sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Boxing day.

Minua tärisyttää tämä viimeinen aamu tässä kodissa. Tulee niin kova ikävä. Entä jos uudessa paikassa ei tuoksu hyvältä aamuisin? Entä jos lattia ei natise jalkojen alla samalla lailla? Entä jos ei ole levollinen ja pehmoinen olo kun katselee ikkunanpieliä? Sellainen olo, että tämä on minun oma paikkani.

Viimeinen sauna ei herättänyt suuria tunteita, oli vain ihan hyvä sauna. Eikä viimeinen takkatuli. Mutta takapihalta metsään vievä polku saa itkun kurkkuun. Vein sinne vanhaksi menneitä pähkinöitä Jaskalle löydetäväksi.
En edes pääse sinne uuteen paikkaan vielä tänään vaan vasta myöhemmin ensi viikolla. Joudun jännittämään tuota entä-jos –tunnetta vielä monta päivää. Petynkö sitten vai pelkäsinkö turhaan? Saattaa tulla itku vielä pahemmin väliaikaismajoituksessa.

Tytöt ovat olleet reippaita. Purkaneet huoneensa päälisinpuolin tunteilematta. Diiva suostuu vain hehkuttamaan hyviä puolia. Kaunomieli on viileän järkevä ulospäin, luuttuaa lattiaa näppärästi ja ärisee agressiivisesti vain Diivalle, silloin kun minä en kuule. Kaunomieli uskoo maailman pysyvän kasassa, jos vain minä en hermostu. Illalla paniikki kuitenkin kumpusi pintaan kun jääkaapista ei löytynyt hänelle kelpaavaa proteiinia kuin perjantaisen risoton seassa. Hän mätti sitä lautaselle ison annoksen, vain tajutakseen, että mikro on jo pakattu. Itkuhan siinä tuli. Lämmitin sitä sitten kattilassa ja maustoin grillivoilla, koska kaikki huoneenlämmössä säilytettävät mausteet on jo pakattu. Pakastinkin on jo aika tyhjä. Tänään kantoavuksi tuleva Kaappimies tuo Kaunomielelle makkaraa tai jotain muuta lihapitoista. Kauppojahan täällä ei ole.

Minun pitäisi pitää pokka loppuun asti, tai edes kerätä itsehillintäni viimeiseen koitokseen. Räät poskilla märiseminen ei tee tätä helpommaksi. Olen yrittänyt karaistaa itseäni ajatukseen tästä muutosta puhumalla siitä, ja nyt tuntuu, että olen varmaan jo kyllästyttänyt kaikki asialle altistuttaneet perinpohjin, ja sekin ärsyttää minua suuresti. Helvetin lärppä. Taas kerran haluaisin olla kaksi viikkoa erakkona, ilman kanssakäymistä kenenkään kanssa.

Firman pikkujoulut aiheuttivat normaalin morkkiksen, joka on leimannut pakkaamistani satunnaisena kiroiluun purskahtelemisena. Ei mitään elämää suurempaa, se on vain lievän krapulan ilmenemismuoto, kun tajuntaan pulpahtaa pelkästään muistikuvia eri tilanteista, joissa olen ollut sosiaalisesti vasenkätinen. Voisi kai sitä mukaviakin asioita muistella. Jotkin ihmiset näkevät itsensä aina positiivisessa valossa, vaikka olisivat olleet ihan pöljiäkin. Minä en kuulu heihin.

En ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Syytän siitäkin muuttoa. Olen pakannut jo melkein kaiken, mm. kynsilakat, ja meikitkin tuntuivat oudon puuttellisilta. Enkä oikein keskittynyt asiaan riittävästi. Olen myös käyttänyt pois kaikkia jämäshampoita ja hoitoaineita, ja hiukseni olivat harvinaisen hamppuisessa kunnossa. Edes kunnon ohentava leikkaus ei oikein pelastanut asiaa, tunsin olevani hitusen räjähtänyt, homssuinen, pinnan alta väsynyt ja vanha. Enkä edes erityisesti siksi, että hengasin paljon itsenäni nuorempien seurassa, vaan ihan objektiivisesti normaalitilanteeseeni verraten. Myös ikäiseni ja minua vanhemmat naiset tuntuivat onnistuneet glamourissaan paremmin.

Ulkonäkö ei ole kamalan tärkeä asia, mutta itsevarma olo ja kohtuullisen hyvältä näyttäminen on yksi elämän suurista nautinnoista. Hilluin kuitenkin puutteistani huolimatta tanssilattialla korkokengissä (voi miten kiva olikaan pitkästä aikaa käyttää korkokenkiä, nilkoissani ei ollut mitään vikaa), nauroin, otin rennosti ja koetin olla hyvä emäntä. Aina en varmasti onnistunut, ja siitä nämä morkkisröyhtäykset. Loppuivat sentään eiliseen, se on vain tuollainen kumma aivokrapula. Fyysinen vointini ei ollut yhtään huono.

Nyt juon aamukahvia, viimeistä kertaa tällä sohvalla, joka lähtee vihdoinkin kaatopaikalle. Takka hehkuu varaavaa lämpöä. Vielä pari tuntia hommia, sitten pääsemme lähtemään. Haen muuttokuorman täältä perjantaina. Minun pitää olla hyvin tärppänä siitä, mitä muistan nyt jo ottaa mukaan, ja mitä mihinkin on pakattu. Eilen pakkasin puhelimeni, se löytyi auton perästä siitä kassista, johon olen pakannut ensin perjantain muuttovaatteet, joten on syytäkin skarpata.

torstai 27. marraskuuta 2014

Näillä teillä loppuun palaa.

Tänään viimeistä kertaa töistä tähän kotiin Diiva kyydissä. Lauloimme One republicin biisejä pimeässä. Tulee näitä matkojakin ikävä, vaikka ne ovatkin suuri syy siihen, miksi muutto on välttämättömyys.

Hel-vet-ti olen kyllästynyt paasaamaan tästä muutosta kaikille vastaantulijoille, melkein yhtä rasittavaa kuin se, että kesäaikaan aina kohdatessa kysytään, milloin pidät lomaa, vaikkei sillä olisi mitään merkitystä kysyjälle. Tai että syksyllä huokaillaan, että ihanaa kohta saa polttaa kynttilöitä.

Pitäisi pitää taskussa kynttilä ja tulitikut tuollaisia hetkiä varten. Laittaisin palamaan aina tuon kommentin kuullessani.

Mutta oma vikani, kun olen mennyt avautumaan julkisesti yksityiselämästäni.

