. Mutta voi kaikkea sitä ruskeaa, ruskeaa, vaaleamman ruskeaa ja tummemman ruskeaa. Ja muita tunkkaisia värejä, kuten maksanpunaista ja okraa. Paitsi jotkin psykedeeliset väriläikät 70-luvulta tai kauempaa. On hellyttävää katsoa tuota omien 80-luvun alun lasieni läpi ja muistaa, tietyt asiat silti näyttivät moderneilta ja ylellisiltä, vaikka ne nyt ovat niin aneemisia.

Naiset pukeutuivat enimmäkseen tätimäisesti. Ei ollut niin paljon erilaisia tyylejä. Oli puolihameita ja silkkipuseroita. 17-vuotiaat pukeutuivat leninkeihin, jos halusivat näyttää aikuiselta.


Elektroniikka oli usein vaaleanruskeaa muovia. Ei valkoista, ei mustaa, vaan sellaista luotettavaa beigeä. Mietin, pitikö sen olla vaaleanruskeaa siksi, että se muistuttaisi materiaalina puuta. Jykevää, luotettavaa, konservatiivista. Menee kaupaksi paremmin kuin nykyajan hömpötykset.



torstai 17. elokuuta 2017

Linja on huono nyt.

Luulen, että tunne-elämäni on jollain tapaa eheytynyt. Tunnen enemmän. Ihan tavallisia, tavanomaisia tunteita, jotka tulevat tunnettavikseni jokseenkin ennalta-arvattavassa järjestyksessä. Ennen käytin paljon enemmän energiaa siihen, että pingoitin itseni, jännitin henkiset lihakseni niin, että en oikeasti tuntisi niin paljon. Että maha ei kääntyisikään ylösalaisin vuoristoradassa tai enterprizessa. Että selviäisin mahdollisimman vähällä tuntemisella. Etteivät muut näkisi, mitä ja milloin tuntuu.

Nyt sitten tunnen. Menen lujaa ylös ja alas, olen ämpärin pohjalla enkä näe ympärilleni, tai niin korkealla, etten uskalla katsoa alas. Tämä on varmaan yhtä ihailtavaa, nautinnollista ja hyödyllistä kuin hampaiden paikkaus ilman puudutusta. Lisäksi ärsyynnyn jo siitä ajatuksesta, että joku muu, jossain muualla, pystyy ihan vain teoreettisesti tilannettani tarkastelemalla arvaamaan ihan oikein, mitä todennäköisesti juuri nyt tunnen. En olekaan lainkaan niin ainutlaatuinen kuin haluaisin olla.

Olen edelleen ollut väsynyt. Olinhan minä niin olettanutkin, mutta joiltain osin ripeänä ja kärsimättömänä ihmisenä kai luulin, että viikon-puolentoista lepo (tosin töitä tehden, melko kuormittavana sesonkina) riittäisi. Että nyt olisin vireä ja jopa vähän pitkästynyt, naksuttelisin sormiani, että mille sitten aletaan. Nyt tänne sitä kulttuuria ja sosiaalista elämää ja jotain luovaa tekemistä ja itseni kehittämistä. Niin ja kaapit voisin taas siivota.

Ei ole vielä sellainen olo. Olen ihan litka, itken pienestäkin aiheesta. Toissapäivänä en jaksanut olla jalkeilla, ja ihan vähän vain laitoin itseäni vaakatasoon neljän maissa iltapäivällä. Heräsin kuudelta puhelinsoittoon. Puhelin, täytin pyykkikoneen. Tyhjensin pyykkitelineestä kuivat. Käteni tuntuivat raskailta. En jaksanut kannatella silitysrautaa, vaan menin jälleen vaakatasoon. Näin mm. unta, että nousin sängystä ja astuin vahingossa villapaidan sisään ryömineen kissan päälle, ja se meni pahasti rikki. Puoli kymmeneltä heräsin kun muistin, että pyykit pitää laittaa kuivumaan. Kymmeneltä olin valmis yöpuulle. Aamulla en olisi jaksanut herätä.

Ihan tyypillinen päivä. Herään, pyöräilen, työskentelen, pyöräilen, luen, nukun. Välissä tirkistelen polygamistien draamakäsikirjoitettua tosielämää. Ja ensitreffit alttarille. Viime aikoina olen jättänyt ohjelmia kesken, kun ei jaksa kiinnostaa. Nukun.

Juon myös paljon vettä. Kävin verikokeissa, ajatellen, että jos tähän mielentilaani olisi helppona laastari-ratkaisuna vaikkapa 2-tyypin diabeteksen hoito. Mutta ei tämä nyt siltäkään näytä. Hemoglobiininikin on 144. Kaupan päälle sain ensimmäistä kertaa elämässäni tietää kolesteroliarvoni. Olen aktiivisesti vältellyt valaistumista tämän aiheen suhteen.

Empiirisen, suppean koe-eläintutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että maailmassa ei joko ole kummoistakaan oikeudenmukaisuutta, tai sitten voin, pekonin, kananmunien, kahvin, punaviinin, suklaan ja jäätelön syönti on ihmiselle hyväksi. Kolesteroliarvoni olivat vallan ok, ainakin oman tulkintani mukaan. En ole vielä kuullut lääketieteen ammattilaisen mielipidettä asiaan.

Olen yrittänyt antaa itseni olla ja vain tuntea ja tasoittua. Itkeä, vaikka se jo tympii. Toisaalta olen myös tarkastellut ja miettinyt asioita, koska enhän minä osaa olla niinkään tekemättä. Kääntelen ja vääntelen, katselen joka suunnasta, yritän ratkaista itseäni kuin jotain kiehtovaa arvoitusta. Näillä töin olen alkanut törmätä jatkuvasti aiempaa tavanomaisimpiin ratkaisumalleihin.

Joku sanoi, että päätät vain olla ajattelematta, niin on parempi olo. Päätät itse mitä ajattelet, miten haluat aikasi viettää. Kivoissa ajatuksissa vai ikävissä. En ole tuon koulukunnan naisia. Ehkä en vain halua olla iloinen ja pirteä.

Tänään vihdoin tajusin, mikä minua tässä parisuhdetilanteessani näin surettaa. Kaikkihan on meillä periaatteessa ihan hyvin, joten en ole oikein ymmärtänyt, miksi olen niin hädissäni, surullinen ja itkuinen. Kuvittelin että olisin jotenkin toisenlainen tämän erossaolon aikana. Käytännöllisempi, toimeliaampi. Kun kerran olen aina pärjännyt niin hyvin yksinkin, miksi tämä muka olisi minulle yhtään näin vaikeaa? Olen todistetusti hyvä eroamaan, ja tämähän ei ole edes ero, ainoastaan väliaikainen tilanne. Ja silti olen näin väsynyt ja mieli maassa, tihrustava, tympääntynyt, valittava mankuja.

Erojen jälkeen minä olen ottanut reippaasti uuden suunnan, jättänyt vanhaa taakse ja päättänyt, että nyt saan elämältä tilalle jotain uutta. Erot ovat olleet minulle mahdollisuuksia parempaan elämään, koska aiempi parisuhde on muuttunut sietämättömäksi.

Nyt sitten minulla oli hieno rakkaustarina, vasta aluillaan, eikä ollut mitään syytä päästä siitä olosuhteesta pois. Tai onhan se tarina vieläkin, ja rakkaus. Mutta olosuhde kuitenkin aivan yhtäkkiä viety minulta pois. Se vaan ei ole täällä, se ei juuri nyt jatku. En elä sitä tarinaa eteenpäin juuri nyt, mitään ei rakennu. Kaikki odottaa, riippuu jossain välitilassa, jatkuakseen uudestaan, sitten joskus. Samaan aikaan muistoni haalistuvat ja rapistuvat. En enää muistakaan mitä hän sanoi silloin kerran, kun teimme yhdessä lasagnea. Vai teimmekö oikeasti? Hätäännyn.

Ehkä minulla on oikeus olla juuri nyt vähän kynsille lyöty. Näen hänestä tänne asti vain ohuita heijastuksia, mutta en oikein tavoita. Olen täällä yksin, tyhmien, itkuisten ajatusteni kanssa, ja huolestun, näkeekö hän minusta nyt vain heijastuksen tästä. Heijastuksen tiskirätistä. Miten viehättävää.

