keskiviikko 31. elokuuta 2016

Silmissä leikkivät säkenet lyö.

Lihakseni ovat vähän jumissa, verenpaineeni koholla, mutta en ole ihan niin väsynyt kuin yleensä. En ole tällä viikolla pyöräillyt. Vain tanssinut, ottaen pitkiä kurottavia hitaita askeleita taaksepäin yläselkä ryhdikkäänä ja kädet kohotettuina. Liikunnan ja liikkumattomuuden vaikutukset ja hyödyt ovat ristiriitaisia.

Tällä viikolla antaudun vietäväksi sille tosiasialle, että elämäni pyörittää minua kuin pellavapäätä Saarenmaalla. Kaunomieli. Se tuntuu vuoroin haikealta, vuoroin tunnen suurta ylpeyttä ja helpotusta. Vähän odotustakin, koska olen ihminen, joka suhtautuu muutoksiin positiivisen odottavasti. Ei se muuta kauas. Eikä halua päästä minusta eroon. Ja tykkää edelleenkin, jos laitan ruokaa.

Harkitsin tänään nyysiä talon pihasta maahan tipahtaneen "Työmaa-alue, asiattomilta pääsy kielletty" -kyltin makuuhuoneeni oveen. 80-luku räjähti huoneessani taannoin, eikä siitä ole vielä kukaan toipunut. En oikeasti meinaa löytää vaatteitani, korujani, meikkejäni, niitä joita tarvitsisin, mutta kaikkea käyttökelvotonta krääsää kyllä, mille ei oikein ole kunnon sijoituspaikkaa. Fiksua sellaista. Tähän kun lisää kirjahyllyroinat, kuivuvan ja kuivan pyykin, puolipitoiset vaatteet, talvivaatteet, kesävaatteet, ja vaeltavat villasukat, joille en enää viikkoihin ole yrittänyt löytää paria vaan huokaisen vain helpotuksesta jos löydän mitkä tahansa kaksi kappaletta, niin ihan oikeasti jouduin nukkumaan mennessäni laittamaan valot uudestaan päälle, että löytäisin sängyn paremmin.

Kohta, aivan kohta, saan isomman huoneen. Sinne toden teolla muuttamiseen menee varmaan pari viikkoa, koska kaapit ovat täynnä sekalaisuuksia, jotka pitäisi suoria kuntoon pohjia myöten, ennen kuin tuntisin omistavani tilanteen suvereenisti.

Tänään mikään ei edistynyt. Laitoin keskinkertaista ruokaa ja hengailin kaappimiehen kanssa. Hän hieroi tangon runtelemia nilkkojani, ja katsoimme yhdessä Randyn hääpukuohjelmia boksilta. Korjasi vessan lampun ja neuvoi Diivaa matematiikan syövereissä.

Minulla on ilmeisesti PMS.



tiistai 30. elokuuta 2016

To the end of love.

Kollega pyysi minua osallistumaan tapahtumaan. Vastasin kyllä kiitos, koska jos olisin kieltäytynyt, olisin tehnyt sen vain huonosta itsetunnosta. Tämän jälkeen hän on lähes päivittäin kertonut, miten iloinen on, että halusin tulla sinne. Se alkoi jossain vaiheessa minun korvissani kuulostaa siltä, kuin olisin itse vaatinut päästä mukaan. En olisi itse vaatinut moista, koska en ole niin harhainen.

Oletin ennakkokuvauksen perusteella jotain sellaista, että seisoskelisin jossain käytävällä huteran baaripöydän ääressä ja esittelisin läppärinnäytöltäni aihettani lyhyesti, uudestaan ja uudestaan n. 10 minuutin välein, ja keskustelisin vaihtuvien ihmisten kanssa. Varauduin tähän tekemällä huikeat neljä sivua powerpointteja, ja ihan oikeasti tällaiset ohjeet sainkin.

Sitten olikin iso sali, esiintymislava, takanani pollotti tenniskentän kokoinen screeni, päätäni kiersi madonna-mallinen mikrofoni ja sitten oli vielä jokin näpsytin, jolla sain powerpointtini kulkemaan eteenpäin animaatio-toiminnon saattelemina. En ollut itse tehnyt sitä animaatiota, joten yllätyin joka kerta siitä, mitä kukin napsautus sai aikaiseksi. Yleisö oli hyvin akateemista, ja aiemmat päivän mittaan sivutut puheenaiheet olivat olleet hyvin korkealentoisia. Minä olen maanläheinen ihminen.

Puhuin noin viisikymmentä minuuttia. Selviydyin. Ainakin hengissä. Kieltäydyin jännittämästä liikaa, ja yritin vain taas kerran uppoutua aiheeseeni, josta olenkin oikeasti innostunut. Sain yleisön nauramaan ainakin kerran, ehkä kaksi tai kolme. En alkanut vahingossa puhua englantia millään oudolla aksentilla. Olen joskus vahingossa puhunut saksalaisella aksentilla, mutta sitten onneksi dataprojektori räjähti, aiheutti palohälytyksen, ja koko 200-henkinen toimistorakennus tyhjennettiin. Tässä hötäkässä aksenttini nollaantui. Nyt mitään niin onnekasta ei sattunut.

Tämän jälkeen tanssin kolme tuntia tangoa. Harjoittelin miehen seuraamista ehkä enemmän kuin koskaan. Tarkoitan siis viejän suuntien seuraamista. Olin ehkä hukassa tanssitunnilla enemmän kuin koskaan. Minun pitäisi vain antautua vietäväksi, mutta en osaa helposti tehdä sitä siinä tilanteessa, vaikka viejä olisi miten varmaotteinen. Oikeasti tanssilattialla, tunteella, se onnistuu helpommin.

Tanssin kaksi tanssia ilmeisesti sattumalta paikalla olevan tanssinopettajanjumalan kanssa. Hän korjasi käteni otetta olallaan ja kuiskutteli korvaani "hidasta, kuuntele, älä tee mitään, älä hätäile". Se alkoi vähän sujuakin.

Väliajalla huomasin hieman edistyneeni. Osasin olla mulkoilematta, kun kiva poika tuli istumaan viereeni. Juttelimme. Toisella väliajalla menin ihan itse juttelemaan lisää. Olen yllättyneempi tästä saavutuksestani kuin aiemmista.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Levottomat.

Viihdyin 80-luvulla. Tunsin oloni eläväiseksi, nuoreksi, naiselliseksi, jopa itsevarmaksi. Kun en ollut täysin oma itseni, oli helpompaa heittäytyä rooliin.

Saatan jatkossakin pukeutua enemmän minihameisiin ja tekokukkiin. Tai siis en varmaankaan tekokukkiin, mutta pyrin ottamaan enemmän riskejä. Leningistä helmaa leikkaan veikkaan vaan tää kannttaa.

