lauantai 10. maaliskuuta 2018

Done, done, on to the next one.

Nukuin pitkään. Toivoin jo illalla nukkuvani, koska ruumiini on kovin väsynyt. Viikon takainen fyysinen väsymys on aiheuttanut sinnittelyä ja pään sisäistä väsymystä, kaikkien niiden irtonaisten asioiden lisäksi, jotka vinhasti ympärilläni pyöriessään saavat minut tarkkailemaan itseään niin intensiivisesti, että sekin väsyttää.

Olen huomaamassa itsestäni ja suhteestani näihin asteroideihin ja komeettoihin jotain uutta. Sellaisen tajuaminen voi antaa mahdollisuuden tehdä joskus valintoja tehdä toisin kuin ennen. Tai tehdä jotain tietoisesti, sen sijaan, että intuitioni tai jokin peritty levoton pakko vie minua niin lujassa syliotteessa.

Unessa oli kesä, olin nuorempi ja ruskettuneempi, paljon hiekkaa johon varpaat upposivat, sellaisissakin paikoissa joissa yleensä ei ole hiekkaa. Sovittelin ja lajittelin vaatteita, joka paikassa oli pientä rihkamaa. Olisi pitänyt mennä nukkumaan, mutta läksinkin vielä salaa ulos yöhön uimaan, Valssimies tahtoi tulla mukaan vaikka en edes älynnyt pyytää. Eksyimme jonnekin ihan muihin uniin ja tapahtumiin, ja kun olisi pitänyt olla järkevä ja palata nukkumaan (unessakin siis nukun), kuljimme taas sen rannan ohi, ja muistin, mihin alun perin olin matkalla, rantaa myöten oikealle, kauas, sinne minne ei näe, uiden, sinne jossa on kummallinen hiekkaa ja kallionlohkareita oleva ranta, joka on jotain muuta kuin ihmisen maata. Joskus unessani olen päässyt sinne, mutta usein käy niin, etten löydäkään, niin kuin sitä ei olisi olemassa. Valssimies halusi lähteä kanssani etsimään sitä, vaikka oli jo myöhä.

Kummallisen ihana uni, sellaiselle, joka aina ahdistuu aivan ylenpalttisesti ollessaan myöhässä jostain ja on siis hyvin harvoin myöhässä.

Viikolla olen viettänyt aikaa Kaunomielen kanssa. Yritimme sinnikkääsit kolmen päivän ajan päästä elokuviin, mutta koska aivomme ovat takkuista hattaraa ja näinä aikoina numerot ovat vain kauniita värisävyjä, päivien nimistä puhumattakaan, onnistuimme vasta eilen. Hieman nolostellen emme valinneet mitään Oscarin arvoista suoritusta, jotain vakavia ajatuksia tuottavaa eeposta joka kertoisi vaikka naisten eriarvoisista mahdollisuuksista tehdä elämänvalintoja tai holokaustista tai Suuresta Sisäisestä Kamppailusta.

Hevi reissu. Lapin pikkukylistä kertovat kotimaiset elokuvat ovat salainen irstas paheemme. Kuten Kekkonen tulee ja Napapiirin sankarit. Ja heikkous pohjoisen miehiin saattaa olla kehittämäni geneettinen mutaatio, jonka olen siirtänyt tyttärilleni.

Hevi reissu oli ihan hvä valinta juuri tähän perjantai-iltaan. Olimme myytyjä jo ensimmäisestä ruudusta, jossa tiellä oli poro. Investointimme oli kannattanut. Johannes Holopainen on suloinen epävarmana ja herkkänä Turona. Kaikilta osiltaan juoni ei ollut kovin laadukas, mutta nauroin silti, ja tunsin empatiaa. Ja hieman kesän ja Valssimiehen ikävää, jonka herätti varmaankin se musiikki.

Olen katsonut niin vähän televisiota viime aikoina, että tuijotin myös alun mainoksia suurtä ihmetystä ja kunnioitusta tuntien. Miten nämä tarinat liittyvät mainostettaviin tuotteisiin?

Tunsin nauttivani viihteestä, en suorittavani elokuvissakäyntiä. Samoin kuin pari viikkoa sitten saunassa huomasin rentoutuvani, en suorittavani saunomista. Tämä on kovin lupaavaa.

Äsken käynnistin marsun, valitsin Spotifyn artistiradioon Pearl Jamin, ja heti ensimmäiseksi Eddie kehotti minua hengittämään.



Olen jakanut saman biisin täällä jo aiemmin, ehkä toistuvasti. Mutta pitäähän sitä hengittää tänäänkin.

