keskiviikko 30. syyskuuta 2015

The shining.

Julistin taas tänään olevani pitkäkestoisesti onnellisempi kuin koskaan ennen. Ehkä myös mielenhäiriöisempi, pakko-oireisempi ja erityisesti maanisempi. Se mitä tunnen, tuntuu silti onnellisuudelta. Saattaa olla, että kokemani on pitkäkestoista harhaa. Ehkä joku tulee kohta kertomaan asiasta minulle, että oikeastaan minähän vain olen kuvitellut koko onnellisuuteni, ja sitten huomaan erehtyneeni. Siihen asti oletan, että kaikki on ihan hyvin. Että olen oma itseni. Että mikään ei ahdista liikaa.

Mietin, mistä se johtuu. Moni asia on muuttunut. Asuminen. Ensimmäinen vuosi uudessa asuinolosuhteessa alkaa kierähtää täyteen. Asunnossa on vihdoin lähes kaikki ne ominaisuudet, mitä tänne haikailin. Sellainen, mitä en tarvitse, on vintillä. Tämä on ihan toimiva asunto. Toiset kaiuttimet tarvitaan, koska Kaunomieli takavarikoi omansa keittiöstä luukutettuani Megadeathia ja JVG:tä liian aikaisin aamulla.

Keittiössä on nyt juuri sellaiset tuolit, mistä vähän haaveilin, että tohtisinko. Ovatko vähän liian. Ei ne olleet. Tämä on juuri sellainen kämppä, jossa pitääkin.

Sitten on ne makuukammariasiat. Minulla on nyt raamikas, kookas, hyvinvarusteltu, hellään syleilyynsä sulkeva, lähes seinästä seinään ulottuva budoaarihuoneenpääty. Huoneeni on niin kapea, että 160-senttinen sänky täyttää sen päädyn lähes kokonaan. Puolet huoneestani on vuodetta. Konttaan ikkunalaudalle, jossa säilytän puolta omaisuudestani. Nukun hyvin. Nysvään sängyllä selkää seinään nojaten melko paljon lepoajastani. Juon kahvia täällä, katselen Netflixistä ruumiinavauksia. Nytkin naputtelen sängylläni istuen. Tyttäret kerääntyvät ympärilleni vähän väliä, loiomme sikin sokin kuin kassillinen magnusteja. Sanoinko jo, että olen onnellinen?

Tyttäret kukoistavat. Äiti ei ole huolissaan.

Uuden kodin sijainti on hyvä. Voisi tämä olla kilometrin kauempanakin ydinkeskustasta. Ei siellä nyt tule niin usein rampattua. Ei edes lähipubissani, jonne matkaa on kolmesataa metriä. Melkein ikävöin taksijonoja.

Eniten olen ihastunut siihen, että täällä lähellä on kaikkea mielenkiintoista. Aiemmassa kodissa oli mäntyjä. Paljon, paljon mäntyjä. Pidin niistä, mutta kai sitä nyt muutakin saa olla kuin mäntyjä. Saatoin joskus ajatella, että ei ehkä saisi.

Joki kiehtoo minua. Sen suistossa on niin monta erilaista rantaa, uomaa, virtausta. Siltaa, polkua, satamaa. Lahtea. Vesi on niin erilainen eri paikoissa. En ole ennen asunut näin lähellä jokea. Luulen, että tämä joki on hienompi kuin useat muut.

Sijainti antaa minulle myös päivittäin vähän lisää aikaa. Aamuisin juon kahvia ja lusmuan melkein tunnin tekemättä varsinaisesti mitään. Olen silti töissä hyvissä ajoin. Sanoinko jo, että olen onnellinen? Iltaisin aikaa ei ole aina riittävästi nytkään. Se on kuitenkin omaani.

Parisuhdetta ei ole. Nyt huomaan, että toiseen ihmiseen kiinnittyen roikuin koko ajan joko edessä tai jäljessä omasta tahdistani. Odotin, että sitten kun tuo. Odotin, että miksen minä jo, vaikka tuo. Piti keskustella ihan konkreettisistakin aikatauluista. Sopia, juodaanko kahvia nyt vain puolen tunnin kuluttua. Sopia, sopia sopia. Olen huono jakamaan. Olen liian altis mukautumaan. Olen ollut monta vuotta liian lyhyessä hihnassa, liian vähällä vapaudella. Päässäni on ollut ahdasta koko ikäni. On hyvä, ettei minun nyt tarvitse. Että minä en tarvitse.

Mieshavainnointini tuloksena olen ilokseni huomannut, että minun on aiempaa paljon helpompi olla ihan vain oma itseni seurasta välittämättä. Muutos on melko iso entiseen. Minun on ylipäänsä aiempaa helpompaa tutustua ja ystävystyä ihmisiin. Pidän ihmisistä. Osaan jälleen ihastua. Jossain vaiheessa pelkäsin, etten enää osaisi. Tiedän, että joissain miehissä lukee kyljessä varoitusteksti "Ei pitkäaikaiseen käyttöön. Voi aiheuttaa ärsytystä."

En ole juurikaan miettinyt painoani viime aikoina. Vointini ja lihaskuntoni on hyvä. Jos kyykistyn, pääsen kevyesti selkä suorana ylös. Minulla on hämärä muistikuva, ettei näin olisi aina ollut, vaikka olen ollut nuorempi ja kevyempi. Hiukset pysyvät päässäni, mikä ei ole itsestäänselvyys. Iho on vielä vähäisen kesäauringon jäljiltä jokseenkin tuoreessa kunnossa. Vaatteeni sopivat päälle. Olen löytänyt meikkivoiteen, joka on taikavoimainen.

Töissä tunnen tekeväni sitä, mitä parhaiten osaan. Menen paikalle ja avaan otsassani olevan luukun ja annan kaiken valua pöydälle, ja sitten lajittelen ja järjestän. Lähden pois seuraavaan paikkaan, kämmenet täynnä harmaata massaa. Aina sitä ei ehdi sulloa takaisin. Aivoni uivat kahvissa ja alkavat olla vähän hiutuneet kaikesta siitä edestakaisin pläräämisestä. Vähän liikaa altistumista valolle ja pölyisille pöydille. Pullanmuruja. Nyt alkoi särkeä päätä. On vähän liian kiire, ja olen vähän liian täpinoissäni, mutta tämä on silti parempaa kuin koskaan ennen. Nautin. Se on melko harvinainen olotila, jos miettii työpaikkoja ja -olosuhteita yleensä.

Kun mietin, missä kohdassa asiat alkoivat tuntua näin hyviltä, on vaikea määrittää mistä muutoksesta onnellisuuteni ensisijaisesti kumpuaa. Tuntuu hassulta ajatella, että lähdin hakemaan muutosta, tein sen, ja se tapahtui. En ihan oikeasti uskonut, että asiat muuttuisivat näin paljon, ja että minusta tulisi sen seurauksena onnellinen. Ajattelin, että tämäkin olisi yksi sellainen "sittenkun", jota lähtee tavoittelemaan lähinnä siksi, että jotain on tehtävä, mutta ei koskaan saa kiinni siitä odottamastaan hetkestä, vaan se siirtyy aina kauemmaksi.

