perjantai 29. syyskuuta 2017

What a way to make a living.

Minun piti tänään olla hetki huomion valokeilassa. Ei mitenkään erityisen glamöröösisti, jaoin vain arkisesti tietoa uusista asioista vanhoille naamoille, joiden kanssa työskentelen päivästä toiseen. Eikä minua tuollaiset tilanteet varsinaisesti jännitä. Mutta jos otetaan vaikka sellainen kahden viikon aikajana elämästäni, niin juuri tänään oli sellainen päivä, jolloin kannattaisi olla kohtuullisen siisit, itsevarma, selkeäsanainen ja vakuuttava.

Valmistauduin asiaan henkisesti. Sisäistin asiani, tarkistin faktoja, järjestin powerpointtini, verryttelin sanavarastoni ja harjoittelin, että saan suoriuduttua aiheen jaastamisesta sovitussa ajassa. Olin varannut napakan ajan, jotta en veisi turhaa aikaa keltään. Nukuin näkemättä unia, joissa huomaan olevani ihmisten joukossa alasti. Oikeastaan nukuin harvinaisen hyvin.

Aamulla varmistin huolellisesti, kaikki tarvikkeet sängynpeitolle kasaten kuin tarkka-ampuja strategisesti oikein valitussa huoneistossa, valmistautuessaan tähtämään ikkunasta kohti pahaa-aavistamatonta valtionpäämiestä tai muuta Tärkeää Kohdetta, että minulla on puhelin (jonka unohdin kotiin esim. eilen), koti- ja työavaimet (jotka unohdan tämän tästä), kuvakortti (jota en useinkaan muista käyttää, vaikka muistaisin ottaa sen mukaani), läppäri, läppärinjohto (jonka unohdan usein), meikkipussi (jonka unohdan n. kerran kuukaudessa), turvavaatesestti, joka sisältää alustopin, joka ei hilaudu huomaamatta mahamakkaran päältä ylös, siltä varalta, että vartalon yläosan asuni päällimmäinen kerros, eli mukavasti istuvan mustan neule päättäisi kesken esityksen purkautua lankakeräksi tai syttyä tuleen spontaanisti sekä farkunomaiset housut. Olen syksyn mittaan unohtanut ottaa housut mukaan töihin vain kerran. Vietin päivän urheilutrikoissa ja jonkinasteisessa henkisessä alennustilassa. Minulla oli kyllä pitkä paita. Varmuuden vuoksi laitoin jalkaan sellaiset kengät, joilla voi sekä pyöräillä, kävellä sisätiloissa päivän, tanssia balettia ja nousta maihin Normandiassa. Että jos tilanteet vaikka äkillisesti muuttuvat tavalla jota en osaa ennakoida, TAI jokin uusi elämänmuoto on puhkeaa aktiiviseksi työpaikallani sijaitsevassa kaapissa, jossa säilytän kohtuullista valikoimaa mustia, enimmäkseen sisätiloissa käyttämiäni kenkiä, että en sitten ole siellä ihmisten edessä vaikka vähän lösähtäneissä rusehtavissa goretex-vaimennuspohjalenkkareissani, joiden nauhat ovat vähän rispaantuneet, ja jotka ehkä vähän haisevat koiranpaskalle, eivätkä sovi muuhun väriskaalaani (mustat-musta-musta-kalpea-musta).

Eväitä en edes yrittänyt muistaa. Onneksi vahingossa, kun en tyhjentänyt reppuani, mukaani eksyi myös lompakko, joka auttaa kovasti ravittuun tilaan pääsemisessä, jos ei kanna mukanaan ruokaa.

Asioiden muistaminen on minulle nykyisin hyvin vaikeaa. Oikeasti vaikeaa.

Minulla on pyöräilyn myötä kasvanut sellainen aamurutiini, että herään, nukun vielä tunnin, herään uudelleen, laitan kahvia tippumaan, käyn suihkussa, juon aamukahvin, lusmuilen määrättömän ajan, sitten rasvailen itseäni sieltä täältä, levitän kasvoille CC-voiteen ja irtopuuterin, puen ja lähden töihin. En muista laittaa hiuksiani. Tämän lomassa lähettelen Whatsap-viestejä maapallon toiselle laidalle, jossa kello on ilta. Sitten pyöräilen, ihan sitä tahtia miltä milloinkin tuntuu. Ylitän ja alitan monta siltaa. Yritän nauttia asvaltista ja puista ja ilmasta ja unohtaa missä olen. Aika usein eksyn Syynimaalle. Se on lopulta yllättävän pieni paikka niin monen eksymisen määränpääksi, ja sieltä on vaikea päästä pois. Luulen, että tiet ovat siellä pieniä spiraaleja, joita on monta vierekkäin, mutta ne ovat jotenkin limittyneet aika-avaruuteen niin tiheään, etteivät näytä siltä google mapsissa.

Vasta kun pääsen töihin, kuivaan hiusrajani ja pyöräilyn viimasta itkuuntuneet silmäkulmani, kaivan loput meikit pussistani ja maalaan itselleni rajaukset, kulmakarvat, ja tököttelen ripsiväriä.

Nytkin siis pyöräilin töihin hyvissä ajoin. Vaihdoin topin, neuleen ja kengät. Housut olin nokkelasti pukenut ylleni jo kotona. Ne jokapaikankengät olivat vain äärimmäinen varatoimenpide. Työpaikan pukuhuoneen pölyisessä kaapissani oli ne samat pehmeäpohjaiset balleriinat, joita olen käyttänyt jo 112 kertaa (kertoo Excel), ja tunsin valheellista elämänhallintaa.

