lauantai 28. kesäkuuta 2014

On se eläin.

Tänään huomasin selvästi edistyneeni. Ne lihakset, joilla nautin elämästä ja vapaudesta, ovat pikkuhiljaa vahvistuneet, ja tunsin suorastaan liikunnan iloa hypellessäni tehtävästä, hetkestä, mahdollisuudesta ja päähänpistosta toiseen. Jäin puhumaan asioita työpäivän jälkeen, koska minua tarvittiin, vaikka tiesin, että kotona minua odottaa kaksi nuorta naista asioineen. kotona istuin rauhassa ja join hyvän kupin kahvia, vaikka tiesin, että ehkä voisimme jo lähteä ja olla jo perillä tai ainakin matkalla, että ehdimme käydä kunnanviraston postilaatikolla ja kaupassa ja viemässä Kaunomielen kaverilleen ja sitten Diivan kanssa penkomaan alennusmyyntejä ennen kauppojen ristikoiden laskeutumista lähellä olevassa ostoskeskuksessa. Ja vaikka tiesin, että tuo kahvikuppi (0,6 l) saisi minut valvomaan aivan liian myöhään.

Kauppaillessani kaikessa rauhassa kiersin sekavan sekatavaraliikkeen joka hyllyn, etsien hermostumatta pyykkinarua (ompelutarvikkeiden joukossa), ja huolellisesti mietin otanko sinistä, punaista vai valkoista. Otin sinistä. Se ei tyhjänä erotu niin paljon mäntymetsää vasten, arvelen. Ja oli nättiä. Pingotan sen siis kahden puun väliin takapihalle, kuten akuankassa.

Löysin myös Changesta perusmallin mustat liivit puoleen hintaan, ne sellaiset vähän kuin minimizer-malliset, jotka sirontavat runsasta profiiliani optimaalisesti. En yhtään pidä liiveistä, joissa ajovalojen keilat valaisevat maantien ojia, kyllä niiden pitää näyttää tietä suoraan eteenpäin. Ja sitten vielä, vaikka ei tietenkään olisi pitänyt, kompastuin SoyaConceptin mekkoon, sellaiseen perunasäkinmuotoiseen. Siis kuin kotelomekko, mutta ovelilla leikkauksilla hulmuava viskoosi on saatu laskeutumaan väljästi mutta melko kapealinjaisesti suoraan alas, ja liikkumaan mukana vartaloa imartelevasti. Toimii minkä tahansa jakkuni ja neuletakkini ja hartiat peittävän huitulariepuni kanssa, missä tahansa, jos ulkolämpötila on yli 13 astetta. Käärmeenvärisenä, ja sehän sopii kaikkeen mitä minulla on. Ne aina välillä osaavat homman.

Kotiin tultuamme viikkasin pyykkiä, silitin ja järjestin tavaroita samanaikaisesti, lukitsin itseni ulos, kuuntelin Diivan murheet kahdelta päivältä ja annoin ohjeita miten kolmella tennispallolla jonglöörataan. En osaa sitä itse, mutta olen tosi hyvä neuvomaan muita lähes kaikessa. Riemuitsin aivan innoissani siitä, että huomenna voi nukkua pitkään, joten saan siivota ihan niin myöhään kuin haluan.

Ja vaikka koko ison, oman viikonlopun, vaikka tytöt ei lähde nytkään yhtään mihinkään, koska siellä on vesirokko, ja he ovat kahteen pekkaan sairastaneet sen jo yhteensä viisi kertaa. En tarkalleen tiedä miksi, mutta ei hirveästi huvita kokeilla, josko se taas tarttuisi.

Työviikko on ollut aika raskas, ja päässäni on nyt vähän liikaa kaikenlaista irrallaan, vähän kuin auton hansikaslokero olisi auennut, ja tavarat lentelevät ympäriinsä auton pyöriessä hidastetusti ilmassa akselinsa ympäri. Luulen, että tämän yön ja unien aikana ainakin osa niistä tipahtaa asettuu aloilleen, jonka jälkeen isoimmat ja vaarallisimmat niistä erottaa selvemmin, ja niille voi sitten tarvittaessa ehkä tehdä jotain. Tai väistää.

