Sound of your own wheels.

Epätavallinen viikonloppu. Puitteiltaan hyvin tavallinen, mutta tunnelmaltaan epätavallinen. En säntäile, en ole huolissani, en erityisesti suorita, paitsi sen, mikä huvittaa. Nautin olostani, kodistani, ajastani, eikä minulla ole se olo, että pitäisi jo olla jossain muualla, tai että se mitä teen/mitä en tee/miten olen/miten en ole ei ole väärin. Ääni päässäni on hetken hiljaa, ehkä nukkuu tai on ainakin syvässä horteesssa, ja minäkin olen ihan hissukseen, etten herätä sitä. Kyllähän se varmasti taas herää, mutta juuri nyt pystyn ajattelemaan, että murehdin siitä vasta sitten.

Nuoriso-osasto kokoontui luokseni perjantaina laulamaan, leipomaan pitsaa ja pelaamaan lautapeliä. Juomaan mietoja juomia. Kun työpäivä päättyi neljältä, olin henkisesti varautunut möllöttämään rättiväsyneenä lopun iltaa, nauttien vain siitä ajatuksesta, että enää ei tarvitse tehdä mitään. Suunnitelmat muuttuivat, ja väsymyksestä huolimatta tunsin syvää kiitollisuutta. Miten se voi olla, että nuo haluaa tulla tänne?

Lauantaina nukuin pitkään, tein keskinkertaisen kävelylenkin, join paljon kahvia ja harjoitin omaa meditaatiotani. Silitin hitaasti astiapyyhkeitä, tyynyliinoja, kaitaliinoja muutamia silittämistä kaipaavia paitoja ja toppejani. Auoin kaapinovia näennäisen sattumanvaraisesti mutta monimutkaista rituaalia noudattaen, poimin käsiini esineitä, yksi kerrallaan ja hitaaasti miettien päätin niiden kohtaloista. Osa lähtee kierrätykseen, osa roskiin, osan voi jo nyt pakata, osaa käytän koko ajan. Esineiden määrä asunnossani vähenee koko ajan, edelleenkin, ja se tuntuu vapauttavalta. Lapsena halusin olla intiaani tai cowboy, jonka koko omaisuus mahtuu satulalaukkuihin ja kulkee mukana paikasta toiseen. Minun kotini siirtyy aina tarvittaessa mukanani seinien sisältä toisten seinien sisään.

Ostin muuttolaatikoita, ja pakkaan niihin kysymättä ja pyytämättä löytämiäni asioita, jotka kuuluvat tyttärille. Pakkaan laatikot täyteen, ja kirjoitan päälle joitain tunnusmerkkejä. Sukkahousuja. Paperia. Bratz-nukke. Ja kylkiin joka puolelle joko K tai D. En tiedä mihin nuo laatikot siirtyvät. Jos he eivät vielä löydä niille tilaa varastoistaan, ne siirtyvät minun kanssani seuraavaan paikkaan, ja se ei haittaa. Ei niitä paljoa ole.

Sitten on asioita, kuten se yksi musta käsilaukku, joka on hyvin anonyymin näköinen. Himmeästi kiiltävää materiaalia, nelikulmio, olkahihnassa metallinvärinen putki. Olen ostanut sen joskus 15 vuotta sitten seppälästä, jotain iltamenoa varten, koska en muutakaan löytänyt. Molemmat tyttäret ja jopa heidän ystävänsä ovat lainanneet laukkua. Pidän sen jatkossakin itselläni, vaikka en koskaan itse käytäkään. On mukavaa, kun lainaavat. Tunnen itseni hyödylliseksi. Laukkunaiseksi.

En ole ollut erityisen hauska tai seurallinen. Ehkä tätä mielentilaani, jossa vain olen ja möllötän voisi kuitenkin kuvata sanalla tyytyväinen. Sitä mukaa kun tyytyväisyyteni kasvaa ja voimistuu, tarpeeni kertoa asioista tuntuu heikkenevän. Ehkä se perimmäinen syy tarpeen taustalla on poistumassa. En haluaisi lakata kertomasta, koska se on minulle jos itseisarvoisesti tärkeää. Minun pitää löytää se syy uudelleen, tai siis kovin mielellään uusi syy. Katsoa asiaa eri kulmasta. En ole varma, onnistunko.