Kun katson kirjoituksiani, ja sitä taitekohtaa, jossa niiden yleissävy muuttui enimmäkseen euforisen hourailevaksi, olen tehnyt yhden mielenkiintoisen havainnon. Tuuheuttavan kuivashampoon käyttö. Se saa minut päivänä kuin päivänä näyttämään Diana Palmerilta, ja tunnen oloni täysin voittamattomaksi. Voi hyvinkin olla, että olen juuri näin pinnallinen. Kun minusta tuntuu, että näytän hyvältä, minusta tuntuu hyvältä. On vaikea muistaa hetkeä, jossa olisin näyttänyt hyvältä ja tuntenut oloni onnettomaksi.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Alien vs. Predator.

PMS vs. Krapula. Krapula voittaa. Shiva-tuhovimmani tasoittui sunnuntaina luovuuden aalloksi. En kyllä saanut mitään aikaiseksi, mutta tunsin oloni seesteisen luovaksi. Tyttärillä ei ollut krapulaa, ja Kaunomieli kirkui autossa niin, että korviani vihloi.

Nyt sekin on tasoittunut.

Miesten havainnointini on edennyt siihen vaiheeseen, jossa alan hetkittäin kyllästyä kaikkiin havainnoimiini miehiin. Tai ainakin useisiin heistä. Siihen vaaditaan aika paljon, koska minusta miehet ovat melko mukavia otuksia.

Olen kuitenkin edennyt käytösharjoitteissani kiitettävästi. Nyt pystyn esimerkiksi luomaan usean sekunnin katsekontakteja tuulisissakin rataolosuhteissa. Osaan myös vastata kysymyksiin muutenkin kuin näsäviisaasti. Ainakin osaan kysymyksistä. En enää ensi tilassa solvaa frisbeegolfin harrastajia enkä ihmisiä, joiden kotikaupungit ovat rumia. Teen sen vasta vähän myöhemmin, jos koen sen hyödylliseksi.

Meillä on kotona tyttäreni ystävätär, joka oli jo muutaman päivän ajan seurannut ahkeraa mieshavainnointiani. Jos en olisi kertonut hänelle äkillisten mielialavaihtelujeni ja levottomuuksieni syytä, hän ei varmaankaan olisi tuntenut oloaan riittävän turvalliseksi pysymään seurassamme, joten en ole erityisesti yrittänyt esittää levollisempaa kuin oikeasti olen nykyisessä mielentilassani. Kaappimies tuli tänään kylään, enkä ollut muistanut kertoa asiasta. Minä en ollut kotona, Kaunomieli ei ollut kotona, ja Diivalla oli kuulokkeet korvillaan, eikä hän ole mitenkään simona reagoimassa ovisummeriin ylipäänsäkään. Ystätär siis avasi oven, ja vaati ilmeisesti tovin verran vakuuttelua, ennen kuin Kaappimies sai puhuttua itsensä ovesta sisään ja päiväkahviseuraksi.

Pyörittelen tarot-kortteja. Ne juttelevat minulle.






sunnuntai 27. syyskuuta 2015

I have the PMS of Satan.

Suora lainaus Kaunomieleltä. Luvan kanssa.

Tulin tämän kuultuani miettineeksi ensimmäistä kertaa, että on peräti erikoista, että kristillisessä perinteessä Saatana on mies. Nainen olisi paljon kyvykkäämpi hahmo kun mietitään henkistä korvennusta, paheellisuutta ja ikuista tuskaa ja kidutusta.

Meillä siis on PMS. Olemme koko naislauma ulvoneet ihmissusina, kiehnänneet ja tunteneet turhautumista. Yritimme yhdessä katsoa digiboksilta Vain elämää -tallennetta, mutta piti pitää tauko kesken ohjelman, koska emme pystyneet keskittymään siltä ajatukselta, että kylppärin lattia pitää pestä juuriharjan kanssa.

Nyt on keittiön kovakiiltoiset valkoiset pinnat pyyhitty ikkunatolulla, laminaatit imuroitu ja mäntytoluttu, pölyt pyyhitty niin ylhäältä kuin alhaalta ja joitakin pölyä kerääviä kierteleviä sisustuselementtejä kannettu jätteenlajittelupisteelle hyvin väkivaltaisesti.

Sitten katsoimme toisen puolen. VilleGalle on syötävän söpö. Lähettäkää hänet tänne, teen selvää luita myöten. Vilkkumaa suoriutui hyvin. Pave oli parempi kuin koskaan ennen, melkein JamesBrown-kamaa tuo setti.

PMS on hieno, tarpeellinen voima, joka välillä valtaa maailman. Shiva-jumalatar, joka tanssii kosmista tanssiaan, tuhoaa maailman, jotta se voidaan luoda uudelleen. Luovuuden ja tuhon jumalatar.

Shivaa on nyt annosteltu meidän huusholliin ihan isolla kauhalla. Sähisemme ja ärjymme toisillemme kuin vampyyrit B-luokan elokuvassa. Syömme kakkua suoraan jääkaapista murhanhimoisesti toisiamme tuijottaen.

Minä kävin taas yössä. Uusi huoneeni on jännittävä.



lauantai 26. syyskuuta 2015

Taivaasta pudonnut.

Minulla olisi tänään ollut muutamasta ei niin merkityksellisestä syystä aihetta norsunkokoiseen vainoharhakrapulaan, mutta jostain syystä se ei vain nyt istu ylleni. Nukuin kymmeneen, mitä en ole tehnyt viikkoihin, unen määrästä huolimatta, koska olen sinkoutunut keskipakovoiman johdosta niin nopealla kiertoradalla villisti pyörivän maailmani ympäri ellipsinmuotoista rataa, mikä ei ole mahdollistanut rentoja yöunia.

Nyt sitten nukuin. Näin unta, että ajelehdin virran mukana koskeen. Ei se niin kamalaa ollutkaan.

Eilinen oli hauska päivä. Töissä aloin kyllä jo saavuttaa jaksamisen käyräni lakipisteen. Tankki oli tyhjä jo aamulla, mutta käynnistin silti koneistoni päivän aikana kolme eri kertaa jotta sain kuvailtua, innostettua, promotoitua ja vakuutettua. Löysin sitten iltapäivällä itseni lukitusta huoneesta tuijottamasta kattoa, enkä muistanut, miten olin sinne päätynyt. Ovi oli sentään lukittu sisäpuolelta.

Töiden jälkeen löysin pikkujoulumekon, jossa näyttäisin Kalinda Sharmalta. Suunta saattaa olla juuri se, mitä tavoittelen, mutta päätän maanantaina.