Hengittämisen lisäksi näen tänään Diivaa ja häneen liittyvää Poikaa. Pesen ehkä pyykkiä. Olen. Yritän hetkeen olla etsimättä uusia asteroideja, joiden kyytiin hypätä.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Viestejä niin syvältä ja kaukaa.

Suunniteltua tapahtumarikkaamman viikonlopun jälkeen kärsin nyt fyysisestä väsymyksestä. Harjoitin viikonloppuna sosiaalisuutta ainakin kahdesti ja lisäksi kävelin suunnitelta pidemmän matkan. Se saattoi olla hetkittäiselle sietokyvylleni liikaa. Nyt minua tärisyttää kaikki voimanponnistukset, kuten puhtaan puurolautasen etsiminen astiakaapista.

Luulen, että olen myös edelleen henkisesti ylirasittunut viime viikolla tapahtuneesta halailun väärinkäytöstä.

Olen yrittänyt hoitaa vireydenpuutostilaani nukkumalla, ja luulen, että se periaatteessa toimii, mutta vaikutusaika on vain pidempi kuin mitä toivoisin. Lisäksi uneni ovat olleet väkivaltaisia, fyysisesti raskaita ja tunnelmaltaan turhauttavia. Jotkin niistä kyllä ihan mielenkiintoisia, ja mahdollisesti jopa enteellisiä.

Viime yönä taistelin kuolemattoman hirviön kanssa, ja hetkellisesti yläkynnessä ollessani yritin tuhota otuksen polttamalla. Jäljelle jäi metallikuori, joka muuntautui eri muotoisiksi ja jahtasi minua edelleenkin, nokkelasti mahtuen kulkemaan mistä tahansa pienestä avaimenreiästä.

Toissayönä heräsin keskellä yötä yhdessä unitaloistani (se iso, jossa on avara provencelaistyylinen keittiö, paljon käsittelemätöntä puuta ja kalkitut seinät). Keittiöstä kuului kilinää ja menin uteliaana katsomaan mitä tapahtui. Ovista lappasi 60-90 -ikäisiä naisihmisiä, leningeissään, pitsineuleliiveissään, helmissään ja 40-denierin sukkahousuissaan, keskenään pulisten ja kahvikuppeja kilistellen, harmaat hiukset kauniisti järjestyksessä. Tunnistin heistä muutaman edesmenneen lasteni isän puoleiseen sukuun liittyvän matriarkan, monia en kyllä tuntenut lainkaan.

Keittiön pöydän ääressä, selvästikin konklaavin kokoonkutsuneena, istui vielä valvetilassakin hyvissä voimissa porskuttava ex-anoppini, eli lasteni mummo. Hän hymyili sirkeää, silmät viiruiksi vetävää lapinnoidanhymyään, ja ilmoitti: "Met tulthihin siulle muuttoavuksi." En ole varma, asetinko h:t oikeisiin paikkoihin.

Asiat ovat sittemmin alkaneet rutista liitoksissaan.

Unessani oli myös vastasyntynyt vesikauhuinen zombiekaritsa. Se puri kaikkea, eikä kuollut millään.

Katsoin sunnuntaina pitkästä aikaa televisiota. Katsoin mm. Ylen uniaiheisen keskusteluohjelman. Siinä kerrottiiin Unien Herrasta, eli miehestä, joka on oppinut hallitsemaan uniaan.

Hallinnan opettelun hän on tehnyt alkamalla aina silloin tällöin hereillään ollessaan testaamaan, onko unessa vai hereillä. Tämä tapa siirtyy ennen pitkää myös uniin, ja näin, jos kotikadulla kävellessään ponkaisee ilmaan, ja lähtee lentämään, voi siinä vaiheessa todeta, että ahaa, olen siis unessa. Unen ja valveen erottaminen on kuulemma vaikeaa.

Voi hyvänen aika sanon minä, miten tylsiä unia ihmiset näkevät jos niistä ei erota milloin näkee unta? Kun minä näen unta, ei ole kahta puhetta siitä, olenko hereillä vai en, sen verran omituista kaikki niissä on. Toimin niissä niin kuin toimisin valveillakin - useimmiten se tosin tarkoittaa, että teen jotain spontaania, ja sitten ihmettelen, että miksi ihmeessä minä noin tein. Liikun unessa usein samoissa paikoissa kuin ennenkin, siis siellä unimaassa. Voin kurvata autolla katsomaan, että ahaa, tässä unessa tuossa mutkassa onkin hyppyrimäki, kun viime kerralla siinä oli tavaratalo. Ja nyt se onkin tässä joen varrella, mutta tälle kertaa joen vastarannalla on eri maa kuin ennen. Ja jo unessa ollessani analysoin, että mistäköhän tuo mielikuva minulle nyt tähän uneen tuli, johtuiko se siitä, että muistin viikolla yhden vanhan valokuvan.

