perjantai 30. joulukuuta 2016

Over my shoulder.

Vuoden viimeisiä viedään. Ei huono vuosi.

Alkuvuodesta tein lupauksen - piti käydä lunttaamassa, oliko se tämän vuoden alku vai edellisen, koska pääni ei toimi sillä lailla tyypillisen kronologisesti vaan muistoni laseentuvat lainehtivan veden pohjalle eri kerroksiksi, lainekuvioiksi, ja epäjärjestykseen, kurttuun ja liuskoittuvat ja kivettyvät sitten liuskeiseksi haperoksi kiveksi, jonka palasia voi tarkastella hellävaroen, käännellä valossa ja katsoa mitä varjoja se muodostaa, tai murskata pala palalta totuutta etsien, kunnes siitä kauniista, kissankultaa kiiltävästä murikasta ei ole enää jäljellä kuin tomua.

Huomaan, että en ole pitänyt lupaustani. Lupasin, etten pelaisi mahjongia tai muita nettipelejä. Olen pelannut. Ja löytänyt kaikkea muuta vastaavaa, surutta.

Olin pelaamatta niitä niin pitkään, että tajusin tarvitsevani jotain tuollaista viilentämään ylikuumenevia aivojani. Minun oli vaikea olla ilman, ja se ei ollut vieroitusoire. Miksi pitäisi pärjätä ilman kainalosauvoja, jos on jalka kipeä?

Voisin jatkaa kohtuuden etsimistä, myös tuon elämäni osa-alueen osalta.

Elämäni muuttui. Olen niin pitkään puhunut siitä muutoksesta, uumoillut sen odottavan, ja odottanut sitä ja turhautunutkin. Siitä asti, kun olin tasaisessa, kutistuvassa elämässäni keskellä metsää kauniissa talossa. Siitä on vuosia. Tein asioita, ja mietin, että se ei riitä. Ei pelkästään se, että minä muutan tapojani ja tekojani, myös maailman pitää heijastaa sitä muutosta joka minussa on. Tuoda luokseni erilaisia asioita kuin ennen.

En ollut tyytyväinen aiemmin, ja mietin vähän huolissani, että olenko niitä ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä koskaan. Olen usein ahdistunut ja huolissani turhista asioista, koska haluan niin paljon olla tasapainossa, joka tulee siitä etten olisi niin riippuvainen niin monista asioista. Nyt minusta kuitenkin on tuntunut siltä, että olen tullut jotenkin perille. Jotain on valmistunut, ja minä voin olla onnellinen, aina välillä. En kyllä koko ajan ole. Toisaalta huomaan olevani välillä aidosti surullinen tai apea. Sitäkään en osannut ennen. Yritän vaalia niitäkin hetkiä.

Kaikkea pitää kokeilla paitsi sukurutsaa ja kansantanhuja. Niin me sanomme aika usein töissä. Minä olen tanhunnut joskus, ihan vain kokeeksi.

Alkuvuonna tanhusimme vielä pienessä tiivissä piirissä, minä ja tyttäreni. Pyörimme vinhasti kädet lanteilla, silkkinauhat päissämme liehuen, kopsuttelimme jaloillamme, nyökimme toistemme suuntaan ja taputimme käsiämme yhtä aikaa. Vaihdoimme suuntaa, kättelimme toisiamme ja sitten taas takaisin. Sitten, melkein yhtä aikaa, käänsimme kaikki nokan piirin keskustasta ulospäin, astuimme pari terhakkaa kanta-askelta ja huomasimme, että vieressämme on muitakin tanssijoita, ja kullekin meistä ilmestyi käsi joka veti meidät tanssimaan aivan eri piireihin ja kuvioihin.

Pelkäsin sitä, että tytöt kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Sitten aloin puolittain odottaa sitä että Kaunomieli muuttaisi, koska se nyt kumminkin tapahtuisi, asialla oli päivämäärä, ja se oli tulossa eteen. Konkretisoin odotukseni uuteen huoneeseeni. Heti samana päivänä kun Kaunomieli oli omassa uudessa kodissaan, raahasin huonekalut, pesin lattiat, järjestin kaapit, tein huoneen valmiiksi. Siitä tuli hieno. Lattiaa on paljon, vapaata tilaa jossa ei ole kuivamassa pyykkiä. Värejäkin on. Ei yhtään taulua, vielä, paitsi ikkunalaudalla pari. Saatan laittaa yhden, kunhan ehdin. Sänky on iso ja sen ympärillä on tilaa.

Huone on hieno.

Seuraavana päivänä heräsin tuosta huoneesta, menin ulos ovesta ja tapasin Valssimiehen. Juttelin muuta, muiden ihmisten kanssa, mutta hän oli siinä tilanteen laitamilla. Horjahdin portailla, satuin katsomaan häntä silmiin. Hymyilin, ihan vain koska minulla oli hyvä hiuspäivä ja siksi itsevarma ja mainio olo. Hän tuijotti minua avuttoman hölmistyneenä. Tuosta meni vielä monta pitkää ja hidasta viikkoa ennen kuin edes tiesimme toistemme nimiä, paljon tanssimista ja hataraa, huonolaatuista harhailevaa katkokeskustelua aina liian lyhyiden taukojen aikana.

Yritän muistuttaa itseäni siitä ajatuksesta, että en nojaisi elämässä liikaa eteen enkä taakse. Uskoa siihen, että en minä jää jälkeen, vaikka en aina yritä olla vähän edellä. En hoppuilisi. Olisin vain. Se ei oikein onnistu minulle, koska aina jos jokin asia vähääkän kinnaa, yritän ratkaista sen heti pois. Kun on kyse asioista, jotka liittyvät aktiivisesti muihin ihmisiin, se onnistuu vain tekemällä asioita, ja tekeminen tapahtuu futuurissa. Päänsisäisiä asioita voi ratkoa myös menneitä penkomalla. Minä olen tehnyt sitä tähän ikään mennessä hyvin paljon, ja ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että saatan olla hetkeksi asiaan kyllääntynyt.

Nyt teen ensi vuodelle lupauksen. Pienen ja mitättömän, ja annan kaiken muun mennä omalla painollaan. Lupaan, että syön joka päivä jotain tuoretta hedelmää, kasvista tai vihannesta. En nimittäin tällä hetkellä aina syö. Kypsennettyjä kyllä melko monipuolisesti.

Olen hitusen allerginen tai yliherkkä monille asioille, mutta enimmäkseen vain ronkeli ja huonoille tavoille tottunut. Yritän oppia tykkäämään tuoreesta enemmän, samalla tavoin kuin vauvoja opetetaan syömään uusia makuja. Ehkä jo kahdeskymmenes kerta voi ollakin ihan ok.

tiistai 27. joulukuuta 2016

I did it my way.

Hykertelin etukäteen käsiäni yhteen tyytyväisenä oveluudestani - jekuttaisin tänäkin vuonna joulua, enkä viettäisikään sitä tiettynä aikana, tietyllä tapaa, perinteisen joulustressin kiristäessä päätäni marttyyrikruunun lailla.

No eihän se ihan niin mennyt. Tyttäret lähtivät joulunviettoihinsa kauas pois, ja varustauduin olemaan suurelta osin yksin. Olin haaveillut glögilasista (tai punaviinistä), pipareista ja aurajuustosta, suklaarasiasta, viltistä ja Netflixistä. Aina kun ajattelin joulustressiä, yritin siirtää ajatukseni tuohon kuvitelmaan. Enkä sitten tehnyt mitään järjestelyjä. Koska eihän minun tarvinnut, ja nehän olisivat aiheuttaneet joulustressiä. Minulla olisi aikaa, ihan vain itselleni, pitkiin kävelylenkkeihin, kaappien siivoamiseen, varjojoulun järjestämiseen aikanaan kotiinpalaavia tyttäriäni varten. Tekisin asiat sitten kun olisi aikaa, ei töitä ja samaan aikaan kamalaa kiirettä kuten kaikilla muilla ennen joulua.

Sainkin sitten kutsun viettää joulua Valssimiehen kanssa. Kiitin kauniisti ja toki myös menin paikalle. Ahdistuin, odotetusti, koska joulu, ja ihmisiä, ja pinnistelin, etten näyttäisi sitä. Hymyilin ja yritin olla rento, ja pinnersin niin suorituskykyni rajoilla, että henkinen kitka aiheutti ylikuumenemistilanteen, ja minulle kihahti kuumetta. Flunssa. Yhden vieraissa lakanoissa heittelehdityn ja hikoillun yön jälkeen huokasin helpotuksesta ja siirryin hyvän syyn perusteella kotiini sairastamaan.

Kolmen päivän sairastamisen jälkeen olen juonut 1/3 -tölkillisen hieman sameaa glögijuomaa, joka minulla oli jäänyt jääkaappiini. Olin syönyt kuivahkot joulutortut. Minulla ei ole ollut lainkaan joulusuklaita, eikä aurajuustoa, enkä jaksanut mennä kauppaan. Kahvimaito on ehtinut loppua. En ole jaksanut tehdä mitään niistä hienoista ajanvietteistä, joita aina suunnittelen harjoittavani sitten, kun minulla on rajattomasti tilaa ja vapautta ja yksinäisyyttä.