Sitten join olutta ja avauduin liikaa ystävälle. En tiedä osaako hän suhtautua asiaan. Tästä vainoharhakrapulan aihe nro. 1. Toisaalta, muutkin osaa suhtautua, ja pitävät minusta silti.

Kävin kavereiden keikalla. Yleisöä oli säästeliäästi, mutta sitäkin laadukkaampaa. Keikka oli vähän syrjemmässä, ja pyöräilin sinne pimeässä märässä kaupungissa kuunvalossa. Joen rantaa myöten takaisin. Elämäni tuntui niin täydelliseltä juuri silloin, viileässä viimassa, kuunvalossa, veden kimaltelussa, kossuvissyn poltellessa suonia. Olin onnellinen.

Sitten menin toiselle keikalle. Tunsin oloni hyvännäköiseksi. Kaksi miestä, eri kerroilla, kaatui portaissa katsottuaan minua, näin päätin tapahtumien kulusta päätellä. Alkoholilla ei tietenkään ollut osuutta asiaan. Ahmin keikan ja musiikin, ja muutenkin olin lisää onnellinen. Ystäväni otti meistä kuvan ja laittoi facebookiin tägäten minut siihen. Olen siinä kuvassa hyvännäköinen, hänellä on hassu ilme. Liikuituin tästä pyytettömästä teosta suuresti. Hänestä on giljardi hyvää kuvaa olemassa, minä taas onnistun kerran giljardista.

Tuohimaalla on karismaa, ylitsevuotavasti. Ja bändin kitarasoundi on harvinaisen kaunis, se vain pulppuaa ja helisee ja haluaa ulos. Jokaisessa biisissä päätyvät lopulta valtavaan hevimättöön hullunkiilto silmissään. Olen myyty. Olisin laittanut tähän linkin, mutta kuulostavat niin paljon pliisuimmilta netissä kuin livenä nuo biisit. Menkää keikalle.

torstai 24. syyskuuta 2015

Olen ja elän ja hengitän.

Elämäni on ollut astetta glamoröösimpää viime aikoina. Siis minun asteikollani. Jonkun muun asteikolla tämä ei olisi glamoröösiä. Pyykinpesun ja Prismareissujen välissä on kaikenlaista hippaloa ja bilettä ja tapaamista ja tapaamista (niitä siis on monenlaisia). Harvinaisia työtehtäviä, joissa pääsen todella viileästi hengaamaan melkein julkkisten kanssa, paitsi että en yleensä ole viileä vaikka yrittäisinkin. Ängen itseäni tilanteisiin, mikä on epäluonteenomaista lähes kaikille suomalaisille. Toteutan vihdoin kaikenlaisia joskus muinoin hyvältä tuntuneita ideoitani, jännittäen sydän syrjälläni että onnistuvatko ne. Keskimäärin aina jotain menee vikaan, ja jotain onnistuu. Mikään ei ole täydellistä, mutta en kyllä nyt ehdikään tähdätä kuin haulikolla.

Tänään oli pitkästä aikaa tavallinen, oletusarvoisen tylsä päivä. Join kyllä ihan erikoispäivämäärän kahvia. Varmaan jotain 14 kuppia. Tein töitä ihan työpisteellä, toimistotuolilla istuen, sellaisia toimistohommia. Puhuin puhelimessa vähän enemmän kuin oikeiden ihmisten kanssa, siis sellaisten läsnäolevien. Se on rauhoittavaa. Vähemmän ärsykkeitä, joihin reagoin tuntosarvet tanassa.

Olin vähän vähemmän täpinöissäni kuin eilen, jolloin hajotin yhden tuolin ja aloin korjaamaan sitä paperiveitsellä samanaikaisesti kun perehdytin kollegaa hommaan, jota en itse ehdi tehdä.

Tulin kotiin, ja ajattelin, että minun täytyy samantien lähteä kauppaan, koska mustien paitojen kiintiöni on yhtä vajaa, käytin nyt jo loppuun yhden kesällä ostamistani. Pyykinkuivuminen hidasta ja viikonlopun molemmille illoille ohjelmaa josta ei selviä ilman mustaa paitaa. Siinähän se ilta sitten menisi juostessa rekiltä toiselle.

Laitoin ensin ruokaa. Ihan tavallista kotiruokaa. Bataattia ja palasternakkaa ja punajuurta ja kanaa ja vegaanivaihtoehtokastiketta. En ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää ja kunnollista. Vegaanijuttujen opettelu on vähän muuttanut ruuanlaittoamme. Teen eri ruokia ja joitain vanhoja tuttuja harvemmin kuin ennen.

Sitten ajattelin lähteä sinne kauppaan. Huomasin kuitenkin, että minulla on kaapissa uusi musta paita. En ole muistanut ostaneeni sitä. Vähän kuin löytäisi autosta suklaapapereita kuskin puolen ovesta. Sillä paidalla voin mennä huomenna kavereitten bändin keikalle ja sitten toisiin kutsuvierasbileisiin, jonne olen kutsuvieraana. Tunnen itseni ihan Paris Hiltoniksi. Ja seuraavanakin iltana on ohjelmaa. En vielä tiedä mitä, mutta ihan varmasti siihen tarvitsee mustan paidan.

Siivosin keittiön ja raivasin makuuhuoneestani monta nyssäkkää ja kasaa kaappeihin.

Päässäni on soinut sata salamaa sunnuntai-illasta eiliseen asti. Tänä aamuna oli vihdoin hiljaista (koska annoin itselleni vastalääkkeeksi Kotiteollisuutta keskiviikkoillan). Sitten tänään klo 10.48 takaraivoni subwooferit päjäyttivät Antti Tuiskua taas bassot täysillä. Kuuntelin sitä sitten aikani, kunnes iltapäivällä tahti vaihtui Anssi Kelan Virvelöinnniksi. Tämä on jo melkein liikaa.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Löydämme uuden maan.

Kävin katsomassa Napapiirin Sankarit kakkosen. Oloni oli aivan hillitön, en ollut penkillä pysyä. monestakin syystä. Hyvät näyttelijät. Murre. Ica Lahtis. Minä. Kontion verkkarit, jotka hänelläkin oli.

Ehkä ilman henkilöhistoriaani, kaikkine juonenkäänteineen, tuo ei yltäisi ihan ykkösosan tasolle. Tai sitten juurikin tasan siihen tasolle. Nyt ehkä enemmän syvennyttiin perheen ja vanhemmuuden dynamiikkaan, mikä ei ole ollenkaan niin irtonaista kuin lapsettomien nuorten aikuisten dynamiikka, ja se oli jotenkin vähän haikeaa. Minua viehättää noissa elokuvissa lappilaisuuden kuvaus. Siinä on onnistuttu ihan hyvin.

