sunnuntai 31. tammikuuta 2016

We're coming out of the kitchen.

Teen työssäni jonkin verran kääntämistä. Käännähtelen suomen ja englannin välillä riittävällä tasolla, en virheettömästi enkä laaja-alaisesti, mutta ymmärrettävästi. Erityisosaamistani on kuitenkin insinööri-maailma-insinööri -tulkkaus. Kun sanon insinööri, tarkoitan henkilöä, jonka ymmärrys koostuu nollista ja ykkösistä, jolle maailma on loputonta, jännittävää binäärikoodia. Joka ongelman nähdessään haluaa tarjota siihen ratkaisun, joka haluaa tietää varmasti oikean tavan toimia joka tilanteessa, miten hämäriä tai absurdeja ne olisivatkaan. Joka päättää arvostaako asiaa tai ilmiötä, kunhan on ensin selvittänyt, kuka on meriittiensä mukaan sen asian/alan/ilmiön kiistaton asiantuntija, ja mitä mieltä hän siitä on. Että ihan fiilispohjalta ei ole tapana mennä.

Vastaavasti minun maailmani ja ajatukseni koostuvat väreistä ja abstrakteista muodoista, kolmi- ja useampiulotteisista, ja se muuttuu koko ajan katselukulmaa ja tunnetilaa vaihdellessa.

Kun insinööriä vahingossa sanoo insinööriksi (tai hän luulee, että sanon häntä insinööriksi), hän sanoo, ei, en minä ole insinööri. Minä olen Diplomi-insinööri.

Näissä maisemissa liikkuessani sain sähköpostiini kysymyksen: "Mikä on perhe?" Riittävän selkeän vastauksen muodostaakseni menin ensi töikseni Wikipediaan. Kuvat 50-luvun amerikkalaisperheestä ja 1900-luvun saamelaisperheestä eivät vaikuttaneet riittävän käyttökelpoisilta tilanteeseen, joka oli hyvin käytännönläheinen. Muotoilin vastauksen: Henkilö A, hänen puolisonsa B (tai sellaisesti johdonmukaisesti pyrkivä henkilö), ja näiden lapset. Toivon, että kysyjä ymmärtää, ettei lasten tarvitse olla kummankin yhteisiä.

Wikipediassa sanottiin mm. näin: Esimerkiksi perheen psykoterapeuttisessa hoidossa (perheterapiassa) perheen määrittely liittyy läheisesti siihen, keitä ovat ne perheenä elävät henkilöt, joita yhdistää samasta ongelmasta puhuminen.

Lapsuudenystäväni, jonka kanssa olen ajoittain jakanut elämääni melko tiiviisti, sivuaa tämän määritelmän mukaan perhettä, vaikka emme käykään yhdessä terapiassa. Hän oli luonani viikonlopun.

Oli muuten pitkä ja perusteellinen viikonloppu.

Tapasimme, ja menimme heti syömään tulista meksikolaista. Puhuimme yhtäaikaisesti ja kovaan ääneen, kilistelimme olutpullojamme nauroimme. Hän sanoi "Minä päätin tänään, että sinä olet minun ystäväni." Näytin varmaan vähän hölmistyneeltä. Hän täydensi: "Siis että me ollaan VAIN ystäviä." Minä vähän ihmettelin, kysyin, että ai niinkö, nyt kolmenkymmenenyhden vuoden jälkeen sitten ajattelit, että me olemme ihan ystäviä, mutta VAIN ystäviä? Erotuksena mille? Vastaus tähän oli "vertaistuelle".

Ystävät ovat kuitenkin parasta vertaistukea. Kaikkihan me kärsimme elämästä. Me molemmat kärsimme aikasyndroomasta.

Emme laittaneet ruokaa kertaakaan. Keitimme kyllä monta pannullista kahvia, jallulla ja ilman, tuhosimme pullon punaviiniä ja puoli pakettia jäätelöä, pussillisen croissantteja. Kumpikin meistä on yli kymmenen vuotta vastannut päämatruusina lapsiperheen ruokahuollosta, joten hetkellinen vapautus ruuanlaitosta on oikein piristävää. Minä en edes teeskennellyt olevani hyvä emäntä.

Kipitimme kivoista paikoista toisiin. Ihastelimme sistuksia, ihmisten vaatteita, jotka näyttivät vanhoista verhoista tehdyiltä, trendikästä pukeutumista pieksuihin (kotimaiset, ehkä jopa paikalliset, säänmukaiset kengät). Kuuntelimme örinäheviä ja huonosti laulettua karaokea.

Nyt minulla on kankut kipeät, ja jostain syystä myös olkapäät, en meinannut kauppakassia pystyä kantamaan. Puolen litran bitter-tuoppi onnistui kyllä ihan vasta. Oikea ranne ei myöskään kestä pientäkään painoa.

Saattelin äsken ystäväni junalle, tulin kotiin, nukahdin heti tunniksi, ehkä pariksi, ja kävin sitten hakemassa jääkaappin säällistä täytettä ennen kuin tyttäret palaisivat.

Unohdin ostaa omenoita.

Olen edistynyt. Osaan nukkua päiväunet. Myöhästyä. Olla väsynyt ja pottuuntunut maantantaisin, koska on maanantai. Ennen en osannut.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Jokapäiväinen leipämme.

En onnistunut makaroonilaatikossani niin hyvin kuin olisin toivonut. Harjoituksen puutetta. Ehkä myös tumma makarooni ei tee tuosta kangastuksenomaisesti edessäni keikistelevästä ja aina tavoittamattomiin karkaavasta herkusta ihan niin syntistä ja turhanpäiväistä kuin höttöinen vaalea.

Korvaushoitona söin ylijäämäaurajuustot ylijäämäjoulupipareiden kera iltapalaksi.

Havahduin huomaamaan, että syön nykyään paljon enemmän vehnää kuin aiemmin. Leipää. Entisessä kodissa syödessäni välttelin leipää paljon tehokkaammin. Tämä nykyinen elintapa jotenkin on tuonut leivänsyönnin takaisin repsahdusteni repertuaariin.

Se selittää monta asiaa. Asioiden tiedostaminen ja myöntäminen on ensimmäinen askel parannukseen. Luulisin. Minulla toimii myös se, että sanon ne ääneen, jotta minua nolottaisi sanojeni syöminen. Se nolottaa enemmän, kuin itselle hiljaisesti tehtyjen lupausten rikkominen.

Eilen sanoin ääneen, että syy, miksen syö aamuisin aamupalaa on laiskuuteni. Olen pitkään ajatellut, että syy on konkreettisehko ajan puute, tai se, että jaksamiseni olisi jotenkin äärirajoille pingottunut allergisten lasten ruokahuollon ynnä muun elämän logistiikan kanssa. Että teen itseni suhteen vain välttämättömimmät asiat, koska olisi aivan liikaa vaatia muuta, ja se on ainoa selviytymiskeinon. Ehkä niin olikin, koska kovin paljon enempää en olisi jaksanut, mutta ilmeisesti olen kuitenkin selvinnyt. Tai selviämässä.

Nyt tuo syy ei kuitenkaan ole enää validi, ainakaan aamupalani suhteen. Olen ehkä ihan muutaman vuoden jäljessä tämän havaintoni kanssa. Siinä samalla, kun istun aamuisin kaikessa rauhassa 40 minuuttia ja juon kaksi isoa kuppia erinomaista, pressopannulla keitettyä kahvia runsaalla rasvattomalla maidolla, voin ihan hyvin myös syödä jotain, eikös? Vaikka sen valmistaminen, esilleasettelu ja valintaprosessi kestäisikin jopa minuutteja. Ei ole ihan liikaa vaadittu.

