lauantai 30. marraskuuta 2019

Agony's torn at my heart too long.

Lateraalinen ajattelu on vaikeaa. Tai se muuttuu vaikeaksi joskus. Sille pitää olla tilaa päässä jotta mahtuu kääntymään ja pyörittelemään erilaisia ajatuskehikoita eikä vain puske eteenpäin kapeita käytäviä joissa aina joskus päätyy umpikujiin, tai matka on muuten vaan tuskastuttavan pitkä. Minusta se olisi hieno taito ja olen yrittänyt opetella sitä. Kyseenalaistaa itseäni, tehdä toisin kuin ennen. Parhaiten sitä ehkä voi opetella havainnoimalla mitä muut tekevät. Moni tekee asiat eri tavalla kuin itse.

Tajusin juuri, vaivalla, että jos käännän nojatuolin sisustuksellisen feng shuin näkökulmasta outoon asentoon, pystyn yhtä aikaa kuuntelemaan spotifyta läppärin kautta (piuha kiinni marsussa (Marshall), koska en bluetooth temppuilee) sekä naputtelemaan koneella tuolissa istuen. Yritin ensin pitkän aikaa taitella läppärin ja marsun eri asennoilla, mikä oli turhauttavaa, koska jokainen vapaana oleva pöytäpinta on täynnä tyhjiä tai puoliksi juotuja kahvikuppeja.

Muutama ylellinen tunti kotona yksin ennen kuin taas singahdan jonnekin kiertoradalle. Juon kahvia, kermalla, koska maito loppui. Kuuntelen spotifyn minulle koostamaa jännittävää koostetta, joka on tehty mieltymysteni mukaan, perä perään biisejä joita en itse tieten tahtoen kuuntelisi, vasitella. Ihan ok poppia tämä on. Happoradiota, Nelli Matulaa. Verryttelen niitä lihaksia ja vaistoja, joita tarvitsisin järkevään taloudenpitoon. Laitoin koneeseen pyörimään naurettavan, suorastaan synnillisen epäkeskon pienen määrän pyykkiä, koska vaaleatkin vaatteet pitää pestä aina välillä, vaikka niitä minulla on vain vähän. Pitäisi etsiä laskut ja maksaa ne, hinkata suihkun lattiaa joka muuttuu morticia-muodonmuutokseni takia väistämättä siniseksi hopeashampoon vaikutuksesta, keräillä kenkiä lattialta ja vaihtaa lakanat. Kerätä kahvikupit ja tiskata ne.

Eilen nauroin päin naamaa vanhalle tyhmälle vääristyt aikakäsitys-syndroomalleni. Sille tunteelle, että pitäisi jo olla muualla, olen aina väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, pitäisi tehdä jotain muuta, suorittaa, olla jo suorittanut, tehdä paremmin, tuntea tekevänsä kaiken väärin, koska en koskaan voisi korvata toisen ihmisen elämässään kokemia vääryyksiä, koska olen liian mitätön, liian osaamaton, riittämätän, hidas, arvoton. Olin ihan oikeassa paikassa, koska halusin. Kukaan ei minua odottanut missään, en varastanut aikaani keltään tai miltään. Olin elossa, puhuin liikaa, tyhmiäkin asioita, mutta se ei haittaa kun on turvassa.

Sitten tulin kotiin ja nukuin melkein kymmenen tuntia.

Joskus kun on ollut huonoja vuosia, muistan ajattelleeni, että kyllä minä tämän suoritan, riittäviltä osin riittävän hyvin, mutta ei ehkä haitaisi, jos tämä koko höskä olisi jo ohi. Elämä.

Nyt tuli mitta täyteen tätä poppia. Vaihdan Megadethiin, se on hyvää siivousmusaa.

En ollutkaan niin tarmokas. Kuljailen vielä hetken boheemissa alakulossa ennen kuin ryhdistäydyn.

hhhhh



tiistai 26. marraskuuta 2019

All five horizons revolved around her soul.

