torstai 27. joulukuuta 2018

The fat cats had a heart attack.

Työpäivien pitäisi olla huokoisia. Huokoisuus tekee työpäivän jälkeisestä palautumisesta helpompaa. Palautuminen, päivittäinen sellainen, tekee elämästä laadultaan sellaista, että sitä jaksaa elää.

Latasin kokeeksi sellaisen Cockoo-sovelluksen, joka muistuttaa pitämään taukoja kesken työpäivän. Tauot ilmestyvät kalenteriini (jopa kännykkääni, jos niin haluaisin), ja tämän tästä saan herätteen tehdä kolme liikettä jotka oikaisevat ruotoani, aktivoivat istumisesta paakkuunteina lihaksistojani, hierovat aivolohkojani toisaan vasten kummallisia epämuotoisia liikepareja toistelemalla. Osa tauoista on kuulemma mindfulnessia, mutta en ole vielä edistynyt sinne asti.

Tunnen kyllä kummallista täyteläistä mielenrauhaa, kun jumpparina toimiva Markus Pöyhönen hymyilee vinosti pörhöisen ja pöyhityn harjastukkansa alta ja vielä vinkkaa toisella rintalihaksellaan kameralle ihan vahingossa. Kyllä, ymmärrän, että ihmiselle tekee hyvää pitää ajatuksenmittaisia taukoja työpäivien lomassa.

Seuraavalla mindfulnes-tauollani selaan nämä.

Kaikki nuo ketjun meemit (opettelen uuden sanan käyttöä) eivät ole oikeastaan kovin hauskoja tai osuvia, mutta tulen silti kumman hyvälle tuulelle. Epäilen myös, että Aquaman ei ole laadukas elokuva, mutta arvelen silti, että se on silti katsomisen arvoinen.

Tauot ovat asia, jota en ole osannut ottaa haltuun ennen tätä ikää. Onhan taukoja elämässäni ollut aiemminkin, mutta olen niissä aina mennyt minkä tahansa muun kuin itseni ehdoilla, mikä tekee tauoista jotenkin enemmän suorittamista kuin ihan vain tauko, jonka pitää omaksi palautumisekseen.

Tein joulutauon aikaan aluksi melko paljon ruokaa, ja sen jälkeen pidin ansaitun tauon ruuanlaitossa. Olin suunnitellut jouluna käveleväni pimeällä hautausmaalla viemässä kynttilöitä siihen kynttilämereen, joka on muualla haudatuiden muistolle. Tein lopulta senkin, porukalla, vaikka hektisestä alusta johtuen vasta joulupäivänä. Veimme kaapeistani löytyneet kaksi kynttilää, toinen muovinen ja toinen kaunis lasinen, en yhtään muista milloin olen nuo ostanut. Määrä ei vastaa muistelemieni vainajien määrään, mutta ehkä se ei ole niin tarkkaa. Lisäksi aina otan jonkin epäonnisesti sammuneen kynttilän ja sytytän sen uudelleen. Koen siinä jotain hämärää vertauskuvauksellisuutta. Nyt keksin lisäksi uuden jouluperinteen. Otin kynttilämerestä kaksi loppuunpalanutta lasista kynttilälyhtyä mukaani ja kierrätän ne ensi vuodeksi. Vähemmän muoviroskaa.

Eilen jaksoin pitkästä aikaa punttisalille. Siellä oli lähinnä vain naisia. Veivasin vähän harteitani ihan yleisen puolen ylätaljan kanssa (yleensä minua vähän ujostuttaa mennä sinne punttimasojen joukkoon), mutta jalkaprässiin piti mennä naisten salin puolelle, kun en ainakaan tunnistanut laitetta avaramman salin puolen vempaimista.

Naisten sali on pieni ja tiivistunnelmainen. Meitä oli siellä neljä totista ährääjää, saatoin olla nuorin. Siinä me sitten katu-uskottavan näköisinä laitoimme raudan tottelemaan, kukkatrikoissamme ja oikeista liiviliikkeestä ostetuissa urheilurintsikoissamme. Kolmella meistä oli pieni ja iän myötä vähän reunoista suttaantunut pikantti tatuointi. Kaiuttimista soi tämä:



Se oli aika mukava tunnelma.

tiistai 25. joulukuuta 2018

Me myself and I.

Tänä jouluna joulumörkö ei vieraillut. Kaikki sujui ihan helposti ja mukavasti. Valssimies pilkkoi rosollin ja suolasi kalan, ja se on kuulemma hyvää. Rosolli oli raikasta. Ehkä olen kanavoinut suurimmat suorittamisen tarpeeni nykyisellään päivätöihini. En tiedä, miten palkitsevaa se loppupeleissä on. Kanavoin vastaavasti liian vähän asioita pään sisäiseen elämääni, ja myös siihen, mitä päästäni pursuaa näppäimistölle. Minua on alkanut nolottaa se, miten olen pääni sisässä vaahdonnut itselleni, ja pääni ulkopuolella vähän muillekin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Kun näköjään voin olla kovin pitkiä aikoja kirjoittamattakin, ja mitään ei tapahdu. Maailma vain mataa menoaan.

Jouluruoka kuitenkin oli maittavaa, paitsi perunat. Niistä tuli suorastaan vähän huono olo. Yritin sellaisia uunissa paahdettuja, joissa oli valkosipulia. Ehkä ne eivät paahtuneet tarpeeksi, tai olivat liian öljyisiä. Kokonaisuutena ruoka kuitenkin maittoi. Kinkkukin oli mainiota.

Joulun jälkeen minä ja maksani aloitamme uuden elämän. On kiva, kun tällaiseen projektiin ei tarvitse ryhtyä yksin, vaan voi ottaa kaveriseen jonkun, jonka kokee läheisekseen, kuten maksansa. Karsin hieman hedonistisista tavoistani, näin olen päättämässä, ja keskityn viskeraalisen rasvan kuorimiseen minun ja maksani päältä. Teemme kaikenlaisia asioita joista me tykkäämme. Kuten käymme akupunktiossa ja välttelemme suklaata. Ehkä juomme enemmän vettä tai muita virkistäviä nesteitä. Ehkä vähemmän kahvia. Kossuruokalusikallinen iltaisin kuulemma ylläpitää maksassa mukavaa hyrinää, joka polttelee pienellä korvennuksella turhia rasvoja pois. Useampi ruokalusikallinen voi toimia väärään suuntaan. Elämäntapamuutoksena tuo lienee helpoimmasta päästä.

Tänään - jos vain jaksan, alan jo venymisen ja vanumisen kohti ääripäitäni alaspäin katsovan koiran tapaan. Käveleskelen ehkä talvisäässä ja koirastelen kotona, tai sitten käveleskelen vain salille ja koirastalen siellä. On se kummallista, miten venytteleminen salilla on jotenkin paljon helpompaa kuin kotona. Jokin niissä pölyisissä vinyylilattioissa, edc-popissa, kalseassa äänimaailmassa ja leikkaussalivalaistuksessa saa minut rauhoittumaan omien ruumiintuntemusteni äärelle helpommin kuin kotoinen ikea-mattoni ja joulunpehmoinen valaistukseni.

Jos kirjasto olisi auki - ja se hän tuskin on - lainaisin jonkin kirjan. Minun pitää alkaa lukemaan enemmän. Se venyttää päätä.

Näen unia, paljon unia. Jotkin niistä huolestuttavat, ja kyttään ysävieni facebook-päivityksiä uutisia odottaen. Menikö kaikki hyvin? Tapahtuiko jo jotain?

lauantai 22. joulukuuta 2018

Raskasta joulua.

Kippasin eilen ison lasin laadultaan keskivertoa, rotevaa luomuista punaviintä. Siinä samalla nielaisin kadotuksen kitaan kaikki työasiat, kuin pahan lääkkeen. Ne on nyt tapulteltu viideksi päiväksi, uusia tulee varmasti lisää tilaamatta ja pyytämättä ilman että erityisesti osoitan itse aloitteellisuutta asian suhteen.

Nukuin melko tiedottomassa tilassa ja heräsin siihen toteamukseen, että anoppi-roolissa esiintyvä henkilö olisi paikalla ehkä jo alle kahden tunnin kuluttua, enkä olekaan jo eilen leiponut maustekakkua, jota piti tarjota päiväkahvin kanssa. Lisäksi emme olleet siivonneet kuin edellisenä viikonloppuna pidettyyn näyttöön.

Sitten vasta siirryinkin viralliselle joulukiirevyöhykkeelle. Olen siis edistynyt - sisäinen odottajanaiseni, joka aina on kallellaan tulevaan, härppii jo kulman takaa asioita joista voisin stressata, malttoi odottaa jouluvapaan alkamista ennen kuin tein ensimmäisenkään jouluruokaexcelin, jossa on omissa sarakkeissaan tarjoilukokonaisuus, siihen liittyvät valmistusvaiheet (raksitettavine ruutuineen), koko ajan tarkentuva aikatulu ja ruokalajeista johdettu ostoslista.

Aamukahvin ja pukeutumisen lomassa aloitin monta eri hommaa yhtäaikaisesti. Puhtaiden pyykkien viikkaamisen, jotta löytäisin niiden alla todennäköisesti luuraavan vierasvuoteen. Tavaroiden, astioiden ja vaatteiden roudaamisen oikeille paikoilleen viikon pellossa elämisen jälkeen. Mm. olin siirtänyt kaikki talon tuikut ja kynttilät yhteen pöytään kuvitellakseni, että se on lämpöä huokuva takka. Valssimies eteni asia kerrallaan, etsi kakkuvuoan vintiltä, imuroi ja aloitti tiskaamisen. Minä pyöräytin kakkutaikinan uuniin ja aloittelin riisipuuroon sekä ylikiehuttamista että pohjaanpolttamista samassa ahtaassa tilassa tiskaajan kanssa.

Sitten Valssimies poistui pakollisen kuvioluistelun takia ja minä jäin paistamaan kakkua, siivoamaan, keittämään kahvia, polttamaan puuroa pohjaan ja hämmentämään rasvaisena lilluvaa tiskivettä viilentyneeksi. Kyllä tästä vielä kunnon joulu saadaan aikaiseksi!

Ajattelin kyllä ihan vain ryömiä tetsaamalla matalahkon aidan ali, enkä leivo rahkavoitorttuja, kun ne ovat oikeastaan ihan vain minun oma juttuni, ei kenenkään muun. Teen joskus toiste jos huvittaa, miksi pitäisi tähän samaan rytinään kun on kaikki muukin työn alla. Enkä tee itse lanttulaatikkoa, kun sekin on vain minun juttuni. Ostan. Tai en ehkä ostakaan, vaan teen palsternakkapyrettä. Yritän myös tehdä itse rosollia ensimmäistä kertaa. Jotain puhetta myös kalan suolaamisesta on ollut - tämä täytyy tehdä jotenkin leikkaussalimaisella hygieniatasolla, jotta kala-allergiset lapseni eivät vaurioidu. Ikinä en ole kalaa suolannut. Loimulohta joskus vähän.

Kyllä minä tämän hanskaan. Joulu on mukava, valoisa asia keskellä pimäeää talvea. Viimeaikaista keskustelua lukiessani olen kyllä huolestuneena havainnut, että jouluperinteet tuntuvat vahvistavan erityisesti perinteisiä sukupuolirooleja ja aiheuttavan erityisesti naisille ahdistusta. Luulen, että keskiarvoisesti tarkasteltuna asiassa on perää. Naiset; päästäkää jo ne miehet sinne keittiöihin! Silläkin uhalla, että keksisivät tehdä asioita siellä omin päin ja ilman lupaa. Ja laittaisivat kaikki kipot aina vääriin paikkoihin.

Itsenäisyyspäivänä olin hönkäistä smetana-mäti-saaristolaisleivän väärään kurkkuun kun tajusin, että Kalevauva lauloi Linnan juhlien jatkoilla imettävästä Jennistä ja siitä, että koko Suomen naiset pitäisi hedelmöittää Niinistön siittiöillä. Se oli hurmaavaa. Tunsin onnekkuutta ja ylpeyttä siitä, että asun maassa jossa näin VOI tehdä joutumatta pelkäämään terveytensä ja henkensä puolesta. Ja toisaalta, samanaikaisesti myös maassa, jossa kukaan ei luule Kalevauvan tarkoittavan sanoituksillaan täyttä totta. Minä pidän Suomesta, tämä on hyvä maa.









lauantai 24. marraskuuta 2018

I'll gladly surrender.

Olen puolivälissä pikkujouluputkeani. Yhdet takana, yhdet edessä. Heräsin, sovin Valssimiehen kanssa päivän logistisista järjestelyistä, vastaanotin kahvikupin ja uppouduin puoliuneen sohvannurkkaan. En potemaan krapulaa sentään, tällä iällä, koska olenhan maltillinen ihminen halutessani, mikä mainiosti tasapainottaa taipumustani vainoharhaan. Mutta ehkä vähän väsymystä.

Katsoin Amy-dokumentin, ja mietin, että minullahan menee aika hyvin. Hanskaan tämän tavistelun ihan ok. Hyvä näin. Toisaalta en ole myöskään äärettömän lahjakas magneettinen persoonallisuus, mikä tietysti vähän harmittaa. En ollut tajunnut, miten aitoja kuvauksia omasta elämästään Amy laittoi lauluihinsa.

Ihmisistä kertovia dokumentteja katsoessa minulle tulee aina hämmästys siltä, miten pieniltä heidän elämänsä näyttävät lähempää katsoen. Ympärillä on se kourallinen ihmisiä jotka merkitsevät, niin kuin kaikilla muillakin. Suuretkin kuuluisuudet siirtyvät huoneesta toiseen, tilanteesta toiseen, tuntevat väsymystä ja yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Ei heidän elämänsä levittäydy heidän itsensä eteen sinä samana maailmaasuurempana saagana kuin mitä me muut, ulkopuolelta, jälkikäteen näemme. Paitsi ehkä vanhana, taaksepäin katsoessaan, jos sattuu vanhaksi elämään. Amy ei elänyt.

Tuo dokumentti oli pelottavan hienosti leikattu. Välillä tuntui siltä, että Amy oli näyttelijä draamassa, ei oikea ihminen. Ehkä hän tavallaan olikin, ehkä ihmiset janoavat tarinoita niin paljon, että joistakin yksilöistä tulee tuon tarinanpalvontakultin ihmisuhreja, he menettävät oman elämänsä.

Sitten viestittelin Diivan kanssa ja sovin hakevani hänet. Pyörittelin vähän CC-voidetta pandasilmieni ympärille, taputtelin tönkkösuolattuja eilisenpäivänkiharoitani vähän sileämmiksi, pukeuduin näkymättömyysviittaan ja harpoin portaat alas.

Auto ei ollut parkkipaikalla. Olimmehan muutamaa tuntia aiemmin sopineet, että Valssimies ottaa sen, ja palaa ajoissa, jotta voin hakea (tai hän hakee) Diivan paikalle toimimaan stylistinani. Enhän minä sitä muistanut. Ehkä en hanskaakaan aina kaikkea niin särmästi kuin luulen.

Kävin kaupassa, hain croissantteja ja voita ja Doris-leivoskeksejä huomisaamun vielä suurempaa väsymystä ajatellen, ja tulin takaisin kotiin. Kävin suihkussa huuhtelemassa kiharani pois, jotta voin hetken kuluttua tehdä uusia. Tunnen hyvin suuresti suorittavani pikkujouluja.