Viime yönä unessani oli mammutinmuotoinen ja -kokoinen metsäsika. Siis jonkinlainen karvainen villisika tallusteli metsässä ohitseni, sillä oli kamalan pitkät torahampaat ja valtava kärsä. Nyt kun tuon tähän kirjoitin, tuli tietysti heti kaikenlaisiakin tulkintoja mieleen, mutta aamulla tulkitsin tuon kyllä ihan vain yleispäteväksi hyväksi enteeksi sen kummemmin erittelemättä mihin elämänalaan se viittaa.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Pahan morsian.

Juhannus tuli ja meni. En tehnyt taikoja, lähinnä koska oli kylmä. Mutta ei minua ihan kamalasti edes kutkuta tietää kuka voisi olla tuleva sulhoni. Kerran lähteen pinnasta heijastui pääsiäismunasormuksen pudottamisen jälkeen herra Darth Vader, jota en ole vieläkään tavannut, ja joka saattaa joidenkin lähteiden mukaan olla kuollut, joten olen vähän skeptinen vähintäänkin aikajärjestyksen virhemarginaalin suhteen.

Lapsilykkyäkään en tarvitse, enkä oikeastaan usko ihan niin suureelliseen taikavoimaan näin suomalais-ugrilaisessa kansanperinteessä. Voodoo voi olla eri juttu, en ole kokeillut.

Toisaalta suomalais-ugrilaisuus on joskus ihan tehokastakin. Ruispellossa alasti uiminen olisi mahdollisesti houkutellut paikalle utelaita kylänmiehiä joiden päähän olisi jotenkin taianomaisesti saattanut johtua ajatus sulhoilusta ja lisääntymisestä, mutta ei, näissä asioissa uskon, että melkein kannattaa lähteä merta edemmäs kalaan. Terkkuja naapureille.

Olin siis kotopuolessa käymässä. Sää oli kipakka, mutta ei oikeastaan haitannut. Olen aina pitänyt juuri sellaisesta, että ilma tuntuu kirpeältä hengittää mutta voi silti leuhottaa takki auki.

Nukuin teltassa, pehmeällä superlonpatjalla ja kahden täkin alla. Pötköttelin siellä hyvän tovin myös päivällä, ja herkuttelin löytämälläni aarteella. Sue Graftonin Aakkosdekkarisarjan osa K, jota en joko ole koskaan ennen lukenut, tai sitten olin onnistunut aivan täysin unohtamaan tapahtumat. Lopputulema oli sama. Tässä osassa Kinsey syö paljon vähemmän kuin muissa, mutta syöpötytti silti.

Savusaunassa en voinut olla samaistumatta palvattavaan lihaan. Tyttäret eivät ehtineet mukaani, koska nykynuorten elämä on niin kiireistä, ja tunsin aiheen johdosta samanlaista harmistusta kuin tajutessani pari viikkoa sitten, että kas, kaksi päivää kesälomastani osuu sellaiselle kalenterinajalle, jolloin he ovat jo koulun penkillä. Voi HARMI. Mitähän IHMETTÄ äiti oikein keksii tehdä kaikella sillä ajalla IHAN YKSIN.

Kävin myös pulikoimassa paljussa, +40-asteisessa vedessä keskellä metsää, vuoren rinteellä, missä tuuli ja paistoi aurinko. Autuas olo, lilluin siellä kunnes sääriluuni muuttuivat spagetiksi.

Automatkoilla kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia. Myös Paramore, Biffy Clyro ja Maroon 5 olivat ohjelmistossa, emmekä tapelleet yhtään. Diiva muksaisee minua aina, kun jossain näkyy keltainen auto. Tätä on jatkunut vuodesta 2011, eikä minua vieläkään pahasti ärsytä.