Lauantaina maksoin laulujeni lunnaita pomppaamalla tämän tästä unenhorroksesta linkkuveitsiasentoon sängylleni ja kiroilemalla spontaanisti. Mieleeni muistui asia jos toinenkin, ja kaikki ne tuntuivat hyvin vääriltä ja huolestuttavilta. Hikoilin niin, ettei burana ollut imeytyä kuivuneeseen elimistööni. Join Lidlin vaaleanpunaista pillimehua ja horrostin vielä hetken. Sieltä heräsin epätodelliseen tunteeseen, että olen yksin maailmassa ja pääni on täynnä ääniä. Soittelin ihmisille häirikköpuheluja, kunnes sain valtavan intohimon pesemiseen. Pesisin hampaani, meikit naamastani, tiskit, pyykit, keittiön kaapinovet, lattiat, peilit ja lasioven ja sitten menisin saunaan pesemään kaiken muunkin synnillisyyden tauhkan itsestäni.

Pesin hampaani, join vielä yhdet kahvit, jonka jälkeen tunsin äitiyden kutsun, ja kierryin tyttärien kanssa magnustikerälle sänkyyni ja juttelimme pitkään ja hartaasti. Eri aiheista. Vakuutusmaksuista, pojista, koulusta. Maailmanvalloituksesta.

Olin sitten vähän väsyneempi, enkä enää niin pesuintoinen.

Tässä vaiheessa tulin hyvin surulliseksi ja sain itkukohtauksen. Kaunomieli muuttaa pois, ja se on niin surullista. Se ei ole väärin, mutta miksei hän silti ikuisesti voisi olla minun kolmevuotias valtavasilmäinen vakava polkkatukkainen tyttöni? Hän on edelleenkin valtavasilmäinen ja taas polkkatukkainen, mutta itkin sitä kun en enää ikinä pääse siihen miten tytöt olivat niin pieniä. Olisi pitänyt tehdä enemmän ruokaa. Olisi pitänyt tehdä enemmän asioita. Tehdä vähemmän. Olla enemmän. Pitää enemmän sylissä.

Kyllä minä tein ja olin tekemättä, mutta joissain asioissa ja joinain hetkinä tuntuu, että mikään ei riitä. Minun olisi pitänyt monessa hetkessä olla parempi äitinä, mutta onneksi heistä sentään kasvoi noin hienoja.

Olen kuulemma iloisempi ja onnellisempi ihminen nyt, kuin aiemmin, ollessani parisuhteessa.

Pesin keittiön kaapinovet, tasot, välitilan, hellan. Laitoin ruokaa.

Sain kutsun yksityisasuntoon syömään pullaa. Se oli herttaista, mutta en vain millään jaksanut. Enkä usko, että siitä seuraisi mitään sellaista, mitä en olisi jo itselleni sopimattomaksi todennut. Henkilö on väärä. Nyt harmittaa, kun en kieltäytynyt kauniimmin sanankääntein, mutta ei niin paljon, että singahtaisin sängyltäni linkkuveitsiasentoon kiroillen.

Juon kahvia ja lähden toimittelemaan asioita. Pitää ostaa myös kynsilakkaa ja poistaa 80-luku sormistani.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Näin vallassas kaiken nyt mä teen.

Kodissani on kaaos, mutta suhtaudun siihen jonkinasteisella mielentyyneydellä. En oikeastaan ehdi muutakaan. Talvivaatevarastoni sekä kaikki > 40 denierin sukkahousuni ovat sängylläni, eri syistä, enkä saa niitä tungettua takaisin kaappin, koska kirjahyllyn ylimääräinen sisältö sekä puhtaat ja likaiset pyykit blokkaavat oven avautumasta täyteen komeuteensa. Enkä edes löytänyt talvivaatteiden seasta yhtään toppia tai paitaa, jonka olisin aamulla voinut vetää ylleni silittämättä ja näyttää vuodenaikaan kuuluvalta työntekijältä. Kaapissani ja lipastossani on vain kesävaatteita, mutta niistä kaikki työ- ja vaihtuvavuodenaikakelpoiset yläosat ovat jossain likaisen pyykin tai pyykin jälkikäsittelyn välisessä välitilassa. Pukeuduin sitten teoriassa fysiikan ja soveliaisuuden lakeja uhmaavaan mustaan makkarankuoritoppiin sekä ihmeitätekevään pontsoon, joka ainakin osittain harhautti vatsaani näkymästä. Selvisin päivästä.

Huomiseen mennessä kirjastonhoitajakaularusettitoppini on kuivunut, ja sitä ei ehkä tarvitse silittää. Silittäminen ei onnistu, ellen raivaa makuuhuonettani sitä vertaa, että saisin jänkättyä silityslaudan sieltä ulos.

Perjantaiaamupäivästä selviytyminen on vielä hämärän peitossa, mutta iltapäivällä siirryn 80-luvulle, ja Yodan sanoin asia on hoidossa "“Size matters not. Look at me.". (En oikeastaan etsinyt tuota lainausta, vaan yhtä toista, mutta sitten törmäsin tuohon.)

Kaivoin tänään yhdestä huojuvatornikaapistamme ompelukoneen. Rouskautin keittiösaksilla suuria linjoja sähkönsiniseen trikooseen, ja ompelin, ehkä vielä huonolaatuisemmin kuin taannoin suorittaessani Ylpeys, ennekkoluulot ja Zombit -tyylisen kävelypuvun, ja kas, minulla on nyt bilemekko. Sellaisen inspiroima, josta haaveillin katsellessani vuoden -84 Anttilan postimyyntikuvastoa. Olkapäältä vastakkaiselle lanteelle ulottuva kontrastinen värinvaihto puuttuu, mutta olin laiska ompelijatar ja halusin välttää riskejä, jotka paljastaisivat sen, etten käyttänyt kaavoja, nuppineuloja tai harkintaa ommellessani.

Mekko on siis äärettömän sininen, lepakkohihainen, ja hitusen suunniteltua lyhyempi, mutta en anna sen häiritä koska sääreni ovat kesän päämäärättömän pyöräilyn jälkeen teräksiset.

Oikeastaan olen jo kurkkuani myöten täynnä 80-lukua, ja bileet ovat vasta viikonloppuna. Ensi viikolla sitten vääntelen käsiäni tuskissani nähtyäni itsestäni valokuvia.

Pitäisi vielä tutkia vanhoja musiikkivideoita ja sisäistää takaisin lihasmuistiini joitakin jo vaivalla unohdettuja tanssityylejä. Kikan käsimuuvit, ehkä muukin vartalo.