Olen siis jo toista viikkoa syönyt aamuisin JOTAIN. Yleensä kyllä muistanut asian vasta kahvin jälkeen, kengät jalassa, rappukäytävässä, joskus vasta töissä. Kuten muffinssin, paahtoleivän, kolme siivua kinkkua, mariannekarkkeja, maapähkinävoita, täytekakkua. Tästä on seurannut tuo havainto siitä, että syön liikaa leipää, joten minun täytynee ohjeistaa itseni tarkemmin: Syön aamuisin JOTAIN, mikä tekee minulle HYVÄN OLON. Sillä lailla vähän pitkäkestoisemmin kuin mariannekarkit.

En ihan vielä lupaa syödä kaurapuuroa. Se ei mene sen kahvinjuontirutiinin kanssa ihan kamalan hyvin yksiin. Pitää miettiä. Kehittää tähän joku prosessi.

Tänään oli opintojeni viimeinen päivä. Olin oikein perusteellisen varustautumaton. Muilla oli powerpoint-esityksiä, tukisanaliuskoja ja jopa ihan harjoitellun makua hommassa (osalla jopa hitusen normikamppeita asiallisempaa jakkua niskassa), kun esittelivät projektitöistään tiivistelmiä ja yhteenvetoja. Minä periaatteessa olin ollut tietoinen, että minunkin kuuluisi näin tekemän, mutta jotenkin olin sujuvasti skipannut kaiken aiheeseen liittyvän suorittamisen. Olen vain nautiskellut koko koulutuksesta kuin se olisi box of chocolates, tajuamatta että tämänhän pitäisi olla työlästä ja hankalaa, ja velvoittavaa ja suoritus. Tästä seurauksena ei ole tullut mieleenikään tehdä mitään työlästä ja hankalaa asian suhteen oikeasti.

Tai no palautin minä kaikki tehtävät, osan jopa ajallaan. Mutta se on vain siksi, kun olen niin tunnollinen, mikä ei ole ollenkaan muodikas ominaisuus.

Kuulin tänään, että tunnolliset nuoret naiset ovat työnantajille riski. Heillä on niin paljon työpahoinvointia ja työuupumusta.

Ainakaan en enää ole nuori. Siinäpä hyvä lisä ansioluettelooni!

Tässä vaiheessa, ensimmäisten oppilastoverieni esitysten aikana sairastin influenssan. Aivastelin puoli minuuttia, minulle tuli nuha joka tukki nenäni täysin ainakin 25 minuutiksi (mitä en ole kokenut vuosikausiin, paitsi heinänuhassa viime kesänä yhtenä päivänä). Tunsin pari vilunvärettä ja pienen kuumotuksen. Sitten hain kupin sameaa kahvia (siinä maailmankolkassa kahvi maistuu aina pölyisen samealta, olen testannut useassa eri residenssissä), ihan sokeripalalla, ja näin lääkittynä toivuin, mutta olen vieläkin kyllä vähän voipunut. Väsyttää niin olkapäistä asti etten meinaa jaksaa käsiäni nostella.

Sitten terästäydyin omaan suoritukseeni. Yritin vaivihkaa kaivella laukkuani - löytäisinkö kynän ja paperia. Löysin kynän, ja melko tiivistekstisen opiskelijamessulehden, jossa ei ollut yhtään niin valkovoittoista sivua, että minun olisi kannattanut repiä siitä itselleni muistilappua. Pummasin vieruskaverilta yhden post-it -lapun, johon raapustin asiat, joita en halua unohtaa.

En katsonut kelloa, mutta saatoin puhua tuplasti minulle varatun ajan, kun yllättäen olikin niin paljon asiaa. Oli minulla ihan muuhun tarkoitukseen oleva aihetta sivuava powerpoint, josta vilautin paria sivua, ja toivoin, että vaikuttaisin paljon professionaalimmalta kuin tunsin olevani. Olin oikeasti tyytyväinen siihen, mitä olin sisäistänyt, etenkin kun muutamat asiat kristalloituivat mieleeni siinä ihan paikan päällä. Samaan aikaan tunsin jonkinasteista esiintymiskammoa, joka aina välillä tulee yllättäen, mutta annoin sen vain olla.

Esityksen päätteeksi entinen työkaverini vuosien takaa sanoi minua asiantuntijaksi. Se tuntui kummallisen mukavalta. Jonkin ajan kuluttua aloin tosin miettiä, yrittääkö hän ehkä lähitulevaisuudessa myydä minulle jotain.

Sen jälkeen ajoin järvigrillille, joka on kummasti kummitellut ajatuksissani viime viikosta lähtien, söin juustoporilaisen, nuolin sormeni ja menin töihin. Tein vielä paljon turhanpäiväisiä ja joitakin todella tärkeitä työtehtäviä.

maanantai 25. tammikuuta 2016

I haven't got the will to try and fight.

Joskus sitä vaan on pakko saada. Kun sitä saa jatkuvasti, silloin tällöin, melko säännöllisesti, ihan jopa pari kertaa viikossa, niin siihen tottakai kyllästyy eikä oikein osaa arvostaa. Sitten kun olosuhteet muuttuvat, eikä se enää ole mitenkään kiveen hakattua että sitä olisi aina tarjolla, voi mennä hetkikin, ettei koko asiaa muista, mutta kyllä se ennen pitkää muistuu taas vääjämättä mieleen.

Tulee uniin kummittelemaan. Tekee levottoman olon.

Sitä ajattelee ensin pitkään, että kyllähän sitä ilmankin pärjää. Katotaan nyt, ei se ole maailman tärkein asia. Ja vaikka jos joskus on jossain reissussa tai muuten poissa kotoa, ja sitä on tarjolla, niin voihan sitä sitten nautiskella ihan satunnaisesti. Jos sattuu sopivasti tarjolle.

Mutta kyllä se himo ennen pitkää kasvaa aivan liian suureksi, eikä enää voi pidätellä itseään, ja siitä voi tosiaan tulla hetkellisesti maailman tärkein asia.

Minulle kävi juurikin noin. Koko päivän töissä mietin, että heti, kunhan täältä pääsen, korjaan puutteen välittömästi. En kursaile, enkä keksi mitään tekosyitä vaan menen suoraan asiaan. Mikään muu ei nyt kelpaa.

Ja niinhän minä sitten tein. Kurvasin pihaan tankkaamatta autoa, vaikka valo alkoi jo vilkkua. En laittanut johtoa paikoilleen. Suorastaan juoksin portaat ylös. Potkin nilkkurit jalastani niin, että ottivat pompun seinästä. Riivin työvaatteet päältäni malttamattomana. Pujottauduin kukikkaaseen esiliinaani. Vatkasin munat huolellisesti ja sekoittelin sekaan rasvattoman maidon. Keittelin makaroonit hellästi, paistoin sipulit ja jauhelihat. Ripottelin päälle vielä aurajuustoa, ja lykkäsin uuniin muhimaan kauan himoitsemani perinteisen makaroonilaatikon.

Nyt jännään, miten se onnistuu.

Sitä ei nimittäin syö tässä taloudessa muut kuin minä, enkä yleensä tee oikeaa ruokaa erikseen pelkästään itselleni. Tuollainen ruoka, johon sekoitetaan mukaan sekä muna että maito ei vaan rimmaa mitenkään meidän neitien ruokavaliorajoituksiin.

Melkoisen kateellisena olen lounastunnilla katsellut muiden eväitä.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Yöllä linja-autossa.

Väsymys yllätti minut taas. Nyt se saa minut jo ärtyneeksi. Vastahan minä olin väsynyt, ja silloin se tuntui ihan loogiselta asialta ja lopputulemalta. Mutta että taas.Väsyneenä kaikki on vaikeaa, eikä mihinkään haluaisi tarttua. Ei edes välttämättömiin asioihin.

