torstai 30. maaliskuuta 2017

Minä kahvia keitän ja kahvin juon.

Olen jähmeässä tilassa. Ehkä se on sitä, että 20 vuotta tekee tiettyä henkistä liikesarjaa, ja sitten lopettaa. Hämmentynyt hetki, enkä oikein jaksaisi mitään. Mihinkään ei ole aloitekykyä. Se vähä, mitä saan itsestäni irti, lähtee suklaan voimalla.

Eilen ovi rapisi, ja Diiva tuli Pojan kanssa ovesta yllättäen. Tai tiesinhän minä sen periaatteessa, olin asiallisesti informoitu, mutta asia ei ollut jaksanut upota aktiiviseen tietoisuuteeni, että he ehkä saattaisivat käväistä. Lojuin sohvalla puolimakaavassa asennossa, villasukat, verkkarit, liian kireä, pieni ja läpinäkyvä vartalomallilleni epäedullinen spagettiolkaintoppi, hiukset puolihätäponnarilla. Rinnuksilla, siis decollaté-alueella, oli paahtoleivänmurusia. Hävetti hieman.

Puin neuletakin, sen, jossa näytän entiseltä gootilta ja jonka ostin vihdoin alennuksesta ja jutustellen täytin tiskikoneen kolmen päivän kahvikupeillani ja paahtoleipälautasillani. Kun he olivat lähdössä, loin transkendenttisena harjoitteena käänteisen kuvaelman, jossa lapsi roikkuu kotoa lähtevän äitinsä jalassa. Paitsi, että nyt siis äiti roikkui Diivan jalassa. Diiva kiljui, kutisi, ja eteisen lattia oli kuulemma likainen. Loukkaannuin, nytkö hän arvostelee siisteystasoanikin (eteisen lattia ON aina likainen, koska asun kaupungin pölyisessä keskustassa).

Vasta jälkeenpäin mietin, mitä Poika II mahtoi tästä ajatella.

Olen muutenkin jäässä. Luulin, että kaikki oli niin kuin pitääkin, paikoillaan, tasaista, selvitetty, valmista. Voisin liukua jäätä pitkin hienoja kuvioita ja tehdä lutz-hyppyjä. Nyt sitten jää muuttuu arvaamattomaksi sohjoksi, johon jalat uppoavat ja askel on vaikea. Joudun kulkemaan varoen, ei riitä, että väistän vain ne tutut virtauspaikat, vaan mikä tahansa reitti saattaa olla arvaamaton. Jäähän avautuu railoja, irtoaa suuria laattoja jotka kirskuvat toisiaan vasten ja ruhjovat rannan laiturit ja varomattomasti veteen kurottavat puut.

Myrskyt tuovat rantaan rojua, jonka jo kauan sitten toivoin hukanneeni. Pohjasta nousee jotain hajoavaa ja hädintuskin tunnistettavaa, ja se saa minut vaivaantumaan. Luulin hukuttaneeni todisteet ja todistajat jo riittävän syvälle.

En osaakaan enää hengittää. Joku yksittäinen sana keskellä lausetta sinkoaa minut viidentoista vuoden taakse, kun olin nuorempi ja norjempi, mutta ruma, lihava ja tyhmä, ja olen sitä taas. Löydän itseni makaamasta sängystä yksin, hengittämättä, jähmettyneenä hetkeen joka oli niin lyhyt ja merkityksetön jo silloin, mutta nyt olenkin vasta siinä. Nyrkki on kasvojeni edessä, ja ajattelen, että lyö, niin valta siirtyy takaisin minulle, ja sitten alan pelätä, ja noiden kahden ajatuksen välistä löydän nyt itseni. Oliko minulla valtaa ja miten huonosti sitä käytin?

En osaa hengittää, puhua, hymyilen vain typerästi kun kävelen pois tilanteista. Löydän itseni ilman syytä ajattelemasta, että minulle valehdellaan taas. Toinen puoli minusta tietää, että niin ei nyt tapahdu. Toinen puoli tietää, että kyllä valehdellaan, tai että se on vain ajan kysymys, että niin käy, koska minussa on sellainen vika. Olen niin altis uskomaan nekin valheet, joita minulle ei olla vielä edes kerrottu. Ja näiden puoliskojen välillä juoksee näppärä selviytyjäminä, joka silottaa kaikki esteet ja selittää ja muuttaa mahdollisuuksiksi kaiken, kirittää juoksemaan seuraavalle esteelle. Että ei se mitään vaikka valehtelisikin, kun minä ymmärrän miksi, ja kun elämä ei ole minulle mustavalkoista vaan värit väikkyvät ja vaihtelevat mielessäni, joillakin yksittäisillä jähmettyneillä sanoille ei ole väliä, koska ne ovat liian kömpelöitä ja yksinkertaisia, enkä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kysynkin joko-tai, ja saan vastauksen ja sanon ok ja lähden pois, en oikeasti ymmärtänytkään mitä sanottiin, ja vain ihmettelen.