Muutama ihminen on maininnut sanan etäsuhde. Että onko teillä nyt sellainen. Tai että teillä on nyt sellainen. Sekin ärsyttää minua. Että joku muu kuin minä osaisi määritellä, niputtaa ja nimetä minulle tämän tilan ja olosuhteen, kun en itsekään ole sitä vielä ymmärtänyt. En vielä tiedä mitä etäsuhde tarkoittaa, ainakaan minun tilanteessani, minulle, minunlaiselleni ihmiselle. Minulle suhde toiseen ihmiseen ei ole jotain sanoilla tai sopimuksilla tai teoilla ja rutiineilla määriteltävää, vaan se on se tapa jolla olemme samassa tilassa, miten ajatuksemme lomittuvat. Se on sitä, mitä toinen säteilee, ja miten minä otan sen vastaan. Se on läsnäoloa, ei sellaista "minä kuuntelen sinua aidosti" -läsnäoloa, vaan ihan vain sitä "minä olen"-läsnäoloa. Jotain hyvin hahmottumatonta, jatkuvasti ilmassa väreilevää väriä ja tunnetta. Sellainen ei kovin hyvin välity lyhyinä sanoiksi tiivistettyinä viesteinä. Hymiöinä. Rakeisena kuvana ruudulla. Tai en ehkä vielä ole vain oppinut, miten näitä haileita heijastuksia tulkitaan tunteiksi asti. Pelkään, että jos minun on pakko käyttää niin karkeita ja huonoja työkaluja kuin sanat, rikon jotain vahingossa.

Uskon, että opin ja totun.

torstai 10. elokuuta 2017

Carry on my wayward son.

Viimeisen yhteisen viikonlopun huuruinen endorfiinitrippi on enää muisto. Hieno ja tarpeellinen sellainen. Sitten oli pari hankalaa päivää, odotuksen vielä kiristyessä ja painaessa minua kuin päälläni olisi jatkuvasti ollut 7000-litraa vettä sisältävä isohko muovipussi. Valitin asioista, joko ääneen tai sisäisesti. Oikeasti olisin halunnut antaa ulospäin sen mielikuvan, että olen tyyni, zen, suorastaan mystisen tasapainoinen sisäisen viisauden tihkuessa ihohuokosistani ja luotan siihen, että asiat menevät niinkuin tarkoitus on.

Sitten hän lähti. Otin neuvoa-antavan kierroksen miesraadin kanssa. Se ei ollut suunniteltu juttu, kävelin vai ohi ja heitä oli paikalla. Katselin terassilla olevia ihmisiä Gina Tricoon alle kahden euron sophialorenlasieni läpi, ja hetken ehkä vähän nautinkin siitä, että olin vain minä, ihan niin kuin ennenkin. Olin tallessa, vaikka koko kesän olenkin käpertynyt jonnekin lapsiperhe-elämävyöhykkeelle, joka on minulle näennäisen helppoa ja kotoista, mutta joskus pelkään katoavani. Yrittäväni niin liikaa olla järkevä ja aikuinen ja tilanteen yläpuolella, etten ota itselleni tarpeellista tilaa, vaadi sitä huomiota mitä minä tarvitsen. Teen muille vähän liian helpoksi olla ottamatta minua huomioon.

Tämän jälkeen touhusin pari päivää melko maanisesti, leivoin ja laitoin ruokaa, koska siihen oli hyvä, normaaliin vuosirytmiimme kuuluva syntymäpäiväsyy. Siirtelin huonekaluja, ajattelin, että nyt järjestän kaiken.

Lähes viikkoa myöhemmin kaikki on vielä järjestämättä. Osa huonekaluista on hassuissa paikoissa, koska en voi siirtää niitä paikoilleen ennen kuin olen siivonnut lattialta puoli kiloa paperisilppua, joka löytyi edellistä huonekalua siirrettäessä. Se on jäänteenä siitä kun kotonani oli maanisesti askarteleva lapsi. No en ole siivonnut.

Sitten loppui kesäloma, ja kuvittelin, että siirtyisin töiden alkamisen myötä sulavasti arkisemmalle ja käytännöllisemmälle rutiinivyöhykkeelle. Olisin ehkä vielä tiistaina hieman "overwhelmed" työperäisesti, mutta siitä se sitten lähtisi rullaamaan, etsisin niitä rutiinejani ja polkisin hissukseen arkea eteenpäin kuin mummo sunnuntaipyöräilyllä. Viikko toisensa perään. Alkaisin syödä aamupalaa. Etsisin jonkin kivan venyttelyjumpan, jossa kävisin viikottain. Kävelisin ja pyöräilisin. Näkisin ystäviä sopivasti. Kirjoittaisin ehkä. Siivoaisin kaikki komerot jälleen. Laihtuisin varmasti ainakin 15 kiloa, ja sitten vielä jouluna äkkiseltään puoli kiloa lisää, kun ajelisin pois puoli vuotta kasvattamani säärikarvat. Nythän moiselle ei ole mitään tarvetta.

No ei se ihan niin ole mennyt. Ensinnäkin overwhelmed on alueena laajempi ja kartoittamattomampi kuin muistin. Vähän kuin Siperia. Toiseksi, se 7000-litraa haaleaa vettä on edelleen päälläni. Makaan suuren osan ajasta sohvalla, ja kyyneleet valuvat silmästä toiseen ja sitten sohvalle koska olen sivuttain vaakatasossa. Ehkä se pussi tihkuu.

Kun tulen iltaisin kotiin, täällä on aika lailla aina jompi kumpi tyttäristäni. Ensin ajattelin, että se on sattumaa, mutta tänään toinen ilmestyi paikalle ja kertoi reippaasti, että meidän pitäisi syödä jotain. Ja että tarvitsenko kaupasta jotain. Kuten kahvimaitoa. Sanoin, etten tarvitse, koska se kuitenkin taas loppuu, ja sitten ole pettynyt kun en saakaan enää maitoa kahviini. Että olen opetellut juomaan kahvin mustana siis.

Sain palautetta asenteestani.

Jääkaapissani kaikuu, mutta pakasteesta ja kuivakaapeista löytyy vielä elintarvikkeita joilla voisi ruokkia vaikkapa suurinpiirtein 23-henkisen polygamistiperheen n. puolen vuoden ajan, joten en näe tilanteessa mitään hankalaa.

Toissa-aamuna olin kyllä jäädä kotiin, koska en löytänyt kaapistni juuri tiettyä t-paitaa, sellaista mustaa, miesten L-koon mainospaitaa (tosin aihe, jota mainostan mielelläni), jonka olisin pukenut päälleni pyöräilläkseni töihin. Se on mukavan väljä mahan kohdalta, musta, ja myös pyöräilyasennossa niin pitkä, että tiedän varmuudella ettei pikkuhousujeni yläreuna näy. Minulla on niitä ainakin kaksi, ja vain yksi oli laskujeni mukana pyykissä. Vaikka kuinka yritin, en vain mitenkään voinut kuvitella suorittavani puolen tunnin työmatkaani missään muussa paidassa. Työpaikalla vaihtaisin totta kai asua. Pengoin kaappieni sisällöt lattialle. Kaivoin talvivaatevaraston esiin (iso kestokassi komerossa), ja riepotin sen varaston makuuhuoneeni lattialle. Ei vieläkään toivoa. Pengoin uudestaan lipastoni, heittelin tavaroita lattialle. Aloin tajuta, että saattaisin jäädä tähän limboon lopuksi päivää, jollen tekisi jotai epätoivoista. Pengoin likaisen paidan pyykkikorista. Iltapäivällä muistin, että kesän alussa olin kerännyt kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka muistuttavat minua töistä, laittanut ne mustaan jätesäkkiin. Olin unohtanut koko säkin, ja ne vaatteet. En ole varma missä säkki on. Olen vallan tyytyväisenä ja mitään ongelmaa huomaamatta kulkenut töissä kesälomavaatteissani jo neljä päivää.

No, talvivaatteeni ovat edelleen budoaarin lattialla (pyykkikorin sisällän vieressä), joten siitähän ne on helppo pikkuhiljaa ottaa käyttöön sään niin vaatiessa. Ehkä sillä ei ole mitään väliä, mitä minulla on kulloinkin päälläni.

Muutamana päivänä olen itkenyt aika paljon. Ja sitten yrittänyt järkeillä miksi. Ei ole mitään järkevää syytä. Kaikki on hyvin, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minä jos kuka osaan olla yksin. Minä en tarvise parisuhdetta tekemään arjestani mielekästä. (Tänään kyllä olisin tarvinnut miestä, pahasti. En saanut tiskiharjan tummunutta vaihtopäätä irti varresta.) Tottakai tässä tilanteessa on normaalia enemmän riskejä sille, ettei tämä parisuhde kestäisikään. En minä riskejä pelkää, ero nyt ainakin on asia, josta minulla on kokemusta. Ainoa keino välttää ne riskit olisi erota varmuuden vuoksi jo heti, ja se olisi varma tapa hävitä. Olen tehnyt juuri niin kuin halusinkin tehdä. Ei ole mitään, mitä voisin tai haluaisin korjata.