Kaikkea sitä ihminen tekeekin rahasta.

Tein tänään ruokaa kuten oikeat ihmiset, joilla on lapsia, ja pitkästä aikaa söimme sitä yhdessä pöydän ympärillä. Porkkanakeittoa. Ei ihan niin hyvää kuin joskus, koska jääkaapissa ei ollut kaurakermaa. Moni muukin maailmanlopunvarastoni on ehtynyt, niinkuin oli tarkoituskin, koska asun lähellä kauppoja, ja teoriassa voisin käyttää lähikauppaa jääkaappinani. Toisaalta, jalkani ovat yleensä heti työpäivän jälkeen nälkäisinä eri mieltä siitä, onko niin kaukana olevalle jääkaapille järkeä lähteä.

Kävin kampaajalla, ja nyt minulla on taas aikuisten hiukset. Sellaisten aikuisten, jotka elävät tällä vuosisadalla. Tai edes 80-luvulla. Aiemmat hiukseni kuuluivat Mona Lisalle, joka värjötteli sateessa ulkona.

Nyt siis menin kampaajalle ja näytin kännykästäni kuvan, jonka nappasin taannoin mainoksesta Stockan meikkiosastolla. Kuvassa n. 16-vuotias nainen hymyilee epärealistisesti ja taustalla on varmaankin tuulikone. Että tuollaiset haluaisin. Kampaajani kiljaisi, että JUST tuollaiset sulla pitää olla, ja sitten sain juuri sellaiset hiukset. Nämä ovat hienot. Joskus pitää uskaltaa tavoitella unelmiaan, vaikka ne olisivat vähän epärealistisia.

maanantai 22. elokuuta 2016

Tää valssi on tanssittu ennenkin.

Juuri nyt vauhti on sellainen, että meikkipussini jää tämän tästä levälleen vuoroin eri huoneisiin, kun käyn ehostamassa itseäni lisää ennen seuraavaan rientoon ryntäämistä. Jos käyttäisin sukkahousuja, niitä olisi ehtinyt kasaantua mytättyinä nurkkiin röykkiöittäin, sillä en toki ehdi siivota jälkiäni millään elämänalueella.

Sunnuntaina harjoittelin tarmokkaasti sosiaalisten kontaktien luomista vastakkaiseen sukupuoleen. Tiristin suupielestäni vaivalla jokusen positiivisen kommentin jonka jälkeen vastasin myöntävästi kutsuun tapaamisesta. Saavuin paikalle vain hitusen myöhässä ja vastahakoisesti. Laitoin oikein varalta ensitreffikenkänikin jalkaan, ne mahdollisimman matalakantaiset mutta naiselliset.

Katselin silmien välissä olevaan kohtaan silmälaseja ja kuuntelin, kuuntelin, aika paljon vain kuuntelin. Jos ajateltaisiin, että hän piti rekrytointihaastattelua, mikä oli aika lailla se vaikutelma, jonka sain, väittäisin, että 80%-20% sääntö ei oikein toteutunut. Tai meni väärinpäin.

En oikein täyttänyt kriteerejä, eikä hän lähtökohtaisestikaan missään vaiheessa oikein ollut vaikuttanut olevan minun tyyppiäni. Meillä oli kuitenkin yksi vahvasti yhdistävä tekijä. Kumpikin etsi ensisijaisesti toisen ihmisen varauksetonta, tai edes jollain lailla ehdollista ihailua, ja halusi paistatella omassa erinomaisuudessaan huomionhakuisesti valokeilassa. Soimme toisillemme näitä ihailluksi tulemisen hetkiä lähinnä pitääksemme tilanteen sosiaalisesti miellyttävänä. Näin, että hän ihaili minussa erityisesti kykyä kuunnella, ja nyökätä aina sopivan myötäilevästi.

Kotona taputin itseäni olalle, ja siirryin viestinnässämme normaalille tylytyslinjalleni. Hän sanoi, että nyt on minun vuoroni kysyä häneltä jotain, ja minä sanoin, että en ehdi, koska minun täytyy inventoida vaatekomeroni. Olin vähän yllättynyt, kun viestit pian tämän jälkeen tyrehtyivät.

Tänään olen tanssinut neljä tuntia. Kolme näistä oli paritanssin alkeita. En ole aloittelija paritansseissa, mutta täysin keltanokka, mitä tulee silmiin katsomiseen ja kädestä pitämiseen. Harjoittelin siis erityisesti niitä. Opettelin myös seuraamaan tanssittajaa, vaikka se tanssisi aivan eri lailla kuin luulisin olevan tarkoitus tanssia. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin harteita ja käsiä enkä musiikkia.

lauantai 20. elokuuta 2016

You look wonderful tonight.

Pääni on pyörällä kaikesta tästä elämästä. Juuri tätähän minä halusin, ja nyt sitä sitten annetaan, kauhalla. Minä lusikoin kuin hengen hädässä, kasvatan bandamaisia mustia silmänaluksia ja mietin, ehdinkö tai jaksanko enää koskaan pyykätä tai ruokkia lapsiani.

Kaapissani on vielä ainakin yksi musta paita, puhelimessa kuulin, että Kaunomieli oli jo suunnitellut huomisen menyyn ja Diiva keitteli äsken puuroa. Jos osaisin nyt nukahtaa ja nukkua 18 tuntia putkeen, elämäni olisi jopa liian täydellistä.

Nukkuminen on minulle edelleenkin hieman liian vaikeaa nykyisin.

Perjantaina kokosin auton täyteen naisia. Yllätysnaisia ja vakinaisia, kokonaisia, ihanaisia, avonaisia. Ajelimme kauas pois kaupungista tarkkaillaksemme, kuin luontoretkellä, minkälaista elämämme tulee olemaan eläköidyttyämme. Havaintojemme mukaan eläkeläiset juovat rosé-viintä n. kello kahdelta iltapäivällä, käyttävät taivaanrannan väriä säätutkana ja valmistavat savuntuoksuista ruokaa ulkotiloissa.

Söin hämmästyksekseni valtavasti kalaa, simpukoita ja muita mereneläviä. Uin järvessä, joka oli merenkokoinen, ja täsmälleen ilman lämpöinen. Uin ainakin kolmeen otteeseen. Saunoin. Nauroin. Ajoin autoa ja kuuntelimme musiikkia menneisyydestä. Kaupungin liikennevaloihin päästyämme annoimme basson jytistä, avasimme ikkunat ja liikutimme päitämme musiikin tahtiin katu-uskottavasti. Ottaen huomioon seurueemme keski-iän, joka oli varmaankin vain joitakin vuosia minua nuorempi, se oli kovin huikentelevaista.