Room with some lace and paper flowers.

Asunnostani on nyt poistettu lähes kaikki geneerisesti epäesteettinen, mutta usein sangen hyödyllinen aines. Keittiön tasot kiiltelevät tyhjinä, lämmitetyssä pyyhetelineessä ei ole yhtään pyyhettä, en löydä talouspaperia, kännykänlaturia, saksia, kahvikuppia tai kaukosäädintä miltään näppärältä tasolta käteni korkeudelta. Sohvan selkänojatyynyt, ne, jotka ovat jo aivan lintassa kestettyään mm. kolminkertaisesti Downton Abbeyn kaikkien tuotantokausien sekä joka ikisen Suomessa esitetyn Ensitreffit alttarilla -jakson katsomisen, on möyhennetty, oiottu, ja viritetty lähes alkuperäiseen mittaansa. Sohva on siis käyttökiellossa, koska hengittäminenkin sen suuntaan saisi tyynyt lysähtämään huonoryhtisiksi. Jääkaappimagneettini on huolellisesti asetettu esteettisesti miellyttävään "satunnaiseen" rykelmään, ja kirjahyllyssäni on vastaavanlainen rento, äärimmäisen hauras harmonia. Ikkunalaudoilla on satunnaisia sympaattisia huonekasveja ja retroja esinemuistoja kertomassa, että täällä asuu onnellisia ihmisiä, jotka osaavat nauttia kauniista asioista.

En ole yhtään varma, olenko nauttinut tästä asunnosta riittävästi. Paljon joka tapauksessa. Jos oletetaan, että lähtölaskenta on alkanut, yritän loppuajan suorittaa rentoa nautiskelua ja elämän kauniisiin arkisiin hetkiin pysähtymistä aiempaa tarmokkaammin.

Eilen, estetiaspesialistitiimin poistuttua (Diiva ja Poika 2, kyyditsin heidät illalla kotiinsa), palasin asuntooni hyvin varovasti. Laitoin takin vahingossa ensin väärään naulaan, ja korjasin sen heti. Suoristin kengät telineessä. Tiristin itselleni varovasti hanapakkauspussista puoli lasia Rieslingiä murustamattomaksi iltapalaksi ja hipsuttelin jo kahdeksan korvilla sänkyyn Netflix ja Whatsap seuranani. Sänky oli oikeastaan ainoa tila kotonani, jossa ruumiinpainollani, hengitykselläni tai olemassaolollani, jolla on tapana näkyä irtonaisina esineinä, kuten jalastapotkaistuina villasukkina, hiusrenksuina ja puoliksi juotuina kahvikuppeina, en vaarantanut vaivalla luotua illuusiota boheemista, kodikkaasta mutta tilavasta ja käytännöllisestä kaupunkiasujan unelmasta.

Nukuin vähän ja huonosti, jännitin jo valmiiksi osaisinko aamulla pedata sängyn yhtä kauniiksi, kuin mitä vierashuoneen sänky oli ammattimaisen hotellisiivoojakaksikon jäljiltä.

Joskus pelkään lapsiani enemmän kuin itseäni.

Tänään työskentelin hetken lavastetussa kotitoimistossani. Kun en sohvaakaan voi käyttää. Diiva ryhdisti myös ruokapöydän ääressä olevan puusohvan päällisen niin kireäksi, ettei siihenkään henno istuutua. Ei tämä nyt niin kummallista olekaan, työpöydän ääressä istuminen, ihan tuolilla. Käsivarteni ovat kirjoittamista ajatellen jotenkin optimaalisemmassa asennossa.

Keittiön lattia on kummallisen muruton ja tiskipöytä kiiltää, hinkkasin sitä vielä viime hetkellä ikkunanpesuaineella. Valokuvat on nyt otettu, ja voisin nyt jo rentoutua, mutta oloni on vähän vieras. Tähän tunteeseen yhdistyy vielä se, että tämä on Valssimiehen lähdön jälkeen oikeastaan ensimmäinen tyhjä ilta, jolloin ei ole mitään erityistä tekemistä. Kello ei ole myöskään niin paljon, että olisin erityisen väsynyt.

Tai oikeastaan olen kyllä väsynyt, mutta vielä ei kannata nukkua. Jos kömmin nyt sänkyyn Netflix seuranani, saatan olla huomenna vähän pettynyt itseeni.