Jokaisen kyllän ja ein jälkeen tulee pilkku, ja mutta. Vaikka sitä ei sanottaisikaan ääneen. Vaikka kaikki koostuisikin nollista ja ykkösistä, pienimissäkin asioissa on niitä valtava määrä, eikä niiden määrällä ole väliä, vaan sillä, minkä kuvion ne muodostavat. Musta ja valkoinen eivät ole koskaan riittäneet minulle, minulle ei riitä edes kadnium, preussi, ultramariini, kromi, sinooperi ja karmiini. Ne sekoittuvat keskenään, ja kaikki me olemme likaisia paletteja, joissa on jälkiä jo aiemmin maalatuista väreistä. Eri taustoissa värit näyttävät erilaisilta, ja musta valkoinen eivät edes ole väriä vaan ne ovat valoa ja valon puutetta, ja mitä väri on, se on vain silmän ja aivojen yhteistyötä, ei mitään konkreettista. Onko se tulkintaa, ja näemmekö ne samanlaisina? Eläinten silmät eivät kuulemma näe värejä. Mistä se tiedetään?

En minä halua puhua. Minun taidoillani se olisi kuin yrittäisi tarttua kahdella lapiolla pinsettiotteen riisinjyvästä. Että otetaan kukka, vaikka orkidea, sellainen napakka ja kestävä ja selkeä, ja tungetaan se`huolella siivilän läpi. Pilkotaan sanoiksi. Analysoidaan vielä ne sanat taustojaan vasten, neutralisoidaan, tulkitaan, lajitellaan samankokoisiksi tasalaatuisiksi paloiksi ja lasketaan asia vielä numeroiksi. Tutkitaan alkuainepitoisuudet ja punnitaan ja todetaan tilavuus. Sitten lopulta meillä on lusikallinen orkideamössöä, mitä me sillä tehdään?

Ehkä minun pitäisi katsoa tätä kuin taidetta. Ostaa lippu, ei koko teosta. Kävellä ohi puistossa, palata takaisin useasti. Katsoa vain ja tuntea, mitä se minussa herättää. Ei yrittääkään tulkita, jakaa kenenkään kanssa mitään. Ehkä hän voi joinain päivinä katsoa katseeni suuntaan, melkein samasta kulmasta, melkein samassa valossa. Vaikka minun katseeni kääntyykin vielä liian usein sisäänpäin.

Parisuhteet ovat harvoin kuin taideteoksia. Ne ovat enemmän keittiötä. Niissä on kiinteät kaapit, asennetut, integroidut kodinkoneet, hankalat siirtää ja sisustuksen muutoksia rajoittavat, kalliit ja koko arki pyörii niiden toiminnallisuuksien varassa. Yleensä keittiö on semmoinen mikä asunnossa sattuu olemaan. Joskus saa tilattua juuri sellaisen kuin luulee haluavansa, mutta tietääköhän kukaan täysin, millaisen haluaa? Että se kiiltävä ja teräväkulmainen keittiönallas onkin hankala puhdistaa kulmistaan. Ja aina roskakaappi likaantuu ja tasoilla on muruja.

Keittiössä ollaan jatkuvasti, ei ihailemassa ja tuntemassa ja tulkitsemassa, vaan pilkkomassa perunoita lihasoppaan ja keittämässä kahvia. Pyyhkimässä pöytiä, loputtomasti. Keittiöt ovat usein kodikkaita.

Joskus haluaisin vain mennä keittiöön, avata pari kaapinovea ja katsoa mitä niissä on. Tähän mennessä en ole osannut.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Mitä sä luulit.

Hassu aamu. Pelasimme kiihkeästi prinsessamuistipeliä ja kuuntelimme örinäheviä. Viihdyin. Poika II voitti, vihdoinkin, ja jopa 7-vuotias kokee sympatiaa nähdessään noin aitoa onnistumisen iloa. Kokkasin nykyään jo melko ammattimaisen näköisiä omeletteja, joimme monta pressokannullista kahvia ja olin muistanut osaa myös vadelmahilloa paahtoleipieni päälle.

En nyt jaksa muistaa haluta mitään muuta. Paitsi että Kaunomieli ei ollut kotona.

Olen edelleen väsynyt, mutta aion nukkua. Haluaisin myös tehdä, ehkä viikkoja liian aikaisin, sen kuperkeikan vaatekaapissani, jossa toden totta musta muuttuu valkoiseksi. Tai kitiksi, tropiikin väreiksi, vanhaksi roosaksi, sitruunankeltaiseksi, harmaaksi. joidenkin mustien ja tummanvihreiden vaatteiden osalta siis. Suurin osa on toki mustaa kesät talvet.

Olen menettämässä parisuhteellisen itsesuojeluvaistoni. Toivottavasti en tarvise sitä hetkeen. Olin sangen piittaamaton myös muista nopeusrajoituksista, ostin kengät, jotka käytän lintskoiksi asti, housut, jotka eivät ole farkut, ja paidan, jonka sisään mahtuu puolijoukkueteltta kamiinoineen. No, jotainhan minun pitää ylläni pitää, ja olen aika kyllästynyt kaikkeen entiseen.

Ehkä minulla on huomennakin syy herätä.

Ihmiset soittelevat, ja puhuvat minulle ääneen ylioppilasjuhlista. Sellaiset ovat jälleen tulossa. Edellisistä ei ole vielä vuottakaan, vaikka tuntuu, että ehkä kolme-neljä vuotta on siitä vierähtänyt.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Hiljaa virtaa.

Lähdin tänään aikaisemmin töistä, vaikka töitä olisi vielä riittänyt noin kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi putkeen. Kurvasin kotipihaan, jätin auton siihen ja kopsuttelin siedettäväksi sulaneita jalkakäytäviä pitkin keskustan lämmitetyille laatoille ja sieltä fysioterapiaan.

