lauantai 25. elokuuta 2018

Olet aarteeni kallein.

Hei, olen Veela ja minäkin käytän. Oikeastaan olen käyttänyt käytännössä aina, vaikea muistaa aikaa, jolloin ei olisi käyttänyt. Kerran olin kuivalla melkein vuoden, mutta koko ajanhan se pyöri mielessä ja repsahtaminen oli vain ajan kysymys.

Se alkoi jo lapsuudessa, ihan se tavallinen tarina, maaseutu, maidontuottajia ja Valion punaiset palloedamit. Niitä pyöriteltiin ja ihasteltiin, kuorittiin pehmeää kuorta ja muovaitiin siitä hassuja asioita odotuksen vallassa. Sitten korkattiin pallo ja istuttiin pitkät tovit ja höylättiin ekstaasissa siivu toisensa jälkeen. Kun niin nuorena alkaa, ei oikein opi tietämään toisenlaisesta elämästä mitään.

Ajoittain homma riistäytyy käsistä. Jo heti aamulla sitä aloittaa vaikka siivulla ihan vain jotain pehmeää ja kermaista Tilsiteriä rapean sämpylän päällä. Lounaalla on sitten vähintään raejuustoa porkkanaraasteen "kaverina", punaleimaemmantalia makaroonilaatikon höysteenä, ja leivän päälle sipaisee jotain ruohosipulituorejuustoa, paksun kerroksen, ja yrittää sitä sitten vähän piilotella lautasen kulman takana ettei muut kiinnittäisi huomiota. Iltapäiväkahvilla valitsee kakkuhyllystä porkkanaleivoksen. Ei sitä kyllä sen porkkanan takia syö, vaan mielessä siintää se tuorejuusto- tai koskenlaskijapäällinen. Oikein jännittää, että kumpaakohan tässä on. Sitä lupaa salaa itselleen, että viikonloppuna leivon ihan itse juustokakun, enkä kutsu ketään kylään vaan syön sen ihan itse.

Illalla sitä kiskaiseekin jo surutta lautasellisen ricottatäytteistä tuorepastaa, ripottelee päälle vielä jotain kovia aineita, parmesanjohdannaisia, ja sitten ei ole enää mitään rajaa. Siinä sitä istuu telkun ääressä ja katselee bumtstibumia ja kaksin käsin kauhoo suuhunsa Auraa ja Presidenttiä, muka sillä verukkeella, että juusto ja punaviini sopii hyvin yhteen, mutta kyllä se aika vähäiseksi jää se viinin määrä loppupeleissä kun totuudenmukaisesti tarkastelee omaa juustonkulutustaan. Ihminen on niin hyvä keksimään itselleen kaikenlaisia selityksiä ja verukkeita. Niinkuin osteoporoosin uhka, tai että kotimaista maidontuotantoa on tuettava.

Viikko oli hengästyttävän kiireinen. Viileät ja sateiset säät tuntuvat mukavilta. Hiukseni ovat venähtäneet huomaamatta pitkiksi. Elämä tuntuu oudon erilaiselta.


sunnuntai 19. elokuuta 2018

Onnen sirpaleet mua haavoittaa.

Isona minusta tulee Ismo Alanko. Toivottavasti.

Ehkä ei tule, mutta tiedän nyt, minkälainen haluaisin olla.

Ismo Alanko ei yritä viihdyttää. Siltä se ainakin vaikutti. Aika monet artistit ja yhtyeet nykyisin ovat kovin huolissaan siitä, ovatko he riittävän viihteellisiä. Riittävän uskottavia, riittävän oikein profiloituja, flirttaavia, näyttävät rennoilta ja karismaattisilta. Se ei ole karisma joka kasvaa kun heiluttelee käsiä leveälle rennon teatraalisesti. Ehkä jotkut ojentajalihakset kyllä. Se on väkinäistä, ei pidä puristaa tuubia liikaa.

