sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Annan kitaran laulaa vaan.

Uhmaan nyt blogimaailman jumalia, ja teen sellaista, mistä minulla on pelottavia kokemuksia. Kirjoitan käymistäni keikoista.

Vaelsin kaksi päivää Qstockissa kuin huolimaton, ja muista metsänkulkijoista piittamaton marjanpoimija, joka rääppii vain mättäimpien isoimmat ja makeimmat marjat päältä, eikä poimi huolellisesti mätäs kerrallaan. Mummoni tuhahteli aina ylimielisesti, kun osui paikalle, jossa oli käynyt tuollainen rääppijäpoimija.

Minulta jäi monta mätästä käymättä, mitä ei voi turhaan harmitella, koska ihmisen on vaikeaa olla kovin läsnä monessa paikassa yhtä aikaa.

Minulle isoimmat ja makeimmat marjat eivät ole Cheek tai Gardigans. Jätin myös Prodigyn kesken. Se tuntui vähän laimealta vallitsevissa olosuhteissa, vaikka heidän tuotantonsa on tietyllä tapaa mielenkiintoista ja energistä, siinä on joku kumman urbaani teknoviba, josta en saa otetta. En ehkä ihan kamalasti yrittänytkään. Olin yllättynyt, miten kentällä todella monet ikäiseni tai vain vähän itseäni nuoremmat ihmiset tanssivat hyvin määrätietoisen näköisesti pomppien ja sätkien. He tunsivat bändin ja biisit ja genren. Tuo oli hyvin erilaista käytöstä kuin mitä metallimusiikki oululaisissa aiheuttaa. Olen aina ollut hyvin ylpeä oululaisesta metalliudesta.

Mutta aloitetaampa kronologisesti. Ehdin nähdä vilauksen Maj Karmasta. Olen odottanut näkeväni Herra Ylpön lavalla, ja kyllähän hänessä on jonkinlaista keskisuurehkoa lavapresenssiä. Sitten vaelsimme katsomaan Stigiä. Hänen lavapresenssinsä oli täysin silmälasien ja lippalakin varassa, mikä ei valitettavasti pienehköllekään festarilavalle riitä. Se voisi toimia yksityiskeikalla olohuoneessani.

Vaelsimme siis eteenpäin, mikä oli mainio siirto. Death Hawks, aitoa, kaameaa, 70-lukulaista progressiivirockia. Juuri sitä, mitä lapsena inhosin, jossa biisit venyivät ja vanuivat sitä mukaa kun muusikoiden aivomassa liukeni LSD-höyryissä tunnistamattomaksi. Olin kuin aikamatkalla, nyt paljon vastaanottavaisempana kuin pikkulapsena, ja se oli hauskaa. Pidin siitä tavasta, jolla n. 40-kiloinen solisti eli unelmaansa Jim Morrisonina.

Sitten valuimme lähelle kuuntelemaan Vesalaa. Onhan hän sympaattinen ja mainio kirjottamaan sanoituksia, varmasti muutakin. Lavaesiintyminen oli kuitenkin hieman staattinen ja harkittu, ja lähdimme syömään silläkin uhalla, että missasimme vaikka ja mitä.

Palasimme katsomaan Have you ever seen the Jane Fonda aerobics video -bändiä. En muista musiikista mitään. Bändistä vain sen, että vaikka on hienoa, että tytötkin soittaa kitaraa, keikka olisi ollut parempi, jos artisti, kaunis nuori nainen, olisi tehnyt muutakin kuin laulanut ja soittanut hengen hädässä pää takakenossa ja kärsivän näköisenä. Minulle ei siis kelpaa mikään, ei naisten esineellistäminen eikä esineellistämättömyys.

Luulen, että Amorphiksen aikana join kylmää karpalolonkeroa, ja siirryimme viettämään iltaa muuanne. Olin onnellinen, huppelissa, ystävällinen, liian avoin, ja kun täysin mahdoton ihminen pyysi minua treffeille, tunsin niin syvää universaalia myötätuntoa kaikkia maailman sosiaalisesti rajoittuneita sinkkuja kohtaan, että lupasin lähteä. Nyt toivon, että hän ei muista asiaa. Se olisi monella tapaa kätevää. Ja ei, tämä ei ole niitä juttuja, joissa mahdoton tyyppi onkin juuri se oikea kun hänelle vain antaa tilaisuuden.