Muistan tämän tunteen niin hyvin niiltä ajoilta, kun tytöt olivat pienempiä. Nyt minua melkein ihmetyttää, miten elämäni muka olisi yhtä väsymystä aiheuttavaa kuin silloin.

Torstaina nautin työperäisen yliannoksen ihmisiä ja tilanteita. Siinä ei ollut mitään yllättävää, ja selvisin ihan hyvin, kun vertaa aiempiin vastaaviin tilanteisiin. Tuttua hommaa. Sen jälkeen tietysti väsytti. Olen ylipäänsä väsynyt tilanteisiin ja raameihin joissa en ole ihan kokonaan oma itseni.

Illalla istuin kotona, sain takaumia ja kiroilin kuin Touretten syndroomassa aina kun muistin jotain tyhmää. Kun olen väsynyt, muistan paljon tyhmiä asioita, vaikka niitä ei ole olemassa sen enempää kuin silloinkaan, kun en ole väsynyt.

Perjantaina kävin taas fysioterapiassa, ja olkavarsistani löytyi ilmeisesti jonkin aiemman kidutuksen jäljiltä kireät kuristusrenkaat, joita fysioterapeutti yritti kaikin voimin löystyttää. Otti seinästä tukea saadakseen sormensa tungetuksi paremmin renkaiden ja olkaluitteni väliin. Saatan olla masokisti, tuo nimittäin tuntui kovin mukavalta.

Pääni ei edelleenkään irronnut jengoiltaan, mutta yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää.

Tulin kotiin, olin vähän lisää väsynyt. Kaunomieli ruokki minut. Sitten, väsymyksestäni huolimatta menin olemaan väsynyt vähän paremmassa seurassa. Miesraatini vakiojäsen oli lähikuppilassani, joimme pari hyvinansaittua viikonlopunaloitusjuomaa ja tasasimme kuulumiset. Minulle ei kuulunut paljoa mitään uutta. En enää edes muista mitä hänelle. Varmaan samaa kuin ennenkin. Talvi on kovin tapahtumarikkaudetonta aikaa.

Nukuin kunnes en enää jaksanut nukkua. Sitten olin hetken pirteämpi. Ainakin luulin niin. Tyhjensin ja täytin tiskikoneen, mikä oli enemmän, kuin aiempina päivinä jaksoin.

Diiva lähti hautajaisiin laulamaan, ja minä lähdin Kaunomielen kanssa kiertämään kylpylännäköisen ostoskeskuksen melkein kaikki vaatetusliikkeet. Olin reipas, ja ostin vain sukkahousuja, sellaisia juhlavia, n. kolmen vuoden tarpeiksi. Olivat -70%.

Monista muista päätöksistäni ja periaatteistani olenkin jo vähän lipsunut väsymystä syytellen, mutta turhia vaatteita en sentään ostanut. Olen oikeasti vähän petrannut tässä lajissa.

Sitten olin taas väsynyt.

Kotona olin kömpelö, törmäilin asioihin joita en ollut jaksanut laittaa pois tieltä. Vessan lavuaari ei vetänyt, ja opetusluontoisesti irrotin hajulukon, puhdistin sen, ja asensin takaisin, tiivisteineen. Diiva seurasi vierestä tarkkaavaisesti. Sitten testasin lavuaarin vetävyyttä. Se vuoti kuin seula. Ei hajulukon kohdalta, vaan ylempää. En tiedä mitä tapahtui, missä vaiheessa ja miksi.

Pitää soittaa Kaappimiehelle. Huomenna. Tänään en jaksa. On ihan ok soittaa hänelle asioissa, jotka osaisin itsekin tehdä, mutta hän tekee mielellään, tai asioissa, joissa pitää ymmärtää tietokoneita tai sähkölaitteita. Mutta tuota en osaa ilmeisesti korjata itse, ja ärsyttää olla näin avuton.

Nyt menen hoitamaan väsymystäni olemalla oma itseni seurassa, jonka olen itse valinnut. Saattaa mennä myöhään. Huomenna olen varmasti jälleen hyvin väsynyt, mutta ehkä eri tavalla kuin tänään.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Liikaa talvea.

Heräsin. Muistin aamupalan. Otin auton pois roikasta. Laitoin auton roikkaan. Puhuin puolitoista tuntia putkeen. Olin sihteerinä kokouksessa. Roudasin. Järjestin. Tarkistin. Kommentoin. Tiedotin. Muisti sanoa ohimennen. Vastasin. Sovin. Päivitin. Otin auton roikasta. Kävin katsomassa paikan päällä. Muistin ostaa omenoita. Laitoin auton roikkaan.

Tulin kotiin ja söin Lidlin lihapiirakan, sellaisen ison. Tuli huono olo. Selvitin vielä pari asiaa. Huomenna on tiukka päivä. Hoksasin vaihtaa lämpimät verkkarit ja paksun villapaidan ja villasukat. Paleli vieläkin. Kyykähdin sänkyyn, peiton alle. Olin yhtäkkiä uupunut. Onkohan tämä se kuuluisa työuupumus? Muistelin Pariisia, miten yhtenä päivänä siellä paleli ja oli kosteaa ja makasin hotellihuoneessa peiton alla ja luin kirjaa. Olin niin uupunut, etten jaksanut kävellä enää yhtään, ja paleli, koko ajan, sisälläkin. Tuntui, että hengitys huurustui huoneessa.

Yritin naksauttaa selkäni fasettilukon. Se ei vielä auennut. Vääntelehdin selälläni kömpelösti räsymaton päällä liian isossa ja paksussa poolokaulusvillapaidassa sukkaan kiedottu tennispallopari selkärankani alla. Ei siitä mitään tullut. Ei naksaahdusta. Ei huvita olla ihminen. Saako olla jotain muuta?

Lupasin kyllä laittaa ruokaa, kunhan Diiva tulee kotiin myöhemmin. Kaikkea sitä menee lupaamaan. Roskis haisee.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Scent of a woman.

Saatoin eilen olla tahallisen yksisilmäinen ja stereotypiasilmiklasein varustettu, kun sanoin miehistä minkä sanoin. Oikeastihan siihen sakkiin mahtuu yhtä monimutkallisia putkiaivoja kuin naistenkin sakkiin, pettäjiä, haihattelijoita ja hyvän päälle ymmärtämättömiä moukkia on siellä täällä tasaisesti. Oli vain eilen sellainen heikko hetki, juuri noiden KAHDEN lauseen äärellä. Olinpas minä matematiikaton eilen.

Istuin tänään kahvihuoneessa ja söin rahkaa. Oikeastaan rahkajugurttia, joka oli vielä kaiken lisäksi maustettu mustaherukoilla. Kaikki se kirpeys ja happamuus oli minulle melkein liikaa, mutta siedin sen kunnialla, koska yritän elää kunnollista elämää. Kunnolliseen elämään kuuluu myös se, että syön aamuisin jotain. En välttämättä aamupalaa, mutta kunhan nyt vain jotain. Lupasin Diivalle yrittää, vaikken usko sillä olevan suurta merkitystä mihinkään. Kahtena aamuna olen asian ensin unohdettuani klompsinut eteisestä takaisin keittiöön ulkovaatteissani, ja syönyt jotain. Tänä aamuna paahdoin yhden pienen viipaleen leipää, ja laitoin siihen päälle voita. Se oli niin hyvää, että mietin, miksen söisi aamuisin puolta paketillista paahtoleipää ja voita, ja tuntisi itseäni moninkerroin nykyistä paremmaksi ihmiseksi.