Kela-korttini saldo oli ylittynyt, tai minulla ei ollut luottoa. Olin muka varannut fysioterapian, sille kovanäppiselle pehmeä-ääniselle keskiriettaalle keskikäiselle naiselle, jolla tykkään käydä höllentämässä niskojeni vietäreitä ja kuuntelemassa tarinoita hänen hurjasta nuoruudestaan. Mutta enpä ollutkaan. Homma oli ilmeisesti jäänyt puolitiehen, killumaan jonnekin penkkini ja näppikseni välille.

Harmistuin vähän, mutta vaelsin kaupungille. Mietin, että jos jotain on tällä viikolla pitänyt sössiä, niin tuo oli ehkä harmittomimmasta päästä. Potuttaisi jälkeenpäin vähemmän, kuin esimerkiksi joku työperäinen moka. Vaelsin aivan tajunnanvirralla, eksyin Berryyn, löysin sieltä melko täydellisen mustan paidan. Tuollaisia löytyy ehkä noin kerran kahdessa vuodessa. Ei ollut edes sietämättömän kallis. Notkahtelin vielä muutaman muun vaatetusliikkeen laitamilla, mutta sain estettyä itseäni vinguttamasta pankkikorttiani enää toistamiseen. Minulla ei siis ole nyt oikeankokoista, mutta vähän masentavaa ryhdikästä paitapuseroa. Tai hametta, joka olisi hienon mittainen tanssitunnille, mutta aikaansaa mahassani kaksi ylimääräistä makkaraa. Tai sekä musteensinisen-valkoisenkirjavaa että mustaa liian lyhyttä paitaa. Olen näistä omistamattomuuksistani tyytyväinen. Paitsi että minulla on jo musteensinisenvalkoisenkirjava oikean mittainen paita, ja se on mysö miehustasta hieman liian väljä.

Sitten join proseccoa. Diiva lähestyi minua whatsupissa, ja kysyi, miksen ole jo kotona. Olin hetkellisen hilpeä.

Aivan kohta voin perkata läpi viisikymmentä luvallisesti varastossani, eli naapurihuoneen vaatekaapin lattialla olevassa muovintyyppisessä isossa kantokassissa talvehtinutta enemmän kesäkauteen yhdistettävää vaatekappaletta, sekä niiden kolmekymmentäkolme laitonta meksikonserkkua, joita minun oikeastaan ei pitäisi omistaa, koska minulla saisi olla vain viisikymmentä vaatetta varastossa ja sata käytössä. Perkaamisen jälkeen siirrän varastoon talvisia villatakkeja, neuleita, paksuhkoja liivihameita, umpinaisia toppeja ja paitapuserontyyppisiä tunikoita, prässihousuja. Ei niitä kyllä kovinkaan monia ole. Tilalle otan mustia puuvillahousuja, vähän enemmän värejä sisältäviä huitulatoppeja. Toivon löytäväni myös paljon mustaa ja harmaata, koska viihdyn niissä, ja mekkoja. Ehkä en löydä. Luulen, että puuvillaisia mustia housuja, kaprimittaisia, on liikaa. Tai en nyt tiedä, voiko mitään oikeastaan olla liikaa. Monilla niistä voi pyöräillä, ja pyöräily kuluttaa housunpersuksia.

En enää laita vaatteita kirpparille. Yritän käyttää ne ihan itse loppuun, paitsi, jos niistä tulee erityisen tympeä olo pitkäkestoisesti. Osaan jo aika hyvin olla hankkimatta sellaisia lisää. Olen edistynyt. Kun haluan paeta todellisuutta jonnekin pinnalliseen ulkonäkömaailmaan, en enää lisää kulutustani hallitsemattomasti, vaan sukellan jo ennestään hyvinvarusteltuun komerooni.

Sekä Kaunomieli että Diiva olivat kotona tänään. Yhtä aikaa, samassa huoneessa kuin se muovinen kantokassi. Siitä tuli hyvä olo.

Olen kuunnellut vain vähän musiikkia viime aikoina. Ainakaan uutta musiikkia. Diiva kuunteli yhtenä aamuna jotain uutta musiikkia meikatessaan. Tajusin, mikä siinä usein ärsyttää, nuorten ihmisten tekemässä musiikissa. Se on joskus niin väkisinpuristettua, en pysty samaistumaan niihin yliampuviin tunteisiin. Olenko keski-ikäistyvä, vähän kyyninen, laimea.

Viime lauantaina osuin Club for Fiven soundchekkiin. Kuulin tämän:


Kyllä, se kuulostaa Ed Sheeranin I see fire -biisiltä.

En oikeastaan koskaan kuuntele tällaista kotona. Siinä ostoskeskuksen täplikkääksi räityllä lattialla seisoskellessani meinasin itkeä. Sitten alkoivat laulaa jääteläkesää, ja muistin käsilaukussani sulavan litran nougatjäätelöpaketin.

Syön liikaa, sokeria, suklaata, pullaa. Lohdutan itseäni sillä, että kohta pyöräilen. Pyöräilenköhän tarpeeksi.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Rikottu polkka.