Tänään sentään kävin innostavan kahvipöytäkeskustelun Euroviisuista. Mikä on seuraava teema, jolla pyritään kohahduttamaan? Vähäpukeiset naiset, vähäpukeiset miehet, seksuaalivähemmistöt ja heidän oikeutensa ovat jo niin kypsää kauraa. Oletamme näkevämme keväällä naisia marssimassa bareteissa ja armyhenkisissä asusteissa ja lapsikuoroja laulamassa rauhan puolesta.

Euroviisukeskustelun innoittaja oli Diiva, joka on löytänyt viikseyden ilot. Hän esitti koulussa nuorta ammattikoulussa opiskelevaa miestä, asiaankuuluvasti pukeutuneena ja asustettuna (haalari, lippis, autonavaimet, nuuska, viikset). Vielä illallakin hän siveli viiksiään arvostavasti ja mainosti niiden korostavan hänen silmiään.

Huomenna firman pikkujoulut. Tilasin hienot kengät kirjeystävältäni herra Zalandolta. Ne saapuivat hienosti ajoissa kauniissa prinsessaponipaketissa, mutta valitettavasti kokoa liian pieninä. Häälyn kokojen 39 ja 40 välillä, ja se on jopa häiritsevämpää kuin muu lievä bipolarisuuteni.´

Eli vanhoilla mennään. Kenkien ja omistajan lisäksi myös mekko on vanha, mutta se on sentään yksiselitteisesti ihan hieno. Vanhat avokkaat ovat sen sijaan tylsät. Omistaja vähän ryytynyt. Taidan laittaa päähän glitterihatun (pienen ja höyhenisen), romua kaulaan ja ranteeseen. Tarjotkaa pari kossyvissyä, ja kyllä se siitä lähtee.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Emo on näht suuren vaivuu.

(Larin Paraskea lainatakseni)

Olen pakannut niin paljon, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Jotain muuta sentään olen ehtinyt, myös kodin ulkopuolella, vaikka Kaunomieli onkin kovasti ollut vailla toista ja kolmatta päivittäistä lämmintä ateriaansa. Korvaukseksi hän teki annoksen piparitaikinaa, ja söi siitä puolet heti. Puolet on huomiseksi.

Olin perjantaina mukana seurueessa, joka hyvin suunnitelmallisesti ja tositarkoituksella vieraili pubeissa ennalta määrättyä reittiä pitkin, ja huolellisen kuljettajan saattamana. Olin käynyt noista maineikkaista paikoista aiemmin vain kahdessa, ja niistäkin toisessa vain lounasaikaan. Olipa avartava kokemus. Paikkojen rustiikkisen autenttisuuden lisäksi seurue oli niin euforisen hyväntuulinen, että piti oikein itsekseen hämmästellä mistä noin positiivisia ihmisiä löytyy. No pubista, tietysti.

Yhdeksän erilaisen juoman jälkeen pää oli hitusen raskas lauantaiaamuna, mutta pakkasin silti tarmokkaasti. Jossain vaiheessa iski epätoivo. Tajusin, että kaikki mitä olen tähän mennessä tavarapaljouteni karsimiseksi ja lajittelemiseksi tehnyt, on ollut vain näpertelyä verrattuna siihen, millainen urakka minulla on vielä edessä. Mukaanlukien jokaisen nyssäkän ja puketin kantaminen kolmanteen kerrokseen. Tai vinttiin neljänteen kerrokseen.

Tänään pesin huolellisesti kodinhoitohuoneeni kaikki kaapit sisältä ja ulkoa, viimeistä kertaa. Oikea hartaudentyö. Sitä edelsi odottamaton itkuuntirskahdus, kun pakkasin pyykkipoikiani, ja löysin niiden seasta kuivuneen koivunlehden. Sitä minun tulee ikävä, pyykkien ripustamista ulos kuivumaan.

Olen tehnyt tätä muutosta ja muuttoa niin kauan, etten enää oikein muista miltä sijoilta tähän urakkaan lähdin. Nyt kun alkoi tapahtua, en ole ihan varma onko pää pysynyt koko ajan mukana vai huomaanko jossain vaiheessa kärsiväni aikaerosta. Sen näkee sitten. Yleensä vain mietin niin maan kauhiasti etukäteen, ettei vaan pääsisi yllätyksiä tapahtumaan. Nyt melkein arvaan yllättyväni.

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan infernaaliset, koska minulla on poikkeuksellista töissä (iltoja, vaihtelevaa aikataulua, ja aika monta juttua päällekäin työn alla), pakkaaminen vielä kesken, pikkujoulut joissa toimin yhtenä emäntänä, tämän jälkeen jätän valmiiksi pakatun muuttokuorman vanhaan kotiin odottamaan ja hengaan muutaman päivän matkalaukusta eläen ja töitä paiskien, ja vihdoin seuraavana perjantaina, kun olen varmasti aivan karstalla jo pelkästä työnteosta, pääsen varsinaisesti roudaamaan. Tyttäret pyörivät jossain tämän aikataulun laidoilla omine harrastusmenoineen, kouluineen ja muineen. Haluaisin ajatella, että päivä kerrallaan, mutta kyllä tämä aika helkatin huolellista suunnittelua vaatii onnistuakseen. Töissä sain onneksi luvan hetkeksi monistaa itseni, jotta minulla on nyt neljä kättä ja jalkaa ja kaksi päätä. Lähes, se toinen on osa-aikainen.

Hirveä valitusvirsu taas ja vasemmassa jalassa.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

You can't read my pokerface.

Elämä on yhtä loksumista. Kun asiat ovat sujuakseen johonkin suuntaan, ne tosiaan sujuvat vallan väistämättömästi, vaikka suunnan laadullisen pätevyyden aukottomuuden epätiedostuneisuus edelleenkin hirvittäisi.

Nyt kuitenkin suoraan sanoen lykästi. Olen samoillut internetin ihmemaata pitkin ja poikin ja vienosti huhuellut myös puhelinsoitoin eri kohteisiin, josko autolleni löytyisi ihan oikea ja oma lämpötolpallinen ruutu tahi ihan pitkäaikaisparkkeeraussija ko. toimintaan erikoistuneesta majatalosta. Kuten arvaatte, tähän aikaan vuodesta onni ei ole suosioisimmillaan, paitsi jos vaikkapa haluaisi varata tennisvuoron ulkokentältä. Tänään satuin kuitenkin soittamaan uudelle isännöitsijälleni, jonka pöydälle oli tuntia aikaisemmin ilmestynyt kaksi tyhjää autopaikkaa ko. asuinhuoneiston pihasta (iso pöytä!).