Kirjoitan siis tänne ostaakseni itseltäni aikaa, jotta minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa tai lähteä kävelylle, tehdä päätäksiä tai keksiä itselleni jotain vielä monitahoisemmin liikuttavaa iltapäiväohjelmaa.

Olen kuitenkin syönyt vähän parempia asioita. Jukurttia ja caschew-pähkinöitä. Vähän salaattia. Raakaa porkkanaa. Eilen teimme herkkuruokaa; pannulla paistettua valkosipulia, sipulia, keräkaalta, siihen vähän hunajaa, suolaa ja mustapippuria. Falafeleja ja/tai naudan jauhelihaa. Ranskankermaa ja barbeque-kastiketta. Tuo oli ehkä viikkoon parasta, mitä olen elimistölleni tarjonnut, ja silti se maistuu jotenkin syntiseltä.

Taidan lähteä liikkeelle, hakea kaupasta lisää ranskankermaa, niin voin lämmittää eilisen ruuan jämät. Ainakin sen verran hekumallisuutta ja nautintoa tähänkin päivään.

Tämä biisi on jotenkin hieman liian koristeellinen minun makuuni, kaikenlaista kilkatusta helinää. Ehkä joku karsittu tai akustinen versio miellyttäisi minua enemmän. Jotain kiehtovaa 80-lukuista tässä silti on.

What is this I see.

Otsatukkani on antanut periksi, ja saan sen melko hyvin taivuteltua toiselle sivulle muun hiusmassan reunalle. Se on suuri helpotus. Ulkoilutin tänään itseäni ostoskeskuksessa, ja n. kuukauden tauon jälkeen huomasin olevani jälleen näkyvä, vastakohtana näkymättömälle. Tekee sielulle hyvää kun ihmiset katsovat taas kohti.

Heräsin melko aikaisin, koska minulla oli aamukahviskypetreffit. On mukavaa, kun on noin miellyttävä syy nousta ylös.

Sitten minulla olikin hyvin paljon päivää jäljellä. Mietin, että ehtisin kävelylle, tai jopa tanssimaan fuskua. Voisin palauttaa kirjastonkirjat ja suorittaa järkeviä ruoka-ostoksia, loputonta tavaroiden järjestelyä ja ennakoivaa pakkaamista, joka edistäisi potentiaalisessa tulevaisuudessa häämöttävää muuttomahdollisuutta. Voisin puunata erinäisiä kiiltäviä pintoja ikkunatolulla ja rapsutella töhnää pattereiden välistä. Voisin myös käydä asuntonäytöissä. Harrastaa joogaa tai inventoida vaatevarastoni tai pakastimeni. Tehdä listoja asioista, jotka minun kannattaisi tehdä. Käydä läpi kontaktini, ja laittaa viestejä henkilöille, joiden kuulumisia en ole kysellyt pitkään aikaan.

Sitten kysyin itseltäni mitä minä tarvitsen. Kuulostelin, että edelleenkin soluni hinkuvat kukkakaalta tai jotain muuta tuoretta ruokaa, kikherneitä tai jotain, joka raksahtelisi hampaissa. Kaipaan myös venytteleviä liikkeitä rintarankaani fasettilukon laukaisemiseksi, sekä ehdottomasti jotain hauskaa ja turhamaista.

Söin kaksi pientä karjalanpiirakkaa keitetyllä munalla, koska ne sattuivat olemaan tyrkyllä, join hyvää kahvia ja omenamehua, joka on uusin ravitsemuksellinen paheeni. Aina kun nykyään puhutaan tuoremehuista, kauhistellaan niiden sisältämän sokerin ja energian määrää. Kyllä, omenatuoremehu sisältää hedelmäsokeria, paljon, ja siinä on energiaa, paljon, verraten lasilliseen vettä. Tiedän kuitenkin, että juomalla omenamehua en korvaa omasta ruokavaliostani vastaavaa määrää vettä, vaan jotain aivan muuta. Loputtomia paahtoleipiä, voilla ja vadelmahillolla. Pannukakkua. Sitruunakakkua. Pahanmakuisia joulusuklaita, niitä, jotka enää ovat jäljellä. Vastaavan määrän kinuskikastiketta (jota voisin valmistaa kermasta ja sokerista). Kaikki on suhteellista. Minun kulinaarisessa universumissani omenamehu on ehkä "bad cop", mutta poliisi kumminkin, eikä Hannibal Lecter.