Elämäni on jotenkin täyttä nyt. Sillä tavalla, että siinä on paljon asioita, vähän jopa tunkemalla, vinoon, lyttyyn, ryttyyn ja poikittain. Ei sillälailla "täyttä elämää" -tyyppisesti. En valita. Oloni on suurimman osan aikaa LSD-trippimäinen, ja kun adrenaliinitaso aina välillä laskee, huomaan, että se korkealta-ja-kovaa olikin itseasiassa se parempi olotila.

Eilen jysähdin hetkeksi pohjaan, mutta aamulla kuudennen kahvikupin kohdalla pyörät irtosivat taas kentästä.

Katselin tänään itseäni peilistä. Olin vähän maaninen. Otsasuonet pullottivat. Molemmat silmät näyttivät kerrankin vihreiltä, koska minulla oli syvän tummanvihreä paita ja vähän punertavat valkuaiset. Onneksi oli se paita, koska se on melkolailla asiallisin vaate mikä minulla on työkäytössä. Aamulla en muistanut mihin tilaisuuteen olin illalla menossa, ja siinä vaiheessa kun kättelin isäntää, olin hyvin iloinen siitä että Nirvana-t-paitani oli sattumalta pyykissä. Muuten olisin säästänyt asiallispaitani huomiselle.

Mitähän minä huomenna puen.

Diiva oli ystävänsä kanssa Stocmannilla. He eksyivät jostain ovesta rappukäytävään, josta ei enää päässyt takaisin. Tytöt harhailivat rappukäytävässä ylös ja alas, kokeilivat kaikkia ovia. He taltioivat seikkailujaan someen nuorille tyypilliseen tapaan. Some-todisteiden mukaan he olivat jumissa käytävässä yli kaksi tuntia. Myös hätäpelastustie oli lukittu.

Kysyin, miksei Diiva soittanut minulle. Sitten huomasin, että olihan hän soittanut, mutta minä en ollut huomannut vastata. Mother of the year -award goes to.......

Siinä ei ole oikeastaan mitään uutta. Diiva keitti minulle silti taas kupin vihreää teetä. Olemme sopineet, että aina kun hän keittää sitä itselleen (paitsi aamulla), hän tuo myös minulle kupin, kysymättä ja pyytämättä. Ei minun oikeastaan koskaan tee mieli vihreää teetä, mutta kun sitä saa tuollalailla yllättäen, se on todella hyvää. Ja se tekee minulle hyvää.

Nyt pitäisi tehdä Kaunomielelle hieno voileipä ylioppilaskirjoituksiin. Tiristän itsestäni sen verran perinteistä äitiyttä tänään.

Sanoinko taannoin, että parasta Antti Tuiskua ikinä? Taisin sanoa. Tämä on vielä parempaa.

Anssikin teki miehen työn Avarassa luonnossa. Virven piti tosissaan purra hammasta, kun ei ollut aikonut itkeä. Biisi on melko hieno, ja tykkäsin Anssin vähän Virveä rouheammasta lähestymistavasta aiheeseen.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Airut.

Yhtenä aamuna tällä viikolla heräsin muistooon. Nukuin, ja unessa mummo kertoi minulle taas mitä hänen nimensä tarkoittaa. Istuimme vanhassa sinisessä huoneessani lapsuudenkodissa, oli hämärää, imetin kuukauden vanhaa Kaunomieltä, joka oli juuri saanut nimensä. Se oli viimeinen kerta kun puhuimme. Sitten olin hereillä, kohahtaen, ja muistin miten hän puristi kättäni viimeisen kerran kun lähdin hänen luotaan. Silloin ei enää voinut puhua. Itkin nyt.

Mietin, mitä muita unia näin ennen sitä. Sellaisen, että hyviä asioita tulee tapahtumaan, enemmän kuin yleensä. Jos en pidä varaani, annan niiden mennä ohi tarttumatta. En avaa kirjekuorista yhtäkään ennenkuin pelkään hukkaavani ne kaikki. Yhdessäkin olisi paljon sisällä.

Nyt kun vielä tietäisi, kenestä hän puhui.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Say cheese.

Tänä aamuna kaikki oli täydellistä. Keitin kahvit, nysväsin pari tuntia kaikessa rauhassa olohuoneen lattialla pelaten pasianssia kolmella tavallisella ja yhdellä unokorttipakalla (minulla on sen verran isot kädet, niin pystyn sekoittamaan), katsoin Greyn anatomian uusinnan vuosien takaa ja sitten vähän poliittista keskustelua. Urpilainen loisti farkuissaan ja sosiaalisessa älykkyydessään.

Sitten muistin, että minullahan on ulkohousut, sellaset mustat softshell-jutut, jotka ostin jostain alesta. Ja polkupyörä, jonka ostin jostain alesta.

Meri kuohui, tuuli niin että pyörä kaatui kun se oli hetken parkissa. Syksy tuoksui. Löysin monta polkua, joiden olemassaolon olen vain arvannut. Aallonmurtajan, jonka juurelta nuori nainen lähti varjon kanssa lautailemaan kuohuille. Hienon näköistä puuhaa. Satama-alueen, tehdas-alueen, hienoja vanhoja rakennuksia. Elämän. Kaikki se merellisyys sai minun mieleni tekemään kahvia, croissantteja ja kermajuustoa. Pyöräilin vielä pitkään, ja suuntasin kotiin ostokset pyöränsarvessa.

Kotini kohdalla oli kyltti, jossa nuoli meille, ja sana "Seniorimessut". Pysähdyin ottamaan siitä kuvaa, jotta voisin sanoa jotain nokkelaa Facebookissa, jotain ikäkriisistä ja sillai. "Mun koti ei oo täällä." Otan niin surkeita kuvia, etteivät ne yleensä suostu edes latautumaan faceen, mutta tuo olisi edes jonkinmoinen yritys osallistua sosiaaliseen kanssakäymiseen. Se on vähän turhauttavaa, koska en osaa olla sopivasti nokkela.

Kun olin ottanut kuvan, huomasin, että jalkakäytävä polkupyöräni ympärillä oli koristeltu Reese's Peanut Buttercup -tuplapakkauksilla. Ja oli siinä muitakin ostoksiani. Muovikassi oli pettänyt osuttuaan pyörän pinnojen väliin, ja patonki, kanakeitto ja karkit olivat maassa. Kyykistyin kokoilemaan ostoksiani. Nuori mies ajoi ohitse ja katsoi minua tylysti. Toinen, enemmän ikäluokkaani sopiva yksilö pysähtyi. Hänellä oli pyöräilykypärä, farkut ja nahkatakki, siniset silmät, ääni kuin Tauno Palolla ja leuka kuin Ihmeperheen isällä. Henkäisin ihastuksesta, Damsel in distress -taktiikkani toimii siis jälleen, niin pitkän ajan jälkeen.

-"Onko teiltä hukassa sellainen kermajuusto? Se on tuolla Suomen Pankin portailla."

Sitten hän lähti.

