maanantai 30. marraskuuta 2015

Take a walk in my shoes.

Sosiaalinen krapulani hellitti vihdoin. Möyrin erilaisissa vainoharhoissa tehokkaasti yli vuorokauden. Niin käy aina kun olen järjestämässä jotain pirskeitä. En haluaisin kuukauteen, tai puoleen vuoteen nähdä yhtään ihmistä tai muistaa yhtään mitään yksityiskohtaa illasta, jolloin olen muka hengittänyt syvään, koittanut rentoutua ja nauttia olostani ja seurasta, mutta oikeasti olen kulkenut ahdistuksen putkessa hätäisestä ihmiskontaktista toiseen ja huomioinut ympärilläni vain virheitä. Suuressa mittakaavassa kaikki meni kai kuitenkin ok.

Selvisin siis hengissä, hädin tuskin. Hiukseni olivat huonosti, taas, mikä vaikeutti asiaa. Se on jo sääntö, eikä poikkeus, että firman pikkujouluissa olen aina kaamea. Ainakin mielestäni. sovitin äsken uudestaan mekkoani, ja nyt se näytti taas ihan kivalta. Silloin illalla en tuntenut oloani siinä mukavaksi, vaikka se oli mekon syy ja tarkoitus. Kummallinen asia.

Seuraavan kerran menen farkuissa ja ruutupaidassa, ja tunnen takuulla oloni paljon viehättävämmäksi.

Joskus olen kuvaillut henkistä olotilaani siten, että on kuin kävelisin lasinsiruissa. Vaikka kuinka yritän liikkua hitaasti ja varovasti ja harkiten, kaikki sattuu ja tekee haavoja. Nyt oloni on sellainen oikein fyysisestikin. Sain nimittäin älynväläyksen illalla, ja kävelin viimeiset puoli kilometriä kotiin ilman kenkiä. Sepelissä. En parin askelen jälkeen voinut laittaa kenkiä enää takaisinkaan jalkaan, koska sukat olivat läpimärät, ja kengät uudet ja aika hienot. Etenkään sen jälkeen, kun oikaisin pehmän ja vilpoisan nurmikon poikki toivoen kovasti, etten osuisi koiranpaskaan.

Jälkeenpäin ajatellen tein monta tuontyyppistä virheellistä päätelmää ja ajatusketjua päivän ja illan mittaan. Olisin tarvinnut vähän enemmän aikaa ja harkintakykyä. Olen kyllä näin jälkeenpäin ottanut vahingon takaisin ja ajatellut vähän liikaakin.

Moving on. Joulu tulee. Edellisestä onkin kaksi vuotta. Kun skippaa yhdenkin joulun, rytmi menee sekaisin ja rutiinit ryttyyn. En millään meinaa nyt osata aloittaa jouluilua. Onneksi Diiva on jouluihminen, hän kyllä pitää minut ruodussa tämän suhteen.

Tänään kun tulin kotiin, tyttäret olivat ruokkineet itsensä oikeaoppisesti kunnon ruualla, ja lähdössä yhdessä elokuviin. Olen nyt pessyt pyykkiä, siivonnut tiskipöydän, vaihtanut lakanat ja ryhdistänyt budoaarini muutenkin. Vielä on aikaa tehdä kaikenlaista muutakin. Käydä vaikka kaupassa hakemassa maitopurkki, ja huomenaamukin on pelastettu.

Excelini käyttöhintaindeksi mollottaa reilusti yli yhdeksässä mekko- ja kenkähankintojen takia. Ne kengät olivat kyllä sangen harkittu hankinta. Käytin edelliset klassiset mustat juhla-avokkaani loppuun, joten olen siis todistanut olevani Aikuinen Nainen Joka Käyttää KorkoKenkiä. Vaikka vain sen kaksi kertaa vuodessa, mutta siksipä niiden pitääkin olla klassiset. Ostin itseänikin ihmetellen ihanat Clarksit, joissa on päkiän alla pehmeä tyyny, ja jotka suorastaan suukottelevat varpaitani kun kävelen. Olen niissä todella pitkä.

Nyt tajusin, että sukkahousuni olivat väärän väriset. Olisin tosiaan tarvinnut vähän enemmän harkintakykyä tuossa tilanteessa. Ehkä myös avuliaan teriniitin.

Olen siis kärsivällisesti odottanut, että indeksi laskisi alle yhdeksän, jolloin voisin luvan kanssa uudistaa hiutuneimpia, nyppylöityneimpiä ja tylsimpiä retaleita uudempiin. En pysty enää hillitsemään itseäni. Asiat ovat nyt suorastaan ratkeamispisteessä. Monetkin asiat. Joskus on vain hyväksyttävä tosiasiat, ja riisuuduttuaan sullottava vaatteensa pyykkikorin sijaan roskakoriin.








lauantai 28. marraskuuta 2015

Kahvi avec.

Nyt minulla olisi muutama tunti aikaa olla kunnon perheenäiti, pestä meille puhtaita vaatteita, siivota keittiö ja etsiä asuntoni joka puolella lainehtivien irtotavaroiden ja vaatteiden alta. Lähinnä omieni. Koska viikko alkoi PoikkeusTilalla, eli olin muutaman tunnin oikein TyöMatkaileva UraNainen, en ole jotenkin saanut asioiden arkisemmasta puolesta otetta minään viikon iltana. Ja onhan tässä ollut muutakin hassunhauskaa sattumaa.

Juon nyt aamukahvia, kuuntelemme Pearl Jamia Diivan kanssa, ja yritän laittaa pakollisia asioita ja optioina mahdollisesti suoritetuksi tulevia asioita riviin päässäni.

Pakollisia asioita, ajoituksensa takia, ovat lähinnä omaan ulkonäköön ja hyvinvointiin liittyvät toimenpiteet, mikä tuntuu nurinkuriselta kun katsoo keittiötäni.

Eilen erityisesti oli hassunhauskaa. Eksyin tuttavan kautta seuraan, jossa oli paljon miellyttäviä, sopivaan ikäluokkaan kuuluvia fiksuja ja hauskoja miehiä. Ihana tietää, että sellaisia on olemassa, ihan tuollaisina kunnon kokoisina terttuina, vaikka olisivatkin naimisissa tai juuri ryntäämässä synnytyslaitokselle jos puhelin piippaa. I'm just windowshopping.

Olen 43. Virallisesti siinä iässä, ettei minun oleteta enää lisääntyvän. Minun ikäisiäni miehiä on vapaana hyvin vähän, ja yleensä, jos he ovat vapaana, siihen on joku pätevä syy. Minua hieman vanhemmat miehet, joita on sitten jo hitusen enemmän vapaana, ovat jotenkin onnistuneet kasvamaan nuoruutensa aivan eri maailmassa kuin minä, ja tuntuvat kovin, kovin paljon vanhemmilta kuin ikävuotensa. Minua hieman nuoremmat miehet, joita on vapaana paljon, ovat hauskoja, eloisia poikalapsia, jotka juuri ovat siinä tilanteessa jossa lyövät kätensä yhteen ja toteavat että jahans, nyt on rilluttelut rilluteltu, pitäisköhän perustaa perhe.

