keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Hän auringon sai suortuvilleen.

Löysin hauskan paikan, jossa voi kävellä suoraan maan päällä. Siis ei asvalttia välissä, ja se maakin on vähän pehmeää. Se kohta polusta on joen penkalla, kohdassa jossa vesi kerääntyy ja latautuu täyteen pyörteitä ja poimuja odottamaan voimalaitokseen pääsyä.

Tänään en ehtinyt sinne, koska piti etsiä toinen paikka, jonne luulin löytäväni aivan heittämällä, mutta onneksi minulla kuitenkin oli navigaattori. Kävin, näin, otin pari kuvaa, muodostin mielipiteen ja poistuin. Diiva ja Kaunomieli olivat autossa mukana, ja koko auto haisi pääkallolta. Sellaiselta pääkallon muotoiselta hajuvedeltä siis, ja Diivalle tuli pää kipeäksi, mutta hän oli hyvin kärsivällinen.

Ajoimme 20 kilometriä ikkuna auki, josta syystä ihana autoni luuli, että saavuttaaksemme +19,5 asteen sisälämpötilan ilmastoinnin täytyy henkiä +30 asteista ilmaa.

Tämän jälkeen virkistimme muistojamme sivistyneen maailman laidalla, entisessä kotimäkkärissämme. Siitä olisi puolet vähemmän matkaa vanhaan kotiin kuin täältä. En vielä halua ajaa sinne asti tai sieltä ohi. Mäkkärissä käynti ei ollut niinkään kamalaa, siellä oli meluista ja likaista ja vähän ankeaa, eikä erityisiä nostalgioita noussut pintaan.

Ruoka oli kyllä vähän pahaa. Mansikkapirtelö oli hyvä, mutta se kanapihvi oli hyvin epäilyttävä. Pihvin keskellä erottui joitakin kohtia, joissa oli lihassyitä, mutta muuten pihvi oli vaaleanpunaista kumimaista massaa.

En myöskään tihrustanut kaihon kyyneliä entisessä lähiprismassani. Siellä oli aivan liikaa ihmisiä taistelemassa viimeisistä nakkipaketeista ja perunasalaateista. Nyt kuitenkin jääkaapissa on jotain, millä lapset voivat ruokkia itsensä jos en ilmesty huomenna kotiin töiden jälkeen lainkaan, ja olen hyvinkin lähellä sitä tilannetta, että näin saattaisi käydä. Tai jotain, mistä voi askarrella keskivertoa fiinimmät eväät, jos perjantaina onkin kaunis ilma, ja voisin retkottaa ulkona jonkin lehdettömän puun alla viltillä, joka ihan vain vähän kastuu routaisessa maassa, lukea kirjaa ja uskotella itselleni että oikeastihan tämä aurinko lämmittää, eikä vain värjää kaikkea vähän keltaisemmaksi ja erityisesti häikäise silmiä. Lisäksi hörppäilisin termarista kahvia, ja välillä jotain kuplivaakin.

Koska olen järkevä, ja suunnitelmallinen, olen varautunut tällaiseen skenaarioon ja hankkinut kuplivaa peruna-pyyhe-shampanjakaappiini. Toisaalta, koska olen spontaani, ailahtelevainen ja minulla on tapana lykätä joitakin asioita huomaamattani liian pitkään, en ole vieläkään käynyt kirjastossa, eikä minulla ole mitään innostavaa, mukaansatempaavaa luettavaa joka saisi minut unohtamaan sen, että maa on aika kova ja muhkurainen, ja jonka kansi myös profiloisi minut älykkääksi, yksilölliseksi ja kiinnostavaksi persoonaksi.

Viimeksi olen lukenut jotain paperista ja kirjanmuotoista Pariisissa. Siellä minulla oli mukani Austenia mukaileva enlannikielinen murhamysteeripokkari, joka oli vähän heppoinen, mutta äärettömän paljon tuhdimpaa luettavaa kuin rautatiekirjakupasta nappaamani pokkari, jonka juonenkerronnan huippukohtia olivat ne, joissa päähenkilö huomasi puhuvansa itsestään ja omista ongelmistaan liikaa, ja yritti kääntää keskustelun juttukaverinsa kuulumisiin. Miten sulava osoitus sankaruudesta ja yksinkertaisesti vain kertojaäänen kauniista luonteesta.

Happamia ja sitä rataa.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Hey stupid, what ya tryin' to do.

En muuten yhtään tiedä, mikä on jääkiekon tilanne tänään. Kärpät ja Tappara ovat finaaleissa, mutta jokohan se homma loppui vai milloin. Onko tuossa kilometrin päässä esim. eilen juhlittu ilo ylimmillään, vai juotu murheeseen.

Tämä havainto on vain hätäinen tuulen painama roska tajunnan tuulilasissa. Siinä lukee "Tollo - sinulta menee koko ajan ohi oikeasti tärkeitäkin asioita kun et seuraa aikaasi".

Flashback: Kuuma kesäpäivä kymmenisen vuotta sitten. Minulla oli hulmuava kesämekko. Olin juuri tavannut kaupan parkkipaikalla tuoreen ex-mieheni. Menin tämän jälkeen Alkoon. (asioilla ei ollut yhteyttä, toim. huom.) Olin valitsemassa jotain pirskahtelevaa, kun Ex soitti perääni ja onnitteli maireasti. Olin hänen silmämääräisen arvionsa mukaan raskaana.

No en tietenkään ollut, enkä erityisesti ilahtunut saamastani huomiosta. Siinä suhteessa ollessani en koskaan kokenut, että hän olisi pitänyt minua riittävän viehättävänä, mikä oli mielestäni suuri vääryys, ja olin asiasta kovasti eri mieltä jo silloin. Nyt siis olin hänen mielestään vielä epänormaalisti lihonutkin, vaikka mielestäni olin kyllä laihtunut. Ja mitä ihmettä se enää minun uumaani kyttäsi! Erityisesti minua harmitti, koska olin luullut näyttäväni aivan tyrmäävältä siinä mekossa.

Henkäisin vauhtia, istahdin sellaiselle jakkaralle, jolta voi kurkotella ylähyllylle, ja avasin sanaisen arkkuni saranat natisten.

Käytävällä minua kohti käveli vanhempi pariskunta, joka seisahtui kohdalleni hetkeksi. Silmät suurina. Mies sanoi "Tollo". Sitten he poistuivat. Passiivis-agressiivisesti subventoin tämänkin takapotku exäni hyödyksi.

Kun lopettelin puhelun, nousin ylös ja pudistelin pölyt epäonnisen mekkoni persuksista, huomasin, että vieressäni oli näyttävä iso, n. kolmen litran viinipullo, jonka kyljessä viinin nimi "Tollo".


Havainto:
Olen onnellisempi ja vähemmän ahdistunut kuin koko kevään aikana. Näennäisesti ilman mitään syytä. Ehkä joitain asioita on oikeasti muuttunutkin parempaan suuntaan, ja ahdistusta aiheuttavaa kuormitusta on vähemmän. Se olisi loogista. Pelottavampi skenaario on se, että nyt kun syön sokeria, olen ylipäänsä rennompi, menen ja viheltelen pää pystyssä, enkä pysähdy kaivelemaan tikulla kaikkia tielle tipahtaneita paskakikkareita. Ja valita sitten kun haisee.

Eilen illalla katselin telkkaria, josta tuli valitettavan vähän mitään minua kiinnostavaa. Tämänhetkinen ehdoton suosikkini on Ruotsin Ensitreffit alttarilla. Ehkä se, että nämä henkilöt ovat eri maasta, etäännyttää hahmot minusta sopivasti. En koe niin suurta myötähäpeää ja tulkitse kaikkea vuorovaikutusta omiin sekaviin tilannereaktioihini verraten, vaan aloittelevien pariskuntien keskustelut nivoutuvat jotenkin loogisemmin yhteen, kuin niissä olisi hienovarainen juonenkehittymä. Tai että he eivät olisi niin hermona tai arkisen poissaolevia. Tai sitten olen vain tottuneempi formaattiin ja nielaisen nyt kyseenalaistamatta isompia kulauksia kerrallaan. Tai sitten ruotsalaiset osaavat tuon homman paremmin. Joko parisuhteet tai editoinnin.

Samalla kun katselin, muokkasin exceliäni. Tarkkailtuani tottumuksiani alan olla melko varma siitä, montako vaatetta tarvitsen mitäkin lajia, mihinkin tarkoitukseen. Otan nyt eri lähestymistavan - muodostan ensin tarvittavan rungon täsmennyksineen ja yhdistelen sitten siihen nykyisen garderobini, ja kartoitan oleelliset puutteet. Tämä on siis radikaalisti eri tapa kuin nykyinen, jossa käytössä olevien vaatteiden lukumäärä on maksimissaan sata, mutta niistä 70 voi olla rantatoppeja ilman mitään rajoitteita.