Autossani on kyllä aika huonot stereot, peruutustutka ja sumuvalot eivät toimi ollenkaan. Jarrupalat ovat sentään lähes pakasta vedetyt.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Hey, Ho, Let's Go.

Tajusin näin jälkikäteen, että minunhan olisi eilen pitänyt saada oikein p****halvaus ikäkriittisistä syistä. Olin rippijuhlissa, ja onnistuin riistämään joltain tuntemattomalta naisihmiseltä hetkeksi omiin kätösiini pienen katkarapusormisen vauvatytön. se yritti syödä käteni ja neuletakkini (hyvin mummomainen valinta, tiedän) tarmokkaasti, killitti minua orvokinsinisesti ja tuoksui niin ihanalta. Ja lähetti hiljaa ratisten jotain ihme säteilyä, jota vain en voi vastustaa.

Tyttöjeni tädit lohduttelivat, että kyllä sinäkin varmasti kohta saat tuollaisen ihan omaksi, ja näytetäänpä tyttärille tästä mallia. Minusta siis leivottiin mummia ihan julkisesti. Toisaalta, nämä naiset tietävät, että henkilökohtainen tuotantokalustoni on taannoin osittain romutettu korroosion takia, etten ruostuisi piloille koko akka saman tien, joten en ole enää omavarainen vauvantuotantoni suhteen.

Joka tapauksessa tuo ajatus ei saanut minua lainkaan harmistumaan, että jonain päivänä melko pian olisin jonkun katkarapusormisen ratisevan humanoidin mummi. Eihän se liity ikään mitenkään, eihän? Ja 26-vuotiasi voisi teoriassa hyvinkin olla jo isoäiti. Ainakin jossain kehitysmaassa.

Perjantaina, kun menin katsomaan Diivan leirin ensimmäistä lopettajaiskonserttia, yritin epätoivoissani löytää asukseni mustan Ramones jätti-t-paitani. Sitä ei löytynyt mistään, vaikka mylläsin vaatekaappini ylösalaisin. Tästä aiheutui vuoden toistaiseksi pahin vaatekaappikauhu, Aurora Vestiböle ilmiintyi kauttani, en kyennyt yhdistämään yksinkertaistakaan toppia yhteenkään jakkuun, housuun hameeseen tai sariin, ja aina kun luulin saaneeni jotenkin juonen päästä kiinni, tajusin että olen aivan liian tekstiilikaksonen Kaunomielen kanssa, jonka asut vaihtuivat lähes yhtä tiheällä frekvenssillä, ja uhrautuvaisena äitinä riensi riipomaan ryysyt jälleen yltäni. Koska emme ole iältämme riittävän kaksosia, en usko että olisimme yhtä tyylikäs näky kuin Pirjo ja Purjo.

Lopulta minun täytyi peittää eteisen peili, heittää turvallisin mahdollinen yhdistelmä niskaani ja syöksyä autoon siten, etten nähnyt kuvajaistani mistään heijastavasta pinnasta. Luulen, että minulla oli Converset, farkut, leopardikuvioinen paitapuseromainen toppi ja klassinen greige neuletakki. Very age-apropriate.

Konsertissa esiintyi ihan oikea suloinen aloitteleva bändi, soittivat omia ja covereita, noin 20-vuotiaita nuoria tyttöjä ja yksi poika. Laulaja oli uljasääninen punapäinen tyttö. Hän vaikutti ensin ujolta, mutta onnistui kuitenkin olemaan niin läsnä ja vakuuttava, että olin aivan myyty. Hänellä oli juuri sama Ramones jätti-T-paita, kuin mitä minä en onnistunut löytämään. Siunatut kotitontut.

