lauantai 28. heinäkuuta 2018

Oh well, whatever, never mind.

Eilen en tehnyt oikeastaan mitään. Luonani kävi kyllä virta nuoria ihmisiä kääntymässä suuntaan jos toiseenkin, musiikkia kuuntelemaan, kauppaan, uusia nuorellisia rientoja suunnittelemaan. Paistoin sieniä, koska niitä oli jääkaapissa.

Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi kun katsoin nuoria kauniita ihmisiä innostumassa asioista joista itse en juuri nyt jaksanut. Kesä on saavuttanut jonkinlaisen lakipisteensä.

Tänään päätäni ei särje, ja minulla on suoritettavia asioita. Ei liikaa, mutta pakollisia. Osa vähän ikävystyttäviä, kuten imurointi.

Katsoin vihdoin Into the Wild -elokuvan. Se oli paljon parempi kuin oletin. Soundtrackista huolimatta dotukseni ei olleet korkealla, kun tiesin juonen pääpiirteissään. Mutta oli se kaunis, ja sisälsi ajatuksia joihin en oikein jaksantut tarttua, mutta kaipasin sitä tunnetta, että innostuisi ajatuksista. Sean Penn kipusi taas hieman ylemmäs laatuasteikollani. Sen hän tekee täysin ilman apuani, suhtaudun jostain syystä häneen ohjaajana epäluuloisesti. Näyttelijänä hän on aina ollut kummallisen vakuuttava. Ehkä juuri siksi olen epäluuloinen. Olen ilmeisen kateellinen monitaitaville ihmisille. Ja ihan yksikkötaitaville myös.

Polkupyöräni etukumi taitaa vuotaa. Siinä ei pysy ilma. Asia pitänee korjata, kunhan ensin imuroin, järjestelen puhtaat pyykit, kuuraan nurkan jos toisenkin. Käyn heiluttelemassa vatsalihaksiani salilla, jos jaksan. Päämäärätön pyöräily voisi viilentää ihoani ja tuulettaa päätäni tarpeellisesti.





torstai 26. heinäkuuta 2018

Time has come to make things right.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Muistankohan enää miten. Muistankohan enää mitä. Vai onko pintaani kasvanut sellainen uusi helmiäiskerros, jota en halua hangata rikki, ja näyttää, että sisällä onkin vain mitätön pieni roska.

Olen ollut tavallaan jouten muutaman viikon. Lomalla. Työlomalla. Työstämässä sitä, mikä jäi kesken kun Valssimies lähti Etelä-Mantereelle. Se on tietysti kovin hienoa, että tuli takaisin, suurinpiirtein samanmoisena kuin lähtikin. Tavallaan myös raskasta ja vaikeaa, kun on tällainen pää kuin minulla, että kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta, varautua pahimpaan, varmistella, kaihtaa riskejä uskottelemalla, että todennäköinen lopputulema on aina se pahin mahdollinen skenaario. Ja on tässä päässä muutakin vaikeaa ja hankalaa.

Ennen kuin Valssimies saapui, jalkani irtosivat maasta, ihan vain hetkeksi. Ehkä ihan melkein kahdeksi viikoksi. Kun olin niin huumaantunut siitä toteamuksesta, että kymmenen kuukauden aikajänteen päätteeksi jotkin kauhukuvistani olivat jääneet toteutumatta. Että tuntui, että olin voiton puolella. Selvinnyt. Suorittanut oikein. Halusin tuulettaa maaliviivalle pääsyäni.

Sitten tuli arki, siis se kaivattu, yhteinen arki, jonka lykkääntymisestä olin niin näreissäni vuosi sitten. Arki, jossa on lihapullia ja ranskalaisia ja aamukahveja ja lastenohjelmia telkkarista ja käytännön asioita ja partakarvoja lavuaarissa ja loppumatonta tapojen ja tottumusten yhteensovittamista ja omasta ajasta ja reviiristä luopumista. Väistämistä ja sinnittelyä ja hiljaisuuksien ja kitaran sointujen kuuntelemista. Olosuhteita.