Ilta jatkui kuohuvalla ja myös muuntyyppisillä virvoittavilla vesillä. Join ihan oikeaa vettäkin, minkä olen ottamassa tavaksi jotta en hukkuisi kuohuisan seuraelämäni merenkäynnin aaltoihin. Pelastautukoon ken voi.

Kävin keskusteluja. Taloyhtiömme tilanteesta henkilön kanssa, jonka mielestä minä muistutin hänen naapuriaan, ja joka näytti epäilyttävästi siltä tyypiltä, joka polttaa aina pihassa tupakkaa pahaenteisen näköisenä, vähän kuin Downton Abbeyn Barrow. Hän myös vilahtelee kaupungilla siellä täällä kuin sinnikäs corner-of-the-eye-movement. Joka paikassa, lähes aina, kun olen kaupungilla. Päivä- ja yöaikaan. Keskustelin myös naisen kanssa, jolle olin varmaan kuin ilmestys tulevaisuudesta. Kas tällainen minä olen kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos jatkan valitsemallasi polulla. Avauduin myös ennalta tunnetulle ihmisille. Hän on yllättävä, tuttu ja kotoinen mutta silti aivan erilainen kuin muistin. Emme ole tavanneet pitkään aikaan. Tämä ihminen oli ehkä nyt se, jonka aina oletinkin hänen oikeasti olevan, mutten aiemmin nähnyt sitä pinnassa asti.

Avaudun joskus liikaakin, mutta nyt se ei haitannut. Toisaalta, sellainen minä olen, ja sellaisena minun täytyy itseni hyväksyä. Toinen vaihtoehto on hävetä ja katua joka kerta kun avaudun, koska en usko, että pystyn muuttumaan. Olen avoin, suorastaan purkaannun kun en vain pysy minkäänlaisessa ryhdissä enkä ruodussa, enkä saa suurta suutani suljettua. Se, että olen avoin, on ollut minulle hyödyllisempää ja tuottanut enemmän iloa kuin se, jos olen joskus sulkeutunut ja pitänyt asioita itselläni. Sekin on hyvä taito, ja sitäkin harjoitan, mutta vain tilateissa, jotka eivät ole minulle niin todellisia elämäni mittakaavassa.

Avauduin muunmuassa siitä, että minulla on huono mieskarma. Että tilanteet, joissa olen kiinnostunut miespuolisesta henkilöstä kuivuvat kokoon enimmäkseen siitä syystä, että juurikaan silloin sen todellakaan halua ilmaista kiinnostusta, koska enhän minä nyt sentään niin avoin ole, että antaisin tunteideni näkyä riettaasti ulos asti. Jos olen kuitenkin vain puolittain kiinnostunut, olen kuitenkin joskus kykenevä heittäytymään flirtin hurmaan. Tällöin teen jotain todella väärin, yleensä käytännössä vain suoraviivaisesti mulkoilen tilaisuudet hengiltä. Olen siis avoin vain sellaisille lähentymisyrityksille, jotka kohtaan tahoilta, joista en ole pätkääkään kiinnostunut. Tilanne ei ole viime aikoina ollut kovin toimiva, mutta työstän sisäisiä ristiriitojani tarmokkaasti puurtaen.

Demonstraationomaisesti murjaisin baaritiskillä jotain, jolla sain kokonaisen jalkapallojoukkueen yhtäaikaisesti lopettamaan vilkkaana käyneen keskustelun kanssani. Pian tämän jälkeen, ikään kuin toisena työnäytteenä, puistonpenkillä istuva mies vaati, että en katsoisi niin agressiivisesti hänen ohitseen. En siis katsonut häntä, mutta katseeni loukkasi häntä silti.

Talk about a resting bitch face, eh?

Keskustelin lisää. Belgialaisen 61-vuotiaan miehen kanssa, joka istui kuumissaan terassilla, eikä tiennyt, että juomat täällä pitää käydä hakemassa sisältä. Kuuntelimme yhdessä kuorolaulua, ylistimme Sibeliusta (josta hän tiesin yllättävän paljon) ja puhuimme synestesiasta. Hän piti Suomesta, ja hänen mielestään olin ystävällinen.

Kaupunki on näinä päivinä täynnä kulttuuria, yhteisöllisyyttä ja spontaaniutta. Missä tahansa on hassusti pukeutuneita ihmisiä. Smurffeja. Olimme jumalaisella myöhäisellä ja hitusen kostealla lounaalla ravintolassa, ja paikalle tuli joukko arvokkaan ikäisiä miehiä frakeissa. Mietin, että he olivat varmaan aamulla snapchatanneet toisilleen "Mitä sä laitat päälle?" "Ollaanx liian samixii, jos mäkin laitan tän?" "Kyl mäki, jos säki, mut älä hei kundi sit vaan tee ohareita".

Kävimme vilkasta pöytäkeskustelua, ja frakkipukuinen oktetti lauloi taustalla kansallisromanttisia kuorolauluja. Sitten Claptonia. Ja Under the boardwalk, jossa he käyttivät jonkinlaisia sorsaräikkiä tehostamassa soundia. Taputimme aina välillä arvostavasti. Oloni oli tässä vaiheessa hitusen väsymyksestä poissaoleva ja tilanne tuntui miellyttävän absurdilta.

Jotain tällaista toivoin elämäni joskus olevan. En vain arvannut, että siitä seuraa tällainen väsymys.

maanantai 15. elokuuta 2016

Jackpot.

Sattumien kautta päädyin tanssikurssille. Foksia aloittelijoille. Olin juuri oikeassa paikassa. Ei sillä, että olisin erityisen kärsinyt foksitaitojeni puutteellisuudesta (olen ihan keskivertö keittiötanssijatar), mutta tuollaiseen tilanteeseen asettautuminen on juuri sitä, mitä lääkärin minulle kannattaisi määrätä, jos menisin lääkäriin.

Miehiä. Nuoria, vanhoja, pitkiä, lyhyitä, tuuheapartaisia, kaljuja, humppaveikkoja jotka haisevat kovasti tupakalta, hikoilevia nörttipoikia, huonokuuloisia pappoja, kuivahkoja maratoonarimiehiä, jotka huomauttavat vääristä askeleista, hymyjä, joissa tulee ryppyjä silmäkulmiin. Ja ne vaihtuvat liukuhihnalta. Kenenkään kanssa ei tarvitse jämähtää epämukaviin hiljaisiin taukoihin. Ei tarvitse miettiä, että mitähän tuokin miettii, tai mitä seuraavaksi.

Taannuin kymmenvuotiaaksi ja niiata niksautin aina kun tuli vuoronvaihto, hymyilin ja KATSOIN SILMIIN ja tunsin tekeväni aivan oikein. Pidin kädestä kiinni. Seurasin mukana, vaikka tanssisi mielestäni kuinka väärin.