Taannoin sovittelin Citymarketin urheiluosastolla pirteitä ruudullisia vapaa-ajan kenkiä. Ne olivat hyvässä tarjouksessakin, ja minusta ihan mellevän näköiset. Jäin kuitenkin harkitsemaan asiaa, ja päätin juoda matkan varrella kahvitkin. Kahviossa istuessani näin toisen asiakkaan, jolla oli täsmälleen samat kengät. Hän oli 16-18 -vuotias amisviiksinen poika, jonka liian isossa college-takissa luki "Ladykiller", ja mitä ilmeisemmin hänen puhelinnumeronsa.

Ihan oikeasti, se on vallan tarpeellista että paneudun tähän ikäkriisiasiaan ihan tosissani.

Joku googlasi tiensä tänne blogiin hakusanoilla "ikäkriisi miten välttää ero". Hirvittää ajatella, mitä hän täältä löysi, onko minulla jotain vastuuta asiasta?

En kuvittelekaan, että voisin jotenkin neuvoa. Mutta silti, ensimmäinen ajatukseni oli, että kun ikäkriisi iskee, pelasta edes itsesi. Mutta ehkä minulla vain ei ole ollut niin hyvää parisuhdetta, ainakaan näin jälkikäteen tarkastellen, että sen pelastaminen tuntuisi tärkeämmältä kuin se, minkä ikäkriisi arkeologin tavoin hiekan seasta esiin kaivaa.

Toisaalta, en ole varma onko tällä ikäni hahmottamiseen ja hyväksymiseen liittyvällä tempoilulla, jota kuvailen ikäkriisiksi, oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä parisuhteelleni samanaikaisesti tapahtui. Tai sitten kriisissäni on ollut kaksi tasoa - tuo pinnassa kiehuva, ja sitten se pohjalla muhiva, joka on saanut minut monessa kohtaa unohtamaan mitä muut ajattelevat, ja kuulemaan, mitä itse ajattelen. Ja tajuamaan, että on ihan turha syyttää muita siitä jos elämäni ei ole sellaista kuin haluan. Ehkä ne vain tapahtuivat sattumalta samaan aikaan.





tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kun hällä vielä kutreissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.

Elämäni on kai ollut jonkin verran kiireistä, eikä se johdu siitä, että olisin haalinut itselleni liikaa luottamustehtäviä, harrastuksia tai sosiaalia rientoja. Lisääntyminen ja työn tekeminen ovat tietysti lähtökohtaisesti vapaaehtoisia etuoikeuksia näin länsimaissa asuessa, joten siinä mielessä tämä kyllä on itseaiheutettua.

Olen pärjännyt mielestäni ihan hyvin, etenkin nyt vatsataudin jälkeen. Eilen tuntui peräti siltä, että kasvatuksellisesti en ole täysin epäonnistunut, tai ainakaan onnistunut tarpomaan maan rakoon lasteni luontaisia selviytymisvaistoja. Diiva järjesti itselleen ja ystävälleen kyydin paikasta A ja B paikkaan F , sieltä paikkaan C, D, ja takaisin pisteisiin A ja B hyödyntäen siihen näppärästi kolmea eri autoilevaa miestä (yhtä niistä kahdesti) ihan itse, minun ei tarvinnut olla edes kärryillä asiasta. Vaihdot kyydistä toiseen tapahtuivat minuutin tarkkuudella. Olenko maininnut, että meiltä ei kulje julkiset ihan vartin välein?

Kaunomieli on perustamassa start-up yritystä. Ihan vain vähäksi aikaa vain. Ja hän oli laittanut verokorttinsa talteen, ja löysi sen, ihan itse. Nuo kaksi jälkimmäistä seikkaa aiheuttavat ehkä eniten epäuskoa.

Tällaisille ihmisille teen illat pitkät välipaloja ja viikkaan vaatteet valmiiksi vaatekaappiin, koska he eivät muka itse osaa.