Tämä strukturointi pureutunee paremmin siihen ongelmaan, että kategoriassa toppi/paita on tälläkin hetkellä 47 artikkelia, mutta minun on hyvin vaikea löytää kaapistani mitään päällepantavaa töihin.

Tällainen tarkastelutapa ohjaisi nimenomaan ostokäyttäytymistäni. On kovin rentouttavaa lipua kaupasta toiseen, katsella ja sovitella eri lähestymistapoja naiseuteen, kuvitella itseään eri tilanteissa, haaveilla. Jatkan sitä jatkossakin. En kuitenkaan voi jatkossa toimia siten, että antaisin itselleni luvan ostaa vain vaatteita, joista minulle tulee hyvä mieli. Vaikka siinäkin on oikeastaan paljon järkeä.

Mutta. Haaveilen mieluummin itseni jonnekin rantamaisemiin sijoittuvalle terassille lasillinen sangriaa kädessäni kuin hytisemään tai hikoilemaan oikuttelevan ilmastointihengettärän tyrannisoimaan toimistoon asiallisena neiti Näpsänä. Tästä johtuen vaatekaapissani on hitusen liikaa "tällä voisi ehkä kesällä käydä torilla, jos on helle" -tyyppisiä vaatteita, ja loput sitten farkkuja, t-paitoja, ja villatakkeja.

Ratkaisen tilanteen olemalla yleensä sekä töissä että vapaalla hipsterihtävä täditkin-rokkaa-vielä -hahmo, mikä on ihan hienosti toimittu. Asiassa piilevä ongelma on se, että olen nainen, ja naiset kyllästyvät asioihin ja tarvitsevat vaihelua. Tai siis ongelma ei ole se, että olen nainen, tai että kyllästyn (miksei saisi kyllästyä? Puolet ihmisistä ovat naisia, ja ne kyllästyvät.) vaan se, että en ole järjestänyt itselleni vaihtelunhaluani tyydyttämään riitävän käytännöllisiä ja arjessa toteutuskelpoisia vaihtoehtoja.

Nyt aloin taas epäillä kaivelevani tässä jotain kuivaa ja harmitonta lantakikkaretta ihan vain harrastuneisuuttani. Ei minulla mitään ongelmaa ole. Minulla vaan ei ole rahaa ostaa sekä kaikkea mitä milloinkin haluan, että niitä asioita mitä oikeasti tarvitsen, ja olisi perin järkevää saada lompakkoni koulutettua aukeilemaan oikea-aikaisesti, oikeissa paikoissa. Sitä paitsi ekologisuudestakin tulee hyvä mieli.

Hence, the excel. Olen ihan varma, että se on parantanut elämänlaatuani huomattavasti.




perjantai 24. huhtikuuta 2015

T-paidassasi elämän tarkoitus.

Maanantaina siivosin pari tuntia keittiön kaappeja. Oikeastaan laatikostoja, en vielä ehtinyt kaappeihin. Tyhjensin pesin lajittelin, hävitin auttamatta vanhentuneita juttuja, laitoin uuteen järjestykseen. Täyttelin maustepurkkeja ja yhdistelin. Pitäisi tehdä sama kaikille kaapeille, tavarat ovat vähän sekaisin. Minulla on mm. kaappi, jossa säilytän astiapyyhkeitä, shampanjaa ja uuniperunoita (silloin kun jääkaappi on aivan liian täynnä).

Päätin taas kerran, että en käy ruokakaupassa enää ikinä, tai siis vasta kun oikeasti tarvitsee ruokaa. Että syödään nyt ensin nämä pois ennen kuin happanevat.

Olen onnistunut kasvattamaan tyttäreni naisiksi, jotka osaavat ilmaista ajatuksiaan sekä suoraan että epäsuorasti. Heistä tulee vielä joillekin onnenpekoille mainiot, pirskahtelevat ja pistäväkieliset puolisot. Harmi vaan, että keskivertomieheltä keskustelujen oleellinen asiasisältö saattaa jäädä hahmottamatta ajatusmallien ylenpalttisen maskuliiniseen stereotypiakäytökseen perinteisesti liittyvän konkretiataipumuksen takia.

Kuuntelin eilisen illan ajan hajanaisia kommnetteja, jotka tipahtelivat keskustelun lomaan kuin huomaamatta, tai rytmittivät kepeänä leijailevaa hiljaisuutta. Kuului myös vaimeaa kaapinovien kolinaa, ja sitä seuraavia alistuneita huokauksia.

Muun muassa tällaisia vaimeita ajatelmia oli ilmassa:

- Se maanantainen kaalilaatikko oli aika rasvaista, mutta ehkä se oli vaan se astian pohjalle valunut rasva joka vihdoin tuli näkyviin.
- Koulussa oli jotain perunaliusketta, joka maistui hassulta. Ja yksi lihapala. Tai luulen, että se oli lihaa.
- Ei se mitään, syön leipää. Ai, leipä on homeessa. Olikohan se jo aamulla? Söin sitä silloinkin. Ja eilen.
- En haluaisi syödä Skyriä tänään enää kolmatta kertaa, kun siinä on sitä makeutusainetta.
- En oikeastaan pidä sienistä. Tai pidän, mutten oikeastaan pidä niiden mausta.
- Olen kyllä oikeastaan allerginen tälle, mutta ei kai se niin paljoa haittaa.
- Ai, Keiju loppui. On tämä tavallaan ihan hyvää ilmankin.
- Ei mulla oikeastaan ole edes nälkä, vähän vain huimasi sen toisen tanssitunnin jälkeen.
- Se on jännä, että vaikka tuolla hyllyillä on tavaraa, niin oikeastaan siellä ei ole mitään syötävää.
- Voisi tehdä mozzarellatomaatteja. Mutta ei ole mozzarellaa.
- mä oon kyllä jo 18, mun pitäis oikeastaan osata ruokkia itseni.
- Meillä on kauniita astioita.

Tässä vaiheessa kaivoin pakkasesta Lidlin mozzarellatikkuja ja poltin ne karrelle, koska hellan ja sohvan väliin mahtuu muutakin kuin nyrkki.

Menin kauppaan klo 21.40. Lähikauppa on auki kymmeneen illalla.

Mutta on se hyvä, että elämälläni on tarkoitus. Entä, jos kukaan ei tarvitsisi minua?

Nyt on perjantai-ilta, olen tullut töistä, käynyt taas ruokakaupassa, tehnyt kattilallisen keittoa, pilkkonut vihanneksia laittanut peruna-pyyhe-shampanjakaappiin loput salaatit, että keitto mahtuu jääkaappiin, ja mietin, mikä on vialla. Mikä tämä tunne on? Kaunomieli huomautti, että täällä on siivottu “I have ho(o)vered over everything”, joten täällä on siistiä, ja tuntemani outo olo kulkee nimellä “vapaa-aika”.

Myös keittiö oli siisti, kunnes laitoin ruokaa, ja koska jaksan siivota keittiön kerran päivässä, jaksoin tehdä sen ruuan jälkeen, ja se on jälleen siisti. Olen myös armoton silmänpalvoja, joten saattaa olla, että siivosin sen ensisijaisesti siksi, että Diivalla oli ystävä kylässä.

Huomenna minulla on tiedossa sänkyhommia. Käyn katsomassa yhtä käytettyä sänkyä, ja ehkä ostan sen. Sitten, kun minulla on jälleen vähän leveämpi sänky kuin 80 cm, tunnen oloni taas vähän aikuisemmaksi.

Maskuliinisista stereotypioista. Minulla on ollut kaksi puolisoa, jotka eivät vieläkään tiedä mihin aikaan vuodesta perenna kukkii, ja minkä väriset kukat siinä on. Työkaverini puoliso lupautui kastelemaan naapurin amppeleita heidän poissaolonsa aikana, mutta ei kehdannut myöntää, ettei tiennyt, mikä pihan kasveista on amppeli.

Minä en joskus tiennyt mikä on paitsio, mutta opettelin sen. En vieläkään oikeastaan ymmärrä mikä on vahvistin.

Lisää maskuliinisista stereotypioista. Tämä sai minut äkillisen raivon valtaan

Ei siinä mitään, että ihmisillä on mielipiteitä. Jopa eriäviä kuin omani. Mieskommentaattoreiden kommentteja lukiessa kuitenkin törmäsin monta kertaa ajatukseen “en tiedä onko tuo blondi vai ei blondi, pitkä vai lyhyt, onko nuo hiukset auki vai kiinni kun ovat toiselta sivulta kiinni, kihara vai ei kihara, joten en pidä”.

Tuosta saa kuvan, että miehet pitävät naisen hiusmallista vain, jos he osaavat selkeästi lokeroida sen johonkin kateoriaan.