Jos minua unessa ahdistaa jokin hirviörobottizombi, yritän yleensä laiskasti hieman vaikuttaa siihen, miten vaarallista tai pelottavaa tuo on. Toisalta analysoin samalla, että ahaa, minulla on nyt stressiä, joka johtuu tästä tai tuosta asiasta. Onpa harmi. Todellisten huolenaiheitteni rinnalla Marvel-tyyppiset örkit tuntuvat vähän toisarvoisilta, ja näin ollen painajaiselta taittuu pahin terä. Jos olisin hereillä, hoitaisin vastaavaa ahdistustani todennäköisesti lohtusyömällä, ja sitten unessa olen hetken tyytyväinen, kun huomaan, että ahkera painiminen hirviön kanssa vanhan pajan lattialla sen sijaan on kovinkin kaloreja kuluttavaa puuhaa, kunnes muistan, että eihän uniliikunta polta kaloreita. Saatan jo etukäteen harmitella myös sitä, että painajaiset tarkoittavat, etten olisi aamulla herätessäni niin levännyt kuin yleensä.

Pienenä pelkäsin pimeää ja mörköjä. En osannut rentoutua nukahtamaan pelkoni takia, vaan pysyin koko ajan valppaana. Opin lopulta sujahtamaan uneen suoraan valveilta, ajatukseni vain muuttuivat uneksi. Joskus se tuntui siltä kuin olisin katsonut värikästä, kuviollista valtavan suurta verhoa tai esirippua, ja kuviot olisivat alkaneet elää. Sitten kangas repeytyi kahtia ja minä tempauduin mukaan oikeanpuoleiseen verhonkaistaleeseen, sen kuvioihin ja vauhtiin, ja se suorastaan huimasi. Silloin helpottuneena tajusin nukahtaneeni.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Laiva saapuu satamaan.

Jäin miettimään eilistä otsikkoani. Se ei liittynyt Saara Aaltoon, vaan lähti ajatuksesta huoleton. Rouva Hulda Huoleton, mutta otsikkoon päätyi kohta vaimo merimiehen. En tiennyt miksi, mutta mietin asiaa sitten jälkeenpäin, kun lähdin lenkille, jolla taas kävelin harhaan, ja tein siis yhtä pitkän kävelylenkin kuin viimeksi lenkillä virhearvion tehdessäni, jonka jälkeen olin oksentaa ja kärsin rytmihäiriöistä. Tällä kertaa lenkillä oli vain miellyttäviä sivuvaikutuksia.

Ei, Valssimies ei ole astronautti eikä merimies. Ehkä hän on Etelämantereella tarkkailemassa pingviinien parittelua. Se kuullostaisi paljon jännittävämmältä kuin totuuus, eikös?

Ystävälleni on sanottu, että hän on ollut entisessä elämässään merimies. Vai oliko se merikapteeni? Ja kuka sen sanoi, en kai se ollut minä?

En muista nyt tarkemmin mistä tuossa merimiehuudessa oli kyse. Joka tapauksessa hän on siis ihan tässä todellisuudessa nainen, tällä kertaa, voisi lisätä, jos oletamme, että sielunvaellus on potentiaalinen hypoteesi. Ei ole pakko olettaa.

Lauantai-iltana, kun olimme lähdössä kotiin hilpeästä paikasta, ystäväni tempautui vielä viime metreillä miespuolisen kanssamatkustajan syleilyyn, tanssin merkeissä. Hän irrottautui lopulta kohteliaasti ja sanoi jotain, ilmeisesti kertoi, että me olimme jo kotiin ja nukkumaan lähdössä. Seuranhakuinen mies puhutteli sitten minua pilke silmäkulmassaan, keksittyään hassunhauskan lähestymistavan: "Ai SINÄKÖ saat viedä tämän ihanan naisen kotiin viereesi nukkumaan tänään?" Katsoin häntä silmiin, hymyilin ja sanoin "kyllä". Mies häkeltyi, näin miten hän kertasi mielessään sanomansa, ja mietti, oliko ollut kovin suvaitsematon vitsaillessaan niin poliittisesti epäkorrektisti, ikään kuin naispariskunta olisi vitsin aihe. Ja onko parisuhteellisen monimuotoisuuden tuulahdus nyt vihdoinkin rautautunut osaksi myös hänen arkitodellisuuttaan, pitääkö hänen tästä lähtien kokea sekä miehet että naiset kilpailijoikseen naismarkkinoilla? Kyllä, tuntui vähän siltä, että hänen maailmankuvansa laajeni hieman juuri siinä hetkessä.