Yksi poika keskittyi aina kovasti, melkein pysähtyi, ennenkuin varovasti pyöräytti meidät ympäri. Pyörähdyksen jälkeen hän melkein virnisteli itsekseen onnistumisen iloa.

Jos jatkan harjoittelua, saatan päästä eroon jäisestä baaritiskituijotuksestani, ja muutkin ylimitoitetut miestenkarkoitusmaneerini lientymään.

Jos maanantaipäiviini jatkossa kuuluu pari tuntia tanssia, puoli tuntia tai enemmän lisää päivittäistä pyöräilyä, ja jakso Good Wifea tai sen seuraajaksi väistämättä saapuvaa huonompaa tai parempaa keski-ikäisille naisille suunnattua tv-viihdettä, en ehkä enää vihaa maanantaipäiviäni niin paljon kuin ennen.

Sattumien takia olen muistellut elämäni entisiä käänteitä. Vanhoja haamuja on häiritty, ja ne ovat valveilla kun nukun. Muistin unessa miltä miehen selkä tuntui poskea vasten, kauan sitten. Ja sen, miltä tuntui olla toisen miehen, ehkä pojan kanssa matkalla. En ehkä haluaisi muistaa valveilla. En ehkä hoitanut asioita niin tyylikkäästi, kuin olisin halunnut. En ollut kovin rehellinen itselleni, vaikka yritin olla kiltti muille.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ihmisten ja enkelien kielillä.

Viikonlopussani oli selkeästi enemmän tunteja, jolloin olin yksin kotona, kuin tunteja, jolloin olin kotona tyttären tai kahden kanssa. Suhtauduin tilanteeseen positiivisen odottavasti. Nukuin myöhään. Kuuntelin radiota. Katsoin elokuvan. Join kahvia. Laiskottelin koko sohvan mitalta. En pukeutunut. Siivosin ja tiskasin ja pyykkäsin. Kun tytöt olivat kotona, halailin.

Kävin kaupassa ostamassa kahvia, se kassapoika, (joka varmaan saa erillistä provikkaa naispuolisille asiakkaille flirttailusta, sen verran ahkera ja valikoimaton hän on), kysyi, keitänkö päiväkahvit ja nykäisi kulmakarvojaan.

Kyllä minä luulen, että osaan elää myös sen jälkeen, kun he tekevät pesänsä muualle.

Viikonlopussani on ollut myös paljon ihmisiä. Tällä kertaa ihania naisia. Elämäni tuntuu yltäkylläiseltä. Tältä minusta tuntuu, kun en ole masentunut. Kaupunki näyttää kauniilta ja aurinkoiselta vaikka tuuli on jo kirpeä.

Kävimme katsomassa Mieskuoro Huutajia. Korviini olisi riittänyt vähempikin ääni, mutta en toki olisi toivonut, että nuo 30-40 mustapukuista miestä olisivat huutaneet yhtään vähemmän munaskuidensa pohjasta asti. He olivat oikein miehekkäitä. Keksin heti monta paljon huonompaa tapaa viettää sunnuntai-iltapäivä.

Nyt kyllä vähän päätä särkee. Kulttuurikrapula? Saatoin myös vähän kylmettyä, esitettyäni kylmäkiskoista terassimuijaa, joka ei lämpene lainkaan naapuripöydän ehdotuksille. Niihin kuului mm. perheenjäsenten lukitseminen parvekkeelle pois häiritsemästä.

Pyöräilin jälleen. En tiedä monesko sellainen kerta tämä oli, että sonnustauduin lenkkeilyvarusteisiin ja kenkiin, vakaana aikomuksenani sitten hurauttaa pyörällä vähän kauemmas, kunnes löytäisin jonkun kutsuvan polun tai metsätien, jolla kävisin sitten harjoittamassa erisuuntaista liikuntaa kuin velodromaattinen pyörivä liike joka tuotetaan lähinnä reisilihaksilla. Toistaiseksi en ole vielä kertaakaan malttanut olla vain pyöräilemättä.

Tänään kävin ratsullani katsastamassa alueita, joille harkitsin muuttaa aiemmin. Löysin mäntyjä, loputtomiin mäntyjä. Näin itseni lähtemässä illalla lenkille, aina samaan suuntaan samojen naapuritalojen ohi, ja palaamassa, aina samaan suuntaan. Näin taas muiden unelmia, ja jotain muutakin. Ilma haisi syksyltä, vähän märiltä ojilta, tummenevilta kasveilta, jotka vähän jähmettyvät ennen kuin kuivuvat pystyyn talventörröttäjiksi tai valahtavat maahan pehmoisina jäädyttyään ensimmäisen kerran.

Minä en ole viime aikoina osannut haaveilla enkä unelmoida mitään. Kaikki entinen on kadonnut. Nyt tuntui, että jokin narahti, aivan kuin pitkään kiinni ollut raskas ovi olisi vähän liikahtanut. Ehkä, jos ovi olisi auki, sisään voisi tulla uusia unelmia.

Pyöräilin mäen laelle. Täällä on vähän mäkiä, joten ne huomaa erityisinä. Korkeimmalla kohdalla kasvoi suuri solmuinen mänty, oman lääninsä valtias. Pysähdyin, tervehdin ja pyysin suojelua. Ota minut oksiesi suojaan, katso puolestani kauas menneesen ja tulevaan ja ymmärrä niiden tieto. Kun olen siinä kohdassa, että epäröin, löydä minut ja auta minua kuuntelemaan tuulia ja kallistumaan oikeaan suuntaan.

lauantai 13. elokuuta 2016

Cake by the ocean.

Sataa niin paljon, ettei tarvitse tehdä mitään. Kaunomieli on jossain etsimässä rakennuspalikoita omaan elämäänsä, siihen uuteen, jossa äiti ei ole enää niin paljon mukana. Diiva on juhlimassa aikuistumistaan ystävänsä kanssa. Tytöt olivat täällä yötä mutta lähtivät nyt. Olin leiponut ja täyttänyt heille kakun mukaan, ja kerroin, miten sen voi helpoiten koristella. Keitin aamulla kahvia ja puuroa ja paistoin pakasteesta karjalanpiirakoita. Kerroin, mistä kohtaa Alkosta löytää edullisimmat valkoviinit, ja että viintä ei voi ostaa Prismasta. Lainasin valkoisia paperilyhtyketjuja juhlatunnelman luomiseksi.