Muistan silti olleeni onnellinen.

Seuraavana päivänä oli hitusen kemiallisesti liikuttunut, tila, jossa aistit ovat terästyneet, mieli herkkä ja intuitiivinen vainoharhaan asti, tunteet leimahtelevia. Luova krapula.

Vaelsin yksin Koomalavan sivuovesta sisään, siitä, josta myös tuuli käy rannasta ihanan vilpoisena. Dave L. kääntyi katsomaan minua, siristi silmiään ja aloitti uuden biisin. Hyvänen aika sitä kitaransoittoa. Katselin auringossa leijailevia tomuhiukkasia, unohduin kuuntelemaan sointuja ja niiden väliin jäävää aikaa. Täysin maagista. Jos joskus voi sanoa, että mies rakastelee kitaraansa, niin tuossa. Saatoin itkeä vähän. Taputimme Daven uudestan lavalle, ja hän käveli, vanhan miehen askelin, varmisti nöyrästi n. 14-vuotiaalta äänimieheltä, ettei vie kenenkään muun esiintymisaikaa, ja soitti vielä pari biisiä. "Vaikka ei mua nyt niin kamalasti huvita. Oon ollu täällä pari kertaa ennenkin." Jäätävä karisma.

Sitten yksi mehevä, suuri, juuri oikeankypsä mustikanpullukka suoraan keskisavolaisen mättään päältä. Steven'n'Seagulls. Tuota on joskus yritetty kuvata minulle sanoin, mutta sanat eivät tee oikeutta tälle bändille. Olen nyt kai jotenkin sairaalla tavalla rakastunut Hiltuseen, renesanssi-ihmiseen ja toteemieläimeen.

Tämän jälkeen vaelsin päämäärättömänä, näin kai hieman Diabloa, JVG:tä, kiersin Anssi Kelan kaukaa. Yhytin uskollisen seuralaiseni, joimme pullon kuoharia ja jatkoimme pyhiinvaellustamme. Stamina, hieman Anastaciaa, jonka jälkeen osuimme Jinjerin keikalle. Kooma-lava on pieni, intiimi, sen keskustassa oli väkivaltainen mosh pit. Jinjer, tai tämännimisen bändin laulajassa oli jotain samanlaista sulokkuutta kuin edesmenneessä Aaliyahssa, mutta yhdistettynä Cornin energiaan ja rastoihin. Aivan mieletön yhdistelmä, nainen, joka on kaunis ja luonnollinen ja naisellinen mutta ei mitenkän tyrkytä seksikkyyttään, raivoaa ja karjuu ja komentaa edessään riehuvaa paidatonta nuorten miesten laumaa, ja he tottelevat, hyppivät, mossaavat, tönivät toisiaan, karjuvat takaisin. Kaikki tämä melko pienessä tilassa. Tunsin lumoutumista.

Musiikissa oli kai jotain melodisuutta, se pysyi kasassa. En erottanut biisejä toisistaan. Mietin, että jos minulla olisi hallinnassani korkea hissi, voisin laittaa sinne tuollaista hissimusiikiksi.

Tämän jälkeen Sonata Arctica ja Prodigy eivät enää tuntunut missään. Myös jalkani alkoivat olla tunnottomat.

Yritän toipua, tasoitella festaripöhötyksen, opetella taas nukkumaan, pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa.

Jumaluudet rankaisevat minua välittömästi alkavalla flunssalla, huomaan.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Hongat huminoi.

Lomalle jääminen tuntui siltä, kuin olisin laskeutunut vähän liian korkealta laiturilta kiikkerään inkkarikanottiin. Se heilui pitään edestakaisin, horjahtelin ja tein hätäisiä korjausliikkeitä. Nyt olen kuitenkin jo asettunut sievästi keskelle istumaan, ja painopiste on riittävän matalalla mielenrauhan säilymiseksi. Melon hitain liikkein, ja välillä kanootti lipuu yksinään kunnes se ehkä pysähtyy, tai jatkaa liikkumistaan vain huomaamattomasti.