No, ehkä se on omanlaisensa maneeri sekin, jota artistit, jotka havittelevat pääsevänsä Dave Lindholmin kanssa samaan nurkkapöytään, uskaliaasti käyttävät, siis se, kun Ismo käski yleisön olla hiljaa. Että kun hän esiintyy, hän ei halua että te huudatte ja vihellätte ja heilutatte käsiänne, vaan hän haluaa että te kuuntelette, hiljaa. Ettekä varsinkaan kerro naapurille mitä tapahtui eilen parkkipaikalla, kun sen voi tehdä myöhemminkin.

Ja sitten hän esiintyi. Ensin jopa vähän ujona ja äkkiseltään ikäänkuin kesken iltapäivän muun puuhailun keskeytettynä, että ai, pitäisikö mun nyt laulaa teille. Ja soittaa tätä flyygeliä, kun tämä on tänne vaivalla raahattu. Muljautteli silmään pari kertaa hullunkiiltoisesti, vähän kuin testaillen, saako kylmäkäynnistettyä keikkavaihteen päälle näin selvinpäinkin.

Minulla oli valitettavasti vieressäni pahimmalaatuinen pulisija, joka huusi ja vihelsi ja selitti ja selitti kärisevällä känniääliön äänellään asioita tytölle, joka valitettavasti vastaili ja näin ylläpiti keskustelua, kimeällä, kovalla kikatuksella. Kuvittelin olevani Obi-Wan Kenobi ja jedivoimillani pitelin etusormea mieshenkilön äänihuulten päällä jotta suurin äänenmuodostus estyisi. Tämä ei tuntunut toimivan. Vaihdoin tekniikkaa ja keskityin ajatuksen voimalla tuottamaan hänelle pakottavan kusihädän. Olin varma, että se toimisi, ennemmin tai myöhemmin. Saattoi olla, että onnistuin, koska henkilö poistui. Myöhemmin illalla ensiapupisteen henkilökunta ja järjestysmiehet saattelivat häntä pois alueelta.

Saattoi olla, että Ismon keikka oli loistavassa nousukiidossa jo ennen kuin pääsin keskittymään siihen kunnolla, tai sitten tapahtui käännekohta. Ismo lauloi seitsemästä päivästä (tarina on tosi), ja se oli vaikuttavaa. Mielipuolista, aitoa, rumaa, taitavaa, täysin vastustamatonta. Alkoi tuntua siltä, että tekisi hän lavalla mitä tahansa, se kelpaisi. Ismo oli lavalla Yksin, ja olen siitä tyytyväinen. Bändi olisi ehkä syrjäyttänyt jotain olennaisesta.

Sitten Ismo lauloi Kriisistä kriisiin, ja hänhän lauloi tietenkin minusta. Nauratti ja itketti, se, mitä koen, ja mikä on kummastuttanut minua jo viidettä vuosikymmentä, onkin jo dokumentoitu sanatarkasti, ja minä olen yrittänyt vain keksiä pyörää uudelleen.

En ole pitkään aikaan kokenut tuollaista. Tuntui, että artisti avasi meille, tai ihan vain minulle, koko sielunsa, epävarmuutensa, pelkonsa ja maailmantuskansa, koko itseinhonsa ja pikkuhiljaa kasvavan itsensä ja maailman hyväksymisen, ymmärtämisen, oman rujoutensa ja komeutensa ja ylimaailmallisen kiitollisuuden ja kauneuden kokemuksen. Tuntui kuin olisin valaistunut, tullut siunatuksi, voidelluksi pyhästä kirkkaudesta pitkästä aikaa. Itketti, olin uudestisyntynyt. Miten joku osaa ja uskaltaa.

Olen melko varma, että levy-yhtiössä Ismolle ei sanota, että sinähän voisit uusia biisejä tehdessäsi miettiä demografista kohderyhmääsi, ja tehdä jotain sellaisia tarinoita lauluihisi, jotka ovat lähellä keski-ikäistyneiden ihmisten arkea ja elämän kipeyksiä.

maanantai 13. elokuuta 2018

Helppoa ja yksinkertaista.