Mikähän tuossa näin ärsyttää. Ehkä se, että ajattelen tuon perusteella jonkun miehen ajattelevan “pidän blondeista”, ja naisen tavatessaan analysoivan tilanteen blondi –ei blondi –asteikolla, ja mikäli tilanne on epäselvä, jättävän ihmisen mahdollisen kokonaisviehättävyyden huomioimatta. Nainen muuttuu tuossa tarkastelussa yksiulotteiseksi hiusväritelineeksi. Enkä edes nyt puhu persoonasta tai älystä. Vain viehättävyydestä. Mies ei viehäty, jos nainen ei mahdu lokeroon.

Mutta onneksi huoleni on turha – ei sentään tarvitse olla blondi ollakseen viehättävä. Reportaasin lopussa Kim Kardashianilla todetaan olevan kauniit kasvot, jotka pääsevät kauniisti esiin, kun hiukset ovat siistillä poninhännällä.



Lisää maskuliinisista stereotypioista. Ja vähän feminiinisistäkin. Työpaikan kahvipöytäkeskustelu vaelteli jälleen aiheesta toiseen laiskan tempoilevasti, kiemurtelimme kieli keskellä suuta politiikan kiemuroissa ja olimme jälleen muita etevämpiä gastronomisesti. Mietimme myös ihmisen tyhjyyden ja irrallisuuden kokemusta nykyajan tulvaisan kulttuurin virrassa. Viikonlopun lähestyessä soppa hieman maustui ja tiivistyi.

Miespuolinen ystävä arvuutteli porukalta eilen, kuka on Kurko Äijä. Kuka on se vanha äijä, joka saa naisen kuin naisen polvet veteliksi, vaikka se ei olisi edes miehiin päin kallellaan? Näyttälijästä kyse. Viiden pisteen vihje: Tosi vanha ja kurttuinen. Aivan Kurko. En vieläkään tiennyt kestä kyse.

No Clint Eastwood tietysti. (Kirjoitin ensin Eatwood. Freudian slip.) Kaikki myönsivät, että on se Kurko Äijä. Toimii, aivan omaa luokkaansa. Ei ole iästä kiinni hurmauskyky. 90 and going strong. Käytiin läpi muitakin vanhenevia miesnäyttelijöitä, vertailtiin makutottumuksiamme. Jotkin nuorempana hurmanneet miehet ovat juuri nyt hankalassa siirtymävaiheessa, kuten Hugh Grant ja Tom Hanks. Tänään he ovat hitusen elähtäneitä, toistaiseksi parhaat vuotensa nähneitä (kukapa ei olisi) mutta saattavat vielä tehdä Sean Conneryt ja palata harmaina panttereina. (Nuo nimet eivät ole omalla listallani, toim. huom.)

Sitten, jotta keskustelu säilyisi vivahteikkaan tasapainoisena ja runsastanniinisena, siirryttiin miettimään Kurkoja Muijia. Kuka olisi yli 60-vuotias nainen, joka saa polvet kuin polvet veteläksi karismallaan. Diane Lockheart tietysti, Good Wifesta, sanoi yksi. Siinä vasta muija. Ei selvästikään ollut kaikkien makuun. Yritin muistella Jamie Lee Curtisin nimeä, muttei tullut mieleeni. Hän on kyllä vasta 56.

Naispuolinen ystäväni ehdotti Susan Sarandonia, siinä olisi uhkea ja rohkea naaras mihin tahansa makuun. Miehet vähän empivät. Vähän vaikea kuulemma ajatella tuollalailla Susanista, kun hän on niin arvostettu ja loistava näyttelijä. Että onko se oikein arvostavaa.

No just, puuskahdin. Kyllä minuakin kovasti, aina kun unelmoin Dirty Harrysta, häiritsevät ne Clintin ansioituneet näyttelijänlahjat. Tulevat niin ikävästi siihen väliin, ja vievät tosi vihlovasti huomiota hänen miehiseltä vetovoimaltaan.

Että näin. Kuinkahan ahtaisiin lokeroihin miehen pää on jaettu, jos samaan lokeroon ei mahdu Susan Sarandonin ammattitaito ja decollete.







keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Hell's kitchen.


Oh yeah. Tätä kannattaa paeta koneen ääreen.

Tänään oli sellainen päivä, jolloin impulssikontrollin kanssa meni vähän niin ja näin. Onneksi säilytin kuitit. Minusta ei siis tule vanhaa vihtahousua, mutta läheltä piti tilanne on rekisteröity.



Syytän myös huonoa verensokeriani. Menin siis palauttamaan paidan, joka ei kotona tuntunut yhtään niin mukavasti retrohenkiseltä, nuorekkaalta, ja rennolta, vaan tajusin kokemani jännän tuttuuden tunteen juontavan vuoteen 1985, jolloin ompelin saumurilla itselleni kollegepuserontyylisen vermeen, jonka siniharmaa materiaali oli varmaankin auton verhoiluun tarkoitettua, hyvin napakkaa ja joustamatonta trikoota. Muuta ei ollut käsillä, ja olin malttamaton saumuroitsija. Eli ei se paita ollutkaan hyvä juttu. Aina ei ole pakko toistaa vanhoja virheitään.

Sitten vaelsin vahingossa seuraavaan kauppaan, ja koska toden totta tarvitsen paitoja, toppeja, neuleita, kimonoita, tai ihan mitä tahansa yläosia joita voin käyttää töissä, ja tarvitsen niitä yhtäaikaisesti vähintään viisi vaatekaappiini, jotta ehdin pyykätä ne viikonloppuna, sovitin kaiken mahdollisen läpi. Mukaan tarttui muutama, joista yksi jääkin vaatekaappiini. Nyt minulla on kaksi kivaa paitaa. Toisessa on pieniä ananaksia.

Mutta tämä ei jää: http://www.lindex.com/fi/naiset/ylaeosat/7244774/Kuviollinen-pusero/?styleId=66790358

Minun tulee muistaman, että vaikka vaate mahtuu päälle eikä saa minua näyttämään entistä kookkaammalta tai vie kaikkea väriä kasvoistani, se ei vielä tarkoita sitä, että käyttäisin sitä, tai minun olisi suotavaa sitä käyttämän. Tällaisia "Ich bin Kerstin und kann acht Schoppen einmals tragen" -juttuja en excelin keinoilla todistamalla käytä riittävän montaa kertaa, koska kokemus tuo varmuutta (siitä etten halua kokea samaa useasti).

Excelini siis hyödytti minua jälleen tavoittamaan häivähdyksen järjen ääntä ostoshuuman kuumimmassa hurmiossa. Tai siis ostinhan minä tuon, mutta palautan. Ja ne vihtahousut. Ja yhden ankean harmaan topin. Voi hyvänen aika, en ymmärrä mitä oikeastaan tapahtui.

Sitten menin Changeen, koska tajusin, ettei minulla ole yhtään ainoita vaaleita rintaliivejä, paitsi yhdet todella kilpavarustellut, joita ei kehtaa töissä käyttää, ja näin kesällä sitä haluaisi käyttää muitakin kuin mustia paitoja, ja vaaleista mustat liivit paistavat läpi.

Changessa esiteltiin kas kummaa korvakoruja, juuri sellaisia, joita olen aina halunnut: http://www.yozendesign.com/?product=totem-wolf-earrings-matt-black.

Nuo pitää tilata netistä, sain alennuskupongin. Ja bebe-leivoksen. Ja ihanan keksin, jossa oli jotain savuporotahnaa.

Ostin myös liivit, kahdet, koska hyvä tarjous. Noista en tunne mitään hankaluutta, koska käytän ne varmasti vihonviimeiseen lycran ritsahdukseen asti.

Pukeutumisen ongelmakohtavalitusta: Kainalot. Minun on kohtalaisen vaikea löytää paitoja, joissa on mieleiseni kainalot, ja käytössä paitani ja toppini ja jakkuni juuri niiden kainaloiden kohdasta linttaantuvat ja hinkkaantuvat nyppyläisiksi. Muilla vartalotyypeillä on eri ongelmakohdat, minulla kainalot. Yläosat olen myös excelini avulla todennut kompastuskivekseni: vain harvoin löydän paitoja, joita saan käytettyä niin paljon, että käyttöhintaindeksi putoaa alle 50 sentin. Housuilla, alusvaatteilla, huiveilla ja jopa takeilla ja joillain kengillä se onnistuu ihan helposti. Mutta ei kahdenkympin trikoopaidoilla, jos ne eivät ole niin yksinkertaisia ja helppoja, että päädyn nukkumaan ne päällä joka yö. Usein niissä myös lukee Ramones.

Yritän siis kovasti olla tarkempi erityisesti paitojen suhteen, ja niitä myös tarvitsen kroonisesti. Niihin myös kyllästyn helpoiten.