Vaikka vaikutankin ilmeisesti ensikäsittelyssä hitusen ikääni nuoremmalta, tuo tunne karisee helposti, jos minulta kysyy, onko minulla lapsia. Kyllä, tai oikeastaan aikuisia.

Tämä ihan vain tällaisena yleisenä huomiona. Olen edelleenkin vallan häkeltynyt tämän tilanteen onnellisuudesta, ettei minun tarvitse arjessani katsella kenenkään tyhjentävän tiskoneestani astiat vääriin paikkoihin tai pyyhkivän tiskipöytää liian märällä rätillä.

Nämä mietteet pyörivät päässäni todennäköisesti siksi, että tänään menen tilaisuuteen, johon kaikki tuovat puolisonsa mukanaan. Minä en.

Nyt minun pitäisi kirmata etsimään Grace Kelly -mekkooni sopiva hiuskoriste, jolla saan kiinnitettyä hiukseni oikealta korvalliselta taakse sodanjälkeisen maailman tyyliin. Kampaajani, joka trimmasi latvani eilen, kyseli stailaussuunnitelmaani. Kerroin yksityisekohtaisesti, miten minulla tulee oleman hitusen naisellisempi tyyli kuin yleensä, ja hän nyökkäili tyytyväisenä. Hyvin diplomaattisin sanankääntein hän myös kertoi, että vaikka hiukset jättäisi aukikin, ne kannattaa käsitellä kauttaaltaan jotenkin, vaikkapa suoristusraudan avulla tai laittaa niihin rullat, jolloin hiustuntuma on erilainen ja kampaus kestää paremmin. Lupasin, etten tällä kertaa vain nuku märillä hiuksilla ja pörrötä niihin sitten kuituvahaa, ja hän naurahteli epäuskoisena.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Nothin but.

Minulla on taas yksi niistä päivistä, jolloin katselen ihmisiä ympärilläni, ja näen meidät sinä joukkona apinoita, joka me oikeastaan olemme. Eläimiä, jotka pyrkivät hallitsemaan vaistonsa ja viettinsä niin, että toimisivat viekkaammin kuin muut ja siten saavuttaisivat sillä etua.

Siinä välissä peittelemme itseämme vaatteilla, mietimme kovasti ovatko ne saman- vai erilaisia kuin muilla, nypimme ja leikkaamme turkkiamme soveliaisiin muotoihin. Peitämme hajuamme ja syömme elimistöömme asioita jotka ovat liian kaukana siitä, mikä kasvaa maasta. Lisäämme itseemme kemikaaleja ja manipuloimme vastustuskykyämme.

Keksimme tapoja pitää tuntemuksemme mukavina vaikka on kylmää ja märkää ja pimeää. Keksimme asioita, jotka pitävät meidän aivomme kiireisinä niin, ettemme ehdi vain istua puun lehtien suojassa tuijottaen pimeään ja miettien, mitä kauhuja siellä vaanii. Miettiä, mitä hyötyä siitä on, jos tänäkään yönä ne kauhut eivät vie minua.

Minä en ole siinä kovin hyvä, eläimenä olemisessa tai eläimeni voittamisessa. Tuijotan tylsänä pimeään varmaan enemmän kuin moni muu ja saan vähemmän etuja.

Eilen huomasin, ettei minulla ole enää koko ajan niin kiire joka paikkaan. Se olo, joka on seurannut minua lapsesta lähtien, että olen aina väärässä paikassa ja pitäisi tehdä jotain lisää, enemmän, olla jo perillä, olla olematta myöhässä, että aikani ei ole omaani, on hälventynyt ainakin suurimmaksi osaksi aikaa. Tilalle ei ole tullut yhtään mitään. Nyt minua ei ahdista aika-aspekti enää niin paljon, vaan jos ja kun ahdistaa, se on yleinen tarkoituksen puute. Sitä voi lääkitä monenmoisella.

Tänään tulin kotiin. Kaunomieli kysyi, että onhan kaikki hyvin. On, vakuutin, tai siis ei ole, mutta ne asiat jotka eivät ole hyvin, eivät liity häneen, eikä mihinkään kamalan tärkeään. Kaunomieli tuntee aina ne kipunoivat stressiaallot jotka minusta lähtevät, ja olisi väärin sanoa hänelle, että niitä ei ole olemassa, kun ne ovat. Sanon, että kyllä, tunnet aivan oikein, mutta se ei ole sinun vikasi, ja kaikki on silti aivan hyvin. Sitten laitoin ruokaa ja katsoimme Downton Abbeyta. Paljon. Ja Ensitreffit alttarilla (Tanska).

Tanskalaiset ovat ihan mahdottomia. Eikä se oikeasti voi olla mikään oikea kieli. Kunhan korisevat joutessaan.

Iso lasi punaviintä olisi auttanut myös, luulisin, mutta ei varsinaisesti tee mieli, eikä minulla edes ole sitä, koska viime viikko oli jonkinmoinen myös.

maanantai 23. marraskuuta 2015

You probably think this song is about you.

Epämukavuusalueella oli yllättävän mukavaa. Tosin aamu alkoi vähän liian hitaasti. Mietin aivan liian pitkään mitä laittaisin päälleni. Ne mustat asialliset housut, jotka olen ostanut juuri tällaisia päiviä varten näyttivät ankeilta kaiken kanssa. Kun minua vähän jännittää, yritän hakea itseluottamusta siitä, että oloni on mukava ja itsevarma. Tänään siinä meni aika kauan, ja sitten tuli vähän kiire, ja päätin olla tyylillisesti Saga Norén. Ajattelin, että koska kuitenkin möläyttelen aina vääriä asioita väärissä paikoissa, se olisi edes sävy sävyyn asuni kanssa.

Tuntui pahaenteiseltä, kun moottoritiellä lentokentän suuntaan ei ollut ruuhkaa. Oulussa se tarkoittaa, että muut, jotka ovat menossa Helsinkiin lähtevälle lennolle ovat jo menneet.

Kun pääsin lentoasemalle, autoni ikkuna oli tietenkin jäätynyt kiinni. Liukastelin. Jumituin turvatarkastukseen, koska näytin Saga Norénilta, ja minut muun muassa testattiin räjähdeainejäämien varalta.

Sain jatkaa matkaa, koska en ole räjähdysaltis, mutta portti oli jo suljettu. Murheellinen matkakumppanini tekstasi minulle luullen, että tein oharit tahallani. Pääsin silti sisään, voitonriemuisesti rytistynyt boarding pass toisessa ja irrallinen vyö toisessa kädessä. Ihanat farkkuni luistelivat harvinaisesti sukkahousuittuja lonkkiani alas minkä kerkesivät, ja minä kaduin kiirettä, huonoa harkintakykyäni ja mummoalushousujani, jotka olivat aivan liian sileät ja ulottuvat tarjotakseen mitään tarttumapintaa.

Uhmasin lentopelkoani ja ängin vessaan pujottamaan vyön lenkkeihinsä ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa. Sitten oikeastaan vain nautin olostani. Oli ihan kiva päivä.