Kuivasin otsanrajan ja silmät, puristelin hiuksiin vähän kuituvahaa, ripustin kuvakortin kaulaan ja kaivoin meikkipussin esiin. Rajasin silmät. Sitten tummensin kulmakarvojani. Aikaa oli ihan hyvin, ehtisin vielä kerrata materiaalin, tankata kahvia, ja sokeripitoista jukurttia että olisin aivan sähköjäniskäyrän lakipisteessä juuri esitykseni ajan, käydä vessassa, viritellä johtolaitteisiin piuhoja jotka kuljettava ääniä ja kuvia, testata, että internet on vielä tänäänkin olemassa.

Sitten otin ripsivärin. Sen jo yli kuukauden käytössä olleen, vähän kuivankarhean, tavallisen Lumeneni, jolla saa tarmokkaasti tököttäen luotua itselleen melko voimakkaat, tahmaiset ja kaarevat ripset. Avasin ripsarin kierteistään, ehkä hieman varomattomasti kasvojeni edessä, ja myös käden liikkeeni oli melko uskalias, koska vedin ripsivärin harjaosan suoraan kohti oikeaa silmääni. Ja kas, repussa kuljettamani läppäri oli ilmeisesti jäänyt jotenkin surisevaan tilaan. Ja ollut kuuma. Ja kuumentanut meikkipussini sisältöä. Ripsivärini olikin ensimmäistä kertaa ikinä nestemäisessä muodossa, ja harjan kaari lennätti sitä valtavan loiskauksen suoraan oikeaan silmääni. Niinkuin siis kulmakarvasta poskipakaran alaosaan asti. Säikähdin, ja tökkäsin harjan toiseen käteeni. Molemmat käteni olivat siis myös syvänmustassa mascarassa.

Märkä laitostaiteltu käsipaperi apunani rapsuttelin oikeasta silmästäni pois mascaran, rajauksen, puuterin, cc-voiteen ja osan orvaskedestäni. Minulla ei ollut mukanani kosteusvoidetta, cc-voidetta eikä puuteria, koska laitan ne aina kotona, eikä niitä yleensä ole tarpeen lisätä päivän aikana. Rajasin oikean silmäni uudestaan symmetriaa tavoitellen. Lopputulos näytti siltä, kuin minulla olisi normaalit meikit mutta niiden alta kuultaisi surullisesti yksi musta silmä.

Keskimäärin tämä nyt kuitenkin oli ihan siedettävää. Kerran aiemmin julkinen esiintymiseni on saanut välineistön räjähtämään spontaanisti ja aiheuttamaan palohälytyksen, jonka seurauksena viisikerroksinen toimistorakennus tyhjennettiin hätäisesti. Oli pakkasta. Toisella kertaa empirelinjaisen kesätunikani viisi nappia spontaanisti aukesivat, yhtäaikaisesti ja hetkessä, paljastaen rintaliivini, ja sen verran ihoa, kuin niiden alta näkyi. En edes lopettanut lausetta kesken, vaan jatkoin, englanniksi, samalla paitaani napittaen. Muistan miettineeni, että onneksi oli nämä vähiten virttyneet liivit tänään.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The words she knows, the tune she hums.

Etsin elämänhaluani. En ole tajunnutkaan, miten vaikeaa sen etsiminen on. Kaikki, mitä olen tähän mennessä tehnyt, tai luullut tekeväni asian eteen, vaikuttaa nyt amatöörimäiseltä räpistelyltä.

Yhtenä päivänä seisoin kaupungilla, kahden hetken välissä, ja mietin, mitä minun pitäisi haluta, jotta voin paremmin. Ruokaa, päättelin. Terveellistä ruokaa. Mikään ei ole oikein maistunut miltään. Jäätelö maistui kylmältä, mutta ei juuri muulta. Pinnistelin muistiani, mitä niitä erilaisia ruoka-aineita olikaan. Mieleeni juolahti kukkakaali. Se ei ole pahaa, raakana tai kypsennettynä, ja nyt on satokausi.

Lähestyin keskustassa sijaitsevaa hyvinvarusteltua ruokakauppaa kuin vihollisten miehittämää sotilastukikohtaa. Varovasti ja epäluuloisesti. Olen onnisteesti vieroittanut itseni siitä toiminnosta, jossa marssin markettiin, nappaan ison kärryn, (sellaisen, jonka pohja on niin matalalla, että sinne kurotellessaan aina saa hirtettyä takinnappinsa ristikkoisiin seiniin, ja ne poksahtelevat irti), kävelen ripeästi myymälän joka hyllyvälin läpi huolellista siksakkia, ja poimin kärryyn jokaisen elintarvikkeen ja muun tuotteen, jota arvelen kotitaloudessani käytettävän seuraavan kuukauden aikana. Totaalivieroitus. Olen viime viikot käynyt kaupassa hakemassa vain ennalta suunnitellut, puuttuvat ja elintärkeät ainekset, kuten kahvin. Lopetin kahvimaidon juomisen, koska se on elintarvike, joka on aina joko loppu tai vanhaa. Ja kahvi on ihan hyvää mustanakin.

Löydettyäni valiomuotoisen kukkakaaliyksilön, punnittuani sen ja sujautettua matalapohjaiseen, kevyeen ja sulavalinjaiseen ostoskärryyni, muistelin nähneeni evästauolla kollegalla ruokaa, joka oli valmistettu lähinnä kukkakaalista ja jauhelihasta. Uunissa. Se tuntui järkevältä ratkaisulta, koska olen vastikään, n. puolitoista kuukautta sitten tärvellyt molemmat paistinpannuni, ja ollut siitä lähtien paistinpannuttomassa tilassa. Jauhelihan saa hätätilanteessa paistettua teflonkattilan pohjalla.