Olen maannut sohvalla, kehittänyt elimistössäni verrattoman määrän räkää, hikoillut, ja antanut Netflixin kielikylvettää minua belgianranskassa ja ranskanranskassa (nyt ymmärrän niiden eroja paremmin), sitten norjassa ja tanskassa. Unskuld. Olen ollut täysin hyödytön itselleni, läheisilleni ja yhteiskunnalle. Olin ihan päivän saikullakin. Kävin läpi korvasäryn, kurkkusäryn, kutinan nenän limakalvoilla, valtaisan nuhan, röhisevän yskän. Kuumehuiput ja ne hetket, kun itkettää, kun on niin voimaton. Näin painajaisia, joissa yritin ratkaista kaikkea parisuhdeahdistustani ranskankielisten palapelien avulla, ja se oli melko vaikeaa. Valveilla mietin, että kyllä minulla on varmaankin syitä, miksi voin ahdistua, mutta aivan sama, en jaksa ajatella niitä. Katsoin lisää Netflixiä.

Kylpyhuonettakaan ei ole vielä joulusiivottu. Pidän suurimpana henkilökohtaisena saavutuksenani viimeisten kolmen päivän ajalta sitä, että pesin äsken hiukseni.

Kaunomieli tuli käymään. Hän toi minulle litran maitoa, ja keitin kahvia. Heitin homeiset leivät menemään. Kaunomieli saattoi minut kauppaan, ja osasin sieltä itse pois, mutta hikoilin paljon. Diiva soitti, ja kertoi hänkin olevansa tulossa tänään Ouluun. Kysyin puhelimessa monta kertaa, että jos hän tulee myöhään, tuleeko hän silti käymään täällä, minua katsomassa. Diiva ei ymmärtänyt kysymystäni, ja hetken tankattuamme tajusin kommunikaatio-ongelmamme johtuvan siitä, että olin unohtanut, että Diiva asuu edelleenkin täällä. Eli että kun hän sanoo tulevansa kotiin, se tarkoittaa tänne, minun luokseni. Hän on ollut poissa aika pitkään.

Minulla on silti ollut ajoittain joulustressiä. Se on kai väistämätöntä. En vain ole niitä ihmisiä, jotka sytyttävät kynttilöitä, ja huokaavat, että ihana, kun on tunnelma. Minulle joulu on suorittamista, paitsi se hetki, kun on suorittanut jo riittävästi, ja saa ehkä hetkeksi vetäytyä yksin leikkimään menninkäistä. Jos ei suorita läheskään riittävästi, tuleeko sitä hetkeä joulunakaan.

Goblin. Niin Kaunomieli nimitti minua tänään.

Ai niin. Varjojoulu on huomenna, koska mikään muu aika tällä viikolla ei käy. Järjestelyni asiaa varten ovat säälittävän huonolla tolalla. Minun on nyt pakko parantua. Sirinä ja kivulias humina päässäni ja valtava raajojen särkeminen helpottivat hieman, kun tajusin tämän.





tiistai 20. joulukuuta 2016

Jos jostain saisin suuren puurokauhan.

Valitan kaikenlaisesta turhasta. En pidä ihmisistä, miehistä, etenkään ex-miehistä, vaikka he eivät edes hiiskahtaisi suuntaani, ja varsinkin naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Niskaa kolottaa, koska olen pelannut liikaa aivoja viilentävää palapeliä läppärillä Netflixiä katsoen. En pidä joulusta, enkä siitä, että kaikkien pitää hössöttää yhtä aikaa. Oma vikani. Mitäs synnyin.

Diiva on kaukana, toisella puolen Suomea, ja sairastaa influenssaa. En ole erityisen huolissani. Diivan tapa sairastaa on korkealta ja kovaa, puhdasta kuumetta, polttaen kaikki karstat ja epäpuhtaudet mennessään, ja jälkitaudeille ei jää mitään jalansijaa. Noin siis yleensä. Kurkku on tietysti kipeä. En ole paikalla havainnoimassa asiaa, mutta epäilen, että hän on tuolla paremmassa hoidossa kuin olisi minun luonani, koska olen kotona tällä viikolla normaalia vähemmän, ja henkisesti läsnä vain 12-prosenttisesti.

Kaikki suorittaminen on kovin hankalaa ja raskasta. Kirjoitin joulukortteja, mutta vähän vastentahtoisesti, ja mietin, että haluanko minä edes juuri nyt toivottaa mitään hyvää joulua kellekään. Jouluna sitten varmasti kyllä olen täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa koko maailmankaikkeutta kohtaan, kun on saunapuhdas olo ja napa täynnä perunalaatikkoa ja glögilasi kädessä. Mutta näin etukäteen, kun mietin, että haluaisin vain kaivautua jonnekin syvälle piiloon kaikelta sosiaaliselta kanssakäymiseltä, viettää vähintän neljän päivän mittaisen keskitalven kaamoksen hiljentymishetken täysin yksin, ilman mitään velvoitetta toivottaa kellekään yhtään mitään, ja aiheuttamatta omalla olemassaolollani kellekkään enää yhtään lisää joulustressiä, en oikein ole siinä mielentilassa, että tuntisin itseni kovin vilpittömäksi jouluntoivottelijaksi.

Nyt on se hetki, että jos varsinaisesti tekisin jouluvalmisteluja, pitäisin tauon, ja heijaisin itseäni sikiöasennossa kodinhoitohuoneen lattialla.

Kävin äsken postittamassa kortit, ja tajusin postissa, että homma oli jäänyt minulta kesken, eli muutamalle jäi kortti laittamatta. Ehkä paikkaan tilanteen, ehkä en. Huomenna teen pitkähkön työpäivän, joten en paikkaa mitään. Ehkä ikävääni lasillisella punaviintä junan ravintolavaunussa, matkalla kotiin, koska en ole tavannut elämäni romantillista intressiä kohta niin moneen tuntiin, että niitä voi laskea useissa vuorokausissa.

Tänään pitäisi vielä inventoida jääkaappi, pestäkin se, jos ihan tarkkoja ollaan, leikata Kaunomielen otsatukka lyhyemmäksi, nukkua pitkät yöunet vaikka aamulla on aikainen nousu, etsiä asiat valmiiksi, etten taas unohda jotain. Oikeasti ajattelin kyllä katsoa Kaunomielen kanssa Netflixiä yhdessä, hiljaa, puhumatta mitään. Emme pidä ihmisistä, jotka puhuvat. Yksi Kaunomielen monista mainioista ominaisuuksista on, että hän ei oikeastaan ole ihminen.

Minulle jäi vähän ontto olo siitä toteamasta, etten pidä lapsista. Se ei pidä paikkaansa. En vain pidä itsestäni, koska en ole luonteva sellaisten seurassa. Sitä paitsi pidän vauvoista. Ne haisevat taikapölylle. Joidenkin mielestä paistetuille munkeille.

Pesin jääkaapin, jotenkuten. Leikkasin otsatukan. Kai siitä tuli ihan hyvä. Juon glögiä, vaikka siinä on sokeria.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Värit sotkee palettiin likaiseen.

Pesin lattiat. Siihen vaiheeseen pääseminen, että koen tyydytystä luutun liukuessa edestakaisin ihan kelvollisella laminaatilla, vanhan parketin muiston välkehtieässä jälleen mielessäni, kesti kovin kauan. Aamulla join kahdet aamukahvit, tein brittiläistä aamupalaa, passitin Valssimiehen pois jaloista, retkahdin sohvaan, vein matot ulos, laitoin pyykit pyörimään, järjestelin, retkahdin uudestaan sohvaan, join itseltäni salaa väljähtyneet jämät kokispullosta, vaikka en saisi nauttia sokeria, järjestelin hieman lisää, retkahdin sohvaan, söin paahtoleivän, retkahdin, löysin hyllyjen päältä pölyä, puunasin hieman innottomasti tolulla, imaisin itseltääni salaa kinuskikastikepurkista jämät kiduksiini, viestittelin, imuroin, retkahdin ja sitten siis luutusin. Sitten olin aivan poikki.

Voisikohan sokerijuurikkaasta tehdä jotain kivaa ruokaa semmoisenaan? Ei lisättyä sokeria.

Singahdin kauppaan, koska lupasin itselleni leipoa rahkavoitaikinatorttuja, eli taikina täytyi tehdä jähmettymään. Muistin märät pyykit koneessa. Ja matot ulkona. Ja saunavuoron.

Olen hyvin väsynyt. Sokeri olisi auttanut asiaa. Siis suurempi määrä sokeria. Nuorempana jaksoin tällaista paremmin.

Oli silti mukavaa siivota. Rauhallisesti ja pakottomasti. Yksin. Oli mukavaa olla yksin siistissä kodissa.

Oli mukava leipoa torttuja, pienoisessa häsellyksessä, ikäänkuin ohjelmanumerona, jonka lomassa on tarkoitus tutustua.

Tunsin itseni vähän vanhaksi siinä ohessa. Mietin noin viidettäkymmenettä kertaa, pitäisikö minun sittenkin alkaa taas värjätä hiuksiani. Olenko homssuinen, vai vain pullantuoksuisella tavalla kotoinen?