Toivottavasti suoritan ne riittäävän hyvin.






perjantai 16. marraskuuta 2018

Haalarit jo nurkkaan jäädä sai.

Maailma menettää minussa loistavan vanhanpiian. Tai sellaisen yksineläjän. Sinkkuna ei ollut mikään erityinen jymymenestys, mutta minulla on monia ominaisuuksia, jotka soveltuisivat erittäin hyvin vakaumukselliselle yksineläjälle. Nyt sitten kuitenkin minulla on avomiesharjoittelija. Hän on hyvin kehityskelpoinen, ja joskus epäilen oman kehitykseni vastaavasti saavuttaneen lakipisteensä joskus menneisyydessä.

Tälläkin viikolla yhtenä aamuna heräsin, ja armeliaasti vastaanotin käteeni asetellun kahvimukin. Juon siis useimmiten ensimmäisen kupin kahvia nousematta vuoteesta vielä lainkaan. Joskus en avaa silmiänikään vielä tässä vaiheessa. Olen myös alkanut ulkoistaa herätyskellon toiminnot hänelle.

Heräilin ja jatkoin aamutouhuja, kunnes keittiöstä ilmoitettiin mitä kohteliaimmin aamupalan olevan valmis. Siirryin pöydän ääreen ja istuuduttuani munakokkeli-pekoni lautasestani katsekontaktietäisyydelle huomasin, että siinähän on päällimmäisenä, kuin herneenversona tai ruohosipuliroikkona suora musta hius. Loin soimaavan katseen avomiesharjoittelijaan. Miten tämä nyt tällä tavoin meni. Olen sinuun NIIIN pettynyt. Sitten hoksasin, että hänhän on kalju (suurimmalta osin omasta toimestaan). Eli mitä todennäköisimmin musta, keskipitkähkö hius ei ole hänen vaan omani. Partakarvat ovat kiharia, enkä ole vielä etsinnöistäni huolimatta noin pitkiä suoria karvoja hänestä muualta havainnut. Silti minusta ihan aidosti tuntui, että jollain tapaa tämä kuitenkin oli hänen vikansa.

Kuinkahan monta muuta vastaavaa asetelmaa lipuu päivittäin tietoisuudessani ilman, että edes pysähdyn pohtimaan mahdollisuutta, että omalle kontolleni kuuluisi mitään vastuuta tilanteiden kulusta?

Tänä aamuna hän kuljetti minut töihin ja autostapoistumissuudelmiemme lomassa toivotti rentouttavaa yksinoloviikonloppua. Minä vastaavasti toivottelin oikein turvallista ajomatkaa ja mukavia hautajaisia (sukulaisen, ei omia). Ja sitten kirmasin kantapäät ilmassa puolelta toiselle yhteen napsuen lätäköiden yli kohti työpäivän jälkeen koittavaa ihmisvapaata viikonloppua.

Ah, omaa aikaa. Kaksi päivää. Kaksi ihanaa isoa ämpärillistä vaniljakiisseliä.

Vaikka mahtuuhan tähän varmasti ihmisiä. Kaunomieltä ja Diivaa, ja poikia. Lautapelejä, jos onni suo. Teen taas kerralla kaiken sen, mitä olen aina haaveillut tekeväni jos minulla on aikaa itselleni. Siivoan perusteellisesti kaikki kaapit. Konmaritan. Askartelen joulukalentereja, tiskaan ainakin viime viikon tiskit, luen ja kirjoitan ja katson ihania elokuvia ja kuuntelen musiikkia ja käyn pitkillä kävelyillä ja joogassa ja uimassa ja venyttelen runkoani puoleen jos toiseen ja syön vihreitä vihanneksia ja teen jotain uutta ja yllättävää ja luovaa ja löydän sisäisen lapseni ja aikuiseni ja dalailamani ja Kaunomielen sanoin herään sunnuntaiaamuna kokonaisvaltaisesti parempana ihmisenä vaivautumatta asian suhteen juuri lainkaan.

Tai sitten en varsinaisesti pukeudu lainkaan koko aikana ja pelaan Älypään värisudokuja ainakin 50 yhteen putkeen.

Ja kyllä minä niin tykkään siitä avomiesharjoittelijasta, vaikka tykkään yksinolostanikin.

Mietin kovasti musiikkia. Melkein kaikki kuullostaa nyt teeskennellytä ja kornilta. Tämä ei kai liity mihinkään, mutta Annien ääni on kaunis.


torstai 15. marraskuuta 2018

Se malja vain sua oottaa.

Tänään tunsin hetken mukavuutta epämukavuuden sijaan sen asian suhteen, että en ole kirjoittanut. Tähän asti olen tuntenut asiasta vain epämukavuutta. Kaipausta, tyhjyyttä, sellaista oloa, että olen turha, ja menetän itsestäni jotain, jos en katsele maailmaa kirjoittajan silmin. Tänään sitten hetken ajan oli olo, että entäs sitten, olen tehnyt jotain muuta, paljon jotain muuta, keskittynyt muihin asioihin. Ollut oikeasti olemassa enkä vain elämäni tarkkailija. Ei se kirjoittaminen tai kirjoittajan silmin näkeminen mihinkään kuole, sehän on aina ollut. Eikä asiat ole niin vakavia.

No jotkin asiat ovat vakavia, ja silti arkisia.

Sormien lävitse on lipunut lukemattomia pikku anekdootteja, jotka olisin voinut vuodattaa tänne. Muistankohan niistä yhtään.

Eilen istuin puhelinpalaverissa, luurit päässä, keskityin, mutta myös pitkästyin. Tunsin tarvetta multitaskata. Nykyinen työelämäni ei oikein anna mahdollisuuksia yleensä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pariakymmentä sekuntia pidempää aikaa, ja nyt harjoituksen puute sitten kostautui.

Tarkastelin sormenkynsiäni. Ne ovat osittain mustat, sen saman ginatricot-alekynsilakan peitossa kuin jo pari vuotta sitten. Hämmentävästi se 1,5 euron hintainen lakkapullo ei lopu eikä kuivu. Aina välillä se katoaa, ja löytyy sitten jonkin unohdetun meikkilaukun sivutaskusta tai vähänkäytetyn matkalaukun pohjalta.

No, nyt sitä oli sitten kynsissäni ekotrendikkään vajanainen määrä. Käsissäni oli myös musta tussi, jolla olin jo sipaissut hienon rivin signeerauksia läheisen vihkon sivulle, piirtänyt egyptiläistyylisen kissafiguurin (tällä kertaa en vatsaani), sekä vahvistanut post-it lappukasan takapaperin logossa olevat ääriviivat. Sitten minä tietenkin väritin tussilla puuttuvat kohdat sormenkynsistäni. Ja ihastelin lopputulosta, miten kauniin kiiltävät ja mustat ja eheytetyt kynteni yhtäkkiä olivatkaan.

Hetken tunsin olevani kovin siisti ja simpsakka.

Sitten vähän myöhemmin vessan peilin leikkaussalivalaistuksessa huomasin, että kasvoni olivat täynnä mustia tuhruja ja viivoja. Niitä löytyi myös valkoisesta työpöydästäni ja ovenkarmeista.

Pesin käsiäni tarmokkaasti, ja hinkkasin myös kasvojani märällä käsipaperilla kahdesti loppupäivän aikana.

Joskus olisi aiheellista harjoittaa iänmukaista käytöstä, tai olla ainakaan taantumatta päiväkotiasteelle.

Muutenkin olen kieriskellyt jonkinasteisen ikäkriisin kourissa, jälleen, numerojohdannaisesti. Olen lääkinnyt itseäni hämäläiseen tapaan muistuttelemalla, että asiat voisivat olla vielä huonomminkin, ja uskotellut itselleni, että oikeastihan minä olen 52 (enkä 46), joten ei mitään hätää, tunnenhan itseni suorastaan hyväkuntoiseksi viisikymppiseksi. Sitten kun välillä muistan oikean ikäni, huolestun, 46 ja 52 on oikeastaan ihan sama asia, eihän siinä ole mitän eroa, totta KAI minä olen ihan samanlainen seitsemän vuoden kuluttuakin, mutta entä jos en olekaan?

Ja siinä sitä taas kieritään portaita alas kohti ahdistusta nuorekkaat nahkahousujäljitelmät paukkuen. Sellaisiinkin olen siis sortunut. Ja käyttänyt julkisessa tilanteessa jos toisessakin. Teatterissa, jossa jälleen oli lähestulkoon vain naisia katsomossa, sekä konsertissa, jossa pukeutumisunivormu oli bändikuvioitu musta huppari. Minulla oli viisaasti musta paita, ja ihan melkein tunsin kuuluvani joukkoon. Paitsi sen hetken, jolloin lepuutin silmiäni ihan vain hetken löytämälläni penkillä istuen. Children of Bodom oli kiinnostava tuttavuus silti.

Käytin myös omituisen avokaulaista mustaa mekkoa muutenkin täydessä tällingissä ja tanssin aamuneljään asti vieraassa kaupungissa korkokengät jalassa. Se oli huisia. Jälkeenpäin katsoin valokuvia, joissa oli monia pelottavia hahmoja, Halloween-tyyliin, ja mietin pitkään, missä olen tuonkin nähnyt. Siis itseni. Sehän oli Karen!



(kuva täältä)

Seuraavana päivänä tapasin siskoni, seurueeni kanssa, ja hän totesi jälkeenpäin, ettei ole vähään aikaan nähnyt tuon ikäisiä ihmisiä noin krapulassa.

Jokainen hörppy ja hyppy tuli tarpeeseen. Oikein tunsin selässäni, miten fyysinen ja henkinen vetreys palaavat tähän ruotoon.

Nyt kun vielä selviäisin läpi pikkujouluputken (2 päivää peräjälkeen) voitokkaasti ja hyvävoimaisena kohti väistämätöntä kaksintaistelua joulumörön kanssa. Samalla haaveilen edelleen uudenlaisesta asuinmuodosta. Nyt haaveeni ovat saaneet jo muodon ja koon, käytännön toteutuksessa vain on resurssien aiheuttamia hidasteita. Uskon kuitenkin, että asiat alkavat jälleen loksahdella kohdilleen. Vähän kuin polvilumpioni välillä vaelleltuaan liian korkealle tai matalalle.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia. Päivitin vihdoin spotifyni maksulliseen versioon. En kuitenkaan juuri nyt kuule päässäni mitään, mitä haluaisin jakaa tähän. Joskus toiste.

torstai 25. lokakuuta 2018

Jalokivet juhlan jälkeen uusiin vaihdetaan.

Viikot kulkevat eteenpäin kiireellisten asioiden tilkkutäkkinä.

Mitähän tässä on tapahtunut. Ei juurikaan paljoa. Tottumista. Toistoa. Uudenlaisten asioiden opettelua. Uudenlaisten tapojen opettelua, miten minä haluan olla ja mikä ei enää ole pakko. Vapautumista joistakin sotkuisista vanhoista rihmoista jotka kiristyvien siimojentavoin ovat rajoittaneet liikeitäni. Hieman selkeämpi kuva, pieni oppimispyrähdys. Ei mitään korkealentoista tai erityisen mieltäylentävää kuitenkaan, vaan sellaisia perustaitoja joita ihminen tarvitsee eloonjäämiseensä. Että ei itse satuttaisi itseään. Että ei heittäytyisi junankiskoille odottamaan tai siihen kyllästyttyään jyrkänteeltä alas. Että uskaltaisi laiskasti olettaa, että asiat voivat edetä kohti muutakin mahdollista skenaariota kuin vääjäämätön tuho ja julkinen teloitus.

Ikäkriisi kurkkasi jälleen syksyn nurkan takaa, senkin pitkänenäinen utelias noita-akka, joka asiaanko sen pitää päästä sanomaan kantansa. Ikä on fakta, numero, iso määrä päiviä elettyä elämää. Se on myös keho, joka toipuu hitaammin ja väsyy helpommin. Vaatii enemmän. Toisaalta, pidän kehostani, se on sitkeä ja vahva ja herkkä ja toimiva.

Keksin yhden nerokkaan konstin ikäkriisiin. Kuvittelen olevani 10 vuotta vanhempi kuin oikeasti olenkaan. Sitten vain nautin siitä tunteesta, että kas miten nuori ja viriili olen, ja miten kanssaihmiset suhtautuvat minuun kuin hämmästyttävän nuoreen ihmiseen. Siinä on ikäkriisini ydin - pelko ja havainto siitä, että ihmiset suhtautuvat minuun eri lailla kuin ennen, koska en ole enää nuori, täynnä lupausta ja odotuksia.

Jouduin hankkimaan lukulasit. Näen paremmin, myös talvessa punottavat ihohuokoseni ja silmänympärysryppyni. Joskus tuntuu, että omat kasvot, ne tutut, vain häivähtävät paikalla jonkin ilmeen aikana, ja muulloin olen joku muu. Joku sukulaisteni näköinen täti-ihminen. Joskus tuntuu, että olen sama 14-vuotias kuin ennenkin.

Ehkä voin jälleen lukea kirjoja.

Viikonloppuna kuuntelin kosken kohinaa ja haistelin tulta. Istuin ja tyttäret pulputtivat ympärillä, vävypojat kohentelivat tulta sopuisan kilpailuhenkisesti. Anoppius - siinäkin on taas yksi rooli, joka on pitänyt omaksua, ja ymmärtää. Että he näkevät minut niin, tietynlaisen raamin läpi.

Värjäytin hiukseni, ja niissä on hieno leikkauskin. Yhtäkkiä ne ovatkin jälleen aika pitkät. Heti kun olin pitkän, luonnonvärisenä viettämäni kauden jälkeen hetken mielijohteesta värjäyttänyt ne, näin ensimmäisen jakson uusimmasta Ensitreffit alttarilla -tuotantokaudesta, ja tajusin että Marianne on uusi hiusidolini. Ei ehkä niinkään vielä leikkauksen takia, mutta omien, harmaantuvien hiusten sävy sopii kauniisti aikuiselle naiselle. Nyt joudun aloittamaan alusta, mutta siinähän ei ole mitään uutta.

Toinen uusi voimaeläimeni on Päivi Mikkonen (Helppo elämä). Katsoin tuon vanhan sarjan kaikki tuotantokaudet läpi. Se on hauskasti kirjoitettu, toki osin vähän tönkkö ja kömpelö, ja Suomirock-tunnelmoinnit tekevät sarjasta vielä jotenkin erityisen sympaattisen.

Olen jotenkin osannut olla enemmän oma itseni, kantapäilläni, en varpaillani.

Nyt en löydä mitään musiikkia. Tarvitsen uutta.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Like a jo-jo.