Juustoa. Uuniruoissa on usein juustoa pinnalla. Juustoa voi myös käyttää moneen muuhun tarkoitukseen, jos oikein muistan. Valitsin kärryyni edullisen, merkittömän sulatejuustotuotteen, jossa juustosiivut ovat yksitellen käytettävissä, ja näin ollen juuston säilyvyys on taattu pidemmälle kuin vastaavassa purkkituotteessa. Sitten en ihan tarkkaan tiedä mitä tapahtui. Muistan ystävällisen vanhemman herran, suikka päässä, ojentamassa minua kohti tarjotinta, jolla oli paistettua halloumia. Maistoin sitä, enkä mitään muuta elämässäni halunnutkaan, kuin lisää paistettua halloumia. Kotona ostoskärrystäni löytyi halloumiköntin lisäksi myös kolmionmuotoinen kelmuun pakattu pala Vintage Luomu Goudaa, sellaista kiteistä, täyteläistä, vähän äitelää, joka maistuu jumalaiselta mustan kahvin kanssa aamuisin.

En ehkä löytänyt elämänhaluani tuolla reissulla, mutta löysin ainakin juustoa.

Toisena päivänä menin oikein ajatuksen kanssa kauppaan, ja ostin itselleni suklaata. Ihan kuin olisin joku muu, jolle ostan suklaata, ilahduttaakseni häntä. Olisi ehkä pitänyt ostaa vaikka kukkia eikä suklaata. Suklaa herätti sisuksissani uinuvan sokerimonsterin. Eilen seisoin Lidlin kassajonossa. Katseeni osui siinä oikealla olevaan hyllyyn, johon on kasattu kaikki viime hetken heräteostokset. Tulitikut, kondomit, salmiakin, purkan, heijastimet, Tupla, Snickers, Fazerin sininen, Geisha, Fazerina, Iso Pätkis, Kismet. Tuijotin niitä aikani, ja sitten tyynen rauhallisesti poimin hihnalle yhden kaikkia. Suklaita.

En usko, että tuokaan vielä ilmensi elämänhalua, mutta ehkä jotain sinnepäin. Toiselta kantilta tarkasteltuna toimintani on sangen itsetuhoista.

Aivan sama.

Ilmoitin tyttärilleni teurastavani juottoporsaan sunnuntaina, jos haluavat tulla syömään. Eivät tulleet, lääketieteellisesti hyväksyttävistä syistä. Ja voihan se olla, ettei kutsuni kovin paljon houkutellut vegaania.

En valita. Nyt minulla kuitenkin on runsain määrin mainiota pulled porkia (lykkäsin varmuuden vuoksi kaslerin uuniin aamuseitsemältä), ja ämpärillinen tunteja ihan omaan käyttööni. Vaikka salsan tanssimiseen. Koska en oikeastaan kunnolla toimertunt miettimään ateriakokonaisuutta mitenkään viimeisen päälle, oloni on vähän helpottunutkin. Paitsi sen verran, että ajattelin possun hiljalleen kypsyessä valmistaa porkkanakakkua jälkiruoaksi. Sitten tajusin, että uunissahan on haiseva sika, eli eihän se maailma niin toimi, ei vaikka olisi kiertoilmauuni.

Pukkasin Spotifyhini hakusanaksi Fleetwood Mac, ja se johdattelee minua kiemurrellen 70 ja 80 -lukujen musiikissa. Pidän vanhasta musiikista. Se sepii päälleni juuri nyt. Siinä on taukoja, kaikki ei ole valmista ja täyteen ahdettua. Loppuun tuotettua.







maanantai 18. syyskuuta 2017

22 grandkids.

Ensitreffit alttarilla taitaa tällä hetkellä viikkojeni kohokohta. Tai no tietysti kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa ajanviettäminen menee tuon edelle. Viikonlopun tähtihetkiä olivat, kunn Diiva imuroi minulle (tiedättehän, että vihaan imurointia), ruokapalkalla (tiedättehän, että lasteni ruokkiminen on pakkomielteeni). Niin ja tietysti Ensitreffit alttarilla Kaunomielen kanssa katsottuna. Kaksi jaksoa putkeen.

Mietin tuota konseptia. Olen nyt katsonut kaikki Suomen tuotantokaudet (kunkin jakson keskimäärin 2,68 kertaan), muistaakseni kolme kautta US versiota, 1 UK:n, 1 Tanskan, ja 2 Ruotsalaista yritelmää.

Olen siis asiantuntija. Ainakin minulla on vankat mielipiteet jotka perustan vakaasti omille subjektiivisille havainnoilleni, ennakkoluuloilleni, kasvatuksen ja muiden ympäristötekijöiden kautta muodostamilleni stereotyyppisille vääristymille sekä perisuomalaiselle kateudelle.

Ohjelmassa on asiantuntijoiden puheenvuoroja, niin latteita ja pyöristettyjä itsestäänselvyyksiä, etteivät ne kiinnosta minua juuri koskaan. Sitten on haastatteluja, yksin tai pariskuntana. Nämä ovat varmasti hyvin johdattelevia, provosoivia, ja vähintäänkin vastaukset pilkotaan käyttökelpoiseksi valikoimaksi myöntäviä ja kieltäviä lauseita ja ilmeitä, joista voi yhdistellä kommentteja tilanteeseen kuin tilanteeseen draamallisesti sopivan kombon, ja näin nostattaa odotuksia, vihjailla, ohjailla katsojaa luulemaan melkein mitä tahansa. Ylipäänsä luulemaan, että tuon kuukauden aikana oikeasti tapahtuisi jotain katsomisen arvoista draamaa.

Oikeastihan juuri mitään ei tapahdu. Parit opettelevat käymään kaupassa yhdessä, nahistelevat siitä, pitääkö salaatti pestä vai ei. Rapsuttelevat tapettia irti seinästä tai kokoavat pakollisen ikea-huonekalun. Nainen katsoo eteisessä lasittunein mutta syyttävin silmin, miten mies pakkaa treenikassinsa ja lähtee salille. Ystäviä tavataan, vähintään puolikäsikirjoitetusti.

Jokin tässä silti kiehtoo. Katson ilmeitä ja eleitä, vilkaisuja toisen suuntaan silmäkulmasta. Parihaastatteluissa hiljaa olevan ilmeitä kun toinen puhuu. Myötähäpeää ja vaivaantumista. Joskus harvoin parit myös riitelevät aidon tuntuisesti. Se on luksusta.