Hämmentävästi jälleen tänään minulta kysyttiin työvuosiani. Naispuolinen henkilö oli hämmästynyt kuultuaan ne. Näytän kuulemma suurinpiirtein työvuosieni ikäiseltä, mitä en kyllä usko. Mutta olen niin turhamainen, että tuo oli kovin hauskaa. En usko, että olin vain pukeutunut liian nuorekkaasti.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

A fact's a fact.

Viikonloppu, jonka aikana olisi ehkä pitänyt tehdä enemmän kaikenlaista.

Teinkin kaikenlaista. Enimmäkseen pientä ja hyödytöntä. Erinomaista mojoa, ja kidneypapusoijarouhekastiketta nachoille ja tortilloille. Lorautin sekaan vähän kahvia. Siitä meni suorastaan mahakoomaan.

Hain uimapukuni uimahallin löytötavarakaapista. Penkoessani unohdettujen mustien kokouimapukujen täyttämää koria totesin, että ihmiset unohtelevat paljon virttyneempiäkin uima-asuja kuin omani. Hienoa, että se löytyi. Ihmiset eivät näytä unohtelevan jälkeensä muunvärisiä uimapukuja kuin mustia.

Söin vähän liikaa sokeria siellä ja täällä. Ei olisi pitänyt.

Huomasin olevani snobi. Siis enemmän kuin luulinkaan. Olen sillä lailla hankala sekoitus umpijunttia ja snobia, että minun on vaikea sopeutua täysin kumpaankaan ääripäähän, ja tunnen olevani kovin monessa seurassa väärässä paikassa. Luulen, että minusta on viime aikoina tullut aiempaa snobistikoituneempi, ja se ei välttämättä ole kovin käytännöllinen kehityssuunta tulotasollani rimpuilevalle henkilölle.

Join punaviintä koko viikon aikana kolmisen pulloa. En oikeastaan tarkoituksella, mutta kyllä se silti meni nyt oikein hyvään tarkoitukseen, useampaankin. En yleensä juo noin paljon. Punaviinin voimalla mm. harjoitin selkokielisyyttä, joka oli varmaan ihan tarpeellista, vaikka vastapuoli olisikin ehkä halunnut, että mielipiteeni asioista olisivat olleet toisensuuntaisia. Hän otti kuitenkin päätökseni vastaan hyvin miehekkäästi, mikä on kovin arvostettavaa.

Ei, en epäröi, vaikka tuo miehekkyys jättikin hämmästyttävän hyvän jälkimaun.

Huomenna seikkailen taas epämukavuusalueellani kuvioluistellen. Toivottavasti kasvan oikein monta jaardia. Ihminen kuulemma kasvaa nimenomaan silloin, kun on epämukavuusalueellaan. Ainakin se joskus kovasti tuntuu siltä, kuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan eri suuntiin tempoilevien kengurujen laumaan.



torstai 19. marraskuuta 2015

Elina, anna tukkasi kasvaa.

Tänään minulla oli huono hiuspäivä. Håristisesti ajatellen minulla on ollut melkoiset piinaviikot, ja ne jatkuvat vielä yhdeksän päivää ennen seuraavaa kampaajakäyntiä. Olen antanut latvojeni venyä, virttyä ja haaroittua, hädin tuskin näkyvien vaaleiden raidoitusteni kellastua ja haurastua. Poiskasvava pälveni törröttää takaraivolla virkkuna kuin pieni kottarainen, ja juuren ja latvojen erilainen tekstuuri, joka johtuu värjäyksen puutteesta, tekee kokonaisuudesta valloittavan yllätyksellisen.

Hence, the hätäpompula.

Kun pesen ja föönaan hiuset, ne asettuvat päivän verran ihan mukavasti. Sen jälkeen ei, ja minähän en pese näitä joka päivä. Jos minulta kysyttäisiin, en myöskään föönaisi joka pesun jälkeen, mutta viime aikoina en ole alkanut inttämään asiasta itseni kanssa. Helpommalla pääsen, kun en edes kysy mielipidettäni.

Voiko olla, että kuivshampoon käyttö ei ole hyväksi hiuksille pidemmän päälle? Tietenkin voi, koska se ei ole puhdas luonnontuote.

Mätkin töissä kaikenlaisia pikkusälähommia isompiin pinoihin ja riviin. Söin huonosti, mutta terveellisesti, mutta sen päälle vielä kakkua. Kompastuin, ja jäin asvalttijyrää muistuttavan myyntitykin ajoradalle rampana makaamaan enkä ehtinyt edes käsivoimin raahautua turvaan. Viittilöin muille - menkää - I'll take a hit for the team.

Jyrä teki kaikkensa vakuuttaakseen minut tuotteensa mainioudesta. Hän osoitti minulle nokkelasti tietämättömyyteni, ja sitten imarteli, kun luulin tietäväni jotain, jonka jälkeen paljastui, että ahaa, enpäs tiennytkään. Mielipiteeni olivat vääriä. Asia olisi varmasti korjattavissa heidän tuotteellaan.

Olin ilmeisesti melko hankala tapaus, ja selviytyäksemme tilanteesta jotenkin kunnialla haimme yhteistä turvallista maaperää mm. siteeraamalla toisillemme Tuntematonta Sotilasta. Talvisota on aina hyvä lähtökohta hedelmälliselle yhteistyölle.

Jyrä kysyi työurani pituutta. Kerroin sen, jonka jälkeen hän oli hetken hiljaa, ja sanoi, että olen ilmeisesti tullut töihin 15-vuotiaana. Tässä vaiheessa en ollut varma, oliko hän todella niin epätoivoinen, että yritti kömpelösti imarrella. Ehkä pikemminkin osoittaa laskupääni ja sitä myöten arvostelukykyni epäluotettavuuden. Aiemmin hän oli vihjannut, että minulla on suhde ajoneuvoyhdistelmän kuljettajan kanssa. Aloin olla jo melko välinpitämätön hänen persoonaani koskeville arveluilleen.

Persoonallinen tyyli, täytyy kyllä sanoa. Olen minä silti vähän ilahtunut, kun en näytä ikäistäni vanhemmalta ainakaan, vaikka hiuspäiväkin olisi monumentaalisen huono.

Kun töistä pääsin, kaapaisin tyttäret auton kyytiin ja ajoimme down the memory lane - siihen ostoskeskukseen, jossa kävimme vanhassa kodissa asuessamme. Söimme ihan ravintolassa, josta sai myös vegeannoksen. Ja vuohenjuustobroileria ilman vuohenjuustoa. Olimme nälkäisiä.

Istuimme looshissa lopettelemassa ruokiamme. Tyttöjen isä käveli ohi kahden metrin päästä uuden perheensä kanssa. Luulen, että hän näki meidät. Luulen, että hän ei nähnyt, että minä näin hänet. Diiva näki heidät. En katsonut heidän suuntaansa, vaan yritin näyttää luontevalta ja tehdä jotain aivan muuta, joten en tiedä, näkivätkö muut perheenjäsenet meitä. He lipuivat ohi.

Tuo oli kummallinen tilanne, mutta en vain olisi millään jaksanut juuri tänään. Ilmeisen moni muukaan meistä ei jaksanut.