Kävin hakemassa kermajuustoni. Tehkääpä sellainen ajatusleikki, että vaihdatte kermajuuston tilalle jonkin muun ostoksen, vähän nolomman.




torstai 17. syyskuuta 2015

Grease.

Kahvipöytäkeskustelu oli tänään todella rasvaista, niinkuin se tuppaa miesvaltaisilla aloilla usein olemaan. Korviani kuumotti, poskeni hehkuivat, liikehdin levottomasti, enkä voinut kuin malttamattomana odottaa seuraavaa kollegan suusta tipahtavaa yksityiskohtaa, joka saisi meidät kohahtamaan ihaksuvasta paheksunnasta.

Ehkä tämä oli sijaistoiminto sille, ettemme päässeet lukemaan toisillemme Anna-lehden viikkohoroskooppeja vihjailevilla äänenpainoilla. Lehteä ei löytynyt. Lähipöydän herra, jolta tivasin tiukasti, mitä lehteä hän paraikaa lukee, vakuutti pontevasti lukevansa Tekniikan Maailmaa, mutta saattaa olla, että hän huijasi minua.

Puhuimme siis ruuasta. Kukkakaalista, joka on keitetty juuri oikean al denteksi valkosipulin kera. Valkosipulista perunamuusissa. Perunoista, joissa on voita. Voin uppopaistamisen eri tekniikoista. Suklaiseen juuustokakkupohjaan leivotusta suklaamoussekakusta, joka on glaseerattu suklaalla, johon on sekoitettu voita ja kermaa.

Sitten tajusimme, miten syvissä vesissä olemme, ja joku alkoi miettiä, miten tuosta ohjeesta saisi karsittua pois huonot hiilarit. Pohjan voisi tehdä täysjyvädigestiveistä, tai jättää kokonaan pois. Karppausversio.

Itse olen sitä mieltä, että huonot hiilarit ovat niitä, jotka maistuvat pahalta.

Mielenrauhani on järkkynyt hieman. Olihan se jo toivottavaakin, että olisi jotain, joka saisi tämän viilitonkan tytisemään. Ehdin jo vähätellä asiaa, ajatella, että se voi olla ihan vain sattuma, että unohdan excelöinnin päivänä muutamana. Että oikeastihan olen ihan oma itseni, ja voin luottaa harkintakykyyni ihan samalla tavoin kuin kaikkina muinakin aikoina.

Sitten sain mielenjärkytykseni laajuudesta evidenssiksi todella kovaa faktaa. Olohuoneen pöydällä oli äsken NELJÄ Geisha-konvehtia, jotka olivat jotenkin kulkeutuneet sinne viime lauantaina tai sunnuntaina, ja unohtuneet niille sijoilleen. Nyt on torstai.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Run for the hills.

Miehet, noin kollektiivisena otantana, eivät kommunikoi jääkiekkopelien aikana. Olen toki ollut tästä faktasta tietoinen aiemminkin, mutta havainnon universaali kattavuus yllätti minut silti.

Olen aivan poikki kaikesta tästä havainnoinnista. Vähintään yhtä paljon myös työnteosta. Tänään aivoni olivat suorastaan mikrottua kiinteiksi, kun seurani oli niin säteilevää. Sanoin tämän ääneenkin ja pakenin lopulta paikalta.

Aivojen lisäksi olen jännittänyt palleaa. Keuhkoni tuntuvat olevan jossain heti olkapäiden alaosassa, ja hengittäminen on pinnallista.

Ylikierrokset eivät tasaantuneet, kone hirtti kiinni, ja olin jo menossa lenkille, jonka jälkeen ruokakauppaan. Juoksisin tai ainakin kävelisin nopeasti. En löytänyt kelvollisia juoksuhousuja, joten minulla oli äärijoustavat boyfriend-farkkuni ja musta huppari, ja olin jo päätymässä kävelyyn aivan siitä syystä ettei minun luultaisi ryöstäneen lähisiwaa, kun huomasin joen penkan ja hanhikkipenkin välissä pienen kohdan maata jossa oli kuivaa kariketta. Sellaisia isoja kimpaleita joiden päällä istuessa persus ei kastunut. Istuin 50 minuuttia enkä tehnyt muuta. Mieshavainnointilaitteenikaan ei toiminut, koska prepaidissani ei ollut enää potkua jäljellä, enkä ollut huomannut tuota koska kotona se toimii aivan hyvin langattoman verkon kautta.

Istuin vain ja ihmettelin, sitä virtaavaa vettä ja itseäni. Tiedän mitä haluaisin haluta, mutta tiedänkö, mitä oikeasti haluan.

Havainnointi on tehnyt minulle hyvää. Olen tajunnut monta asiaa itsestäni. Sen, että minulla on järjetön torjutuksi tulemisen pelko. Tai oli. Se taisi olla maitohammas, joka heilui enää pienen ihoriekaleen varassa.

Sitten olen taas tajunnut monta kliseetä, jotka pätevät minuun ihan yhtä paljon kuin naapuriin Elliinkin. Se on noloa.

En käynyt vielä ruokakaupassa. Laitoin hyvää ruokaa kyllä.

Miehillä on vaikutusta painooni.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Don't go chasing all the headlights.

Unohdin melkein ekselöidä vuorokauteen. Sitten muistin sen jälleen, ja helpotuksekseni totesin, että mitään dramaattista ei ollut ehtinyt tapahtua. Olin viettänyt koko ajan pyjamahousuissani, niissä lohenpunaisissa joissa on turkooseja buldoggeja ja poroja, puettuna norjalaisiin villapaitoihin. Ja keltaisessa kesäpaidassani. Kumpikin sai kaksi käyttökertamerkintää lisää, koska aikajänne ulottui kahden vuorokauden puolelle.

En siis kuitenkaan merkitse yövaatetustani excelissä sekä illan että aamun puolelle, ainoastaan aamun. Excel-vuorokausi vaihtuu siinä hetkessä, kun vaihdan yövaatteet ja/tai nukahdan. Tällä kertaa siirtymävaihe oli muotoa "tai nukahdan". Aamulla sitten hoidin pankkiasoita ja siivosin keittiön vielä samassa asussa.

Tyttäret lähtivät mukaan, ja kävimme autolla vähän kauempana kaupassa. Sellaisessa monitoimitavarataloruokakaupassa, josta ei löydä puoliakaan tarvitsemistaan elintarvikkeista, mutta sen sijaan kaikkea outoa. Kävin sellaisissa enemmän silloin, kun asuin omakotitalossa jossa oli piha. Nyt tuo reissu oli vähän nostalginen. Aina kun näen pallokrysanteemin, tunnen hetkellistä onttoutta. Tänä vuonna olisin varmaan ostanut siihen isoon ruukkuun keltaisen.

Muuten olen melko hyvin vieroittunut entisestä. Asuminen vanhassa kodissa tuntuu kaukaisemmalta kuin osasin arvata.