Hain kotikummitukseni Annikin erityisesti hallinnoimasta kaapista käsipainot ja tein joitakin viitteellisiä liikkeitä ylävartalollani ja -raajoillani. Kuului kauan kaivattu napsahdus ja oloni helpottui kummasti.

Siirryin autoon, suoritin lastenkatsastuskierroksen. He voivat hyvin ja osaavat sisustaa. Siirryin ostamaan ruukkukasveja.

Halusin kukan keittiön ikkunalaudalle. Etsin ja harkitsin todella pitkään. Kävelin edestakaisin kukkarivistöjen välillä, niin kauan, että minulle ehti tulla nälkä. Katselin myös suojaruukkuja ja harkitsin ostaa kukkamultaa, mutta sitten ajattelin, että jos minulla olisi kukkamultaa ostettuna, tuntisin pakottavaa suorittamisen tarvetta, ja alkaisin vaihtaa multia, vaikka olen oikeasti hetkellisesti aika kamalan kyllästynyt kaikkeen suorittamiseen.

Viherkasvit ovat yleensä hyvin tyylikkäitä. Keittiöni ei ole välttämättä ensisijaisesti tyylikäs, vaan enemmänkin sympaattinen. Etenkin, jos kysyy jääkaappi-pakastin -yhdistelmältä, jonka ovet eivät mahdu kokonaan aukenemaan ikkunalaudan leveyden takia. Jotenkin joku värikäs kukka-kukka tuntui ajatuksena paremmalta kuin viherkasvi.

Mummoillani olisi ollut saintpaulioita ja pelargonioita. Pelargoniat haisevat. Mummollani oli sellainen pelargonian näköinen viherkasvi, joka haisi erityisen pistävästi. Sen lehti laitettiin korvaan, jos oli korvakipua, kai niillä oli joku puuduttava vaikutus. Minulla oli lapsena aika monta korvatulehdusta.

Pelargonioita ei ollut, enkä halunnut saintpauliaa, ne ovat jotenkin liian pölyisen, huokoisen ja kostean näköisiä keittiöön. Saintpaulioita laitettiin pistokkaista kasvamaan tyhjiin viilipurkkeihin.

Esikot ovat samaa kokoluokkaa kuin saintpauliat, ja periaatteessa kivoja, niistä ei tule mitään muistikuvaa lapsuudesta, vaan yhdistän ne Keski-Eurooppaan ja kevääseen. Mutta ne näyttivät jotenkin rupsahtaneilta. Ja ylipäänsähän ne rupsahtavat ruukussa aina liian nopeasti. Esikoista oli joku korkeampikin versio, joka näytti hieman silkkikukalta.

Tulilatvat ovat ihan mukavia ja turvallisia, mutta jotenkin niistä tuli hieman 90-luku mieleen.

Harkitsin jopa orkideaa. Minulla on sellaisia nyt kaksi, ja ne eivät ole kuolleet, vaan aina silloin tällöin puhkeavat kukkaan, josta olen joka kerta hyvin hämmästynyt. Olen ymmärtänyt, että orkideojen hoito olisi jotenkin tarkkaa ja sääntöjen noudattamista edellyttävää, enkä ole lukenut kyseistä ohjekirjaa, koska sellainen toiminta on minulle epäluonteenomaista. Molemmat orkideat ovat lahjoja, ja epäilen niiden hyvän elinvoiman juontavan tästä positiivisesta energiasta, joten luulen, että minun ei ole järkeä ostaa orkideaa itse. Nyt löysin kyllä hauskan orkideantyyppisen kasvin, jossa oli mustat viktoriaanisen näköiset lehdet, ja se ei ehkä teknisesti ollut orkidea. Mutta kukinnot näyttivät paleltuneelta parsalta. Ehdottomasti ei sopiva kasvi keittiöön.

Uuteen kotitoimistoa näyttelevään huoneeseeni löysin sivutuotteena rekvisiitaksi aloen, jossa oli iso nuppu, josta ilmeisesti puhkeaa joku eksoottinen kukka. Se näyttää oikein luontevalta Diivan kirjoituspöydällä, jonka avohyllyihin yritän haalia varastoistani jotain asiallisia ja ei-masentavan näköisiä toimistotarvikkeita. Toistakseksi olen löytänyt lähinnä epäasiallisia tai masentavia, mutta yritän huomenna paremmalla onnella.