Mutta asiaan. Istuin tänään kahviossa. Seurassani oli asiallisesti käyttäytyvä nainen, jolla on kissa ja hyvin säännölliset elämäntavat. Viereemme istahti mies. Nainen huokasi tuolillaan kiemurrellen "oi mikä ihana herkkupala siihen tulla tupsahtikaan". Minä ihastelin yhtälaisesti "siis aivan vastustamaton". Takaa lähestyvä kolmas nainen kumartui miehen puoleen ja nuuhkaisi "voi miten viekoitteleva tuoksu täältä tuleekaan". Miehellä oli puolikkaan jalkapallon kokoinen täytetty lihapiirakka tai muu vastaava tuote, jonka pystyi hajusta tunnistamaan yhden maineikkaimman paikallisen grillin tuotokseksi.

Pöydässä istuvat muut miehet paheksuivat tapaa, jolla esineellistimme työtoveriamme. Että ollapa roolit nyt toisin päin. Hampurilaista syövä mies ei näyttänyt pahastuneelta. Minuakaan ei juuri muu maailman meno kiinnostaisi, jos minulla olisi Järvigrillin pekonitasku työstettävänäni.

Tänään en ole kokannut. Jääkaapissa löytyy ihan mukavasti kaikenlaista, mitä voi lämmittää. Kypsennettyjä bataattisiivuja, tomaattista punaviinikastiketta jossa on ronskeja sipulinpalasia ja jauhelihaa.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Jo huonon pukeutumisenkin tähden.

Nyt kun en enää pidättele tunteitani maanantaipäiviä kohtaan, maljani on ylitsevuotavainen. Maanantait ovat vitsaus, joka on vain kärsittävä. En ole koskaan ennen kokenut tämänvertaista inhohimoa mitään aiempaa viikonpäivää kohtaan.

Hain toista kuppia synkeänmustaa kahvia työpaikan automaatista kun kuulin sivukorvalla miesten keskustelua kahvihuoneesta. Siellä oli paikalla pelkkiä miehiä, ei yhtään naista määräämässä keskustelun tahtia. Saivat puhua ihan omia juttujaan kerrankin. Mietin hetken, miksi se on niin harvinaista. Vaikka meillä on paljon miehiä, ei heti mieleeni tullut yhtään aiempaa kertaa, kun kahvihuoneessa olisi ollut vain miehiä paikalla. Sitten huomasin, että se mahtoi johtua siitä, että minä olen itse nainen, ja näin ollen pilaan seoksen homogeenisuuden läsnäolollani.

Nyt en siis ollut läsnä, vaan häälyin jossain kuuloalueen laitamilla. Korviini luikerteli yksi lause ylitse muiden "kyllä se on pojat naisten kanssa sama homma kuin tiskikoneidenkin. Niin kauan kun toimii, ei kannata alkaa vaihtamaan."

Otin kahvini ja poistuin. Tuo lause kuulostaa tylyltä, siinähän naisen korvin kuultuna rinnastetaan nainen kodinkoneeseen. Koska kuitenkin pidän miehistä, ja heidän tavastaan ajatella suoraviivaisesti (kirjoitin ensin yksinkertaisesti, mutta sensuroin itseni), olen taivuteltavissa tulkitsemaan asian toisinkin. Mieshän tuossa nimenomaan sanoo, että vaikka nainen ja tiskikone ovat kaksi täysin eri asiaa universumin vastakkaisilta laidoilta, joiden keskenään rinnastamisella olisi jopa hitusen huumoriarvoa, molempiin pätee ypiyllättäen sama sääntö. Että ihan turhista ei reklamoida, niinkuin siitä, että on vähän vanhaa mallia. Kunhan ylipäänsä homma jotensakin toimii, sopimusta ei sanota irti. Ja aina yritetään ensin itse korjata, vaikka jeesusteipillä, ennenkuin tilataan joku ammattimies apuun.

Kuinka moni nainen voi käsi sydämellä antaa yhtä yksioikoisen vakuutuksen parisuhdetahdonlujuudestaan? Ihan lähtien siitä, että odottaa mieheltä sitä yhtä ja tiettyä, suhteen alussa määriteltyä parisuhdesuoriutumista. Eikä muuta kriteerejä heti takuuajan umpeuduttua. Että joo, ostin kyllä tiskikoneen, mutta kun nykyään haluaisinkin mieluummin käyttää tätä mehulinkona, ja eihän tää linkoa siis ollenkaan, hei haloo, maistuu ihan tiskivedeltä tää litku, niin että saisko rahat takaisin tai uuden laitteen tilalle? Vaikka sellaisen rosteripintaisen, joka sopii paremmin keittiön uusittuun sisustukseen?

Ei sillä, ei minulle tunnu silti kelpaavan kukaan kumminkaan. En nyt jaksa kamalasti huolestua siitä. Teen niin ehkä myöhemmin. Kunhan olen saanut riittävästi talviunta.





sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Nothing to see here.

Lauantaina olin touhukas. Näin yöllä painajaista, joissa odotimme peloissamme joukolla kammottavan vampyyrin tai muun mystisen pahan ilmentymän saapumista paikalle. Aloin jo kyllästyä odotteluun, joten unennäkijän määräysvaltaa käyttäen muutin unen kulkua niin, että odotuksemme palkittiin, ja saapuva olento olikin tapahtumassamme vieraileva tähtiesiintyjä. Ei muuten ollut kovin pelottava enää sitten.

Heräsin, tein Diivalle letin, raivasin keittiön, asettelin köntän porsaanlihaa uuniin hautumaan, pyykit pyörimään. Keitin punaisia linssejä valmiiksi huomista varten, tein uuniin porsaan kaveriksi vegaanin kaalilaatikon, tummalla soijarouheella siis. Siitä tuli surkean pahaa mielestäni, ja pyöräytin sitten myös pottumuussia, että sain ruokittua meidät siansyöjät, joita tänään oli poikkeuksellisesti kolme. Diiva söi sitä kaalilaatikkoa ihan mielissään. En voinut sallia itseni tarjoavan jälkeläiselleni vain pahaa kaalilaatikkoa puoliseksi, joten sulatin pakastimesta myös tomaatti-sieni-soijarouhe-kidneypapuhärdelliä. Hän ihasteli kastikkeentyyppisen makua kovin, jopa enemmän kuin aiemmalla saman vuosikerran syöntikerralla. Luulen, että Diiva alkaa pikkuhiljaa unohtaa, miltä ei-vegaaniruoka maistuu, ja hänen laatuvaatimuksensa ruualle ovat alentuneet jyrkästi. Se kaalilaatikko oli nimittäin mielestäni kitkerää, vetelää ja surullista. Tehty vielä tummaan riisiin. Diiva vaan ihan tosissaan väittää pitävänsä pelkästä kasvisruuasta enemmän kuin eläinperäisestä.

Ihailen hänen vakaumustaan. Itse olen paljon mukavuudenhaluisempi.

Tein minä pullaakin. Piti oikein testata mikä viime kerralla meni vikaan. Tein kaiken aika lailla samoin, lisäsin siis rasvan sulattamatta ja aikaisemmassa vaiheessa jo kuuman vesi-kauramaitoseoksen sekaan. Maltoin kuitenkin odottaa, että litku oli riittävän haaleaa ennen hiivan lisäämistä, ja nyt taikina nousi valtaisasti. Käytin puolet rahkapiirakan pohjaksi, johon sain ympättyä viimeiset halpiskananmunat ja vanhentuneen rahkapurkin. Joulun tienoilla, kun leivoin maanisesti, ostin yhden jättikennollisen todella halpoja kananmunia. Yleensä ostan luomukananmunia, jos siis syön niitä keitettyinä tai munakkaissa. Maku on niin erilainen. Leipomuksissa sitä ei juuri huomaa.