Miksi muuten kaupat ovat pullollaan ihan kivoja, väljiä, ilmavia toppeja, joista näkyy kaikki läpi? Tuollaisen alle olisi sitten pakko laittaa joku pukeutumispaita tai toppi, ja sitten minulla on kuuma, ja erityisesti ne kainalot hikoaa. Ja kun minulla on aina kuuma, ja haluaisin pukeutua vain yhteen kerrokseen kerrallaan. En talvisinkaan käytä farkkujen alla sukkahousuja, koska on kuuma. Aivan tosissaan on vaikea löytää yläosaa, josta ei pilkottaisi vähintäänkin rintaliivit kankaasta läpi. Joskus myös anatomisia yksityiskohtia.

Tätä epäkohtaa siis yritin paikata niillä vaaleilla liiveillä. Kaikki oli siis täysin oikeutettua, perusteltua, ja järkevää, eikös?

Paitsi tietysti Kerstin-paita, vihtahousut ja se ankeuttaja.

Töissä lounastauolla keskusteltiin siitä, mikä on rahkan ja jukurtin ero. Valmistustavassa ja koostumuksessa. Päädyimme olettamaan, että hapate on erilainen. Ja ehkä toisesta siksi on tiivistynyt heraa enemmän pois, joten siksi rahkassa on enemmän proteiinia. Muitakin kulinaristisia, kemiallisia ja nutritionaalisesti kehittyneitä mielipiteitä havaittiin, ja hyväksi havaittiin yhteisesti nyökyttelemällä. Puhuttiin oikeaoppisesta tavasta valmista simaa. Ja kiljua.

Minäkin kerroin pitäneeni eilen kasvisruokapäivän. Kasvissyöjäystäväni kysyi ilahtuneena lisätietoja. Kerroin, että lounaaksi söin keitettyjä kananmunia, pinaattipastaa juustotäytteellä sekä mainiota pestoa, jossa oli paljon vihreitä yrttejä, joilla todetusti on elimistöä puhdistava vaikutus. Päivälliseksi söin Fazerin sinisen popcorn & sea salt -suklaalevyn.

Aamu töissä alkoi vielä kuten muutkin. Tulin töihin, käynnistin koneen, tihrustin näyttöä kunnes muistin, että tarvitsen silmälasit. Näin käy joka aamu. Asetin ne nenälleni. Ärryin, vanhenemisen tuomat oireet ärsyttävät minua alitajuisesti, joskus myös ylitajuisesti. Näkö tuntui melkein entistä huonommalta. Sitten ymmärsin, että otsaltani nenänvarrelle tiputtamani lasit olivat aurinkolasini. Ilman vahvuuksia.







maanantai 20. huhtikuuta 2015

Du med, och jag med.

Minäkin katsoin vaaleja. Minua kiinnostaa nähdä, miten eri puolueet viestivät ja profiloituvat, ja miten äänestäjät tulkitsevat näitä viestejä. Miten eri tunnereaktiot mediassa vaikuttavat eri puolueiden suosioon. No sitähän voi vain arvailla, mutta on hauskaa spekuloida. Suomessa tuntuu usein valinnat tapahtuvan vastavoimien kautta. Mietin erityiseti mikä on Vihreiden suosion takana.

Keskustan suosio ei yllättänyt. Sipilässä on jotain tuoretta ja toivoa herättävää. Se, ettei ole ollut koko ikäänsä politiikassa on varmasti suuri etu imagolle. Jännää seurata, tapahtuuko politiikassa seuraavalla hallituskaudella mitään eri tavalla kuin ennen, vai onko meno vaalitenttien mukaisesti varovaisen tahmeaa. Kokemattomuus ei sitten tosipaikassa välttämättä toimikaan yhtä hyvin.

Aika monen poliitikon naama on uudistunut. Miesten ja naisten. Joillain on posket selvästi eri paria kaulojen kanssa, paljon siloisemmat. Monilla kasvot jotenkin kokoa suuremmat kuin ennen. Pään ja vartalon mittasuhteet muuttuneet, leukalinjat omituisten muhkuraiset. Mitä ne nykyään tekee, lisää jotain täytteitä poskiin?

Väyrysen Paavo oli vetänyt purkista tummaa hiuksiin. Ihan turhaa, hänen pitäisi antaa kutrien harmaantuja hankkia sellaiset Michael Caine -lasit, ei nämä, vaan ne kekkoslasit.


Erityisesti Päivi R. on ollut kolarinsa ja sitä seuranneen viikon vuodelevon jälkeen erityisen raikkaan ja levänneen näköinen. Tämä muutos on kovin onnistunut, oli se sitten tehty valokynällä tai jollain muulla:


Mutta kyllä minua korpeaa kovasti se, että ainoana naisena puoluejohtajan pestissä Päivi Räsäsen suoriutumista Ylen vaalitentissä kommentoitiin jossain kolumnissa suurinpiirtein "erittäin raikas habitus". Kenenkään muun puoluejohtajan ulkomuotoa, olemusta tai asua ei kommentoitu mitenkään, ainoastaan heidän argumenttejaan ja reaktioitaan eri tilanteisiin. Ei edes Arhinmäkeä, jolla oli t-paita pikkutakin alla. Ketä se edes kiinnostaa?

Tavasin jutun tarkasti, harmittaa, kun en nyt löydä sitä. Tai silloin heti avautunut aiheesta. Olisi kolumnisti vaikka suoraan sanonut, että Päivillä oli koko porukan upeimmat sääret, mikä oli täysin totta, ja aivan yhtä olennainen meriitti, kun mietitään sitä kuka on pätevin hoitamaan yhteisiä asioita luottamusvirassa.

Ilmeisesti se kuitenkin on oleellista, kun miettii paljonko vaalibudjeteista on kilahtanut Rolf Nordströmin kassaan.

Saatan olla ihan vain kateellinen matalan otsani ja alati syvenenvän sibeliusryppyni alla.

Ja ei, "aito avioliitto" -kangaskassit joissa on piparkakku-ukkoina ihminen ja ihminen mekko päällä ja pieniä ihmisiä ja koira eivät herätä minussa pullantuoksuista oloa. Miksi Kristillisdemokraatit ovat niin kiinnostuneita siitä, kuka kenenkäkin kanssa vehtaa ja millä tapaa? Että joo, kerro minulle minkälaista seksiä harrastat, niin minä kerron sinulle mitä ihmisoikeuksia omistat.



lauantai 18. huhtikuuta 2015

Tahdon omistaa sinulle vuorokauden.

Kaiversin tähän viikkoon yhden päivän, jolloin ei ole ketään muuta kuin minä. Ja tietysti tytöt, mutta se on eri asia. Minun on levollisempi heidän kanssaan kuin ilman heitä.

Se päivä on tänään, ja homma tuntuu toimivan. Tarvitsen tilan ja ajan asettua, ja sitä on ollut viime viikkoina liian vähän.

Se mitä minun pitää oppia, punoutuu esiin takkuisesta vyyhdestä säie kerrallaan. Joskus monta vuotta sitten tajusin, että teen kaiken liian nopeasti. En anna itselleni aikaa tehdä, vaan pyristän käsistäni jonkin tuotoksen mahdollisimman pian, koska minunhan pitäisi olla jo valmis, ja tehdä seuraava. Minut on kasvatettu olemaan ripeä, tehokas, en ole saanut tuhlata aikaa mihinkään, vaikka minulla oli joissain tilanteissa aivan riittävästi aikaa. Jos minulta pyydettiin jotain, minun piti heti hypätä ylös ja tehdä se. Jos kysyttiin, minun piti vastata heti, tai olin uppiniskainen. Siltä minusta tuntui, tuntuu vieläkin, kun ajattelen lapsuuttani. Voi olla, että niin ei tosiasiassa ollut, vaan olen vain sillä tapaa yliherkkä, että tulkitsen liikaa kaikkea, tulkitsen väärin. Olen enemmän olemassa siinä rajalla, joka on minun ja toisten välissä kuin omien rajojeni sisällä, ja se kuormittaa minua.

Vuosikausia olen tehnyt asioita hitaasti. Jättänyt asioita kesken. Tehnyt turhia asioita hitaasti. Leiponut hitaasti. Siivonnut hitaasti. Venynyt ja vanunut pitkin nurkkia saamatta mitään aikaan, ja pikkuhiljaa se alkaa tuntua luonnolliselta. Joko minulla on siihen lupa, jonka olemassaolosta en tiennyt, tai sitten tämä on rikos, jossa kiinnijäämisen vaara on olematon.

Tänään tajusin, että seuraava asia, mikä minun pitää oppia, on se, että en vastaa kun kysytään. Kun jotain tapahtuu, en reagoi. Otan asiat ensin itselleni, annan itselleni tilan miettiä ja harkita, ja vastaa kun tiedän mitä haluan sanoa ja tehdä päästän sen takaisin ulos. Tämä siis joissain tilanteissa, niissä, jotka ovat nyt minulle hankalia, ja joissa tuntuu, että nahka on hiertynyt orvaskesille. Vähän väliä, jatkuvasti kuormitusta tulee liikaa, ja minun pitää oppia ottamaan askel taaksepäin, poistamaan itseni tilanteesta.