Minulla ei ole tälle itketykselleni mitään sanoja. Ei ole mitään ristiriitaa, ei mitään asiaa jonka voisin järkeillä pois. On vain se tunne, että minä olen surullinen. Luulen, että minulla on elämäni ensimmäistä kertaa ikävä, oikein kova ikävä, pelkästään koska toisen läsnäolo ei ole tässä. Se on ihan vain pelkkä tunne ilman sanoja. En ole tottunut näin yksinkertaisiin tunteisiin.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Merien yllä savuavat sydämet.

Aallot hakkaavat minua rantakivikkoa vasten, loputtomasti, hakkaudun ja odotan, että jossain vaiheessa sinkoudun viimeisen kerran kivien päälle. Tai ehkä tämä on meri, jossa on vuoksi ja luode, ja jäänkin ihan hiljaa vain paikalleni räpiköimään meriheinäsotkun sekaan kun aallot vetäytyvät pois.

Jos se on vuorovesi, se tulee takaisin.

Mutta enhän minä valita. Olen onnellinen, kun voin kokea jotain tällaista. Paiskautumista. Tämä on jotain muua kuin arkea, jotain hyvin ei-varovaista.

Ja minä luulen vain odottavani sitä arkea, jossain kaukana tulevaisuudessa, enkä oikeastaan edes vieläkään tiedä mitä se tulee sitten olemaan, kun se ei muodostu enää vain omista rakennustarpeistani. Ehkä siinä on enemmän kitaransoittoa. Muurahaisiksi mytättyjä pitkiä partakarvoja ikkunalaudoilla.

Tällä välin, vaikka aika on niin rajallinen, sain parin vuorokauden mittaisen rauhoitetun alueen jossa olla vain kahden, vaikka se tapahtuikin tuhansien ihmisten kanssa ja ystävienkin. Vaikka minulla onkin nyt niin pää täynnä itseäni ja häntä ja tätä tilannetta, etten oikein pysty havainnoimaan ympäristöäni. Keskittymään ja muistamaan. Tavallaan olen läsnä, mutta ehkä jossain muuassa ulottuvuudessa kuin täällä.

Eilen kävelin ulkona ja ihmettelin, miksei kukaan pidä minua kädestä. Voiko niinkin kävellä?

Nyt olen kuitenkin kyllästetty myös kulttuurilla.

Oli musiikkia, QStock, tuossa naapurissa. Koko saari on uudistettu, eli puusto pistettu matalaksi, vanha Paviljonki purettu. Hieman haikeaa. Maa oli pölyinen. Kaleva-lavan edessä haisi kovasti kanalalta. Kaikki vessat olivat yhteiskäytössä, mikä on melkoisen ärsyttävää näin naispuolisen henkilön näkökulmasta.

Turmion kätilöt oli uusi tuttavuus. Mahtipontista humppapunkkia, suomalaisella itseironialla. Jostain syystä tykkäsin heidän esiintymisestään kovasti, vaikka eihän tuota levyltä kuuntele pirukaan. Tai, no.

Danko Jones oli yllättävän kuivahko, tuotteistettu, sliipattu ja tylsä. Siirryin kuuntelemaan Mokomaa akustisena. Tässä vaiheessa olin liian kaukana, ja ääni siirtyi luokseni hieman hitaasti, joten tuo ei ollut kovin taianomaista. Sama ilmiö tapahtui Apulannan kohdalla, jolloin mätin proosallisesti perinteistä nyhtöpossuanostani naamaan olutteltan edessä, joten oma vika.

Kun Marilyn Manson aloitti, se vaikutti olevan etäistä kuraa vailla kutsuvaa tarttumapintaa, ja olimme väsyneitä, ja lähdimme pois. Keskityin ylipäänsä musiikkin ehkä hieman hatarasti koko tapahtuman ajan.

Lauantaina luulin ensin, etten ikinä jaksaisi nousta sängystä, mutta päädyimme kuitenkin katsomaan Pauli Hanhiniemen Retkuetta. Pauli lauloi jotain, ja katsoi minua, ja minä itkin leualta rinnalle asti, enkä kehdannut nostaa käsiäni pyyhkimään kasvojani, ettei takanani seisoja olisi huomannut.



Antti Tuisku oli notkea ja turhan monisanainen. Sataa tihuutti, ja sain tilaisuuden hetken käyttää hienoa sadeviittaani. Sitten se loppui, ja mietin, että olisinkohan ollut pettynyt, jos en olisi saanut tilaisuutta käyttää sitä.

Kuulin etäisesti monia muitakin bändejä. Eksyin vahingosta viisastumattomana Amaranthen keikalle, joka oli pinnallista ruotsipoppia etäisesti rock-henkisillä asusteilla. Ei hevimetallia lauleta avokkaissa, eihän? Parempaa levyllä, mutta en minä tuota oma-aloitteisesti kuuntele.

Tämä oli kuitenkin paljon parempi
. Pitää mennä katsomaan jonnekin uudestaan.

Alice Cooperin musiikkiteatteriperformanssin katsoin sentään pieteetillä alusta loppuun. Herra mestattiin giljotiinillä. Toivon olevani joskus tulevaisuudessa yhtä age-appropriate 69-vuotias. Pidin Alicen asenteesta ja läsnäolosta. Hän tuntui olevan siellä meitä varten, ei esittämässä rock-legendaa omaa egoaan pönkittääkseen.

Katsoimme ilotulitusta aidan vieressä ja söin lakritsaa ja tunsin olevani juuri oikeassa kohdassa.

Seuraavana päivänä, perinteisen aamiaisen, sohvalla makoilun ja kitaransoitolla hivellyksi tulemisen jälkeen siirryimme tahoillemme lastemme seuraan. Haalin molemmat tyttäreni ja Poika 2:n autooni ja päädyimme taidemuseoon.

Siellä oli melko laimea otos Ateneumin aarteistoa lainassa, satavuotiaan kunniaksi. Muutamia hienoja juttuja. Tai ehkä en vain ollut kaikelle hienolle nyt vastaanottavainen.

Opas selitti, että kuvat luonnosteltiin usein useammassa erässä. Että tuskin Akselikaan vei vaimoaan ykkösiin pukeutuneena kivikkoon tököttämään päiväksi, vaan luonnosteli kuvan taustan ja mallin erikseen. Hieno pyhähattu oli suorastaan kolmiulotteinen, samoin kuin Ainon valovoimaiset kasvot.

Alakerrassa, keskellä aulaa oli merenneito. Sen pyrstö muodosti suuren jalaksen, jolla se liikkui, keinahteli hiljaa silloin tällöin, ilmeisesti painopisteen vaihtuessa, pienen puisen sydämen naksuttaessa tummaa verta putkia pitkin pullosta toiseen. Tonnikalansuomuiset kädet liikkuivat, säpsähtelivät ja tavoittelivat, ja kun kyykistyin sen eteen ja katsoin silmiin, se yritti sanoa jotain, leuka liikkui. Se oli kovin kaunis ja hieman tuskainen ja puhui paljon omalla kielellään.

Kaunomieli taisi löytää sielunsisaren.

Teoksessa oli kai haluttu muun muassa tarkastella ihmisen ja robotin suhdetta. Se oli melkein pelottava ajatus, miten vahvasti tuolla robotilla oli persoona. Mutta oli siinä paljon muutakin.

Päivät kuluvat vääjäämättä loppuun, ajan kuluun ei voi vaikuttaa. Talletan ja säilön asioita. Minulla on tallessa jo aika paljon, ja yöllä avasin pullollisen muistoja sieltä alusta, kerroin hänelle salaisuuksiani. Ehkä ne paranevatkin vielä vanhetessaan.

Enemmän kuin ajan kulumista pelkään, että tämä pallo, jonka sisällä leijailee taikahippusia aina kun sitä vähänkin ravistaa, ehtii lipsahtaa käsistämme ja särkyä, ja jään tänne yksin sirpaleiden keskelle.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

I take it back.

Tällä kertaa kaaduin lomaan rähmälleni, tein vielä viimeisen väsyneen spurtin ja kompastuin maaliviivalle, joka oli kajastellut silmissäni tavoittamattomana jo vuoden alusta asti. Kunhan lomaan jaksaisin. Murjottaen kuitenkin lapsellisesti koska tiedän, että vaikka aika tikitti kohti lomaa, se myös tikitti samaa vauhtia kohti loman loppua. Jo ennen sen alkamista.

Loma koostuu erilaisista pätkistä. Suunnitelmista, joista osa toteutuu ja osa ei toteudu, mutta kaikki ne ovat vain askelmia kohti loppua, ja tänä vuonna en osaa olla ajattelematta sitä.