Lapsuusmuisto. Olin ehkä kahdeksan tai kymmenen vanha. Minä ja kaverini olimme äitini auton kyydissä matkalla kauppaan. Pysäköimme auton, ja nousimme ulos. Parkkipaikalla parin auton päässä toisesta autosta nousi vanha mies. Nuorempi mies tai ehkä nainen auttoi häntä nousemaan, vanha mies liikkui vähän kankeasti. Äitini jäi seisomaan auton viereen vähän liian pitkäksi aikaa, ja oli hiljaa ainakin kaksi sekuntia. Äitini ei yleensä ole koskaan paikallaan ja hiljaa. Vanhempi mies katsoi äitiä hyvin vähän aikaa, mutta ei vain vilkaissut. Kukaan ei muistaakseni tervehtinyt ketään. Kaverini sanoi, että tuo äijä näytti ihan kekkoselta. Äitini sanoi minulle hiljaisella äänellä, että siinä oli sinun pappasi isä.






keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Väistäkäää täältä tulee vippejä.

Leikin tänään Annea ja Ellua. Ilmaisen viinan bileet.

Olin kyllä ihan kutsuttu ja tervetullut vieras tapahtumaan, mutta sisäänmenorutiineissa menin silti siitä mistä aita on matalin ja teeskentelin olevani puolitutun miehen avec joten vältyin turhilta esittäytymisiltä. Aina kun pitää kätellä ihmisiä ja kertoa kuka ja mistä on, kieleni menee rullalle enkä saa sanottua etenkään etunimeäni selvästi. Se on niin hankala. Sukunimeni ja muu sen sellainen tuppaa muuttumaan tämän tästä, ja joudun terästämään muistiani - kuka tänään olinkaan? Missä ajassa olen? Asiat häilyvät.

Hörin kolme tai ehkä neljä lasia mainiota punaviintä ja yhden kuoharin. Söin ihan liian monta macarone-leivosta ja kaikenlaista juustolla. Tungeksin julkkisten kanssa hississä ja ehdottelin tooga-bileitä tutuntutuille. Kerroin kummitusjuttuja ja join jallua.

Olin oikein ajatellut, että hommaan jotain asiallista päällepantavaa noihin kekkereihin, mutta olin myös luullut, että ne ovat vasta ensi viikolla, joten en tietenkään ollut ehtinyt hommata. Painelin lopulta osittain ajanpuutteen takia paikan päälle työvaatteissani, jotka eivät tänään sattuneet olemaan farkut. 95% tämän vuoden päivistä ne ovat olleet farkut, jossain muodossa. Siniset, mustat tai harmaat, jotkin boyfriend-malliset, jotkin klassiset, skinnyt tai sitten sellasiet goottimoottoripyöräritarikoppakuoriaspolviset. Ne ovat suosikkini. Nyt minulla oli Nanson sivuilta rypytetty musta Hani-neulehame, korkeat korolliset nilkkurit, paksut tummat sukkikset, satiininen tummanvihreä paitapusero ja musta todella tylsä neuletakki. Vähän hopeaa korvissa ja ranteissa. Menetteli. Olisin ehkä halunnut olla jotain vähän muuta kuitenkin.

No, olipahan jälleen yksi ilta, jolloin en katsonut Netflixiä kotona. Diiva oli tällä välin tehnyt uutta musiikkia. Hän on siinä hyvä. Lapsetkin pärjäävät siis ihan hyvin, vaikka äiti silloin tällöin ottaa tilanteista ilon irti.

Tänään oli ihan hauskaa olla minä. Tai joku muu.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Feet in the water.

Nilkkani sallii minun jälleen urheilla. Eilen kävelin, vähän liian pitkän matkan, josta syystä nilkka on vähän kipeämpi kuin aiemmin. Tänään uin ja vesijuoksin. Teen varmaan kummankin aivan väärin, mutta se tuntuu silti hyvin oikealta.

Näin itseni pitkästä aikaa isosta peilistä uimapuku päällä. En ollut ollenkaan kauhistunut näkemästäni. Se, miltä ilmeisesti näytän, ja se, miltä kuvittelen näyttäväni lähenevät toisiaan päivä päivältä. Oletan, että se on ilmiönä ihan hyvä.

Taisin unohtaa kokouimapukuni uimahalliin. Jos en löydä sitä sieltä huomenna, päätän ajatella, että se oli jo vähän virttynytkin.

Mutta harmi, näytin siinä kyllä ihan hyvältä.

En ole käynyt vaa'alla hetkeen. Luotan tällä hetkellä intuitiooni sekä H&M:n farkkujen hairahtuneisiin kokomerkintöihin, jotka molemmat kertovat minulle, että kaikki on ihan hyvin. Kumpikaan ei ehkä ole luotettavuudeltaan ihan STT:n tasoa. Ehkä menen vaa'alle myöhemmnin. Kunhan vielä pari päivää karttelen ylimääräistä sokeria ja vehnää.

Semmoista olen nimittäin tehnyt, ainakin muutaman päivän. Pikkuhiljaa siis laskeudun pikkujouluja edeltävään täysimittaiseen paniikkiin, jossa mitkä tahansa keinot ovat sallittuja, ja peli voi käydä aika likaiseksikin.

Tein taas ihan hyvää kasvissosekeittoa valmiista porkkanamuussista ja kukkakaalista. Lurautin sekaan myös purkin kaurakermaa. Aika paljon kasvisliemikuutiota, musta- ja valkopippuria ja vähän chiliäkin. Mikä se on se yrtti, jota pitäisi käyttää porkkanan seurana? Rakuuna? Kirveli? Joku vähän vieraampi kuitenkin. Ei kai sentään meirami? Rosmariiniä tai korianteria en laita.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Oi miksi minä tummana synnyin.

Perjantaina oloni oli kevytmielinen. Kävin heti töiden jälkeen tehokkaasti ruokakaupassa Diivan kanssa, kurvasin kotipihaan ja jätin auton, tytön ja ostokset sinne. Nappasin käsilaukun olalle ja kipitin kulman taakse pubiin toimistomekossani (musta liivihame) ja matalissa nilkkureissa, jotka eivät niin hyvin sopineet asuun, mutta tönkköön nilkkaani kyllä.

Yksi iso lasi punaviintä tyhjään mahaan saa minut hilpeäksi. Seura myös.

Siirryimme sujuvasti ruokailemaan aitoa meksikolaista, ja lisää punaviintä. En osaa lausua paikan nimeä edes silloin, kun en ole "just a little bit tipsy". Sieltä spontaanisti kavereiden bändin treeneihin. Heillä on hyvinvarusteltu jääkaappi. Join ehkä elämäni ensimmäisen Karjala-merkkisen oluen, ja olin järkyttynyt. Ihan oikeasti. Olen kyllä juonut Karhua joskus aiemmin, ja muutaman Lapinkullankin. Oluissa on siis eroja. Laajennan elämänkatsomustani ehkä mieluummin muuhun suuntaan, kuin oluttuntemukseen.

Sieltä vielä takaisin kaupungille, ja vietimme hassun illan kunnes muutuimme kurpitsoiksi. Tuossa illassa tuli tunne, että olen taas 20. Olen ison vieraan kaupungin torilla ja ihmiset hymyilevät minulle, ja ilman on pehmeää ja haisee kivihiileltä.