Nukuin hyvin ja heräsin melkein hilpeänä. Join kahvia, paistoin Kaunomielelle pekonia ja herkkusieniä, ja hänenkin maailmansa kirkastui. Kävin asioilla kaupungilla. Ensimmäistä kertaa Anttilan alakerran K-kauppa tuntui ihan loogiselta paikalta tehdä ostoksia. Ensimmäistä kertaa kotimatka tuntui kotimatkalta. Vakiintunut reittini ei ole mitenkään erityisen hieno, mutta se on näköjään minun kotimatkani.

Ensimmäistä kertaa keittiössä tuntui, että rakastan sen seiniä yhtä paljon kuin vanhaa kotia. Se oli ihan vain hetki, mutta kuitenkin.

Pari iltaa sitten kertasin mielessäni kotipihan kasveja. Haluaisin olla näkemässä miten ne heräävät kevääseen. Kiersin mielessäni myös sisällä, ja säikähdin, kun en enää muistanut miltä yläkerran kaide tuntui. Tai edes miltä se näytti, se kohta mihin kädet osuvat. Se ei ehtinyt olla paikallaan kauaa ennen muuttoa. Ehkä minuun ei mahdu uusi koti, ennen kuin vanha irrottaa otteensa.

Kävin salilla. Söin paahtoleipää. Saunoin. Katsoin dokumentin Pink Floydista. Menen elokuviin. Löysin kaksi irtonaista narunpätkää, jotka voi solmia yhteen.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Forget me not.

Minulla oli joku hauska juttu mielessä, mutta unohdin sen. Ehkä se palaa mieleen, kun alan nakutella jotain muuta yhdenjoutavaa.

Tein oikeaa ruokaa. Tai siis kaikenlaista hyvää, jolla tuli maha riittävän täyteen. Salaattia, kananfileitä, paistettuja sieniä, mozzarellatomaatteja uunissa, kermaviilikastiketta. Kaunomieli teki hienoja valkosipulibruchettoja. Minä unohdin lausua ne oikein: Brus-ket-ta, niin kuin Jyrki Sukula opetti, muistin vasta nyt. Lupaavaa kuitenkin, että tuokin asia palasi mieleeni edes nyt.

Ajatus, että söisin ison määrän sokeria tänä iltana ei kiehdo. Ei suklaalevyn eikä jäätelön muodossa. Lupasin kaappimiehelle, että leivon jotain ihan itse ja tuon sen sunnuntaina kahvipöytään, kun hän vaihtaa minulle kesärenkaat alle.

Zizzi lähestyi minua sähköpostitse, ja viestin innoittamana kävin sovittamassa sekä sisäänheittomekon (ovensuussa, hinta alle puolet muista mekoista) sekä kaikki muutkin uutuudet. Sieltä aina joskus löytää jotain täydellisehköä. Pidän erityisesti heidän paidoistaan, niissä on hihojen istuvuus mukavan väljä, ja saa minut tuntemaan itseni sirommaksi. Pukukopin peilistä löytyi myös tietoisuus siitä, että ne kaksi kiloa, jotka olen onnistunut kahmimaan takaisin, ovat aivan todellisia, joten sen keveyden tunteen silloin kaksi kiloa sitten täytyi olla yhtä konkreettinen. Olen aivan zen tämän asian kanssa. Kiloja tulee ja kiloja menee. Jaksan nykyään nousta portaita puuskuttamatta, ja se on jotain se. En ostanut sisäänheittomekkoa. Se ei ollut täydellinen. Minä kyllä olen, kunhan se oikea mekko osuu eteen.

Ostin tuulitakin. En ole varma, onko täydellisiä tuulitakkeja olemassa, tai haluaisinko olla ihminen, joka kokisi täysimittaista tuulitakkieuforiaa. Tämä oli musta, kahiseva, ja sen yläpuolella oli lappu -30%. Hintaa jäi 24 euroa, mikä on vallan kelpo hinta tuulitakista jota aion käyttää seuraavat 13 vuotta, kuten sitä edellistäkin. En kyllä käytä tuulitakkia kovin montaa kertaa vuodessa. Oli siinä myös neonpunainen vetoketju, joka ilmensi minun olevan naisellinen, urheilullinen, rohkea, hiphophenkinen ja mahdollisesti värisokea. Lindex.

En vieläkään muista sitä juttua.

Meren rannassa tuoksui siltä, että leskenlehdet ovat juuri puhkeamassa. En usko, että siellä oikeasti kasvaa leskenlehtiä, mutta en tunne oloani petkutetuksi.


Lisäys:
Nyt muistin. Haluan sellaisen trikoisen kapean maksimekon, siis trikoota nilkkoihin asti. Ihanan helppo ja vilpoinen kesällä, paitsi pyöräillessä ei helppo. Rinnassa pitää lukea "en ole ajanut säärikarvojani". Tai sama englanniksi.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Tell me lies, tell me sweet little lies.

En jaksanut kierähdellä itsesyytöksissä ja inhossa kovinkaan kauaa. Kukaan ei kuollut tai edes haavoittunut, ylpeyteni on sen verran arpinen ja karaistunut korpisissi, ettei se moisesta säikähtänyt. Siis siitä, että en enää jaksanut sinnitellä hyvän maun rajalla, vaan maistelin kaikkea hyvää muka ihan poikkeuksella ja vain vähän, vaikka oikeasti siis en muka syönyt.

Itsepetoksellakin on rajansa, ja nyt itseisarvoistani rehellisyys voitti ah niin ihanan itserankaisun.

Kyllä minä kuitenkin monta viikkoa, ja ihmeen monta viikonloppuakin olin aivan täysin sokerittomalla. Poikkeuksellisen monta. Sen verran monta, että se uursi elämäni suistoon uusia uomia käytökselleni. Että kun olen kaupassa, vaikka nyt saisin, en sitten ostakaan karkkia, koska se ei lopulta olekaan niin tärkeää. Tai että eväät junamatkalle ovatkin ceacar-salaatti ja vichyä. En olekaan hukuttautunut vaniljajäätelöön ja kinuskikastetikkeeseen, koska söin jo vähän Lidlin paistopisteen juustokakkua (ihan ok, muttei vedä vertoja itse tekemälleni), ja lisäsokerista tulisi vain pöhnäinen olo.

Huokaisen nyt vähän helpotuksesta, olen hetken ja syön mitä huvittaa, ja leivon jotain kivaa viikonloppuna koska minun pitää jälleen löytää keittiön käytön iloisuus. Se on kadonnut jonnekin, varmaan vähän liian vetolaatikon limittäin pinoutuneiden makarooni ja caschewpähkinäpussien väliin.

Matkailu avartaa. Tein ihan vain pienen kotimaantyömatkan, yksi yö, paljon puhumista eri tyylilajeissa (mm. tunnollinen, seurallinen, kepeä, uskoutuva, pirskahteleva, vakuuttava, luottamusta herättävä, innostava, informatiivinen, jaaritteleva). Nyt kun mietin, niin ensi kertaa varten voisin lisätä listalle kategoriat hillitty ja asiallinen. Kuuntelin myös Tampereelta Seinäjoelle asti yksityiskohtaista selostusta siitä, miten erityisen pieteetillä voi suhtautua ruuanlaittoon. Nyt siis tiedän, että jos haluan tehdä chutneyta, mutta en käyttää siien tuoretta inkivääriä, kannattaa tehdä raparperichutneyta. Tämän reportaasiin koko laajuus ehkä hieman latisti heiveröistä ja orastavaa intoani ryhtyä jälleen keittiöhengettäreksi, mutta oli muuten avartavaa.

Join ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen omenasiiderin. Siitä tuli kahden päivän päänsärky, joten en ole ihan turhaan moista ainetta vältellyt.

Siiderin lisäksi kaikki eri ääneni pyörivät päässäni vielä koko viime yön, ja aamulla otin särkylääkkeen.

Istuin aamupäivän kuuntelemassa innostavaa puhujaa. Yrittäjä, joka oli oikein tosissaan intohimoinen ideoidensa suhteen. Ja yrityksensä. Paikka oli juuri sellainen klassinen IT-alan hipsteriluola, jossa on värikkäitä eriparihuonekaluja, pallomeri, ja varmaan aina perjantaisin syödään jäätelöä. Olen nähnyt vähän rennompiakin paikkoja.

Se oli joka tapauksessa mukavaa. Mieleeni palasi terve epäilys, ettei kyynisyys olekaan kaikkein käytännöllisin ja vaivattomin tapa porskuttaa eteenpäin. Ainakin oli mukavaa kuunnella jonkun toisen puhetta pitkään, ilman mitään olettamusta vastavuoroisuudesta.