Maanantaiaamuna olin vähän ihmeissäni peiliin katsoessani. Hiukseni asettuivat pääni ympärille tasaisen keveästi, nousten sieltä täältä veitikkamaisille pienille kepeille suortuville, vaikka olin mennyt edellisiltana nukkumaan saunan jälkeen, märillä hiuksilla. Yleensä tuosta on seurauksena paksu toispuoleinen edelleen kosteahko klimppi ja pari korkealentoista strutsinsulkaa vastapuolella. Tarkastelin kuvaani hyvin epäluuloisena, kunnes muistin, että ahaa, olen siis käynyt kampaajalla. Tämä tapahtui perjantaina, hyvin kiireisessä kohdassa, matkalla jostain jonnekin ja samalla hesen juustohampurilaista syöden. Ja unohtui saman tien.

Perjantai oli ehkä yksi niitä päiviä, jolloin tein kaiken lähinnä refleksinomaisesti, suoriutuen. Mutta nautin kyllä olostani samalla, varmaan siksi, että minulla oli pitkästä aikaa hiukset hyvin. Minun pitäisi oppia vielä peruuttamaan tuollaisesta tilasta takaisin löysään rentoutumiseen vaivattomammin. Ei siten, että jossain vaiheessa hyrisen itselleni sikiöasennossa kodinhoitohuoneen lattialla.

Nyt niin ei sentään käynyt, mutta lauantaiaamuna aivan liian aikaisin asuntoesittelyssä (jonkun muun kuin minun valkobeige maalaisromanttisesti sisustettu tila-ihme) ihmettelin itsekseni, miten olen tänne joutunut, miksi olen täysin itselleni epäluonteenomaisesti pukeutunut sävy sävyyn sisustuksen kanssa (joku refleksi tämäkin, olin nähnyt sen tietysti etukäteen netistä, ja totta kai laitoin kitinväriset kaprit ja valkoisen maalaisromanttisen pellavapaidan jossa on helmassa pitsiä ja helga-tyylinen dirndl-kaulus), ja säikähdän kuollakseni häkissä kahahtanutta marsua. Se varmaan säikähti minua enemmän. Yritin puhua ja hengittää poispäin omistajasta, ja kysyä edes jotain fiksuja ja tavanomaisia juttuja, jotta loisin sen vaikutelman, että olen ihan oikea asunnonostaja, eikä tämä flunssainen rouva ihan turhaan päästänyt ventovierasta krapulaista naista kotiinsa liian aikaisin aamulla tunnustelemaan, onko ikkunanpielet pehmenneet.

Ei olleet. Ja siellä oli ihan kiva pohjaratkaisu. Tuon jälkeen menin hetkeksi kahlaamaan rannalle ja syömään jätskiä.








sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Beautiful things don't always stay that way.

Sä olet just tommoinen” –sanoi Diiva, kun kerroin, etten osta hänelle enää ulkomaisia pastemarjoja hepatiittiriskin takia. Syksyllä mennään YHDESSÄ marjaan, päätin kostoksi hiljaa itsekseni.

Diivalle on kehittymässä fotoreksia. Yhä enenevässä määrin hän on kykenemätön syömään ruokaa, ellei siitä ole ensin otettu valokuvaa.

Hän on kehittämässä myös oivia tapoja saada minut leppymään pelottavalla vauhdilla. Mitä tästä kasvatuksesta sitten enää tulee?

Puolitoista viikkoa sitten, kun räjähdin totaalisesti, hän toi minulle suklaalevyn jostain jemmavarastostaan. Niiskasin loukkaantuneena, että ei tee mieli, mutta vähän myöhemmin kyllä kelpasi. Tänään, kun hänen kiireisessä elämässään ei tuntunut löytyvän sopivaa aikaikkunaa mattojen ulosviemiselle, raivoonnuin, revin raanut lattialta ja vein ne itse (42 s.). Tämän jälkeen agressiivisesti luututessani paapatin, syyllistin ja selitin hyvin tarkkaan, miksi tällainen asenne ei ole sovelias kanssakäymisen muoto sen jälkeen, kun olen antanut luvan kuvata ja editoita vlogia ENNEN siivoamista.