Toinen niistä oli vielä vapaana, koska sihteerille oli tullut jokin hidaste, eikä ollut heti ehtinyt kontaktoida kakkosautopaikkaa toisella sijalla jonottavaa henkilöä.

Hämmentävää.

Istuin pitkästä aikaa työpaikan kahvipöytään. Siinä oli harvinaista kyllä pelkkiä miehiä. Yksi heistä meni suoraan asiaan. -“Veela, oletko laihtunut?” Häkellyin täysin. Änkyttäen kerroin, että kyllä, seitsemän kiloa vuoden alusta. Kaikki kanssakeskustelijat kuuntelivat tilitykseni kiinnostuneina ja nyökkäilivät hyväksyvästi.

Kehollinen hyvinvointi on meillä hot topic. On mielenkiintoista huomata, miten teen (tai maten) valmistuksesta voi tehdä hifistelylajin, jossa ei pärjää ilman monen sadan euron sijoituksia elektroniikkaan, ja joogatarinoinnissakin on hienoinen kilpaileva sävähdys. Ehkä kukin kilpailee vain itsensä kanssa, mutta pientä humble bragia on joskus häivähdyksenomaisesti ilmassa. Selvästikin tosimiesten tapaan toimia kuuluu tässäkin se, että kun jotain tehdään, se tehdään kunnolla. Enää ei puhuta autojen verotuksen eroista eri maissa tai autotallien kosteuden hallinnasta, vaan erilaisten öljyjen tehosta ja vaikutuksesta. Elimistöön. Väittely rapsin ja mct:n tiimoilta käy katkuisena kuin corollan moottori.

Valistin tovereitani, että tuollaiset painoa koskevat suorat kysymykset eivät ole kovin tavanomaisia, tai edes turvallisia puheenaiheita kun puhutaan naisten kanssa. Työkaverini oli eri mieltä, hänen mielestään olisi ollut paljon turvattomampaa kysyä esimerkiksi -“Veela, oletko lihonut?”.

Totta sekin. Kun tein lähtöä, sama työkaveri kysyi minulta voisinko antaa puoltavan lausunnon tietyssä asiassa. Ilmoitin ymmärtäväni nyt puheenaiheen valinnan. Kuulemma asioilla ei ollut yhteyttä, kasvoni vain ovat kaventuneet.

Kasvot, my ass.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Niin tiedän yhtä en ostaa saa.

Enpä ole aikoihin tuntenut oloani näin yksioikoiseksi. Ajattelen vain muuttoa ja pakkaan jo unissanikin. Kättelin myös ihmisiä vasemmalla kädellä, tai oikea käteni tuntui vasemmalta, ja olin hyvin epätietoinen siitä kummalla kätellä. Tyypillinen kaamea sosiaalinen tilanne –painajainen. Jos joku tietää selityksen vasemmalla kädellä kättelemiselle unessa, saa kertoa.

Ei pitäisi koskaan kysyä noin, eikä kertoa uniaan. Se on aivan liian paljastavaa.

Sitä mukaa kun pakkaaminen etenee, tyhjien laatikoiden määrä kasvaa. Se on hassua, mutta minulla tosiaan on valtava määrä monitoimikoreja, kotilaatikoita ja kaikenlaisia peltirasioita. Liian pieniä muuttolaatikoiksi, ja epäilen niiden tarkoituksenmukaisuutta, koska minulla ei ole mitään intoa omistaa kaikkiin niihin sopivia säilytysesineitä. Enkä omistakaan.

Kaunomieli löysi omasta huoneestaan samanlaisen laatikkoarsenaalin. Kun tähän vielä lisätään, että hän istui Diivan puhelimen päällä huomaamattaan, ja leipoi joulutorttuja, joita sitten itse moitti (vaikka niissä ei ollut mitään vikaa), voimme todeta, että hän on muuttumassa äidikseen. Tunnen asemani uhatuksi.

Seuraavat kaksi viikkoa sisältävät lisää pakkaamista. Olen ihan kohta pakannut kaiken sen, mitä en tarvitse. Erinomaisen suuri osa siitä on leluja, lähinnä Diivan. Tavallaan tuntuu järjettömältä pakata kymmenen isoa laatikollista leluja varastoon tässä vaiheessa elämää, mutta toisaalta se on myös erinomaisen absurdia. Kaikki pikkueläimet, barbinvaatteet, leikkuruuat, legot löytyivät kaapista siististi kenkälaatikoihin ja muihin senmoisiin pakattuina. Ei mitään sulppuja, selviteltäviä kasoja. En ole eläissäni tavannut noin järjestelmällistä ihmistä. Hän ei sentään ole siis muuttumassa äidikseen.

Ajelin tänään pimeässä pitkin perunapeltoja ja metsiä ja kuuntelin radiota. Soi joku poppibiisi jossa oli haikea ysäritunnelma, vaikka tämä olikin vallan uutta tuotantoa. En nyt saa sanoja mieleeni, että voisin googlettaa.

Muistin millainen olin 90-luvun alussa, mitä ajattelin kun metrotunneli puhalsi lämpimän kaupunginhajuista ilmaa hiuksiini. Minulla oli levoton ja odottava olo, vähän onnetonkin, mutta olin varma siitä etten tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ehkä ensimmäistä kertaa myönsin muuttuneeni siitä kun olin 19-vuotias. Nyt minulla oli pipo ja marketista ostetut uggikopiot joissa varpaat olivat lämpimästi, enkä ollut katsonut peiliin koko päivänä. Tiesin tarkkaan mihin menisin ja samaa tietä takaisin. Tiedän mitä teen huomenna, ja ensi viikolla perjantaihin asti. Sitten on yksi kysymysmerkki, jonka jälkeen tiedän taas ties mihin asti eteenpäin miten maailmani makaa.

Tähän asti en ole myöntänyt vanhentuneeni ja muuttuneeni tavoilla joita en haluaisi, vain omahyväisesti ajatellut tulleeni 19-vuotiaasta vain rohkeammaksi ja osaavammaksi, paremmaksi versioksi itsestäni. Että on vain olosuhteiden vika ja väliaikaista, että olen niin paljon aloillani, teen tylsiä vastuuntuntoisia asioita, en enää ajelehdi, en juurikaan törmää paljon asioihin sen päivittäisen putkessa edestakaisin pientä ympyrää kiehnäävän kiertoratani ulkopuolelta.

Toisaalta on ollut erinomaisen hyvä olla edes jokseenkin vastuuntuntoinen ja säännöllinen. Tämä nyt on ollut aika tiivis ja tylsä syksy ilman sirkushuveja.