Päädyin lopulta keittiön osalta vaaleanpunaiseen hortensiaan, jonka väri taittuu vähän sitruunankeltaiseen. Se rimmaa maireasti verhokapan kanssa.

Pidän kovasti hortensioista. Niissä on puumaiset, siistit varret, tummat selkeät lehdet ja ylellisen runsaat kukinnot, joiden värit ovat suoraan 50-luvulta. Hortensioissa ei ole mitään anteeksipyytelevää. Hortensia sanana kuulostaa hupsulta ja vanhanaikaiselta, samoin kuin gladiolus ja daalia.

Vanhan talon pihaan istutin valkoisia syyshortensioita. Takapihalle istutin lumipalloheisin, jossa on vähän samanlaiset kukinnot kuin hortensioissa.

Kun ostimme sen talon, se oli vasta valmistumassa, ja meni muutama kuukausi ennen kuin pääsimme muuttamaan. Odottaessa muuttoa näin unen, jossa asuin jo talossa. Laitoin hopeisia astioita tiskikoneeseen, vaikka tiesin, että se on ihan pöljää, ne eivät kestäisi konetiskiainetta. Katsoin pihalle sälekaihtimien välistä, näin ulkona lumipalloheisin ja silloisen mieheni. Oli kesä. Käytin sälekaihtimia kiinni ja auki, ja kun ne aukesivat taas, oli talvi ja satoi lunta. Sää vaihtui aina kaihtimista. Naksuttelin niitä edestakaisin. Se tuntui pahaenteiseltä, siltä, että näen vain sen minkä kuvittelen näkeväni tai haluan nähdä, en sitä mitä oikeasti tapahtuu.

On hyvä olla nyt tässä päivässä, eikä siellä. Olirjoittanut tästä aiemminkin, ehkä jopa toistuvasti. Kun asioiden antaa vapaasti kiertää pään sisällä, ne loittonevat ja palaavat, menevät välillä hukkaan. Joskus niihin törmää tai kompastuu yllättäen. Ehkä tämäkin outo möykky, kun sitä hieman potkaisen, vierähtää tällä kertaa entistä kauemmas, pidemmälle kiertoradalle.

Jaksan kävellä ihan itse.

Hän lähti, ja lyhyen, kiireisen pyrähdysmäisen keskeytyksen jälkeen elämäni jatkuu samanlaisena kuin ennen hänen saapumistaan. Eroina aiempaan voin nyt havainnoida sen, että joulukalenterissani on jälleen määrättömän paljon luukkuja (en edes tiedä tarkelleen montako). Jos ajatellaan positiivisesti, niin sehän tarkoittaa, että minua odottaa joka päivä uusi ilahduttava yllätys. Tokihan minun pitää ne itse itselleni kehittää, mikä hieman lisää vaikeusastetta yllätysefektin toteuttamiseen.

Joskus yllätys kuitenkin hoituu aivan kuin itsestään. Kuten tänään, kun haimme Diivan kanssa noutoruokaa kaupungilta. Kotona yllätyimme, koska vegaani falafelrulla puuttui. Soitin ravitsemusliikkeeseen, ja kävin noutamassa uuden. Kävelymatka oli vain n. 800 metriä suuntaansa. Kotona yllätyimme jälleen, koska noutamani falafelrulla ei ollutkaan vegaani, vaan sivelty kananmunaisella majoneesilla. Diiva on allerginen kananmunalle.

Tällaisista tuplayllätyksistä pitäisi saada avata joulukalenterista kaksi luukkua kerrallaan, eikös?

Sain tehtävän: Pysähdy joka päivä kysymään itseltäsi, mitä sinä tarvitset. Kirjoita vastaukset ylös.

Minulle on hyvin nopeasti selvinnyt, että olen Maslowin tarvehierarkiassa Pavlovin koirien tasolla. Eilen kirjoitin ylös, että tarvitsen kunnollista ruokaa. Sellaista, jossa on ravintoaineita.