Nyt teen vain mitä huvittaa. Oikein nipistelee jalkoja mielihyvästä. Ehkä minua huvittaisi imuroida, jos oikein ajattelisin. Ajattelen kohta hetken oikein tarkasti. Sitten minua ehkä huvittaa laittaa saappaat ja sadetakki päälle ja mennä ostamaan kahvia ja omenoita. Sen jälkeen minua aivan ehdottomasti huvittaa saunoa. En ole ehtinut saunaan vuorollani kolmeen viikkoon, koska elämässä on ollut paljon hyviä asioita.

Saunan jälkeen ehkä katson Netflixiä. Koko illan.

Minulla ei ole motivaatiota laihduttaa. Haluaisin kyllä laihtua, mutta en löydä sitä kipinää ja innostusta, joka tarvitaan, jotta päätöksiin voi sitoutua edes kahden viikon ajaksi. Saan aikaiseksi vain sellaisia pienä räsähdyksiä, ehkä kuviteltuja välähdyksiä, hitusen rikinkatkua, mutta se haihtuu tunneissa. Olen käyttänyt kaikki sytykkeet, tikut ja askin kyljessä oleva rikkipaperi on kulunut lähes puhki.

Lisään siis elämääni hyviä asioita. Manteleita ja chiansiemeniä, koska ne eivät oikeastaan ole pahoja, ja Diiva syö niitä joka tapauksessa. Ehkä se, että saan monipuolisempaa ravintoa vähentää makeanhimoani. Ehkä. Lisään ihmisiä, musiikkia, tanssia. Se lisää hymyä, ja hymy kutsuu hyviä asioita luokseni. Onnellisuutta.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Temperature's rising.

Loma nyppäisi minut pois tavallisesta lammikostani. Nosti ylös, ravisteli vedet pois, kuivatti ilmassa. Raksi hellästi mutta määrätietoisesti pois salakavalat rihmastot ja nyppi käsistäni narut, joihin olin kiinnittynyt. Loman jälkeen pulahdin taas veteen, ja jotenkin luulin, että se olisi ihan eri lammikko, mutta ei se ollutkaan. Vesi oli vähän haaleaa ja sameaa ja seisovaa. Keräsin käsiini taas nipun naruja, ohuita ja paksumpia, toisiinsa kietoutuneita. Letittäisinkö ne vai kerisinkö yksi kerrallaan. Tekisinkö makramepunonnalla vaikka hienon vyölaukun?

Mikään langoista ei ollut oikeastaan punainen. En ehkä katsonut vielä oikeassa valossa.

Luulin, että se oli vain väsymykseni ennen lomaa, se väsymys johon tiesin olevan syitä. Lepäsin sen pois, ja olin niin voitonriemuinen, nyt olisin uusi ihminen ja kaikki olisi täysin erilaista, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut vain se vanha väsymys. Olin taas heti maanantaina ja eilen illalla väsynyt. Halusin vain pitää jalkojani ylhäällä sohvalla, pelata pasianssia, katsoa televisiosta miten Randy auttaa amerikkalaisia rodeoprincessmorsiamia valitsemaan itselleen täydellisiä hääpukuja ja syödä sokeria.

Työmatkapyöräily väsyttää minua jonkin verran. Se on kokonaisvaltaista väsymystä, ei vain fyysistä. Tuntuu epätoivoselta pyöräillä kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen kotiin, nitkuttaa maitohapporeisillä portaat kolmanteen kerrokseen, vääntäytyä kengistä ja kypärästä ja hikisistä pyöräilyvaatteista ja tajuta, että on niin nälkäinen, ettein pysty laittamaan ruokaa jos ei syö ennen sitä jotain, ja niin väsynyt, ettei jaksa ehkä levättyäänkään oikeasti laittaa ruokaa.

Tämä kaikki hienon kolmen viikon ihan oikean loman jälkeen. Olen vähän pettynyt. Kuka voisi hyvittää tämän minulle?

Tänään mielestäni satoi, vaikka sitten kun juoksin bussille ei enää oikeasti satanutkaan, mutta menin siis kuitenkin bussilla töihin. En ole juuri nyt työpäivän jälkeen ihan niin väsynyt. Tuntuu nurinkuriselta, että voin juuri nyt paremmin siksi, etten ole harrastanut tuntia liikuntaa juuri tänään.

Makasin Kaunomielen lattialla, ja haaveilin siitä, että kohta saan isomman huoneen. Juuri tällä hetkellä oma huoneeni on oikeasti vähän liian ahdas, koska kuivatan sielä pyykkiä, ja lisäksi siellä on 2/3 olohuoneen kirjahyllyn aiemmasta sisällöstä, johon tein declutterize-toimenpiteen hermostuttuani liikaan roinaan. Niin ja onhan siellä ylimääriset kaksi kollia vessapaperia, jotka ostin viimeksi, kun minulla oli auto käytössä. Vaaka, puhtaan ja likaisen pyykin kori, sänkyni, 2 kpl varapatjoja, kaikki käsi- ym. laukkuni, sekä kaikki vaatteeni.

En oikeastaan mahdu sinne itse juuri nyt.

Luulen, että olen passiivisagressiivisesti tunkenut huoneeni täyteen tavaroita siksi, että tilanne olisi juuri niin kestämätön, että tuntisin edes hieman aitoa helpotusta siitä, kun pääsen purkamaan tuon ajolähdön Kaunomielen muuttaessa. Että onhan siinä sentään jotain positiivistakin.

Minun tulisi tulevaa rientoa ajatellen kehittää asu, jossa näytän 80-luvun tyylisesti pukeutuneelta. Se on sekä helppoa, että vaikeaa. Aina kun alan miettiä, miten haluaisin pukeutua, tai mikä olisi mielestäni tyylikästä, tajuan, että ratkaisustani ei erota, olenko nyky- vai menneessä ajassa. Minun tulisi siis erityisen näkyvästi erottua olevani teemapukeutunut, joten joudun ehkä pukeutumaan johonkin sellaiseen, johon pukeutuminen olisi ollut minulle 80-luvulla hyvin epäluonteenomaista. Kuten shifonkihuiviin, joka on kietaistu suurelle rusetille päähän, tai kahisevaan tuulipukuun. Molempiin.

maanantai 8. elokuuta 2016

Fustra.

Loma loppui n. vartti sitten, kun vihdoin heräsin puhelimen herätysääneen. Juon aamukahvia, kuuntelen kaupunkia, yritän muistaa rutiinini, yritän kohta pakata reppuun kaiken tarpeellisen, avaimet, kuvakortin, eväät, vaihtovaatteet. Jonkin kelvollisen yläosaan mystisen yönsinisille pellavasekoitehousuilleni. Siistit kengät. Toin loman alussa kaikki kenkäni töistä kotiin, varmuuden vuoksi.