Istuin vanhapiikakansakoulunopettajattarelta perimäni kirjoituspöydän ääressä ja söin paahtoleivän kanssa erittäin löysäksi keitettyjä kananmunia, jotka olin sösrssännyt kahvikupissa herkulliseksi muusiksi sulavan voin kanssa. Se pöytä on keittiössäni, toimii ns. aamiaispöytänä, jossa voi ihan kasuaalisti juoda kahvia sen sijaan, että pyytäisi palvelusväkeä kattamaan serviisiin ruokasalin puolelle. En ollut uskoa kuulemaani. Katselin vastapäätä istuvaa teknoheviä kuuntelevan metsärosvon näköistä miestä epäuskoisena. Väitin, toistuvasti, että hän on huijannut minua, pimittänyt totuuden, ja vasta nyt, viime hetkellä, kun tietää asioiden oikean laidan vääjämättä paljastuvan, kertoo jo tietämänsä faktat koko karmeudessaan. Hän vakuutteli vuolaasti syyttömyyttään ja hyväuskoista tietämättömyyttään, ja en ollut täysin varma, voisinko siltikään uskoa, häntä, vaikka sydämeni niin kovasti kallisteli, vastoin parempaa ymmärrystäni, ymmärtämään hänen syynsä ja vaikuttimensa.

Kiertelin ja kaartelin, kertasin oman kantani, että olin ollut aivan eri käsityksessä asiasta, ja siksi jo alun perin vastahakoisesti suostunut suunnitelmaamme, joka siis oli aivan erilainen kuin mitä nyt kuulin, ja nyt sitten olenkin aivan vääränlaisen asetelman edessä. Mutta eihän se auttanut. Lankesin hänen pauloihinsa, ja niin vain sai Valssimies taas tahtonsa läpi, ja lähdin tanssimaan sekä polkkaa että masurkkaa. Alunperin puhe oli ollut swing-polkasta, johon olin epäröiden suostunut aivan vain siksi, etten tiennyt, mitä swing-polkka on, ja arvelin, että se voisi olla jotain svengaavampaa, kepeämpää ja laiskanpulskeammalle amerikkalaistyyliselle harrastajalle sopivampaa kuin perisuomalainen junttipolkka, jossa jyskätään 2/3 ilmassa pysytellen ympäri pirttiä kädet tukevasti kaverin kylkiluiden välissä lattiahirret tömisten. Nyt sitten selvisi, että kyllä, swing-polkkaa olisi tiedossa, mutta vasta sen jälkeen, kun oltaisiin tanssittu yksi tunti polkkaa, ja toinen masurkkaa.

Polkka oli polkkaa. Olen sitä tanssinut jonkin kerran pienviljelijäyhdistyksen pikkujouluissa, lähinnä äitini viennissä, ja siinä ei hirveästi tarvinnut muuta kuin vähän kopsutella perässä. Askelet löytyivät vieläkin kuin itsestään, mutta elopainoa on kertynyt melkoisen paljon lisää tällä välillä, ja ihmettelen, miten kuntoni kesti. Mutta kestihän se. Polkka ei herätä minussa suuria tunteita, paitsi vähän raivoa.

Kun polkasta selvisin saamatta sydänkohtausta, virtsankarkailua tai hikoilematta kerrostettua, näennäisen huoletonta polkkatukkaani aivan litimäriksi, huokasin helpotuksesta. Masurkka kuullosti hidastempoisemmalta ja arvokkaammalta. Siltähän se ensin tuntuikin, askel-askel-nilkan koukistus sirosti kuin sirkushevosella, kohteliasta nyökkäilyä parin suuntaan, muutama viehkä askel ja asettuminen herran toiselle puolelle, jossa kohtaa helma helskyvästi heilahtaisi, jos en olisi ollut pukeutunut tummanpuhuviin boyfriend-farkkuihini ja mustaan väljästi istuvaan t-paitaan, jossa on rustiikkinen pitsipunos edessä, pienillä kiiltävillä muovihelmiyksityiskohdilla. Mutta kas, sitten siinä otetaan väliin kahdeksan askelta polkkaa.

Kun oikein nyt mietin, niin masurkka yhdistää jenkan ja polkan sietämättömimmät piirteet. Jenkan kaavamaisuuden ja tylsyyden, ja polkan... polkan. Eihän siinä oikeastaan ole muuta luonteenomaista kuin se polkka.

Kun kuulin, että swing-polkka olisi lähinnä polkkaa, mutta tunnusomaista siinä olisi erityisesti paikallaanpysyvä hyppiminen, se ei kiehtonut minua riittävästi, että olisin halunnut jäädä kolmannelle tunnille. Youtubesta sitten opin, että swing tarkoittaa tässä kuitenkin jotain vaihteluakin: https://www.youtube.com/watch?v=RY5msQ1svTI

Toisaalta, jos voi tanssia vaikka fuskua, ilman, että tarvitsee hyppiä polkaa samanaikaisesti, niin miksi polkata? Miksi ylipäänsä polkata?

Tänään jätin tangon väliin, koska jalkani ovat kipeät, ja laajennettu perheyhteisöni vaatii huomiotani, läsnäoloani ja mahdollisesti autonkuljettajanpalveluita. Sain laitettua ruokaa (nuudeleita, sipuli-porkkana-kikhernewokintyyppistä, ylisuolaisia naudanlihasuikaleita), imuroitua, pesu- ja tiskikoneen pyörimään. Tämä sillä ukaasilla, että on mahdollista, etta tapaisin pikaisesti Poika II:n vanhemmat. Ehkä. Ehkä en.

Diiva ja Poika II ovat majailleet luonani muutaman päivän. Heti päässäni on alkanut pyöriä outoja ajatuksia, kuten "joogaisin tuossa olohuoneen matolla, jos nuo eivät olisi paikalla". Kun olen yksin, en muista ajatella moista, vaan makaan tyytyväisenä sohvalla ja pelaan Spelen Pet Connect -ajanhaaskauspeliä.