Kirjoitin viikonloppuna, jotain vähän muuta. Lapsuusmuistojani. Niistä on helppo kirjoittaa, ja vähän luulen, että vaikka kirjoitan kivistä ja sänkipelloista ja poluista ja hiihtämisestä ja kuolleista hiiristä ja kolisevista monoista ja terveyssisaren tiukoista permanenttikihararoista, oikeasti näytölle tihkuu päästäni asioita joitan onkin jo aika laittaa järjestykseen. Se, että maailma muuttui niin nopeasti, että tiesin jo lapsena, että minusta ei kasvaisi oikeanlaista näillä mittareilla, mitä nyt näen ympärilläni. Kaikenlaisia asioita. Osaan en vielä edes alkanut.

Nyt pitäisi keksiä uusi aihe. Tai monta pientä. Kirjoittaminen hoitaa päätäni ja saa minut tuntemaan itseni oikeammanlaiseksi. Vähän niin kuin tanssiminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi. Niin Diiva sanoi muutama vuotta sitten, juuri siinä iässä missä tytöt yleensä kipuilevat syömishäiriöidensä kynnyksellä. Että kun hän tanssii, hän tuntee itsensä kauniiksi.

Kesällä tapahtui paljon, ja tavallaan ei paljonkaan. Hikoilin. Tein monenlaisia viihdykkeellisiä asioita. Jossain vaiheessa tuntui, että jopa liikaa. Kävin taidenäyttelyissä, museoissa, tiedekseskuksessa, eläimellisissä puistoissa, uin meressä ja järvissä. Yksi mieleenpainuvimmista mutta oikeasti karmivimmista tilanteista oli istua ratikassa vastapäätä miestä, jolta puuttui puolet kasvoisa. Kuolio oli mädättänyt pois toisen silmän, nenän, poskiluun, ja pään ontelot olivat täysin paljaana näkyvissä. Järkytyin, luulin hetken, että kyseessä on piilokamera tai olen menettämässä järkeni. Mutta vauva.fi kertoi minulle, että tällainen hän vain on, ja hänellä on asunto, vaikka näyttikin siltä, että hän oli nukkunut edellisen yön ojassa.

Olen yrittänyt tulkita itseäni, jaksamistani, rajojani. Opin kovin hitaasti. Aina en ole varma osaanko tulkita näkemääni ja tuntemaani. Persoonani rajapinnat muihin ihmisiin ovat luiskia, kaltevia, joskus hankalan epäsopivia, joskus sumuisen epäselviä. Enkä oikein osaa tavallista arkea, vaan olen koko ajan jossain poikkeustilassa. Kotoa oppimani resepti mies-nainen-käyttöliittymään on sellainen, jossa vältellään toista henkilöä niin fyysisesti kuin henkisestikin ja koitetaan pysytellä kiireisenä kodin ulkopuolisia projekteja ja kriisejä hyväksikäyttäen, hyppien kiveltä kivelle. Auvoisimmillaan yhteiselo oli yhteisten projektien toteuttamista, sinnillä puurtaen, jaksamisen äärirajoilla, ilman lepotaukoja.

Itse olen koittanut tehdä toisin. Keskityn parisuhteeseen ja yhdessäoloon, en niinkään ulkoiseen tuottavuuteen, eli käytännön toteutuksena se on tarkoittanut sitä, että kehittelen peräjälkeen toinen toistaan turhempia päänsisäisiä parisuhde- ja identiteetikriisejäni ja painin yöt moninaisissa painajaisissa.

Kalevauva laulaa vauva.fi-keskusteluja kauniiksi kantrihenkisiksi balladeiksi.



perjantai 10. elokuuta 2018

There's still time.

Tahdon ehtiä kirjoittaa enemmän. Minusta tuntuu, että olen vähemmän olemassa, jos en tarkastele elämää kirjoittamisen läpi. Juuri nyt en ehdi, mutta pian.

Nyt on liedellä valmistumassa soijarouhekidneypapusalsatyyppinen kastike, fajitas-mausteista jauhelihaa, uuniin menee nachjoa vegecheddarjäljitelmän kera ja creme fraichea on ainakin kahta eri sorttia, lehmällä ja ilman. Jälkiruuaksi kinuskikakku, lehmällinen. Se hajosi eilen tuotantovaiheessa n. 46 palaan, mutta taputtelin sen taianomaisesti takaisin muotoonsa ja kuorrutin kuumalla kinuskilla. Luulen, että jos huomaan eron, en silti välitä.