Ostin sitruunalaktritsaa ja Double Nougat -patukan. Tehtävänannossa ei otettu kantaa siihen, miten tietoisuuteen nouseviin tarpeisiin pitäisi reagoida.

Mutta ihan vakavasti ottaen, tarvitsen paremman fyysisen olon. Itsestäni huolehtiminen on minulle edelleenkin jotenkin kiellettyä huvia. Tänäänkin jätin menemättä lenkille, koska päätin, että minun on aivan pakko vahata keittiön lattia, ja epäilin, että jos menen ensin lenkille, en enää sen jälkeen jaksaisi vahata. Itseään toteuttava ennustus. Onneksi siis paikallinen ravintoloitsija järjesti minulle mahdollisuuden reippaaseen kävelyyn, sisältäen myös portaat, alas ja ylös kahdesti.

Harkitsen aiempaa vakavammin muuttoa. Tyttäreni, kumpikin erikseen, konsultoivat minua asuntoni esittelykuntoon saattamisesta. Aiempi, pieni ja kapea makuuhuoneeni, joka nykyisin toimii rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneena sekä pyykinkuivatustilana, näyttää kuulemma siltä, kuin siellä asuisi lapsi, joka on mahdollisesti ei-toivottu ja varmasti ei-rakastettu. Vähän sellainen Harry Potter portaiden alla -tilanne siis. Moisesta tunnelmasta voi potentiaaliselle kodinostajalle tulla huonot vibat.

Kannoimme Poika 2:n kanssa ylimääräisen vuoteen vinttiin ja aion naamioin tilan kotitoimistoksi. Nimenomaan naamioida. Kun teen kotona töitä, en käytä työpöytää, vaan mitä tahansa ergonomisesti arveluttavampaa välinettä, kuten mummon puusohvaa.

Diplomaattisin sanankääntein sain myös kuulla, että minulla on asunnossani melko paljon sisustuksellisia yksityiskohtia, jotka ovat kyllä oikein kiinnostavia, mutta eivät välttämättä aina aukea sivullisille, etenkin, jos he eivät tunne persoonaani ja tiedä minun olevan melko vaaraton.



Punnitsen näitä sanoja sisimmässäni jotta ymmärtäisin niiden merkityksen.

Kun kävelin kotiin toiselta ruoannoutoreissultani, vastaani tuli pariskunta. Noin kolmikymppisiä. Mies harppoi pitkin, 185-senttisen ihmisen askelin, nainen kipitti vieressä nopeutetusti, 155-senttisen ihmisen askelin. He pitivät toisiaan tarmokkaasti kädestä, ja keskustelivat. Jokin heidän asennoissaan, positiivisesti odottavassa kireydesssään ja keskittyneisyydessään viittasi, että ehkä he eivät olleet tunteneet toisiaan vielä kovin kauaa. Veikkaisin, että enintään puoli vuotta. En kuullut keskustelusta oikeastaan paljoa muuta, kuin naisen lähes kivahduksen tai huudahduksen, jossa ääni vähän agressiivisesti karkaa huutamisen puolelle "Siis mulle ihan TODELLAKIN käy mikä paikka vain!". Minä kuullostaisin mahdollisesti tuolta, jos minulla olisi liian alhaiset verensokerit, tai olisin hyvin, hyvin väsynyt siihen, ettei mies osaa tehdä mitään päätöksiä. Kyllä mies saa ottaa ohjat aina välillä. Nykyaikainen nainen on keskimäärin erinomaisen pätevä kertomaan, milloin ne pitää antaa takaisin.

Sitten huomasin, että minua vähän ärsytti nähdä pariskunta. Olen taas yksin. Käyn joka paikassa yksin. Tätä tämä taas on. Ei siinä sinänsä ole mitään hankalaa, ja yksinololla on ihan hyviäkin puolia, mutta kävi nyt mielessäni, että kun minulla kerran on parisuhde, niin olisipa tosi vinkeää, että voisi enemmän kokea niitä hetkiä, että on jotain yhteistä.

Olenkin ollut melko tunnoton Valssimiehen lähtemisen suhteen. Viimeksi lähtöön liittyi paljon pelkoa ja epätietoisuutta. Nyt niitä ei ole, ainakaan siinä määrin ja tilalla ei ole tuntunut olevan paljoa mitään. Diiva kysyi tänään, että entä ikävä. Enkö tunne ikävää? En välttämättä, kun en taaskaan muista, minkälainen tunne se on. Onko se edes tunne sinällään, vai onko se vain jotain erityisesti suunnattua vitutusta siitä, että olosuhteet ovat jollain tavoin väärät?