Ensimmäisen kuukauden aikana väsyin taas enemmän kuin pitäisi. Toisen kuukauden aikana onneksi alkoi loma. Olen nukkunut kuin tiiliskivi, sen minkä helteeltä pystynyt. Aamuisin en jaksaisi herätä.

Minulla on vielä paljon opettelemista. Itseni kuuntelua, etenkin. Kaikki ne asiat ja pelot, joita äänet päässäni ovat alusta asti kuiskailleet, ovat olleet todellisia, vaikka en ole niitä ymmärtänyt ehkä vielä kuullessani. Eniten pelkään, että hukkaan itseni jonnekin. Että mukaannun taas liikaa, en muista rajojani, en rajaa mitään tilaa itselleni. Että en enää osaa olla minä. Se on jotenkin kummallisen vaikeaa. Vähän kuin minulle on vaikeaa laulaa toisten kanssa yhtä aikaa. Yksin pysyn yleensä sävelessä joten kuten, mutta jos vieressä laulaa joku toinen, kadotan tasapainoni.

Välillä koen jonkinlaista riemastumista.

Kuumuus ei oikein sovi minulle. Mietin jo, että ensi vuonna voisin yrittää pitää kesäloman sellaisena aikana, jolloin todennäköisesti on huono sää. Helteellä voisin sitten olla kahdeksan tuntia päivästä tehokkaasti ilmastoidussa toimistossa, aivan oikeisiin vaatteisiin pukeutuneena, hiusraja normaalin kuivana ja kevyen kuulaasti meikattuna, ripsivärit kohdallaan, sen sijaan, että makaan jonkinlaiseen löyhään palttinaiseen säkkimekkoon verhoutuneena tohvelieläimenä huoneessa jos toisessakin aina viileää paikkaa etsien, hikoilen plasmaa munuaiset kivistäen, hiukset hiestä märkinä päivästä toiseen. Elimistöni on jotenkin sekaisin, en tiedä mitä haluan vai haluanko mitään. Yritän juoda paljon.

En edes rusketu kunnolla. Olen kyllä saanut sääriini hieman tummanharmahtavaa sävyä, mikä on jonkinasteinen parannus sinertävänkalpeaan kalkkunaihooni. Kävelin tänään hetken Johanna Tukiaisen takana ja kadehdin hänen rusketustaan. Tosin luulin häntä ensin Mervi Tapolaksi. Se oli varmaankin ruiskurusketus.

Kiersin kaikki yleisimmät ja tavanomaisimmat naistenvaateliikkeet toteuttaen sisäistä tarjoushaukkaviettiäni alelaareja penkoen. Löysin mekontyyppisen, joka sopii hyvin vartalomallilleni (ananas), mutta sen musta kangas kuulemma kuultaa läpi niin anteliaasti, etten voi käyttää sitä ihan vain vilpoisana mekkona. Voi olla, että joudun hankkimaan capri-mittaiset legginssit, ja koen asiasta oikeutettua turhautumista. Miksei vaatteita voi kerralla tehdä sellaisista materiaaleista, että yksi kerros vaatetusta riittää?

Olen käynyt akupunktiossa uudelleen. Ehkä siksikin nukun kuin tiiliskivi. Maksani pitää selvästikin siitä, että korviini tökitään neuloja. Se suorastaan kuplii ja vääntelehtii mielihyvästä. Minulla ja maksallani on hyvin läheinen suhde.