Konseptin ja formaatin ollessa huomattavan samanlainen eri maissa (tosin en tiedä, kuinka massiivinen tuotantokoneisto ja taustaryhmä näissä on mukana ruudussa näkyvien asiantuntijoiden lisäksi, tämähän voi vaihdella maittain), voi tietysti havaita joitain kansallisia eroja.

Amerikkalaisilla osallistujilla tuntuu olevan selkeästi mietittynä keitä he ovat, mitä etsivät, mitä mielipiteitä heillä on. Minkälaisena tuotteena he haluavat itsensä yleisölle esittää. Kaikki on selkeää ja valmista. Sitten siihen tuleekin se toinen ihminen, ja valmiiksi mietittyjen kliseiden yhteensovittaminen kameroiden edessä onkin kömpelöä, eikä yhtään sen helpompaa kuin jäyhillä pohjoismaisilla, jotka umpimielisesti tuijottavat haastattelijaa kuin Seppo Räty, ja miettivät mielessään, että perkele, mitä se tuolle kuuluu mitä minä ajattelen.

Amerikkalaiset hokevat yksilöhaastatteluissa ääneen kliseitä kuten "family means everything to me" tai "I'm so committed to this process" tai "we need to work on the communication". Niitä hoetaan paljon, usein hyvin neuvottomina. Amerikkalaisissa jaksoissa juuri mikään mikä tapahtuu, ei tunnu todelliselta, kaikessa on hyvin ohut, lavastettu tunnelma. Se mikä on aitoa, on se neuvottomuus, ja pikkuhiljaa silmien takana kirkastuva todellisuus siitä, että apua, tämä onkin jotain aivan muuta kuin televisiota. Tai sitten se ei vain muutu aidoksi. Lopuksi kaikki hokevat, että ovat oppineet prosessista paljon itsestään.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat kameran edessä rentoja ja pingottamattomia. He tuntuvat ajattelevan, että on ihan ok olla juuri sellaisia kuin ovat, ja ihan sama, onko joku kuvaamassa tätä tilannetta vai ei. Se on häiritsevän tervettä.

Briteistä en vielä oikein saanut otetta. Ehkä heistä huokuu jonkin verran välinpitämättömyyttä - perhekeskeisyys ei ole mitenkään niin itsestäänselvä juttu. Avioliitto voisi olla ihan kiva kokemus, mutta ehkä kumminkaan ei, jos se vaatii vanhoista tavoista luopumista. Mutta tulipa lähdettyä.

Suomalaisiin tuotantokausiin on tietenkin paljon helpompi uppoutua. Kun asiat tapahtuvat omalla äidinkielellä, äänenpainot ja hiljaisuudet puhuvat silloin paljon enemmän. Suomalaiset ovat niin liikuttavan tosissaan. Tokihan täytyy olla vähän ekstrovertti ja valmis saamaan hieman huomiota julkisuudessa, jos kerran tällaiseen formaattiin lähtee, mutta jotenkin heistä huokuu se toive oikeasta parisuhteesta, keskittyminen siihen. Ja sitten sitä hyvin ymmärrettävää ärtymystä siitä kun ympärillä pörrääkin kameroita ja pitäisi koko ajan olla tilittämässä jotain. Ja kun se on niin outoa, että mitenkä niin pitäisi olla koko ajan tuon ihmisen kanssa yhdessä, eikö olisi paljon järkevämpää ensin seurustella ja tutustua sillä lailla pikkuhiljaa? Ja sitten, jos ja kun se pakkonaitettu puoliso ei oikeastaan yhtään nappasekkaan, ollaan kovin kiusaantuneita kunnes saadaan erota.

Mietin aina epäluuloisena, että mikähän noissa osallistujissa on parisuhteellisesti vikana, kun eivät muuten ole löytäneet puolisoa itselleen. Se on kummallista, eivät he näytä mitenkään epätoivoisilta, eivätkä edes liian ujoilta. Vallan salskeita ja viehättäviä ihmisiä löytyy paritettavaksi vuosi toisensa jälkeen. En ymmärrä. Ehkä kysymys on ihan vain siitä ilmiöstä, että "kun sukukypsä suomalainen haluaa pariutua, tilanne on haastava". Naisista epäilen aina, että ovat liian kranttuja ja neuroottisia normielämässä, ja luulevat näin saavansa asiantuntijoiden opastuksella heti parempaa laatua. Miehistä ajattelen poikkeuksetta, että joko joku sukulaisnainen on heidät ohjelmaan ilmoittanut puoliväkisin, tai sitten ovat jotenkin epämiehekkäitä tunneihmisiä. Tai sitten vain luulevat pääsevänsä helpommalla, kun viereen löytyy ihminen, joka on vähintäänkin miettinyt valmiiksi edes sen, että kyllä, haluan naimisiin, ja näin on suuri syy olettaa olevan. Kun naisten ajatuksia on niin vaikea arvailla.

Eniten pidän aina hääjaksosta. Siitä, miltä heidän ilmeensä näyttävät, kun näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Olen havaitsevinani ilmiön, että jos mies vaikuttaa aidosti haltioituneelta ja viehättyneeltä tuossa tilanteessa, parilla on mahdollisuus. Mutta vaikka olisikin näin, se ei silti vielä takaa yhtään mitään, koska jompikumpi tai kumpikin saattavat olla parisuhteellisesti täysiä idiootteja. Ja toisaalta, jos mies ei heti ihastu kihahtaen tuossa vaiheessa, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä niin lyhyessä ajassa kuin mitä tässä formaatissa on varattu päätöksen tekemiselle.

Tosielämässähän ei ole ajallisesti mitään väliä sillä missä vaiheessa se kipinä syttyy, kunhan se syttyy.