En kyllä tiedä yhtään miksi niin tein.





sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Verraton vaimo merimiehen.

Saara Aallon haukkuminen on epämuodikasta ja epäisänmaallista. Saanko silti sanoa pari sanaa Ylen UMK-finaalista? Ja suomalaisten oudosta suhteesta Euroviisuihin?

Haluaisin nyt jotenkin ovelasti välttää sen, että kuulostaisin pienimieliseltä ynseilijältä, joka tykkää lytätä Saaraa siksi, että Saaran tapa olla oma itsensä ei vastaa ynseilijän käsitystä aitoudesta, tyylistä tai tunteiden välittämisestä. En taida onnnistua, joten olkoon, olen sitten ynseilijä. Saaralla on vahva ääni ja tekniikka hallussa ja hän on kova tekemään töitä. Hän ei edusta musiikkisuuntausta, joka kiinnostaisi minua erityisesti, joten ihan sama minkälaista musiikkia hän tekee. Mutta Euroviisut! Ne ovat minun juttuni! Olen melko hetero, mutta silti, saan minäkin olla fanaattinen euroviisufani.

Koko UMK-finaali näyttää jotenkin halvalta. Sama palaute koskee koko ohjelman tuotantoa, lavastusta, koreografioita, asuja, grafiikoita. More is more -periaate ei vain toimi tällälailla. Jos haluaa tehdä jotain isoa ja näyttävää ja mahtipontista, kannattaisi ensin kehittää ihan oma näkemys siitä mitä haluaa tehdä, eikä vain matkia muita. Tai jos matkii, kannattaisi matkia jotain tyylikästä. Tuo homma näyttää nyt aika paljon jonkun puolalaisen Lady Gagan konsertin parodialta, vähän kuin katsoisi jotain Zoolander-tyyppistä myötähäpäeää tuottavaa mutta vähän huolimattomasti käsikirjoitettua elokuvaa. Kohokohtana se, kestääkö Saaran ääni myös pää alaspäin laulamisen. Nolottaa.

Herranjumala, nyt tulivat Catcatit lavalle. Katson tuota siis paraikaa. Tämä on kyllä toistaiseksi laadukkain kohta koko prokkiksessa.

Vuosi toisensa jälkeen Suomi lähettää Euroviisuihin minun mielestäni nippanappa väärän valinnan. Meillä on useinkin ihan hyviä vaihtoehtoja, ja jos esittäisiin kysymys "mistä näistä pidät eniten", luulen, että raati tai äänestäjät valitsisivat jotain ihan muuta, kuin mitä he antavat vastaukseksi kysymykseen "mikähän näistä pärjäisi Euroviisuissa".

Minua ei yhtään huolestuta, pärjäämmekö me. Ihan hyvin olemme selvinneet elämästä Euroviisuissa pärjäämättäkin. Eikä minua huoleta jos sinne mennään huonolla biisillä. Mutta se minua ärsyttää, jos sinne mennään biisillä, joka on hajuton, mauton matkinto, jonka takaa ei löydy muuta tunnetta tai näkemystä kuin "mä olen aina halunnut päästä Euroviisuihin ja käyttää tosi paljon glitteriä ja mä yritän tosi paljon erottua mutta sillai samallalailla kuin muutkin".

Tänä vuonna minua ei sentään huolettanut, että valittaisiin väärä kappale. Ne kolme eivät eronneet toisistaan laadullisesti.

Minulla on ollut rentouttava viikonloppu. Päässäni on ollut tilaa olla hauskaa. Olen nauranut, tanssinut, juonut muutakin kuin sivistyneesti viintä ja kohtuullisesti bitter-tyyppistä olutta. Pelannut pasianssia viidellä pakalla yhtä aikaa, joista yksi pakka oli Uno-pelikortit ja yksi pakka sellainen tsekkiläinen hassu pakka, jossa ei ole tavallisia numeroita. Sellainen pasianssi kestää kauemmin, kuin mitä normaalisti on kohtuullista käyttää elinajastaan pasianssinpeluuseen, mutta olen ollut iloisen kohtuuton. Tänään luulin saavani seuraa, ja pelottelin äristen ja imuria heristellen villakoirat huoneiden kauimmaisiin nurkkiin. Ei saanutkaan, mutta sekään ei huoleta minua.

Ehkä ensi viikolla olen taas järkevämpi ja strukturoidumpi.