Analysoin siivotessani parisuhteellistä etenemistäni. Tunnen olevani vetoisassa paikassa, minulla on levoton olo ja haluaisin mennä eteen- tai taaksepäin. Taaksepäin ei pysty menemään. En pysty etenemään nopeammin, mutta olen yrittänyt erityisesti olla turhissa asioissa hidastelematta. Etenemiseen on riittänyt, etten erityisesti taistele vastaan. Olen myös tehnyt joitakin vastavuoroisia ehdotuksia. Vauhti hirvittää ja tuskastuttaa minua.

Opettelemme asia kerrallaan tekemään asioita yhdessä. Aina kun opimme jotain uutta, toistamme sen tyytyväisinä monta kertaa taputtaen käsiemme, uudestaan, uudestaan. Nyt osaamme jo tanssia ja juoda olutta ja nukkua yhdessä ja syödä aamupalaa. Katsoa elokuvia. Käydä toistemme luona kohteliaasti kahvilla ja pelata lautapelejä kaikkien eri-ikäisten lasten ja aikuisten kanssa. Uusien asioiden ehdottaminen on omituisen vaikeaa. Ei vain minulle. Kompastelemme ja kompuroimme ja hymyilemme toisillemme rohkaisevasti mutta vaivaantuneina.

En haluaisi miettiä parisuhdettani aivan näin paljon. Pohdin ja pähkin, ja tunnen hämmentävän suurta huolestuneisuutta ja ahdinkoa. Tämänhän pitäisi olla iloa ja onnea ja autuutta, eikös? Toisaalta, jos ottaa oman taikinajuureni, sekoittaa siihen haaleaa talvikaamosta, sahanpurumaisesti pistelevää arkea, etikkaista kiireentuntua ja sitten siirappia, ei tuloksena välttämättä ole sydämenmuotoisia joulupipareita.

Ehkä olen huolestunut, koska tämä on niin vaarallista minulle. Saattaa olla, että minulla on liian täydellisinä kimaltelevat kuvitelmat toisesta henkilöstä, eli tulen pettymään. Tai vielä vaarallisempaa, että ne kuvitelmat olisivat edes 62-prosenttisesti aitoa tavaraa, ja elän siis tästä eteenpäin jatkuvassa riskissä, että jonain päivänä menetän jotain minulle arvokasta. Joko äkkirysäyksellä, tai pikkuhiljaa haurastuen ja murentuen, koska en joko lukenut hoito-ohjeita tai osannut noudattaa niitä. Tai olen vain niin juuttunut omiin tapoihini, jostain järjenvastaisesta syystä, etten pystynyt muuttamaan niitä.

Olen siinä vaiheessa, että olen kyllääntynyt kaikesta saamastani huomiosta, en enää pysty ottamaan lisää vastaan, tai en enää rekisteröi sitä. Se ei enää tunnu niin tuoreelta ja elähdyttävältä. Samalla olen jo koukuttunut tähän huumeeseen, joten annosta pitäisi lisätä. Siinä ei ole mitään järkeä, ja itsesuojeluvaistoni käskee paeta, tai piiloutua. Muuttua näkymättömäksi, käännyttää hänet pois omana päätöksenäni ja sanoa, että en mä olis halunnutkaan. Olen siis alkanut pelätä sitä hetkeä, kun en enää olekaan hänen mielestään niin ihana, kuin olen tähän asti kokenut olevani, jolloin huomion annoskoko pienenee entisestään. Koska eihän kukaan ole jatkuvasti ihana. En ainakaan minä. En ole edes jatkuvasti mukava. Ihan kohta hän huomaa sen, ja koska olemme niin hitaita, olemme vasta tässä, joten karkuun ei ole pitkä matka. Pitäisikö minun juosta, ja jos, niin mihin suuntaan?

En pidä lapsista, en sillä tavalla kuin ihmiset pitävät hamstereista ja oravista ja shetlanninponeista. Kuvittelen, että lapset ovat ihmisiä, sellaisia pieniä aikuisia, ja saatan pitää heistä persoonina, kunhan tutustun, ja yleensähän minä aina pidän ihmisistä jollain lailla. Mutta kestää aikaa tutustua, ja olen juurikin sellainen ihminen joka vaivaantuu lasten seurassa. Minä en ole lasten tavoin luonnollinen ja välitön ja keksi aina kaikkea hauskoja juttuja. En osaa edes teeskennellä sellaista ihmistä niin, että pitäisin itse roolisuoritustani uskottavana, ja se taitaa olla juuri se kohta, missä vaivaannun, kun huomaan yrittäväni teeskennellä, ja olen siinä huono.

Tällaisina viikkoina tunnen kyllä olevani huono lähes kaikessa.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Minä jäin seisomaan lumeen.

Olen väsynyt. Ihan fyysisesti väsynyt, tehtyäni töitä 37,5 tuntia, tanssittuani kahdeksan tuntia, käveltyäni paikasta toiseen viikon ajan, istuttuani bussissa, väisteltyäni eteisen kenkä- ja käsilaukkuröykkiöitä ja ahdistuttuani passiivis-agressiivisesti tekemättömistä töistä ja jouluvalmisteluista, joita minun ei varmaankaan ole edes tarvis tehdä, puettuani ja riisuttuani takkia ja kenkiä ja hattua ja pipoa ja hanskoja, joihin suhtaudun nykyään kuin kulkuvälineisiin. Ne pitävät minut lämpimänä kun siirrän itseäni paikasta toiseen, kengät pitävät minut pystyssä ja jopa piposta saan jotain sairasta nautintoa - päätäni ei palele, ja näytän jotenkin ankean ja asiallisen tyylikkäältä mielestäni. Joskus vain ankealta. Tänään lisäsin huulipunaa.

Huulipuna on hieno asia. Se tekee minut epänäkymättömäksi.

Osaan jo mennä bussille oikeaan aikaan aamuisin ja iltaisin. En ikinä uskonut, että oppisin.

Olisi mukavaa nähdä itseni taas joidenkin jännittävien uusien lasien läpi vähän mystisenä ja etäisenä. En tänään osaa kuvitella miltä vaikutan Valssimiehen mielestä, tai ainakaan, että hän näkisi minussa mitään kiehtovaa. Olen varmaan tosi mukava, ja monta muuta oikein hyvää ja kivaa ja mukavaa adjektiivia, mutta kuka sellaisesta jaksaa kiehtoontua. Tänään olen vain väsynyt, niin paljon, että olen jopa vähän huonovointinen.

Huomenna haluaisin joulusiivota. Tai edes siivota.

Diiva lähti jo reissulleen. Se tuli vähän yllättäen se lähtö, luulin, että siihen olisi vielä päiviä, ja sitten hän ilmoittikin olevansa lähdössä. Siitä kesti kyllä vielä kolmisen päivää, ennen kuin lähtö oikeasti tapahtui, mutten silti ehtinyt varautua asiaan yhtään sen paremmin pesemällä pyykkiä. Yhden joulupaketin ehdin laittaa hänen mukaansa.

Tein jouluostoksia. Niiden lomassa vein kaunomielen n. viiden neliön kokoiseen ravitsemusliikkeeseen jonka seinät ovat täynnä töherryksiä, odotimme tilaamiamme annoksia n. kolme kertaa sen ajan kuin mitä meillä meni niiden ahmimiseen. Emme puhuneet mitään syödessämme. Minä söin cheddarhampurilaisen ja ranut, Kaunomieli annoksen, jonka nimi on Heinäpään Teurastaja. Olimme hyvin tyytyväisiä.

Olen sokerilakossa. Kohta 23 tuntia. Ehkä siksikin olen väsynyt, krapulaisen oloinen ja ärtynyt. Valssimies tulee kohta tänne, ja suunnittelen kiukuttelevani hänelle turhista asioista. En ole tehnyt sellaista kellekään tosi pitkään aikaan. Sitten en ainakaan olisi niin läpitunkevan mukava.

Olen nyt kahdesti peräjälkeen käynyt lähikuppilassani, mutten ole juonut mitään. Olen vain pikaisesti vaihtanut kuulumiset ystävien kanssa. Onkohan minusta tulossa kuivakka ja tylsä ihminen. Sitä se sokerittomuus teettää.

Jostakin muusta olen ajatallut kirjoittavani, kunhan vain löytäisin jostain rippusen aikaa, kuten nyt. En muista mistä. Koko syksy on mennyt niin nopeasti. Tanssien ja opetellen. En ole harrastanut mitään näin paljon sitten lukioaikojen. Ei oikeasti perheestään vastuussa oleva ihminen pystyisi tällaiseen. En minä olisi pystynyt aiemmin. Kai tämä on ollut hyvä juttu, ja olen kai nyt ottanut vahingon takaisin, ja yllättäen huomannut, että kun lapset aikuistuvat, en jää tyhjään pesään ruikuttamaan surkeuttani.

Aina välillä minulla on etäisesti huono omatunto siitä, etten ole tämän enempää aktiivisella otteella mukana tyttärien elämän tarkkailussa. He eivät ole elämäni keskipiste enää, minä itse olen. Se tuntuu hitusen väärältä, mutta järki väittää muuta. Ovat he silti valtavan tärkeitä ja ihania ja rakkaita. Heillä on varmaan elämässään jo paljonkin asioita, joista minä en tiedä.

Eilen oli viimeinen tunti ennen joulua. Viisiaskelfoksia ja samanlaista tangoa. Vaihtelimme rytmien välillä. Pidän tangosta enemmän. Ja perinteisestä foksista enemmän kuin viisiaskelfoksista. Tässä on liian renkuttava meininki, viejät usein alkavat veivat käsiä kuin jossain vanhassa mykkäfilmissä, jossa esitetään tanssimista.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

For you to walk on.