Flunssani helpottaa. Korvat ovat normaalit, ja aamulla kurkku ei ollut enää äärimmäisen kipeä. Ihan vain normaalisti kipeä. Silmätipat saavat pahimman kutinan ja punoituksen laantumaan. Hyvä niin, koska minulla on suunnitelmia illaksi. Oloni on muutenkin harvinaisen pirteä ja energinen. Toisaalta voisin tältä istumalta ottaa päiväunet. Oikeasti minun pitäisi mennä suihkuun ja alkaa jo pikkuhiljaa puunaamaan itseäni edustuskuntoon, koska "The lady of the house is entertaining tonight". Ystäviä tulee etkoilemaan tänne, jonka jälkeen siirrymme hetkeksi suuren kaupungin neonvalojen välkkeeseen.

torstai 10. syyskuuta 2015

The ring of fire.

Keittiössä oli kaksi päivää vanha munkki. Laitoin sen hetkeksi mikroon, jotta koostumuksen jäykkyys olisi hammakiilteen voitettavissa. Kun haukkasin munkista palan, sen keskeltä, siitä pursotusreiästä pirkahti kiehuvaa hilloa suoraan nenänkärkeeni. Joka paloi erityisesti vasemmalta puolelta.

En ensin tajunnut tuntemustani, siis kuumaa polttavaa tunnetta. Sitten kun tajusin, huomasin, että en yllättynyt. Tuo jotenkin sopii teemaan, jossa minulla on erilaisia erittäin kipeitä kohtia pääni alueella, kuten silmät, korvat, nielurisat ja kurkunpää. Ja tietysti siihen havaintoon, että en vain tänään, tai näinä aikoina ymmärrä elämää (lausutaan miehiä).

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Guess you better slow your Mustang down.

Korvissani soi. Ne ovat olleet tukossa ilmeisesti monta päivää, käyneet hetkellisesti auki tänään kerran, ja nyt ovat jälleen tukossa, ja soivat. Minulla on myös kurkussani pari nuppineulaa, jotka tuikkaavat nielurisojani aina kun nielaisen. Aamuisin kurkusta ylös nousee risaisia pyyhekuminpalasia, ja aina kun juon jotain lämmintä tai en ole yskänlääkkeen vaikutuksen alainen minulla on sellainen hitkuttava ärsytysyskä, jonka aikana vatsalihaksissa tuntuu samalta kuin jos olisi oksentanut puoli vuorokautta. Ääneni on kuin Paula Koivuniemellä ja lisäksi minulla on kevyt kestohiki. Ajoittaisena ilmiönä on myös roskan tunne silmässä, joka saa minut vinkkailemaan, koska en viitsi kaivella sormilla silmää jotta meikit eivät leviäisi enempää hikiseen ihooni.

Joko kerroin, että seisoin messustandilla ns. promotoimassa koko päivän? Aina välillä piipahdin quick-screenin taakse pidättämään aivastusta. Ottaen huomioon, että en kuullut puoliakaan siitä mitä minulle puhuttiin, useassa tapauksessa epäilen arvanneeni puhuttavan kielen (kovin monet hyvinkin ulkomaalaistaustaisen näköiset henkilöt puhuivat nimittäin erinomaista suomea, ja ihmettelin ilmiötä jälkeenpäin hiljaa itsekseni, etten kuulostaisi rasistilta), selvisin ihan hyvin. Loppupäivästä aloin olla vähän väsynyt mutta voitonriemuinen, ja saatoin olla hitusen liian riehakas. Se ominaisuus harmittaa hieman itseäni. Haluaisin pystyä olemaan halutessani hillitympi.

Näin monta vanhaa tuttua. Vinkkaava silmäni sai minut myös alttiiksi tutustumaan useaan uuteen.

Työpäivän jälkeen Citymarkettiin. Verensokerini ilmoittautuivat poissaoleviksi, ja hotkaisin Hesen juustohampurilaisen. Tyttäret jäivät odottamaan omia annoksiaan jotka piti erikoisvalmistaa (tuplajuustoateria ilman juustoa ja soijatortilla ilman majoneesia), ja minä menin edeltä nauttimaan ruokaostosterapiasta.

Minulla ei ollut ostoslistaa, koska vaikka sellaista oli jo monen päivän ajan kirjottu jääkaapin ovessa olevaan näppärään lehtiöön, Diiva oli laittanut sen roskiin, koska siinä luki "tampooneja", ja meille oli tulossa vieras. Olemme niin kainoja.

Kokeilin huolellisesti kaikkia meikkiosaston sämppeleitä ja hamstrasin kärryn täyteen erikoistarjouksissa olevia naisten hygieniatuotteita. Sitten olinkin matkapuhelinliittymiä kaupittelevien lupsakoiden nuorten miesten kohdalla. Toinen niistä näytti nyrpeältä Prissi Philipiltä, mutta se oli se toinen, joka alkoi juttelemaan minulle.

Koska minulla oli vähän katuvainen olo päivän riehakkuuteni jälkeen, ja koska olin juuri siinä samaisessa paikassa n. 10 päivää sitten silminnäkijälausuntojen mukaan korottanut ääntäni vastaavaa toimenkuvaa harjoittavalle nuorelle miehelle, suhtauduin asiaan leppoisasti. Olosuhteetkin olivat toiset. Silloin kymmenen päivää sitten minulla oli henkinen, moraalinen ja fyysinen krapula, olin hukannut puhelimeni enkä vielä löytänyt sitä, ja minulla oli Arskan puhelin, ja en tiennyt kuka Arska oli (nimi muutettu), ja olin tekstaillut hänen vaimonsa/tyttöystävänsä kanssa yöllä, ja olin epäluuloinen maailman minuun kohdistavia aikomuksia kohtaan, suhtauduin ensin välttelevästi ja sitten agressiivisesti lähestymistapaan, jossa ostettuani halvimman tarjolla olevan Lumian (koska osaan käyttää Lumiaa edes kohtalaisen intuitiivisesti), ja tiedusteltuani prepaid-liittymien ostomahdollisuutta minulta alettiin kysellä mikä liittymä minulla on ennestään, ja kun minulla ei ole sellaista, minkä operaattorin liittymän työnantajani minulle tarjoaa, ja kun en tiennyt sitä, lasteni liittymien operaattoria, ja vielä hävyttömyyden huippuna MIHIN AION PREPAID-LIITTYMÄÄ KÄYTTÄÄ, ja siitä syystä sitten korotin ääntäni.

No otan välittömästi yhteyden Venäjän Mafiaan, tietysti. Ja sitten lataan Tinderin.

Ostin prepaid-liittymän myöhemmin diskreetisti R-kioskilta, kuten muutkin rikolliset ja seksiaddiktit.