Nainen ehtii hyvin muodostaa mielipiteensä asiasta vaikka vähän myöhemminkin kuin alttarille astellessaan. Itse asiassa "myöhemnmin" voi olla parempikin enne liiton onnistumisella. Ei yhtään haittaa, jos mies joutuu vähän kosiskelemaan ja tekemään itseään tykö. Kilpailuvietti herää, ja sitä myötä sitoutuminen toiminnan lopputulemaan: Tämän minä saalistin; eikös ole komia emäntä. Ehkä tuossa rajallisessa aikaikkkunassa hitusen perinteisten roolimallien mukaan leikkiminen helpottaa tilanteen hahmottamista, ollaan tutulla maaperällä. Tuntuukohan miehestä oikeastaan oudolta, jos hänelle yhtäkkiä tyrkätään kainaloon nainen, joka täysin ilman mitään takeita miehen kunnollisuudesta, sosiaalisista taidoista, sisäsiisteydestä tai kelvollisesta älykkyysosamäärästä vain roikkuu siinä kainalossa, räpsyttelee silmiään ja tillittää yläviistoon ihailevasti morsiuskimppunsa takaa ja vakuuttaa olevansa tosi rakastunut ja sitoutunut, ja tehdäänhän me yhdessä monta lasta? Pakokauhuhan siinä iskee, ja vähintäänkin epäilys, että morsiamella ei ole kaikki muumit kanootissa. Naiset (ja pitkähiuksiset miehet) ovat vastaavasti tottuneita siihen perinteiseen asetelmaan, että miehet ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostuneita tekemään lähempää tuttavuutta ihan vain sillä perusteella, että kohdehenkilö vaikuttaa ainakin nopealla vilkaisulla olevan nainen. Kysykää vaikka Ismo Leikolalta.

Kun miettii, minkälaisilla ihmisillä on mahdollisuus onnistua tuossa parisuhdekokeessa siten, että liitto jatkuu vielä kuukaudenkin jälkeen, niin väistämättä tulee mieleen, että heidän tulee olla joustavia ja sopeutuvia. Joustavuus ja sopeutuvuus mahdollistavat asioita, joskus jopa turhaankin. Jos taas joustavuutta ei löydy kummaltakaan, on melko epätodennäköistä, että kuukauden jälkeen kaksi kovapäätä ei olisi henkisesti ruhjeilla ja mustelmilla ja valmis lopettamaan leikin, koska toisen miepiteet vain ovat niin vääriä. Eikä hän ota minua yhtään huomioon.

Etsivätköhän ne asiantuntijat toisiaan muistuttavia henkilöitä, vai toisiaan täydentäviä? Yhdistetäänkö kaksi samanlaista itsekästä ja itsenäistä? Vai itsekäs ja läheisriippuvainen myötäilijä? Kaksi joo-joo-henkilöä, jotkä jäävät ikuiseen limboon kiikkumaan keskelle loputonta "saa sää" - "emmää, saa sää" sananvaihtoa? Voiko turkulaisia naittaa muille kuin toisille turkulaisille?

Elämälläni on siis sisältöä, näinkin kummallisina aikoina. Yritän vielä toistaiseksi pidättäytyä katsomasta Lemmen viemää.










sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Path to the rainbows end.

En ole aivan varma, onko näin suuri omaseuraisuus minulle hyväksi. Nautin kyllä siitä, kun olen yksin. Sielu lepää ilman ärsykkeitä. Ärsykkeillä en tarkoita sitä, että muut ihmiset olisivat erityisen ärsyttäviä, vaan sitä, että on hyvä ettei koko ajan tarvitse reagoida. Haluaisin, tai tarvitsisin olla sellainen, että reagoin hitaammin, olla enemmän omien rajojeni sisässä, tarkkailla, tulla reaktioideni kanssa oman kuplani sisältä ulos vain tarkoituksella ja harkiten. Jotenkin olen päätynyt rooleihin, joissa nopea reagointi on luontainen tapa toimia.

Haluan uusia rooleja.

Tai en minä tiedä haluanko mitään. Miksi koko ajan pitäisi haluta jotain. Olen kyllästynyt kaikkeen, haluamiseenkin.

Olen tarkkaillut kyllästymiseni astetta, niin kuin muitakin mieleni liikkeitä, sairaalloisella intensiteetillä nyt kun siihen on tilaa ja mahdollisuus, yksin, ilman ärsykkeitä, vähän kuin laboratorio-olosuhteissa. Olen onnistunut kyllästymään jo joihinkin toimintoihin, joita olen käyttänyt viilentämään aivojani ylikuumentumistiloissa. Kody Brown, hänen neljä vaimoaan ja 18 lastaan eivät jaksa enää kiinnostaa minua. Eivät vain kiinnosta. Se on kummallista, koska luulen, että elämässäni on tylsempiäkin harhauttavia ajanvietteitä. Purin 2000-palaisen palapelin alun pois ruokapöydältä, ensin väliaikaisesti ja hyvästä syystä, mutta en ole laittanut sitä siihen takaisin. Pyöräileminen. Pyöräilen silti, koska minun on pääsemän paikasta toiseen.

Vähän väliä luulen, että nyt liike loppui, ja vihdoin olen jollakin tasaisella alustalla. Sitten taas horjahdan tai luisun liian kovaa. Alan kyllästyä erityisesti tämän havainnointiin.

Mutta kyllä minä hieman luulen, että nyt olen jonkinlaisessa suvantokohdassa, jossa veden pinnan liikkeet ovat niin olemattomia, että voin erottaa, jos pohjasta nousee jotain virtausta, kirkasta vettä vedenalaisesta lähteestä tai johonkin ilmataskuun jäänyt kupla, joka vihdoin pulpahtaa pintaan. Tai asioita, jotka riittävän kauan aikaa mädäntyessään nousevat pintaan kaasunmuodostuksen takia.