Kävelin pikku lenkin, hoidin samalla yhden työasian. Saunoin. Join saunakahvit ja söin pullaa. Tunsin orastavaa tyytyväisyyttä elämääni. Luulen, että se tuntui selvemmin, koska en ole pelannut mahjongia kahteen viikkoon.

Nyt sunnuntaina olen laittanut lisää ruokaa, jonka jälkeen päädyin väistämättä työstämään yhtä kirjoitusprojektiani. Juuri näin tässä piti käydäkin. En käynyt ulkona edes pienenpienellä lenkillä, koska pakkasta oli -25 eikä minun ollut pakko, mikä oli tavallaan vähän sääli. Alan olla tyrmistynyt elämäni tasalaatuisuudesta. Tai siis tapahtumattomuudesta.

lauantai 16. tammikuuta 2016

There and back again.

Kävin Tampereella. Reissu alkoi jo valmiiksi täyden työpäivän päätteeksi ja oli mitoituksiltaan työntäyteinen ja paluumatkakin alkoi heti töiden jälkeen, mutta oli silti kumman innoissani. Istuin junassa ja sain takaumia ensimmäisistä junareissuistani. En nuorena asunut luontevien junareittien varrella. Tästä syystä olin 19-vuotias ensimmäisellä junamatkallani, joka oli sitten vastaavasti hieman pidempi. Silloin olin innoissani, kun menisin jonnekin missä minua ei tunnettaisi. Voisin leikkiä olevani joku muu ja joku muu voisi luullakin niin.

Olin aiemmin viikolla löytänyt kirjastosta Sue Graftonin dekkarin jota en ollut vielä lukenut. Luin sen melkein kokonaan menomatkalla. Söin Fazerin sea salt and popcorn -suklaata. Kun pääsin Tampereelle, oli jo aika myöhä, mutta koska sain huoneen jossa oli amme, otin tilaisuudesta vaarin. Istuin ammeessa, luin lisää dekkaria, en korkannut minibaarin punkkupulloa koska se ei näyttänyt riittävän hinta-laatusuhteiselta. Kuuntelin, miten kännykkäni whats-up kilahteli turvallisesi muutaman sekunnin välein. Diivalla oli kiivaasti asiaa siskostaan, joka oli Diivan viereisessä huoneessa. En juurikaan osallistunut tähän keskusteluun. Aamulla kysyin tytöiltä onko rauha maassa. Ei kuulemma mitään ongelmaa ollut ollutkaan.

Ihanaa olla näin tarpeellinen.

Paluumatka tuntui pitkältä. Junassa oli tilaa nostaa jalat viereiselle penkille. Minulla oli villasukat mukana tätä tarkoitusta varten, ja paketti suklaakeksejä. Olen muutaman kuukauden aikana saanut kolmet uudet, hyvinistuvat villasukat. Kahdet harmaat ja yhdet valko-punaraidalliset.

Junassa samassa vaunussa oli nuori kolmihenkinen perhe. Poika oli ehkä kolmen vanha. Hän leikki autoilla, jotka ihan vahingossa aina tipahtivat vaunun lattialle, ja äidin piti ne poimia ylös. Poika katsoi aina välillä minua tuolirivien välistä, ja virnisteli demonisesti juuri ennen kuin seuraava tällainen vahinko sattui. Äiti oli hyvin kärsivällinen ja osallistuva. Hänestä tulisi hyvä urheiluselostaja. Koko vaunu oli ajantasaisesti tietoinen siitä, mitä lastenhoidollisia toimenpiteitä hän teki, mitä voisi tehdä ja miksi, ja mitä tulisi mahdollisesti tapahtumaan. Kuin myös pojan leikkien etenemisestä. Poika mm. rakensi todella pitkän ajoneuvoyhdistelmän, jossa rekassa oli kolme perävaunua, lavetti, ja lavetilla vielä harvesteri.

Kaiken kaikkiaan mukava perhe. Olin kyllä ihan kiitollinen siitä ominaisuudestani, jossa pystyn häivyttämään eri ääniraidat pois aivojeni vastaanottokeskuksesta.

Nyt olen hieman väsynyt. Junaeväistäni huolimatta painoni on hieman laseentunut jouluähkystään. Ruotoni kaipaa liikuntaa, muutakin kuin sellaista, jossa tasapainottelen liukkailla metsäpoluilla kiireestä kantapäähän asti topattuna erilaisilla pakkasta ja äkillisiä iskuja eristävillä täyteaineilla. Mutta tarvitsen minä ilmaa ja valoakin.

tiistai 12. tammikuuta 2016

And the living is easy.

Puurran talvea eteenpäin. Jos en nimenomaan pyrkisi nyt siihen, että on tylsää, ja vähän hankalaa, tämä alkaisi juurikin näillä metreillä hieman tympiä.

Sen sijaan jaksan edelleenkin kiltisti suostutella auton lämmitysjohtoa liian pieneen pistorasiaan ja siitä pois neljästi päivässä. Kiinnitän etulasiin avaruusfoliokuoren, jotta sitä ei tarvitsisi niin paljoa skrabata. Aina en kyllä viitsi tehdä sitä, sillä sää on ollut kirkas, kuulas, ja se lumi, jota on satanut on ollut venäläisen oopperan talvipalatsikohtauksen rekvisiittalunta. Kevyttä, kuivaa, suurikiteistä, ja kun se leijailee hitaasti, kuuluu pieniä hopeisia kilahduksia jostain kaukaa.

Löysin hätäponnarin sijaan napakan hiusnipistimen, jolla saan tehtyä itselleni hienon 90-luvulla muotiin ponnahtaneen kietaisunutturan, jossa päälaelleni kaartuu veitikkamainen tupsu hiusten latvoja. Se ei mahdu pipon alle kovin hyvin, mutta järkytyksekseni en oikeastaan edes välitä asiasta.

Yritän tehdä asiat hötkyilemättä. Alan ihan oikeasti, vuosien harjoittelun jälkeen päästä sellaiseen vegemeditatiiviseen tilaan, jossa hötkyilemättömyys tuntuu hetkittäin ihan normaalilta tavalta toimia. Laitan auton lämmitykseen samantien, enkä ajattele, että käyn myöhemmin laittamassa, kunhan ensin hötkyilen muuta. Kävelen portaita yksi kerrallaan ajattelematta, että olisinpa jo perillä.

Silti, kun olen kotona, löydän asunnostani paljon selviä jälkiä hötkyilyistäni. Puolikkaan lautasellisen murentunutta juustokakkumaista kuppikakun pohjaa, joka jäi syömättä (pitkä tarina), ja siis myös notkumaan olohuoneen ikkunalaudalle vuorokaudeksi. Tee- ja kahvikuppeja, joka puolella. Pussukoita, joissa on tyhjiä puhtaita eväsrasioita. Olen nakannut ne käsistäni sinne tänne töistä tullessani, ja siihen ne ovat jääneet, koska olen hötkyillyt syömään/vessaan/laittamaan ruokaa/nettiin/vaihtamaan villasukat/tekemään mitä tahansa muuta kuin laittamaan asiat paikoilleen siinä järjestyksessä, kun en enää niitä akuutisti tarvitse.

Minulla on makuuhuoneessani kolme koneellista puhdasta pyykkiä, yksi vielä pyykinpesutelineessä, jonka päällä on myös kevyesti lennähtänyt kylpypyyhe, ja kirjeystäväni herra Zalandon minulle lähettämä pikkupaketti, jonka sisukset ovat myllättyinä sänkyni päällä.

Jos en hötkyilisi, viikkaisin ne siististi yksi kerrallaan takaisin pikkupussukkoihinsa odottamaan palautusta siinä järjestyksessä kun sovitankin ne, ja ihmettelen, kuka ja missä mielentilassa on ne mennyt tilaamaan. Minulle käy joskus noin.