Viimeksi kun Valssimies lähti, epäilin tuntevani ikävää, ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin jälkeenpäin väittäisin, että se oli pelkoa, joka läheni kauhua. Nyt en enää millään jaksaisi mitään niin dramaattista. Kateus ja vitutus lienevät siis ihan ok.

Kun pääsky pitkän on matkan päässä.

Eilen ajoin kotiin lentokentältä, tiristin pussinpohjalta viimeiset punaviinit kauniiseen ja jykevään Ikea-jalkalasiin, hamusin syliini viimeiset joulusuklaat ja lainaromaanin, jota en missään vaiheessa oikeastaan ehtinyt joululoman aikana lukea paitsi silloin yhtenä unettomana yönä kun koin maailmantuskaa ja mietin kaikkia tekemiäni ja tulevaisuudessa odottavia vielä tekemättömiä virheitäni. Siirryin sohvalta hyvissä ajoin uuteen kovankimmoisaan vuoteeseeni, jossa nukkuessani uneni muodostuvat suurilta osin mielikuvista joissa kellun meressä tai muussa nestemäisessä materiassa selälläni. Nukuin perusteellisesti värikkäitä, elämäntäyteisiä ja touhukkaita unia nähden aamuun asti. Tänään vietän lepopäivää, koska en muuta voi.

Joululoman aikana toteutin henkilökohtaisen unelmani. Koin ihan omakohtaisesti oman versioni "Ensitreffit alttarille" -konseptista.

Loman alussa seisoskelin ihmisjoukossa, odottaen, että liukuovet avautuisivat ja sisään odotustilaan astelisi henkilö jota odotin, outona mutta tunnistettavana. Koin sen hetken, jolloin ajattelin, että entä jos vain lähtisin hipihiljaa nyt pois, huomaisiko kukaan? Kulkeehan täältä busseja keskustaan, en ole ainoa mahdollinen kyyti. Kahdesti luulin tunnistavani henkilön, koin jäätävä kauhua ja huomasin erehtyneeni. Kun vihdoin tunnistin, hänen kävelemänsä matka luokseni oli kovin, kovin pitkä mutten enää ehtinyt piiloutuakaan.

Lähes viiden kuukauden poissaolon jälkeen henkilö vaikutti mielestäni vieraalta, mahdollisesti kopiolta tai muuten vaihdokkaalta. Nuuhkin häntä epäluuloisena. Vein hänet kuitenkin kotiini vakaissa parisuhteenharjoittamistarkoituksissa. Aamupalalla hän sanoi ehtineensä jo ikävöidä näitä meidän kiusallisia hiljaisuuksiamme.

Seuraavina päivinä altistimme keskinäistä dynamiikkaamme rasitukselle mm. kokoamalla huonekaluja (tilaamani vuode ja tv-taso saapuivat vihdoin, juuri parahiksi) sekä harjoittamalla perhekeskeistä traditionaalista ruoanvalmistusta ja sitä seuraavaa ylensyömistä vaativissa uusioperheolosuhteissa, joissa sain lystikkäästi sovitella päähäni kiivaalla tahdilla mm. maanisen keittiöhenkilön, äidin, äitipuolen ja anopin naamioita, vaikka mahdollisesti olisin halunnut vain pitkästä aikaa leikkiä tyttöystävää taukoamatta.

Tämän ihmiskokeen totuuden hetki on se, jossa koehenkilö määräajan loppuessa päättää, haluaako uudestaan jäädä odottamaan seuraavat viisi kuukautta.