Voisin ehkä mennä ihan surutta treffeille jonkin sellaisen epätoivoisen tyypin kanssa, joka vain pälättää niin ettei toinen saa suunvuoroa, ja on siksi ikuisessa ensitreffilimbossa. Näin ne stantardit madaltuvat.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Symphony of destruction.

Mennyt vallan helkatin huonosti tämä sadan päivän loppurutistus. Olen yrittänyt miettiä jotain filosofisesti pätevää selitystä, jonka takia on aivan luonnollista ja oikein, että olen pienten, vahingossa tapahtuvien lipsumisten sijaan näköjään ihan vain lyönyt lekkeriksi koko kuurin, erikoistilannemunkkikahvi kerrallaan.

Kehittelin mielessäni jo kaunista tarinaa slaavilaisista sukujuuristani, jotka suorastaan vaativat minua toteuttamaan itsenäni keittiössä laajamittaisesti, ilman turhia rajoitteita, enkä siis voi elää täyttä suomalais-ugrilaisen naisen elämää jos en voi leipoa piirakoita, pullaa, ja tuputtaa niitä ruokapöytäni ympärillä notkuvalle väenkatraalle.

Ottaen huomioon, että se omenapiirakka jäi paistamatta, koska Kaunomieli teki rocky roadia, johon tilasin erikoiserän ihan itse kaupasta kantamallani Fazerin Sinisellä, jonka myös hyvinkin pitkälti söin, tuo ei ihan rehellisesti ajatellen taida olla se juttu. Tein kyllä viime viikon aikana ihan oikeaa ruokaa ajatuksella useamman kerran enkä vain yhdistellyt random-makarooneja random-proteiinituotteeseen (arvotaan päivän jauheliha/kana/makkara).

Tai ehkä onkin, vähän. Minun on ollut hyvin vaikea viime aikoina tehdä arkeni keskellä asioita, jotka olisivat ihan vain kivoja. Aina kun luulen keksiväni jotain kivaa, hoksaan, että eihän se onnistukaan. En voi mennä kahville tuohon kivaan paikkaan (tai voin, mutta en haluaisi vain juoda kahvia). En voi leipoa kakkua. En voi katsoa leffaa ja herkutella. En voi syödä suklaata metsässä. En voi syödä jäätelöä. Kaikenlaista en-voi -kamaa on elämässä muutenkin.

Varsinainen ongelma tietysti on sekin, että niin moni kivana pitämäni asia liittyy sokeriin. Nyt minua kuitenkin vain yleispätevästi tympii kivojen asioiden puute, joten tough luck.

Tai sitten minulla on yksi maailman heikoimmista itsekureista, tai sokeri voitti tämän ottelun. Uusintamatsi tulee, epäilemättä, kunhan ensi vetäydyn voitettuna rintamalinjan taakse laskemaan kaatuneet, hiomaan uutta taktiikkaa, odottamaan nostomiehiä ja valamaan jäljellejääneisiin jermuihini lisää uskoa.

Vaikka tässä kävi näin, ja se on ihan omaa syytäni, en voi olla miettimättä, että osaksi se johtui paradoksaalisesti siitä, että kaipaan onnistumisen kokemuksia. Tai onnellisuuden kokemuksia. Se jopa saattaa olla nyt sellainen parisuhdejuttu, jota olen lähtenyt joskus aiemmin mielessäni analysoimaan. Että tarvitsenko parisuhdetta henkisesti johonkin. Tavallaan olen tyytyväinen jos huomaan tarvitsevani, koska sehän osoittaisi, että olen ehkä osannut tehdä jotain normaalisti aiemmin, mutta kamalan epäkäytännöllistähän se on myös, koska olen yksin.

Jotenkin se toisen ihmisen jatkuvan hyväksyvän heijastuspinnan puute on kai saanut minut näkemään itseni paljon raaemmassa valossa kuin ennen, ja se ei ole kovin mukavaa. Toisaalta en haluaisi olla näkemättäkään asioita, vaan korjata nämä epäkohdat ja olla aika lailla toisenlainen, fiksumpi ja huomioonottavampi ja tasapainoisempi ja pitkäjänteisempi ja vaikka mitä elämää helpottavaa.

Nyt kun kuva on tarkentunut, pitäisi hyväksyä itsensä (tietysti), mutta mitä se haittaisi, jos myös edes osaisin olla tekemättä asioista turhaan ongelmia itselleni ja muille (=olla fiksumpi). Ainakin näille havainnoille pitää antaa aikaa, joten tämä on nyt kai juuri sitä "haluan opetella olemaan yksin" -juttua, johon asti en viime kierroksella ehtinyt ennen uutta pariutumista. Eli kaikki on ihan hyvin, olen juuri siinä kohdassa missä pitäisikin, ei mitään paniikkia, vaikka itsetuntoni ihmisenä ja potentiaalisena parisuhteilijana on luokkaa "ongelmajäte". Tämä kuuluu asiaan.

Huomenna alan keksimään pyörää uudelleen siitä kohdasta, että syönkö mahdollisesti sokeria johonkin muuhun tarpeeseen, kuin fyysiseen sokerinnälkään.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Parempi kuin huono valhe uus.

Sanoin puhelimessa ääneen sen asian, että minulle ei oikeastaan kuulu mitään. Juuri nyt ei kuulu. Ei ole mitään raportoitavaa. Kaikki vaan on, töissä jonkinlainen matalapaine jota ei jaksaisi vapaalla ajatella, vapaalla jonkinlainen henkinen herpaantuminen kaikkeen. Olen kateellinen ihmisille, jotka jaksavat kiinnostua abstrakteista asioista. Ja/tai tiskata joka päivä.

Tällaisten olojen takia ihmiset ilmeisesti alkavat harrastaa asioita. Minä olen aina jotenkin ajautunut asioihin virran mukana, mutta nyt pitää alkaa kauhoa vettä oikein tosissaan että saa kokan kääntymään minne haluaa.

Olen jotenkin onnistunut tekemään elämästäni minimalistisen putken, jossa liu'un päivästä toiseen ilman hidasteita, takinliepeisiin tarttuvia koukkuja. Joskus en edes huomaa niitä koukkuja, vaikka ne siinä ovatkin, ja takinliepeeni repsottavat ajoittain.

Nyt teen pieniä tavoitteita. Viikonloppuna juon kahvit ulkona, jotenkin. Leivon jotain. Jossain vaiheessa käyn kirjastossa, ja kun on lämmmintä, menen ulos lukemaan, melkein mitä tahansa.

Samaan aikaan toisaalla painoni on villiintynyt. En ole oikeasti hurvitellut millään saralla niin armottomasti, että olisin ansainnut nykyisen lukemani. Ei se mitään, etenkään koska näyttää taas siltä, ettei minulla ole mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan.

Eilen kävelin kaupungilla tyttärieni kanssa, ja näyteikkunassa oli kaunista vanhaa tapettia. Osoitin sitä sormellani ylhäältä alas ja takaisin, innoissani "jotain tollaista mä olen ajatellut meille kotiin". Osoitin siinä samalla myös vastaantulevaa miestä. Hän tervehti, koska tunsi minut. Tyttäreni pyörittelivät silmiään äänekkäästi. En sentään sanonut että makuuhuoneeseen.

Tuo oli hauskinta, mitä on tapahtunut n. viikkoon. Hiljainen viikko.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Tietkään johda mihinkään.

Keikkailta tanssiravintolassa ei sisältänytkään poskivalsseja, ja viime hetken riski kenkävalinnassani (ne saapikkaat, joissa on luistoa, mutta ei kamalan hyvä istuvuus) olivat ihan ok. Notkahtelin ja hetkutin kyllä erinäisten Suomiräpin klassikoiden parissa erinäisissä paikoissa, joista kaikkiin en näe tarpeelliseksi tehdä uusintavisiittiä. Osaan kyllä.

Kulttuuriosuus ja päivän klisee, jonka jälleen ällistyneenä totean todeksi:
Jenni Vartiainen. Vihdoin ymmnärrän, että miljoona suomalaista on oikeassa. Hänhän osaa nykyään laulaa, esiintyä, ja on omalla tavallaan karismaattinen ja jopa sympaattinen. Kuuntelin häntä, ja mietin, että hän taitaa ymmärtää mistä laulaa, kun laulaa surusta. Minä niin mielelläni aina uisin vastavirtaan tällaisissa asioissa, mutta tuo nyt vaan oli suoraviivaisen toimivaa. Heilutin käsiä ilmassa, lauloin mukana.

Ei tuo nyt edelleenkään ole minun genreäni tai juttuni ylipäänsäkään, mutta arvostukseni tätäkin esiintyjää kohtaan nousi tosi paljon. Ehkä tämäkin on osa keski-ikäistymistä. Arvostan enemmän muiden osaamia asioita, koska ymmärrän, että ne ovat vaikeita. Nuorena uskoi itse vääjäämättä jonain päivänä osaavansa jotain todella hyvin, ja nyt on huomannut, että äärimmäinen, jopa kohtalainen taito, ei ole itsestäänselvyys.