Minulle vahvistui epäilykseni siitä, että henkilö, joka tuntee minut puolen elämäni ajalta, ja joka tuntee myös Kaappimiehen, vallan hyvin, omaa sokean pisteen koskien meidän yhteistä taustaamme. Siis siitä, että asuimme saman katon alla joitakin vuosia. Hän on tuntenut meidät molemmat ennen ja jälkeen tämän insidentin. Olemme usein jutelleetkin kolmestaan, eri asioista.

Jännä ilmiö. Mitähän siitä voisi päätellä. Että olen hyvä valehtelemaan (ja että myös Kaappimies on). Paitsi että ei, en ole valehdellut tämän asian suhteen. Ehkä jättänyt jotain sanomatta. Paljonkin. En tietääkseni ole hyvä valehtelemaan. En oikein arvosta sitä taitoa. En tiedä onko Kaappimies. Jos hän on joskus valehdellut minulle, ja olen sen uskonut, uskon myös, että hän on tehnyt sen hyvästä syystä. En ehkä ole koskaan ollut hänen suhteensa riittävän omistushaluinen, että olisin vaatinut tietää hänen syvimmät salaisuutensa.

Toinen mahdollinen päätelmä on, että elämäni ei varsinaisesti ole niin kiinnostava, että ystäväni olisi koskaan miettinyt asiaa sen suuremmin. Ehkä se kertoo eniten hänen havainnointikyvystään.

Toisaalta myös siitä miten minä suhtauduin taannoiseen parisuhteeseeni. Hyvin varovaisesti alusta loppuun. Se ei näkynyt pinnalle asti, kuten ei erokaan.

Hän ei varmaankaan ole ainoa asiasta epätietoinen, mutta ehkä kuitenkin likinäköisin. Hän on myös putkinäköinen, mikä saattaa edesauttaa optista harhaa.

En kertonut vieläkään. Ymmärrän hyvin ne syyt itsessäni, miksi en niin tee, ja elän niiden kanssa, vaikkeivat ne mieltäylentäviä olekaan.

Hajanaisia muistikuvia tippuu mieleeni. Se miten lukion toisen luokan keväällä menin taidenäyttelyyn. Taiteilija oli vanha kärttyinen mies, joka oli sijaistanut kuvaamataidonopettajaamme ensimmäisen lukuvuoden. Pidin hänestä. Hän tarjosi meille Leningradissa kuohuviintä, ja minä sain punaisen neilikan, ja tanssin kristallikruunuin valaistussa kauniissa ravintolasalissa ja taisin vähän rakastuakin. En häneen, vaan ikäiseeni poikaan.

Kun vuoden päästä rakastumisestani menin taidenäyttelyyn, se vanha mies kysyi minulta mitä minulle on tapahtunut. Miksin olen niin vaisu ja varovainen. Ihan eri ihminen kuin ennen. Tajusin mitä hän tarkoitti, ja mistä se johtui. Seurustelin, eikä se sopinut minulle.

Vähän pelkään, että en vain osaa olla oma itseni jos olen toisen kanssa. Osa minusta toivoo, että vika olisi korjaantunut iän mukana.

Tänään hemmottelin itseäni kiertämällä kauppoja. Ostin punaisen huulipunan, kirkkaan, koska en etsinnöistä huolimatta ole löytänyt itseltäni enää yhtään sellaista, vaikka muistelen, että olisin ainakin vuonna 2007 ostanut yhden Veljekset Keskiseltä. Jos löytäisin sen, se olisi varmaan vanhentunut. Olen kyllä penkonut kaikki takintaskut ja käsilaukut ja pussukat ja laatikot, joihin olen tuupannut vähänäkäytettyjä kosmetiikka- ja hygieniatuotteita muuton aikana.

Nyt minulla on sitten punaiset huulet pikkujouluja ajatellen. Kuljin tänään kaupungilla uusissa huulissani ja normikamppeissa, hiukset pörrössä, lököfarkuissa ja kettutyttötakissa. Sekin tuntui ihan luontevalta. Kotona havahduin miettimään, että onkohan tämä ihan minun ikäiseni ihmisen juttu, käyttää räikeää huulipunaa kun on muuten homssuinen. Minusta se näytti hyvältä. Olin hyvin bohemian chic.

Kiemurtelin päivän aikana sisälle moniin potentiaalisiin toimistovaatteisiin. Niistä ulos kiemurtelu oli muutaman kerran hyvin haastavaa, mutta kokosin itsehillintäni, hengitin rauhallisesti, nappasin helman näppieni väliin ja hyvin rauhallisesti, yhtenäisellä liikkeellä nostin käteni ylös vetäen helmaa perässä, myös sen olkapään kipukohdan yli, pysähtymättä ja antamatta sormieni otteen hellittää, ja pääsin kuin pääsinkin kuolemanloukusta kerta toisensa jälkeen. Löysin yhdet farkut, joissa näytän moottoripyöräkerholaiselta, ja joissa mahduin hämmentävän pieneen kokoon. Varmaan jotain vikaa kokomerkinnöissä. En valita valmistajalle aiheesta.

Kun kiemurrellessani osuin hyvin lähelle peiliä, huomasin etujakauksessani puhtaan valkoisen hiuksen. Juurikasvuni on jo yli kymmenen senttiä, ja hiukseni ovat yllättävän tummat. Kun viimeksi olin luonnonvärinen, olin enemmän maantienvärinen blondi. Nyt sitten juuresta pukkaa kylmää tummanruskeaa hiusta. Minulla oli taas syksyllä joku stressipiikki (muistan sen hyvin), joka aiheutti spontaanin pälvikaljun, hyvin pienen, mutta tässä vaiheessa huomattavan, kun siitä kasvaa ohut kiehkura mustaa, kihartuvaa hiusta, suoraan kalloni korkeimmasta kohdasta. Kihartuvuutensa ansiosta se nousee muiden hiusten lomasta veikeästi. Pälvi pälveltä muutun tummaksi, kuten isäni, mummoni, ja hänen isänsä ainakin.

Nyppäisin sen valkoisen hiuksen irti, oikeastaan vain siitä syystä, että sain tarkasteltua sitä huolellisesti. Se oli puhtaan valkoinen. Olin tyytyväinen. Minusta tulee sellainen Morticia-tyyppinen vanhus. Pystyin suhtautumaan tähän vanhenemiseni merkkiin kypsällä hellyydellä.

Olen tartuttanut Diivaan vivahteen musiikkimakuani. Hämmästyin, kun tajusin, että kuulemani Pearl Jam luikertelee korviini hänen huoneestaan. Olen siitä onnellinen.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

He ain't heavy.

Tänään minulla ei ole mitään tähdellistä kerrottavaa. Toisin kuin viimeisen viikon aikana, jolloin kerroin teille, miten siivosin keittiön kuiva-ainekaapit ja kävin ruokakaupassa.

Haluan silti olla läsnä täällä.

Alkuviikko on ollut kiireinen. Kiire, tai merilevä on tehnyt hyvää aivoilleni. Ne ehtivät muutaman viikon ajan horrostaa, mikä varmasti oli ihan tarpeellista sekin.