Koin eilen jotain poikkeuksellisen hienoa. Jojo, eli oululainen tanssin keskus sai vihdoinkin houkuteltua minut oikein ostamaan liput (yleensä olen vain hengannut heidän järjestämiensä ilmaistapahtumien liepeillä, poislukien taannoinen Race Horce Company). Houkuttelin Kaunomielen mukaani kiihkoillen "tule katsomaan kun Jorma Uotinen tanssii Anna Kareninana!" Kukapa tuota myyntipuhetta voisi vastustaa, harhaanjohtavuudestaan huolimatta. Uotinen oli tietysti Kreivi Karenin, ja Annana tanssi joku ihana ulkomaalainen nainen, jolla oli n. kaksi ilmettä kasvoillaan (kauhistunut ja kummastunut), mutta tuhat ja kaksisataa pelkästään vasemman kätensä pikkurillissä. Katsokaa halutessanne tarkemmat faktat produktiosta täältä, minä en niihin faktoihin niin keskity: https://www.jojo.fi/teoskuvaus-anna-karenina

Jo saliin jonottaminen oli melkoinen elämys. Paikalla oli 97% naisia, Kaunomieli selkeästi joukon nuorin. Elintasorouvia, älyköitä, kulttuurin suurkuluttajia ja varmaankin myös tuottajia, suurimmalla osalla älykkään näköiset sarvisankasilmälasit ja joko rohkein värein kuvioitu laadukas tunika tai sitten suuri värikäs huivi kietaistuna tumman asukokonaisuuden piristykseksi. Silti astetta enemmän variaatioita teemaan kuin normaalisti kaupunginteatterilla. Mietin, kuka ei kuulu joukkoon, ja jos en, niin haluaisinko sittenkin?

Tarvitsen kyllä silmälasit; kokeilin huvikseni hassunhauskannäköisiä apteekkilaseja, ja hämmästyin nähdessäni Kaunomielen kasvot pitkästä aikaa selkeästi. Tosin vain oikealla silmälläni, mutta kumminkin. Ehkä sellaiset suurehkot, sarvisankaiset olisivat vallan mainio valinta myös minulle.

Sitten ovi avattiin, ja heti ovella oli vastassa illan isäntä, Kreivi Karenin, hänen surullisen nuori mutta lumoava vaimonsa, hovimestarinsa ja taloudenhoitajansa sekä joukko muita, valkoisella kalkilla taustahenkilöiksi maalattuja hahmoja. Tulkaa sisään, istukaa pöytään, tännepäin, kas tässä, saako olla tuoli. Istuimme pyöreän pöydän ääreen, eikä meitä tainnut edes olla kovin montaa. Kaikki istuimet toki olivat täynnä ja esitys loppuunmyyty.

Istuimme toiseen, eli takariviin. Kaunomieli oli tästä sitä tyytyväisempi, mitä pidemmälle ilta eteni, koska eturivin edessä oli pöytä, jolla oli lautasia, tarjolla oli kivenmurikoita ja sulavaa jäätä. Ortodoksipappi tai -munkki kävi myös tuomassa niille siunattuja munia. Pöydillä tapahtui myös erinäisiä kierähdyksiä, ryömimisiä, rakastavaisten intiimejä kohtaamisia, ja heti alkuun Uotinen kävi nuuskimassa pöytien takana istuvia katsoja Venäjä-karhuna. Yleisöä myös haettiin tanssimaan, sinne lattialle, tanssiaisiin, ja sitten heidät karjuttiin poistumaan kun Kreivi Kareninille tuli kiukkukohtaus.

Olin alkuun yllättynyt ja jännittynyt, tuntui pelottavalta olla niin lähellä esiintyjiä, kaikki ilmeet ja reaktiot alttiina. Entä jos taas nauraisin hysteerisesti? Vääntälisin naamaani tuskaisesti, pyörittelisin silmiäni?

Sitten he alkoivat tanssia, ja rentouduin. En nauraisi, ei olisi mitään syytä olla tuskainen, he olivat niin mielettömän hyviä. Lavalla tapahtui outoja asioita, paljon. Kaikkea en ymmärtänyt, ja mietin, auttaisiko kirjan juonen tunteminen tässä hieman paremmin (muistan vain pätkiä elokuvasta), mutta sitten totesin, että mitä väliä, parempi vain saada tässä kaikki ja nyt, ihan miten päin vain tarjoiltuna.

Jossain vaiheessa porukka juoksi ympäri lavaa "tarjottimilla", siis hopeiset tarjottomimet vyötärönsä tai kaulansa ympärillä. Annalla tarjotin oli käden ympärillä, hän juoksenteli ympäriinsä kauhuissaan, hervottomana heiluvaa kättään tarjottomille kantaen. En ytmmärrä, mitä siinä tapahtui, mutta kun kyse on Venäjän historiasta, aina voi esittää olettaman, että tällä viitataan maaorjuuteen. Pappi syötti Jormalle keitettyjä kananmunia. Kaikki outous ei silti peitonnut itse tanssi voimaa.

Bändi oli ehkä hienointa, vaikka kaikki muukin oli huikeaa. Musiikki oli osittain flamencoa, osittain jotain muuta. Osittain se ei ollut musiikkia, vaan ääniä. Bändi ei erottunut näytelmästä vaan näytelmä kasvoi ulos bändistä. He olivat myös lavalla tämän tästä, tanssiin osallistuen. Mieslaulajan ääni oli niin kaunis. Tunti meni aivan liian nopeasti, tuntui, että tuo oli vain pintaraapaisu siihen kaikkeen, mitä nuo tanssijat osaisivat ilmaista, jos tanssisivat ilman tätä tarinan viitekehystäkin. Jorma tuntui tuossa seurassa jopa vähän pehmeältä, pliisulta, hyväntahtoiselta patriarkalta joka levitteli käsiään ylpeänä, katsokaa, nauttikaa. Kyllä kiitos, niin tein.

Vain yksi näytös, yksi ilta, vain n. 100 katsojaa. Mitä tuhlausta!

Tuo oli kertakaikkisen upeaa. En voi mennä tavalliseen teatteriin nyt kovin pitkään aikaan, sanoilla tapahtuvat asiat ovat niin kömpelöitä tämän jälkeen, kuin TA-VU-VII-VOIN tarjoiltua tekstiä. En olisi muuttanut tuosta mitään. Nyt oikein pelottaa, entä jos en olisi silloin kääntynytkään ympäri, ja kävellyt kolme askelta taaksepäin lippukaupan avoimelle ovelle, kun asia pälkähti yhtäkkiä päähäni.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Unohdan kaikki menneet askeleet.

Sisäisellä odottajanaisellani on tyhjän pesän kriisi. Ei oikeastaan ole mitään odotettavaa. Siis siinä mielessä, että se oikeuttaisi Sitku-elämiseen. Hän ei lähtenytkään enää pois, vaan jäi. Tarot-korttini kuiskailivat minulle noin alusta alkaen, mutta en silti antanut itseni juurtua uskomaan niin. Oikeastaan vasta nyt, kun hän alustavan aikataulun mukaan olisi ollut jo muutaman viikon ajan Etelämantereella pingviiniensä parissa, havahdun tämän tästä sellaiseen ylikuohahtavan kihahdukseen, että kas, mikäs könsikäs se tuossa onkaan, keittiössäni kokkaamassa aamupalaa.

Olemme palanneet tanssin pariin. Kun Valssimies tanssii tai soittaa kitaraa, minusta tuntuu, että näen hänen päänsä sisään. Näen miten asiat liikkuvat, miten notkea mieli hänellä on, vaikka se pystyykin pyörittämään suurta kuormaa kerralla. Alan uskaltaa välillä olla ihan vain vietävissä. Luulen, että joskus aiemmin olen yrittänyt olla, mutta siinä kävi huonosti, ja sitten olen ollut koko ajan ratin takana, ruorissa, vallan kahvassa tiukasti itse.

En silti vielä huolestuisi.

Vaikka kyllä minua toissapäivänä vähän hävetti. Hääräsin keittiössä varmaan jo toista tuntia, viikon ensimmäistä täysimittaista kotiruoka-ateriaa viimeistellen. Aurajuusto-punajuurivuoka kypsyi uunissa perunoiden kanssa ja pihvit olivat jo folioon käärittynä alatasolla muhimassa, pippuri-kuohukermakastike poreili hellalla kasaan kutistuen ja minä selasin netistä täydellistä suklaakakkureseptiä. Tietenkin pukeutuneena esiliinaan, jossa oli vaaleanpunaisia ruusukuvioita. Valssimies odotteli ateriaa miehekkäästi olohuoneessa näppäillen kitarasta klassisia espanjalaissointuja.

Kaunomielen Whatsap-viesti putkahti näytölleni. Hän oli saanut luennoitsijalta vuoden 1931 Naisen Ääni -propagandalehtisiä. Naiset, murtautukaa pois kyökistä, ottakaa oma oikeutettu paikkanne yhteiskunnassa! Oi miten hienoja!

Katsoin itseäni peilistä ruusuessussani. Näin pitkälle henkilökohtaisesti minä siis olin tällä ristiretkellä n. 90-vuodessa ehtinyt.

Löysin kuitenkin ihan mielenkiintoisen reseptin. Siinä oli monta melko turhan kuuloista kommervenkkiä ja työvaihetta. Minulla on sellainen syndrooma, että en pysty noudattamaan reseptejä. Yritän kyllä, melko usein. Muulloin käytän reseptejä vain inspiroitumiseen.

Nyt yritin noudattaa reseptiä, enkä skippaillut työvaihteista yhtäkään. Tai no en vuorannut irtopohjavuokaani leivinpaperilla, ja paistoin kakun ihan vain yhtenä könttinä, en jakanut kahteen eri vuokaan. Enkä tehnyt pinnalle spiraalia lastan avaulla. Enkä käyttänyt koristeluun lehtikultaa. Unohdin sipaista ohuet kerrokset aprikoosimarmeladia kerroksiin, vaikka muistinkin ostaa marmeladin. Niin ja koska lisäsin sulan suklaan voi-sokerivaahtoon liian kuumana, kompensoin asiaa käyttämällä aivan liikaa tuorejuustoa. 160 grammaa liikaa. En usko, että se on pahasta.

Oli suorastaan pelottavaa, että kakusta tuli niin paljon ohjeen näköinen. Kohta maistamme sitä, naismiehityksellä. Kehotin Valssimiestä evakoitumaan hetkeksi.




perjantai 7. syyskuuta 2018

Empty pages.

Hemmottelen itseäni ostamalla Tigerista turhuuksia. Mandariininhajuista käsisaippuaa. Kakunkynttilöitä. Vihkoja. Kulmalukkokansioita. Joogatiiliä. Porkkananteroittimen. Pesupusseja. Mausteita. Sateenvarjoja. Nylonkasseja.

Saan niistä ostoksista kummallista mielihyvää. En edes osaa suorittaa joogaa vielä niin hyvin, että tietäisin mihin tiiliä oikeasti käytetään.

Osa on tavallaan tarpeellisiakin. Kahdet rintaliiveistäni, identtiset, sitä Changen mustaa luottomallia, tekivät kaksoisitsemurhan. Tai ehkä se oli murha-itsemurha. Toisten liivien kaarituki tunkeutui ulos kanavastaan ja hinkkasi toisesta olkaimen katki ja vakavasti vaurioitti vasenta kaaritukikanavaa. Myös sivulliset saivat vaurioita; kaksinkertainen pesupussiviritelmäni oli hajalla. Kummallisesti nämä kahdet rintaliivit eivät olleet kumpikaan ne vanhimmat ja virttyneimmät, tai edes sellaset vähän harvemmin käytetyt, jotenkin hankalanmalliset tai -väriset yksilöt.

Ja niin pääsin jälleen Tigeriin. Ostin hennon ruusunpunaisen ja kirkkaan fuksianpunaisen pesupussin. Niitä pitää olla kaksi päällekkäin. En osta mustia pesupusseja, koska 95% vaatteistani on mustia, ja säilytän käyttöä odottavia pesupusseja pyykkikorissa. Ruusunpunainen ja fuksia erottuvat mustan seasta hyvin.

Aion yrittää toimia Dr. Frankensteinina ja säilöin toiset rintaliiveistä kaappiin odottamaan toimenpiteitä. Yritän parsia katkenneen olkaimen jälleen ehjäksi kunhan jaksan edes ajatuksen tasolla nostaa ompelukoneen esiin.

Ostan myös vihkoja. Aivan liikaa vihkoja. Ostan aina uuden, ja aloitan kirjoittamaan siihen ajatuksiani. Joskus ne liittyvät johonkin teemaan. Joskus eivät. En usko, että monikaan vihkoista on tullut täyteen, mutta uuden vihkon aloittamisessa on aina jotain keväistä tunnelmaa.

Nyt ostin kauniin muistivihkon, jonka saa niputettua kasaan kuminauhan avulla. Mustalla pohjalla on valokuvamaisia utuisia kukkia, jonkinlaisia sipulikasveja, oletan. Kannan tuota vihkoa mukanani, että kirjoittaisin ylös ajatuksiani, silloin kun niitä pätkähtää päähäni. Tai havaintojani. Ja voisin sitten myöhemmin kirjoittaa niistä jotain kaunokirjallista. Kuten André Brink.

Tutustuin Brinkin kirjallisuuteen sinä kautenani, kun Kahlasin kunnankirjaston sisältöä läpi A:sta lähtien. Lainasin kultakin kirjailijalta aina edes yhden teoksen, ja luin sitä sen verran kuin huvitti. Onneksi Atwood alkaa A:lla. Ja Allende. En tainnut päästä B-kirjainta pidemmälle.

Kävimme Kirpun kanssa kirjastossa, ja hän lainasi kirjan. Ajattelin, että tästä alkaa valtava, ahmiva lukemiskausi. Hän on nyt lukenut saman kirjan uudestaan ja uudestaan ainakin kolmasti.

Kesän jälkeen arki on ollut omalla tavallaan helpotus. Asiat lomittuvat ja pätkittyvät enemmän. Ei ole niin isoja kaoottisia lammikoita eri suuntiin tauhkovia tahtoja tai niin paljon eri ratkaisumalleja kuin tiiviisti tahditetuissa työ- ja kouluviikoissa. Huomio kiinnittyy muuhunkin, kuin niiden nappien painelemiseen, mitä aikuinen-lapsi rajapinnastamme löytyy, aina uteliaana kokeillen, mitäs tästä napista tapahtuu. Kirppu on hyvä arvaamaan, mistä napeista saa aikaan suurimmat ilmiöt. Nyt on kuitenkin jo hetkiä, että olemme vain samassa tilassa helposti ja turvallisesti ilman välitöntä provosoimisen ja provosoitumisen vaadetta.

Omat lapseni ovat lipuneet muutaman asteen kauemmaksi. Minulla oli siitä ensin hätä, mutta heillä tuntuu menevän ihan hyvin. Ja aina välillä he käyvät lähellä, helposti. Ehkä äiti-lapsi-suhteen ei pidäkään olla enää niin lähellä elämän keskiötä, kun on jo kolmattakymmenettä vuotta vanha. Tulee tilaa muullekin.

Olen kyllä juuri nyt taas aika väsynyt. Ihoa kivistää kuivuus, kun kesän hyvinvointi karisee nahasta rusketuksen myötä. Haluaisin nukkua ainakin 500 litraa, uida kilometrin manteliöljyssä, katsella horsmanhaituvaisia peltoja ainakin viisi päivää ja pohkeeni ja yläselkäni tulisi mureuttaa jollakin mekaanisella tai kemikaalimarinadilla.

Tanssiminen alkoi jälleen, ehkä siitäkin johtuu osa tästä. Pääni kuitenkin pitää tanssista, edelleen.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Kun sata aurinkoo meille paistaa.