Tutkittuamme aikataulujamme etukäteen olimme jo todenneet, että perinteisen perhemuotoisen roadtrip-tyyppisen irtioton mahdollisuus oli nihkeästi neljän päivän mittainen. Siis kolme yötä ja neljä päivää. Ensimmäisen päivän aktiivisista tunneista lohkaisi leijonanosan autoremontti, joka tilasi jälkiruoaksi kolme neljäsosasiivua matkakassastani.

Ei se mitään. Olemme harjaantuneita, suorastaan ammattilaisia hauskoissa roadtripeissä ja suhtautumaan niukkuuteen suvaitsevasti. Ensimmäisenä päivänä vain ajoimme autoa, asetuimme taloksi majapaikkaamme ja ihmettelimme sinne ilmestynyttä villipetoa. Siskollani on kissa. Ainakin se ulkonäöltään muistuttaa hyvin kaunismuotoista, vihreäsilmäistä kissaeläintä. Käytökseltään tuo otus vaikutti välillä jonkin ei kovin inhimillisen voiman riivaamalta. Toisaalta, sehän olikin villieläin.

Kävimme ripeästi suorittamassa Helsinki-rutiinimme, etukäteen sovitut kohdepisteet ja muut kesälomaan liittyvät oleelliset traditionaaliset kuviot. Joimme kahvit Fazerin kahvilassa. Söimme vaihtoehtopikaruokaa Fafa'sissa. Pyörimme tunnollisesti Kampissa, tietäen, että siinä ei ole mitään järkeä. Tuntia ennen sulkemisaikaa kiirehdimme Helsingin taidemuseon tiskille, jonne ilmoitin "yksi Smartumeilla, yksi normaali, ja yksi vastahakoinen. Ja ala-ikäinen." Vastahakoinen oli etukäteen marmattanut, että kun taas menemme vuoden pakolliseen taidemuseoon, hän ei sitten halua pitkästyä ja odottaa, kun minä ja Kaunomieli katsomme jokaista taulua kamalan pitkään ja oudon näköisinä.

Näyttelyn aikana ja jälkeen hän ei ollut enää ollenkaan vastahakoinen. Taide oli virkistävää, vaikkei sitä kamalan paatoksella katselisikaan. Yhdessä teoksista oli sama idea, jonka Kaunomieli oli toteuttanut vuosi sitten koulutyönään tekemässään teoksessa, se oli ollut näytillä Valveella. Toki toteutus oli kovin paljon suureellisempi kuin mitä lukion kuvaamataidon tunneilla tehdään, ja teema erilainen, mutta juju oli sama.

Paluumatkan varrelle asemoimme pysähdyksen Flowparkiin. Olin kuullut sellaisista, ja nähnyt pari kuvaa netissä. Olin vakuuttunut siitä, että tuo oli meidän juttumme. Lapsuuteni unelma muuttuneena lihaksi. Tai vaijereiksi ja puuksi ja käytetyiksi autonrenkaiksi.

Kun pääsimme perille, katselin puistoa vähän epäillen. Se näytti pieneltä, nyhjäiseltä, ylikansoitetulta. Kypäriin ja kömpelöihin valjaisiin pukeutuneet ihmiset liikkuivat pienellä metsäpläntillä hyvin hitaasti, sentti sentiltä yläilmoissa kitkuttaen, kiroillen, kiljahdellen, maanitellen itseään tai lapsiaan etenemään, koska takaisinkaan ei voi enää tulla. Pienen epäröinnin jälkeen Kaunomielen innostunut ilme sai minut kallistumaan jäämään.

Flowparkeissa ja sen semmoisissa on siis puiden varaan, useiden metrien korkeuteen viriteltyjä kiipeilyratoja, joissa pitää edetä. Eteneminen on niissä tehty hankalaksi monilla eri tavoilla, mutta turvallisuus on taattu valjailla.