Tämän lisäksi olen myös löytänyt joogan ilot. Kuntosalillani on kaksi eri joogaohjaajaa. Se toinen saattoi ehkä olla sijainen, mistä olen tyytyväinen. Hänellä oli sellainen "yllätyskyykky"-metodologia. Taukomatonta puhetta siitä, miten vielä jaksaa-jaksaa-ehtii-ehtii-rentoutua, että joogassa tärkeää on se ja tämä ja tuo, ei se mitä luulit, ja ei haittaa, jos et taivu yhtä syvälle taivutukseen kuin vieruskaveri, kun ei tarvitse vertailla (ei olisi tullut mieleenikään ennen tuota kommenttia), ja nyt ollaan ihan vain omassa mielenrauhatilassa, eikä yhtään ajatella sitä ja tätä ja tuota eikä vieruskaveria, eikä - ahaa - korjata paidanhelmaa kesken liikkeen alasnykäisyllä vaikka se nousisi kainaloihin asti paljastamaan ananasvartalon mehukkaimmat osat. Liikkeitä sahattiin edestakaisin sellaisella vauhdilla ja frekvenssillä, käsittämättömiä asananimityksiä viljellen, vähän kuin testaten, pysyykö kaikki mukana. Tunsin alemmuutta sekä suorittavani joogaa puutteellisesti, jopa väärin.

Sitten on se toinen, kukkia hiuksissaan, joka käskee keräämään kaikki ilonaiheensa kämmeniin ja nostamaan ne kasvavana lootuskukkana taivaaseen. Jonka ääni kuulostaa sitruunankeltaiselta ja hennon vaaleansiniseltä. Hänen tunneillaan en suorita, olen vain mennyt ja ollut, ja kun on mennyt ja ollut riittävän monta kertaa, huomaa alkavansa hengittää joidenkin liikkeiden mukaan, vaikka olen alusta asti todennut, että oikea-aikaisen hengittämisen yrittäminen on minulle yhtä kuin suorittaminen, jota yritän kovasti edes joogatunnilla välttää. Pikkuhiljaa olen ilmeisesti saanut joitakin kohtia selässäni venymään, ja nyt venyvät uudet, vanhojen jumien alta löytyneet kireydet. En usko, että minusta ehtii tulla tuoreen metrilakun kaltaista notkeaa tuotetta koskaan.

Eilen olin viileässä salissa maassa retkottaessani niin väsynyt tai rentutunut, että en jaksanut enää edes hengittää. Hengitin sisään ja ulos, ja sitten vain lakkasin aina hetkeksi hengittämistä, kurkkuni meni lukkoon, ja olin vain. Vähän kuin veden alla, silloin kun koski painoi minut pohjaan ja vesi vain virtasi sisään nenästäni ja suustani. Kyllä ihminen hetken voi olla hengittämättäkin jos ei jaksa tai pysty.

Yritän antaa kehoni muistaa mitä haluan syödä. Joskus haluan vihreitä asioita, joskus punajuurta tai pinaattia. Kikherneitä tai kurkumaa. Kun taloudessa on mies, sellainen perinteinen suomalainen barbaari, tulee helposti syötyä liian usein liian raskaasti itsekin. Yritän muistaa, minkäkokoisia annoksia haluan syödä.

Mietin, kokeilisinko vegaanikuukautta. Tykkään kyllä vähän liian kovasti kananmunista ja voista. Sitten mietin, olisinko vuoden juomatta alkoholia, ja mitä se tekisi minulle. Vai tekisikö mitään. Ehkä kesän terassikiintiöni on täyttynyt. Olen myös juonut muutaman oluen saunan päälle nurmikolla notkuen. Mutta ehkä elimistöni kaipaa jonkinlaista kohtuullistamista tai keventämistä runsaan ja vivahteikkaan kesän jälkeen, kun ajatukseni pyörivät aiheissa, minkä asian suhteen minun kannattaisi itseäni seuraavaksi rajoittaa.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

How's it feel to be the prey.

Olen jälleen pienellä saarella, kuivalla maalla huilaamassa. Pidän kyllä uimisesta ja veneilystä, mutta siinä katoaa helposti kokonaiskuva, ja on vain tilanteiden armoilla, ja väsyn liiankin helposti.