Nyt siis hymyilin auvoisasti, ja ihmettelin, että kas, miten mukavaa, juttuseuraa, ja juuri kun minulla on siihen oikein hyvin aikaakin. Täyttelimme yhdessä arvontakupongin. Kerroin nimeni, osoitteeni, puhelinnumeroni, jota asiaspalveluhenkilö ihasteli kovin kaunismuotoiseksi. Mietimme tovin, mikä palkintovaihtoehdoista olisi minulle mieluisin. Matka-, polttoaine- vai yleislahjakortti. Minulle kuulemma soitettaisiin sitten siihen matkapuhelinnumeroon, ja ilmoitettaisiin mahdollisesta voitosta. Kysyin, milloin he soittaisivat (joulukuussa), ja mihin aikaan, että tiedän olla kotona. Asiakaspalveluhenkilö suositteli minulle yleislahjakorttia, koska sitä voi käyttää hyvin yleisesti moniin eri asioihin.

Sitten hän alkoi kysyä mikä liittymä minulla on. Käsi sydämellä vannoen voin vakuuttaa, että en tiedä varmuudella. Valehtelin ystävällisesti Sonera, mikä oli ainoa sana jonka tunnistin ilman laseja minua kohden ylösalaisin olevalla lapulla. Prepaidista en pukahtanut mitään. Valehtelin myös, etten tiedä mitkä liittymät lapsillani ovat. Valehtelin heidän isänsä huolehtivan asiasta.

Kävimme läpi myös miksi, missä ja millä laitteilla käytän internettiä. Luettelin kaikki tarkasti, paitsi salaisen Prepaid-puhelimeni, enkä usko, että lomakkeessa oli riittävästi ruksittavia kohtia. Tämän jälkeen asiakaspalveluhenkilö muutti äänensävyään hieman, ja kertoi minulle huikeasta tarjouksesta, joka on suunnattu vain minulle. Hän maalaili sanallisesti tilanteen, jossa olen pitkällä automatkalla koko perheeni kera, lapset kiukuttelevat takapenkillä. Se pisamanaamainen poika jolta puuttuu toinen etuhammas kiskaisee siskoaan letistä, ja kumpikin potkii etupenkkien selkänojia ja kirisee. Sitten ojennan takapenkille tabletin, ja kas, voin taas viettää rauhallista laatuaikaa frisbeegolfia pelaavan, highwaterhousuihin ja Lacosten pikeepaitaan pukeutuneen ruskettuneen mieheni kanssa, jonka vallattomasti kihartuvat hiukset ovat auringossa paahtuneet suklaanruskeista vähän hiekansävyä kohden.

Katselimme hetken yhdessä tätä mielikuvaa. Sitten sanoin, että ne ovat kyllä jo oikeastaan aikuisia. Myyjä vakuutti, että kyllä hänkin katsoo vielä elokuvia tabletilta. Mutta vähän erilaisia kuin lapsena. En sanonut mitään puuttuvasta miehestä. Tuijottelimme hetken murheellisena tampax-pakettejani, jonka jälkeen poistuin paikalta.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Undo this pain.

Aika vähän sanottavaa ollut. Syy lienee se, että elämäni kiinnostavimmat polut ovat viime viikkoina kulkeneet sellaisissa varjokoissa, joita en näe syytä sen enempää tämän valokeilan avulla valaista.

Lisäksi minulla on keuhkoputkeen ulottuva flunssa. Tiedän pääseväni kovin vähällä verrattuna moniin muihin ilmeisen samaan tautiin sairastuneisiin, mutta kyllä tämäkin väsyttää.

Excelini on vihdoin tilassa, jossa se elää omavaraisesti omaa elämäänsä. Komposti on käynnistynyt, tai ikäänkuin olisin vuosien vuoroviljelyn jälkeen saanut luomutuotantoluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaatteet tulevat exceliini, käytän niitä, ja ne pysyvät siinä kunnes muuttuvat käyttökelvottomiksi jostain luonnollisesta syystä, kuten puhki kuluminen tai puudelinkokoiset nypyt kainaloissa, tai sitten ne vaeltavat käyttöhintansa mukaisesti hitaasti mataen Excelin jyrkkään päähän, vyöhykkeelle, jossa niiden käyttöhinta per kerta on niin alhainen, että olen oikeutettu omavaltaisesti tyrkkäämään ne alas jyrkänteeltä.

Näin käykin säännönmukaisesti, ja uusia uhreja matelee nöyrästi excel-portaita ylös mestauspaikalle. Toisaalta, tuo vyöhyke on periaatteessa kansoitettu voittamattomilla ikisuosikkeilla, joista minulla ei ole mitään syytä tai halua luopua, joten ei tämä nyt ihan mitään maailmanlopunmeininkiä ole.

Vanhat ulos, ja uutta sisään siis, sopivassa tahdissa. Käyttöhintaindeksi on nyt viikkoja ollut 8 %:n tuntumassa. Joudun käytännön syistä olemaan hitusen joustava. Eli minulla saattaa olla muutama ylimääräinen merkintä excelissäni ns. väliaikaisesti. Ihminen vain tarvitsee aina välillä jotain päällepantavaa, jossa ei näytä ihan kamalalta.

Siitä puheen ollen, näytän ihan kamalalta. Yleensä ottaen olen oikein tyytyväinen itseeni, enkä edes viime aikoina ole lihonut, mutta nyt en ole tyytyväinen. Olen saanut käsiini valtavan määrän arveluttaa kuva- ja videomateriaalia, josta osan olen pakoitettu myös julkaisemaan. Liiallinen tyytyväiseni olemukseeni on saanut minut unohtamaan muutamia itse löytämiäni elämän perustotuuksia, ja se ei ole hyvä.

Yksi perustotuus on kainalot. Jos vaatteiden kainalot näyttävät edes hitusen ahtailta, koko henkilö näyttää pukeutuneen liian pieniin vaatteisiin. Vaikka ei olisi.

Toinen perustotuus on musta. Mikä ihme saa minut kerta toisensa jälkeen juuri kriittisimmällä hetkellä hylkäämään mustan värin, jossa muuten kyllä viihdyn viikkotolkulla. Sitten kun kamerat pyörivät, eiköhän vain minulla ole sininen, lähes vaaleahko ahdaskainaloinen farkkutakki? Siinä on kyllä ryhdikäät olkapäät ja kiva napitus, mutta ei niitä kukaan näe valtavien kainaloitteni takaa.

Kolmas perustotuus liittyy hiuksiin. No, satoi vettä, ja olin käytännössä läpimärkä, joten mitenkään kamalasti ei ollut tehtävissä asialle, mutta silti. Jotain olisin varmaan voinut, mutta kun ei.

Sitten on ihan klassikko: punaviini, hampaat ja valokuvat.

Ehkä en näyttänyt yhtään sen kamalammalta kuin muulloinkaan. Ehkä en vain ole tottunut karuun totuuteen. En halua tottua. Milloin pääsen takaisin haavemaailmaani?

lauantai 5. syyskuuta 2015

Anna mun vajota pohjaan.