Minua pelottaa, että nyt kun poistan roppakaupalla esteitä minun ja ympäröivän maailman väliltä, huomaan lopulta itse olevani se varsinainen este. Tähän asti olen voinut helposti käyttää vaikka minkälaisia tekosyitä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hieroi hyvin savuisia silmiään.

Muutto vyöryy nyt eteenpäin omalla painollaan kuin ruutitynnyri alamäessä. Tahti kiihtyy.

Tässä kohtaa elämää huomaan, että vaikka kuinka olen tuntenut oloni hankalaksi parisuhteessa, olen silti kovin tottunut siihen jossain tilanteissa. Sellainen on hieno eriste. Nyt kun teen isohkoja päätöksiä yksin, minulla on jotenkin epävarma olo, kun kerron niistä muille. Että näin menin tekemään, hups. Olisi jotenkin helpompaa puhua asioista me-muodossa, että en minä ihan yksin näin älyttömään keksinyt alkaa, se oli ton vika.

Olisi joku, joka sanoisi, että näinhän me päätettiin, ja etkös muistakin miksi me näin tehtiin. Johan me tämä puhuttiin. Jos homma menee mönkään, keksitään sitten yhdessä mitä tehdään sen korjaamiseksi.

Toisaalta on kamalan paljon helpompaa, kun ei tarvitse ylipuhua ketään, ja saa tehdä juuri niin kuin haluaa. Ja olen minä ennenkin korjannut jäljet, ihan yksin. Ja yleensä ottaen haluan tehdä just niin kuin haluan, enkä mitään kompromisseja. Ihan turhaan minä tässä vingun minkään käsinuken perään.

Kävin tänään uudella asunnolla. Siellä on erinomaisen hienot kallistukset ja tulvimiskynnys kylppärissä. Huoneet näyttivät korkeammilta ja kapeammilta ja vähän nuhjuisemmilta kuin viimeksi. Ehkä se johtui siitä, että meitä oli siellä nyt kymmenen ihmistä yhtä aikaa, ja päätimme kaikki parveilla eteisessä. Paitsi se pikkupoika, joka mökötti omassa huoneessaan. Diiva ja Kaunomieli ottivat siellä silti mittoja seinästä seinään. Tiedossa on kiivas kivi-paperi-sakset -ottelu.

Kyllä minunkin teki mieleni vähän mököttää, kun minun taloni tuleva isäntä kävi mittailemassa keittiötäni ja kylppäriä. Kyseli mitä kaappien takana on seinässä. Kylppärin ymmärrän, mutta keittiötä minun käy vähän sääliksi. Oma tupa, oma remppa.

Olen vaihteeksi hitusen maaninen. En osaa ajatella muuta kuin muuttoa, ja tietysti töitäni, koska on pakko, vaikka se ei ole ollenkaan niin jännittävää. Muutto sinänsä ei ole erityisen jännittävä asia, mutta mietin taukoamatta, miten uudet olosuhteet vaikuttavat elämääni. Tekeekö uusi ympäristö minulle helpommaksi toteuttaa itseäni paremmin? Toivon niin. Sehän on ihan matematiikkaa, kun minulla on enemmän aikaa jokaisessa päivässäni ja vähemmän suoritettavia asioita, energiaa täytyy vapautua. Olen sitä paitsi jo katsonut Netflixistä kaiken katsomisen arvoisen, joten voisin vaihteeksi tehdä ajallani jotain muutakin. Nyt minun pitäisi pakata, mutta sen sijaan mietin täällä ilmeisen loputtomiin, sisältääkö tämä teksti taas liikaa marinaa ja matalapainetta, vai voiko tämän julkaistä.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Kanna minut metsään apinamies.

Eilen poltin paperia takassa. Niinhän ei saisi tehdä, mutta tein poikkeuksen, koska takka on kovin hyvä kapistus, kun tuhotaan todistusaineistoa. Vanhoja vakuutuskirjoja, verolippuja ja noloja rakkauskirjeitä. Tyttäret kiittäisivät, jos tietäisivät.

Sitten piti polttaa myös puuta, sen paperin kaverina, jotta olisin edes vähän oikeaoppinen. Yritin silmät luppasten valvoa niin kauan, että saisi luukun hormin luukun suljettua, mutta ei, se jäi yritykseksi. Valvoin kuitenkin siinä yrittäessäni aivan liian pitkään, ja nyt on vähän raskas pää.

Seuraavat viikot tulevat olemaan taas hyvin, hyvin kiivaat työn puolesta. Asioita viuhuu ohi pään molemmin puolin ohi ja osa päin pläsiä, ei juuri aikaa harkita mitä tekisi seuraavaksi. Pitää vaan puurtaa ja taklata, ja yrittää muistaa kaikki mitä pitää muistaa. On jopa vähän ankea fiilis, sellainen olo, ettei uskalla ääneen sanoa mitä on tehnyt, koska aivan varmasti olisi pitänyt tehdä jotain vielä akuutimpaa, muttei vain siinä hetkessä muistanut mitä, vaan tarttui ensimmäiseen eteen tupsahtavaan asiaan.

Lisäksi pitäisi pakata lisää. Muuttopäivä kipittää lähemmäs varkain – taas ehdotettiin, että entäs jos vielä nopeammin. Vähän hankalaa luvata mitään, koska meidän uusi kotimme vapautumisen päivämäärä ei ole vielä selvinnyt. Jopa minä, joka yleensä olen luonteenlaadultani joustava ja mukautuva, alan pikkuhiljaa ihmetellä, että olenko tosiaan tässä neljän muuttajan ketjussa se ainoa jonka lopulta pitäisi joustaa. Juuri nyt muuttamisessa ei ole kovasti hohtoa. Entä jos uusi elämäni onkin ankeaa tähän verrattuna?

Nyt on huono omatunto myös tyttöjen takia. En jaksa kuunnella niiden asioita niin tarkalla korvalla kuin yleensä yritän.

Eilenkin jo vähän väsytti, siinä menneitä poltellessa. Katsoin pitkästä aikaa aivan televisiota, sieltä tuli ihana käämejä hetkellisesti viilentävä arkeologiadokumentti. Italiaa ja kauniisti äännettyä huolellista englantia. Italian laatua en pysty arvioimaan, nautin vain soinnista. Huokailin tyytyväisenä. Kaunomieli kysyi mikä oli dokumentin aihe. “No noi löysi ensimmäistä kertaa ihan kokonaisen neanderthalilaisperheen, tai sellaisen yhdyskunnan. Kuusi aikuista, neljätoista lasta. Ne oli kyllä kaikki syöty.”