Koko viikko oli jotenkin pahaenteinen. Asiat etenivät tavallaan normaalisti, mutta aina välillä tunsin jedimäisesti notkahduksen voimassa, korkeampi tietoisuuteni tipahti jonnekin polvien tasolle ja kompuroin henkisesti. Tunsin myös fyysistä pahoinvointia.

Korvissani alkoi tinnittää, keskiviikko-iltana oma ääneni alkoi kaikua vasemmassa korvassani metallisella kaiulla aina kun puhuin.

Torstaina aloin vihdoin kuvitella olevani kärryillä - tarkastelin ihmisvihani määrää ja laatua ja totesin mahdollisesti olevani hieman viitearvojen yläpuolella. Tämä voisi siis olla pitkällistä, hiipivää migreeniä. Migreeni ei aiheuta minulle niinkään paljoa päänsärkyä, vanan huminaa, huonovointisuutta, ärtyisyyttä ja yleistä ihmisvihaa.

Lääkitsin itseäni tuhdisti ibuprofeiinilla, tarvoin läpi palaverien ja päivityksien, ja kun vihdoin pääsin kotiin jäsenet särkien julistin tarvitsevani suklaata ja hemmottelua. Makasin sohvalla koukuttuneena Älypään värisudokuun ja hankin niskaani vielä tuhdimman jumin. Nukuin Sirdaludin voimalla.

Perjantaina en olisi halunnut herätä. Oikeaan korvaan sattui elämä ja vasempaan äänet. Piirtelin kuitenkin sinnillä silmät naamaani, kaivoin eilisen paidan ylleni ja raahauduin innostavaan ja ajatuksia vapauttavaan workshopiin vuorovaikuttumaan ihmisten kanssa ja ideoimaan uusia tapoja luoda parempaa maailmaa. Himmeät lamput tuntuivat tuikkivan pirullisesti ja kiiluvan suoraan takaraivooni. Värit olivat liian voimakkaita. Järsin sokerinpuutteessa palaveriviinereitä jotka maistuivat siltä, että minulla on aivokasvain, ja kaikki makuaistimukset korostuvat ja sekoittuvat vielä normaalia enemmän. Siristelin silmiäni hahmottaakseni asioita edes jotenkin ja tungin estotta sormet korviini jos katsoin aiheelliseksi itse puhua; yritin vaimentaa oman ääneni metallista kaikua. Myös muiden äänet alkoivat kuulostaa akuankkaroboteilta. Olen tietysti varma, että koska menin paikalle maailma on nyt huisin paljon parempi kuin ennen, mutten muista miten.

Sitten joku tiputti avainnipun parketille, ja päässäni räjähti. Pakenin paikalta työhuoneeseeni googlettelemana otoskleroosin ja Menieren tautien oireita. Siitä puuhasta minut keskeytti nuori siivoojapoika, joka halusi pestä ikkunani. Keräilin tavarani, ja päättelin, että voisin poistua paikalta vaikka kotiin tai lääkäriin hakemaan vahvistuksen diagnoosilleni tai jonnekin täysin kaiuttomaan sensorydeprivaatiokammioon. Poika näytti edelleenkin kysyvältä, joten minä kysyin häneltä, onko nyt joku asia jonka minulta tarvitse. Ikkunalaudallani oli kuulemma tavaroita, ja minun pitäisi päättää, haluanko, että ne siirretään pois. Minä kysyin, onko sillä väliä. Ikkunaa ei kuulemma voi pestä kaikilta pinnoilta, jos tavaroita ei siirrä. Siristelin silmiäni, ja yritin päätellä, onko ikkuna pesun tarpeessa kaikilta pinnoiltaan. Ikkunan läpi siivilöityvä valo hankaloitti tilannetta. En osannut päättää. Kysyin pojalta, mikä on hänen tahtotilansa tämän ikkunan suhteen. Periaatteessa hän halusi pestä sen kaikilta pinnoilta. Raijasin siis ikkunan edestä pois kaiken välittömästi työn suorittamiseen tarvittavan aineiston, kuten vanhentuneet valokuvat pikku pallerotyttäristäni, käsirasvan, muovisen bonsaipuun, ex-miestä symboloivan woodoonuken, kasan outoja papareita, lokerikon, katiskan, keritsimet ja miekan. Hikoilin tuskasta.

Kun yritin päästä poistumaan ovesta, työkaverini työnsi käteeni A4-paperia, jossa oli pyytämäni herkullisen suklaakakun ohje. Hänellä oli paljon sanottavaa ohjeesta, mutta minä vain ulvahtelin ja poistuin.

Tulin kotiin, tein vielä muutamat pakolliset kuviot. Vuorasin pääni tyynyillä. Kävin lääkärissä. Lääkäri sanoi, että minulla on kurkku ärtynyt, ja virusinfektio. Flunssa siis. Kurkku kipeä. Ahaa. Entä se pahoinvointiolo? Voi se olla vatsaviruskin, sanoi lääkäri. Ai maanantaista asti? Norovirus voi kestää 1-10 päivää.

Otin kiitollisena vastaan sairauslomatodistuksen, joka vahvisti, että minulla on oikeus olla estynyt työnteosta seuraavien 78 minuutin ajan, jonka jälkeen alkoikin viikonloppu.

Nukuin noin 18 tuntia. Ehkä se oli vain virus. Tai ehkä olin väsynyt. Lepääminen on vaikeaa.



lauantai 25. elokuuta 2018

Olet aarteeni kallein.

Hei, olen Veela ja minäkin käytän. Oikeastaan olen käyttänyt käytännössä aina, vaikea muistaa aikaa, jolloin ei olisi käyttänyt. Kerran olin kuivalla melkein vuoden, mutta koko ajanhan se pyöri mielessä ja repsahtaminen oli vain ajan kysymys.

Se alkoi jo lapsuudessa, ihan se tavallinen tarina, maaseutu, maidontuottajia ja Valion punaiset palloedamit. Niitä pyöriteltiin ja ihasteltiin, kuorittiin pehmeää kuorta ja muovaitiin siitä hassuja asioita odotuksen vallassa. Sitten korkattiin pallo ja istuttiin pitkät tovit ja höylättiin ekstaasissa siivu toisensa jälkeen. Kun niin nuorena alkaa, ei oikein opi tietämään toisenlaisesta elämästä mitään.

Ajoittain homma riistäytyy käsistä. Jo heti aamulla sitä aloittaa vaikka siivulla ihan vain jotain pehmeää ja kermaista Tilsiteriä rapean sämpylän päällä. Lounaalla on sitten vähintään raejuustoa porkkanaraasteen "kaverina", punaleimaemmantalia makaroonilaatikon höysteenä, ja leivän päälle sipaisee jotain ruohosipulituorejuustoa, paksun kerroksen, ja yrittää sitä sitten vähän piilotella lautasen kulman takana ettei muut kiinnittäisi huomiota. Iltapäiväkahvilla valitsee kakkuhyllystä porkkanaleivoksen. Ei sitä kyllä sen porkkanan takia syö, vaan mielessä siintää se tuorejuusto- tai koskenlaskijapäällinen. Oikein jännittää, että kumpaakohan tässä on. Sitä lupaa salaa itselleen, että viikonloppuna leivon ihan itse juustokakun, enkä kutsu ketään kylään vaan syön sen ihan itse.

Illalla sitä kiskaiseekin jo surutta lautasellisen ricottatäytteistä tuorepastaa, ripottelee päälle vielä jotain kovia aineita, parmesanjohdannaisia, ja sitten ei ole enää mitään rajaa. Siinä sitä istuu telkun ääressä ja katselee bumtstibumia ja kaksin käsin kauhoo suuhunsa Auraa ja Presidenttiä, muka sillä verukkeella, että juusto ja punaviini sopii hyvin yhteen, mutta kyllä se aika vähäiseksi jää se viinin määrä loppupeleissä kun totuudenmukaisesti tarkastelee omaa juustonkulutustaan. Ihminen on niin hyvä keksimään itselleen kaikenlaisia selityksiä ja verukkeita. Niinkuin osteoporoosin uhka, tai että kotimaista maidontuotantoa on tuettava.

Viikko oli hengästyttävän kiireinen. Viileät ja sateiset säät tuntuvat mukavilta. Hiukseni ovat venähtäneet huomaamatta pitkiksi. Elämä tuntuu oudon erilaiselta.


sunnuntai 19. elokuuta 2018

Onnen sirpaleet mua haavoittaa.

Isona minusta tulee Ismo Alanko. Toivottavasti.

Ehkä ei tule, mutta tiedän nyt, minkälainen haluaisin olla.

Ismo Alanko ei yritä viihdyttää. Siltä se ainakin vaikutti. Aika monet artistit ja yhtyeet nykyisin ovat kovin huolissaan siitä, ovatko he riittävän viihteellisiä. Riittävän uskottavia, riittävän oikein profiloituja, flirttaavia, näyttävät rennoilta ja karismaattisilta. Se ei ole karisma joka kasvaa kun heiluttelee käsiä leveälle rennon teatraalisesti. Ehkä jotkut ojentajalihakset kyllä. Se on väkinäistä, ei pidä puristaa tuubia liikaa.

No, ehkä se on omanlaisensa maneeri sekin, jota artistit, jotka havittelevat pääsevänsä Dave Lindholmin kanssa samaan nurkkapöytään, uskaliaasti käyttävät, siis se, kun Ismo käski yleisön olla hiljaa. Että kun hän esiintyy, hän ei halua että te huudatte ja vihellätte ja heilutatte käsiänne, vaan hän haluaa että te kuuntelette, hiljaa. Ettekä varsinkaan kerro naapurille mitä tapahtui eilen parkkipaikalla, kun sen voi tehdä myöhemminkin.

Ja sitten hän esiintyi. Ensin jopa vähän ujona ja äkkiseltään ikäänkuin kesken iltapäivän muun puuhailun keskeytettynä, että ai, pitäisikö mun nyt laulaa teille. Ja soittaa tätä flyygeliä, kun tämä on tänne vaivalla raahattu. Muljautteli silmään pari kertaa hullunkiiltoisesti, vähän kuin testaillen, saako kylmäkäynnistettyä keikkavaihteen päälle näin selvinpäinkin.

Minulla oli valitettavasti vieressäni pahimmalaatuinen pulisija, joka huusi ja vihelsi ja selitti ja selitti kärisevällä känniääliön äänellään asioita tytölle, joka valitettavasti vastaili ja näin ylläpiti keskustelua, kimeällä, kovalla kikatuksella. Kuvittelin olevani Obi-Wan Kenobi ja jedivoimillani pitelin etusormea mieshenkilön äänihuulten päällä jotta suurin äänenmuodostus estyisi. Tämä ei tuntunut toimivan. Vaihdoin tekniikkaa ja keskityin ajatuksen voimalla tuottamaan hänelle pakottavan kusihädän. Olin varma, että se toimisi, ennemmin tai myöhemmin. Saattoi olla, että onnistuin, koska henkilö poistui. Myöhemmin illalla ensiapupisteen henkilökunta ja järjestysmiehet saattelivat häntä pois alueelta.

Saattoi olla, että Ismon keikka oli loistavassa nousukiidossa jo ennen kuin pääsin keskittymään siihen kunnolla, tai sitten tapahtui käännekohta. Ismo lauloi seitsemästä päivästä (tarina on tosi), ja se oli vaikuttavaa. Mielipuolista, aitoa, rumaa, taitavaa, täysin vastustamatonta. Alkoi tuntua siltä, että tekisi hän lavalla mitä tahansa, se kelpaisi. Ismo oli lavalla Yksin, ja olen siitä tyytyväinen. Bändi olisi ehkä syrjäyttänyt jotain olennaisesta.

Sitten Ismo lauloi Kriisistä kriisiin, ja hänhän lauloi tietenkin minusta. Nauratti ja itketti, se, mitä koen, ja mikä on kummastuttanut minua jo viidettä vuosikymmentä, onkin jo dokumentoitu sanatarkasti, ja minä olen yrittänyt vain keksiä pyörää uudelleen.

En ole pitkään aikaan kokenut tuollaista. Tuntui, että artisti avasi meille, tai ihan vain minulle, koko sielunsa, epävarmuutensa, pelkonsa ja maailmantuskansa, koko itseinhonsa ja pikkuhiljaa kasvavan itsensä ja maailman hyväksymisen, ymmärtämisen, oman rujoutensa ja komeutensa ja ylimaailmallisen kiitollisuuden ja kauneuden kokemuksen. Tuntui kuin olisin valaistunut, tullut siunatuksi, voidelluksi pyhästä kirkkaudesta pitkästä aikaa. Itketti, olin uudestisyntynyt. Miten joku osaa ja uskaltaa.

Olen melko varma, että levy-yhtiössä Ismolle ei sanota, että sinähän voisit uusia biisejä tehdessäsi miettiä demografista kohderyhmääsi, ja tehdä jotain sellaisia tarinoita lauluihisi, jotka ovat lähellä keski-ikäistyneiden ihmisten arkea ja elämän kipeyksiä.

maanantai 13. elokuuta 2018

Helppoa ja yksinkertaista.

Kirjoitin viikonloppuna, jotain vähän muuta. Lapsuusmuistojani. Niistä on helppo kirjoittaa, ja vähän luulen, että vaikka kirjoitan kivistä ja sänkipelloista ja poluista ja hiihtämisestä ja kuolleista hiiristä ja kolisevista monoista ja terveyssisaren tiukoista permanenttikihararoista, oikeasti näytölle tihkuu päästäni asioita joitan onkin jo aika laittaa järjestykseen. Se, että maailma muuttui niin nopeasti, että tiesin jo lapsena, että minusta ei kasvaisi oikeanlaista näillä mittareilla, mitä nyt näen ympärilläni. Kaikenlaisia asioita. Osaan en vielä edes alkanut.

Nyt pitäisi keksiä uusi aihe. Tai monta pientä. Kirjoittaminen hoitaa päätäni ja saa minut tuntemaan itseni oikeammanlaiseksi. Vähän niin kuin tanssiminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi. Niin Diiva sanoi muutama vuotta sitten, juuri siinä iässä missä tytöt yleensä kipuilevat syömishäiriöidensä kynnyksellä. Että kun hän tanssii, hän tuntee itsensä kauniiksi.

Kesällä tapahtui paljon, ja tavallaan ei paljonkaan. Hikoilin. Tein monenlaisia viihdykkeellisiä asioita. Jossain vaiheessa tuntui, että jopa liikaa. Kävin taidenäyttelyissä, museoissa, tiedekseskuksessa, eläimellisissä puistoissa, uin meressä ja järvissä. Yksi mieleenpainuvimmista mutta oikeasti karmivimmista tilanteista oli istua ratikassa vastapäätä miestä, jolta puuttui puolet kasvoisa. Kuolio oli mädättänyt pois toisen silmän, nenän, poskiluun, ja pään ontelot olivat täysin paljaana näkyvissä. Järkytyin, luulin hetken, että kyseessä on piilokamera tai olen menettämässä järkeni. Mutta vauva.fi kertoi minulle, että tällainen hän vain on, ja hänellä on asunto, vaikka näyttikin siltä, että hän oli nukkunut edellisen yön ojassa.