Ei se tietenkään ihan noin kertarysäyksellä taaskaan alkanut, keuhkoamiseni, vaan pikkuhiljaa asiat hiertyivät siihen jokaiselle projektipäällikölle tuttuun kulminaatiopisteeseen, jossa tajusin käyttäväni enemmän energiaa maanittelemiseen, muistuttelemiseen, odottelemiseen kuin mitä kuluisi siihen että teen vain ihan kaiken itse. Meillä on siis näyttö ensi viikolla.

Sopivan ajan kuluttua Diiva kysyi minulta varmentavia ohjeita siihen, miten pestään iihana juhlamekko käsin. Hitsit se on taitava, siis käsittelemään minua. Totta kai äänensävy muuttuu, kun silittelen nättiä mekkoa (jonka valitsemisessa sain sanoa painavan sanani) ja saan opettaa tyttärelleni hyödyllisiä taitoja.

Ja toisaalta, mikä onkaan sen hyödyllisempää kuin saada aina kaikki haluamansa?

Työskentelin perjantai-iltana henkilöstöasiantuntijana. Meillä oli työpaikan juhlat, joissa toimin emäntänä kahden kollegan kera, ja velvollisuuksiini kuului mm. tunnistaa kuka ei kuulu joukkoon. Juhlapaikkamme nimittäin houkutteli muitakin ihmisiä liittymään seuraan, ja yksityistilaisuuden luonteen säilyttäminen vaati luonnonsuojelutoimenpiteitä. Eli jos näin tyyppejä, joita en varmuudella tunnistanut heimolaisikseni, minun piti joko silmämääräisesti tai lyhyen haastattelun perusteella päättää pyydänkö heitä poistumaan vai tarjoanko heille oluen.

Oli hauskaa, oikein festaritunnelma. Yksi lempipuuhistani, heti keväisten sulamisvesipurojen kaivamisen jälkeen, on katsella miten porukka innostuu, tulee sellainen yhteinen energia. Katselen usein tilaisuuksissa mistä se lähtee, ja miten yksittäisen ihmiset vakuuttuvat. Mikä ja kuka vakuuttaa. Muunkinlaisissa tilaisuuksissa.

Olen ulkoillut iltaelämässä sen verran vähän, että hinkusin ehdottomasti jatkoille kaupungille. Päädyin mm. laulamaan karaokea, ja otin kappalevalinnassa tietoisen riskin. Myöhemmin, kun arvioin suoritustani (epätäydellinen) 15 vuotta nuoremman kaverini kanssa, hän sanoi “mutta olihan se tosi rohkea veto, harva nuorempikaan tuota olisi noin hyvin klaarannut”. Siis mitä??? En kuulemma kuulu biisin kohderyhmään, jonka jälkeen neiti ilmoitti kauhuissaan ettei hän enää kaiva itselleen syvempää kuoppaa ja kieltäytyi tarjoamasta lisäselvennystä asiaan.

En minä tuosta suuttunut, tietenkään. Hän tarkoitti vain sanoa ihan kohteliaisuutena, että olen tosi nuorekas kun kuuntelen todistettavasti muutakin kuin Arttu Viskaria.

Tuo oli kuitenkin se tilanne, jota olen etukäteen ikäkriiseillessäni pelännyt, että joku sanoisi suoraan että ikäni ja käytökseni ovat ristiriidassa. Että olen NUOREKAS. Jos se tuntuu tältä en ole ihan turhaan valmistanut mieltäni asiaan etukäteen kriiseillen.