Kaikesta sitä voikin tuntea tyytäväisyyttä. Ainakin jollain on ollut maha täysi. Luissa oli jälkiä tarmokkaasta työkalujen käytöstä.





sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ki, ki, kii, ki, ki, kii, tuo voihkaisu on niin lohduton.

Eilen illalla olin hyvin väsynyt. Koko elämäni oli kipittänyt päivän mittaan silmieni editse erilaisina pikkutavaroina, astioina, vaatteina, korusähkeinä, kirjeinä ja kovettuneina hääkarkkein (en kyllä enää muista, kenen häistä, mutta elämä on sellaista). Välissä olin kompastellut kahvikehrien leivontaan, tyttärien kuskaamiseen isälleen, kahvinjuontiin mah jong seuranani, mutta kaiken kaikkiaan hyvin tyydytystä suova pakkauspäivä.

Aloitin pakkaamisen niistä asioista, jotka kannetaan suoraan varastoon. Tässä kulmakivenä on kaksi isoa plaston muovilaatikkoa, joista toisen on lähes täynnä kaikenlaista minuun liittyvää, ja toisessa tyttöihin. Aikakapseleita, joita selailemalla voi muistaa jotain sellaista mitä on jo unohtanut. Kirjeitä, piirustuksia, pieniä murenia sieltä täältä. Taido-diplomi, Säästöpankin pankkikirja. Nyt niitä on siis vain nuo kaksi muovilaatikollista, joilla on venymättömät ääriviivat, ja tiedän missä ne ovat. Aiemmin ne olivat vähän siellä täällä. Olen äärettömän tyytyväinen tähän tilanteeseen. Tämän jälkeen muuttamiseen ei enää liity juurikaan stressiä.

Muistoja on muussakin muodossa. Osa huonekaluistani multitaskaa, ovat sekä huonekaluja, että muistoja. Matot, seinällä riippuvat harvat asiat, jopa verhot.
Tein sellaisen hienon imuroidun vakuumipaketin vanhoista lastenvaatteista, joita en pysty heittämään pois. Hamsteriuteni palkitsi jo heti itse itsenä, kun Kaunomieli ja Diiva ällistelivät niitä. Tämä “ison tytön paitani”, mitä hittoa, enkö mina käyttänyt tätä vielä koulussa? Käytit, mutta olit juuri noin pieni vielä silloinkin. Vauvanvaatteet ovat erityisen ihania, niitä on muutama jopa 70-luvun alusta.

Pakkasin, ja tulen pakkaamaan suoraan varastoon menemään myös läjäpäin leluja. Niitä on aika paljon enemmän kuin haluaisin, mutta ehkä muutama ylimääräinen laatikko siististi varastossa on pieni hinta siitä, ettei Diiva koe joutuvansa jättämään koko lapsuuttaan kerralla taakseen. Paljon on jo lähtenyt, ja paljon lähtee vielä tässä vaiheessa roskiin ja kierrätykseen.

Sitten on astioita. Kokosimme tytöille Bilteman muuttolaatikoista kapioarkut, joihin keräsimme heidän omat astiansa, kynttilänjalkansa, pyyhkeensä, joita on jo vähän kertynyt aiempien sukupolvien käytännölliseen tyyliin. Nekin varastoon tässä vaiheessa.

Varastoon menee myös joitain omia astioitani ja pieni määrä muuta pikkutavaraa varaamasta keittiön paraatihyllyjä. Pari mukia lapsuudestani, joiden paino ja muoto ja suutuntuma muistuttavat mieleeni enemmän asioita kuin mitä valokuva tai kirjoitus ikinä voisi. Toinen on Muppet Show –muki, aivan älyttömän hieno, siinä on kuva sitä Elukasta (hullu rumpali). Jos joskus elän ilman tiskikonetta, otan sen taas käyttöön. Toinen tiskikonetta kestämätön ihanuus on kaakaonruskea muki, jonka kyljessä on vaaleilla ääriviivoilla kuvattuja tyylikkäitä 20-luvun mannekiinejä. Se on vähän kolhiintunut, mutta se jos mikä on aikakapseli, joka palauttaa mieleeni lapsuuteni tuoksuja myöten. Sen miten istun meidän koiran kanssa hänen pedissään, ja kuuntelen miten äiti puhuu puhelimessa työasioita.

Varastoon menee yhteensä aika monta laatikkoa, ja kapioarkkuja lukuunottamatta aika epäkäytännöllistä tavaraa. Toisaalta varastoon ei mene sellaista käyttökelpoista tavaraa, josta en pidä, mutta jota ehkä joskus voisi tarvita ja käyttää, jos vaikka kaikki muut villapaidat maailmasta yhtäkkiä purkaantuisivat lankakasoiksi keskellä lattiaa, tai kattiloista putoaisi pohjat pois.

Omaisuuteni alkaa olla vahvasti polarisoitunutta; selkeästi käyttökelpoista ja käytössä olevaa tavaraa on vain kohtuullisesti, selkeästi ei-käyttötavaraa kohtuuttomasti, eli kumpaakin ehkä saman verran. Näiden kahden ääripään välillä olevasta tavarasta hankkiudun eroon mahdollisimman eettis-ekologis-moralistisesti. Jos jonkin tavaran kohdalla tuollainen perusteltu järkiratkaisu ei onnistu, päätän, että kyseessä on asia johon tarvitaan sarasvuolaisesti isänmurhariitti, ja poltan ko. objektin takapihalla pakanallisin rituaalein.

Tällä elämänkokemuksella tiedän myös, että askartelutarvikkeet ja keskeneräiset käsityöt kuuluvat jonkun muun kaappiin kuin minun. Asuntooni muuttaa kuitenkin kaksi ompelukonetta, sekä minun, että mummon. Aina joskus pitää ommella verhot tai lyhentää farkunlahkeet tai pienentää kukkamekko tai rykäistä kokoon viktoriaanisen ajan kävelypuku tyrnuureineen, ja naisen tehdä mitä naisen pitää tehdä.

Todennäköisessä uudessa asunnossani ei ole ruhtinaallisesti säilystystilaa, käytännöllistä liukuovikaapistoa eteisessä, yhtään vaatehuonetta, tai keittiötä leivontapöydällä ja kylmiöllä. Muutamat kiinteät kaapit ovat suoraan 50-luvulta. Mikään elinympäristössäni ei jatkossa houkuta minua säilyttämään lähelläni muuta kuin sata vaatettani ja muut välttämättömät tarvikkeet. Asia kiehtoo minua kovin, nyt kun elämänrytmiini ei enää liity kurahaalareiden riisuminen ja pukeminen rimpuilevalle mustekalalle eteisen lattialla, tai erikokoisten lastenvaatteiden lajitteleminen edestakaisin jälkikasvun kasvukäyrien tarkkailun lomassa.