Olenhan minä puunhalaaja ollut aina, mutta luulen, että harva puu on on koskaan saanut osakseen niin intohimoisia syleilyjä kuin se mänty, jonka rungon viereen ihmiset hyppäävät käveltyään ensin edelliseltä puulta alkavaa kapeaa lankkua, joka loppuu kesken, jonka jälkeen pitää loikata seuraavalle tasanteelle.

Tapani mukaan ylidramatisoin jälleen tilanteen vaaroja suorastaan kuolemanrajakokemuksiin asti. Tunsin suurta kiihtymystä, horjahdin kerran oikein kunnolla, hankin voitonmerkeiksi suuret mustelmat. Motivoin itseäni pysyttelemään kuitenkin omien jalkojeni ja käsieni varassa ajatuksella siitä, että en halunnut roikkua tuulessa valjaistani kuin parmankinkku odottamassa 20-vuotiaiden ranskalaispoikien tulevan pelastamaan minua jotenkin. Selvisin hengissä, ja sain monta lihasta kipeäksi.

Jossain vaiheessa uskalsin katsoa alas sen verran, että näin, miten maassa ikäiseni ja lähes kokoiseni nainen katseli minua vähän epäuskoisena, mutta sillä tavalla positiivisesti. Useasti mietin, että jos nämä rakenteet joskus pettävät, ja pettäväthän nämä lopulta joskus, se tulee tapahtumaan esimerkiksi tänään varmastikin juuri minun kohdaltani, koska olen näin painava. Ne eivät pettäneet.

Kotiin päästyäni asetuin. Koin ensin ahdistusta, joka tulee siitä kun loma alkaa ja rutiinit ja kiireet loppuvat. Tekosyyt olla ajattelematta asioita, jotka ahdistavat. Ja jotain selittämätöntäkin. Valvoin taas yön. Teen niin kai joka kesä. En voinut fyysisesti niin huonosti kuin viime kesänä, tai etenkään sitä edellisenä. Sitten olen nukkunut milloin huvittaa. Makoillut viileässä ilmassa. Pyöräillyt. Tehnyt asioita hitaasti. Tehnyt ruokaa. Silittänyt hitaasti asioita kirpputoripöydälle.

Tyttäret tulevat ja menevät omien aikataulujensa mukaan, koska tästä kodista se on mahdollista. Minun ei oikeasti tarvitse miettiä, mitä he tekevät tai syövät, tai onkohan heillä nyt varmasti kivaa. Pikkuhiljaa tämä on mennyt tähän suuntaan, hetki kerrallaan, sitten vähän pidempiä hetkiä ja vähän useammin. Nyt osaan jo olla tukevasti tällä puolen rajaa, jossa olen vain ja nautin omasta olostani, ja piipahdan aina välillä äidinelämäni puolella ja paistan kikhernepihvejä ja kanankoipia ja puhumaan musiikista ja valikoimaan kuvia kiitoskortteihin, ja palaan sieltä takaisin omaan ihmisenelämääni. En ole koko ajan hälytysvalmiudessa. Juuri nyt minun ei tarvitse järjestää mitään eikä organisoida eikä huolehtia. Minä olen ihan oikeasti lomalla.

torstai 14. heinäkuuta 2016

True colours.

Olohuoneen toinen ikkuna on vihdoin auki. Aamulla sen päältä oli kadonnut muovitus, ja nyt näen huputuksen alla olevat telineet. En sentään maisemaa, se olisi varmaan kerralla aivan liikaa, ja saisin euforiashokin. Mutta tämä ilma! Kun avaan tuuletusikkunan, sieltä valuu ilmaa olohuoneeseen aivan vapaasti. Viileää, hulmuavaa kesäiltailmaa.

Ostin vihdoin ne kesähousut, jotka huolellisesti analysoin tarvitsevani, ja jotka sen jälkeen materialisoituivat ruotsalaisen vaateketjun lainapeiteosastolle. Siluetti oli sellainen kuin halusinkin, istuu kauniisti lanteilta, kohtalaisesti takamuksesta, mikä on hyväksyttävää, laskeutuu suorana ja ylellisenä muttei liian leveänä nilkkoihin asti. Löydettyäni sopivan koon, ostin kokoa pienemmät, kuten asiaan kuuluu.