Joulujeni virta on takkuillut ja mutkitellut viime vuosina, olen jopa yrittänyt padota sitä kerran. Vaihtuva asuinpaikka ja miehitys vaikuttavat siihen, että joulut muuttavat muotoaan ja joistain perinteistä on pakko luopua uusien tullessa tilalle. Yksi mikä on ja pysyy on joulumörkö. Joka joulu vannon itselleni, että joulu on mukava, ihana asia, valonpilkahdus keskellä talvea, jonka tarkoitus on ilahduttaa minua, ei ahdistaa. Siivoaminen ei ole pakollista, voi himmentää valoja ja lakaista murut maton alle. Ruokaa pitää laittaa kuten aina, mutta nyt ei ainakaan tarvitse arvuutella, että mitä laittaisi, samat vanhat laatikot, kinkut ja lihakastikkeet kelpaavat hyvin. Ja silti se aina tulee, se kaamea peto joka saa minut vääjäämättä jossain vaiheessa ahdistettua nykyään kuvitteellisen, aiemmin todellisen kodihoitohuoneeni kauniin greigensävyisesti kuvioidun helppohoitoisen vinyylitason alle nurkkaan heijaamaan itseäni sikiöasennossa lattialämmityksen turvallisessa hohteessa.

Nyt joulumörkö yllätti minut vasta aattona, hyisellä parkkipaikalla. Herrasmies-Valssimies otti jääskraban ja alkoi jynssätä sulavalinjaisen ranskalaisen ajopelini ikkunoita ajokuntoon. Oli kylmä nihkeänhuuruinen oululainen talvisää. Käynnistin auton lämpiämään, ja yritin ihan vain pikkaisen raottaa ikkunaa huikatakseni, että takalasia ei tarvitse rapsuttaa. Ikkuna on sähkölaite, ja ranskalainen autoni, joka ylipäänsä on sitä mieltä, että on hyvin julmaa ja poikkeuksellista harjoittaa kuljetustoimintaa yli viiden asteen miinuskeleissä, suutahti moisesta ylenmääräisestä vaivasta elimistölleen. Ikkuna ei enää sulkeutunut, vaan aina sulkemisyrityksen päätteeksi laskeutui automaattisesti takaisin auki-asentoon. Viereen parkkeerannut joulupukki ei varmaankaan ensi vuonna tuo minulle lahjoja, paitsi ehkä palan mäntysuopaa.

Ajoin siis moottoritiellä ikkuna auki, -14 asteen kelissä, takapenkillä lapsi, joka oli juuri kotoa lähtiessä voittanut eipäs-juupas-kilpailun siitä, tarvitseeko automatkalla käyttää ulkohousuja vai ei. Kiroilin, toivottavasti enimmäkseen mielessäni. Mielessäni jo odotin sitä hetkeä, jolloin poimin kyytiin Diivan ja Poika 2:n joka sitten kyselee ihmeissään, miksi ikkuna on auki, jonka jälkeen antaa laajan ja perusteellisen analyysin autoni vioista, jonka jälkeen vertaamme ranskalaisten autojen ja Volvojen ominaisuuksia leveysasteillamme. Kiroilin vähän lisää.

Kun pääsimme Diivan parkkipaikalle, autoni peräkontti ei ensin auennut. Sitten se aukesi, tiputtaen kontin sisään puoli kuutiota jäätä ja lunta. Tämän jälkeen kontti ei sulkeutunut sähkökäyttöisesti. Olen kieltänyt nuorisoa toistuvin komennoin sulkemasta konttia manuaalisesti. Siihen on olemassa nappi, josta painetaan kevyesti, jonka jälkeen kontti sulavan elegantisti liukuu sulkeutuneeseen tilaan. Poika 2 ihmetteli huulet ymmyrkäisinä kontin sulkunappia osoittellen - miksei tuo nappi toimi? Onko siinä joku sähkövika tai jotain? Marssin kuskin paikalta kontin luo, rysäytin sen kiinni hartiaotteella ja sihahdin "V**** se on paska auto". Ajoimme kotiin hiljaisuudessa, ikkuna auki, vieno kaihoisa joulumieli rinnoissamme lepattaen.

Olomme helpotti viimeistään joulupöydässä, omatekoista lanttulaatikkoa syödessäni tunsin sentään suorittaneeni jotain oikein.

Kyllä minä jäin odottamaan. Kesää. En oikeasti muunlaista lopputulemaa odottanutkaan. Mutta halusin tehdä sen taas uutena päätöksenä, en pakosta tai sinnillä, vaan aidosti siksi, että haluan. Tai nyt minä oikeastaan yritän nimenomaan olla odottamatta. Jos onnistun, olen vain, tässä hetkessä, olotilassa jonka olen valinnut. Myöhemmin tulee uusia hetkiä.