Näen painajaisia. Niitä samoja, joissa tiedän, että vieras sivilisaatio tulee maahan. Vihdoin muutkin näkevät ne alukset. Teemme ruokaa yhdessä, ja yritämme sovitella kulttuurillisia eritapaisuuksiamme yhteen. Hekin yrittävät kovasti, mutta ovat ilmeisesti katsoneet televisiotamme joskus 80-luvulla, ja olettavat tuotetun viihteen olevan jotenkin vakavampi ja määräävämpi asia, kuin miten me sen ymmärrämme. Paljon kiusallisia tilanteita. Heillä ei ole lainkaan huumorintajua! Tämä havainto saa minut unessani todella väsyneeksi ja surulliseksi - voiko sellaista kasvattaa, jos ei ole edes maasta kotoisin?

Tunsin ahdistusta.

Toisessa, tai oikeastaan ensimmäisessä painajaisessani kuulin, että minulla on syöpä, ja että kuolisin siihen. Kävin lakonisesti läpi joitankin tyhjänpäiväisiä hoitotoimenpiteitä. Päivät kuluivat, seisoin ulkona, hengitin ja mietin, että maailma on kaunis ja minun pitäisi nauttia siitä, ja siitä, että olen elossa, mutta kun olen niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ihan niin kuin hereilläkin. Mietin, että päiväni menevät hukkaan, vaikka tietäisin niiden määrän olevan rajallinen. Tunsin raivoa, miksi en jaksa alkaa vain nauttimaan kaikesta. Ehkä tuossa kohdassa tajusin, että näen vain unta, mutta en ollut varma, onko sillä oikeastaan niin väliä.

En miettinyt, että miksi juuri minä, tai että tämä on epäoikeudenmukaista. Ajattelin, että sen diilinhän minä tein - että saisin huolehtia lapseni isoiksi asti, ja nythän olen sen tehnyt.

Aamulla luin kännykkäni iltasanomista, että Mervi Tapolalla on syöpä.

Ei pitäisi varmaankaan katsoa niin paljoa American Horror Showta, jossa tehdään erinäisiä sopimuksia paholaisen kanssa.

Pitänee siirtyä Netflixissä kirjaimeen B.

Viime viikolla oli kyllä paljon elämää ja viihdettä iltaisin. Tiistain tanssin tangoa, ja se oli kohtalaisen mukavaa. Kävelin kotiin, vahingossa, ja jalkoihin sattui koska minulla ei ollut kunnollisia kenkiä. Tunsin jonkinlaista selviytymisen riemua, samanlaista kuin nuorena, että olen ihan vain omien jalkojeni varassa, ja pärjään. Pääsen kotiin, en ole avuton. Viime metreillä iski kyllä armoton vessahätä, mutta selvisin silti voittajana.

Keskiviikoksi sain kutsun suorittamaan ennaltasuunniteltua tehtävää, jossa piti ratkaista monia pulmia päästäkseen pois lukitusta huoneesta. Se oli viihdyttävää, nyt osasin hieman rentoutuakin ja nauttia tilanteesta, en vain suorittaa, kuten viime kerralla. Sain olla vähän eri roolissa.

Torstaina nautin kulttuuria. Race Horse Company. Pidin kovasti. Se oli viihdyttävää, rosoista, hauskaa, tyylikästä, ajatuksia herättävääkin. Miehiä oli mukava katsella, he olivat sympaattisia ja eivät liian harkitun viehättäviä. Taito tai suoritukset eivät sinänsä kiehdo minua tuossa muodossa, mutta läsnäolo kyllä. Temput antoivat heille syyn olla esillä ja kertoa tarinoita, ja niitä oli mukava kuunnella.

Eilen oli hauska päivä. Pyörin kaupungilla Kaunomielen kanssa. Hän löysi tarpeellisia asioita, kuten uuden kukkamekon. Minä ostin -30% alennuksesta olkalaukun, jota olen jo usein käynyt silittelemässä liikkeessä. Sellaisen, joka on suhteellisen ekologinen, sopivan pelkistetty, näppärät mittasuhteet, jotta sen kanssa voi tanssia kiivaitakin pyörähdyksiä, jos tanssilattialle asti pääsen. Sitten söimme kaikkea hyvää ja katsoimme kaksi jaksoa ensitreffejä alttarilla. Nauroimme ja kiljuimme inhosta.

Tänään minulla on iso ämpäri viileää vaniljavanukasta, yksinoloa, ja ajatus tuntuu mukavalta. Houkuttelevalta. Saan tehdä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään. Jaksaisimpa valita noista jomman kumman.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Jos nyt en niin en mene ollenkaan.

Minun on ylipäänsä vaikea kuunnella itseäni. Pienimmästäkin risauksesta tapanani on siirtää huomioni itseni ulkopuolelle, kuuntelen, mitä muut minulta odottavat, miten minun pitäisi reagoida, mihin voisin reagoida. Mihin voisin siirtää huomioini.

Silti minä tiedän, että olen jääräpäinen, itsepäinen, uppiniskainenkin, enkä halua tehdä asioita, jotka eivät tunnu minusta oikeilta. Enkä puhu jostain yleisestä moraalista tai oikeudentajusta. Aika harvoin arjessa on asioita, jotka vaativat valintaa mustan ja valkoisen väliltä. On vain rajaton määrä eri värejä ja sävyjä, eikä aina ole edes hyväksi valita vain omia suosikkejaan.

Minun on edelleenkin vaikea pysähtyä hetkeen, tarkoituksella, paitsi vahingossa, kesken jonkin tekemisen. Nyt kun minulla on enemmän tilaa aika-avaruudessani, harjoittelen tätä taitoa. Kuuntelen sisäänpäin. Jos en kuuntele, ruumiini, joka on ilmeisesti liittoutunut mieleni kanssa, ja toimii sitä suojellen, kieltäytyy yhteistyöstä.

Mikä on se osa minusta, se ulkoinen ja näkyvä, joka toimii minua vastaan? Minusta tuntuu, että se käy ohuemmaksi, ja kasvan sisältä kohti ulkoreunojani.