Minulla on väsyneenä paha tapa suorittaa asioita, eikä elää niitä. Jos olen väsynyt ja stressaantunut, suoritan. Loman alun taisin suorittaa, kun en vain muuta ole osannut. Ehkä minä vain voisin olla syyllistämättä itseäni siitä, että joskus vain suoritan, kun en muutakaan osaa. Enkä minä nykyisin mielestäni juurikaan suorita turhaan. Jotkin asiat vain on pakko tehdä. Tekisin itselleni vain hankaluuksia, jos heittäisin täysin lekkeriksi enkä suorittaisi välttämättömyyksiä. Niinkuin hampaiden pesua.

Yritän minä levätäkin, mutta olen ollut niin pohjia myöten väsynyt, että matka siitä pisteestä jossa lepään siihen pisteeseen, jossa lepo oikeasti vaikuttaa siten, että elvyn ja lataudun, on vielä mittaamattoman pitkä. Luulen, että edistystä tapahtuu koko ajan, mutta hyvin pikkuhiljaa. Joidenkin olotilojeni sävyt hieman kevenevät. Olen hieman rauhallisempi.

Kesälomani on silti jatkunut. Olen jaksanut asioita sen verran vähän kerrallaan, että ihan aidosti ihmettelen, miten koko vuoden olen jaksanut tämän lisäksi tehdä viitenä päivänä viikossa myös töitä.

Tänään tunsin itseni ehkä vihdoin ihan vähän tarmokkaammaksi kuin tätä edeltävinä päivinä. Laitoin tiskit koneeseen heti aamupalan jälkeen. Petasin sängyn. Imuroimme ja pyyhimme auton sisätilat, Valssimies ja minä. Suoristimme entisen työkaverini Tertun, samalla kauhoin sen juurelta kolme ämpärillistä multaa pois ja korvasin uudella (tämä hieman kesken, koska multa loppui ja piti käydä kaupassa uudestaan). Nyt tuo valtaisa vihreä ja elollinen olento vie olohuoneestani hieman vähemmän elintilaa, kun sen runko ei enää könötä 45 asteen kulmassa länteen.

Valssimies soittaa kitaraa. Kitaran taitavasti ja tilanteeseen sopivasti soittaminen lisää mieseläimen viehättävyyttä naiseläimen silmissä. Havaintojeni mukaan suurinpiirtein yhtä paljon, kuin käänteisessä tilanteessa tissit. Siis ihan vain tieto siitä, että naiseläin omistaa moiset kapistukset. Myhäilen tyytyväisenä, koska olen onnistunut houkuttelemaan sohvalleni kitaraa soittavan miehen.

Kunpa asiat pysyisivät juuri näin vielä pari viikkoa. Hyvällä tarkoitan sitä, että minusta tuntuu, että minä olen tasapainossa sen asian kanssa, että hän on olemassa. Sitten hän lähtee pois, pitkäksi aikaa, ja minä varmaan kestän sen ihan hyvin, etenkin, jos asiat jäisivät juuri näin. Epätasapainoa kestän huonommin. En vielä tiedä, miten tasapaino ja epätasapaino sitten vaihtelevat, kun toinen on niin kaukana, ettei voi koskaan olla samassa huoneessa, tai törmäillä vahingossa sokkeloisessa eteisessä, ja nähdä, miten toinen katsoo.

Kun loma loppuu olen yksin, ja olen valmistautunut siihen, että on minulla on tylsää ja tavallista ja hiljaista, paitsi kun keksin piristää itseäni jotenkin. Osaan minä senkin. Luulen, että päädyn suurimmaksi osaksi aikaa uskomaan, että olen vain kuvitellut hänet. Kehittelen itselleni yksinäisiä rutiineja. Kuuntelen musiikkia ja juon kahvia ja käyn kävelemässä. Tavallaan vähän jännittääkin se, että kohta elän oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti yksin. Nuorena, kun opiskelin enkä vielä asunut miehen kanssa yhdessä, minulla oli kämppäkaveri, jonka kanssa tiimiydyimme hetkeksi hämmentävän tiukasti. Se on minulle epäluonteenomaista. Sitten tulikin se mies, jonka kanssa sain lapsia, ja lapsellinen elämänvaihe on kestänyt tähän asti. Miehillä tai ilman.

Ovathan tyttäret kuitenkin samassa kaupungissa minun kanssani. Ja minulla on työpaikka täynnä ihmisiä, joiden kanssa oloni on kotoinen. Ja ystäviä ja ihmisiä, joita olen laiminlyönyt, mutta jotka toivottavasti eivät ole siitä minulle julmistuneet.

Näinä viimeisinä viikkoina olen ollut hyvin levoton aina, kun en ole Valssimiehen seurassa. On vaikea keskittyä. Odotan taukoamatta, jotain, vaikkei tarvitsisikaan. En kuuntele ja unohtelen. En pidä itsestäni sellaisena. En halua olla odottajanainen. Juuri tuohon jatkuvaan odottamisen tunteeseen kiteytyy yksi niistä oireista, joiden takia olen joskus ajatellut, ettei parisuhteessa oleminen sovi minulle. Nyt yritän järkevästi selittää itselleni, ettei tämä odottamisen tunne johdu Valssimiehestä, vaan tästä tilanteesta, jossa kello tikittää koko ajan, aivan konkreettisista syistä. Minulla on selkeästi ymmärrettävä syy olla levoton ja odottaa. Kyllä minä teen sitä liian helpostikin, mutta nyt niin tekisi kuka tahansa muukin kuin minä.

Aiemmin olen tehnyt niin, ollut koko ajan varuillani ja odottanut jotain, en edes tiedä mitä, kun olen ollut epävarma. Nyt en ole epävarma. Olen vain ahtaassa tilassa, muutaman viikon kokoisessa kopissa, jonka seinät lähenevät toisiaan joka hetki.


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Persevere and thrive.

Nukuin ja heräsin. Ulkona sataa, mikä on käytännöllistä, koska joskushan täytyy sataakin, ja tänään on oikein hyvä että minulla on joku syy olla miettimättä, miksi en jaksa lähteä ulos nauttimaan kesästä.

Keitin kahvia, unohdin ensin juoda sen. Hoidin vähän asioita netissä. Ennen aamukahvia. Pelasin pasianssia. Kutsuin seuraani herrat Vedder, Cornell ja Grohl. Cobainkin vieraili. Oloni on pitkästä aikaa kotoinen. Muistin juoda kahvia. Vaihdoin päälleni mekon, jossa aion viettää loppukesän. Olen käyttänytkin sitä jo töissä, kotona, ulkosalla ja yöpukuna. Siinä on miellyttävä väljä leikkaus ja kaunis v-kaula-aukko. Tilasin toisen, samanlaisen, vaaleanpunaisenkirjavana koska oliivinvihreäkuvioisen lisäksi se oli ainoa muu värivaihtoehto, ja -70% halvennuksessa. Jos oliivinvihreäkuvioisia olisi vielä ollut kokoani, tai edes yhtä kokoa pienempää, koska tämä on ylenpalttisen väljä, olisin tilannut ne kaikki loput. Jatkossa voin käyttää sitä vaaleanpunaista ainakin yöpukuna, lenkillä (pimeän aikana), siivotessa ja hirvimetsällä, jos en muuten ilkeä niin räikeissä väreissä kuukkeloida.

Hukkasin kännykkäni. Etsin sitä, ja etsiessäni hukkasi kahvimukini, joka varmaan sukulinjani tulevissa sukupolvissa evoluution myötä kasvaa suoraan kiinni kunkin yksilön toiseen käteen. Etsin kunnes luovuin toivosta. Valahdin lattialle epätoivon vallassa, sieltä itseni löytäessäni käytin tilaisuutta hyväksi ja tein hieman lihaskuntoliikkeitä, venyttelin takareisiäni ja harjoitin tärinäterapiaa. Se on kummallisen tehokasta.

Löysin kahvimukin ja kömmin tähän seuraanne sohvannurkkaan. Täältä kun katson, näen verhon taakse kauniille ikkunalaudalleni, jossa köllöttää armas marsuni (Marshall-merkkinen äänentoistolaite). Puhelimeni on kiemuraisella johdolla tähän laitteeseen yhtyneenä. Yhdessä he luovat jotain kaunista - sitä musiikkia. Itsehän minä heidät paritin. Muistini ei ehkä ole terävimmillään tänä päivänä.



Jopa hieman siirappista, mutta tällekin on aikansa.

Diiva ilmoitti eilen muuttavansa virallisesti pois kotoa. Nyyskin asiaa hieman yksinäni. Hän muistutti minua siitä, että on jo seitsemän kuukautta oikeastaan asunut muualla.