Olin monta vuotta yksin, tai tyttärieni kanssa ja yksin. Suhtauduin siihen kai ihan oikein. Että se on hienoa aikaa, jolloin saa elää vain omia toiveitaan toteuttaen. Suorastaan ylellistä. Opetella niitä asioita mitkä on unohtanut, mitä haluaa, mistä pitää. Luoda itse oma arkensa ja rutiininsa ja etsiä ne asiat jotka tuottavat minulle iloa. Luulin, että en oikein onnistunut tuossa, koska tuo rutiinipuoli jäi ehkä hieman hataraksi. Että epätäydellinen suoritus. Mutta nyt, kun olosuhde on radikaalisti muuttunut, näen selvästi, että onnistuin itse asiassa loistavasti. Muistan hyvin kirkkaasti miten haluan asioiden olevan, minkälaiset asiat tuovat minulle iloa.

Nyt on sitten haaste sovittaa nämä asiat yhteen sen tosiasian kanssa, että tilassani on enemmän ihmisiä, enemmän energiaa, enemmän poukkoilevia tahtoja ja vaihtelevia viretiloja. Ja kun minä olen jo niin tottunut ämpärillisiin vaniljakiisseliä, vuorokausiin, jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja aikaa ja kaiuttimista valuva loputon grunge.

Tämä on kai niitä hetkiä, kun parisuhde vaatii työtä. En ole aiemmin oikein käsittänyt tätäkään fraasia, mitä se tarkoittaa. Samoin kuin termiä etäsuhde. Sitä en ilmeisesti käsitä vieläkään. Ehkä se parisuhde sinänsä ei vaadi työtä, vaan kaikki sen ympärillä. Se, että käytännön asiat muovautuvat niin, että parisuhde mahtuu siihen mukavasti, vähän kuin valtava retrohenkinen räikeä nojatuoli ennestään valmiiksi mitoitettuun ja skandinaavisesti sisustettuun olohuoneeseen, sellainen huikaiseva roskalavalöytö jota ei vain voi ohittaa, hämmentävä aarre jollaisista aina näkee kuvia sisustuslehdissä. Kyllä minä sen tuolin haluan, istua sen valtavassa sylissä niin, että muu maailma unohtuu, silitellä ylellistä tummanvihreää samettia, uppoutua pehmeyteen.

Tämän päivän Suomessa, varmaan monessa muussakin maassa, naisen on aiempaa helpompi olla yksin. Ilman kotinurkkiin sijoittuvaa parisuhdetta siis, en tarkoita yksinäinen. Taloudellisesti se ei ole kannattavaa, mutta täysin mahdollista. Voi järjestää asumisensa niin, ettei tarvitse omaa henkilökohtaista metsuria tai metsästäjää. Vanhemmuus on mahdollista ilman parisuhdetta, naiselle jopa epäreilun paljon helpommin kuin miehelle. Parisuhdeolosuhdetta, sellaista perinteistä mies-nais-komboa siis, rasittavat monet vanhakantaiset roolimallit joista on vaikea ravistautua irti. En tiedä montaakaan pariskuntaa, joissa mies tekisi enemmän kotitöitä. Tiedän monia, joissa nainen tekee, tai ylipäänsä on kodin ja lasten asioiden itseoikeutettu projektipäällikkö. Eihän nuo asiat tietenkään koskaan mene fidi-fidi, tai ainakin se olisi vaikea mittaroida, mutta jotenkin en usko, että naiset aivan hinkumalla haluavat käyttää elämäänsä ja aikaansa muiden sotkujen loputtomaan siivoamiseen.

Ehkä miesten ja naisten siisteyskäsitykset ovat vain niin erilaiset, että mies ei koe tarvetta tarttua imuriin läheskään niin nopeasti kuin nainen. Tai sitten kyseessä on omituinen roolileikki. Mies ei koe, että koti vaatisi jatkuvaa ylläpitoa, vaan se on paikka, jonne hän tulee pois ulkomaailmasta rentoutumaan ja lepäämään. Naista ei ole kasvatettu näin; kodin siisteys on asia, jolla naisen arvoa ja kykyä mittaroidaan. Koti on naiselle jatkuva työsarka, kaikki, mikä ei ole paikoillaan tai puhdasta vinkuu hänen huomiotaan ja estää rentoutumisen.