En ole ikinä ollut näin kunnolla lomalla. Ehdin jopa ihan hitusen puhtaasti pitkästyä. Pääsin siihen pisteeseen, jossa tunsin helpotusta, että sataa, ja olen estynyt tekemästä vielä jotain erityisen lomailevaista.

Excelöintini on taitekohdassa. Se ei tunnu enää yhtä tärkeältä kuin ennen. Enää en voi karsia, ja tunnen aiempaa suurempaa tarvetta säilyttää ja vaalia. Jopa lisätä harkiten. Luin eilen kaikkein vanhimpia ajatuksian excelistäni, ja muistin, miten eri tilanne silloin oli. Vinttikomerollinen ylimääräistä. Asiat ovat muuttuneet.

Excelini on Prinsessaa Leian hologrammi, joka omalla kaksiulotteisella tavallaan kertoo viestiä muista, oikeammista asioista kuin vaatteiden määristä, hinnoista ja käyttökerroista. Pitkään karsin elämästäni asioita, koska en jaksanut kaikkea. Rajoitin myös, tavoitteenani jotenkin ansaita jotain parempaa, parantaa elämänlaatua. Otin aina jonkin kampanjan, tein päätöksen, löin vetoa. En syönyt. Söin jotain tiettyä. Liikuin. En pelannut. Kielsin itseltäni. Käskin. Laskin. Mittasin. Olen nyt nähnyt itsessäni ensimmäisiä merkkejä sen ajatuksen ilmiintymisestä, jonka olen kuullut jo vuosia sitten, mutta joka on ollut vaikea toteuttaa, että elämä on kuin pöytä, jolle mahtuu vain rajallinen määrä asioita. Kun sille lisää riittävästi hyviä asioita, huonot tippuvat laidoilta pois. Kesäni on ollut täysi, yltäkylläinen, rikas. Olen uskaltanut lisätä enkä vain karsia. Lisää kuorittuja manteleita, lisää aurinkoa, lisää ystäviä. Lisää uskallusta.

Minulla on nyt liput varattuna oikeaan kulttuuritapahtumaan. Ja aion mennä toiseenkin. Ehkä useampaankin. Lisään, isolla kauhalla.

Jonkin verran on ollut havaittavissa myös maanisuutta, ja kummallisia kierteitä, toistuvia tapahtumaketjuja, joista minun pitäisi varmaan oppia jotain, tilanteita, jotka toistuvat niin usein, että voisin toistaessani mieleni liikkeitä ymmärtää, missä kohtaa jumi on ja pikku hiljaa venytellä itseni terveeksi.

torstai 4. elokuuta 2016

Pitäisi.

Pesin ikkunoita. Julkisivuremontti on nyt virallisesti ohi keittiöstä ja olohuoneesta. Diivan ikkuna on vielä peitettynä. Pesen kahden muun makuuhuoneen ikkunat Kaunomielen tulevan muuton yhteydessä. Muutan silloin itse tilavimpaan makuuhuoneeseemme, ja teen omasta vanhasta huoneestani vieras-/kodinhoito-/pyykinkuivaus-/säilytyshuoneen. Joku ehdotti, että voisin tehdä siitä itselleni työhuoneen. Harkitsen myös perustavan huoneen länsinurkkaan roomalaistyylisen kylpylän.

Ikkunoihin jäi vähän rantuja, mutta ei ne oikeastaan näy, kun katsoo ulos eikä rantuihin asti.

Kaunomieli aikoo muutettuaan käydä kotona usein, ja hänellä pitää olla peti odottamassa. Ja lämmintä ruokaa. Katsoimme Gilmoren tyttöjä, sitä jaksoa jossa Rory menee yliopistoon, ja tuo sitten äidilleen Lorelaille kaksi isoa merimiessäkkiä pyykkiä pestäväksi. Kaunomieli lupasi, että hänkin voi tuoda pyykkinsä minulle. Edes osan. Luulen, että hänestä on helpompaa pestä ne omassa asunnossaan, asuntoon kuuluvalla pesukoneella aivan itse, kuin kantaa niitä kolmen kilometrin päähän bussilla tai polkupyörällä, mutta arvostan ajatusta.

Minun pitäisi tehdä lista asioista, jotka minun nyt pitää tehdä. Noutaa asioita töistä ja kaupasta. Leipoa sitä, tätä ja sitten vielä jotain muuta. Ei niitä oikeastaan tuon enempää olekaan, mutta jotenkin tuli hetkellisesti suorastaan raskautunut olo, kun tajusin, että minulla on ihan oikeasti asioita, jotka pitää suorittaa johonkin määräpäivään mennessä. Mitenkähän työhön paluu sujuu, kun näin vähäkin tuntuu säkilliseltä vihaisia käärmeitä?

Taidan lähteä pyöräilemään. Se on niin hauskaa. Löysin yhtenä päivänä valtavan kokoisia vanhoja huviloita. Omituisen laatikkomaisen muotoisia, huoneita mahtuu sellaisiin varmaan 20. Pihalla tenniskenttiä, vanhoja ulkorakennuksia ja villiintyneitä puskia. Ne ovat sellaisella etäisyydellä kaupungista, että sata vuotta sitten ja ehkä aiemminkin hienostorouvat ovat varmaankin vetäytyneet niihin maalle viettämään kesää lapsineen ja palvelusväkineen. Miehet jäivät kaupunkiin tekemään töitä. Nyt ne eivät ole kovin kaukana keskustasta. Itse asun alueella, joka on 1500-luvulla ollut laitakaupunkia. Rotuaarille on kilometri. Tosin se ei ollut silloin kaupungin keskus. Sinne vanhaan keskukseen on matkaa 300 metriä.

Pitäisi hankkia uudet lenkkarit ja uimapuku. Kyllä se musta alkaa sittenkin olla vähän virttynyt.



keskiviikko 3. elokuuta 2016

Honey I'm still free.

Olen suorittanut kesää vallan esimerkillisesti. Olen juonut kuohuviintä eri lokaatioissa, syönyt mansikoita, kermavaahtoa, uinut erityyppisissä vesistöissä, kastunut sateessa, hikoillut, kiipeillyt puissa, kuunnellut elävää musiikkia, haistellut savua, pessyt mattoja, seikkaillut tuntemattomissa paikoissa, juonut aamukahveja ulkona.

Lisäsin kesän rastilistaani tapaamisen sovittuna aikana sovitussa paikassa ennalta tuntemattoman henkilön kanssa. Ihan vain sillä periaatteella, että asiat, joiden suorittaminen on minusta jotenkin hankalaa ja nurinkurista, ovat yleensä minulle hyväksi. Kuten salaatinsyöminen, venyttely ja hölkkääminen.