Toisaalta minulla ei myöskään jatkossa ole erillistä huonetta pyykin jälkikäsittelylle. Tämä hitusen huolestuttaa, mutta ehkä minun olisi jo aika kehittää jotain kehittävämää ajanvietettä itselleni. Mikähän voisi olla yhtä palkitsevaa?






perjantai 7. marraskuuta 2014

I keep my eyes on the horizon.

Joskus aika mataa, ja horisontissa siintävä määränpää tuntuu kangastukselta, joka aina heilahtaa vähän kauemmas tavoittamattomiin. Joskus taas sanoissaan sekoileva kiinteistövälittäjä soittaa ja kysyy, että tuota, mitenkäs, kun oli puhe että jos jo vaikka heti ensi kuussa, niin mitäs, jos tuota vaikka jos pari viikkoa aiemmin.

Mikäs siinä, jos vain ketjussa seuraavalle muuttajaperheelle passaa. Olenhan aina liikkeissäni liukas ja notkea kuin öljytty norsu.

Joulukuun neljäs on uuden ajan airut, ehdotin sitten sitä päivää. En minä sentään ihan nollapisteestä joudu lähtemään pakkaamiseni kanssa, olenhan jo hyvissä ajoin lajitellut korurasiani sisällön välittömästi tarvittaviin ja nyt ei aktiivikäytössä oleviin helyihin. Jalokiviä ei muutenkaan ole niin paljon, että niiden paikasta toiseen kantamisessa tulisi rasitusvammoja.

Sitten pitäisi vielä kuunnella läpi loput c-kasetit, ettei niiden joukosta löydy jotain sellaista jota ei kannata enää uuden kynnyksen yli kantaa.

Huonekaluja minulla on oikeasti juuri nyt niin harvakseltaan sijoiteltuna lukaalini eri ilmansuuntiin, että ne mahtuvat puolta pienempään määrään neliöitä ilman suurta tuskaa.

Olen aina pyrkinyt saamaan asiat järjestykseen, ja ilmeisesti tästä syystä olen varannut kaapit täyteen peltipurkkeja, rasioita, pahvisia lehtikoteloita ja niihin mätsääviä laatikoita. Lisäksi on monitoimikoreja ja eri kokoisia muovisia säilytyslaatikoita ja sängynaluslaatikoita. Niitä on hämmentävä määrä. Luulen, että jos täyttäisin ne kaikki tavaroillani, osa jäisi tyhjiksi. Eikä minulla ole mummoni tapaan tarvetta säilyttää kaikkea moneen kertaan pakattuna.

Ilmeisesti aivoni toimivat siten, että jos haluan toteuttaa sisäsyntyistä uutuudenviehätyksen tarvetta ja ostaa matkamuiston (Ikeasta), kuvittelen, että on paljon järkevämpää ostaa jotain, jota voi käyttää vaikka säilytykseen, kuin jotain, jota voi säilyttää. Tämä toistettuna riittävän monta kertaa johtaa absurdiin tilanteeseen.

Pakastin pitäisi syödä tyhjäksi (kokeilen, pärjöisinkö oikeasti puolta pienemmällä, kilometrin päässä on kauppa auki 24/4). Tätä varten ostin sinne eilen piirakkapohjia. Ja jäätelöä. Kun pitää leipoa 57 mustikkapiirakkaa, ja syödäkin ne, urakka helpottuu kun ei aina tarvitse aloittaa leipomista taikinan vääntämisestä. Eikä tiskata monitoimikonetta, senkin ajan voi käyttää tehokkaasti pakkaamiseen.

Jäätelö helpottaa urakan syömisvaihetta. Ostin sitten myös tofujäätelöä, koska Kaunomieli ei yleensä syö mustikkapiirakkaa. Pitäähän hänen kuitenkin jotain saada jos muut syövät piirakkaa. Ostin myös vaniljakastiketta, tavallista ja kauraan tehtyä, siltä varalta että satun kyllästymään jäätelöön.

Jääkaappi pitää myös syödä tyhjäksi, en aio käydä ruokakaupassa ennen h-hetkeä enää kuin pakon edestä. Tästä syystä ostin siis ison keräkaalin, 2 kiloa perunaa, 800 grammaa jauhelihaa, leikkelettä, kolmea leipää (pakkaseen), ja coctailkarjalanpiirakoita (pakkaseen). Kun jotainhan sitä pitää lasten syödä, vaikka äiti ei kävisikään kaupassa.

Nyt pitäisi aloittaa. Toisaalta minussa myös virisi juuri nyt suunnaton halu leipoa kahvikehriä, koska se on luontainen tapani reagoida elämänmuutoksiin.

Sitten on vielä yksi iso vääntö. Uudessa asunnossa on kolme makuuhuonetta, kaikki eri kokoisia. Minä otan käyttööni niistä pienimmän, koska aikuisilla koko koti on niiden oma huone. Jäljelle jäävät iso ja keskikokoinen huone. Kaunomieli ja Diiva kirjoittivat kumpikin minulle kirjalliset selvitykset siitä, miksi juuri hänen pitäisi saada isompi huone, ja miksi toisen ei pitäisi saada. Kummankin argumetit olivat osuvia, ja raati ei ole vielä tehnyt päätöstään.

Ehdotin, että otamme keskikokoisesta makuuhuoneesta tarkat mitat ovien avautumissuuntineen, ja rajaamme nykyisen olohuoneemme lattiasta maalarinteipillä vastaavan alueen. Sitten vuoron perään asettelemme tälle alueelle Diivan ja Kaunomielen huonekalut ja omaisuuden, ja katsomme, kummalle ahtaampi olomuoto onnistuu paremmin.

Minulla on myös pari muuta ratkaisumallia takataskussani. Martti Ahtisaarella olisi oppimista näistä rauhanneuvotteluista!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ja toinen yötä rakastaa.

Nyt iski edustusväsymys. Siis kodinedustus, kaikkien näiden näyttöjen jälkeen. En jaksaisi enää yhtään hinkata vessan lattian kaakeloiduista kulmista nöyhtää todistaakseni, että olen edennyt kivikauden luolanaisesta aivan sivistyneeksi, säännöllisiä elämäntapoja ja henkilöhygieniaa harjoittavaksi yksilöksi. En jaksaisi onkia irtonaisia villasukkiani sohvien ja pöytien alta pois ryhmääntymisleikeistään. En kiillottaa keraamista liesitaloa tai eteisen välioven lasiristikoita. Olen tosi huono saamaan aikaan oikeasti tahratonta jälkeä, aina jää joku viiru tai sormenjälki tai nöyhtä.