Roadtrippini toimi toivottavasti jonkinlaisena vedenjakajana hallitsemattoman kaaoksen ja orastavan struktuurin välillä. On ihan mukavaa olla silloin tällöin hunningolla mutta siitä ei saa tulla jatkuva asiaintila. Muutkin ihmiset jaksavat huolehtia itsestään, käydä kävelyillä ja syödä oikeaa ruokaa, pestä pyykkä ja pedata sänkynsä, miksen sitten minä. Ei minulla ole erityisiä erivapauksia, eihän?

Tai siis olenhan minä toki vapaa kuin taivaan lintu, leveäpyrstökihu tai eskimosirri tai sen semmoinen. Eri asia on, onko vapauttaan järkevä käyttää siihen, ettei käy kävelyillä, syö ruokaa, pese pyykkiä tai petaa sänkyänsä. Sängyn petaamisella ei ehkä niin väliä, mutta liikunta ja ruoka auttaisivat minua nukkumaan paremmin siinä sängyssä.

Joku päivä voisin taas naksauttaa robottipölynimurinkin päälle. Se vasta olisikin tarmokasta!

Kiehautin pussillisen tortellinoja ja söin 6 kpl Lidlin tuorepeston kanssa. Ateria, jossa lautasellani oli jotain vihreää.

Seuraavalla kerralla voisin lisätä vaikeusastetta, ja yrittää syödä aterian keittiön pöydän ääressä.

Joulu lähestyy. Tulossa on monta mukavaa hippaloa, tapaamista, kulttuuriakin. Tanssimista. Tänään tangoa, suunnittelin koska harrastukset ovat ihmiselle hyvästä. Leipomista tyttärien kanssa. Leivomme ämpärillisen lusikkaleipiä, koska se on ajatuksena mukava. Vähän kuin ämpärillinen sangriaakin. Ostin kesällä ison kauniin ämpärin ihan vain tällaisia tarkoituksia varten.

Odotan joulukinkun paistoa ja riisipuuron keittämistä.

Muuten olen ollut niin sangen surkea ruuanlaittaja - pettymystä ja epäkeskoa suoritusta toisensa perään - että ajattelin antaa itselleni vapautuksen moisista rooleista lähivuosien ajalle. Ei minun tarvitse. Samalla tapaa, kuin olen loistava musiikin kuuntelija enkä lainkaan muusikko, voisin keskittyä syömään muiden tekemiä ruokia.

Viime viikolla katselin hämmentyneenä Diivan luona valokuvia, joissa vuosi toisensa jälkeen olen leiponut hienoja syntymäpäiväkakkuja ja muita outouksia. Olinko se minä, kaikki nuo vuodet? Ihminen muuttuu, ei ole pakko säilyä samana koko ikänsä.



sunnuntai 24. marraskuuta 2019

And the last thing I heard.

Tein roadtripin. Yksin. Koska mä voin. Pakkasin kaiken mahdollisen mukaani, huomasin, että auton peräkontissa oli lisäksi kaikkea mahdotonta, mm. pölynimuri, jota en ajatellut kyllä tarvitsevani matkalla. En malttanut tyhjentää konttia, hyppäsin autoon, pysähtelin satunnaisilla huoltoasemilla mulkoilemassa lippalakkisia vanhoja miehiä näkyleipäkahvikuppiensa ääressä. Kuuntelin radiota. Aina välillä taajuus katosi, ja päädyin rullaamaan satunnaisesti löytyneeltä kanavalta toiselle.

Sitä tehdessäni harrastin radioennustamista. Näin sellaisesta esimerkin taannoin 21 tapaa pilata avioliitto -elokuvassa. Tai joku semmoinen se oli. Ajattelin jotain asiaa, ja seuraava kappale, jonka kuulin, oli vastaus muotoilemaani usein melko laveaan kysymykseen.

"Mitenkähän asiat etenisivät, jos tapaisin herra C:n, joka on pyörinyt mielessäni viime aikoina?" Vastaus: Nick Cave + Kylie Minogue, Where the wild roses grow. Mitenkähän tuon tulkitsisi?

Musiikin kuunteleminen oli hauskaa. Lauloin mukana, kiljuin ja raivosin rattia puristaen ja itkaisinkin vähän. Kuulin paljon uusia biisejä.