Kaipaan pyöräilyä. Nyt on märkää ja liukasta ja erityisesti pimeää. Ja kipeä nilkka. Se on jo parempi, mutta vähän tönkkö. Oikeasti kaipaan melkein mitä tahansa liikuntaa. Keppien kanssa nitkuttaminen sai selkäni valittamaan epäergonomisista työoloistaan. Että pakkoko sitä on käsien varassa kävellä, ja vielä vinossa (kun käytin vain yhtä keppiä). Että ei ole meidän työehtosopimuksessa mainintaa tällaisesta, sanoivat molemmat pitkät selkälihakset yhdessä kuorossa. Toinen vähän kovempaa kuin toinen.

Seuraava, mitä teen, kunhan saan sen aikaiseksi, on uiminen. Siihen pitää valmistautua henkisesti. Ei ehkä tarvitsisi, mutta päätin tänään, että nyt saan luvan yhden päivän ruikuttaa ja olla saamaton. Eli en mene vielä tänään uimaan. Olen sitä usein muutenkin, mutta ilman lupaa, ja se on vähän eri juttu.

Nukuin aika monta tuntia jotenkin raskaasti viime yönä. Näin unia, joissa tein kaikkea painavaa ja raskasta, kaivoin lapiolla ja kannoin raskaita säkkejä. Istuin ja odotin kovilla penkeillä. Luitani painoi ja heräilin kääntyilemään. Aamulla heräsin siihen, että oli jano ja paikkoja kolotti. Olen fyysisesti väsynyt kivun, huonojen asentojen ja selän jännittämisen takia, kipu lähtee kiertämään nivelissä. Melko lievästi, mutta kun olen yleensä niin äärettömän hyvävointinen, niin tällainen pienikin kremppaaminen tuntuu heti kovana väsymyksenä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

En saa mielestä sinua.

Uudelleenkäynnistin aivoni merilevärouheella. Se toimi melko hyvin, ja olen nyt lähes ajan tasalla koulutehtävieni suhteen. Tai siis en vielä ole, mutta asiat ovat paremmalla tolalla kuin aiemmin.

Tulin kotiin, ja keittiöni on vallattu. Ruoka valmistuu siellä ilman omaa myötävaikutustani. Odotan jännityksellä. Mietin, mitä teen kaikelle tälle ylimääräiselle energialle, joka minulta nyt vapautuu. Lisää läksyjä, ehkä.

Inventoituani ruokavarastoni viime viikonloppuna julistin, että meillä ei nyt vähään aikaan käydä kaupassa. Paitsi jos jotain tiettyä on loppu, ja sitä pitää hakea. Kuten omenoita. Omenoiden loppuminen tekee elämästämme sietämätöntä. Diiva on täysin koukussa niihin, ja kärsimme kaikki vieroitusoireista jos ne loppuvat.

Iso kulhollinen omenoita keittiön ikkunalaudalla tekee hänelle kuulemma turvallisen olon. Ymmärrän hyvin.

Maito oli loppu, joten kävin ruokakaupassa hakemassa sitä. Samalla otin sokeria ja vehnäjauhoja, jotta voin tehdä piimätöntä kakkua ylimitoitetusta määrästä soijajugurttia jonka löysin. Unohdin leivontarasvan. Otin myös kaurahiutaleita, koska niitä oli enää ehkä viikoksi, jos siis keittäisimme joka aamu kaurapuuroa.

Pari valmisateriaa, sellaista jyvä-juuresraastetuorejuttua. Kun kerran kävin Lidlissä, ja niitä saa vain sieltä. Ja tietysti luomukananmunia, koska niitä on tosi näppärä paistaa itselle jos löytää itsensä joskus yksin kotoa nälissään. Harvinaista, mutta teoreettinen mahdollisuus tuolle on olemassa.

Niin ja tietysti ruusukaalta, koska se näytti tosi hyvältä ja on terveellistä. Ja herkkusieniä, joita himoitsen käsittämättömästi. Pakastealtaassa oli myös sieviä kantarelleja, en ole ikinä ennen nähnyt moisia pakasteena, ja ostin niitä, vaikka aion sulattaa pakasteeni ensi tilassa kunhan se on tyhjä. Se on niin huurtunut, ettei ovi kohta mene kiinni.

Sipuleita. Ne ovat luonnon antihistamiinia, ja Kaunomieli syö monta sipulia päivässä. Lääkitsemistarkoitus, siis.

Tuoretta leipää, koska leipä loppuisi kohta muuten, ja sitä pitäisi sitten erikseen hakea, ja samalla voisi sortua heräteostoksiin.

Tuorepastaa ja pestoa, työeväikseni, koska niitä saa vain Lidlistä, siis sitä hyvää vihreää pastaa ricottajuustolla ja sitä mielettömän jumalaista tuorepestoa. Ja jos käyn nyt ruokakaupassa TOSI harvoin, käyn vielä nykyistä harvemmin nimenomaan Lidlissä, koska sieltä ei saa kauramaitoa eikä sitä hyvää vähäsokerista soijajugurttia. Minun pitäisi syödä nykyistä enemmän vihreitä asioita, joten tuo oli oikein hyvä juttu että ostin vihreää pastaa ja pestoa.

Leikkelettä. Ihan vain yhden paketin. Kaunomielelle. Omenamehua. En oikeastaan tiedä kenelle.

Uusia keksejä, kananmunattomia, tosi paljon tummaa suklaata ja vain hitunen herajauhetta. Kaunomielelle, jolle harvoin löytyy mitään tuollaista.

Tietäisittepä kuinka monta kertaa käännyin kaupassa ympäri ja palautin hyllyyn jotain tarpeetonta. Erityisesti pakasteita. Olisipa minulla sponsori, jolle soittaa ja pyytää mielenvahvistusta säilykepurkkihyllyn äärellä.

Voiko olla, että sama alkukantainen vietti, joka saa minut loputtomiin hamstraamaan ruokaa kuiva-ainekaappeihini, saa minut tekemään samoin uumalleni? Luulen, että voi. Se olisi ainkin jonkinlainen selitys ilmiölle.

On asia, jonka haluaisin tehdä. Aina, kun ajattelen hitusenkaan suunnitelman toteuttamisen suuntaan, tapahtuu jotain odottamatonta. Aikatauluongelmia. Autoni merkkivalot villiintyvät, ja minun pitää tarkkailla niitä, ajanko korjaamolle vai onko tämä vain ilmankosteudesta johtuvaa krantun ranskattaren oikuttelua. Kummallisia yhteensattumia. Järjen ääni karjahtaa pääni sisällä järjettömyyden viekoittelevaa supatusta kovemmin, ja hillitsen itseni hetkeksi. Juuri, kun sortumassa suunnitelman toteuttamiseen, nilkkani nyrjähtää. Pelkään, että jos vielä pyristelen vastavirtaan, autoni hajoaa oikeasti. Minulla ei olisi varaa kalliiseen remonttiin. Kenelläpä olisi.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Scar tissue.

Kyllä, tämä on PMS, muun muassa. Turrutin viime yön ja aamun tunneissa lurkkinutta elämäntuskaa Downton Abbeyllä. Ihan sama mikä tuotantokausi, ja vaikka osaan repliikit jo ulkoa. Kuuntelen vain aksentteja ja puheen rytmiä ja taukoja ja aivoissani virtaa miellyttävä, sopivan arkeentarttumaton soljunta, josta tulee ylevä ja nostalginen olo.