Niinhän se on. Sisustan Diivan huoneesta vierashuoneen - niin kutsuvan ja houkuttelevan, että tyttäreni ovat jatkossa minulla päntiönään yökylässä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Mut se on yhä kipee.

Raahauduin jälleen lomaan asti. Tähän mennessä se on ollut yllättävä. Ensin olin hetken sosiaalinen, turvaihmisten kanssa. Se oli mukavaa, mutta olin kovin väsynyt. Sitten möllötin muutaman päivän, kuten loman alussa olen joka tapauksessa aina huomannut tekeväni. Nyt tein sen tarkoituksella, ja vähän paremman puutteessa, mutta kun tiesin tekeväni juuri niin kuin tekisin muutenkin, en tuskastunut saamattomuuteeni. Sen jälkeen olen muun muassa touhuillut vähän, siivonnut pari kaappia meditaatioharjoituksenia, syönyt, juonut, puhunut ja itkenyt. Piirtänyt valtavasti paperinukkeja ja tarkkailut poroja.

Yritän levätä. Tai ainakin olla tekemättä mitään, mitä en luontaisesti jaksaisi tehdä. Imuroiminen tuntuu edelleenkin erinomaisen hankalalta toimenpiteeltä, mutta tiskipöytää jaksan jo pyyhkiä.

Haluaisin jaksaa mennä kävelylle. Edellisestä omaehtoisesta jaksamisesta on kovin pitkä aika. Olen kyllä pakon edessä tai sopivasti suostuteltuna jaksanut kaikenlaista, tanssimista, polkupyöräilyä ja sen sellaista.

En ole kirjoittanut tänne, koska elämässäni on hyvin poikkeuksellinen aika, ja on tuntunut hankalalta latistaa ajatuksiani sellaiseksi tekstiksi, jonka puolianonyymina voisin täällä julkaista. Nyt on niin paljon tunteita ja ajatuksia, harsomaisia riekaleita, langanpätkiä, hiuksia, rihmoja ohuen ohuesti kiinni toisissaan jotka kieppuvat ja kiertyvät ilmassa tosiasioiden ympärille ja pelkään niiden menevän turhaan solmun ja takertuvani ja joutuvani kuristuksiin. Yritän olla rauhallinen, hengittää, antaa niiden asettua ympärilleni ennen kuin liikahdan. Asiat ovat mitä ovat, yksinkertaisia, mutta kaikkeen liittyvät tunteet ja toiveet ja odotukset ovat omituista rihmastoa, tavallaan olematonta ja turhaa, mutta luulen, että se rihmasto on elämää, ja asiat itsessään ovat joskus vain kiviä. Jykeviä ja aikaa kestäviä, mutta kylmiä.

Olen ravistellut harteiltani huolellisesti kaiken, mikä voisi stressata. Laittanut työasiat suureellisesti syrjään. Päättänyt, että olen tehnyt velvollisuuteni, hetkeksi. Huomaan silti stressaavani, mutta aivan mitättömistä asioista. Se on oire, joka ei tunnu olevan kovin hyvin hallinnassa.

Huomasin nyt, että olen aika väsynyt siitä, että olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Sen tapahtuessa suhtauduin tilanteisiin ihan kohtuuhyvällä mielentyyneydellä. Nyt minulla on krapulainen olo, ja se tuntuu jopa vähän oikeutetulta. Haluaisin käpertyä johonkin pehmoiseen, syödä paljon sokeria ja tulla vähän paapotuksi.

Olisi mainio asia, jos saisin helpostin unen päästä kiinni. Juuri nyt ei tunnu siltä. Tarvitsisin jonkinasteisen uudelleenkäynnistyksen.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Tää on nyt Costa Rica.

Elämänhallintaharjoitteeni eivät ole sujuneet hyvin. Suhtaudun asiaan toki tietoisemmin ja tiedostavammin, mistä johtunee se, että oikein miettimällä miettien ja järkeillen asetan itselleni kysymyksiä tyyliin "mitä tapahtuu, jos jätän asian A tekemättä" ja huomaan elämäni ja ajankäyttöni pohtimisen kiertyvät aina samaan lopputulemaan; jos suoritan vaikka sinnillä, pääsen todennäköisemmin vähemmällä harmilla, kuin jos jättäisin asioita tekemättä, joten jatkan suorittamista.

Jos minulla olisi vaimo tai vielä palvelussuhteessa oleva äiti, luulen, että henkilökohtaisella tasolla asioiden tekemättä jättäminen olisi jotenkin näppärämpää.

Asioiden tekemättä jättäminen olisi kyllä silti kovin houkutteleva vaihtoehto. Jopa kivojen asioiden. Ehdin tässä välissä voida fyysisesti paremmin alle viikon. Sitten autoni hajosi. Ensimmäisenä aamuna tämän jälkeen, töihin pyöräillessäni, oloni oli riemukkaan seesteinen: Tuomet kukkivat, asvaltti oli sileä ja tuntui pelkältä alamäeltä, ilma oli sekä kirpeää että makeaa ja ajattelin, että olipa oikeastaan todella kiva, että autoni hajosi, niin tajusin aloittaa pyöräilyn jälleen. Parin päivän kuluttua se diagnosoimani fyysinenkin ylirasitus iski jälleen päälle. Lisätään tähän vielä muutama tiukka työpäivä, ihan vain todella idylliset lavatanssit joita olin odottanut jo vuoden, giljardi hyttystä, allergiareaktio, elimistön äkillinen kuivuminen, akuutti vanhuuskohtaus, todennäköisin syin tuomittu pms, kaksi tuntia kepeän maanista salsaa, ja kas, en enää olisi jaksanutkaan oikeastaan mitään. Sinnillä singuttaen sain suoritettua kuitenkin vähän lisää, huonosti, ja näin aiheutettua itselleni puolentoista vuorokauden mittaisen migreenin, joka kyllä ehkä toimi jonkinlaisena puudutteena, kun kävin yökkäillen maksamassa 800 euron autonkorjuun.

Suoritin migreenissä vielä palaverin, koska se oli vähän inha, ja ajattelin, että jos siirtäisin sen, minulla olisi tänä vuonna kaksi inhaa päivää yhden sijaan. Tämän jälkeen makasin työhuoneeni viileällä muovilaattalattialla horroksessa ja odotin jotain. Söin jotain, mikä maistui oudolta, mutta minun teki maanisesti mieleni syödä. Siirryin kotiin ja makasin telcossa sohvalla, silmät kiinni ja leikin Delfoin oraakkelia. Vastailin kysymyksiin kuulemma järkevästi, mutta tunsin vastauksien tulevan jostain kaukaa ja häipyvän jonnekin kaukaisuuteen, kuin olisin vain niiden meediona. En välttämättä ihan tarkkaan muista mistä oli kysymys. Hain sen auton, nukuin, silitin suorat housut emäntäkoulutyyliin, harmittelin marttyyrinomaisesti kun jouduin jättämään kaksi etukäteen odottamaani kivaa asiaa suorittamatta loppupäivän osalta. Nukuin. Heräsin illalla. Mietin, että minun varmaan pitäisi syödä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Söin lihasrelaksantteja.

Illalla laskin, että juuri nukkumieni viiden tunnin kauneusunien lisäksi ehtisin nukkua vielä kahdeksan tunnin ravitsevat yöunet, ja päättelin, että ehtisin siis aamulla herätä ajoissa ja pyöräillä töihin. Tänä aamuna heräsin, tärisin, enkä osannut päättää itkisinkö vai en. Päätin olla itkemättä, eikä ollut yleisöäkään johon se olisi tehnyt vaikutuksen. Ja olin pyöräilemättä. Menin töihin autolla. Se oli varmaankin hyvä päätös, että ylipäänsä menin, koska asiat olisivat juuri nyt huonommin jos en olisi mennyt. Pitkäkestoisesti en kuitenkaan ole ihan varma, onko tällaisen toiminnan toistaminen oikeasti järkevää.

Päätin lopettaa työnteon hetkeksi, aivan suunnitelmallisesti pari lomapäivää viettäen. Vielä minusta ei tunnu siltä, sillä tiedän, että moni asia jäi kesken. Pitää osata olla onnellinen siitä, että tekemättömät työt eivät helposti lopu.

Nyt minulla olisi vaihtoehtona joko pestä pyykkiä tai olla pesemättä. Jos en pese, minulla ei ole puhtaita alusvaatteita eikä mustia paitoja. Alusvaatteita löytyy helpohkosti kaupasta (mutta niitä on periaatteessa ihan tarpeeksi jo nyt), paitoja, siis mieleisiä, löytyy vain harvinaisten muinaisjumaluuksien satunnaisesta armosta, joten pyykinpesu vaikuttaa vähemmän vaivalloiselta vaihtoehdolta kuin kaupoissa ravaaminen, ja siinähän ne alusvaatteetkin samalla peseentyvät. Toisaalta, kohta vietän vietän vuoden tärkeintä perinnejuhlaani ja uiskentelen alasti ruispellossa. Mutta olisihan se ikävää, jos pellonpientareelle viskaamani alusvaatteet olisivat nolottavan likaiset.