Olen yrittänyt tulkita itseäni, jaksamistani, rajojani. Opin kovin hitaasti. Aina en ole varma osaanko tulkita näkemääni ja tuntemaani. Persoonani rajapinnat muihin ihmisiin ovat luiskia, kaltevia, joskus hankalan epäsopivia, joskus sumuisen epäselviä. Enkä oikein osaa tavallista arkea, vaan olen koko ajan jossain poikkeustilassa. Kotoa oppimani resepti mies-nainen-käyttöliittymään on sellainen, jossa vältellään toista henkilöä niin fyysisesti kuin henkisestikin ja koitetaan pysytellä kiireisenä kodin ulkopuolisia projekteja ja kriisejä hyväksikäyttäen, hyppien kiveltä kivelle. Auvoisimmillaan yhteiselo oli yhteisten projektien toteuttamista, sinnillä puurtaen, jaksamisen äärirajoilla, ilman lepotaukoja.

Itse olen koittanut tehdä toisin. Keskityn parisuhteeseen ja yhdessäoloon, en niinkään ulkoiseen tuottavuuteen, eli käytännön toteutuksena se on tarkoittanut sitä, että kehittelen peräjälkeen toinen toistaan turhempia päänsisäisiä parisuhde- ja identiteetikriisejäni ja painin yöt moninaisissa painajaisissa.

Kalevauva laulaa vauva.fi-keskusteluja kauniiksi kantrihenkisiksi balladeiksi.



perjantai 10. elokuuta 2018

There's still time.

Tahdon ehtiä kirjoittaa enemmän. Minusta tuntuu, että olen vähemmän olemassa, jos en tarkastele elämää kirjoittamisen läpi. Juuri nyt en ehdi, mutta pian.

Nyt on liedellä valmistumassa soijarouhekidneypapusalsatyyppinen kastike, fajitas-mausteista jauhelihaa, uuniin menee nachjoa vegecheddarjäljitelmän kera ja creme fraichea on ainakin kahta eri sorttia, lehmällä ja ilman. Jälkiruuaksi kinuskikakku, lehmällinen. Se hajosi eilen tuotantovaiheessa n. 46 palaan, mutta taputtelin sen taianomaisesti takaisin muotoonsa ja kuorrutin kuumalla kinuskilla. Luulen, että jos huomaan eron, en silti välitä.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Oh well, whatever, never mind.

Eilen en tehnyt oikeastaan mitään. Luonani kävi kyllä virta nuoria ihmisiä kääntymässä suuntaan jos toiseenkin, musiikkia kuuntelemaan, kauppaan, uusia nuorellisia rientoja suunnittelemaan. Paistoin sieniä, koska niitä oli jääkaapissa.

Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi kun katsoin nuoria kauniita ihmisiä innostumassa asioista joista itse en juuri nyt jaksanut. Kesä on saavuttanut jonkinlaisen lakipisteensä.

Tänään päätäni ei särje, ja minulla on suoritettavia asioita. Ei liikaa, mutta pakollisia. Osa vähän ikävystyttäviä, kuten imurointi.

Katsoin vihdoin Into the Wild -elokuvan. Se oli paljon parempi kuin oletin. Soundtrackista huolimatta dotukseni ei olleet korkealla, kun tiesin juonen pääpiirteissään. Mutta oli se kaunis, ja sisälsi ajatuksia joihin en oikein jaksantut tarttua, mutta kaipasin sitä tunnetta, että innostuisi ajatuksista. Sean Penn kipusi taas hieman ylemmäs laatuasteikollani. Sen hän tekee täysin ilman apuani, suhtaudun jostain syystä häneen ohjaajana epäluuloisesti. Näyttelijänä hän on aina ollut kummallisen vakuuttava. Ehkä juuri siksi olen epäluuloinen. Olen ilmeisen kateellinen monitaitaville ihmisille. Ja ihan yksikkötaitaville myös.

Polkupyöräni etukumi taitaa vuotaa. Siinä ei pysy ilma. Asia pitänee korjata, kunhan ensin imuroin, järjestelen puhtaat pyykit, kuuraan nurkan jos toisenkin. Käyn heiluttelemassa vatsalihaksiani salilla, jos jaksan. Päämäärätön pyöräily voisi viilentää ihoani ja tuulettaa päätäni tarpeellisesti.





torstai 26. heinäkuuta 2018

Time has come to make things right.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Muistankohan enää miten. Muistankohan enää mitä. Vai onko pintaani kasvanut sellainen uusi helmiäiskerros, jota en halua hangata rikki, ja näyttää, että sisällä onkin vain mitätön pieni roska.

Olen ollut tavallaan jouten muutaman viikon. Lomalla. Työlomalla. Työstämässä sitä, mikä jäi kesken kun Valssimies lähti Etelä-Mantereelle. Se on tietysti kovin hienoa, että tuli takaisin, suurinpiirtein samanmoisena kuin lähtikin. Tavallaan myös raskasta ja vaikeaa, kun on tällainen pää kuin minulla, että kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta, varautua pahimpaan, varmistella, kaihtaa riskejä uskottelemalla, että todennäköinen lopputulema on aina se pahin mahdollinen skenaario. Ja on tässä päässä muutakin vaikeaa ja hankalaa.

Ennen kuin Valssimies saapui, jalkani irtosivat maasta, ihan vain hetkeksi. Ehkä ihan melkein kahdeksi viikoksi. Kun olin niin huumaantunut siitä toteamuksesta, että kymmenen kuukauden aikajänteen päätteeksi jotkin kauhukuvistani olivat jääneet toteutumatta. Että tuntui, että olin voiton puolella. Selvinnyt. Suorittanut oikein. Halusin tuulettaa maaliviivalle pääsyäni.

Sitten tuli arki, siis se kaivattu, yhteinen arki, jonka lykkääntymisestä olin niin näreissäni vuosi sitten. Arki, jossa on lihapullia ja ranskalaisia ja aamukahveja ja lastenohjelmia telkkarista ja käytännön asioita ja partakarvoja lavuaarissa ja loppumatonta tapojen ja tottumusten yhteensovittamista ja omasta ajasta ja reviiristä luopumista. Väistämistä ja sinnittelyä ja hiljaisuuksien ja kitaran sointujen kuuntelemista. Olosuhteita.

Ensimmäisen kuukauden aikana väsyin taas enemmän kuin pitäisi. Toisen kuukauden aikana onneksi alkoi loma. Olen nukkunut kuin tiiliskivi, sen minkä helteeltä pystynyt. Aamuisin en jaksaisi herätä.

Minulla on vielä paljon opettelemista. Itseni kuuntelua, etenkin. Kaikki ne asiat ja pelot, joita äänet päässäni ovat alusta asti kuiskailleet, ovat olleet todellisia, vaikka en ole niitä ymmärtänyt ehkä vielä kuullessani. Eniten pelkään, että hukkaan itseni jonnekin. Että mukaannun taas liikaa, en muista rajojani, en rajaa mitään tilaa itselleni. Että en enää osaa olla minä. Se on jotenkin kummallisen vaikeaa. Vähän kuin minulle on vaikeaa laulaa toisten kanssa yhtä aikaa. Yksin pysyn yleensä sävelessä joten kuten, mutta jos vieressä laulaa joku toinen, kadotan tasapainoni.

Välillä koen jonkinlaista riemastumista.

Kuumuus ei oikein sovi minulle. Mietin jo, että ensi vuonna voisin yrittää pitää kesäloman sellaisena aikana, jolloin todennäköisesti on huono sää. Helteellä voisin sitten olla kahdeksan tuntia päivästä tehokkaasti ilmastoidussa toimistossa, aivan oikeisiin vaatteisiin pukeutuneena, hiusraja normaalin kuivana ja kevyen kuulaasti meikattuna, ripsivärit kohdallaan, sen sijaan, että makaan jonkinlaiseen löyhään palttinaiseen säkkimekkoon verhoutuneena tohvelieläimenä huoneessa jos toisessakin aina viileää paikkaa etsien, hikoilen plasmaa munuaiset kivistäen, hiukset hiestä märkinä päivästä toiseen. Elimistöni on jotenkin sekaisin, en tiedä mitä haluan vai haluanko mitään. Yritän juoda paljon.

En edes rusketu kunnolla. Olen kyllä saanut sääriini hieman tummanharmahtavaa sävyä, mikä on jonkinasteinen parannus sinertävänkalpeaan kalkkunaihooni. Kävelin tänään hetken Johanna Tukiaisen takana ja kadehdin hänen rusketustaan. Tosin luulin häntä ensin Mervi Tapolaksi. Se oli varmaankin ruiskurusketus.

Kiersin kaikki yleisimmät ja tavanomaisimmat naistenvaateliikkeet toteuttaen sisäistä tarjoushaukkaviettiäni alelaareja penkoen. Löysin mekontyyppisen, joka sopii hyvin vartalomallilleni (ananas), mutta sen musta kangas kuulemma kuultaa läpi niin anteliaasti, etten voi käyttää sitä ihan vain vilpoisana mekkona. Voi olla, että joudun hankkimaan capri-mittaiset legginssit, ja koen asiasta oikeutettua turhautumista. Miksei vaatteita voi kerralla tehdä sellaisista materiaaleista, että yksi kerros vaatetusta riittää?

Olen käynyt akupunktiossa uudelleen. Ehkä siksikin nukun kuin tiiliskivi. Maksani pitää selvästikin siitä, että korviini tökitään neuloja. Se suorastaan kuplii ja vääntelehtii mielihyvästä. Minulla ja maksallani on hyvin läheinen suhde.

Tämän lisäksi olen myös löytänyt joogan ilot. Kuntosalillani on kaksi eri joogaohjaajaa. Se toinen saattoi ehkä olla sijainen, mistä olen tyytyväinen. Hänellä oli sellainen "yllätyskyykky"-metodologia. Taukomatonta puhetta siitä, miten vielä jaksaa-jaksaa-ehtii-ehtii-rentoutua, että joogassa tärkeää on se ja tämä ja tuo, ei se mitä luulit, ja ei haittaa, jos et taivu yhtä syvälle taivutukseen kuin vieruskaveri, kun ei tarvitse vertailla (ei olisi tullut mieleenikään ennen tuota kommenttia), ja nyt ollaan ihan vain omassa mielenrauhatilassa, eikä yhtään ajatella sitä ja tätä ja tuota eikä vieruskaveria, eikä - ahaa - korjata paidanhelmaa kesken liikkeen alasnykäisyllä vaikka se nousisi kainaloihin asti paljastamaan ananasvartalon mehukkaimmat osat. Liikkeitä sahattiin edestakaisin sellaisella vauhdilla ja frekvenssillä, käsittämättömiä asananimityksiä viljellen, vähän kuin testaten, pysyykö kaikki mukana. Tunsin alemmuutta sekä suorittavani joogaa puutteellisesti, jopa väärin.

Sitten on se toinen, kukkia hiuksissaan, joka käskee keräämään kaikki ilonaiheensa kämmeniin ja nostamaan ne kasvavana lootuskukkana taivaaseen. Jonka ääni kuulostaa sitruunankeltaiselta ja hennon vaaleansiniseltä. Hänen tunneillaan en suorita, olen vain mennyt ja ollut, ja kun on mennyt ja ollut riittävän monta kertaa, huomaa alkavansa hengittää joidenkin liikkeiden mukaan, vaikka olen alusta asti todennut, että oikea-aikaisen hengittämisen yrittäminen on minulle yhtä kuin suorittaminen, jota yritän kovasti edes joogatunnilla välttää. Pikkuhiljaa olen ilmeisesti saanut joitakin kohtia selässäni venymään, ja nyt venyvät uudet, vanhojen jumien alta löytyneet kireydet. En usko, että minusta ehtii tulla tuoreen metrilakun kaltaista notkeaa tuotetta koskaan.

Eilen olin viileässä salissa maassa retkottaessani niin väsynyt tai rentutunut, että en jaksanut enää edes hengittää. Hengitin sisään ja ulos, ja sitten vain lakkasin aina hetkeksi hengittämistä, kurkkuni meni lukkoon, ja olin vain. Vähän kuin veden alla, silloin kun koski painoi minut pohjaan ja vesi vain virtasi sisään nenästäni ja suustani. Kyllä ihminen hetken voi olla hengittämättäkin jos ei jaksa tai pysty.

Yritän antaa kehoni muistaa mitä haluan syödä. Joskus haluan vihreitä asioita, joskus punajuurta tai pinaattia. Kikherneitä tai kurkumaa. Kun taloudessa on mies, sellainen perinteinen suomalainen barbaari, tulee helposti syötyä liian usein liian raskaasti itsekin. Yritän muistaa, minkäkokoisia annoksia haluan syödä.

Mietin, kokeilisinko vegaanikuukautta. Tykkään kyllä vähän liian kovasti kananmunista ja voista. Sitten mietin, olisinko vuoden juomatta alkoholia, ja mitä se tekisi minulle. Vai tekisikö mitään. Ehkä kesän terassikiintiöni on täyttynyt. Olen myös juonut muutaman oluen saunan päälle nurmikolla notkuen. Mutta ehkä elimistöni kaipaa jonkinlaista kohtuullistamista tai keventämistä runsaan ja vivahteikkaan kesän jälkeen, kun ajatukseni pyörivät aiheissa, minkä asian suhteen minun kannattaisi itseäni seuraavaksi rajoittaa.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

How's it feel to be the prey.

Olen jälleen pienellä saarella, kuivalla maalla huilaamassa. Pidän kyllä uimisesta ja veneilystä, mutta siinä katoaa helposti kokonaiskuva, ja on vain tilanteiden armoilla, ja väsyn liiankin helposti.

Olin monta vuotta yksin, tai tyttärieni kanssa ja yksin. Suhtauduin siihen kai ihan oikein. Että se on hienoa aikaa, jolloin saa elää vain omia toiveitaan toteuttaen. Suorastaan ylellistä. Opetella niitä asioita mitkä on unohtanut, mitä haluaa, mistä pitää. Luoda itse oma arkensa ja rutiininsa ja etsiä ne asiat jotka tuottavat minulle iloa. Luulin, että en oikein onnistunut tuossa, koska tuo rutiinipuoli jäi ehkä hieman hataraksi. Että epätäydellinen suoritus. Mutta nyt, kun olosuhde on radikaalisti muuttunut, näen selvästi, että onnistuin itse asiassa loistavasti. Muistan hyvin kirkkaasti miten haluan asioiden olevan, minkälaiset asiat tuovat minulle iloa.

Nyt on sitten haaste sovittaa nämä asiat yhteen sen tosiasian kanssa, että tilassani on enemmän ihmisiä, enemmän energiaa, enemmän poukkoilevia tahtoja ja vaihtelevia viretiloja. Ja kun minä olen jo niin tottunut ämpärillisiin vaniljakiisseliä, vuorokausiin, jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja aikaa ja kaiuttimista valuva loputon grunge.

Tämä on kai niitä hetkiä, kun parisuhde vaatii työtä. En ole aiemmin oikein käsittänyt tätäkään fraasia, mitä se tarkoittaa. Samoin kuin termiä etäsuhde. Sitä en ilmeisesti käsitä vieläkään. Ehkä se parisuhde sinänsä ei vaadi työtä, vaan kaikki sen ympärillä. Se, että käytännön asiat muovautuvat niin, että parisuhde mahtuu siihen mukavasti, vähän kuin valtava retrohenkinen räikeä nojatuoli ennestään valmiiksi mitoitettuun ja skandinaavisesti sisustettuun olohuoneeseen, sellainen huikaiseva roskalavalöytö jota ei vain voi ohittaa, hämmentävä aarre jollaisista aina näkee kuvia sisustuslehdissä. Kyllä minä sen tuolin haluan, istua sen valtavassa sylissä niin, että muu maailma unohtuu, silitellä ylellistä tummanvihreää samettia, uppoutua pehmeyteen.