Sitten toimerruin, vihdoin, keitin kahvit, paistoin kananmunia ja söin niitä vadelmahillon kanssa, ja aloin siivota keittiön kaappeja vasemmalta oikealle. Välissä tein lihakeiton, kaali-papu-sipulipaistosta, leivoin voisilmäpullia ja korvapuusteja ja tyhjensin kirpputoripöydän. Jatkoin. Inventoin kuiva-aineet. Täydensin maustepurkit. Järjestin kaapit loogisesti, ja siten, ettei kukaan enää löydä mitään entisiltä paikoiltaan.



Olen melko varma, että tähän löytyy jotain tukiryhmiä eikös? Anonyymit zombieapokalypsinodottajat, eh? Kuvan ottamisen jälkeen löysin vielä kaksi purkkia kidneypapuja, yhden purkin minimaissia ja yhden tomaattimurskaa. Näkisittepä makaroonit, kolmen litran oliiviöljykanisterini ja kuivatut sipulirouheet.

Nyt puuttuu oikeastaan enää roskakaapin siivous, tiskikoneen oven ja laatikostojen alakoteloiden pyyhkiminen.

Olin hyvin tyytyväinen itseeni, tunsin hetkisen taas puhdasta onnea kun hinkkasin tiskipöytää hankausaineella ja kuuntelin Red Hot Chili Pepperssiä.



Sitten tajusin, mikä on lisännyt intoani siivota, PMS:n lisäksi. Minunhan pitäisi opiskella, palauttaa myöhässä olevat välitehtävät ensi viikolla. Vain alitajuntani muisti tuon tänään.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Et niitä oppeja kirjoista löydä.

Olen ollut kohtalaisen toimelias, vaikka ulkona mukulakivikaduilla, portaikoissa ja vaihtelevissa maastoissa käytänkin mielelläni kyynärsauvaa apuna. Tänään jalkani kiputila on lähes olematon eiliseen verraten, mikä on oikein mukavaa.

Epäilen silti, ettei oikea nilkkani tule vielä pikkujouluissa, niissä molemmissa, olemaan niin sorja, kuin se ilman tätä insidenttiä olisi ollut. Aina ei voi voittaa.

Yritän ruoskia itseeni jonkinlaista tahdonlujuutta, shokinomaista kauhistuneisuutta tai muuta poikkeustilamentaliteettia, joka vilkkuisi otsallani esimerkiksi sillä lailla ympyrää kiertävästi ja sireenein ulvomalla muistuttaisi, että ei yhtään haittaisi, jos sorjistuisin muutenkin. En vain koe pääseväni oikeaan mentaaliseen tilaan kovin helposti juuri nyt. Tiedostan kyllä tosiasiat, kuten sen, että viskeraalinen rasva tappaa, ja että taikavoimaisten alusvaatteiden taikavoima on lopulta kuitenkin rajallinen asia, tai ainakin verrannollinen käytettävissä olevaan hengitysilmakapasiteettiin, mutta en vain silti tunne motivoituvani. Kaapissani, kauniilla vaatepuulla lepää nätti, musta, tyköistuva ja silti hyvin istuva mekko joka ei varmaankaan näyttäisi yhtään sen paremmalta viisi kiloa kevyempänäkään.

Uusin paheeni on sitruunakakku ja/tai muffinit. En siis mätä täällä netflix-maassa itseeni loputonta määrää suklaalevyjä, jäätelöä, irtokarkkeja ja sipsejä, en ole tehnyt niin ennenkään, eikä asialla tai sen tekemättä jättämisellä ole siis mitään tekemistä painoni hallinnoinnin kanssa, mutta silti minulla on epäilys, että ruoka-aineympyrän eri segmenttien täysimittainen korvaaminen sitrunaanmakuisilla, nahkeilla, kokoonpuristuvilla ja hunajaisenpehmeillä leivonnaisilla on jotenkin paheellinen taipumus.

Juttelin kerran vuosia sitten Mato Valtosen kanssa dieteistä. Pussikuureista ja sen semmoisesta. Kerroin hänelle teoriani, että ihan yhtä hyvin, kuin jos söisi jotain nutrilett-pusseja, voisi syödä pussista valmistettavaa valkosuklaamoussea. Kun sen tekee rasvattomaan maitoon, siinä ei oikeastaan ole merkittävästi sen enempää kaloreita kuin laihdutuspirtelöissä, ja se maistuu paljon paremmalta. Joka tapauksessaa niin äklömakealta, ettei tee kumminkaan mieli syödä mitään muuta. Mutta ainakin on siis saanut syödä jotain tosi hyvää, toisin kuin nutrilett. Olin itse sillä kuurilla n. viikon, mutta kumma kyllä painoni ei laskenut, ja sitten kai unohdin koko jutun.

Mato sanoi, että olen itseironinen henkilö, ja että se on harvinaista. Olin hyvin ylpeä tästä, koska on todella hienoa saada idoliltaan omaan persoonaankäyvää palautetta. Samalla olin vähän hämmentynyt. Luuliko Mato, että tarinani ei ollut täyttä totta?

Kyllä minun pitäisi nyt lopettaa pullanmussutus, ja syödä vain jotain ankeita asioita, joissa on paljon täyttävää ravintokuitua ja proteiinia ja... mitä muuta nykään saikaan syödä? Jos en syö rasvaa, ihoni ja aivoni hapertuvat ja alkavat hilseillä, joten rasvaa siis mielelläni söisin, ainakin jonkin verran. Jos en syö sokeria, muutun ilottomaksi annihilistiksi, joka rullaa eteenpäin rutiineilla ilman innostuksen ilmalentoja, eikä se oikein toimi elämässäni.

Tarvitsen taas jonkin helpon kikan, jota lähteä toteuttamaan. Jonkin pomminvarman asian, jota en unohtaisi heti kun työpaikan kahvihuoneen pöydällä on taas kermakakku tai halloweenkakku tai nutellakakku tai suklaakakku tai minttusuklaakakku.

Mietin, miksi säännöllisten ja edes jollain tapaa yleisesti hyväksyttävien elämäntapojen toteuttaminen on ollut niin vaikeaa viime aikoina. Minulla on ollut ainakin kaikenlaista kivaa menoa, joka on rapauttanut rutiineja ilahduttavasti.

Enkä ole ollut niin innostunut keittiöhengetär, koska olen vieläkin shokissa siitä, etten enää voi kokata isoja höyryäviä lihapadallisia ruokaa neljälle lihansyöjälle, vaan meitä on nyt kaksi, ja sille yhdelle pitää tehdä jotain, mitä en oikeastaan vielä osaa, tai ne harvat kasvisruuat, joita osaan, ovat vielä niin harvalukuiset, että minua suorastaan nolottaa tehdä niitä taas. Vaikka paistettu sipuli ja kaali toimivatkin aina, kaikille, myös mustapavuilla.