Kun muotoseikoikkoihin ei tarvitse puuttua, olin valmis hyväksymään sen, että housujen väri ei ollut musta, tummanharmaa tai oliivinvihreä. Se on syvän ja hehkuvan tummansininen. Hieman hankala väri minulle, yhdistän sinisen vaatetuksessa usein varovaisuuteen, konservatiivisuuteen ja merimiehiin. En tavoittele pukeutumisellani mitään noista. Tai no riippuu merimiehestä. Mutta tässä sinisen sävyssä on ehkä mieto violettiin vivahtava intia-henki. Ja joskus syvä väri näyttää vähemmän nuhjuiselta kuin hiipuva musta.

Mutta sininen on silti vähän hankala väri.

Sovittelin aamulla kaikki toppini. Tuollaisten housujen kanssa toppi ei saa olla liian pitkä. Tummansiniseen on vaikea yhdistää mustaa. Aloin olla epätoivoinen, mutta sitten löysin yllättäen kaappistani kesätopin, jossa oli valkoisella pohjalla kuvioita, ja osassaa niistä samaa sinisen sävyä. Kirjavan kesätopin siis. Minun kaapistani.

Sitten piti löytää neuletakki. Sovittelin kaikki neuletakkini. Tuollaisten housujen kanssa neuletakki ei mielellään saa olla liian pitkä. Päädyin oliviinvihreään neuleeseen, koska kirjavassa paidassani oli samaa sävyä. Ei varmaan ole mitään sävyä, mitä siitä ei löytyisi.

Minulla oli siis siniset housut, vihreä takki, ja paita, jossa oli sinistä, vihreää, turkoosia, kirsikanpunaista ja limenväriä. En ole ihan varma, miten niin tapahtui. Feissaaja pysäytti minut, mikä on harvinaista, koska yleensä näytän vähän enemmän pelottavalta.

Saatan päätyä käyttämään mustia paitoja noiden housujen kanssa.

Tämän suurempaa dramatiikkaa elämääni ei ole sisältynyt. Olen kihartanut Kaunomielen hiuksia, ja hän on käynyt valokuvaamossa, vihdoin. Alkuperäinen kolibrimekko tärveltyi jouduttuaan kosketuksiin silitysraudan kanssa. Briteistä löytyi yksi pieni liike, jossa oli vielä munankuorensinisiä kolibrikuvioisia tea-dress-mekko hänen koossaan. Se lähetettiin Kaunomielen suuntaan postipaketissa, joka katosi matkalla. Liikkeessä oli kuitenkin vielä yksi mekko, josta tosin puuttui vyö, ja uusi lähetysyritys onnistui.

Odotan lomaa. On hälyttävää, miten vuosi vuodelta tunnen olevani väsyneempi ennen lomaa.

Mietin, olenko liian ronkeli. Kutsun sitä "intuitiooni luottamiseksi", kun en halua ottaa riskiä, että jotain hitusenkaan henkistä epämukavuutta aiheuttavaa voisi tapahtua.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Brave new world.

En varmaankaan ole liikahtanut mihinkään suuntaan henkisesti, koska en ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tänne mitään. Olen vähän rauhoittunut. Ikäänkuin levännyt. Hötkyillyt vähemmän.

Elän jälleen sitku-elämää. Nyt tämä ei ole itseaiheutettua. Kun tiedossa on muutoksia jotka on varustettu toteutumispäivämäärillä, niitä on vain pakko odottaa, ja se väkisinkin vaikuttaa suunnitelmiin. Että kannattaakohan tätä tehdä ennen kuin. Ja sitten kun, niin sitten minä kyllä.

Nyt huomasin, että en ole ajatellut, että sitten kun lomalla. Loma tulee ihan kohta, ja minulla on muutamia suunnitelmiakin, jotka myös on varustettu päivämäärillä, mutta muuten en juurikaan odota elämäni muuttuvan mitenkään taianomaisesti erilaiseksi kuin nytkään. Paitsi että minulla on aikaa. On vain itsestäni kiinni, miten sen ajan käytän. Todennäköisesti hieman paremmin kuin nyt, koska huomaan olevani usein kummallisen väsynyt. En jaksaisi tehdä kaikkea mitä haluan.