Tämän päivän Suomessa, varmaan monessa muussakin maassa, naisen on aiempaa helpompi olla yksin. Ilman kotinurkkiin sijoittuvaa parisuhdetta siis, en tarkoita yksinäinen. Taloudellisesti se ei ole kannattavaa, mutta täysin mahdollista. Voi järjestää asumisensa niin, ettei tarvitse omaa henkilökohtaista metsuria tai metsästäjää. Vanhemmuus on mahdollista ilman parisuhdetta, naiselle jopa epäreilun paljon helpommin kuin miehelle. Parisuhdeolosuhdetta, sellaista perinteistä mies-nais-komboa siis, rasittavat monet vanhakantaiset roolimallit joista on vaikea ravistautua irti. En tiedä montaakaan pariskuntaa, joissa mies tekisi enemmän kotitöitä. Tiedän monia, joissa nainen tekee, tai ylipäänsä on kodin ja lasten asioiden itseoikeutettu projektipäällikkö. Eihän nuo asiat tietenkään koskaan mene fidi-fidi, tai ainakin se olisi vaikea mittaroida, mutta jotenkin en usko, että naiset aivan hinkumalla haluavat käyttää elämäänsä ja aikaansa muiden sotkujen loputtomaan siivoamiseen.

Ehkä miesten ja naisten siisteyskäsitykset ovat vain niin erilaiset, että mies ei koe tarvetta tarttua imuriin läheskään niin nopeasti kuin nainen. Tai sitten kyseessä on omituinen roolileikki. Mies ei koe, että koti vaatisi jatkuvaa ylläpitoa, vaan se on paikka, jonne hän tulee pois ulkomaailmasta rentoutumaan ja lepäämään. Naista ei ole kasvatettu näin; kodin siisteys on asia, jolla naisen arvoa ja kykyä mittaroidaan. Koti on naiselle jatkuva työsarka, kaikki, mikä ei ole paikoillaan tai puhdasta vinkuu hänen huomiotaan ja estää rentoutumisen.

Mies havahtuu kotiaskareen tekemisen tarpeeseen vasta, kun nainen käskee tekemään sen. Tekee sen sitten nopeasti alta pois, päästäkseen takaisin "lepotilaan", hutiloiden kuin pikkupoika äitinsä käskystä, ottamatta varsinaista omistajuutta asiasta, mahdollisesti koska lattian muruttomana pitäminen "naisten homma", ei asia, josta miehen olisi sovinnaista tuntea mielenpaloa. Tämä toistuu riittävän monta kertaa, ja nainen, joka arvostaa puhtaan, muruttoman parketin tuntua jalkapohjiensa alla tekee homman lopulta itse. Tämän ja monta muutakin. Evoluution myötä nainen oppii varomaan sotkemista, koska hänhän se itse sotkunsa siivoaa.

Nykypäivän nainen on järkevä. Yksineläminen ei ole enää stigma, jota pitää välttää viimeiseen asti tai tehdä uhrauksia sen välttämiseksi. Parisuhteen pitää olla kannattava sijoitus, tuottaa enemmän lisäarvoa kuin rasitetta. Sosiaalinen paine on kadonnut toisesta vaakakupista ja aito valinnanvapaus on lisääntynyt.

Törmäsin käsitteeseen Incel. Se ei olekaan mikään kaukainen eksoottisen outo asia, vaan ihan tässä omillakin hoodeilla tapahtuva ilmiö. Olen ällistynyt. Miehet ja naiset ovat keskimäärin erilaisia keskenään, sitä ei pidä unohtaa. Naisten asema maailmassa on perinteisesti ollut miehelle alisteinen, lähinnä siitä syystä, että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Monissa kulttuureissa naiset ovat olleet lähinnä karjaa, omaisuutta, työvoimaa ja lisääntymisväline. Valvomalla naisten seksikäyttäytymistä on voitu varmistaa, että jälkeläiset ovat omia.

Nyt valtasuhteet ovat muuttumassa; Yhteiskunta ja yhteisön mielipide länsimaissa suojelee naisen fyysistä koskemattomuutta. Naisilla on tasa-arvoisemmat mahdollisuudet tehdä omat ratkaisunsa elämänsä suhteen. Naisten ja miesten seksuaalikäyttäytymisen yleinen moralisointi alkaa olla tasa-arvoisempaa. Nainen, joka ei halua miestä pysyvästi vaivoikseen ei ole epäonnistuja.

Minun isoäitieni aikoina, Suomifilmeissä ja stereotypioissa, naisten urasuunnittelua oli se, että piti pysyä siveänä ja yrittää kaikin keinoin hurmata mahdollisimman ison talon vanhin poika. Ja kun pääsaalis meni jollekin toiselle, niin seuraava ehdokas, edes joku mies joka ottaisi emännäksi, ettei jäänyt kouluttamattomaksi vanhaksipiiaksi, tai kokenut vielä kurjempaa kohtaloa, aviottomia lapsia ja maineen menetystä. Piti olla ehtoisa ja mieluinen. Enää ei tarvitse. Naisille ei kelpaa kuka tahansa mies, vaan vain sellainen, joka häntä onnistuu miellyttämään. Ja naiset saavat valita! Vaihtaa miestä kuin sukkahousuja! Kaikki naiset voivat vaikka sulassa sovussa vuorotellen sekstailla sen yhden ja saman Chadin kanssa, ja ne loput miehet jäävät sitten ilman. Nämä tanhut eivät enää menekään tasapareittain.

Voi miesparkoja, onhan se haastavaa kun eivät ole tottuneet tällaiseen. Että pitäisi ottaa huomioon kohderyhmä, miettiä mitä naiset oikeasti haluavat Ehkä ihan muuttaa omaa käytöstään ja habitustaan sen suhteen, pukeutua epämukavasti ja käydä parturissa. Hillitä itseään puhumasta tyhmiä ja haista hyvältä.

En kyllä oikeasti tunne mitään ymmärrystä Incel-liikettä kohtaan. Yksittäiset idiootit vielä ymmärrän, mutta että ihan liike. Puistattaa.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

You're deaf and I don't speak this language.

Aika-avaruuteni muuttui vellovaksi aallokoksi. Nousin hetkeksi rannalle hengähtämään. Juuri nyt en halua veden varaan, koska minulla ei ole varmuutta siitä missä kohtaa voin seuraavan kerran vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Olihan tuo tuollaista omienkin lasten kanssa. Sukelsin jään alla loputtomiin kuin norppa avantoa etsien, liian pitkiä aikoja kerrallaan. Sellainen ei tee hyvää ihmisen keuhkoille, voi jäädä pysyviä vaurioita. Jäikin.

Aloitin kirjoittamaan uutta kappaletta sanalla "Uskollinen", mutta pyyhin sen pois. Oikea sana kuvaamaan aiempaa ranskalaista autoani olisi ehkä sulavalinjainen hienostunut ja oikukas. No, puhun siis kuitenkin autostani, siitä entisestä ja rakkaasta, jonka aikakautta tulen muistelemaan elämäni loppuun asti alati kiillottuvin mielikiiltokuvin. Siinä itsenäisessä naisellisessa kapistuksessa, oli monia hienoja puolia. Käyntiääni. Mataluus. Kauniit funkkistyyliset mittarit. Valtavat jalkatilat takapenkillä. Kontti, johon mahtui mäntypuinen luhtisänky TAI opiskelija-asunnon sisustus Ikeapakkauksissaan, mukaanlukien kahden hengen runkopatja, petari, sänkrynko, kaksi pöytää, tuoli ja muuta tarveaineistoa. Kaksi ihmistä. Ilmaa ja avaruutta ja hengen vapaus.

Sitten siinä oli Ominaisuuksia. Kuten valtava pituus, joka opetti minulle parkkeeraamisesta yhtä ja toista. Bensankulutus. Tuulilasi, joka rikkoontui jos sitä lämmitti ja takakontti joka ei auennut talvisin. Sitten vielä lisäksi muutamia ajan tuomia puutteita: Pissapoika. Lukot. Avaimet. Ikkunat. Peruutustutka. Parkit. Sumuvalot. Rekisterikilven valo. Jakopään hihna. Kannen tiiviste, ja jäädyttimestä ilmeisesti puuttuvat osat, kuten runko. Loputon jano öljylle, ja se, että öljy kovin nopeasti muuttui ranskattereni ärtyneessä suolistossa savimaseksi tauhkaksi. Ehdin jo korjata vinon pinon asioita, jotka toki autossa kuin autossa kuluvat, kuten niveliä, iskareita, ilmastoinnin, lukemattomia ABS- ja airbag-antureita. Ja muuta eksoottista. Useita näistä toistuvasti, jatkuvasti. Opin, että jos käynnistäessä kuuluu vain kaksi vikailmoituspiippausta, kaikki on hyvin. Vasta kolmanteen reagoin. Jos korjaisin jomman kumman ensimmäisestä kahdesta, jotain muuta, fataalimpaa rikkoontuisi tilalle.

Sitten tuli se hetki, että piti päättää, ajanko tällä seuraavan, hyvin varovaisen ja riskialttiin, ja toivon mukaan lyhyen matkan seuraavan, ehkä aikatauluiltaan suopean korjaamon vaiko autoliikkeen pihaan. Valitsin jälkimmäisen, koska kumpikin olisi tullut aivan riittävän kalliiksi. Lauloin autolle matkalla. Tuntui siltä kuin olisin viemässä labradorinnoutajaa eläinlääkärille viimeiselle piikille. Tai ehkä en koiraa, vaan jonkin lähtökohtaisesti hieman etäisemmäksi jäävän läheisen, kuten afrikkalaisen kääpiösiilin, joka kyllä on läsnä ja selvästi tunnistaa ja hyväksyy minut, mutta sen mustien kiiltävien silmien takaa ei silti voi lukea onko siellä varsinaisesti ajatuksia.

Koeajoin ruutinilla kolme käytettyä autoa ja valitsin kolmannen melko mutkattoman prosessin jälkeen. Tämän jälkeen olen kokenut kummallisia hetkiä. Kaikki tuntuvat hyväksyvän valintani mutisematta. En ole tottunut siihen. Aiempi autoni oli sellainen, että sen valitsivat vain virkansa puolesta isänmallisuuteen pakoitetut ranskalaiset poliitikot ja sitten myöhemmin käytettynä monikulttuuristen pikaruokapaikkojen omistajat. Tunsin usein tarvetta puolustella valintaani, enkä silti tullut ymmärretyksi. Nyt sen sijaan voin haastavissa työperäisissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa seisoskelen vaivautuneesti kahviautomaatin luona ennestään tuntemattomien mieshenkilöiden kanssa murtaa jään sanomalla "Tein heräteostoksen". "Ai auton?", ja keskustelu etenee sangen positiviisluonteisesti. "Soiva peli."

Juhannusreissulla totesin kyllä, että uuden autoni takakonttiin mahtuu suosiolla golfbägi ja mäyräkoira kaljaa, muttei paljon muuta. Mahdutin silti paljon enemmän jotain muuta. En pelaa golfia.

Juhannusaattona tuuli niin raivoisasti, että kokko paloi vaakasuoraan. Sain siitä silti irti sitä juhannuksen taikaa, mitä lähdin hakemaankin. Muutoin tunsin katselevani itseäni jostain ulkopuolelta, ja tunsin jonkinlaista sukupuoleeni kulminoituvaa ärtyneisyyttä tai epäoikeudenmukaisuutta. Seurueeseemme kuului japanilainen 60-vuotias sovinistinen mies, joka tarkkaili miesten ja naisten rooleja eri tilanteissa joissa olimme, ja kertoili ääneen huomoioitaan ja vertailujaan omaan kulttuuriinsa. Kyseli asioita japanilaiseen kulttuuriin kuuluvaan mutkattoman tungettelevaan tapaan. Ärsyynnyin. Tunsin, että ylleni soviteltiin muutamaakin ylimääräistä viittaa vaikka hikoilin jo entistenkin kanssa. Olen aivan itsenäinen ihminen, elättänyt itseni ja lapseni aikuisiksi asti, tehnyt omat valintani ja teen jatkossakin. Ei minun tarvitse ketään nöyristellä tai miellyttää hyväksynnän toivossa.

Suomessa kuulemma naisilla on hyvät oltavat kun saavat niin pitkät palkalliset äitiyslomat.



torstai 7. kesäkuuta 2018

Hiljentää risteyksiin ajoissa.

Nyt tapahtuu paljon enkä ehdi kirjoittaa. Pitää tottua tähän uuteen olomuotoon. Olemiseen.

Autoni temppuilee. Jonkinlainen tuuletin kolisee konepellin alla. Mittari, joka on ensisijaisesti kaunis ja kovin funkkishenkinen, kallistuu aivan liikaa koilliseen, mutta huomaan tämän vasta, kun konepellin alta tulee höyryä. Selvitän ohjekirjasta mitä mittari kertoo, kun en muista. Googletan, keskustelen Jerry-nimisen virtuaalihenkilön kanssa, kilautan kaverille. Kerään satunnaisia vinkkejä kahvionkäyttäjiltä. Ilmeisesti erivärisiä nesteitä ei kannata sekoittaa keskenään, tai autoni saattaa tulla huonovointiseksi. Eikä samanvärisiäkään, jos ne ovat eri valmistajan.

Päätän tarjota autolleni vissypullollisen vettä, nestehukkahan saa kaiken oireet aina tuntumaan pahemmalta, ja on itsessäänkin vaarallista. Tutkin jälleen ohjekirjaa, ja totean, että sen visuaalinen läpileikkaus auton moottorista ei vastaa ranskattareni anatomiaa. Vähän kuin oma kroppani, tiedän, että maksani on ihan väärässä kohdassa ja munaiseni kovin alhaalla. Sen vain tuntee. Vilkuilen ympärilleni parkkipaikalla, mutta siellä ei ole ketään. Toisaalta se on helpottavaa, jos joku sanoisi outoja termejä ja vaikka sanan "syylari", voisin olla kovin ahdistunut, koska sitä sanaa ei löydy ohjekirjastani. Otan riskin, ruuvaan korkin auki ja kaadan vettä satunnaiseen aukkoon. Heti tämän tehtyäni paikalle rullaa auto, jossa on henkilö, joita on työpaikallani n. kolme samannäköistä, en koskaan muista kuka on kukin, ja kysyy tarvitsenko apua.

Enhän minä enää siinä vaiheessa, kun olen emansipoitunut, moderni täysivaltainen ihminen.

Ja kyllä, hän tuli kotiin, ja se on mukavaa. Vähän väsyttävääkin.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Niinkuin varisparvi raahautuu.

Viikonloppuni sisälsi ilahduttavan paljon kulttuuria. Myös pyöräilyä, jäätelönsyömistä, nukkumista pitkään, höpöttämistä. Itkeskelyä, kovaäänisesti ryyskien, ja hiljaa pulputen, eri syistä, mikään ei turhaan eikä pahasti. Paljon yksinoloa. Tuollaista saattaa jopa tulla vähän ikävä.