Uuden huoneen kunniaksi kehoni päätti nukkua vuorokauden. Kävin hereillä muutaman kerran, vakuuttelin olemassaoloani muutamassa eri sähköpostissa ja mediassa, mutta henkisesti olin melko hutera, joten nukuin lisää. Flunssa, kurkku- ja korvakipu, äänen edessä on kerroksittain limaa. Se sama kuin muilla, joka kestää viikon-pari, mutta otin tavoitteeksi nukkua sen pois puolessatoista päivässä. Joskus se onnistuukin.

Luulen, että ylenmääräisen unen aikana aivoni uudelleenkäynnistettiin. Uudelleenasennuksia vanhoihin softiin, kun kaikki ei enää toimi niinkuin pitäisi, uudempia versioita flasheihin, ehkä pari ihan uutta apsiakin.

Tänään muka terve, mutta kaupassakäynti puhallutti melkoisesti. Join kahvit, söin lisää skonsseja, jota Diiva leipoi minulle aamupalaksi, koska täytin vuosia taannoin. Tilasin skonssini vasitella tälle päivälle, koska varsinaisena päivänä ne olisivat jääneet muiden asioiden varjoon. Nämä skonssit olivat pottuvarpaitani pienempiä palleroita, ja kermavaahdon seassa juuri sopivaa hipaus creme fraichea.

Kirpparilla oli vain asioita, joita en halunnut. En muistanut edes varata pöytää, vaikka olin ajatellut, koska myös olohuoneen puusohvalla on paljon asioita, joita en halua. Löysin pyöräreitin, jonka varrella on hienoja perennoita. Kivetty kevyenliikenteenalue, tai jonkinlainen aukio, joka laskeutuu rautatien ali menevään tunneliin. Siinä keskellä isoja kivipaaseista tehtyjä suorakaiteita rinnakkain laskemassa alamäkeen, ja niistä ryöppyää erilaisia vihreitä tekstuureja. Kaikenlaisia tavallisia, tunnistettavia. Mikään ei kukkinut juuri nyt. Pidän perennoista ajatuksena, että ne kasvavat vuodesta toiseen.

Kiersin vielä kertaalleen tavanomaisimpien naistenvaateliikkeiden alerekit ja syysmallistot, eikä sielläkään ollut mitään mikä olisi saanut sydämeni pamppailemaan. On helpottavaa huomata olevansa vihdoinkin riittävän ronkeli omaksi parhaakseen.

Diivan huoneesta kuuluu taas soittoa. Oven läpi se kuulostaa vähän liian tutulta, kun kuulen vain koskettimet ja taustan, mutta samassa huoneessa kuunnellen se on ihan uusi laulu.

Vielä ehtisin nukkua ennen saunavuoroa.

tiistai 1. syyskuuta 2015

She must be smoking something.

Vaikka en harrasta basehyppyjä, syrjähyppyjä, enkä muitakaan huisin hauskoja extremelajeja ja elämäni varmaan näyttää kovin tylsältä, joskus toivoisin, että se olisi ihan vähän tylsempää. Että ehtisi enemmän. Ja jos voisi valita, niin siitä tylsästä taustasta erottuvat asiat olisivat pelkästään kirkkaita ja hauskan värisiä ja muutenkin nättejä, mutta eihän se niin mene.

Nyt mietin, että on niin paljon kivaa, että muutamat risut ja oljenkorret menevät siinä sivussa melko helposti.

Tänään minusta esimerkiksi tuntui hetken, että olen saanut asioita aikaiseksi. Että olen saanut rakennettua jotain. Se tuntui hassulta, kuin olisi kävellyt pää kumarassa ylämäkeen tosi pitkän aikaa, ajattelematta, että kohta on mäen laella. Ja sitten onkin edessä se maisema.

Nyt on kyllä aika sumuista, mutta on se varmasti silti siellä. Olisi vaikeaa ajatella kukkulan lakea ilman alhaalla levittyvää maisemaa, vaikka se olisikin kaatopaikka. Siinä olisi jotain dalimaista, eikö?

Seuraavaksi katsaukset musiikkiin, urheiluun, ruokaan, vaakaan ja exceliin.

Musiikki:
Viime viikonlopun jäljiltä minulla on sivuoireena pakkoliikkeitä. Aina kun kuulen musiikkia, alan elehtiä kannustavasti ja/tai hytkyä. Kanssa-autoilijat käsittävät sen joskus väärin. Autoradioni toimii jälleen!

Elävän musiikin seuraaminen saa sellaista aikaan. Nyt minulla ei ole tiedossa seuraavaa keikkaa. En muista, milloin viimeksi oli tällainen hetki.

Tämä soi päässä:



Urheilu:
Pyöräilin. Useana päivänä. Ehkä pyöräilen lisää. Tänään en ehtinyt vaikka aioin. Pelasin myös jalkapalloa, sellainen iso rantapallo ympärilläni, jotta se ei olisi ollut liian helppoa. Taklailin ja tulin taklatuksi. Koin klaustrofobiaa.

Kun salikorttini taas aktivoituu, aion tanssia.

Kadotin vatsalihakseni jonnekin. Ehkä ne löytyvät salikassista.

Ruoka:
Laitoin ruokaa tänään. Tai ainakin melkein. Tein tomaattisen kastikkeen, jota läimin vähän kuivaneen tortillan väliin, Kaunomieli pilkkoi avokadon ja lisäksi creme fraichea. Söin seisaaltani, jonka jälkeen vaihdoin paidan. Olin kai kiireinen. Mutta se oli hyvää. Siivosin myös keittiön äsken, n. 4 tuntia aterian jälkeen. Pyykkiä en pessyt.

Kaunomieli ja Diivegaani laittavat ruokaa melkein useammin kuin minä.

Vaaka:
Voisin huomenna yrittää käydä vaa'alla, jos muistan. Tänä aamuna en ollut muistaa nousta ylös. Edes se ei huolestuta liikaa. En nimittäin ole aina muistanut syödä, joten vaaka näyttää varmasti tismalleen samaa lukemaa kuin ennenkin. Syömättä jättämisellä ei ole vaikutusta painooni. Syömisellä on.

Excel:
Kasvaa ja komistuu. En raaski heittää mitään pois, mutta koska olin yläosallisesti hätää kärsimässä jo viikkojen ajan ja samanaikaisesti vihdoin onnistuin löytämään hyvänmallisia paitoja, (siis ihan oikeaa kangasta eikä trikoota!), eivätkä ne olleet edes tolkuttoman kalliita, ostin niitä kaksi. Toisen mustan, ja toisen, jossa oli ihan väriä ja kuvioita. Mustaa ja sellaista vaaleaa, vähän melkein punertavaa. Musta on selvää turvavaatemateriaalia, mikä on hyvin harvinaista, koska kyseessä ei ole turvaneuletakki. Minun pitäisi tehdä vuodenaikainterventio vaatekaappiini. Odotan innolla.