Mies havahtuu kotiaskareen tekemisen tarpeeseen vasta, kun nainen käskee tekemään sen. Tekee sen sitten nopeasti alta pois, päästäkseen takaisin "lepotilaan", hutiloiden kuin pikkupoika äitinsä käskystä, ottamatta varsinaista omistajuutta asiasta, mahdollisesti koska lattian muruttomana pitäminen "naisten homma", ei asia, josta miehen olisi sovinnaista tuntea mielenpaloa. Tämä toistuu riittävän monta kertaa, ja nainen, joka arvostaa puhtaan, muruttoman parketin tuntua jalkapohjiensa alla tekee homman lopulta itse. Tämän ja monta muutakin. Evoluution myötä nainen oppii varomaan sotkemista, koska hänhän se itse sotkunsa siivoaa.

Nykypäivän nainen on järkevä. Yksineläminen ei ole enää stigma, jota pitää välttää viimeiseen asti tai tehdä uhrauksia sen välttämiseksi. Parisuhteen pitää olla kannattava sijoitus, tuottaa enemmän lisäarvoa kuin rasitetta. Sosiaalinen paine on kadonnut toisesta vaakakupista ja aito valinnanvapaus on lisääntynyt.

Törmäsin käsitteeseen Incel. Se ei olekaan mikään kaukainen eksoottisen outo asia, vaan ihan tässä omillakin hoodeilla tapahtuva ilmiö. Olen ällistynyt. Miehet ja naiset ovat keskimäärin erilaisia keskenään, sitä ei pidä unohtaa. Naisten asema maailmassa on perinteisesti ollut miehelle alisteinen, lähinnä siitä syystä, että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Monissa kulttuureissa naiset ovat olleet lähinnä karjaa, omaisuutta, työvoimaa ja lisääntymisväline. Valvomalla naisten seksikäyttäytymistä on voitu varmistaa, että jälkeläiset ovat omia.

Nyt valtasuhteet ovat muuttumassa; Yhteiskunta ja yhteisön mielipide länsimaissa suojelee naisen fyysistä koskemattomuutta. Naisilla on tasa-arvoisemmat mahdollisuudet tehdä omat ratkaisunsa elämänsä suhteen. Naisten ja miesten seksuaalikäyttäytymisen yleinen moralisointi alkaa olla tasa-arvoisempaa. Nainen, joka ei halua miestä pysyvästi vaivoikseen ei ole epäonnistuja.

Minun isoäitieni aikoina, Suomifilmeissä ja stereotypioissa, naisten urasuunnittelua oli se, että piti pysyä siveänä ja yrittää kaikin keinoin hurmata mahdollisimman ison talon vanhin poika. Ja kun pääsaalis meni jollekin toiselle, niin seuraava ehdokas, edes joku mies joka ottaisi emännäksi, ettei jäänyt kouluttamattomaksi vanhaksipiiaksi, tai kokenut vielä kurjempaa kohtaloa, aviottomia lapsia ja maineen menetystä. Piti olla ehtoisa ja mieluinen. Enää ei tarvitse. Naisille ei kelpaa kuka tahansa mies, vaan vain sellainen, joka häntä onnistuu miellyttämään. Ja naiset saavat valita! Vaihtaa miestä kuin sukkahousuja! Kaikki naiset voivat vaikka sulassa sovussa vuorotellen sekstailla sen yhden ja saman Chadin kanssa, ja ne loput miehet jäävät sitten ilman. Nämä tanhut eivät enää menekään tasapareittain.

Voi miesparkoja, onhan se haastavaa kun eivät ole tottuneet tällaiseen. Että pitäisi ottaa huomioon kohderyhmä, miettiä mitä naiset oikeasti haluavat Ehkä ihan muuttaa omaa käytöstään ja habitustaan sen suhteen, pukeutua epämukavasti ja käydä parturissa. Hillitä itseään puhumasta tyhmiä ja haista hyvältä.

En kyllä oikeasti tunne mitään ymmärrystä Incel-liikettä kohtaan. Yksittäiset idiootit vielä ymmärrän, mutta että ihan liike. Puistattaa.