Yhtenä päinvänä, yöasussani, mieleni teki kieriä matolla, venyttää ruotoani ja kieputella selkääni joka naksahteli ja antoi vihdoin periksi. Ovikello soi. Nousin, avasin oven yllättyneelle kiinteistöhuoltohenkilölle. En ole varma, haluaisiko hän itseään kutsuttavan neidoksi, joten en tee niin. Tutkimme sitten yhdessä vesimittarini toimintaa. Isännöitsijäni on huolissaan kuuman veden kulutuksen vähyydestä taloudessani.

Vettä kuluu vähemmän, kun on yksin. Pesu- ja tiskikone pyörivät harvemmin. Luulisin, että ne ottavat veden sisuksiinsa kylmänä, ja lämmittävät sen sitten itse sovittuun lämpötilaan. Tiskaan käsin äärimmäisen harvoin. Kun käyn suihkussa (tätä tapahtuu useammin kuin harvoin), hana on äppösellään kylmän suuntaan, koska jostain syystä täällä kolmannessa kerroksessa vesi on aamuisin aina kumminkin kuumaa. Ehkä mittari laskee senkin kuuman veden kylmäksi.

Ehkä tuokin on merkki elämäntoimintojeni hidastumisesta, että taloyhtiön isännöitsijä huomaa, ettei putkissani enää virtaa kuuma vesi.

Kuuntelin eilen Kauko Röyhkää. Hän soittaa kitaraa melko keskinkertaisesti, toki vallan toimivasti. Hän laulaa melko viitteellisesti. Joku voisi sanoa huonosti. Olin melko kaukana lavasta, enkä saanut sanoista tai välispiikeistä juurikaan selvää. Tunne välittyi silti, haileana, haikeana. Oli mukavaa olla paikalla, pysähtyä siihen hetkeen, jossa läsnä ja framilla on ihminen, joka varmaankin välittää ja on kiinnostunut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, koskapa on saanut framilla olosta elantonsa koko ikänsä, mutta silti on aito ja semmoinen kuin on. Huono laulaja, hurmaava mutta vanhentuva, herkkä ja irstas.

Olen nähnyt häneltä paremmankin keikan. Joissain kohtaa biiseistä löytyi intensiteettiä. Vieressäni oli mies, joka itki, kun Kauko lauloi Lauralle. Sitten hän lähti pois, kesken keikan. Minä olin utelias, mikä oli hänen tarinansa, kun siihen liittyi noin iso tunne.

Alan väkisinsyöttää itselleni musiikkia. Se voi auttaa minua olemaan enemmän sellainen kuin haluan olla. Se on minun sydän-keuhko-koneeni silloin, kun en itse jaksa hengittää.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Songs to listen while cleaning.

Jäin tuijottamaan, kun kollega vaihtoi kopiokoneeseen värikasettia. Se on iso kopiokone, ja siihen mahtuu paljon väriainetta. Hän asetteli käytetyn värisäiliön huolellisesti laatikkoon uuden, juuri koneeseen vaihtamansa tilalle, ja ihastelin tuotteen mittavaa uljautta. Siinä jää esim. Airamin 1,6 litran termari ihan kevyesti toiseksi. Kasvoni saattoivat paljastaa kupeitteni synnilliset ajatukset.

Kuvitelkaa nyt Nelson Muntz:


Ha ha - Yksin kotona osa kaksi!


Muuten menee jo tasaisemmin. Paitsi välillä ei.

Olen yrittänyt jaksaa asioita. En ole erityisesti jaksanut, mutta kai se on ymmärrettävää. On ollut paljon kaikenlaista. Väsymys on kiertynyt ympärilleni kireänä siimana vuosi toisensa jälkeen, ja nyt kun yhtäkkiä on vähemmän asioita kiskomassa sitä siimaa vielä kireämmälle, pystyn pikkuhiljaa alkamaan keriä itseäni auki. Sitä vain on kamalan paljon. Jo yli kahdenkymmenen vuoden äitiyden ajaltakin. Vaikka se onkin ollut minulle valtavan tärkeä ja onnellinen asia, että olen saanut ja saan olla äiti. Väsyttää silti.

Asun oikestaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Siinä on puolia, joista pidän, mutta en tiedä, sopisiko tämä minulle pidemmän päälle. Joka tapauksessa minun pitäisi olla vähän parempijaksavainen nauttiakseni elämästä enemmän, missään muodossa.

Varmaan kuukauden ajan, jo kesällä siis, kävin tämän tästä taivastelemassa Diivan asumattoman huoneen ovella, että tämä pitäisi muuttaa vierashuoneeksi. Aina kun kävin hönkäilemässä ovella aikeitani ja tuntemassa samanaikaisesti suurta voimattomuutta tarttua toimeen, jonkin ajan kuluttua peili tai taulu putosi seinältä. Voi sitä sirpaleiden määrää. Diivan huoneen yksi seinä oli aika lailla täynnä erilaisia tauluja, sellaisella tarranauhateipillä, joka on kuulopuheiden mukaan äärimmäisen tukevaa ja kestävää.

Ehkä epätoivoni on erityisen syövyttävää laatua, ja tarronauhojen liimapinta korroosioitui pilalle hönkäyksistäni? Enemmänkin luulen, että kotikummitukseni Annikki, hän joka paheksuu montaa muutakin asiaa tässä asunnossa, tuskastui toimertumattomuuteeni ja päätti pistää töpinäksi.

Siivottuani sirpaleita ensin useita kertoja keräsin lopulta taulut pois, tyhjensin huoneen kokonaisuudessaan ja sain kuin sainkin sinne rahdattua parisängyn, jossa nuoriso-osasto on jo yöpynyt leppoisan leffaillan jälkeen. Huone näyttää niin pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, että hetken mietin, josko itse muuttaisinkin sinne. Sitten mietin, että tämä uusi huone ei enää näyttäisi pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, jos siellä olisi kaikki pukeutumiseeni, ehostamiseen, frisyyriini, ja muuhun henkilökohtaiseen huoltooni tarvittava välineistö hujan hajan, kuten se aina on huomattavasti suuremmassa nykyisessä makuuhuoneessani.