Silittelen mieleni kupruja ja oion ryppyjä ja selvittelen takkuuntuneita hapsuja taas järjestykseen. Valssimies auttaa tässä, ja se on vähän noloa, kun sehän tarkoittaa, että hän siis myös näkee kaikki ne takut ja rypyt. Sanon asioita ääneen, ja annan itselleni anteeksi, vaikka sanonkin aina vähintäänkin jotain vähän asian vierestä, tai lähestulkoon päinvastaista kuin tarkoitan. Jostain syystä hän ymmärtää minua silti, tai ei ainakaan ymmärrä niin pahasti väärin, että siitä seuraisi vielä suurempia takkuja. Ehkä hän vain antaa niiden ristissä olevien lankojen olla, ei ala tempomaan väärään suuntaan, eikä siis aiheuta mitään tiukkoja umpisolmuja vahingossa. Odotetaan, josko ne vaikka itsestään vahingossa aukeaisivat.

Ihanan laiska tapa. Tuo varmasti alkaa ärsyttää minua jossain vaiheessa, jos sinne asti päästään.

Asuin joskus talossa, jossa kävi joka viikko virolainen siivoojatar. Hän puisteli räsymatot ulkona, ja sisälle tuodessaan rapsutteli hapsut suoriksi pienellä harjalla. Se tuntui jotenkin turhalta, kun mietin, että kohtahan tuosta taas kävellään tai kontataan yli, ja sitten ne eivät enää ole viivasuorassa.

Olisi siistiä olla sellainen ihminen, joka osaisi näyttä ulospäin ihan rauhalliselta ja viileältä, vaikka sisällä on meneillään jonkinasteinen shitstorm. Minä ehkä osaan ulkokultaisesti pitää pokan useissa tilanteissa, mutta suuret myllerrykset vaikuttavat keskittymiskykyyn, jonka seurauksena teen huonoja päätöksiä, pieniä asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni irrationaaliseksi. Ja silloin epäilen myös näyttäväni siltä. Ja lähellä olevat kyllä varmasti näkevät mieleni liikkeet. Siksihän tunnen heidät läheisiksi, koska he ovat päässeet tai syntyneet kuoreni sisään.

Olen kuitenkin edistynyt hienosti, siis siinä hienossa kokonaisvaltaisessa projektissa, jonka tavoite on voida paremmin kuin ennen. Että en olisi se itseaiheutettu marttyyri, joka väen väkisinkin ajaa itsensä tilanteeseen, jossa voi huonosti, ja syyttää siitä sitten muita. Olen sisäistänyt ajatuksen, että minun pitää hoitaa ja huolehtia itsestäni. Nyt arvelin, että tarvitsisin lääkkeeksi taas puhjenneeseen ylikuormittumistilaani brittiaksenttia á la Netflix, juustokakkua, unta, pyykinpesua ja kävelylenkkejä.

Juustokakku onnistui keskinkertaisesti, ei siis lainkaan huonosti. Se ei ole liian makeaa, mutta valkosuklaa saisi erottua selvemmin, ja pohja on hieman liian mureneva. Kerrankin en laittanut pohjaan liikaa voita. Toisaalta pidän voista enemmän kuin lähes mistään muusta. Koostumus on minun tekemäkseni harvinaisen kuohkea. Oloni on kakun syömisestä jo hieman fyysisesi huonovointinen, mikä saattaa toimia hyvänä katalysaattorina kävelylenkin toteuttamiselle, mikä edistää henkistä hvinvointia.

Kävelin eilenkin, jonkin verran. Olen koko viikon pienillä ovelilla tempuilla sekä julkisia kulkuneuvoja huonosti hyödyntäen aiheuttanut itselleni tilanteista, joissa kävelen ulkoilmassa aikana, jolloin aurinko on vielä taivaalla, ja olen siitä hyvin tyytyväinen.

Olen myös tanssinut viikon aikana ehkä n. seitsemän tuntia. Jopa humppaa ja rumbaa. Törmäilen eri puolilla kaupunkia ihmisiin, jotka ovat saman tanssillisen salaseuran jäseniä, ja käyn outoja keskusteluja oudoissa roskakatoksissa ja kauppojen kassoilla. Pidän siitä.

Sanan marttyyri merkitys on muuttunut nykykielessä. Ennenhän se oli tosiaankin vääryyttä kärsivä uhrautuja, joka julistetaan pyhimykseksi. Nykyisin marttyyri on muita omalla hyveellisyydellään ja uhrautuvuudellaan piinaava vaivalloinen ihminen, joka koko ajan vaatii palvomisrituaaleja. Kertookohan se jotain meidän ajastamme? Että ei tässä kuule kenenkään muun palvomiset kiinnosta. Kukin huolehtikoon itsestään, ja jos joku on niin tyhmä, että menee uhrautumaan, niin on se kyllä sitten vielä erityisen kohtuutonta että sälyttää muille sen sädekehän virittelyn vaivan. Kun olisi tässä muutakin tekemistä.



Ai niin. Toimin kamarineitinä, kun Diiva sovitti kansallispukua. Rovaniemen pukua, eli puettiin kaunis hame, jossa raidat ovat kuin revontulia yötaivaalla, palttinainen paita ja essu, tyköistuva liivi, pirtanauhassa roikkuva irtotasku, korut ja päänauha. Diiva sitten tanssi ganstarap-liikkeitä ympäri olohuonetta ja ihasteli, että hei, tämähän on tosi hieno. Jossain vaiheessa hoksasi kauniisti kirjaillun irtotaskun - hei, mikä tää on? Vähänkö siistii, tästä on käännykkätaskukin!

torstai 8. joulukuuta 2016

Command me to be well.

Alan saada rutiinia bussilla kulkemiseen. Siinä on oma viehätyksensä. Edelleenkin haluaisin jäädä bussiin istumaan vähän pidemmäksi aikaa. Etenkin menomatkalla.

Kyllä, minulla varmaankin on taipumusta kaamosmasennukseen. Tai se tulee iän myötä vahvemmaksi, sellainen ominaisuus, että säätilat vaikuttavat. Ja valon puutos. Syön d-vitamiinia ja merilevää. Yritän saada päiviini hetkiä, jolloin olen suorassa kosketuksessa auringonvaloon. Otan rauhallisesti. Nukun. Yritän muistaa hymyillä. Yritän tehdä asian kerrallaan, ja olla vaatimatta liikoja.

Aiemmin en ehkä myöskään yhdistänyt masennustani kaamokseen, vaan kaikenlaisiin liikkuviin asioihin elämässäni. Kriiseihin, muutoksiin, väliaikaisiin hankaluustiloihin, stessiin, muiden ihmisten minulle aiheuttamiin ongelmiin. Se oli varmaankin jonkun muun vika, että olin niin huonolla hapella.

Kyllä minä tästä läpi pusken. Tulee joulu ja uusivuosi ja kevättalvi, ja aurinkoa on joka päivä taas vähän enemmän. Muistaakseni viime vuonna olin kovin jumissa koko kevään, ja läpsin itseni poskista hereille vain leipoakseni loputtomasti ylioppilasjuhlia varten. Jos kaikki menee hyvin, teen saman harjoituksen tänä vuonna. Sitten tulee kesä ja pitkät pyörälenkit. Kyllä minä jaksan sinne.

Lisäksi tanssin tangoa, pitkin hiipivin taaksepäin suuntautuvin askelin, sirojen kenkieni kärjet edellä vinosti kurottuen, ja ängen itseni Valssimiehen kainaloon sohvalla. Taisin tehdä niin tänään ensimmäistä kertaa aivan avoimesti, enkä vain vahingossa solahtaen. En oikein muista, että olisin koskaan halunnut olla kenenkään kainalossa, ainakaan näin tavanmukaisesti. En osaa sanoa mitään asioita ääneen, joten ilmaisen tunteitani edelleenkin leipomalla, ja olen ottanut repertuaariini myös ystävällisen taputtelun. Satunnaisesti haistan hänen päätään, kuten lapsienikin. Hän sallii tuon suopeasti, vaikka lapsenikin pyristelevät joskus jo vastaan.