Voisin myös siivota keittiön tai olla siivoamatta. Tiskallas haisee hieman jo nyt. Oikeastaan tein jo sen valinnan, että en imuroi, mutta kaikki ympäriinsä lojuvat vaatteet ja tavarat minun on käytännössä silti lajiteltava paikoilleen. Ihan edes jotta tiedän, mitä pyykätä.

Voin ihan itse valita, pakkaanko kamat reissua varten vai olenko pakkaamatta. Toki en halua olla reissussa ilman cc-voidetta, ryppyseerumia, kosteusvoidetta, puuteria, rajauskynää kulmakynää ripsaria aurinkopuuteria, puhtaita alusvaatteita, villasukkia, ja ah niin monia nykypäivän mukavuuksia. Telttaa, kylmälaukkua, makuupussia, pyyhettä, uimapukua, verkkareita, siistimpiä housuja, kukkamekkoa, lämmintä neuletta, kevyttä neuletta, muutamaa tarkoin valittua rennon huoletonta t-paitaa, kaikkeen sopivia korvakoruja, lenkkareita, sandaaleja, crockseja, tennareita, hyvää kirjaa (jota en ehdi lukea), ruokaa, kännykän laturia hiustenkuivaajaa, tarot-kortteja ja muistikirjaa, jos vaikka ah niin ihanasti luonnon helmassa rentoutuessani ajatukseni leijailevat vapaina ja keksin loistavia ideoita, jotka voin kirjoittaa ylös. Kynää. Sukkahousuja ja hyttyskarkoitetta. Buranaa, merilevää, anthistamiinia. Kylmäkalleja. Aurinkorasvaa, pinsettejä. Huivia. Aurinkolaseja. Minkähän käsilaukun ottaisin, ja pitäisikö se ensin tyhjentää, jotta en kantaisi mukanani turhaan kaikkea työperäistä tauhkaa ja viittätoista metriä erilaisten laitteiden laturinjohtoja?

Voin ihan itse päättää, valmistelenko ja mietinko ruokapoliittisia ratkaisuja etukäteen, vai syömmekö huoltoasemalta ostettua ainoaa jäljelläolevaa grillimakkaraa kolme päivää putkeen, aamiaisesta yöhuikopalaan. Vegaanista barbaariin. Toisaalta, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän, minun ei tarvitsisi niin paljoa miettiä vivahteikkaan vaihtelevia vastauksia ikiaikaiseen ja toistuvaan kysymykseen "mitä mä voisin syödä/pitäiskö laittaa ruokaa/oisko täällä jotain syötävää". Vasta kaksi ihmistä on kysynyt minulta tätä asiaa puhelimitse, vuorokausia etukäteen. Tokihan minulla on ollut kaikki mietittynä jo loppiaisesta asti valmiiksi, siitä vaan, kysykää, minulla on vastaukset kaikkeen.

Voisin tietysti jo lähtökohtaisesti valita lähdenkö lainkaan yhtään mihinkään vai en. Tapaanko ketään vai linnoittaudunko asuntooni yksin leikkimään goblinia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että kun kerran olen sopinut asian jo kuukausia etukäteen, ja ihmiset ovat järkänneet työvuorojaan ja ilmestyvät paikalle kirjaimellisesti toiselta puolen Suomea ja maapalloa, olisi vähän noloa olla menemättä. Asian perusteleminen itselleni ja muille, ja etenkin se sen jälkeinen itsesyytösten pahnoissa pyöriskely vaikuttavat tässä vaiheessa vaivalloisemmilta hommilta kuin tämän vaihtoehto A:n suorittaminen.

Toivottavasti tämä rituaalinomainen ahdistuminen edes hieman valmistelee minua henkisesti joka vuosi varmuudella toistuvaan lomanaloitusstressiin. Sitä ennen ehdin kuitenkin suorittaa vielä toisen, lähes Juhannusta vastaavan 1000 kilometrin roadtrip-siirtymän. Tämänkään suorittamatta jättäminen ei tunnu minulta onnistuvan ajatusharjoitteena.

Ehtisinköhän tyhjentää autostani vuoden kokoelman karkkipapereita ja sepeliä ennen reissuun lähtöä, jos olisin oikein tehokas.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Aamutakki.

Olen pyrkinyt harjoittamaan hyvää elämänhallintaa. Tekemään järkeviä, hyvinvointiani tukevia, minua itseäni palvelevia ratkaisuja. Harjoittamaan mindfulnessia ja keskittymään siihen, että hetki on tässä. Ja tässä. Ja taas on uusi hetki.

Viime viikolla, muistaakseni keskiviikkona heräsin yksin. Nukuin hieman pidempään, keräsin uneni siis ne muistikuvat joita olin nähnyt ja ajattelin niitä hetken. Avasin ikkunan, kuuntelin kaupunkia ja join aamukahvia. Nautin lusikankärjellisen merilevärouhetta, vaikka se jääkin aina ikävästi hampaitteni väliin pyörimään. Pukeuduin, kävelin autolle, ja työpaikkaa kohti rauhallisesti ajaessani huomasin tyytyväisenä, että kello oli vasta kuutta vaille kahdeksan, ja olin jo matkalla työn suorittamisen paikalle. Puolivälissä tein ah niin päivänpoliittisesti trendikkään u-käännöksen, koska puhelimeni oli jäänyt kotiin.

Töissä hoksasin, että olin menossa iltapäivällä fysioterapiaan, mutta olin unohtanut siellä käyttämäni jumppahousut kotiin. En ottanut asiasta stressiä, vaan totesin itselleni voivani aivan hyvin tämän kerran harjoittaa liikkuvuusharjoitteita ja tärinäterapiaa erinomaisen joustavissa synkeänharmaissa boyfriend-mallisissa luottofarkuissani. Paitsi että siinä alaspäin nilkkojani katsellessani, housut käärittyinä nilkkojeni ympärille (kainona ihmisenä en kerro, mitä olin juuri tuolloin tekemässä), hoksasin, että vuoden -93 minimalistisen trendin mukaisten aneemisten harmaiden lattialaattojen saumat näkyivät housujeni läpi. Epäilemättä myös siis yhtä kalvakka joskaan ei kovin minimalistinen oikea kannikkani oli koko päivän näkynyt läpi samaisista housuista, työn tekemisen paikallani.

Päätin sen kunniaksi lähteä oikein ulos lounaalle. Kodin kautta. Vaihdoin housut ja otin jumppahousut mukaan. Elämä oli jälleen hallinnassa.

Jokseenkin noin se muukin viikko eteni. Tanssin, kahdesti, ja huomasin, että en tosiaan ole enää fyysisesti niin väsynyt kuin monen kuukauden ajan. Ajatus piristi minua.

Tällä viikolla jätin yhden tanssikerran väliin koska en ollut enää niin väsynyt, vaan pesin pyykkiä, ja tiskiä, siivosin ja imuroin, enkä vain käyttänyt ajatusta noista toimenpiteistä syynä tanssimisen väliinjättämiseen. Oloni oli sangen voitokas. Imuroin ensimmäistä kertaa ylioppilasjuhlien jälkeen, ja voin vakuuttaa, että eron huomasi.

Olen muutenkin ollut jotenkin paremmassa vireessä. Olen löytänyt tai kehittänyt uusia unelmia. Tuntuu jotenkin väärältä ja vaaralliselta alkaa unelmoimaan uusista asioista. Nämä unelmat on tehty erilaiselle ihmiselle, kuin sille joka olin ennen. Olen tarvinnutkin uusia unelmia, ihan kuin ihminen tarvitsee uusia vaatteita lihottuaan tai laihduttuaan. En tiedä kumpaa olen ihmisenä tehnyt, mutta oli se kumpaa vain, vääränkokoisten vaatteiden käyttäminen loputtomiin ei palvelisi oikein mitään tarkoitusta. En silti ole aivan varma, ovatko nämä unelmani nyt oikeankokoisia. Ja kun mietin sitä, tajuan, että minähän sen päätän. Saan muuttaa suuntaa. Saan valita. Saan elää.

Elämä näyttää nyt tyrkkäävän ja johdattavan minua vähän kapeammassa uomassa ja lyhyemmässä hihnassa. Vesi kulkee kovempaa ja jos olen ajautumassa liian reunalle, minut tönäistään takaisin virtauksen keskelle.