Kaunomieli sanoi, että minähän voisin nukkua yhdessä huoneessa ja pukeutua toisessa. Kas - niinhän minä voisinkin.

Olen silti nukkunut entisessä huoneessani.

Olen myös vahingosta viisastuneena ihan vain hipihiljaa mielessäni miettinyt kaikenlaisia konmarilaisia ajatuksia maallisen omaisuuteni suhteen. Siksi hiljaa, ettei Annikki vaan innostu alkamaan tavaroideni vähentämistä vaikkapa tekemällä vähäisiä kodinkoneitani käyttökelvottomiksi. Annikin bravuuri ovat kaapinovet. Erityisesti ne eivät aukea miesvieraille, joita hän paheksuu, siveä ihminen kun on.

En ole tehnyt mitään konkreettista konmarin suhteen, mutta olen vaellellut kuitenkin pääni sisäisissä huoneissa, yksin, hajamieliesesti, kuin etsien jotain. Avasin vahingossa pari kaapinovea joiden olemassaolon olen ilmeisesti unohtanut. Ne oli tungettu niin täyteen romua, että sitä kaatui päälleni, kopsahteli päähän ja olkapäihin ja sinkoili sinne tännne, kerralla aika paljon, menetin tasapainoni ja kompastelin ja konttasin lattialla rojun seassa. Kun tarkastelin rojuja, aloin epäillä, että ne olivat ehkä unohtuneet sinne ex-mieheni ajoilta. En enää muista, mikä kuuluisi oikestaan hänelle, mikä on ollut minun omaani jo lapsuudesta. Mitä hän antoi minulle, mitä hankimme yhdessä.

En minä voi kattaa pöytää tuollaisilla uuden miehen kanssa.

Konmarilaisittain minun pitäisi laittaa kaikki tuo roina keskelle lattiaa, ja miettiä tavara kerrallaan, tekeekö se minut onnelliseksi, ja pitää vain ne, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen melko varma, ettei juuri mikään tuosta tee. Olin luullut, ettei tuota rojua enää ollut. Oikeasti olin luullut siivonneen jo nuo sotkut. Mutta jos nytkin kuvittelen, että niitä ei oikeasti ole, että heitän ne vaan pois lajittelematta, ne varmasti taas jonain päivänä löytyvät jostain komerosta jonka varomattomasti aukaisen. Ehkä siellä on seassa uusia painavia patoja ja kattiloita.

En jaksaisi taas siivota.

Paljoa muuta en ole jaksanut. Paitsi pyöräillä töihin, aina jos ei sada. Joskus pyöräily on raskasta. Joskus tajuan, että tässähän on päivän paras hetki. Se tuntuu jokseenkin kerettiläiseltä ajatukselta, jos on menossa työpaikan suuntaan. Mutta ehkä se on pieni merkki sellaisen taidon karttumisesta, kuin hetkessä eläminen.

Yhtenä päivänä menin töihin, mutta unohdin housut kotiin. Tai siis ei se ihan niin mennyt. Luulin vakavissani, että minulla olisi asialliset, mustat jameshousutyyppiset lahjekkaat töissä odottamassa minua edelliseltä päivältä, kun ei niitä kotoakaan löytynyt. Mutta ei ollut. Vietin päivän töissä pyöräilyyn käyttämissäni legginsseissä ja pitkässä paidassa. Legginssit näyttävät minulla kalsareilta. Tunnen edelleenkin pientä järkytystä ja häpeää alennustilastani.

Olen katsonut netflixiä, aivan valtavasti. Oikein ahminut. En ole samalla koko ajan syönyt jotain. Yritän pystyä katsomaan netflixiä tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, etten tee jotain muuta. Oikeastihan siis en jaksa tehdä mitään muuta, joten miksen sitten katsoisi netflixiä. Mutta jos täällä olisi joku muu kanssani, en kehtaisi vain könöttää sohvassa ja katsoa.

Americans on yksi suosikkini. Aihepiiri ei niinkään kiehdo, kylmä sota ja vakoojat, ja neljännellä tuotantokaudella jo vähän keinotekoisesti kieputtuneet psykologiset jännitteet hahmojen välillä. Pidän joistakin sarjan näyttelijöistä, mutta erityisesti pidän siitä miten 80-luvun alku on siinä saatu sisustettua ja lavastettua juuri sellaiseksi kuin sen muistankin. Ei yliampuvasti. Jotkin asut ovat kauniita, jotkin koomisia. Kaikki näyttää siltä, että ne oikeasti kuvastavat henkilöhahmojensa persoonaa, ja ovat realistisia. Mutta voi kaikkea sitä ruskeaa, ruskeaa, vaaleamman ruskeaa ja tummemman ruskeaa. Ja muita tunkkaisia värejä, kuten maksanpunaista ja okraa. Paitsi jotkin psykedeeliset väriläikät 70-luvulta tai kauempaa. On hellyttävää katsoa tuota omien 80-luvun alun lasieni läpi ja muistaa, tietyt asiat silti näyttivät moderneilta ja ylellisiltä, vaikka ne nyt ovat niin aneemisia.

Naiset pukeutuivat enimmäkseen tätimäisesti. Ei ollut niin paljon erilaisia tyylejä. Oli puolihameita ja silkkipuseroita. 17-vuotiaat pukeutuivat leninkeihin, jos halusivat näyttää aikuiselta.


Elektroniikka oli usein vaaleanruskeaa muovia. Ei valkoista, ei mustaa, vaan sellaista luotettavaa beigeä. Mietin, pitikö sen olla vaaleanruskeaa siksi, että se muistuttaisi materiaalina puuta. Jykevää, luotettavaa, konservatiivista. Menee kaupaksi paremmin kuin nykyajan hömpötykset.