Ei se mitään, jos kerran tämän keski-ikäistymisen ansiosta kaikki näyttää ja kuulostaa näin hyvältä.

Vietin aamun surumielisyyden vallassa. Eroasioiden puintiakin, pitkästä aikaa. Surua erosta, vihdoinkin. Normaalit tunnereaktiot ovat minulle hämälaisen hitaita ja vähän vaikeita, mutta nyt olisi ilmeisesti se hetki kun syön jäätelöä purkista ja katson Netflixiä. Olen katsonutkin, Californication on ihan mukavaa lääkettä tähän. Jäätelöä ei ole.

Piristyin kyllä vähän, tai aika paljonkin, kun keksin äsken uuden tavan rajoittaa itseäni. Alkoholi ei toimi minulle kuten sen pitäisi, joten pidän siitä nyt taukoa, ainakin toukokuun puoleen väliin asti, jolloin on hyvä syy harkita asiaa hetkellisesti uudelleen. En tietenkään jätä menemättä ulos jos tilaisuuksia tulee, koska se on hauskaa, mutta ainahan sitä voi juoda vaikka virginkossuvissyjä.

Eilenkin kippasin aivan liian monta lime- ja melonipohjaista virvoketta ilman mitään rahanarvoista vaikutusta. Tunsin olevani ihan sama kuin muulloinkin, vähän iän jähmettämä nelikymppinen nainen, jolla kuitenkin oli vallan kivaa ja hyvä hiuspäivä. Saan varmasti enemmän iloa ja itsevarmuutta jos käytän mahdollisesti ylihinnoiteltuilsta breezereistä säästyvät eurot garderobiini.

Varmasti tämä suunnitelma muuttaa kaiken sen, mitä elämästäni nyt puuttuu tai on liikaa tai aiheuttaa minulle tätä alakuloa. Ainakin tulee tänä aamuna uuden idean innossa ajateltua muuta kuin perimmäisiä kysymyksiä, jotka ovat vaikeita.

Hyvä punaviinilasillinen ruuan kanssa on tietysti aivan eri asia. Siitä en luovu.


lauantai 4. huhtikuuta 2015

From dust till dawn.

Vaikka juuri pääsin vannomasta, että nyt en vähään aikaan rieku ulkona erilaisissa juottoloissa, vaan keksin jotain tähdellisempää ja kehittävämpää ja terveellisempää, tämä ei nyt oikein siltä näytä. Tuntuisi hullulta jäädä kotiinkaan, kun on tämä vapaa viikonloppu ja kaveri, joka ihan puolella sanalla houkuttelee mukaan.

Tanssiravintola. Jännää. Pitää oikein miettiä, mitkä kengät jalkaan. Saattaa olla, että minulla ei ole olemassa tilaisuuteen täydellisiä kenkiä, siis jotain julmannäköisiä niittinilkkureita tai dominabuutseja, joilla voisi kävellä ulkosalla ja pysyä pystyssä mutta joissa olisi riittävän luistava pohja tanssilattialla wienervalssin tai lavafuskun pyörteissä raahautumiseen. Taidan ottaa isomman käsilaukun, ja sinne mukaan avokkaani. Olen varmaan jo ihan riittävän vanha käyttämään farkkuja ja klassisia mustia korkeakorkoisia avokkaita näyttämättä siltä, että sovittelen äitini kenkiä?

Sovittelin myös hameita. Kaikki talvimekkoni läpi, pitkästä aikaa. Kainaloiden kohdalta yksi niistä näyttää tosi hyvältä verrattuna aiempaan, mutta jos nauttisin siinä alkoholia julkisesti ja joku katselisi minua sivusuunnasta, hän varmasti soittaisi lastensuojeluviranomaisille. Eli ei, mahani ei ole vielä timmissä kietaisumekkokunnossa.

Sata vaatetta -teoriani kävi tänään läpi jälleen yhden tulikokeen. Tämä oli juuri se klassinen tilanne nainen, 182 vaatetta, eikä noin äkkiseltään mitään päällepantavaa. Tilanteessa ei kamalasti auta, vaikka olen ilmeisesti ihan tätä ajatellen säästänyt muutaman vähänkäytetyn bilepaidan vuodelta 2007-2009. Hätävaravosumekkoni jolla olen keplotellut jo yhdet pikkujoulut, yhdet teemabileet ja pari baari-iltaa näytti nyt pelkästään tuote-esittelytiskiltä, ei ollenkaan niin uskaliaan tyylikkäältä kuin joskus uudenkarheana. Muoti muuttuu, eikä minun kaapissani tule ikinä olemaan pelkkiä ajattomia klassikoita, koska minä omalla, ehkä aika huomaamattomalla ja viitteellisellä tavallani pidän muodista.

Vain 100 vaaatetta -teoria ei tähtää siihen, että minulla olisi koko ajan vain samat sata vaatetta. Sen idea on pikemminkin se, että minulla on sata vaatetta, käytän niitä ja juuri niitä kunnes ne on käytetty loppuun, niistä on saatu kaikki tehot irti, ja sitten korvaan ne uusilla. En tarvitse kaapintäydeltä muodinpuutteessaan vaikertelevia "ihan hyviä" vaatteita.

Niiden 32 ylimääräisen vaatteen joukossa on selvästikin todella, todella omituisia juttuja, joiden omituisuutta en ole aiemmin oikein tajunnut, koska en ole pitkään aikaan edes harkinnut ihan oikeasti käyttää niitä julkisesti. Paljetit ovat sitä paitsi hankalia yöpaidassakaan, ne raapivat.

Voisin esitellä näitä kuvina, ja te voisitte äänestää, hitti vai rätti!

No ehkä en. Sen sijaan tässä on kuva lemmikeistäni:



perjantai 3. huhtikuuta 2015

Otsikko unohtui. Lisää kahvia, kiitos.

Välttelen maalitonkaa. Siksi taas täällä.

Tytöt lähtivät aamulla aikaisin, heräsin juomaan Diivan keittämän jo vähän kylmenneen aamukahvin. Tekivät itse eväsleivät junaan, pakkasivat, synkronoivat sellaiset tarpeet kuten shampoon ja hiushoitoaineen, eihän molempien tarvitse niitä ottaa. Täydellisen päteviä naisia. Kävivät siis eväskaupassa ja varasivat lippunsakin itse. Perhelipun, yhdelle aikuiselle ja yhdelle alaikäiselle. Tarvitaankohan minua oikeastaan enää mihinkään?

Nyt kun ikäkriisi, toinen aikuisiän ero ja muutto on selätetty, työuupumuksen uhka on hallinnassa samoin kuin Kaunomielen elämänyliherkkyys, voinkin siis alkaa kehräämään itselleni tyhjän pesän syndroomaa.

Pahasti näyttää siltä, että tämä avautumiskanavani on muuttumassa likasangoksi, johon sylttään tekstiä erilaisista asioista joista voin tuntea nihkeää masennuksensekaista harmistusta. Lähtökohta silloin ensimmäisessä versiossa oli se, että puhun kaikesta positiivisesti. Myös itsestäni ja ylipainostani, ja koitan suorastaan nauraa sen kuoliaaksi. Siis ylipainon.

Nyt olen satunnaisesti lipsahtanut jälleen lähelle alkuperäistä aihettani, painonhallintaan. Se ei hallitse elämääni, paino siis, mutta ehkä se on kuitenkin yksi näkökulma ja keino keskittyä itseen. Tehdä asioita kokeakseen enemmän hyvää oloaan itsestään.

Ehkä se ei ole siis niin kamalaa, painonhallinnasta länkyttäminen. Toisaalta tekisi mieli vaihtaa aihetta. Puhua vain vaatteista, koska ne ovat hauskoja ja ihania. Ketä se kiinnostaisi? Jotenkin kerettiläinen ajatus. Laittaisinko kuvia itsestäni? Tuntisinko itseni sitten vielä itsekeskeisemmäksi ja huomiohakuisemmaksi, mitkä ovat suuria syntejä suomalaisessa kulttuurissa, kun tämä omaan napaan tuijottaminen olisi todennettu visuaalisessa muodossa?

Tässä kokeeksi kuva sukistani, ei navastani.



Kuvassa myös rakkain räsymattoni (noita on onneksi pari), uudehko sohvani, Kaunomieleltä lainassa oleva pöydänkulma. Villasukkien käyttökertoja en laske, mutta Cubuksesta ostettuja joogahousuja olen käyttänyt 36 kertaa, ja niiden keskikäyttöhinta on 55 senttiä. Aika paljon kotivaatteelle/yöasulle. Ei näitä julkisesti voi pitää, vyötärökappale on kamala. Vyötäröäni pitää valitettavasti käyttää myös julkisesti.