Huomenna kuntotarkastus, hitaasti mutta varmasti raahaan tätäkin urakkaa tunti tunnilta eteenpäin. En millään viitsisi. Minulla on harvoin näin laiska ja vastentahtoinen olo, eikä tämä ole mitään tiedostamatonta muutosvastarintaa.

En kuitenkaan imuroi, en pyyhi pölyjä, en pöyhi sohvatyynyjä, mutta vastailin kyllä kiltisti pitkään listaan kysymyksiä siitä, mitä hyönteisiä olen majoittanut, minä vuonna kattotikkaat irtosivat lumikuormant takia ja mitä itse seuraavaksi korjaisin, jos en muuttaisi. Luuni. Kokosin pöydälle odottamaan vinon pinon rakentamiseen liittyviä asiakirjoja, rakennepiirustukset ja kaiken mikä nyt vaan saattaisi kiinnostaa kuntotarkastajaa. Tyhjensin allaskaapit papiljoteista ja vesipyssyistä. Äh. Nyt muistin vielä yhden tarkistettavan asian.

Eilen osallistuin asiakaskyselyyn. Menin Yleareenalle, ja minulta kysyttiin, olinko tyytyväinen käyntiini. No en ollut! Downton Abbeyn uusinta jaksoa ei löytynyt sieltä. Syy oli se, että olin kaksi tuntia etuajassa, mutta en kyllä silti pystynyt mitenkään vakavalla naamalla väittämään olevani jollain mittapuulla tyytyväinen. En ole aikoihin odottanut mitään niin kiihkoissani kuin Downton Abbeyta eilen. Lopulta kello tuli yhdeksän, ja sain kokea täyttymyksen. Jakso sisälsi jopa klassisen tulkinnan siitä hetkestä, kun joku sanoo jotain kohahduttavaa, jonka jälkeen joku muu henkilö sivusta vasemmalta sanoo "shall we have some tea in the sitting room?"

Minä niin rakastan brittiaksenttia ja pukudraamoja, ja ihmisiä jotka tietävät aina miten käyttäytyä. Forsythen taru on vallan upea, en lakkaa hämmästelemättä sitä, miten ihmiset siinä aina kohdatessaan ja erotessaan seistä patsastelevat ja toistelelevat "Mr. Forsythe" "Miss Forsythe", nyökkääävät lähes huomaamattomasti ja hymyilevät hieman toisesta suupielestään omahyväisen näköisinä, ja kaikki näyttää niin sujuvalta ja asiaankuuluvalta. Minä en tietäisi, milloin pitää sanoa how do you do, milloin siihen pitää vastata ja milloin ei, ja mitä ihmettä se nimien hokeminen milloinkin tarkoittaa. Olen aivan riittävän eksyksissä nykyaikanakin vastaavissa tilanteissa, saatikka sitten jos pitäisi muistaa kunkin kanssapatsastelijan aatelisarvo.

Tämä on taas niitä viikkoja, jolloin sisäinen metsäläiseni haluaa vetäytyä riittämättömän auringonvalon närkästyttämänä kiven koloon odottamaan kevättä. Viihtyisin kivenkolossa varmaan paljon paremmin kuin altistuessani kanssakäymiselle.



maanantai 3. marraskuuta 2014

My papa was a rolling stone.

Vielä on toki muutama kurvi tiessä, ennen kuin uuden residenssin tupareita voi alkaa suunnitella. Mutta huomattavasti todennäköisempää tämä nyt on, kuin viime viikolla, tai sitä edellisellä, tai heinäkuussa.

Muuttaminen sarjana toimenpiteitä ei pelota. Olen tehokkaimmillani paineen alla. En tiedä olenko silloin millään inhimillisellä mittapuulla parhaimmillani, mutta hommat tulee ainakin tehtyä. Joidenkin aiheiden äärellä myös hidas kiiruhtaminen onnistuu. Joidenkin toisten aiheiden äärellä, kuten vaikkapa painonhallinnan, hitaus, tai siis nopeus puoliintuu puoliintumistaan, joten teoriassa nopeuden puoliintumisaika on ääretön vaikkakin lähenee nollaa. En silti myönnä lopettaneeni laihtumista. En vain ole uskaltanut käydä vaa'alla viikkoon.

Olen muuttanut melko harvoin. Monet muuttavat useammin. Ensimmäisen asuinpaikan muutokseni tein lähes kahden vuorokauden juna- ja laivamatkan kautta kantaen kaiken muuttamisen arvoisen omaisuuden selässäni kuin etana.

Laivalla tutustuin ystävälliseen ihmiseen, jonka kanssa juttelin syvällisiä lähes koko yön. Tämä ystävällinen ihminen tarjoutui heittämään minut aamulla autolla rautatieasemalle, mikä oli suuri helpotus oudossa kaupungissa metroilun sijaan. Tarjoukseen ei liittynyt minkäänlaista siveettömyyttä, mutta en tietenkään suosittele moista toimintaa ja sinisilmäisyyttä muille vastaavassa tilanteessa oleville 19-vuotiaille ihmisille.

En myöskään usko, että tuo enkeli maantiellä on tuon keikan jälkeen niin hövelisti tarjonnut apuaan ventovieraille. Tullivirkailijat tietysti pysäyttivät meidät, koska olimmehan me aika epäluonteenomainen pariskunta. Minun laukkuni erityisesti ronklattiin läpi huolella. Laukussani oli muutamia satoja erilaisia tabletteja folioliuskoissaan mutta ilman myyntipakkauksia. Hivenaineita, joita söin säännöllisesti, koska se oli minulle kotikasvatuksessani opetettu. Olin tietysti käytännön naisena purkanut ne kuljetettavaksi mahdollisimman pieneen tilaan.

Selitin useammalle virkailijalle rauhallisesti ja leppoisasti mitä mikin oli, kaikki aakkosten vitamiinit, seleenin, sinkin, kromin, magnesiumin ja erilaiset rohdosvalmisteet. Eihän minulla ollut mitään syytä hermostua.

Eniten päänvaivaa tuotti pieni pullo, joka sisälsi harmaata, likaisen näköistä nestettä. Pullossa olevaan tarraan oli tuherrettu jotain epäselvällä käsialalla. Selitin ruotsalaisille tullimiehille englanniksi, että kyseessä oli tuhkauute, jota isäni valmistaa polttamalla koivua ja uuttamalla siitä saatua tuhkaa viinaan. Hyvin mineraalipitoista, yum-yum, good for the skin and hair. Tullitäti oli pudottaa pullon hyppysistään "Your father's ashes!" hän vinkaisi.