Sen sijaan, että olisin tarttunut mihinkään noista epäkohdista tai alkanut raivaamaan olohuoneen tv:nsyöjäkasvin tiputtamia lehtiä roskiin keitin kupin laimeaa murukahvia ja istahdin tähän.

Ikkunasta vetää.

Kävin fysioterapiassa. Hekotimme toistemme jutuille. Minulla on kainaloissani järjettömän kipeitä kuumia pisteitä. Pääni ei lähde irti jengoistaan kovin helposti, vaikka terapeutti yritti pitkään.

Koska asuintalooni tullaan tekemään remonttia, minulla ei yli puoleen vuoteen tule olemaan käytössäni parkkipaikkaa, joka sijaitsisi lähellä ulko-ovea. Se tulee tekemään autoilusta astetta vähemmän houkuttelevaa. Olen suunnitellut, että ainakin hyvän sään ajaksi laitan auton seisontavakuutukseen ja kokeilen autotonta elämää ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Kukahan kantaa kotiin omin jaloin kaikki ne omenat, jotka Diiva syö? Niitä on paljon.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Don't you forget about me.

Tavoitteellisen tylsä viikonloppu lipui ohitseni ylväästi. Perjantaina tosin olin siellä pubissa. Ja vähän muuallakin. Lauantaina leivoin huonoa pullaa. Kuuntelin tyttölauman kikatusta ja pulinaa, jota kuulin lisää myös sunnuntaiaamuna. Jopa huono pulla kelpasi, mistä tunsin tyytyväisyyttä.

Sunnuntaina harkitsin ensin, etten tekisi mitään, mutta sitten tein oikein mukavan kävelylenkin ja lämmitin todella hyvän lautasellisen jauhelihakeittoa. Katsoin elokuvan, jossa Frendien Rachel vähintäänkin näyttelee vakavasti otettavaa näyttelijää. En nyt oikein luota arvostelukykyyni tällä hetkellä niin paljoa, että osaisin sanoa, näytteleekö hän tuossa hyvin vai huonosti.

Elokuvassa ei tapahtunut paljoa mitään, mikä oli erinomaisen vivahteikas ja sointuva valinta viikonloppuuni. Sen loppuhuipennuksessa Rachel (en muista, minkä niminen hän oli tässä elokuvassa, Jennifer Aniston siis) päättää nostaa auton istuimensa istuvaan asentoon taakse kallistetun sijaan. Elokuvan nimi on Cake, jos jotakuta kiinnostaa.

Mietin maanaintaitapäiviäni. Ja etukäteen tätä maanantaita. Sitä, miten minua alkaa aina erityisesti maanantaisin töissä väsyttää todella paljon. Tai ehkä tympiä tai ahdistaa. Luulen, että se johtuu iästä, ja siitä, että alan käyttäytyä enemmän normaalin ihmisen kuin yliviritetyn vieterilelun tavoin. Jotta tilanne ei olisi niin paha, olin reipas ja pilkoin valmiiksi sipulia porkkanaa, jotta saisin laitettua ruuan kotona nopeammin. Suunnittelin oikein, mitä ruokaa tekisin. Vähän eri asia kuin raivonälkäisenä pyöräyttää rulettia vittumaisuuden tetrisellämme. Olinpas nokkela.

Juuri näin tylsää elämäni siis on ollut. Kerrankin kun yritän jotain onnistun kertaheittämällä. Vastapainoksi unohdin tehdä kaksi juttua, jotka olisivat kyllä olleet ihan tarpeellisia tehdä. Ne liittyvät muihin ihmisiin, ja siksi ovat vähän vaikeampia kuin porkkanoiden pilkkominen. Unohdin myös katsoa VoF:n, mikä ei ollut helppoa tai vaikeaa.

En ole pelannut mitään mahjongin tai pasianssintyyppistä. Tarot-korttejakaan en ole pyöritellyt, koska ne ovat olleet kovin hiljaisia. Korttieni kuvitus on hyvin perinteinen, renesanssiajan italialaistyyppinen. Niissä elämä ja kuolema, kurjuus ja hyvinvointi, uskonto ja taivaankappaleet seikkailevat suurieleisesti. En usko, että mikään niissä kuvatuista kohtauksista olisi riittävän väritön tuomaan julki niitä sävyjä, joita elämäni kuvastimessa näinä päivinä kajastelee. Jos jakaisin itselleni pöydän, se olisi yksi risukasa täynnä miekkoja ja sauvoja.

Mietin lisää tapoja tehdä elämästäni entistä tasaisempaa. Laitoin sievät nappikorvakorut roikkuvien MM-tähtien sijaan ja kietaisin hiukset reippaalle ja käytännölliselle poninhännälle. Voisin kasvattaa etuhiuksetkin pois. Tällaisia mietin, mutta sitten näin tänään puolikkaan jakson Vuosia nuoremmaksi -ohjelmasta. Rajansa kaikella, luulisin.

Kaappimiehellä on surua. Katsoimme yhdessä kaksi viimeistä Downton Abbeyn jaksoa. Minä siis uusintana. Hän ei katso niitä yksin, koska minun kanssani ne ovat paljon sisältörikkaampia.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Matkalla Alabamaan.

Yritän suhtautua maailmaan myötäkarvaan. En tappele vastaan, ainakaan liikaa, vaan menen sen ehdoilla. Nyt kun on talvi, kylmää, pimeää, on siis mainio aika viettää talvihorrosta. Tai ainakin jonkinlaista horrosmaista, työssäkäyvää rutiinielämää.

Sellaista, jossa teen kattilallisen jauhelihakeittoa ja syön sitä joka aterialla niin kauan että se loppuu. Sellaista, jossa leivon pullaa kerran viikossa. Tai ylipäätään leivon. Sellaista, jossa en hanki mitään uutta, vaan käytän samoja vaatteita excelini loppuun asti. Kotona jopa niitä tylsiä vaatteita. Sellaista elämää, jossa kävelen kirjastoon ja takaisin ja lainaan neljä kirjaa vaikka en jaksaisi lukeakaan niitä. Sellaista, missä en erityisesti etsi mitään vaihtelua tai jännitystä tai huvitusta.

Tai ehkä luenkin. Ainakin, jos olen tuntitolkulla junassa, jossa voi kuvitella olevansa matkalla johonkin jännittävään ja eksoottiseen maailmaan. Minä menen Tampereelle ja tulen kiireenvilkkaa takaisin.

Kevääseen mennessä olisin kasvattanut värjäämättömiä hiuksia kymmenen senttiä ja kuluttanut puhki viimeiset liian isot miesten villasukkani. Leiponut kuiva-ainekaapista kaikki vanhenemisuhan alla olevat jauhot. Kävellyt saarta ympäri viisi kiloa. Jos lumi sulaa, myös pyöräillyt, ja säästänyt bensaa. Ehkä olisin kehittänyt jotain rutiineja.

Toistaiseksi menestykseni on ollut vaihtelevaa. Pullataikina ei noussut, ja unohdin laittaa korvapuustirullan väriin kanelin ja sokerin. Tein hyvän työn viettämällä perjantai-illan pubissa. Kerroin viimeaikaisista leivontaurotöistäni (kahvikehrät, piimäkakku, viikuna-vuohenjuustotortut ja paistettu juustokakku) naisten vessassa ystävälleni, ja sain ihailijan viereisestä kopista. Tuolta poikkesimme porkkanakakkukahveille.