Kävin keikalla. Miljoonasade, n. kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. En silloin nuorena oikein hirveästi kai arvostanut bändiä - se oli ihan hyvä, ja tokihan menin kaikille keikoille, jonne vain pääsin, ja Miljoonasade esiintyi noin miljoona kertaa asuinalueeni julkisyhteisöjen nuorisolle hyvää hyvyyttään järjestämissä ilmaiskonserteissa, koska hekin asuivat siellä, ja keikalle oli lyhyt matka. Poikien kasvot ja maneerit lavalla tulivat tutuiksi.

Nyt sitten hieman eri olosuhteissa kuin kauniina kesäpäivänä kimaltelevan vesistön rannalla. Yritin muistella, oliko Heikki silloin vuosikymmeniä sitten tuollainen, vai jotenkin herkempi ja nolompi ja aidompi? Nyt jutuissa ja esiintymisessä oli jotain kummallista opeteltua varmuutta. Välillä mietin, olenko Atomirotan keikalla. Matti oli entisensä. Arskasta oli tullut Heikin hovinarri.

Musiikit yllättivät positiivisesti. Lehdestä luin etukäteen, että bändi on löytänyt uuden kipinän. Siltä se oikeastaan kuullostikin. Uudet biisit eivät olleet ollenkaan huonoja, ja vanhoista oli löydetty jotain aiempaa vakuuttavampaa mahtipontisuutta. Otettu askel kauemmas iskelmästä, onnistuneesti. Monen biisin kohdalla mietin, että höh, miksiköhän tämä ei säväyttänyt silloin 16-vuotiaana?

Alkoi Marraskuun kertosäe, ja ystävä pukkasi minua kylkeen. Solumassaani tämän johdosta kohdistuva paine eteni kyljästä päähän ja tyrskäytti jo ennestään poskipäideni alle käsivarastoon kihonneet nesteet yli äyräiden, aivan yllättäin. Syksyn kuukausien luetteleminen noin peräjälkeen ja järjestyksessä kolautti minua yllättävällä taajuudella takaraivoon. Yllätyn, jos alan itkeä jostain noin konkreettisesta ja yksiselitteisestä. Viime syksy oli kai sitten tuossa mielessä aika rankka, ja nyt, kun lasken aikaa jo tuntejakin mittapyykkeinä käyttäen, sen uskaltaa myöntää.

Oli jo aiemmin valmiiksi itkenyt muuta, ja sitten Diivakin lauloi, ja jouduin suorastaan juomaan vettä nestehukkaa paikkoakseni. Hän on löytänyt oman äänensä musiikissa, nyt kuulen, että biiseissä ei ole enää mitään tiettyyn muottiin sopimiseen yrittämistä, vaan ne ovat vain suoraan sitä mitä hän tuntee. Sävelmät ovat oudon monimutkaisia koska ne rakentuvat sanoista ja tunteista synesteettisesti, mutta silti niistä tulee minulle korvamatoja. Ja aina uuden biisin kuultuani riitelemme siitä kun hän ei julkaise niitä.

Olin myös Moderni Nainen. Helene Schjerfbeckin tapa käyttää värejä ja nähdä asiat ja tavallaan jopa elää teki minut kovin nöyräksi. Ja hän kuvasi näkemiään, tavallisia asioita ja ihmisiä. Itseään. Pienissä puitteissakin voi olla suuri.

Jossain vaiheessa viikonloppua olin hyvin väsynyt. Siivosin kodin hyvin epätehokkaasti, vähä kerrallaan, pakosta. Olen tyytyväinen silti, että siivosin. Aina muutaman askareen välillä huojuin sohvalle ja löysin itseni katsomasta BBC:n historiallisia dokumentteja. Katsoin yhden balettiesityksen kahdesti, lumoutuneena liikkeiden kauneudesta. Ja vähän hämmentyneenä puvustuksesta joltain osin.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

You got me pelican fly-fly-flyin.

Saatoin tehdä viikonloppuna liikaa asioita. Päättelen sen siitä, että tiskikoneen tyhjentäminen on kestänyt jo yli puoli vuorokautta, semitarmokkaista ja useista aloitusyrityksistä huolimatta.

Järjestin itseni tilanteeseen, jossa pyöräilin keskellä yötä. Sitä ennen join kolme lasillista kuohuvaa ja vähän liian monta Sandels-tölkillistä. Yritin juoda niin monta kuin pystyn, koska teen sellaista loppujenlopuksi aika harvoin. Ilmeisesti minua on jäänyt alitajuisesti kalvamaan huono suoritukseni saunakaljan ostamisessa taannoin. Nyt ostin olutta epäröimättä (kaveri oli samaa mieltä merkistä) ja saunoin pitkän kaavan mukaan. Istuin myös ulkona, mikä tuntui laadukkaalta.

Yöllä pyöräillessäni Diiva ja Poika 2 pyöräilivät vastaan. Metsässä oli pokemoninmetsästäjiä, mihin seuraan seuralaisenikin katosi. Kesä on mukava.

Fasilitoin Euroviisuvalvojaiset. Sekin oli mukavaa. Jaksoimme katsoa pisteidenlaskunkin. En ole jaksanut analysoida toisen semifinalin esityksiä mitenkään. En ole enää niin kiinnostunut aiheesta. Olen häilyväinen ihminen.

Kun olin ruokakaupassa, ostamassa kanansiipiä, kaurafraichea, kahvimaitoa ja vielä jotain neljättä asiaa jota en muista, ystävä hädässä soitti. Hän oli torilla, aivan yksin. Suoritin nopeasti toimenpiteen "reverse shopping", eli palasin takaisin jälkiäni myöten ja palautin elintarvikkeet entisille hyllypaikoille ja singahdin torille. Join ensimmäisen terassisiiderin ja hikoilin laadukkaasti.

Terassilla tajusin, että minulla ei ole meikkiä, mitään muotoiluaineita hiuksissani, ja teknisesti ottaen olen pukeutunut yöpaitaan. Tunsin oloni riittävän salonkikelpoiseksi ja kummallisen vapautuneeksi. Olen jotenkin kevään mitaan lipsunut olotilaan, jossa aidosti nautin siitä kun ei tarvitse laittautua. Luonteelleni on tähän asti ollut tyypillistä aidosti nauttia laittautumisesta, vaikka sen tavoite joskus onkin ollut näyttää huolettoman ja spontaanin laittautumattomalta. Nyt olen lipsunut jonnekin omituiseen sluibailuun, jossa uskottelen itselleni, että on tosi trendikästä olla ilman erottuvia kulmakarvoja ja että Rihannakaan ei aja säärikarvojaan.

En ole varma, onko tämä laiskuutta, tervettä järkeä vai jonkinlainen parisuhdestatusmanifestaatio. Että aivoni ovat vihdoinkin työstäneet sen asian, että henkilö, jolta haluan huomiota, ei kävele minua vastaan seuraavalla maitokauppareissullani. Ei, koska tiedän, että hän on Etelämantereella tarkkailemassa pingviinien parittelua.

Pelkään, että tämä on enimmäkseen laiskuutta.

Excelini tuli valmiiksi. Siis sillä tapaa, että minulla on nyt oikea määrä vaatteita. Tai saisi minulla olla kolme puolihametta ja neljät kengät enemmän, mutta mitään vaatteita ei ole liikaa. Pärjään hyvin tällä määrällä puolihameita, ja kenkiä ostan vain jos ne puhuttelevat minua, ja nyt on ollut vähän hiljaista.

Minulla ei siis myöskään ole mitään tavoitetta vähentää asioita vaatekaapistani. Tämä on vuosien pitkäjänteisen työn tulos. Nyt minun pitäisi säilyttää status quo, ja tehdä uusia hankintoja ainoastaan luonnollisen poistuman jälkeen, tai uusia jotain suuren harkinnan jälkeen siinä tilanteessa, jossa käyttökertaindeksi laskee kriittisen rajan alle. Siihen on juuri nyt laskennallisesti hieman matkaa.

Vietin tässä harmonisessa ja kauan tavoitellussa taulukkolaskentatyökalutasapainon tilassa n. päivän. Sitten tuli helle, ja tajusin, että minullahan ei ole mitään päällepantavaa. Rievoin vaatekappaleen toisensa jälkeen henkarista alas, sovitin, tuskastuin, kauhistuin, ihmettelin miten tähän on tultu. Siitä lähtien olen oikeastaan käyttänyt niitä kahta teknisesti yöpukukategorian mekkoa vuoron perään.

Kesävaatteeni tuntuvat enimmäkseen oudoilta ja vierailta. Tunnen itseni niissä valtavaksi. Ehkä asialla on jotain tekemistä todellisuuden kanssa, mutta talvisin en kiinnitä todellisuuteen niin paljon huomiota. En kuitenkaan aio tehdä asialle muuta, kuin syödä lisää. Kananmunia, pinaattikeittoa, hummusleipiä, oikeaa ruokaa. Niin ja liikkua, mutta sen minä teen muista syistä, koska olen jo todennut, että tietyillä asioilla elämässäni ei ole syy-seuraus-yhteyttä, ei vaikka miten niin toivoisin.

Niin ja nukun. Nyt olen nukkunut melko paljon ja helposti, paitsi tietysti lauantaiyönä, koska katsoin ylipitkää televisio-ohjelmaa, joka koostui puisevasta portugalilaisesta huumorista ja väkinäisistä lavarituaaleista, joihin yhdistyi usein mitäänsanomaton tai jopa huono musiikki.

Kävin akupunktiossa. Sekin oli mukavaa, mutta siitä asti olen tuntenut olevani jotenkin kummallisen painava. Aivan kuin en jännittäisi itseäni koko ajan varmuuden vuoksi pysymään osittain ilmassa. Tuntuu vähän kuin joku kovettunut kuori olisi lähtenyt pois olemuksestani, jostain sieltä välitilasta, jossa fyysinen ja psyykkinen yhdistyy. Luulen, että se on periaatteessa hyvä asia, kunhan saan ensin nukuttua pois kaiken sen väsymyksen mitä tämä hermostoni uudelleenkalibrointi paljasti.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

And a man in a hamster wheel.

Ah, yksinoloa. Nautin siitä kun vielä voin. Kaunomieli lähti juuri ja eteisessä roikuin hänen käsivarressaan takiaisena, tuijotin helposti syyllistyvää lastani sulkeutuvassa ovenraossa hämmentyneen dementikon silmin ja yritin sinnikkäästi tunkea itseäni rappukäytävään pyjamahousuissani. Teen tuon lähes aina ja tälläkin kertaa Kaunomieli sähisi "mä vihaan sua" kun yritti painaa ovea kiinni siten, että sormeni eivät jää pahasti väliin. Meillä on omat häiriytyneet ja tärkeät rituaalimme.

Alan oppia joitakin normaaleja ajatusmalleja. Kuten sellaisen asian tajuaminen, että vaikka jonain päivänä olisin väsynyt, toisena todennäköisesti en ole. Tai että jonain päivänä kaipaan yksinoloa, toisena päivänä seuraa, ja osaan olla rauhallisesti yhdessä tunteista kerrallaan.

Olen välillä jo ehtinyt kyllästyä yksinoloon, sitä on ollut kertakaikkiaan runsaasti viime kuukausina. Nyt kuitenkin keitin nautiskellen kannullisen vihreää teetä, inkiväärillä ja sitruunalla, ja vetäydyin tähän sohvannurkkaani, jonne on alkanut jo muodostua muotoiseni kolo.

Kunhan Valssimies tulee takaisin, hän istuu tässä sohvan divaanipäädyssä, ja minä valtaan muun sohvan pää tai jalat hänen sylissään. Miellyttävä ajatus.

Katsoin juuri euroviisujen semifinaalin ensimmäisen osan. Se oli viihdyttävää, vaikkakin pienieleistä tänä vuonna. Eniten koin iloa ja hauskuutta sanoitusten käännöksistä. Ne oli ilahduttavasti käännetty todennäköisesti sana sanalta, vaikkakin kaikista sanoista ei varmaan oltu saatu selvää. Eri kulttuurien kielikuvat ja tavat ilmaista asioita erottuvat näin kaikessa rikkaudessaan, ja maailmankuva laajenee. Tänä vuonna lavaspektaakkeleissa oli kuitenkin harmillisen vähän tällaista:



Mietin, alkaisinko jättiurakkaan, ja kertoisin teille mitä ajatuksia kukin näistä esityksistä minussa herätti. Totta kai alan! En kyllä yhtään ole varma, pääsenkö loppuun asti.

Azerbaidžan

Voisi itsessään käydä viisuparodiasta, liikkaa-leimaa-viisutuotettuine sanoituksineen ja Loreen-ääntelyineen, mutta on sellaiseksi vähän liian laimea. Aiselin lannistunut ja apuapyytävä ilme, kun hän kädet alaviistossa, nyrkkiin puristettuina laulaa olevansa "stronger than cannonballs" on lopussa jo vähän surullista nähtävää.

Islanti

Poika laulaa "se voit olla sinä joka kärsii tänä yönä" ja hymyilee kuin sosiopaatti.

Albania

En pitänyt. Olihan se tavallaan bändi, ja olihan sillä artistilla ihan oikeita tatuointeja ja paljon niittejä ja rensseleitä, mutta jos tällä kosiskeltiin henkilöitä, jotka pitävät rock-musiikista, annan pakit.

Belgia

Tässä oli jotain aineksia sävelmässä, siinä, miten se erityisesti kertosäkeessä nousi synkän mahtipontiseksi. Ja tavallaan tykkäsi laulajan tyylistä. Jotain kovin ärsyttävää esityksessä kuitenkin oli, itsevarmuus välittyikin omahyväisyytenä. Se, että jokainen ele ja liike on näissä esityksissä niin harkittua ja harjoiteltua pilaa kyllä helposti alkujaan hyvänkin tulkinnan.

Sanat olivat joka tapauksessa niin käsittämätöntä, mitäänsanomatonta soopaa, ettei mitään tolkkua. Tuollaista varmaan saa aikaan kun antaa tekoälylle ohjeeksi luoda teksti, jossa on kivoja äänteitä joissa pääsee oikein venyttämään teennäistä brittiaksenttia mukatyylikkäästi.

Tžekki

Kääntäjä ilmeisesti kuuli väärin, että Lie olisikin Lay. Tämä herätti minussa tunteen: Kiusaannuin.

Liettua

Kertakaikkisen vastenmielinen, teennäinen esitys. Tuollainen "ääneni särkyy, kun olen niin herkkä ja hento ja suuressa mielenliikutuksessa" lakkaa tenhoamasta siinä vaiheessa kun henkilö ei enää ole uskottavasti 16-vuotias.

Olipa vapauttavaa päästä sanomaan tuo ääneen.

Israel

Verrattuna muutamaan aiempaan, tämä kuullosti biisiltä, joka on vielä melko lähellä alkuperäistä ajatustaan. Voisin kuvitella, että tämä biisi olisi tullut tehtyä ilman viisujakin. Netta on sympaattinen, mutta välillä näytti vähän eksyneeltä lavalla. Tykkäsin siitä kohdasta, missä hän lopussa lauloi oikein isolla volyymilla, se vaikutti aidolta.

Valko-Venäjä


Kummallinen pari-itsemurhamasokismiskitsoilu. Kovin vastenmielinen artisti ja biisi.

Viro


En edes lukenut sanoja vaan kuuntelin vain ääntä. Todella kaunis, harvinaisen lämmin sopraano. Kaunis sävelmä. Pidin kovasti, vaikka en ole oopperan ystävä.