Eilen kun kotiuduin tanssitunnilta tuntia luvattua aikaisemmin, koin epäröinnin hetken ennen kuin asettelin avaimen lukkoon. Entä jos nuoripari on laskenut minun kotiutuvan todellakin vasta tuntia myöhemmin? Minkä kuvaelman keskeyttäisin? Rapistelin kovasti avainta lukkoon ja asettelin huolellisesti takin naulakkoon. Olohuoneen sohvalla oli tiivis tunnelma. He pelasivat innolla "Disneyn prinsessat"-muistipeliä.

Aivan kohta voi taas pyöräillä. Tai voihan sitä periaatteessa nytkin, monet pyöräilevätkin, mutta suurin osa pyöräteistä on jäätynyttä sohjoa, jossa 5-10 sentin korkeuseroja railoissa, jalan- ja pyöränjäljissä. Vielä on matkaa siihen, että minä alkaisin talvipyöräillä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

2 days in Paris.

Pitäisi jo nukkua. Kello on kohta yksi. Julkaisen tämän aamulla, koska oikolukutaitoni on juuri nyt olematon.

Tämänhetkinen rytmini on muodostunut siten, että nukun kunnolla vain joka toisena yönä. Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti. Otin töistä yhden päivän lomaa keskellä viikkoa, torstain, hassusti, kun vain tuntui siltä, että väsyttää. Nukuin, raotin vähän silmiä aamulla, nukuin sinnillä lisää. Join pari pannullista aamukahvia, yksin, ja houkuttelin voimiani palaamaan. Että ne luikertelisivat taas luokseni, kerääntyisivät ja imeytyisivät varpaistani vartalooni asti.

Tulee kesä, ja saan laittaa paljaat jalat maahan, ja se ritisee ja rätisee. Kuvittelin sen mielessäni joskus sekin auttaa.

Tämän jälkeen jaksoin vihdoin imuroida, joka oli yksi päivälle asettamistani laatukriteereistä.

Ajoin etelään ja pohjoiseen ja poimin tyttäret kyytiini. Menimme taidemuseoon, niin kuin olemme päättäneet tehdä aina silloin tällöin, kun emme oikein muutakaan ehdi, ja jonkin äärelle pitää kokoontua.

Nyt siellä oli valokuvia. Esko Männikkö. Pimeässä Taskussa, siinä oudoimmassa tilassa, johon aina ensimmäisenä suuntaamme, oli kuvia muumioituneiden ruumiiden kasvoista. Katossa kuvia krusifiksipatsaista. Ruumiit olivat vähän epämiellyttäviä, ja tunsin itseni tirkistelijäksi. Tuli mieleen Pariisi, kaikki se katolisuus ja paljous ja omituisen paljon kuolemaa. Jos tuo olisi ollut näyttelyn ainoa anti, en olisi ymmärtänyt sitä.

Isossa tilassa oli kirjaimellisesti vieri vieressä erilaisia tauluja. Lähinnä autioituneista taloista, ulkoportaista tai sisätiloista, jotka näyttivät siltä, että kesken 70-lukuisen keskiviikkokeskipäivän joku olisi käskenyt asukkaiden (kokovartaloesiliinaan, sellaiseen, jossa tissit näyttävät yhtenäiseltä uniboob-kombinaatiolta, ja niskan takaa solmittuun huiviin sonnustautuneen emännän, ja isännän, jolla oli prässihousut kumisaappaissa, keinokuituvillapaita ja pulisongit, ja heidän kahden ummehtuneen näköisen hujoppiaikamiespoikansa) pakata lähimmät ja eniten tarvitsemat tavaransa ja poistua välittömästi.

Sinne se 70-luku sitten jäi ihan yksin, odottamaan, miten kylmät ja nahkeat talvet saavat kankaat kostumaan, seinälaudat pikkuhiljaa lahoamaan, muurin rappauksen sortumaan. Jossain vaiheessa talven lumikuorma tulee niin nopeasti peltikatolta alas, että joku seinistä sortuu sisään, ja keinomuovilla päällystetty kirkkaan värinen ja kukkaakuosinen nojatuoli pääsee vihdoin, neljänkymmenen vuoden odotuksen jälkeen auringonvaloon.

Siellä oli hienoja säpittyjä ulko-ovia, lahoavia kenkiä, patsaita, känkkäröitä puita. (Puiden kuvia ymmärsin vähiten, vaikka olen puunhalaaja.) Ihmisiä, vielä ennen lähtöään, tonttulakit päässä. Sitä, mikä silloin näytti yltäkyllältä ja sekasotkulta, ja nyt näyttää nostalgiselta niukkuudelta. Likaisia seiniä, rikkinäisiä leluja, kupruilevia seinäpahveja. Seassa nykyaikaa, muita maita, graffiteja, eläimiä. Jopa pari outoa penistä. Kuivaneita känkkäriä oksia viinipullomaljakossa, kukahan ne oli poiminut?

Rappeutuvat, hajoavat asiat, kaiken yksityiskohdan yltäkylläisyys, ja sitten vielä kauniita värejä ja muotoja ja kuvioita, kun puinen ovi on menettänyt lakatun kiiltonsa, ja puun syyt erottuvat taas paremmin kuin ennen, aivan kuin karkaavat takaisin osaksi luontoa. Siinä oli jotain riemukasta. Että voi palata takaisin.