Downton Abbeyn vieroitusoireiden vielä riipoessa suoniani olen naukkaillut tuskaani suuria kulauksia Miss Fisher's Murder Mysteries -sarjaa. Phryne Fisher on kovin teennäinen eikä ollenkaan sympaattinen karaktääri tai näyttelijä, mutta näköjään mikä tahansa 1900-luvun alkupuolelle osuva, hyvinpuvustettu draamantyyppinen kelpaa minulle näinä päivinä. Ainakin siinä on kauniita kankaita ja lattialaattoja, hattuja, satunnaisia brittiaksentintyyppisiä äännähdyksiä ja hovimestari nimeltä Butler. En erityisesti suosittele.




keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Tähdet tähdet.

Toivuin eilisestä jo eilen, ja vähältä piti, etten raportoinut asiasta otsikolla Day 5 3/4.

Elämäni ei todellakaan ole niin tapahtumarikasta, että tuo olisi ollut aiheellista. Raportoin kuitenkin näin jälkikäteen.

Nautittuani päiväunet, kourallisen eri lääkevalmisteita sekä lähes ravintolatason (tai ainakin abc-huoltoasematason) kana-pekoni-leivän (tuoretta salaattia, curry-kastiketta, kuivattua sipulimurskaa, ja tietysti moniviljapaahtoleipää, kanan sisäfilettä ja rapeaakin rapeampaa pekonia), kupin vihreää teetä ja elämäni viimeisen uunituoreen Downton Abbey -jakson, huomasin olevani taas kunnossa.

On mahdollista, että kyseessä oli vieroitusoireiden sijaan migreenikohtaus tai minulle tyypillinen pikaflunssa, eli tila, jossa elimistöni on altistunut työkavereideni flunssaviruksille, ja käyn läpi heidän oireitaan vastaavat häiriö- ja kiputilat nopeututussa tahdissa. Nyt siis n. kuudessa tunnissa. Hetken tunsin jopa kuumeilevani, mutta se saattoi olla vain äkillinen kiihkoisuuden kohtaus, kun luulin, että miespalvelijat aikovat rullata Abbeyn hallin valtavan, kauniin maton pois juhlaa varten. Niin tehtiin Lady Edithin aikaisemmissa häissä, ja tuossa kohtauksessa on selvästikin jotain kovin tunteitaherättävää. Kuumepiikin nostattama kiihkoisuuteni oli kuitenkin tällä kertaa väärinastettua, koska nyt miespalvelijat tyytyivät vain siirtämään siron sivupöydän syrjemmälle.

En kyllä edelleenkään ymmärrä, miksi mattoa ei nyt ollut tarpeen rullata pois aulasta.

Minulle selvisi vasta nyt, että Carson on oikeasti naimisissa Dolores Umbridgen kanssa!

Sitten, koska olin päiväunista liiankin virkistynyt, katsoin yöllä Interstellarin. Huono elokuva. Aion kyllä omia Cooperin matalan kähisevän manlyman-äänen omaan repertuaariini, ja käyttää sitä, kun seuraavan kerran pelaan zombieapokalypsiroolipeliä, ja minulla on taas se hieno ruutupaitainen kirvesmieshahmo.

Se, mistä elokuvassa tykkäsin, oli avaruusalusten kuvaus. Ne olivat rujoja, likaisia, lähestulkoon jeesusteipillä kokoonkursittuja. Niissäkin oli pölyä. Samoin tykkäsin siitä, miten ihmiset oli puvustettu. Ihan tavallisiin nykypäivän vaatteisiin. Nälänhädän ja hengitysilman puutteen ollessa suurimpia huolenaiheita ei ole ollut erityisesti resursseja lähteä kehittämään uusia futuristisia tai mennesistä vuosikymmenistä ammentavia pukeutumistrendejä.

Lavastus. Siinä siis oli onnistuttu ihan kivasti. Animaatioista ja muista trikeistä en oikein osaa sanoa mitään.

Tykkäsin myös Donaldin hahmosta. Tykkään John Lithgowsta ylipäänsä, ja oli mukava nähdä hänet ns. vakavassa roolissa.

Todellisuuspakoisuuteni etsii siis kovasti uusia uomia. Alan pursuilla kaikenlaisia hienoja päätöksiä ja tavoitteita ja excelöintiaihioita. Yritän ottaa ihan rauhallisesti.

Tein äsken ruokaa kaikesta mitä kaapista löytyi. Sieltä löytyi vaikka mitä. Punajuurisalaattia, fetaa, vähän oikeaakin salattia, paprikaa. Valmiiksi keitettyä riisiä ja kaali-porkkana-sipulipaistosta. Lykkäsin ne uuniin kuumenemaan keskenään, ja päälle paistoin vielä tuoreita herkkusieniä. Sitten vielä kanafileitä sitruunalla höystettynä ja punalinssi-soijarouhe-tomaatti-sipulikastiketta. Pari tortillakuorta. Oliiveja. Söimme oikein hyvin. Nyt tarvitsen kahvia ja ehkä myös kävelylenkin.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Day 5 1/2

Alan epäillä, että mah jong on ollut elämääni kasassa pitävä voima. Ehkä olenkin kuollut jo vuosia sitten, enkä ole vain erityisemmin huomannut asiaa, koska aina, kun asia on alkanut minua askarruttaa, olen ottanut korttipakan tai muun soveltuvan mobiililaitteen käteeni ja lakannut ajattelemasta.

En ole koko viime vuoden aikana ottanut yhtä monia päiväunia kuin tämän vuoden aikana. Pystyn näköjään nukahtamaan koska vain, yhdeksän tunnin yöunien jälkeen. Kun herään, en pysty tarkentamaan katsettani vaan uikutan avuttomana kuin kuuttivauva valkoisella hangella. Pystyyn nouseminen on hankalaa, koska erityisesti oikea jalkateräni tuntuu jo irtoavan haperosta ruumiistani. Minua palelee. En halua pois peiton alta. Minua ei yleensä koskaan palele. Minä olen se ihminen, jolla on aina kuuma, ja joka nukkuu ikkuna auki lokakuuhun asti.

Minulla on nälkä, mutten jaksa huojua jääkaapin edessä riittävän pitkään, että hahmottaisin, mikä kuvio syömiskelpoisista elintarvikkeista muodostuisi jos yhdistäisin pisteet. Glögin ja pari muuta pikkujoulueinestä voisi heittää menemään, mutten jaksa, koska pitäisi ojentaa kädet kauemmas torsostani, ja ojentelu saisi lämmön ja hauraan elämänvoiman risahtamaan rikki kuin vanhan hämähäkinverkon.

Pääkipu. Se oli kova. Otin ihan troppeja. En usko, että minulla oli mitään oikeaa syytä pääkipuun, tämä on vain kipua joka johtuu siitä etten jaksa aktiivisesti olla kivutun. Tai ehkä se johtuu siitä, että väkisin pidän silmiäni ja korviani auki ja aivoihin ujuttautuu varomattomia ärsykkeitä, joita pääni sisällä odottava lukki ahnaasti odottaa, ja heti kun ne astuvat tahmean kudosmassan reunalle, lukki ryntää paikalle, tainnuttaa ja kietoo saaliinsa tiiviiseen verkkoon, mutta siinä se vielä hiljaa sätkii. Siitä se kaikki aaltoileva kipu.

Täällä oli ennen paljon vähemmän hämähäkkejä. Ehkä en vain huomannut niitä.

Day 5.