Olen surkea parisuhteilija. Pelkään niin, että olen kehittänyt itselleni omituisia suojamekanismeja, jotka lisäksi sekoittuvat vääristyneiden opittujen mallieni kanssa omitukseksi psykedeeliseksi 70-luvun verhojen köynnöskuvioksi, jossa kukat eivät olekaan kukkia, vaan kaameiden ihmissyöjähirviöiden kitoja, ja jos lähdet seuraamaan kukan vartta, se ei jatkukaan kuvion toisella puolen siinä kohtaa missä oletat, ja lisäksi onkin haarautunut kahdeksi, ja mietit, kumpaan suuntaan kukka oikeastaan edes kasvaakaan, ja onkohan se edes kukan varsi, koska on oudon värinen, ja mistä tässä on kysymys. Kun en osaa ääneen sanoa, mitä haluan, ja yritän vain sattumanvaraisesti vihjaillen ja ohjaillen saada aikaiseksi toivomani tilanteen, ja se ei sitten järkisyistä toteudukaan, tunnen itseni hylätyksi ja pettyneeksi, ehkä ensimmäistä kertaa, ja järjellä ajatellen tunne on täysin aiheeton. Sitten tunnen suurta helpotusta, jopa mielihyvää tästä tunteesta, jonka valtaan joka tapauksessa, vaikkakin virheellisesti olen päätynyt. Istun ja ihmettelen, mutta mielihyvä ei katoa. Olenhan pitkästä aikaa tutuilla vesillä, turvallisesti sillä puolen rajaa, missä tiedän pelisäännöt ja osaan kaikki muuvit. Naisen on hyvä olla loukattu, koska silloin hän on oikeassa (luetaan joperuonansuunäänellä turvassa arvostelulta), ja toinen väärässä. Olen saamapuolella, jossa minun aina ja ikuisesti kannattaisi olla, koska en tiedä, onko minulla mitään sellaista annettavaa, joka olisi arvokasta, koska en ole varma, onko minulla arvoa. Ja siis oikeasti en olekaan millään muotoa loukattu, vaan kuvittelin tilanteen. Ja oikeasti tiedän arvoni, ja sen, että osaan ja haluan rakastaa.

Odotan liian paljon, ja tiedän ahnehtivani, ja samalla olen jarru pohjassa, käsi valmiina nykäisemään vielä hätäjarrustakin. Jos jotain sanon ääneen, niin käsken hidastaa, ja tiedän pettyväni katkerasti, jos toinen jossain vaiheessa tekeekin niin.

Kaamosmasennus saa minut vielä ajattelemaan, että olen eri ihminen, kuin mitä olin syyskuun alussa. En ole niin energinen. Ja ainakin paljon tutumpi ja arkisempi. Tunnen epävarmuutta siinä, missä vielä viikkoja sitten tunsin olevani voittamaton.

Laitan kaiken toivoni siihen, että kun on tässä se toinenkin, joka vaikuttaa tilanteeseen haluamallaan tavalla. Ei me tässä muuten oltaisi.

Katson Netflixistä Happy Valleyta. Siinä Catherinen hahmo on aivan loistava. Nainen, iso ihminen, rohjo, pelottava, vahva, ruma ja kaunis. Keski-ikäinen, vaikka välillä näyttää siltä pikkutytöltä, joka joskus oli. Mikä nautinto katsoa ruudulta naishahmoa, jota ei ole millään tavalla rakennettu seksikkyyden varaan. Yleensähän naishahmot, jotka ovat myös tosi kovia jätkiä, ovat silti hämmästyttävästi myös silmää miellyttäviä. Korkokengissäkin voi juosta, ja ah, minkä minä sille voin, että ripseni ovat luonnostaan näin tuuheat ja tissini terhakat? Silti tämän Catherinen hahmossa on olennaista, että hän on nainen, ja jos oikein muistan, oli hänellä ykköstuotantokaudella seksiäkin, kuten ihmisillä tapaa joskus olla.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

But he's always moving much too fast.

Hyvin epäluonteenomaisesti itkin äsken keittiön pöydän ääressä. Katselin, miten vanhan kodin keltaiset verhot, joissa on valkoisia kuvioita, sointuvat niin kauniisti uuden kodin keittiön tapetteihin, joissa oli siis jo edellisen asukkaan jäljiltä samanlaisia kuvioita, mustia valkoisella pohjalla. Asiat ovat kiertyneet, hammasrattaat kulkeneet kierroksia, koneisto loksahdellut ja mekanismi kääntyillyt, ja tänäään oli sitten se hetki, kun itkin, minä joka itken aika harvoin, ja vain olin.

Tasan kolme vuotta sitten sanoin, että haluan erota. Se oli raskasta, mutta ei niin iso päätös siinä päivässä. Se päätös oli ollut valmiina jo niin pitkään, eikä edes ollut yllätys kellekään. Pistin jalkani tiukasti maahan ja pidin kiinni paikastani, nyt en peräänny, en anna periksi, en neuvottele. Työnnän toisen ulos elämästäni ja päästäni.

Eilen hän keitti minulle kahvia, käytti autolla kaupassa, minä laitoin hänelle ruokaa. Höpötimme. Olemme ystäviä. Aina välillä se on vaikeaa, aina välillä se on mukavaa. Voin suuttua hänelle ja näyttä sen, mikä hyvin paljon kertoo siitä, että olemme läheisiä.

Tänään minä keitän itselleni kahvia, täydellisen verhokapan koristaman keittiön ikkunan ääressä. Diiva on kaukana, tyytyväinen, ja tulee takaisin kotiin joskus. Kaunomieli tulee kotiin tänään, ja teen joulutorttuja, ja pelaamme lautapelejä, Valssimies, Poika I, Kaunomieli ja minä. Valssimies tulee tänne, ja voin vain odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotan, että kahvi valmistuu. Radiossa soi Eddie Vedderin äänellä biisi, jota en ole vielä kuullut, ja uskon, että elämässä on vielä paljon kaunista, mitä en ole löytänyt.

En minä itkenyt mitään vanhaa, vaan tätä, että nyt on kaikki niin hyvin, ja se on vaikea käsittää. Että elämäni koostuu kaikista näistä pienistä odottamisista, ja se onkin hyvää niin. Minulle, joka on aina kärsinyt siitä, että tuntee olevansa myöhässä jostain, pitäisi olla jo perillä, tehnyt, suorittanut, aina jotain muuta, kuin mitä juuri nyt on. Nyt minä odotan paikoillani, että ihmiset ja asiat tulevat minun luokseni, ja olen tässä hetkessä onnellinen, tämän hetken, enkä osaa ajatella kovin paljon pidemmälle.





lauantai 3. joulukuuta 2016

Awakenings.

Olen ollut rohkea, ja uskaltanut sukeltaa uuteen ihmissuhteeseen ihan umpsukkeluksiin, päätä myöten. Aika pitkään lilluttelinknin vain varpaitani laiturilta istuen, ja kahlailin rantavedessä. Nyt ei enää vesi tunnu kylmältä, ainakaan hetkellisesti, mutta sormenpääni muistuttavat rusinoita.

En millään meinaa uskoa, että näin voi tehdä, ja se on ihan sallittua. Että asiat voivatkin olla helppoja ja yksinkertaisia. Että voin ihan rauhassa heräillä aamulla, kun vieras mutta tuttu pikkukirppu, joka on kömpinyt samaan sänkyyn kanssani tuijottaa minua uteliaasti virnuillen, ja hokea itselleni, että tämähän on meille kaikille ihan mukavaa.

Olen ilmeisen tottunut siihen, että kaikesta pitää löytyä joku vika, ja kaiken pitää olla hankalaa, ja jotenkin saavuttamatonta, ja paheksuttavaa.

Oma vauvani, Diiva, lähti Suomen ääriin tekemään töitä. Kun hän kertoi minulle asiasta joitakin viikkoja sitten, että aikoo tehdä nyt sesonkiaikana muutamana viikonloppuna töitä, siellä satojen kilometrien päässä, asuen minulle vieraiden ihmisten ja koirien luona, olin heti pöyristyneenä sitä mieltä, että mitenkä niin, ja hetkinen, ja haloo, ja niinkö luulet. Sitten hengitin kahdesti syvään, vaihdoin silmilleni lasit, joilla näen Diivan sen ikäisenä kuin hän todella onkin, eli 18 eikä 14, kertasin mielessäni suunnitelman uudelleen, ja totesin sen ihan mainioksi. Likkahan on löytänyt itselleen töitä, jotka voi sovitta opiskelun kanssa yksiin. Yritin myös muistella itseäni tuon ikäisenä. Olin Diivaa vuotta vanhempi, kun lähdin puoleksi vuodeksi töihin ulkomaille, vähemmän tuttujen ihmisten luo.

Hieman minulla on sellainen olo, että olen kiivennyt portaita ja tikapuita koko ajan ylemmäs, ja nyt olen katolla, ja näen joka suuntaan ihan silmänkantamattomiin, ja täällä tuulee, eikä ole kaiteita. Ehkä tähän voisi vielä rakentaa kerroksen tai pari?


keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Land downunder.

Tänään tuntui siltä, että kaikki se kosminen hyvä tahto ja keijupöly, joka yleensä pitää maailmaani kasassa kuin vaaleanpunainen massa McDonaldsin kanapihvejä, oli sulanut pois. Irtonaiset osat vaappuivat huolestuttavasti, irtoilivat kokonaisuudesta ja tipahtelivat vaarallisesti. Elämän tasapainolauta oli heilahtanut vaihteeksi siihen toiseen ääripäähän.

Töissä sanottiin, että ketään ei sentään ole kuollut. Mietin jo silloin, että ehkä en vain tiedä sitä vielä.

Ei tästä johtuen, vaan jo eilen huomasin taas sen ilmiön, että talvi vaikuttaa minuun. Aamulla noustessani olin apea. Bussissa halusin vain istua ja tuijottaa pimeässä näkyviä siltojen valoja, enkä päästä perille. Kotona hinkkasin tiskipöytää vastentahtoisesti, mutta pakon sanelemana. Myös keittiön muut tasot olivat tilassa, jossa kohta aletaan kasvattaa talviturkkia. Emännästä puhumattakaan.