Menin tuonne taas aivan ummikkona, ja matalin odotuksin. Esko Männikkö ei nimenä kertonut minulle mitään, kuulosti aivan joltain pudasjärviseltä keski-ikäiseltä mieheltä. Katsoin työt, hilpeydyin, ja kävin äsken googlettamassa mistä niissä oli kysymys. Kyllä, ilmeisin sanoma välittyi.



Kuva täältä: http://www.nyartbeat.com/event/2015/D383

Tämän jälkeen siirryimme syömään Tubaan. Siellä sisustus, astiat ja koko ambienssi on luotu kierrätystavaroilla. Kunnon retromeininki. Joka paikasta pursuaa oransseja ja keltaisia kukkakuoseja, seinillä on ristipistoja ja kitchiä ja kaikkea, minkä on ajateltu olevan hauskaa ja pittoreskia. Astiat ovat hienosti eriparisia. Tuolit vähän hetkuvat. Räsymattoja. Ruoka on hyvää. Valitsimme paikan siksi, että siellä kasvis ja vegaanivaihtoehdot eivät ole listan pakkopullaa, jotain, mitä on pakko olla niitä hankalia asiakkaita varten. Tuolla kasvisruokaan suhtaudutaan oikeana ruokana, tänään esimerkiksi päivän tarjous oli falafeliannos. Vegaaniaioli oli ihan hyvää, en olisi ehkä huomannut eroa normaaliin. Minä söin kyllä hampurilaisen, sisältä melkein verisen. En jaksanut lukea listaa pidemmälle, kun tajusin, etten mitään muuta niin palavasti juuri sillä hetkellä halunnut, kuin pekonihampurilaisen ja suolaiset ranut.

Harkitusta nukkavieruisuudestana huolimatta Tuba oli ankaran siisti ja viimeisen päälle mietitty laitos. Männikön valokuvien jälkeen se tuntui vähän ahdistavalta, päälleliimaltulta ja liian harkitulta. Kaipasin hetken Teron pubin tunnelmaa. Siellä sisustus lienee pysynyt ihan samana ainakin 40 vuotta. Toivottavasti pysyykin.

Sitten kävin ruokakaupassa, joimme kahvia, pelasimme ristiseiskaa. Pelasin huonosti. Toivottavasti en tee nykyään kaikkea noin huonosti huomaamattani. Kun on yksin, ei ehkä huomaa alisuorittamistaan niin helposti.

Reflektoin eilen elämääni parin vuoden ajalta. Lähinnä lukemalla itseäni. Tiedän, että olen oppinut asioita itsestäni. Oppinut kestämään paremmin sitä, miten viretilani vaihtelee. Miten välillä kuormitun. Olen oppinut suhtautumaan siihen rauhallisemmin. Tietämään, että minä itse olen se, joka päättää levätä. Sitten on asioita, joita en ole oppinut, vaikka luulen oppineeni. Tai en tiedä, onko niissä oppimisesta kyse.

En vielä ole riittävän kaukana, että osaisin arvioida, miten eron ja muuton jälkeinen aika, kun oikeasti olin parisuhteellisen yksin, vaikutti. Luulen, että se on ollut tärkeämpi kuin nyt vielä tajuankaan. Että nyt voisin helposti ajatella, että no niinhän siinä vain kävi, että olin muutaman vuoden ilman parisuhdetta, ja oli sitten hyvin aikaa itselle. Olen vähän hämmästynyt siitä, että tiesin niin suurella varmuudella tarvitsevani nuo pari vuotta vain tyttöjen kanssa. Pelottava ajatus, että olisin nyt tyhjenevässä talossa, siellä maalla, siinä parisuhteen näköisessä tilassa, josta olen vasta tajunnut jotain uutta.

Nyt minulla on ainakin vielä ihan sama olo kuin silloin, kun olin parisuhteeton. Olen sama, se toinen on erillinen, eikä muuta minua niin paljon kuin pelkäsin käyvän. Vietän paljon aikaa yksin ja ehdin niinä aikoina muovautua takaisin omaan muotooni, kun en ole sen minua puoleensa vetävän magneetin kehässä, joka saa minut kallistumaan ja valumaan vähän vinoon häntä kohti, sumenemaan äärilaidoiltani. Haluaisin ajatella, että se johtuu siitä, että nyt vihdoin tiedän edes suurinpiirtein, minkä muotoinen olen, koska minulla oli aikaa se opetella.

Kun olen yksin, mietin joskus, olenko vain kuvitellut koko ihmisen. Saan häneltä viestejä, joista en aina tavoita häntä, mutta ainakin hän on elossa ja olemassa ja lähettää niitä, minulle. Jos niitä ei olisi, saattaisin joinain hetkinä olla varma, että olen vain kuvitellut. Kun olen yksin, en muista millainen olen, kun hän on paikalla, miten muutun, vai muutunko. Minua jännittää nähdä hänet aina uudestaan, hän tuntuu aina ensin niin vieraalta, kuin näkisin ensimmäistä kertaa, ja vähän ihmettelen. Jostain syystä se tunne ei hälvene ajan myötä. Kun olemme viettäneet aikaa yhdessä, hän ei edelleenkään ala tuntua tutulta. Hänessä on paljon, mitä en ole vielä nähnyt, ja se tekee minut toiveikkaaksi. Että tässä on ihminen, joka on riittävän iso, kun ei mahdu kokonaan näkökenttääni.

Saattaahan se olla, että ilmiö on enemmänkin vika tai puute, kuin syy olla toiveikas, mutta en vielä tiedä.