Nyt pitää tehdä lisäys jälkikäteen. Siis ilta oli ihana, hauska, eikä viimeinen asia mikä siitä jäi mieleen ole todellakaan joku nysväinen ikäkriisi. Tarkoitin vain nähdä asian parhaimmassa valossa - ilman ikäkriisin huolellista suorittamista tuo olisi ollut hankala kokemus. Ja siis, voin nyt todeta, että koska näitä tilanteita on varmasti tulossa lisää, olen ollut ennakkoon viisas ja vastuullinen, kun olen hankkinut immuniteetin ikäkriisirokotteen avulla. Eli kaikki se kärsimys ei mennyt hukkaan, eihän? En siis usko, että mielitekoni juurikaan aiheen johdosta muuttuvat.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Muistatko viel puistikkotien.

Pyörähdin sukuloimassa pitkin suomennientä neitieni kanssa, koska siskonpoika osoittautui ylen oppineeksi. Oli jännittävää mennä juhlataloon jossa tuttujen ja turvallisten ihmisten lisäksi oli myös sellaisia lähes pelottavia sukulaisia joita en ole nähnyt vuosikymmeniin kuin muutaman kerran. Lapsuudessa paljon useammin, ja ne olivat silloinkin pelottavia, kun ne olivat paljon isompia kuin minä. Kaunomieli sanoi jälkeenpäin, että hän oli itse asiassa luullut Seppo-serkkua imaginääriseksi hahmoksi, sellaiseksi yleiskäsitteeksi kaikille senlaatuisille poikaviikareille. Nyt Seppo on moninkertainen isoisä. Se jos mikä on pelottava ajatus.

Kaikki ovat vanhentuneet, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että enimmäkseen vain ulkoa. Muutumme pikkuhiljaa saman näköisiksi. Rivistö samoja poskia, neniä, ja silmiä, vähän eri versioina, tuli ihan lystikäs olo. Olen viimeiset 20 vuotta ollut paljon enemmän mukana tyttärieni laajan isän puolen suvun riennoissa kuin omani, joten tämä oli hilpeä poikkeus. Minä olen yksi näistä, en se ainoa junantuoma lantalainen.

To be done: Opettele olemaan yksi suvun Tädeistä. Minulla on vielä vähän opeteltavaa, että tunnen olevani oikeassa ajassa ja paikassa eri tilanteissa.

Minulta kysyttiin, mitä kuuluu, enkä ikinä muista, että “hyvää kiitos” on ihan kelpo vastaus. En oikein tiennyt, mitä kertoa, mikä on sellainen skooppi, jonka vastaanottaja heti hahmottaisi. Että elämä muuttuu juuri nyt aika paljon, ja odotan innolla, vaikken tiedä mitä. Että juuri nyt on tärkeää, että olen täällä.

Isäni ja äitini olivat molemmat paikalla, yhtä aikaisesti. He erosivat vaivihkaa ja hallitusti heti minun ylioppilasjuhlieni jälkeen. Ensi puunattiin talo paraatikuntoon, pestiin mm. perunakellarin ikkunat, kestittiin kymmenittäin vieraita kahden päivän aikana iloisesti hymyillen, ja pari viikkoa sen jälkeen äiti pakkasi Volgswagen Jettan piripintaan ja muutti monen sadan kilometrin päähän. Ratkaisu oli varmasti suorastaan nerokas ja tarpeellinen.

Joskus ihan pienen hetken aikaa kadehdin ihmisiä, jotka ovat, tai joiden vanhemmat ovat stabiileja. Joilla on aina samat sohvatyynyt samassa plyyshisohvassa, samanmerkkinen auto ja jotka leipovat hiekkakakkua ja aina saman makuista unelmatorttua. Minun vanhempani innostuvat aina uusista asioista ja höyrähtelevät hallitsemattoman oloisesti eri suuntiin. Nyt he nahistuvat kuin omenat kumpikin samalla tapaa tahoillaan, ja ovat paljon nuorempia ja eläväisempiä kuin useimmat.