Ruokablogia minun ei ainakaan kannata pitää. Sen lisäksi, että olen kunnianhimoton kokki, se olisi hankalaa. Kun ruoka on valmis, minulla on niin nälkä, etten ehdi ottaa kuvaa ennen kuin syön. En kärsi fotoreksiasta. Diiva ajoittain kyllä.

Lasteni elämä olisi kiinnostavampaa kuin omani, mutta he eivät taida innostus siitä, että raportoisin heistä tämän enempää.

Sisustuksesta olen myös jonkin verran innostunut, sattuneesta elämänmuutossyystä, mutta minä ja lompakkoni eivät jaksa jatkuvaa uuden tai vanhan hankintaa. Toisaalta meillä näyttää usein tältä:



Jotta olisin hyvä sisustusbloginpitäjä, minun pitäisi tiskata, siivota, järjestellä, ja nousta silloin tällöin sohvalta kuvan ottamista varten. Zoomata ja käsitellä kuvia. Tuntuu ajatuksena vähän vaivalloiselta. Valokuvaus ei ole minun juttuni.

Join jo kunnolliset aamukahvit. Kohta ei ole enää tekosyytä olla alkamatta maalaamaan.



torstai 2. huhtikuuta 2015

I drove all night.

Yritän kovasti olla tyytyväinen kaikkeen juuri nyt. Neljä päivää vapaata, tyttäret huomisesta lähtien muutaman päivän sukuloimassa, mutta kuitenkin palaavat siten ajoissa, ettei minun kannata itse lähteä sukuloimaan toiseen suuntaan tässä välissä. Sukulaiset ovat sen verran kaukana, ja minulla on vielä maalaamattomia seiniäkin. Saan siis olla taas ihan rauhassa kotona ja tehdä mitä lystään.

Kyllähän minä olenkin ihan tyytyväinen, kaikki on tosi kivasti, mutta en vain ole oikein tottunut tähän olosuhteeseen. Että on ihan kiva, eikä edes ihan vahingossa.

Työtahtini kiihtyi koko viikon, ja huipentui kello 15 aikaan tänään kun löysin projektilleni täydellisen teemabiisin. Vauhti saattoi olla jopa vähän liian kova ja kun neljältä tein äkkijarrutuksen, olen nyt vieläkin mahdollisesti vesiliirrossa ja ehkä siksi mikään ei juuri nyt tunnu miltään. Jännää odottaa, törmäänkö kohta johonkin.

Hetki sitten oli se hetki, jolloin olisin syönyt suklaata tai pullaa. Olisin täyttänyt sillä jonkinlaisen tyhjän kohdan, iloisuuden puutteen. Kun en juuri nyt jaksa tehdä mitään, mikä ilostuttaisi minua. Aina ei vain jaksa, koko ajan ei jaksa tehdä jotain. Siihen kohtaan tulee se tyhjä kolo.

Ja miten minä olen kaivannut ja odottanut näitä tyhjiä kohtia, minulla olisi kahdeksantoista asiaa, joita en ole mahduttanut mihinkään, ja kun sitten vihdoinkin olisi se pöydänkulma tai hyllynnurkka vapaana, niin eikös siihen voisi tukkeeksi vaikka laittaa 200 grammaa hasselpähkinäsuklaata.

No en ala suklaata, enkä jaksa mitään muutakaan, joten nyt sitten olen ja täällä vähän kaikuu tyhjyyttään.

Nyt pitäisi siivota keittiö, mutten taida jaksaa. Huomenna jaksan paremmin.

Olen miettinyt, että minun pitäisi tosissani opetella olemaan ihan hiljaa ja tekemättä mitään. Olla edes pari minuuttia päivässä ihan vain hiljaa, tekemättä mitään, kuuntelematta, ajattelematta. Tehdä se, vaikka en olisi suorittamassa bodybalancea, ja joku PT käskisi olemaan ajattelematta ja aktiivisesti rentouttamaan takahampaani.

Tuonkin jutun on jo joku keksinyt ennen minua, ja sitä kutsutaan meditaatioksi. Nyt se tuli ihan itselleni mieleen, että aivoni taitavat kaivata tuollaista tapaa.

Ehkä siksi olen nyt havahtunut tarvitsemaan tuollaista, että autolla ajoa on vähemmän. Lyhyempiä matkoja. Kyllä tämä elämä nyt pyörii ja kolisee kuin halko ilmastointikanavassa ennenkuin asettuu. Välillä pitkittäin, välillä poikittain. Ensin on liian vähän aikaa, kun joutuu ajamaan autolla, sitten on enemmän aikaa, ja sitten sitä on liian vähän autossa istumiseen.

Jos istuisin sohvassa ja muka mielessäni ajaisin pottupeltotietä vanhaan kotiin 28 minuuttia joka päivä, ei kuluisi bensaa.

Olet sietämätön tyyppi.

Olinko sitä mieltä, että painoni nyt vaan yksinkertaisesti ei voi nousta, kun en syö sokeria? Taisin olla. Olin väärässä. Päivä päivältä tulee muutama sata grammaa kuin hiipien. Tämä ei nyt mene niinkuin pitäisi, en nimittäin mielestäni tee mitään vääräoppista, ja ainan näillä samoilla konsteilla ja linjauksilla suunta on tähän mennessä ollut alas.

Ehkä se on se saleilu ja kohisten kasvavat pakaralihakseni. Sovitaan niin.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Kun aika on tai muuten vaan.

Saleilu on mukavaa. Tein tänään sellaisia polvikyykkyjä, vai miksi niitä sanotaan, joissa toinen jalka on edessä ja takimmaista polvea notkistetaan lattiaa kohden, ja jaksoin kaikki mitkä pitikin. Se näytti oikein hyvältä peilistäkin. Tai ehkä vain näytin ylipäänsä sutjakammalta, kun normaalit jumppahousuni olivat pyykissä ja olin liikkeellä vanhoissa trikoissani ja hullun isossa Ramones-paidassani. Siinä, joka joskus mystisesti katoaa, ja vältän tekstiilikaksostelun nuorempien ja rock-henkisempien ihmisten kanssa kuin ihmeen kaupalla. Kohta se mystisesti katoaa kaapistani ja excelistäni, koska se on jo aika hiutunut. Ja voi olla, että se vieno haju on jo pysyvä ominaisuus.

Jostain syystä aina, kun tapaan salilla tuttuja, minulla on jotain nuhjuista ylläni tai vähintäänkin paita väärinpäin. No, aina ei voi voittaa. Minulla todistettavasti olisi yksi ja puoli aivan uudenkarheaakin saleiluasua, mutta pyykinpesutarmoni ei ole enää entisensä, joten todennäköisyys että se osuu ylleni samaan aikaan kun tapaan henkilön joka yllättyy ajatuksesta, että minä saatan harrastaa liikuntaa tai ylipäänsä mitä tahansa, on melko pieni.

Ihmiset uudistuvat. Useakin julkiavautuja on jättänyt vanhan hiekkalaatikkonsa ja siirtynyt uuteen, osa jopa kertomatta missä se uusi sijaitsee. Minäkin haluaisin uudistua. Tai ehkä olenkin niin tehnyt, mutta en pidä lopputulemasta. Tai näen itsestäni nyt erityisesti sellaisia piirteitä, joista en erityisesti pidä. Ehkä pitkästä aikaa ehdin katsomaan itseäni tarkemmin, ja sitten näen yllätyksekseni kateutta, pelkoa, ilkeyttä, heikkoutta, joista ennen olen armollisesti katsonut sivuun, koska minulla on ollut riittävästi mietittävää muutenkin. Nyt mietin, miksi nuo asiat ovat päässeet pintaan, ja onko elämässäni olosuhteita, jotka rasittavat minua tavoilla jotka estävät minua joko olemasta se mitä parhaimmillani olen. Tai näkemästä itseäni edullisessa valossa.

Joskus pieni itsepetos piristäisi. Epäilen, että vikaa on oikeasti myös olosuhteissani, koska omat pyristelevät korjausliiikkeeni eivät saa aikaan muutosta. En koe tsemppaamista palkitsevaksi.

Ehkä tätä kutsutaan aikuistumiseksi. Nyt ymmärrän senkin kliseen, että aikuiset ovat harmaita ja tylsiä, ja ne poikkeukselliset aikuisiän saavuttaneet aikuiset jotka eivät ole harmaita ja tylsiä, ovat niitä, joista kirjoitetaan lastenkirjoja.

Minulla on aavistus, että tulen törmäämään lähiaikoina vielä moneen kliseeseen.

Join muuten tätä:



Jotenkin onnistun olemaan yllättynyt siitäkin, että Detox-tee saa minut ravaamaan vessassa kuin mielipuoli ja sen lisäksi minulla on finnejä oudoissa paikoissa. En nyt mene enempää yksityskohtiin.