Ennen tanssitunnin alkua olisin vain halunnut istua, nojata seinään ja laittaa silmät kiinni. Kun nousin, katsoin ihmisten joukkoa vähän ärtyneenä. En nauranut enkä juuri jutellut. Tanssin kyllä, hidasta huolellista foksia, mutta vain selviytyäkseni. Vain muutaman kerran huomasin, että vienti oli niin lennokasta ja innoittunutta, että minunkin piti vähän vaivautua.

Maanantaina muistan kyllä nauttineeni tangosta.

Tänään nukuin vartin pidempään, ja lähdin töihin rumilla hiuksilla. Kasvoni tuntuivat puutuneilta koko päivän. Jäsenet ovat väsyneet ja ajatus hidas.

Voihan se johtua kahdesta perättäisestä illasta tanssiakin, mutta enemmän syytän auringon puuttumista taivaalta.

Tein jauhelihakeittoa, söin sitä. En muistanut pestä pyykkiä.









sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Illuminati.

Loikkasin. Hyppäsin kerralla oikein pitkälle ja tömähdin melko tukevasti jaloilleni kuilun toisella puolen. Sitten vielä hyppelehdin muutaman kerran sivulle ja takaisin. Piirsin maahan ruutuhyppyruudukon, ja kinkkasin sitä edestakaisin aivan huvikseni. Korkkareissa. Oli kivaa, mutta nyt pääni on hieman kipeä, koska join kuivaa Chardonnayta. Se ei varmaankaan ollut luomua.

Valssimies selviytyi edustusvaimon roolistaan mallikkaasti, vaikka tilanne oli varmasti sosiaalisesti haastava. Hänen oluensa päätyivät edustamani yhtiön toimitusjohtajan vaatteille, mutta se ei tietenkään ollut hänen vikansa. Lasi vain räjähti pöydällä kappaleiksi silkasta jännityksestä.

Tanssimme. Tanssin. En oikeastaan haluaisi muistaa, miten tanssin. Varpaani ovat hitusen tunnottomat. Puhuin mikkiin juhlakansalle. Kerroin muun muassa, mistä vessat löytyvät, ja toivotin hauskaa iltaa. Ja yritin siinä välissä sanoa jotain hauskaakin. Jännitin, mutta tunsin itseni riittävän isoksi tytöksi suoriutumaan tuommoisesta.

Mekkoni oli juuri sellainen, kuin olen aina halunnut. Osasin valita oikeat sukkahousut, mutta aina kun istuuduin, ne rullautuivat vyötäröltä. Diiva meikkasi minut sieväksi, ja ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hiukseni eivät alkaneet änkyröidä juuri pikkujouluiltana. Näytin niille vähän kiharruspuikkoa, minkä en uskonut olevan hyvä idea, mutta täysin vastoin luonnonlakeja homma toimikin ihan kivasti. En kuitenkaan halua nähdä itsestäni valokuvia, koska en usko niiden pystyvän heijastamaan sisäistä mielentyyneyttäni.

Aamulla kärsin pakollisen vainoharhakrapulan, jonka aikana tiesin tehneeni kaiken väärin, ja olleeni muutenkin aivan kamala. Tämän jälkeen hieman adhd-oireita. Join kahvia, söin leipää, tuijottelin Valssimiestä silmiin, ja hän tuijotteli minua takaisin. Kuuntelin tarinoita historian suurista tiedemiehistä, joilla on ollut mielenterveysvaikeuksia ja muita hankaluuksia, kuten hengenvievä virtsatulehdus (Newton).

Laitoin ikkunoihin jouluvaloja. Kahteen ikkunaan. Olohuoneeseen tähden muistuttamaan siitä, että kohta on keskitalven synkimmät päivät, mutta sitten valo voittaa. Keittiöön liudan valaistuja lumiukkoja. Ne olivat vanhassa talossa Diivan ikkunassa, mutta eivät enää sovi hänen sisustukseensa. Aiemmin ne eivät olisi sopineet minun, mutta nyt värikkyys ja lystikkyys eivät enää ole minulle ongelma, koska koko maailma näyttää kauniilta ja harmoniselta.

Olen sietämätön.

Luulen, että minun pitäisi taas imuroida. Se tuntuu vähän kohtuuttomalta.







torstai 24. marraskuuta 2016

I do hope one shouldn't have to steer conversation towards horses and dogs so often.

Lääkitsin taannoista sosiaalista uupumustani kokonaisella päivällä tylsyyttä. Imuroin, mikä vei leijonanosan keskittymiskyvystäni. Tein vähän ruokaa. Kävin asioilla räntäsateessa. Saunoin. Katsoin Netflixistä the Crown -sarjaa, ja jos jokin on tylsää, niin Britannian monarkkien elämä, tai no ei ehkä Henrik kahdeksannen.

Kieltäydyin jopa Poika II:n kutsusta pelata paskahousua tai Carcassonnea vedoten siihen, etten jaksa ihmisiä, enkä osaa hengittää nenän kautta tai olla kuolaamatta väsymyksestä.

Tuijotellessani pientä ruudussa olevaa netflix-ikkunaa ja hilatessani samaan aikaan kömpelösti hiirellä palapelin paloja oikeille kohdilleen päässäni oleva pyörre pikkuhiljaa laantui. Lopulta enää joitakin kuivia lehtiä ja sanomalehdenriekaleita ja rikkinäisiä repliikkejä huonosti sujuneista tilanteista ja liian äkkinäisiä reaktioita ja ratkaisuja liikahteli laiskasti tajunnankentässäni, yksi kerrallaan, koko ajan hidastuen. Tajusin, että nyt on menty aika lujaa. Olin jo ihan kuoreton, kaikki hermot pinnassa. Reagoin kaikkeen, tunnen kaiken, en osaa suodattaa enkä suojella itseäni. Päästän itsestäni ulos asioita harkitsematta. Tunnen niin paljon, etten kohta enää erota, mitkä ovat tunteitani ja mitkä todellisuutta.

Silloin on pakko upottaa itsensä hiljaiseen veteen ja kasvattaa päälleen uusi helmiäiskerros.

Sunnuntaina olin jo paremmin turvassa itsessäni. Kävelin aamulla ulkona, saarta ympäri, ja sain sanottua puhelimessa ääneen ystävälleni yksinkertaisia asioita. Että minua pelottaa, ei mikään kompleksinen ja monimutkainen, oudoista olosuhteista muodostunut pimeä lankavyyhti, vaan jokin ihan tavallinen, yksinkertainen, helppo ja lapsellinen. Se ei ole edes se, osaanko olla toisen kanssa. Joko osaan tai en, mutta jos haluan yrittää, niin sitten teen siinä parhaani. Jos epäonnistun, olen silti kiitollinen siitä, että olen löytänyt jonkun, jonka takia olen halunnut yrittää. Tuon sotkun jo selvitin, ja kun se alkaa uudelleen takkuuntua, aloitan alusta. Tarkistan vaikka joka päivä, että eihän ole tullut takkuja. Aina kun huomaan sanovani ääneen asioita jotka äitini olisi voinut sanoa, otan aikalisän ja käyn laskemassa onko kaikki muumit tapulissa.

Mutta sitten on se, että entä jos minuun taas sattuu. Entä jos tämä taas päättyy huonosti, ja entä jos niin käy syistä, jotka eivät johdu minusta. Pitäisi ottaa riski.

Kaappimiehen kanssa en ottanut riskiä. Ajattelin koko ajan, että aivan sama. Melkein parempi, jos tämä loppuisi. Ja jos loppuisi, se johtuisi siitä, etten alunperinkään halunnut oikeasti. Ja toisaalta olin varma, että päätös jatkosta oli täysin omissa käsissäni, koko ajan. En koskaan ollut vaarassa, ja luulin, että minulle olisi hyvä olla turvassa. Ei ollut.

Sitten näin taidetta. Elina Rantasuon näyttely Hahmon menettäminen kertoi tarinaa suoraan minun peloistani, minun maailmastani, minun kuvitteellisten ihmisteni maailmoista. Kerron samoja tarinoita eri sanoin.

Rut Brykin Taikalaatikko oli aivan mieletön, käsikarvat pystyynnostattava elämys. Menin kerrokseen varmaan hassusta suunnasta, vastapäivään, aloitin graafisista ja arkkitehtoonisista julkistilojen töistä. Ne näyttivät ensin tylsiltä ja insinöörimäisiltä. En tiennyt kuka Bryk oli, enkä jotenkin hahmottanut edes, että Rut oli naisen nimi. Katsoin töitä ensin miehen töinä. Tylsän arkkitehtimiehen. Sitten näin työn nimeltä Suolampi. Ja että jokin toinen työ koostui pienistä keramiikkapalasista, joissa jokaisessa oli tarina, huolellisesti yhteen piperrettyinä. Kuin koti tai arki jonka nainen kokoaa, pyyheliina ja rituaali kerrallaan. Sitten se oli menoa. Hurmaannuin poltetun keramiikan syvistä väreistä, ihmisistä, Chagallin tyyliin taivaalla lentävistä rakastuneista ja sieluista. Kaikki oli niin hienoa, perhoset ja hiustenleikkuut ja kirkot. Olin niin ällistynyt kaikesta siitä vapaudesta. Että otetaan 1900-luvun alkupuoli, Karjala, ortodoksisuus, naiseus, ja keramiikka, joka on rajoittava ja hankala ja värejä ei edes näe ennen kuin ne tulevat polttouunista, ja siitä on Rut Brykin käsissä lopputulemana tuommoinen runsaus ja vapaus ja minkään rajoittamattomuus ja ilo.