Minulla on hieman huoleton olo. Olen ratkaissut ongelmia, osan hyvin, osan huonommin kuin muut, mutta ne ovat sentään ratkenneet jonkun muun ansiosta. Olen juonut punaviintä ja tuntenut empatiaa. Lotrannut lempihajuvettäni Sokoksen kempsuosastolla vaatteisiini, kun en raaski ostaa sitä muualta kuin taxfreestä. Soittanut loputtomia puheluita 020202-numeroon ja autokorjaamoihin, pummannut Kaunomielen kanssa kyydin hinausautolla ravintolaan ja juonut mansikkamargaritan erinomaisen tyhjään mahaan, mistä tuli meille molemmille vähän hutera olo. Hallinnut aikaa hitusen enemmän kuin aika minua. Osannut nauttia siitä kun olen yksin. Toisaalta siitä helppoudesta, millä nykyisin voin olla toisen kanssa.

Ostin itselleni ihan itse aamutakin. Sellaisen kuin halusin.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Tyttärelläni on hieno lippalakki.

Mietin, onko vielä liian aikaista reflektoida viikonlopun tuntemuksia. Ehkä. Mutta palan halusta raportoida.

Torstai taisi olla tuo kaahailupäivä. Perjantaita en muista. Valssimies piti minua henkisesti kädestä koko ajan, sen muistan jotenkin. Aloin saada katkoksia ajatuksiini, ja sanat olivat hukassa, mutta olo oli jännittyneen odottava. Tein varmaan kaikenlaista paljon.

Lauantaiaamuna oli hitusen kiire, mutta vielä ihan kohtuullinen. Saatoin olla hieman kärsimätön ja siksi huolimaton. Hiukset, meikki, mekko (se kirjeystäväni Zalandon minulle pyytämättä ja kysymättä lähettämä kukkamekko, jota siis en muista tilanneeni) ja korot asettuivat ylleni kuitenkin käsittämättömän täydellisesti. Sukkahousut kiristivät epämukavasti joten tunsin, että elämä on tasapainossa.

Itse seremonia oli puuduttava, vaikka kyseessä oli musiikkilukio, ja runsaahkot musiikkiesitykset kohtuullisen laadukkaita. En vain ollut siinä mielentilassa, että olisin ollut henkisesti riittävän kypsä katselemaan kahden tunnin ajan hidastettua näytelmää, jossa n. 1581 nuorta miestä ja naista hitaasti kävelevät, kättelevät, kättelevät, kättelevät, kävelevät (kolme halasi), niiaavat tai kumartavat, kävelevät lisää, horjahtelevat portaissa kiemurtelevien johtojen seassa (kroonistuneen muusikkouden sivuoire on loputtomat johdot) vaappuvat hieman uutukaisilla korkeilla koroillaan ja törmäillen kevyesti toistensa olkiin asettuvat vihdoin seisomaan hiirenhiljaa, kädet täynnä aikuistumisen symbolisia tarveaineita. Ja sitten, kun tilanne on stabiili, seuraava aloittaa saman kuviokävelyn salin toiselta laidalta kohti kättelypaikkaa. Itse mietin samanaikaisesti miljoona kertaa läpi kaikki ne asiat, joita minun olisi ollut tähdellisempää tehdä juuri sillä hetkellä. Pilkkoa hedelmiä. Pursottaa. Etsiä lisää saksia. Pyyhkiä pölyt myös pattereiden takaa.

Ennen seremoniaa huikkasin paikalla bongaamalleni työkaverilleni, että ottaisi kuvia minunkin tytöstäni. Hän sanoi, ettei tiedä kuka tyttäreni on. Kuvailin; näin pitkät kullertavanpunaisenvaaleanruskeat hiukset, vaalea A-linjainen mekko jossa intiaanikuviota, kengissä strassikoristeita. Työkaverini on mies, ja katseli minua hyvin lannistuneen näköisenä. Palasin takaisin ja kerroin, että ai niin, tytöllä on nimikin, ja mikä se oli.

Diivalla ja minulla on eri sukunimi keskenämme. Maanantaina sähköpostissani oli viesti, jossa tiedusteltiin, olinko se mahdollisesti ollut minä, joka pyysi tyttärensä kuvaamista. Erityisesti tämän perusteella olen varma, että minulla oli poikkeuksellisen loistokas hiuspäivä - olin suorastaan tunnistamaton.

Diiva oli tyylikäs, persoonallinen, hymyilevä ja käveli kuin nainen valtavan korkeissa kultaisissa koroissaan. Hän hymyili ja säteili koko päivän. Minäkin hymyilin ja olin onnellinen, mutta myös jonkin verran paniikissa, kun tajusin viime hetkellä, että kotini neliömäärä on pienempi kuin paikalle saapuvat vieraat. Ihan niin suureen kansansuosioon en ollut varautunut, mutta selvisimme kunnialla. Kaksi sukua, joiden hetkellisestä risteykmästä tyttäreni versovat, näkivät toisiaan pitkästä aikaa ja tunnelma oli katossa. Järjestelmällinen ihminen olisi porrastanut vierailijat eri aikoihin saapuviksi, mutta meidän tapauksessamme se ei olisi palvellut tarkoitusta. Enkä minä ole sillä tavalla järjestelmällinen.

Skumppalasit siirtyivät kädestä käteen palomiesketjussa (muutakaan tapaa ei ollut, koska ihmisten liikkuminen huoneesta toiseen oli hyvin rajallisesti mahdollista, nosteltavan irtaimiston hieman helpompaa), ja Pojat I ja II hoikkina nuorukaisina luikertelivat edestakaisin täyttäen niitä, jotta saimme nostettua maljan yhtäaikaisesti olohuoneessa, kahdessa makuuhuonessa, eteisessä, keittiössä ja rappukäytävässä Tertun katveessa. Yksi huoneistani oli pyhitetty ns. tekniseksi tilaksi, mutta saattaa olla, että sielläkin oli ihmisiä. En tiedä, ulottuiko tarjoilu sinne asti Sää oli viileä ja pilvinen, mikä pelasti meidät lämpöhalvaukselta.

En ikinä tule antamaan itselleni anteeksi suolaisten tarjottavien kavalasti hupenevaa määrää, mutta jotain suolukkaa oli edes näkyleivänomaisesti tarjolla juhlien loppuun asti. Juustokakkuni olivat kuohkeita ja asiallisia. Täytekakut liian makeita. Pöytä näytti ehostusyrityksistämme huolimatta suurimman osan aikaa siltä, kuin mullilauma olisi juuri rynnistänyt sen yli. Täti-ikäiset ihmiset vuorottelivat tiskiharjan varressa kahlitsemattomalla raivolla. Kaunomieli kanniskeli astioita loputtomana virtana muffaisessa pilkkuhameessaan ja hymyili urheasti, vaikka ihmismäärä varmasti ylitti hänen sietokykynsä rajat moninkertaisesti. Paikalle saapui jopa henkilö, joka voisi ei-niin-kaukaa-haetussa skenaariossa päätyä hänen anopikseen. Skumppaa ei riittänyt kuin alle puolitoista kierrosta. Valssimies jatkoi jossain vaiheessa tarjoilua yllättäen laadukkaalla viskillä, mikä yllätti miesvieraat positiivisesti. Arvostin elettä ja tilanteen haltuunottoa, se oli oikein ihastuttavaa. Toteutuksessa oli ongelmansa. Kaiken kaikkiaan meillä oli valtavan hauskaa. Ei ollenkaan tällaista. Olen tyytyväinen. Toivottavasti vieraat eivät traumatisoituneet pysyvästi.

Illan mittaan purin jännitystäni hienosti kohdentaen korventumalla vihdoin 020202-palveluhenkilölle, vaikka olenkin sangen koukuttunut heidän asiakkuuteensa.

Eilen tein makaroonilaatikkoa. Tiskasin loputtomia koneellisia astioita, ja kannoin tavaroita edestakaisin. Kävelin kolmen jääkaapin välillä ja sain lopulta kaiken mahtumaan suosiolla enää kahteen. Asiat, joiden hoitaminen on jäänyt taka-alalle juhlien vallatessa mieleni, alkoivat kolisten tömähdellä takaisin tietoisuuteeni. Kuten työt. Palasin siis maanantaina työpaikalle aivan liian väsyneenä, koska vaihtoehtona olisi ollut maata kotona äärettömän väsyneenä, työasioita stressaten ja lomapäivä huonolaatuisen potemiseen tuhlaten.

Ilmoitin Valssimiehelle ystävällisesti, että jos hän on luullut minun olevan aivan sujut "tulossa olevan jännittävän elämäntilanteen osalta", se on ollut vain ylioppislasjuhlaparanoian aiheuttama väliaikainen harha. Nyt minulla on jälleen riittävästi kaistaa märehtia ja surra sitä miltä minusta tuntuu, jos emme tapaakaan toisiamme enää samalla helppoudella kuin ennen.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Tarkenee.