Pääsin tietenkin läpi tullista kaiken omaisuuteni kanssa. Nykyisin, kun vastaan jo ihan itse terveydestäni ja
hyvinvoinnistani, en enää syö moisia määriä erilaisia mineraaleja tablettien muodossa.



sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Carpe diem.

https://www.youtube.com/watch?v=DBM5HaVSTT8

Eilen juhlittiin tyttöjen kanssa. Pynttäydyimme kirjaimellisesti parhaimpiimme, kukin omalla tyylillämme, näytettiin hyvältä ja syötiin hyvin. Kaunomieli valitsi paikan, koska lähtökohta juhlinnalle oli hänen aikuistumisensa, jonka suhteen on siis tapahtunut muidenkin virstanpylväiden silmissä vilisemistä kuin meloninraadon siivoaminen eteisestä. Viikinkien pidot siis, luonnon antimia ja erityisesti lihaa monessa muodossa. Diiva ei tykännyt, närppi kanasalaattiaan, mutta piti hienosti mölyt mahassa. Kerran pulautti rucolan takaisin suusta lautaselleen.

Kymmenen minuuttia ennen juhlapaikalle saapumista sain puhelun, joka antoi myös lisää syötä kilistellä kahteen pekkaan piccolopullo kuoharia. Diiva kilisteli vedellä, mutta tunnelma oli kupliva.

Juoma oli tarpeen ihan hermojen rauhoittamiseksikin. Muuttomme taitaa nyt toteutua, eli maalaismaiseman poeettinen idylli vaihtuu Oulu-cityn urbaaniin sykkeeseen. Kosmiset virtaukset ovat jo jonkin aikaa hilanneet itseään asetelmaan, jossa muodostavat kiitoradan tälle elämänmuutokselle.

Aterian jälkeen Diivalle järjestyi kyyti kotiin, ja jatkoimme Kaunomielen kanssa katsomaan Stand-uppia Oulun parhaalle rokkiklubille, eli menimme ihan oikeaan baariin. Tokihan aikuistumisillan ohjelmaan pitää kuulua jotain aikuisille etuoikeutattua toimintaa. En luule, että meitä luultiin siskoksiksi.

Stand-up oli ihan laadukasta, tykkäsin kun ei ollut liikaa isojen nimien hypeä, ei mitään teemaa, ei isoa spektaakkelia vaan oltiin asian ytimessä. Viisi miestä, hauskat jututu, tosin jutuissa jonkinasteista tautologiaa mitä tulee naisiin. Ihan kuin suomalaiset miehet pelkäisivät puhua naisista moniulotteisesti. Tai sitten he vain käsittävät naiset hyvin yksiulotteisesti. Nainen joko antaa tai ei anna, ja siitä saa rajallisesti materiaalia juttuihin. Yksi sentään mainitsi avopuolison myös maksavan puolet vuokrasta.

Yleisöä noyryytettiin ja osallistutettiin hitusen enemmän kuin mitä muistan aiemmista stand-up -kokemuksistani. Yleisön mukaan ottaminen paljastaa koomikon tilannetajun ja älyn nopeuden, mitä arvostan enemmän kuin etukäteen hienosti rakennettuja jippoja ja juonenkäänteitä. Ku ollaan hetksessä sisällä, paljastuu koomikon ajattelu, miten reagoi kun joku sanoo jotain yllättävää. Rehellisyys on kiinnostavaa Tokihan noitakin voi nuotittaa itselleen etukäteen, mutta parhaita tilanteita ovat, kun tapahtuu jotain yllättävää. Oli hauskaa.

Oulu on kaupunki, jossa on liikenneruuhka aina n. 16.05-16.20. Taidan siis siirtyä julkisten kulkuneuvojen käyttöön työmatkoillani. Siellä on myös ihmisiä, jotka harrastavat asioita ryhmissä, joihin on helpompi osallistua, jos kotoa lähteminen & kotiin palaaminen ei vie ylimääräistä reilua tuntia joka päivä. Ja kaikenlaista muutakin mukavaa. Jatkossa tyttärien on mukavampi tehdä asioita, kun äiti ei tule joka paikkaan mukaan autonkuljettajan ominaisuudessa. Käsi pystyyn kaikki alle 25- vuotiaat, haluaisittko äitinne mukaan joka paikkaan, aina? Tai edes sopia äidin kanssa jokaisesta menostanne, minne menette, kenen kanssa, millä kyydillä, ja mitkä suunnitelmat?

Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole, vaikka tietäisinkin. Pelkään vain tällä menolla joku päivä löytäväni meidät kaikki tilavasta kodinhoitohuoneestamme yhteisiin esssunnyöreihimme hirttyneinä.

Olen työstänyt tätä muuttoasiaa nyt jo niin perusteellisesti, ettei minulla nyt ole taskun pohjalla muuta suurta tunnereaktiota kuin ihan vain se terve itsesuojeluvaisto, joka huomauttaa, että tämäkin ratkaisu saattaa olla virhe jonka seuraukset minun on kannettava + maksatettava lapsillani, niinkuin kaikki heidän elämäänsä liittyvä, josta vanhemmat muka kantavat vastuun. Ihan mikä tahansa ratkaisu saattaa olla lopulta kumminkin väärä, vaikka järkisyitä puolesta olisi enemmän kuin vastaan. Pakko silti olettaa, että tämä ratkaisu on ihan ok. En vain voi olla varma, mistään.

Pitää käydä läpi kaikki tavarat, vielä kerran. Ei varmaan oikeasti tarvitsisi, se ei ehkä ole edes mitenkään tärkeää, mutta se antaa jonkinlaista hallinnan tunnetta tilanteeseen. Pitää sanoa heipat tälle talolle, joka oli iso toteutunut unelma. Johon liittyi myös muita unelmia, mutta minä en välttämättä ollut oikea henkilö niihin unelmiin. Nyt tänne muuttaa perhe, jolla on omat unelmansa. Luulen, että niihin ei kuulu kaikkien seinien maalaaminen valkoiseksi tai greigeksi, ja seinille kirjoitetut muistutukset siitä, että tämä hetki on tässä, ja tässä, ja tässä taas uusi, ja tässä. Saavathan he sen tehdäkin, mutta minä kuvittelen vakaasti, että he erityisesti tykkäävät siitä, että keittiön seinät ovat tumman orvokinsiniset. Kun tiskikonetta täyttäessä seinälle kippaa puoli mukillista kaakaota tai mustikkakeittoa, se on erityisen seesteinen värivalinta.