Kun lähdin museosta, pysähdyin katsomaan työmaakylttiä, jossa luki "kaivanto". tai olisi lukenut, mutta se oli jotenkin raappintunut ja valkoisen töhnän peitossa. Se oli niin hieno, että otin siitä valokuvan. Olisin nyysinyt tuon taulun kotiini, jos en olisi epäillyt valkoisen tahnan olevan lokinpaskaa. Niin fiiliksissä olin.

Söin tyttärieni kanssa ja peittelin Kaunomielen päiväunille, pieni raukka oli syönyt perunoita niin paljon, että silmät lurpsahtelivat kuin vauvana. Olin onnellinen.

Seuraavana päivänä en enää nähnyt valokuvassa sitä taideteosta, jonka luulin näkeväni, mutta olin edelleen onnellinen.

Siitä lähtien olenkin ollut hullun parisuhdeonnen planeetalla, jossa kaikki on vain ihan kamalan ihanasti, eikä minulla ole mikään huonosti. Tätä kestänee aikansa, joka varmasti jälkeenpäin tarkasteltuna tulee tuntumaan lyhyemmältä kuin mitä se olikaan, joten pysyttelen visusti kiikkulaudan keskiössä, pidätän henkeäni ja yritän pysäyttää ajan enkä anna tilanteille aihetta eskaloitua kumpaankaan päähän liikaa.

Harjoittelin sanan poikaystävä käyttöä julkisesti, tilanteessa, jossa se on jokseenkin neutraalia ja mieleenpainumatonta. Huomasin tässä testitilanteessa, että poikaystävä ei ehkä ole ikäiselleni sopiva termi, vaikka tunnenkin itseni 24-vuotiaaksi, ja hän on vielä nuorempi. Miesystävä? Samana päivänä Valssimies tuli ääneen pohtineeksi, mikä olisi minulle sopiva nimike. Hän ehdotti misua. Minä katselin autonikkunasta pimeään horisonttiin, ja teeskentelin, etten kuullut yhtään mitään koko keskustelusta johon osallistuin. Vaikka sisältä en enää ole niin solmussa, tietyt käyttäytymismallit istuvat tiukassa. Kuten se, että teeskentelen, etten oikeastaan ole lainkaan kiinnostunut keskustelemaan tunteista tai suhteemme tilasta tai puolta tuntia pidemmälle ulottuvista tulevaisuudennäkymistä.

Toisessa tilanteessa, tanssitunnilla, erään pariskunnan mieshenkilö, jonka kanssa tanssin, viittasi meihin persoonapronominilla "te". Mietin hetken, miksi hän kokee tarvetta teititellä minua. Aiemmat parisuhteeni eivät oikeastaan ole saaneet minua harjaantumaan tilanteisiin, joissa minulla olisi julkisesti tunnustettu, ja joskus jopa kanssani julkisesti näyttäytyvä seuralainen. Olen kovin visusti ollut jo ikuisuuden itsellinen, itsenäinen nainen, jonka parisuhdeolosuhde on määrittelemättömässä tilassa. Olin sitä myös koko sen ajan, kun osittaisella panostuksella harjoitin parisuhdetta Kaappimiehen kanssa.

Viikonloppuna teen asiaan liittyen huiman loikan. Vähän luulen, että tulen jollain tapaa kompuroimaan. Ajattelen niin siksi, että olen turvallisuushakuinen ihminen, joka varautuu henkisesti aina pahimpana, ja voi näin ollen tuulettaa voittajafiiliksissä aina, kun pahimmat pelkotilani eivät osoittaudu todellisuuden valveuneksi.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Top drawer.

Olen sosiaalisesti uupunut. Niin paljon kaikkea, enimmäkseen kovin mukavaa, mutta kaikkea. Alan jo tunnistaa pieniä hälytysmerkkejä siitä, että saatan kohta taantua tilaan, jossa jään ajatuksiini jumiin miettimään jotain epäonnistunutta tilannetta, jossa olen toiminut toisin kuin piti. Sanonut jotain tyhmää.

Sanon joka päivä useamman kerran jotain tyhmää, mutta kun voin hyvin, pystyn elämään ominaisuuteni kanssa. Määrä korvaa laadun näiltä osin, uskottelen itselleni sujuvasti. Puhun niin paljon, että luulisin keskimäärin puhuvan ihan hyödyllisiä ja tervehenkisiä asioita. Kiroilen kyllä nykyään liikaa.

Olen nukkunut pari yötä kokonaan yksin. Eilen aamulla heräsin silti siihen, kun Diiva vilahti jalat lattiaan lätisten huoneestaan vessaan ja läppäsi oven kiinni. Nukuin vielä hetken, ja odottelin, josko hän keittäisi aamukahvin. Ei keittänyt, eikä vastannut huomeneeni jonka huikkasin hänelle kun oikeasti heräsin, koska hän ei ollut lainkaan kotona, minkä tiesin, mutta aistinvaraisesti havainnoiden en voinut todentaa.

Tänään olin paremmin valveilla, ja jotain vähän samanlaista tapahtui äsken, mutta makuuhuoneeni ovi oli nyt kiinni, joten en nähnyt. Kerrostalossa kolisee.

Haaveilen, että kun olen juonut tämän aamukahvin (mustana, koska maito on loppu, mutta on tuo hyvää noinkin), nousisin, pesisin rähmämurut silmistäni, laittaisin homssuisen puolinutturan hiuksiini ja raahustaisin apteekkiin ja alkoon ja kauppaan ja ostaisin maitoa ja jotain leivontatarvikkeita. Tulisin kotiin, imuroisin, leipoisin, laittaisin ruokaa. Jos virtaa jäisi, siivoaisin keittiön vetolaatikot. Niissä on muruja ja vähän levinneitä mausteita ja muita jauhoja ja hiutaleita. Ja tomaattisäilykkeet ovat ympäriinsä, ne voisi koota samaan laatikkoon.

Ehkä tuossa on tuo leipominen liikaa. Jos en ostaisi leipomistarvikkeita, enkä leipoisi, pysyisi paremmin zen-harjoitukseni fokuksessa. Cleansify thy house. Se vetolaatikkojen siivoaminen on oikeasti hieno mielentyhjennysharjoitus.

Voisin motivoida itseäni leipomattomuuteen sovittamalla ensin pikkujoulumekkoani. Vielä viikko aikaa olla syömättä mitään ennen pikkujouluja. Syömisen rajoittaminen on tuntunut tällä viikolla kovin kaukaiselta ajatukselta. Olen tainnut olla syömättä kakkua vain yhtenä päivänä näistä kaikista, ja olen syönyt ihan oikeita aterioita, jopa kahdesti päivässä. Olen tanssinut vain kolme tuntia, koska olen liian kiireinen elämääni. Söin suklaata. Haaveilen syöväni lakritsaa ja suklaata ja Omar-konvehteja ja kaikkea kivaa jouluista ja rasvaa tihkuvia joulutorttuja ja juustokakkua, paistettua ja hyydytettyä valkosuklaaversiota, ja jotain kondensoidusta maidosta, omenataskuja ja karjalanpiirakoita. Kananmunia, joiden sisus on vielä valuva.

Tänään on hyvä päivä. Tarvisen musiikkia, lisää kahvia, ja vähän kävelyaskeleita. Silti, olen vähän huolestunut siitä, että suurin tavoitteeni elämässä tällä hetkellä on tyhjentää laatikko, pyyhkiä se puhtaaksi, ja täyttää jälleen.

Minun pitäisi tehdä jotain luovempaa välillä.




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Light.

Tanssin minä edelleenkin. Maanantaina oikein kolme tuntia, hidasta ja hiipivää foksia. Se tuntui hienosti jaloissa, pakaroissa, yläselässä. Ehkä vähän käsissäkin. Eilen en ehtinyt, harrastin syömistä, kävin Prismassa pitkän kaavan mukaan Poika II:n toimiessa kuljettajanani. Katselin illan telkkaria yksin, en jaksanut hakea villasukkia vaan työnsin jalat sohvatyynyn alle kun ikkunasta veti.

Yöllä heräsin, ja muistin olevani kotona aivan yksin, Halasin kaikkia tyynyjäni ja tunsin maireaa tyytyväisyyttä. Jatkoin uniani ongelmitta. En enää ole uneton.

Jos tämän osaisin säilyttää, olisin todella taitava. Tuskin osaan kovin pitkään, mutta ajatus on herkullinen. Että on hyvä olla yksin ja välillä yhdessä, ja lisäksi voi nukkuakin.

Söin levyn suklaata, koska olen haaveillut siitä aika pitkään. Maraboun Japp. Ei tullut edes oikeastaan huono olo tai kuolemanpelko.