Huomioita. Ei tämä ole edes vaikeaa. Kun vain saa kunnolla aivopestyä itsensä, jonkin tuollaisen tavan jättäminen on ihan helppoa. Mutta se on helppoa vain, kun siihen ei liity fyysistä riippuvuutta, kuten sokeriin tai tupakkaan. Eikä tämä ole erityisen sosiaalien ilmiökään.
Eli luopumisen kohteena mah jong on helpohko. Nyt mielenkiinnolla tutkin, mitä muutoksia tavan lopettaminen käyttäytymisessäni aiheuttaa.
Ainakin olen ollut väsyneempi kuin hetkeen. Tai huomaan sen selvemmin. Kun makaan sängyllä, tajuten, että en taida oikeastaan jaksaa nousta ylös tehdäkseni mitään, eikä minulla ole tässä mitään tekemistä käsillä, havainnoin itseäni enemmän kuin ennen. Joudun päättämään joko jäädä aloilleni ja olla jouten tai ottaa vuoteeni ja käydä olohuoneen sohvalle katsomaan frendejä. Elämäni on niin paljon monimutkaisempaa kuin ennen.
En haluaisi mennä tuonne ulos. Siellä on edelleenkin jokseenkin kylmää, ja kun menen, löydän vääjäämättä kohta itseni töistä. Siellä on ilmastoinnin temppuilusta riippuen joko kylmää tai kuumaa, harvoin sopivaa.
Taidan olla tänään vähän änkyrä. Pidin parin päivän lomasta ja kaikista kivoista arkipyhistä tosi paljon. Tai sitten tämä on vieroitusoire.



sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

Uudenvuodenpäätökset ovat turhauttavia. Etenkin minulle, kun teen sellaisia päätöksiä, jotka on niin vaikea pitää. Olen hyvä neuvottelemaan itseni kanssa kaikenlaisia syitä ja oikeutuksia säännöistä poikkeamiin.

Olen miettinyt paljon sitä ajatusta, jonka ystäväni kertoi, kun mietimme huonoista elämäntavoista luopumisesta. Niinkuin väärin syömisestä. Että elämä on kuin pöytä. Kun siihen lastaa riittävästi tavaraa, kaikki ei mahdu, vaan lopulta jotain tippuu reunalta pois. Että miksi pitäisi karsia huonoja asioita pois otsa rypyssä paheksuen, ja rajoittaa sitä miten nauttii elämästä. Entä jos vain nostelisi tilalle sinnikkäästi yksi toisensa jälkeen hyviä asioita, terveellisiä asioita. Ennen pitkää jotain huonoa putoaisi pois pöydältä.

Näen mielessäni, miten hedelmät ja vihannekset pyöreinä objekteina kerta toisensa jälkeen rullaavat pois vaappuvalta pöydältäni ja pomppivat pitkin lattiaa. Ja sitten laitan taas jotain uutta pöydälle. Ihan vain kokeeksi pienen rypäleen.

Oikeastihan siis en pysty syömään rypäleitä. Saan niistä sappikohtauksen tyyppisen oireen.

Olen pyristellyt ruokailutottumusteni kanssa vuosien mittaan vaikka miten paljon. Ehkä niissä ei edes suuressa mittakaavassa ole mitenkään hirveästi vikaa. Olen pyristellyt myös liikunnan kanssa. Sitä pitäisi tehdä enemmän, lähinnä siksi, että se on kivaa.

Kaikkeen tähän pyristelyyn on mennyt monta vuotta. Olen kovasti yrittänyt muuttaa itseäni ollakseni tyytyväisempi elämääni. Siinä sivussa sitten muutinkin elämäni, ruokailutottumusten, liikunnan ja painon pysyessä suurin piirtein ennallaan, ja kas, olen silti paljon tyytyväisempi kaikkeen.

Jotain kuitenkin on tarpeen muuttaa. Tai ainakin haluan kokeilla, mitä tapahtuu, jos tästä nupista vääntää. Tiedän, miten pitäisin itsestäni parempaa huolta, mutta jostain syystä en tee sitä. Mietin, yritänkö koko ajan hoitaa oiretta enkä itse sairautta.

Ehkä tämäkin on taas yksi oire, mutta voisinko olla jo lähempänä alkulähdettä jos lähtisin seuraamaan tätä joenvartta yläjuoksuun?

Se kuulostaa pieneltä, mutta epäilen, ettei se minun kohdallani ole niin pieni asia. Olen aina hillinnyt levottomuuttani ja säntäilevää päätäni erilaisilla pasiansseilla ja peleillä. Kun loma alkaa, ja työasiat vielä rullaavat päässäni niin vinhasti että tunnen oloni merisairaaksi, otan neljä korttipakkaa ja pelaan yhtä ja samaa pasianssia tuntitolkulla. En malta mennä nukkumaan, vaan istun ja pelaan aamuyöhön. Se ei oikeasti mene koskana läpi, mutta olen kehittänyt lukemattoman määrän erilaisia armahdus- ja pitkityssääntöjä, joilla peli jatkuu ja jatkuu. Kortit vaihtuvat ja niiden kuvioiden mukaan mielessäni virtaa tarinoita jotka ovat irrallaan kaikesta arkitodellisuuteen liittyvästä. Se tuntuu armolliselta.

Kun katson tv-ohjelmia tai netflixiä, pelaan samalla mahjongia. Joskus näen niitä symboleja myös unissani.

Tämä on nyt kolmas päivä ilman yksinpelejä. Tunnen pelaamisen tarvetta jatkuvasti. Katson aamukahvilla Areenalta hovielämästä kertovia dokumentteja, ja kerta toisensa jälkeen klikkaan auki rinnakkaisen ikkunan, ja sitten pysähdyn.

Tämä on kuin olisi tupakkalakossa. Olen usein sokerilakossa ollessani kahdehtinut tupakkalakkoilijoita. Tupakointia ei tarvitse. Syöminen sen sijaan on pakollista, ja tilanteiden ja syömismahdollisuuksien vaihdellessa joutuu usein tilanteisiin, joissa totaalikieltäytyminen sokerista on hyvin hankalaa. Mahdollisesti ongelma on vain se, että itsekurini kamalan heikko, mutta silti olen kahdehtinyt tupakkakoinnin lopettajia.

Pidättäytyminen ei ole sinällään ollut vielä vaikeaa. Olen hyvin onnistunut aivopesemään itseni tajuamaan, miten järjenvastaista toimintani on ollut. Levottomuuden sietäminen on sitten ollutkin jo vähän vaikeampaa.

Jos en olisi näin väsynyt, olisin varmaan kovin paljon puuhakkaampi. Olen kuitenkin jostain syystä aivan kamalan väsynyt. Makaan reporankana sohvalla. Sängyssä. Lattialla.

Sain itseni pakotettua kävelemään. Ehkä se ei kuitenkaan ollut pasianssittomuuden ansiota, vaan oire siitä, että koulutöiden viimeinen palautuspäivä on tänään, enkä ole vielä aloittanut.

Käveleminen oli kuitenkin hyvä juttu. Olen niin onnellinen siitä, että minulla on nyt kierrettävä lenkki, ei vain polku jota mennä edestakaisin. Se on hieno lenkki. On hyvä mennä sama reitti uudestaan ja uudestaan.

Matala merenlahti vetäytyi iltaa myöten vähän paksumpaan jäähän. Kuului ratinaa ja kumeita poksahduksia pitkin lahtea. Kerran näin, miten jää poksahti rikki ja nousi ponnahtaen kolmenkymmenen sentin korkuiseksi terävähksi pyramidiksi. Varmaan tuo tapahtui jonkin rantakiven päällä.

Päässäni tuntuu erilaiselta. Ajatukset kuuluvat vähän selkeämmin. Tyhmätkin ajatukset. Tai ne, joita en haluaisi kuulla. Kropassani tuntuu se väsymys. Nälkä. Kylläisyys.

En vielä tiedä, mitä teen, kun seuraavan kerran tunnen ylikuormittuvani levottomuudesta niin paljon, että pelaaminen tuntuisi lähes välttämättömältä. Mitä laitan pöydälle, kun se on liian tyhjä.