Bulgaria


Väkinäinen, kömpelö tuotos. Sanoitus oli kovin morbidi.

Makedonia

Tämä oli videoversiona kovin hurmaava, mikä johtui kiehtovasta artistista ja musiikin intensiivisyydestä, mutta lavalla sama intensiteetti ei säilynyt. Biisin rytmi vaihtelee hurmaavan holtittomasti tämän tästä ja toteutuksessa on jotain hauskaa vapautta. Nyt lavalla tapahtui musiikin vaikeaselkoisuuden lisäksi aivan liikaa kaikkea. Asunvaihto! Väärinpäinpuetun, takaa liian lyhyen leningin alla olikin paljeteista tehty hyvin epäimarteleva nakupaita. Huomiotaherättävää mutta harmillisen homssuista.

Kroatia

Voimaballadinainen, mutta miellyttävällä itseironialla. Kiva twist, vaikka biisi ei ollut ehkä aivan tulkinnan suuruinen. Raikas toteutus, luotettiin artistiin. Harmi, ettei sillä pääse jatkoon viisuissa.

Itävalta

Hozierin jalanjäljissä hajutonta, ärsyttätöntä, tavallaan monen makuun melkein "oikeaa" musiikkia, jollaista saattaisi vahingossa kuunnella muulloinkin, kuin viisuissa. Tai ehkä sittenkään ei. Tämä biisi on vähän kuin lasi rasvastonta piimää kuudentoista erilaisen leimuavan shotin, ylimakean sateenvarjodrinkin ja ylikypsästä vuohemaidosta tuoreessa pötsissä käyttämällä valmistetun perinnejuoman jälkeen.

Biisin sävelkulussa on kaikuja 80-luvulta, jostain vähän synkästä hittibiisistä. Sellaisesta, jossa joku ei sitten vaan niin millään kumminkaan onnistu missään ja lopuksi joku kuolee. Ehkä jotain Sprinsteenia?

Kreikka


Tästä tuli mieleen joku Värttinän sävelmä. Jotenkin ankea.

Suomi


Ai että käy oikein kipeää kun katsoo kaikkea tuota epätoivoista kikkailua ja yliyrittämistä. Suurimman osan ajasta Saara huutaa, ei laula.

Armenia

Tämäkin huusi. Kuullosti paremmalta kuin Saara.

Sveitsi

Tässä oli jotain kivaa kertsissä. Jos tämä esitys olisi jossain Glee-tyyppisessä sarjassa tai elokuvassa, jossa tarinassa on tyttö, joka löytää oman identiteettinsä laulamalla rokkia, saattaisin liikuttua. Nyt en.

Irlanti


Bu-huu. Lopeta hyvä mies pillittämästä ja hyväksy tosiasiat. Ed Sheeran on niin tuottelias muusikko, että sinua ei tarvita.

Kypros

Eleni näyttää cyborgilta, mahdollisimman pitkä ja hoikka ja kiiltävä, mutta tietyistä osistaan mahdollisimman liikkuva. Karikatyyri pop-tähdestä valtavine huulinen jaa hiuksineen. Silti biisi on kummallisen rento ja miellyttävä. Lavashow on toimiva, sulavalinjaista, miellyttävästi liikkuvaa kiiltavää robottia ei voi muuta kuin tuijottaa hölmistyneenä. Persoona olisi tietysti ihan kiva lisämauste, mutta kyllä tuokin riittää voittoon.

Portugalin, Espoanjan ja Iso-Britannian edustuskappaleet olivat mitäänsanomattomia. Espanjan naispuolisella artistilla oli kaunis mekko.

Tämä oli minulle kovin viihdyttävää. Nuoriso-osasto on luvannut tulla viisuvalvojaisiin lauantaina.











lauantai 5. toukokuuta 2018

Like we did last summer.

Huomenna voin jälleen avata joulukalenterin. Mistähän sellaisen löytäisin.

Olinkin juuri löytämässä jonkinlaisen oman rytmin. Mitä syön, milloin nukun, mitkä asioita haluan tehdä, ja milloin. Kohta aikani ei ole enää oma tyyni ankkalammikkoni, vaan pienten purojen pursuileva virta, joka liikkuu sinne tänne hallitsemattomasti, erilaisten asioiden ja tarkoitusperien suuntaan.

Ei se minua haittaa, mutta toivottavasti muistan jatkossakin jotain kuvioita siitä hieroglyfista, jonka olen nyt vuoden mittaan vaivalla rapsutellut esiin vuosikausia kasaantuneen kiireisen arjen hiekan ja saven alta.

Oikeastihan minua vain huolestuttaa se, että kun en ole yksin, en voi enää möllöttää sohvassa tuntikausia HBO:n lumoissa keskellä päivää, syödä kaikkia ruokiani sohvalla tai sängyssä, jättää astioita ja vaatteita lojumaan sinne tänne päiväkausiksi ja postini avaamatta eteisen matolle. Tapani nauttia yksinelon ylellisyydestä on laimea.

Oikeastihan, yksinelävänä vapaarouvana, mielikuvissani minun pitäisi viettää aikani klassista musiikkia mahtipontisella volyymilla kuunnellen, vain valkoiseen, ylisuureen miesten paitaan pukeutuneena, ikkunalaudalla tuulenvireessä istuen kädessäni kupillinen maitokahvia, hiukset huolettomasti suihkun jäljeltä kihartuen. Musiikki voi toki olla myös jotain raskaampaa, mutta ajatuksia herättävää.

Hämäläisen luonteeni mukaisesti varmuuden vuoksi suhtaudun aina tuleviin muutoksiin lähtökohtaisen negatiivisesti. En sitten niin kovasti pety, tapahtui mitä vain. Yritän siis tämänsuuntaisin ajatuksin hillitä intoani siitä, että Valssimies tulee takaisin, edes hetkeksi, mutta yrityksistäni huolimatta pintaan nousee tämän tästä hilpeitä ilon kuplahduksia. Kesä! Hän! Voidaan tehdä asioita yhdessä! Olla tekemättä mitään!

Muutenkin oloni on vähän kuin Westworldin isäntäoliolla jonka koodaus alkaa korruptoitua. Elän eteenpäin tiettyä tuttua, monta kertaa toistamaani käsikirjoitusta, mutta aina välillä se, mitä olen tottunut pitämään todellisuutena, repeää, ja näen jotain muuta, paljon yksinkertaisemman tavan olla ja tuntea, ja tunnen vetoa sen suuntaan.

Ruotoni on alkanut vaatia liikuntaa. Kovin pitkään sen vaatimukset ovat olleet täysin päinvastaiset. Jos liikun liian väsyneenä, tai liian usein liian paljon, tunnen ylikuntoa ja vajoan jonnekin väsymyksen syvään alhoon. Nyt olen pikkuhiljaa voinut lisätä kevyitä suorituksia peräkkäisiin päiviin ilman valtaisaa takapakkia.

Viime viikolla tajusin käyttäneen viimeiset tekosyyni olla hankkimatta kuntosalijäsenyyttä. Hankin jäsenyyden. Ainoa mikä tuolta salilta puuttuu, on sauna, mutta toisaalta, se on niin lähellä kotiani, että voin tulla vielä tuoreen hikisenä omaan kotisuihkuuni, mikä on konseptina ylellisempi kuin yleinen sauna + suihku. Tuolta löytyy myös tätejä, joiden valvovan silmän alla venytyn riittävän pitkiä aikoja riittävän hankalissa asennoissa. Voisinhan minä venytellä tuossa pölyisellä Ikean itämaismattojäljitelmällänikin päivät pääksytysten, mutta en ole tehnyt niin, kehoituksista ja päätöksistäni huolimatta. Tarvitsen sen valvovan silmän. Ostin putkirullankin, mutten käytä sitä. En pidä putkirullauksesta, se käy kipeää.

Kokeilin myös Sh'bam-tuntia. Oletin, että se olisi tanssimista, hauskaa, menevää biletystä, jossa tulisi hiki aivan huomaamatta ja lihaskunto kasvaisi. No ei ollut. Hauskaa siis. Olen tottunut tanssin osalta liian hyvälle. Jos on askelsarjoja, niiden pitäisi täsmätä rytmiin siten, että jokaiselle askelle on oikeasti paikkansa. Tämä ei toteutunut. Ja jos rytmi on kertakaikkiaan liian nopeaa, ja kaikki pitää tehdä hutaisten, siinä ei oikein tunne mitään suorittamisen iloa. Musiikki oli mitäänsanomatonta, laidasta laitaan leikkimielistä jokapaikansontaa.

Alkutunnista oikeasti yritin, myöntäen sen tosiasian, että eihän kukaan ekalla kerralla pysty omaksumaan kaikkia askeleita. Mutta jos edes osan. Veivasin housea, hiphoppia, merengueta, salsaa. Voi miten kaipasinkaan oikealle salsatunnille!

Sitten tuli veretseisauttava ROKKIosio. Musiikki oli jonkinlaista fiftarityylistä rock'n'roll-jäljitelmää, ja tähän oli sitten oikein pilke silmäkulmassa väännetty sellainen heavymetalclichékoreografia. Soitetaan ilmakitaraa! Kannustetaan yleisöä vihjaavilla tse-tse-tännepäin kädenliikkeillä! Hypitään AC/DC-tyyliin sivuttain lavaa ympäri! Väliin sitten jotain jive-tyyppistä tvistausta. Nyt ne Rock-kädet ylös, JEE!!!!

Nyt tiedän, miltä katolisista tuntui 90-luvulla, kun Madonna teki Like a Prayer-videon. Tämä oli pyhäinhäväistys, jonkinasteista rienausta. Rock-musiikki on minulle tärkeää, ylipäänsä elävän musiikin kuunteleminen on yksi omista sakramenteistani. Jive on ihan asia erikseen, mutta jos joku rock-musiikin tahdissa tanssii, sen tulisi tapahtua siksi, että ei koe voivansa tehdä muutakaan. Rock-musiikissa olennaista on aitous. Että vaikka olisi kuinka paska, on tosissaan, eikä vain esitä jotain.


lauantai 28. huhtikuuta 2018

Unfold me.

Muinaisjumaluuteni olivat minulle suosiollisia. Oletan siis, että kyseessä ovat samat myyttiset hahmot, Tellervo ja kumppanit urbanisoituneina alter egoinaan, jotka johdattavat kiitollisen marjastajan oikean mättään äärelle meheviä mustikoita poimimaan. Nyt lähdin kotoa toive mielessäni, ja katselin merkkiä, käännynkö oikealle Budget Sporttiin vai vasemmalle XXL:n. Merkit viittasivat oikealle, ja kas, siellä heti ovensuussa, eli halvimmassa kategoriassa oli miellyttävän persikanoranssin ja mustan sävyiset äärettömän paljon tärähdystä eristävät Adidaksen lenkkikengät, jotka olivat vieläpä juuri minun kokoani. Ainoa pari lähimaillakaan minun kokoani poistohinnalla. Juuri mitä tarvitsin, ilman mitään kompromisseja. Olin varautunut tarvittaessa kiertämään vaikka useassakin liikkeessä, mutta eihän se nyt sitten ollut tarpeen.

Korkkasin lenkkarit eilen, ja kantapään yli kulkevat lihaskalvoni suorastaan sipisivät ihastuksesta, tunsin joka askeleella miellyttävää, turvallista venytystä takakalvostossani. Ja ilma oli kuin miellyttävästi viilennettyä linnunmaitoa.

Erinomainen tapa viettää perjantai-ilta tämäkin.

HBO:lla alkoi uusi kausi Handmaid's Tale -sarjaa. Herkuttelen, vaikka hieman häiritseekin se, että tämä on nimenomaan sarjaksi kirjoitettua juonenkehittelyä, ei suoraan Atwoodin kynästä.

Nyt menen taas ulkoilmaan.

Six feet under loppui tähän biisiin. Katsoin lopun kolmesti, se oli niin kaunis.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Pumped up kicks.

Soitin eilen Kaunomielelle, kun hän tuli mieleeni. Usein tällöin hän onkin juuri kulman takana tai hypännyt bussiin. Myös silloin, kun olen ainoan kerran unohtanut avaimet kotiin, hän oli 40 sekunnin päässä.

Nyt sovimme, että hän menee ensin kirjastoon palauttamaan hankalasi palautettavia opuksia (kaikkia kirjoja ei voi palauttaa automaattiin), ja minä, aikaa säästääksemme, menen ja tilaan meille ruoka-annokset valmiiksi Friends & Burgers -ravintolasta. Kutsumme sitä friends and burglerssiksi. Siten Kaunomieli ehtisi syödä ja töihin, vaikka olisikin lounasaikajonoa.

Tilasin annokset, ne saapuivat, mutta tyttö ei. Ehdin jo nälissäni syödä omani, tyttöä ei kuulu vieläkään, koska kirjastossa on niin vähän henkilökuntaa. Napsin suuhuni viimeiset ranskalaisistani, ja huolestuin niiden jäähtymisasteesta. Menin tiskille kysymään, saisinko tilata Kaunomielen annokseen uudet ranskalaiset lisäkkeen hinnalla. Mitä vielä - tekivät kokonaan uuden, kuuman annoksen, täysin ilmaiseksi! Ihan vain siksi, että haluavat asiakkaiden olevan tyytyväisiä.

Hämmästyin, ja tunsin velvollisuudekseni kertoa täällä tästä asiakaspalvelun orkideasta.

Luulen, että tämän päivän suurin tavoitteeni on ostaa kengät. Lenkkarit, sneakerit, vapaa-ajan kengät, jonkinlaiset kulkuvälineet, joilla saan liikutettua itseäni tarvitsemiini paikkoihin ja jotka mahdollistavat, että jalkani ja lonkkani voivat paremmin kuin viime aikoina. Täräyksenvaimennusta tai jotain muuta eristystä siis, esteettisesti miellyttävässä muodossa, toivon. En oikein tunne urheiluvälinetermistöä, ja minua jo etukäteen vähän arveluttaa, löydänkö mitään oikealla tavalla käyttötarkoitukseeni sointuvaa. Tunnen suurta ulkopuolisuutta urheiluliikkeissä. En erota miesten- ja naistenvaatteita toisistaan, enkä ymmärrä mitkä kengät ovat erikoisesti tarkoitettuja johonkin tiettyyn toimintoon.

Se tuntuu kuitenkin kovin pinnalliselta tavoitteelta, ihan kuin olisi jotenkin toisarvoista huolehtia itsestään tilanteessa, jossa asiaan liittyy uusien kenkien hankinta, joka on tavallaan kiehtovaa. Ja myös täysin perusteltua. Ja voin vakuuttaa, ettei lonkkasäryssäni ole mitään pinnallista tai liioiteltua.

Pikku naisia elokuvassa sisarusten äiti varoittelee Marya pinnallisuuden vaaroista. Että jos rakentaa itsetuntonsa ulkoisten sulojensa varaan, ei opi arvostamaan muita (parempia, kestävämpiä ja järkevämpiä) ominaisuuksiaan, ja ulkoinen kauneus on katoavaista (turhamaista ja paheen ja säädyttömyyden polulle houkuttavaa). Minua tuo Susan Sarandonin tarjoilema elämänviisaus juuri nyt hieman ärsytti. Raakaa ikärasismia.