Tänään kun siivoilin ja paklasin naamani ja sovittelin korvakoruja, turhauduin. Joka paikassa on tavaroita, jotka ovat kuuluneet minulle, mutta joista en enää tunnista itseäni. Minulla on liikaa koruja, jotka olen saanut entisiltä miehiltäni. (Nyt taisin kuullostaa Elizabeth Taylorilta.) Joistakin niistä pidän, ja olen käyttänyt niitä edelleen mielelläni. Nyt nekin yhtäkkiä tuntuvat kuuluvan jollekin ihmiselle, joka en enää ole. Korujen pukeminen ylipäänsä tuntuu jotenkin hassulta. Tässä olen minä, tämän muotoinen, tämän näköinen, tämä on minun ihoni ja ääriviivani. Nyt laitan siihen päälle tällaisen metallisen riiputtimen. Se kimaltaa, näytänkö nyt kauniimmalta? Osoitanko säätyäni ja varallisuuttani? Kerron tyylistäni, että olen rock-henkinen tai mystinen tai eteerinen tai hienostunut. Että jos et muuten arvaa, ketä yritän esittää, katso rannerengastani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin keinotekoiselta, ja tunnen itseni kömpelöksi, jos pukeudun kostyymeihin.

Ja on niin paljon muutakin tavaraa, jonka omistamisesta en enää ole varma. Suksivoiteita ja sen semmoista. Laatikoittain sulppua. Inventoin jo vähän ruokakaappiani, ja pakotin Diivan viemään mukanaan sellaisia asioita, jotka ovat olleet kaaapissa vain hänen varalleen.

Korvakoruja haluan edelleen käyttää, ne liikkuvat helposti minun liikkeideni mukana, ovat luontevat. Ja ilman niitä korvissani on turhat reiät. Olen hukannut lempikorvakoruistani toisen, sellaisen kolmiulotteiseksi kehutun sinivihreän kyyhkysen. Tarvitsen jotkin uudet, minunnäköiset, jotka tuntuvat omilta, tämän minän oloisilta.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Go ahead, jump.

Sunnuntaina olin tunnollisesti menossa tanssimaan fuskua. Viestittelin aiheesta Valssimiehen kanssa, joka oli juuri poistunut välittömästä elinpiiristäni. Hän muotoili jonkin lauseen siten, että siitä melkein saattoi hieman etukenoon nojaten vetää sen johtopäätöksen, että hän vihjasi, että eihän sinne nyt aivan pakko olisi mennä. Rojahdin henkisesti taaksepäin, ilmoitin, että olen lopenjuurin väsynyt, jaksan hädin tuskin hengittää, ja jään kotiin. Hän meni fuskuamaan.

Katselin erinomaisen likaisesta olohuoneen ikkunastani ehkä kevättalven kauneinta aurinkoista päivää. Oulussa on vielä talvi. Tiesin, että en jaksaisi pukea päälleni (muuta kuin yöasun tyyppisen yhdistelmän H&M trikoota ja Seppälän kesävaatemallistoa vuodelta 2014, joka minulla jo oli päällä) ja poistua asunnosta. Päätin olla soimaamatta itseäni siitä.

Sitten makasin sohvalla ja ohhottelin sitä väsymyksen tilaa, johon olen taas ajautunut. Menin nukkumaan noin puoli kymmeneltä, nukuin puoli seitsemään.

Maanantaina annoin houkutella itseni tanssimaan jenkkaa. Se jos mikä on huono tanssi näin aikuisiällä. Rintaliivien olkaimet sinkuavat melkein yhtä paljon kuin vatsamakkarat. Koettelee myös kontinenssin rajoja. Tanssisalissa haisi melkoisesti suolikaasut, joten ilmeisesti se holtiton retkuaminen oli testaillut yhden jos toisenkin alapäälihaksiston kestokykyä. Niin ja sen lisäksi jenkka on tylsää. Siinä ei ole mitään tarttumapintaa fiilistelylle. En pysty tempautumaan koko sydämestäni yhdenkään kuulemani jenkan tunnelmaan.

Tätä emme sentään kuulleet, Jenkka ulkosynnyttimistä, olkaa hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=jX9GL7-idW0

Jenkan askelkuviot ovat masentavan ennalta-arvattavat ja niissä on rajallisesti mielekkäitä variaatioita. Joissa ei ole mitään mielekästä tunnelmaa. Aina saa vain olla huolissaan siitä, intoutuuko tanssipari liian kunnianhimoiseksi pyörityksissä, enkä ehdi takaisin omalle paikalleni ennen seuraavan yks-kaks-hypyn alkua.

Kaikkein masentavinta oli se, että jos mies ei osannut askeleita tai sekosi niissä, mitään ei vain ollut tehtävissä. Siinä sitten tepsutellaan vierekkäin hämmentyneinä ja myötähäpeäisinä, eikä se ole tanssia edes siinä määrin kuin hiihtofoksi.

Jurskautin huonon nilkkani kerran maahan väärässä laskeutumiskulmassa ja pompin kiltisti pohkeeni tunnistamattomaan tilaan. Ja kiroilin hiljaa mielessäni.

Tyttönä pidin jenkasta, koska se oli vauhdikasta. Toisaalta tanssin sitä silloin aina tyttöparina, ja minä melko poikkeuksetta vein. Ja osasin askeleet, ja jaksoin hyppiä vaikka koko illan ongelmitta.