Etsin paria niistä äsken youtubesta. Löysin samalla tämän allaolevan, ja näissä mietteissä aion lähteä viikon päästä firman pikkujouluihin näyttämään nuoremmille mallia siitä, miten laitetaan jalalla koreasti.




lauantai 23. marraskuuta 2019

Soita mulle milloin vain.

Pukkasin hyytyneen Jackin alas pienen lauttani reunalta, hän vajosi syvyyteen tai ehkä pulpahti takaisin pintaan ja kelluu nyt jossain, uusia mantereita ja seikkailuja etsien, en tiedä, en ole kovin ahkerasti etsinyt hänen loittonevaa pistettään horisontista. Oma lauttani osui johonkin suotuisaan merivirtaukseen, ja syöksyy aivan eri suuntaan hämmentävää vauhtia.

Hassua, tämäkään ei ollut liian vaikeaa. Ja silti on tunne, että istun vuoristoradan kyydissä ihan rentona, en jännitä itseäni äärimmilleen, että tuntuisi mahdollisimman vähän.

Eilen meillä oli lapsia töissä. Lapsi mukaan töihin päivä siis. Pyynnöistään huolimatta Diiva ei päässyt mukaan, hän on liian iso. Tein Tärkeitä Töitä, koko vuoden työni kulminoituijuuri eilen hetkeen, jossa itsekin totesin, että kas, minä osasin tämän, suoritin tämän, ja tästä tuli ihan hyvä. Sain ihan palautettakin, ja tunsin ammatillista tyydytystä. Sitten, tämän tyydyttyneisyyden jälkihuumassa, kun raukeana, henkisesti puhaltelin savukkeestani kauniita ympyröitä ilmaan, toimistoni ovelle on ilmestynyt naskali, joka pomputtaa itseään isomaa jumppapalloa, sitten kemmuu sen päällä ja tuijottaa minua kiinteästi.

- Pelaakko Minecraftia?
- En.
- Ookko pelannut lapkoa? XXX? XXX? XXX? (en edes muista, mitä termejä hän mainitsi)
- En, onko ne jotain tietokonepelejä, vai oikeita peleja?
- Kännykkäpelejä. Niitä voi pelata millä vaan kännykällä. Paitsi... sillä... tällaisella... (näyttää käsillään n. 5 sentin mittaa, ilmeisesti hämmentävää kännykän paksuutta).. sillä voi vaikka soittaa, ja lähettä tekstiviestejä, ja pelata matopeliä.
- Joo mä en oikeastaan pelaa kännykällä mitään.
Tässä vaiheessa 5-7 vuotias (kyvykkyyteni hahmottaa lasten ikiä on rapistunut täysin, koska olen käyttänyt kaikki äiti-supervoimani hyvään tarkoitukseen jo aiemmin) tajuaa, että hänen on otettava huomioon keskustelukumppaninsa alkeellinen taso ja vajavaiset kyvyt, ja haetteva yhteistä kokemuspintaa jostain vähän helpommasta asiasta sosiaalisen tilanteemme miellyttävyyden jatkumiseksi.
- Soitatko sä jotain?
- Öö niinkuin mitä?
- No... vaikka puhelimella, jollekin kaverille, tai musiikkia?
- Joo, kyllä mä soitan.

Suloinen nuorimies. Katosi sitten lopulta jonnekin.

Demonstroin myös toimistoni tarvikkeistoon kuuluvan miekan käyttöä toisen naskalin kanssa. Selitin rystyssuojan merkityksen, ja esittelin veriuran. Hän oli hurmoitunut, ja harkitsee varmaankin vakavasti alkavansa aikuisena laskentatoimen YO-merkonomiksi, koska se on niin cool ammatti.



Ai niin. Se ensin kuvailemani nuorimies kysyi minulta, missä minun lapseni ovat. Sanoin, että he ovat jo aikuisia eivätkä siksi saa osallistua päivän hupeihin. Pojan silmät levisivät hämmästyksestä ja hän kysyi "ai onko ne jo SUAKIN vanhempia?"