Nyt siskoni oli helpottunut kun äiti ja isä kättelivät toisiaan ystävällisesti ja tunnelma oli rennon leppoisa, ei minkäänlaista vaivautuneisuutta havaittavissa. Myöhemmin tosin selvisi mahdollisesti miksi. Äiti tunnisti isän vasta pitkän ajan päästä, katsottuaan sattumalta hänen käsiään, mutta sai salattua häkellyksensä loistavasti. Kukaan ei huomannut mitään. Siihen asti hän oli ihmetellyt kuka on tuo mies joka tuntee ja muistaa kaikki samat vanhat jutut ja ihmiset kuin hänkin. On myös täysin mahdollista, jopa luultavaa, ettei isäni tuntenut äitiäni.

Nyt olen hitusen entistä motivoituneempi vaihtamaan sähköpostia ja soittelemaan tyttöjen isän kanssa, muulloinkin kuin silloin kun tekisi mieli pöyristyä jostain ja vetää herne tiukasti nenään ihan vain saadakseni väriä elämään.

Tiedättekö muuten millainen on hyvinvarusteltu keittiö? Sellainen, jossa on sopivassa suhteessa pororouhetäytteisiä tuulihattuja sekä karviaishillolla täytettyjä herrasväen pikkuleipiä.

Ajoin eilen takaisin puolen Suomen halki tyttöjeni kanssa. Pysähdyimme neljä tai viisi kertaa. Mm. ostamaan muovipussi oksentamistarkoitusta varten ja pällistelemään Vanhan Vaasan raunioita, koska olen ajanut niiden ohi jo ainakin giljoona kertaa, mutta aina on muka ollut liian kiire. Mihin, kysynpä vain. Nyt kävimme katsomassa nuo rauniot, ja matka jatkui 20 minuutin kuluttua. En tosin ollut päästä pois Vaasan Citymarketista, koska navigaattorini, tietyöt, ja ne ilmeisen muukalaisvihamieliset suomenruotsalaiset eivät olleet yhteistyökykyisiä. Samanaikaisesti kun sukkuloin idyllisessä vaasalaislähiössä joka koostui lähinnä lukemattomista umpikujista, puhelimeen soitti lääkäri, joka halusi kerrata kanssani Kansaneläkelaitoksen erilaisia tukimuotoja ja niiden riippuvuussuhteita toisiinsa. Ja toki samanaikaisesti Diivalla alkoi migreenikohtaus aurojen näkemisen muodossa. “Anteeksi, soitinko huonoon aikaan” , tämä soittaja kysyi, mutta ilmeisesti tuo oli ihan vain sellainen fraasi, joita jotkut osaavat käyttää hienosti.

Nakkasin lopulta puhelimen takapenkille, jossa Kaunomieli kaivoi takataskustaan aina käyttövalmiin sisäisen nelikymppisensä, ja jatkoi puhelun loppuun selkeästi artikuloiden.

Päätin myös hyvin yhtäkkisesti ajaa Ylivieskan kautta, koska se on joidenkin väittämien mukaan lyhyempi reitti, ja koska olen suorastaan huumaantunut mahdollisuudesta toteuttaa impulsiivisia päähänpistoja, mutta kohta, missä päätin sen tehdä, ei välttämättä ollut se lyhyen janan toinen pää, koska päädyin mm. Kannukseen, missä en ollut koskaan ennen käynyt, paitsi junassa.



Tällä välin toisaalla painoni kupeksii ympäriinsä maallisen majani etupihalla kuin muistisairas vanhus, mutustelee kaikenlaista, ja palaa aina samoille jäljilleen. Vaikka en ole jaksanut tai viitsinyt sitä erityisemmin paimentaa, se on kuitenkin pysytellyt sovitusti ulkona, eikä ole tullut raapimaan ulko-ovea päästäkseen takaisin lähtöpisteeseensä peräkammarin lämpöön. Mietin, että kun se seuraavan kerran on rundillaan ajotien kohdalla, haen pumppuhaulikon ja ammun ilmaan pari varoituslaukausta. Jos se vaikka kipittäisi pakoon edes koivukujan päähän.