Tänään sitten valssia. Ehdin kahdelle viimeiselle tunnille, niin ajoissa, että sain kaupan päälle vartin edellistä tuntia ilmaiseksi. Valssi sentään oli hienoa. Pohkeeni vastustivat ajatusta kovin, mutta venyttelin niitä niin voimallisesti, että ne saattoivat menettää tajuntansa. Vähän hirvittää, milloin se palaa.

Söin erittäin valkosipulista munakoisodippiä ennen valssituntia. Sitten päätin, että minun on pakko saada purkkaa ennen tuntia, jotten ole täysin epäkorrekti. Kävin siis kaupassa, vaikka vannoin, etten kävisi. Paitsi jos joku olisi loppu. Kahvimaito on ollut loppu jo hetken. Arvatkaapa, ostinko muutakin kuin purkkaa ja kahvimaitoa.

Diiva tulee ehkä Poika II:n kanssa yöksi tänään, baari-illan jälkeen. Kaunomieli ehkä myöhemmin tällä viikolla, jotta pääsee näppärästi aamulla junalle. On ilmeisesti hiihtolomaviikko. Yhtäkkiä tunnen taas itseni epämääräiseksi äidiksi.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Puolilleen jos jää.

Hassu viikko. Päässäni soi monta ääniraitaa päällekkäin, ne soivat limittäin ja lomittain, toisinaan luulen, että ne rytmittyvät yhteen jotenkin ymmärrettävästi, toisinaan se on vain jotain kakofoniaa, ja ylipäänsä tunnen suurta syyllisyyttä siitä, etten pysty seuraamaan kaikkia viestejä yhtä suurella intensiteetillä.

Oikeastaan haluaisin välillä painaa tyynyt tiiviisti pääni ympärille ja nukkua vielä vähän lisää. Olen taas hitusen liian väsynyt ollakseni tarmokas millään elämänalueellani, ja se valitettavasti on mörkö, joka helposti ruokkii itseään. Näen unia, joissa konttaan märällä jäisellä pimeällä pihalla, jossa on sepeliä. Se rikkoo sukahousut helposti. Yritän pitää jalkaterät koholla, etteivät nahka-avokkaiden käret viottuisi.

Näen myös unia, joissa etsin lastani, joka on muuttunut joksikin toiseksi, mutta pärjää näköjään ihan hyvin ilman minua. Aina välillä näen vilauksen, ja sitten he taas katoavat. Valveella ollessani istun vieraassa asunnossa, juon kahvia, ja katselen pariskuntaa minua vastapäätä, tyttäreni näyttää muodikkaan boheemilta beatnikiltä uudessa mustassa poolopaidassaan ja ponihännässään, he puhuvat siitä, miten rappukäytävässä joskus haisee pilvi, ja alkavat sitten esitellä minulle kaikenlaisia kivoja tatuointi-ideoita. Suhtaudun, kuten kypsä aikuinen ja viisas kasvattaja, nostan kädet korvilleni ja lällättelen. Sitten minulle tuli vähän huono olo, ja laitoin jossain vaiheessa pään lähelle polviani.

Tässä hetkessä ilmeisesti asun yksin. En aio käydä ruokakaupassa enää ikinä, paitsi jos tarvitsen jotain. Voisin järjestää kaiken mieleni mukaan, mutten jaksa. Minun on opeteltava pesemään vajaita koneellisia kahvikuppeja ja pyykkiä. En ole vielä päässyt sellaiseen flow-tilaan, jossa kokisin jotain suurta vapauden tunnetta. Lähinnä haluaisin vain nukkua, mutten ehkä osaa. Olen liian väsynyt edes tanssimaan, tänään.

Valssimies tanssahtelee ympärilläni varovaisesti, mutta pikkuhiljaa entistä varmemmin askelin. Minä annan itseni hiljalleen kiehua tässä keitinvedessä, pehmenen, kehitän hauskana uutena ominaisuutena passiivis-agressiivisen itkuherkkyyden, jossa nyyskin tämän tästä, ja tiuskin sitten kysyttäessä vihaisesti, että kaikki on ihan hyvin. Puolen tunnin välein lakkaan hengittämästä, kun tajuan kärsiväni taas menettämisen pelosta, alan neuvotella itseni kanssa, että "no ihan varmasti selviäisin siitäkin, entistä vahvempana" ja "emmä nyt tiedä, onhan tässä parisuhdeolosuhteessa kai huonojakin puolia", ja sitten muistan, että entäs jos minä nyt vain myöntäisin, että ehkä on vallan hienoa omistaa jotain sellaista, josta ei ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan.

Sanon jotain ääneenkin, kai ainakin puolen lauseen verran jotain, mikä on ihan totta. Hän sanoo takaisin jotain vähän latteaa ja ehkä osittain juuri mitä en haluaisi kuulla, mutta tekee sitten kaiken juuri niin kuin pitääkin. On oikealla tavalla. Olen melkein helpottunutkin siitä, että sanoo tyhmiä asioita, koska sitten tiedän, että puhumme samaa kieltä, ja hän ehkä ymmärtää minua. Ja mietin, onko hän ihan vähän helpottunut siitä mitä sanoin, tai että sanoin mitään.

Perjantain aikana kävin kolmesti samassa pubissa. Huomasin sen vasta tänään, että kertoja oli kolme. En juonut kuin ne kolme lasillista, ja puolitoista lasia pirskahtelevaa puolimakeaa Asterix-limsan makuista valkoviintä makkarapastan kanssa.