Olen hämmentävän hyvin aikataulussa. Excelini mukaan olen suorittanut kaiken tämän päivän aikana suoritettavan ylioppilasjuhlavalmistelun, ja kello ei ole edes yhdeksää. Ehdin ehkä vielä käydä suihkussa, viilata kynteni ja epiloida jalkani. En ole ekselöinyt niitä, mutta luulen, että nekin asiat pitäisi tehdä. Taidan kirjoittaa Exceliini "juo iso lasi punaviintä", ja ruksia sen tästä eteenpäin ainakin maanantaihin asti pakolliseksi suoritukseksi.

Jos en olisi huomannut tänään unohtaneeni kaksi asiaa; sen, että minulla ei ole kakkulautasia riittävää määrää, ja kirjoittaa sosekeittoainekset kauppalistaan (muistin ne kuitenkin kaupassa), minulla olisi vainoharhainen olo - kaikki olisi liian täydellistä.

Eilen en juonut punaviintä, vaan valvoin puoli yhteen ja ajattelin turhaan asioita. Pinnallisia, turhia ajatuksia. Aamulla heräsin, join kahvia, leivoin vielä yhden kakkupohjan (neljännen), tein juustokakun, viitisen litraa jauhelihakeittoa, hoidin työasioita, sain tilattua Diivalle juuri haluamani jutun lahjaksi, ja sain kolmen tunnin aikaikkunan sen noutamiseen osoitteesta, jota navigaattorini ei löydä, tilasin kukkia, varasin vielä yhden hotellihuoneen, soitin äidille, vein vielä lisää tavaraa vintille, yritin epätoivoisesti googlettaa Oulun isännöitsijätoimistoja, ja arvata mikä osumista olisi omani, koska en vain mitenkään muistanut sitä, mutta tiesin tunnistavani nettisivut. Soitin isännöitsijän sihteerille ja sain ongittua selville naapurini (joka-ei-koskaan-ole-kotona) nimen, sain numerotiedustelusta numeron, ja soitettuani vielä häneltä ystävällisen luvan sijoittaa entinen työkaverini Terttu (huonekasvi, joka vie n. 4 kuutiometriä ilmatilaa) hänen ovensa eteen rappukäytävään joksikin aikaa. Siirsin huonekalut eri paikkoihin, vaihdoin kahdet lakanat, laitoin pyykit kuivumaan (olin jossain vaiheessa laittanut sen pyörimään), hoidin työasioita. Sitten söin keittoa. Jossain vaiheessa, en muista missä, Diivan ja Poika II saapuivat mystisesti mukanaan kasa muovirasioita, hain ruokaa kaupasta, joimme kahvia. Diiva höyrysti kylpyhuoneeni lahjaksi saamallaan H2O-mopilla, esitellen samalla se ominaisuuksia yksityiskohtaisesti. Diiva on toivonut moista kuusivuotiaasta lähtien, ja Kaappimies, mystisenä isänkorvikehahmona, päätti nyt vihdoinkin toteuttaa tämän toiveen ylioppiluuden kunniaksi. Ajoitus on erinomainen. Mopilla puhdistui myös keittiön lattia, ja tällä hetkellä söisin mieluummin asioita suoraan lattialtani kuin tiskipöydältäni. Nuoripari myös pyyhki pölyt, imuroi ja luutusi. Samaan aikaan ajoin Toppilaan, jossa kaikki tiet ja risteysket ovat vastikään vaihtaneet paikkaa, ajoin harhaan kahdesti vaikka tuijotin yhtä aikaa navigaattoriani ja läpsin itseäni poskille, etten samanaikaisesti yrittäisi lukea iltalehden uutisia, koska kun minulta karkaa mopo käsistä, alan täysin tarpeettomasti multitaskata. Sitten totesin, että navigaattorini ei nyt auta, soitin kiltisi ja kysyin ajo-ohjeita, sain ajo-ohjeet, ja ajoin niiden mukaan jonnekin tunnistamattomalle tehdasalueelle, koska aiemmin saamani osoite 22 olisikin pitänyt olla 20. Arvasin lopulta oikean osoitteen, sain käsiinin mystisen paketin ja palasin kotiin.

Join kahvia. Valssimies lähetti välikäsien kautta minulle kasan irtopohjavuokia, ja kengät. Sitten hän saapui ja kurvasimme vegaanin kakkukaupan osoitteeseen. Se oli navigaattorissa päin persettä, sen lisäksi, että täsmälleen osoitteen kohdalla Kainuuntie muuttuu lennosta Saaristonkaduksi. Juoksin rautatiesillan ali, vaihdoin suuntaa kolmeen kertaan samalla kun juttelin kolmatta kertaa saman päivän aikana 020202 asiakaspalvelun kanssa, ja kertoivat, että kyllä, osoite oli päin persettä, mutta osasivat silti lopulta neuvoa minut oikeaan paikkaan. Valssimies nouti minut sieltä, koska autolle oli pitkä matka, ja kurvasimme Kaunomielen luokse viemään ihanan pallokuvioisen fiftarimekon ja valkoisen hörselöalushameen, ja hakemaan häneltä kasan irtopohjavuokia ja muovikippoja. Ajoin Tuiraan, palautin sähköpianon, vinon pinon johtoja ja muita teknisiä laitteita miesraadin jäsenelle. Ajoin työpaikalleni, jonne olin unohtanut ottaa avaimet mukaan. Heittelin siellä kassiini muovikippoja, kuppeja, kakkulapioita, termarin, tarjoilulautasia. Parkkipaikalla autosta toiseen, minun suuntaani siis, siirtyi skumppalaseja. Täsmälleen samaan aikaan henkilö X pysäytti auton, ja kysyi, tarvitsenko skumppalaseja lainaan. Kurvasimme kauppaan. Valssimies poltti tupakan, ja tämän jälkeen suuteli minua äkillisesti ja perusteellisesti. Olin pyytänyt häntä varmistamaan, että ennen kauppaan menoa hengittelisin syvään ja kasaisin itseni, jotta malttaisin varmasti ostaa kaiken listassani olevan. Tuon tarkoitus oli kuulemma nollata aivoni. Mielenkiintoinen metodi.

Kauppalistani oli osittain puutteellinen, osittain olin jo ostanut tarvittavat asiat eilispäivän kolmen vastaavan kauppareissun aikana. En tiedä, minkä päivän kauppalista minulla oli mukanani. Ostimme kolme kassillasta kaikenlaista ja lisäksi vuoden vessa- ja talouspaperit. Ja kertakäyttöastioita, koska minullahan varmaankaan ei ole astioita. Ainakaan jos vieraita yllättäen tuleekin vaikka 150.

Kurvasin tankkaamaan auton. Sitten kurvasin Kaunomielen luokse, hakemaan lisää astioita.

Poika II oli kiltisti käynyt vintillä, ja löytänyt sieltä lisää muovikippoja, joita olin kaivannut.

Valssimies vei nuorenparin kotiinsa, minä huuhtelin astioita, järjestelin, yritin tunkea kolmea kuutiota ruokaa puolentoista kuution kylmätilaan, valmistin juustokakun. Valssimies palasi, söimme keittoa, ja valmistin toisen (yhteensä kolmannen) juustokakun. Valssimies huuhteli astioita, ja teki skumppalaseista tilataideteoksen ylimääräisten tavaroiden huoneeseemme. Tiskasin. Päädyimme makuuhuoneeseen. Tästä kohtaa sensuroin kerrontaa muutaman tehokkaan minuutin ajan. 42 sekuntia sensuroidun kohdan jälkeen puhelimeni soi, ja yllätysvieras ilmoitti olevansa alaovella. Luojan kiitos meillä on ovisummeri.

Huomenna herään, juon kahvia, täytän kolme tai neljä täytekakkua, teen kiilteet kolmeen juustokakkuun, valmistan vegaanin sosekeiton, paistan 104 karjalapiirakkaa, teen munavoita. Katan pöydän. Monipäinen joukko vie Diivan harjoituksiin, hakee metsätilallisen tyttärineen lentokentältä, äitini rautatieasemalta, voileipäkakut. Saatan ehkä käydä kaupassa muutaman kerran. Juon kahvia. Varmistan, että minulla on sukkahousut ja mielenterveys. Siihen on varmaan ihan hyvin aikaa. Juon lopuksi lasin punaviintä. Varsinainen juhla on vasta ylihuomenna.

Toistelen itselleni, että kaikki menee ihan hyvin, kunhan mopo ei karkaa käsistä. Yritän muistaa laittaa hiukset hyvin, niin ei harmita jälkeenpäin.