Pyöräily ei ole saanut kuntoani kohoamaan hämmentäviin korkeuksiin. Jaksan kyllä hyvin pyöräillä töihin ja takaisin, mutta vastaavasti olen sitten todennäköisesti vähän väsyneempi. Yritän lisätä viikkoihini muitakin urheilusuorituksia. Mummojumppaa, jossa lähinnä hengitetään ja ojennellaan käsiä. Sain siitä nivuseni järjettömän kipeiksi.

Koskiuintia. Luulin, että se olisi helppoa, siinä vain hypätään koskeen, joka virtaa alaspäin, eikä mitään oikeastaan ole tehtävissä. Pukeuduin märkäpukuun ja kelluntaliiviin uteliaana mutta melko rauhallisena. Juttelin iloisesti kohtalotovereiden kanssa, ja vakuutin, että jännittää kovasti. Jos minua oikeasti olisi jännittänyt, en olisi jutellut mitään vaan tuijottanut vihaisesti eteeni ja kuunnellut verenpainettani.

Kun sain tarkempia ohjeita siitä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä, kun on koskessa, ja erityisesti siitä, miten sieltä pyritään tulemaan pois, huolestuin. Koskeen hyppääminen ei tuntunut niin pelottavalta ajatukselta kuin se, että nolaisin itseni olemalla liian huono atleetikko, en pääsisi rantaan omin voimin, ja ruskettuneen viikingin näköinen opas joutuisi harppuunoimaan minut alajuoksulta kuin lihavan norpan.

Kaksi ensimmäistä laskua meni kivasti. Vesi oli lämmintä ja makeaa ja luulin muistavani kaikki ohjeet. Uimaliikkeeni olivat riittäviä rantautumiseen. Tosin huolestuin, kun opas huusi kannustushuudon "nyt tiukkaa kroolia!". Huusin takaisin, että osaan uida vain sammakkoa.

Sitten opas käski hullutella. Pitää hauskaa. En keksinyt mitään hassunhauskoja kikkailuliikkeitä, koska tarkkailin silmä kovana missä kohtaa tulee taas se putous, jossa umplahtaa täysin veden alle kahdesti, ja johon pitää mennä vasenta laitaa, ettei persus kolahda kiviin. Koska olen huono urheilussa, keskityin siihen, etten vain mokaisi ohjeita, ja nyt ne tunsin syvää ristiriitaa.

Vesi tyrskyi yllättäen nenääni ja suuhuni, hengittämine vaikeutui ja käännyin mahalleni. Virhe. Käännyin jälleen selälleni, ja koitin kakoa ilmateitä avoimiksi. Noudatin ohjeita ja nappasin kiinni joen yli viritetystä köydestä. Roikuin köydessä, ja koski painoi minua kovasti veden alle. Hilasin itseäni ohjeiden mukaan vasemmalle, mietin, että hengittää joutaa varmaan myöhemminkin. Päähän alkoi sattua. Pääsin rantaan, yökkäilin vettä ja sappea ja röyhtäilin ilmaa. Laskin sitten vähän lisää koskea.

Kainaloläskini kipeytyivät tuosta vähäisestäkin roikkumisesta. Olen kyllä melko tyytyväinen suoritukseeni. Menisin uudestaankin. Voisin käyttää nenäklipsiä.

Toisaalta olen kahtena yönä nähnyt unia, joissa laskeudun kellareihin, joissa on käytäviä jotka kapenevat koko ajan, kunnes hengittäminen on hankalaa. Eilen säikähdin, kun join puolen litran pullosta vettä, ja se pulppusi suuhuni liian nopeasti. Menin eilen varmuuden vuoksi mereen istumaan, aaltojen sekaan, ja totesin, että en minä pelkää vettä.

Ensi viikolla aion mennä jonkinlaiseen puistoon, jossa kiivetään puihin usean metrin korkeuteen, ja kuljetaan rataa, ja epäilen, että tähänkin liittyisi käsilihasten käyttöä, jos sellaiset varusteet löytyisi. Se voi siis olla hankalaa. Eniten jännitän kuitenkin sitä, mahdunko valjaisiin.