Istuimme kahvilassa vastatusten. Henkilö yritti röyhkeän tuttavallista katsekontaktia, suoraan silmiin. Vastasin jäätävimmällä baaritiskituijotuksellani. Sain katseestani viikonloppuna oikein kunniamaininnan n. 50-vuotiaalta, hurmaavalta HD-henkiseltä harmaakarhulta. Siis ei mikään nallekarhumies, vaan vähän sellainen vaarallisemman oloinen köriläs. Oli kuulemma puistattava mulkaisu. Tunnustan, että luulin flirttailleeni.

Nyt en edes luullut. Olin laskenut odotukseni tapaamita kohtaan niin alas, ettei minua edes hermostuttanut. Join viilennyttä kahvia ja jaarittelin niitä näitä asuntojen pohjaratkaisuista, autojen käyntiäänistä, vakuutusmaksuista. En osoittanut pienintäkään kiinnostusta herrahenkilön aloittamia keskustelunavauksia kohtaan. En kysynyt, mitä hän tekee työkseen, koska olinhan jo stalkkeroinut asian selville internetistä. Sitten kerroin, että minun pitää lähteä ruokakauppaan, koska jääkaappi on tyhjä, ja ikkunatkin pitää alkaa pesemään.

En usko, että olisin voinut yrittämällä yrittäen vaikuttaa kiinnostumattomammalta kuin mitä nyt vaikutin. En silti yrittänyt. Hän kertoi, ettei tässä elämänvaiheessa, tai ehkä enää koskaan, etsi mitään saman katon alle sijoittuvaa olomuotoa naisen kanssa. Olin auliisti ja vakaumuksella samoilla linjoilla, ja samalla mietin, että tuoltako minäkin aina kuullostan, onpa tylyä.

Ei hänessä mitään vikaa ollut. Jos tutustuisin, löytäisin varmasti vikoja.

Kävin kaupassa ja kotona tein vegaania lasagnea, koska punainen kastike uhkasi muuten jäädä käyttämättä. Siihen tuli hitusen liikaa juustontyyppistä valmistettä, mutta muuten luulen, että olen uuden ruokalajin jäljillä. Teen varmasti jatkossakin italiaistyyppistä pastaruokaa uunissa, mutta kunhan jätän turhan lasagnemaisuuden tavoittelun sikseen, maku tulee olemaan paremmin kohdallaan. Tavoite on tehdä hyvää kasvisruokaa, ei matkia ei-kasvisruokaa maun kustannuksella.





maanantai 1. elokuuta 2016

Jotkut vinkuu, pitää tehdä liikaa.

Viimeinen lomaviikko alkoi. En saanut illalla taaskaan unta. Makasin valveilla, kuuntelin ilmaa ja nautin siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse mitään. Lopulta uni tuli, mutta pätkittäin. Se oli silti hyvää unta.

Aamulla seitsemän jälkeen heräsin jälleen siihen, että makuuhuoneen ikkunan takana on mies rapistelemassa ikkunanpieliä. Vaikka huputus ja telineet ovat jo pois, tuonne aina tämän tästä ilmestyy nostolava. Tekisivät kerralla loppuun tuon. Hivuttauduin sivuttain sängystä toppatäkkiini kietoutuneena ja livahdin keittiöön.

Join litran kahvia ja ohhottelin. Kaunomieli irvisteli ja murisi, hänen piti lähteä töihin, ja minä jäin kotiin. Tunsin syvää tyydytystä siitä, että asiat ovat joskus näinkin päin.

Hiukseni ovat likaiset. Näytän sellaiselta museon luolanaisvahanukelta. Persjalkainen, riippuvat rinnat ja kaikki. Puin kyllä nyt aamulla jonkin yöpuvuntapaisen päälleni.

Harkitsen, menenkö suihkuun, vai ensin lenkille. Tai en harkitse, maanittelen itseäni, ja vuoroin keksin tekosyitä. Minulla on tähän pitkään ihanaan leikkiin koko päivä aikaa.

Muutin exceliäni. Vaatteiden määrän rajoittaminen on lopulta kovin ahdistavaa, ja voi äärimmillään johtaa tilanteisiin, joissa luovun aivan käyttökelpoisista vaatteista vain keinotekoisen luopumisen tarpeen takia. Etenkin kesäisin, kun erilaisia tapoja pukeutua on monia, sataan vaatteeseen rajoittuminen saattaisi aiheuttaa sen, että pukeutuisin kesäisinkin mustiin paitoihin ja farkkuihin. Näin tapahtuukin välillä, koska tuollainen asu pukee minua paremmin kuin moni muu yhdistelmä, mutta silti, täytyyhän elämässä olla muutakin. Variaatioita. Vaikka niitä olisi harvoinkin.

Rajoitan siis itseltäni jatkosssa erityisesti vain paitoja ja toppeja, koska ne ovat ongelman ydin. Ostelen niitä koska minua ahdistaa, ja sitten ne jäävät joskus liian vähälle käytölle hintaansa nähden. Villatakkeja, alusvaatteita, farkkuja, hameita, mekkoja, kaikkea muuta käytän vallan riittävästi, jotta niiden hankkiminen olisi oikeutettua ja järkevää toimintaa. Tarkkeilen silti myös jatkossa niiden käyttötaajuutta, koska se antaa minulle näkemystä ja suhteellisuudentajua siihen, mitä minä oikeasti käytän, ja mitä en.

Tein pienen komeroinventaarion viikko sitten, ja kannoin kirpputoripöydälle kuusi kassillista tavaraa. Suurin osa ihan muista kaapeista kuin vaatekaapistani. Asia liittyy myös Kaunomielen tulevaan muuttoon. Huomasin tässä yhteydessä, että virheostosteni määrä on radikaalisti laskenut. Voin siis lämpimästi suositella kaikille maanisuutta ja exceliä elämänhallinnan perustyökaluna.

Diiva täyttää kohta kahdeksantoista. Se tuntuu kovin oikein ajoitetulta. Hän on järkevä ja ajatteleva, hauska nainen. Lauantaiyönä tulin kotiin vähän ennen yhtä. Linnasaari lainehti humalaisia ihmisiä. Edellisenä yönä joku oli heitetty sillalta veteen. Tappeluita, melua. Diiva ei ollut Kotona. Laitoin viestin. Ei vastausta. Soitin. Diiva vastasi, ja kertoi, että tulee kohta hakemaan takin, koska täällä ulkona alkaa olla kylmää. Olin hetken hiljaa miettien, mitä minun pitäisi äitinä tässä tilanteessa tehdä. En tehnyt mitään. Parin tunnin kuluttua Diiva kävi ilmoittautumassa palanneeksi.