En kyllä ole innostunut kodinhoidollisista asioista muutenkaan. Nyt kun asunto on asettunut, se on periaatteessa äärimmäisen stabiili ja helppohoitoinen, viikottaista pintojen puhdistamista lukuunottamatta. Se ei herätä minussa suuria intohimoja, paitsi raivoisien Shiva-PMS:ien aikana. Jokainen PMS ei ole raivoisa. On myös euforia-PMS:iä, aivan samoin kuin euforiakrapuloita.

Kodinhoidollisuus liippaa läheltä sitä aivojeni osaa, jossa pilkotaan salaatteja etukäteen jääkaappiin, tehdään marjarahkaa, leivotaan foccaciaa ja opetellaan uusia reseptejä. Se ei ole nyt aktiivinen alue.

Eikä Diiva enää syö edes marjarahkaa. Vietän kai jonkinlaista suruaikaa.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Syön purkista.

Aivoflunssani jatkuu. Ehkä se on aivokooma. Sain tänään jotain eloa sähkökäyriini hetkeksi syötyäni palan satunnaisesti tielleni osunutta nutellanmakuista suklaakakkua. Se oli mainiota. Poimin välittömästi talteen kaksi mieleeni juolahtunutta mielestäni ihan kelvollista ajatusta (ehkä ne olivat lähinnä keskinkertaisia itsestäänselvyyksiä, mutta verrattuna muuhun henkiseen tilaani vallan valioyksilöitä). Sitten jatkoin matalaa kiitoani flatlinena.

Kävimme Diivan kanssa sovittamassa vanhojentanssimekkoja. Voisin tehdä jotain tuollaista vaikka joka toinen päivä. Vain kuohuoviinitarjoilu puuttui.

Sitten tulin kotiin ja katsoin kaikki loput Homelandit. Kun vihdoin kaavin viimeiset sulaneet rääppeet netflix-purkkini reunoilta, tunsin lähes helpotusta. Tätä ei jatkunutkaan ikuisesti, eikä edes siihen asti, kunnes keskikokoinen metoriitti tömähtäisi joko minun tai Netflixin serverin päälle, ja näin tekisi yhteiselomme mahdottomaksi.

Keksin jotain muuta. Varustauduin lenkkeilyninjaksi ja lähdin ulos.

Uusi lenkkipolkuni on hieno. Pimeällä se on erityisen jännittävä. Vain osittain valaistu, ja sekin toissijaisesti. Tehdas ja vastarannan talot heijastuvat veteen, joka kuulostaa erilaiselta saaren eri puolilla. Tähdet näkyvät kaupungista huolimatta. On puita. Erityisesti tuolla polulla tunnen sekä valossa että pimeässä suurta ihmetystä siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut.

Toinen ranta oli niin pimeä ja asumaton, että jätin sen väliin, ja oikaisin saaren keskeltä, asvalttia pitkin.

Se saattoi olla virhe. Ilmeisesti ajatukseni eivät enää keskittyneet ympäröivän maailman ihmettelyyn ja pimeässä risahtelevien puskien tarkkailuun riittävän intensiivisesti, joten kaivoin taskustani kännykän, ihmetelläkseni ja analysoidakseni muuta minua ympäröivää maailmaa. Tässä vaiheessa jalkani eksyi asvaltin reunalle, ennestään pehmeä nilkkani taittui sisäänpäin ääriasentoon, mikä tekee erityisen kipeää, ja kaaduin oikeaoppisen taidokan tavoin pyöreänä kylkiympyränä märkien lehtien sekaan.

Makasin siinä kippurassa tovin ja vastustin kiusausta kokeilla, liikkuvatko varpaat. Ne ihan varmasti liikkuisivat, mutta joskus kun näin käy, minulla on vaikeuksia säilyttää tajuntani yhtäaikaisesti. Hilasin itseni lopulta istumaan. Tässä vaiheessa pimeydestä kuului "sattuiko pahasti?".

Olin varmaan vähän hidas vastauksissani. Koiranulkoiluttaja varmisti, että pystyn kävelemään, ja että minulla on kännykkä. Hän hoksautti vielä, että jos tarvitsen apua, niin sanoisin sen. Hän asui kuulemma lähellä. Jäin odottamaan sitä elämäni mannerlaattojen marmorikuvion toistuvaa kuviota, jossa lähes minkä tahansa harmittoman lauseen perään jatketaan "vaimoni kanssa". Sitä ei tällä kertaa tullut. Vakuutin pääseväni kotiin omin voimin.

Pääsinkin, mutta se ei ollut kovin helppoa. Nyt on kylmää jalassa, ja vähän uupunut olo. Ei tämä niin pahasti mennyt kuin vuonna 2006.

maanantai 2. marraskuuta 2015

It's real, the pain you feel.

Tänään oloni on niin sisäänpäinkääntynyt, että haluaisin vain syödä sitruunamuffinnseja, katsoa Netflixistä Homelandia ja olla agressiivisesti ottamatta kontaktia ulkomaailmaan. Saatan potea jonkinlaista flunssaa niissä henkilöni osissa, jotka ovat tarpeellisia sosiaaliselle kanssakäymiselle. Lisäksi nukuin viime yönä huonosti. Jokin irtonainen asia lonksahteli tietoisuudessani väärillä urilla kierroksen toisensa jälkeen. Aina, kun luulin jo saaneeni sen urille, se luiskahti otteestani, ja uni muutti muotoaan. Häilyin liian lähellä valvetilaa koko yön.

Ehkä siitä syystä en saa myöskään työstä irti sellaisia kicksejä kuin usein, mutta mikäs siinä. Work is supposed to hurt, that's when you know you're doing it right.

Homelandiin (Isänmaan puolesta) tuli uusia jaksoja. On lohdullista seurata ihmistä, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, todella stressaava työ, unettomuutta, pikkuvauva ja epämääräisiä ihmissuhteita. Että ei mene aina kaikilla muillakaan niin älyttömän hyvin. Toisaalta hänellä on myös hienosti istuva housupuku ja erinomaisessa kunnossa olevat pakarat.

Kyllä, olen se sama ihminen, joka muutama viikko sitten julisti olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mikään ei ole radikaalisti muuttunut. Olin viikonloppunakin muutaman kerran niin onnellinen, että meinasin itkeä. Taisin itkeäkin ihan pikkaisen. Vireystilani vain ei juuri nyt ole niin jäntevä kuin joskus muulloin. Yritän suhtautua tähän hyvin rauhallisesti - tämäkin menee ohi.

Viikonloppu oli mukava. Näin ystäviä. Harrastin kulttuuria. Ihan teatterissa kävin, ja nauroin koko rahan edestä. Oulun Työväen Näyttömän Vihreä Hissi oli sangen taidokasta kokovartalokomiikkaa.

Mitähän muuta. Kävelin, juoksinkin vähän. Saunoin. Pesin pyykkiä. Laitoin ruokaa, kävin kaupassa ja puunasin tiskipöytääni. Tyhjensin kaappeja. Likvidoin useita paitoja, jotka olivat kummallisen käyttökelvottomia. Elämän kiertokulku siis jatkuu lenksuvalla tahdillaan keikahdellen.

Big Country -kiintiöni täyttyi vihdoin, ainakin hetkellisesti. Nyt kuuntelen muuta.