En ostanut eilen hienoa joogahupparia, vaikka se oli kovin entistengoottienvaate. Musta, valuva, ja armollinen vatsalleni. Se oli laatuisekseen tuoteeksi kallis, ja excelini mukaan olen hetkellisesti sijoittanut garderobiini riittävästi. Olen ostanut syksyn mittaan järkevähköt talvibootsit, uudet farkut niiden valheellisesti kadonneiden ja katalasti rikkimenneiden tilalle (eli siis farkkuja on yhdet vähemmän, mutta sitä ei huomaa). Ainakin neljä neuletta, muutaman muun kevyemmän yläosan ja mustia spagettiolkaintoppeja, joita voin käyttää niiden liian ohuiden neuleiden alla verhoamaan kalvaana jättikuuna mollottavaa omenavartalo-osiotani. Mustan trikoisen optinenharhamekon, jota minun pitäisi sovittaa uudelleen ja kokeilla siihen erilaisia asusteita. Sillä pitäisi mennä pikkujouluihin. Muutamiinkin, jos uskallan. Kokonaan kuminauhasta valmistetun puolihameen, joka on aika mellevä vaate, ja oloni on siinä perusteettoman itsevarma. Mustia alusvaatteita, enemmän kuin excelini sallisi, mutta kun en ehdi pestä pyykkiä riittävän usein.

Toissapäivänä hämmästyin, kun huomasin, ettei enää ole syyskuu. Olenkin ihmetellyt, kun nyt on jo lunta. Joulu tulee, mutta tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta, että siitä voisi stressata.

Eilen laitoin tiskikoneen pyörimään puolityhjänä, koska kahvikupit ja -mukit olivat loppu. En yleensä kykene moiseen.

Juuri nyt uskon, että ehdin varmasti jossain välissä imuroida ja käydä lenkillä.






sunnuntai 13. marraskuuta 2016

I dare you.

Jalankulkuonnettomuuden Kukkis huikkasi minulle uusiperhekuvioidensa keskeltä. Tutustuin aiheeseen, ja sain oppia, että aina - aina pitää vastata blogihaasteisiin, koska se on tapa olla sosiaalinen. No minuahan ei tarvitse kahdesti kehottaa, kiitos kaunis, olen haastunut, ja vastailen parhaani mukaan.


1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Logo on tässä:

Aikas hieno.

Minä aloitin bloggaamisen aikana, jolloin elämäni oli tasaista, vähän tylsää, onnellistakin, mutta tylsää. Halusin kirjoittaa ja pudottaa vähän painoa. Olla olemassa muuallakin kuin vain töissä ja kotona ja äitinä. Pohtia suhdettani painooni ja itseeni ja itsetuntooni. Ehkä kaikkein eniten halusin kirjoittaa. Painoni on kurvaillut sinne ja tänne näiden vuosien aikana, ja oikeastaan pysytellyt koko ajan melko samoilla hoodeilla, mutta itsetuntemukseni, onnellisuuteni ja kirjoittamisen kautta saamani mielihyvä ovat kasvaneet kohisten. Onneksi paino ei ihan niin kohisten.

En siis alkanut pitää mitään fitnessblogia tai edes aloittanut fitnesselämää. Kokeilin vähän kaikenlaista, tragikoomisesti menestyen, mutta pääasiassa opettelin kirjoittamisen kautta katselemaan itseäni suopeammin. Päätin, että kirjoitan itsestäni siten, kuin pitäisin itsestäni tällaisena. Että kirjoittaisin siitä näkökulmasta, että hienoa, että olen nainen, ja tällainen, ja olen hauska, ja ihana, ja hurmaava juuri tällaisena, vaikka painankin joidenkin kriteerien mukaan X kiloa liikaa. Että ihan kuin muka oikeasti ajattelisin niin, miten kerettiläistä.

Sitten taivas putosi niskaamme, ja pidin tauon.

Sitten palasin uusin osoittein, koska kaipasin kovasti jotain elämääni. Kirjoittaminen oli piintynyt minuun kuin tatuointi. Ja se, että pohdin elämääni. Pohdinta vei minut myös toteuttamaan asioita, erosin, muutin, muutin monia asioita, muutuin, asiat muuttuivat, toteutuivat.

Nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti välillä uskon olevani hauska, ihana ja hurmaava, ainakin silloin kun viitsin, ja sen lisäksi olen paljon itsevarmempi kirjoittajana kuin ennen. Uskallan enemmän, niin tekstillä kuin elämässä. Olen rehellisempi kaikessa, joskus jopa muillekin kuin itselleni. Se, mikä elämässäni on oikeasti muuttunut, on se helppous, miten saan nykyään yhteyden muihin ihmisiin. Ehkä siksi, kun en ole enää niin sotkussa itse, ja hyväksyn paremmin oman viallisuuteni ja keskeneräisyyteni. Ja melkein luotan siihen, että ihmiset pitävät minusta silti. En enää pelkää niin paljon tulevani torjutuksi, koska se pelko on riittävän monta kertaa osoittautunut turhaksi.

Välillä olen masentunut ja tunnen oloni vanhaksi, huonoksi, epävarmaksi, särkyneeksi, vialliseksi. Kirjoitan siitäkin, ja yritän pitää itsestäni niinäkin päivinä. Yritän olla itselleni lempeä.

Nykyään en kirjoita painostani. Se ei juurikaan kiinnosta minua. Olen ihan kohtalaisen hyvinmuodostunut ja harvinaisen terve, ja minua on riittävästi. Liikun ja syön kaiken mitä huvittaa. Kirjoitan niistä asioista mitkä kiinnostavat, lähinnä olen vain irstaan itsekeskeinen ja kirjoitan mieleni liikkeistä. Itsestäni naisena ja äitinä ja ihmisenä ja lapsena ja aikuisena. Yksin olemisen opettelusta, toisen kanssa olemisen opettelusta. Kirjoitan tanssista ja ruuasta ja vaatteista ja musiikista ja pyykinpesusta. Unistani ja tilanteista, joissa käytän kenkiä.

Kirjoitan itselleni, päiväkirjana. Taltion muistoja ja tunteita ja pohdin, miksi joskus tunnen asiat aivan eri tavoin kuin olisi tavanomaista tuntea, ja tunnen olevani todella special snowflake. Yritän kertoa asiat rehellisesti, tuoda ne tänne puntariin. Miksi tunsin noin? Joskus kun koen jotain hienoa, talletan sen tänne piiloon kuin aarteen, ehkä vähän salakielelläkin. Ja voin palata niihin tunteisiin takaisin, ja se on arvokasta. Joskus kiillotan muistojani hieman, että ne oikein kimaltavat, ja asettelen ne tänne hyllylle juuri optimaaliseen kulmaan, jotta elämäni näyttäisi hienolta instagram-kuvien helminauhalta, ja tiedän, että muistankin sitten ne ehkä toisin, kauniimmin kuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan. Onkohan se väärin, että näkee elämänsä kauniimpana kuin se on? Jotain vikaa minussa on, kun en näe ristiriitaa tämän ja rehellisyyden kanssa. Uskon, että asioita voi aina katsoa monesta eri näkökulmasta, ja käytän oikeuttani valita.

Ja välillä huomaan olevani maalamielinen ja tavanomainen, ahdistunut ja maailma on nurja ja ynseä paikka olla, ja olen huonompi kaikessa kuin muut. Surkea ja teeskentelen.

Se, että te luette tätä, tekee elämäni minulle itselleni mielenkiintoisemmaksi. En vain elä sitä, vaan olen pääosassa jännittävässä näytelmässä. Raportoin. Näen joskus itseni paremmin, kun lainaan kuvitteellisia silmiänne. Käytän teitä hyväksi, saan huomiota, tukea, palautetta. Koen itseni kiinnostavammaksi, kun minulla on yleisö. Kommentit ja huomiot ovat minulle tärkeitä, tiedän, etten ole yksin. Ei silti tarvitse kommentoida jos ei ole sanottavaa, tiedän silti, että olette olemassa. Kiitos.

En minä mitään ohjeita halua antaa. Kaikenlaiset blogit ovat hyviä, kiinnostavat ketä kiinnostavat. Ei tämä ole niin vakavaa. Tehkää mitä haluatte, mutta älkää pahaa.

Kymmenen haastetta eteenpäin. Onpa paljon, mutta niin on teitäkin. Tässä ihan hajanaisella otannalla joitain tutuksi tulleita ajattelijoita. Nyt huomasin, että taannoin rikkimennyt blogilistani on edelleen ollut kovin puutteellinen, ihan kuin sieltä olisi vielä uudestaankin pudonnut linkkejä pois! Anteeksi siitä. Yritän korjata, mutta nyt olen jotenkin ollut hajanainen ajatuksissani ja aikomuksissani ja ajankäytössäni.

http://hussanpiskale.blogspot.fi/ (sulle ei muuten pysty jättämään kommentteja blogiin)
http://not-the-life-i-ordered.blogspot.fi/ (vaikka en kyllä yhtään ihmettele, jos et ehdi, tai tissisi ovat liian kipeät jotta viitsisit)
http://arkisia.blogspot.fi/
http://jagfickfeeling.blogspot.fi/
http://huulirullalla.blogspot.fi/
http://villatolli.blogspot.fi/
http://outopaimen.blogspot.fi/
https://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/
https://penniajatuksistani.wordpress.com/
http://www.maryque.com/blog/

Muista kuin haastumisaiheista.

Elämäni on epätodellista. Kun panikoin turhista asioista ja teen olemattomista ongelmia ja en vain ole ja anna ajan kulua ja ota rauhallisesti ja ota ihan vain rennosti ja päivä kerrallaan, ja mietin sitä, miten osaisin olla toisen kanssa, kun en osaa, ja olen niin avuton ja tyhmä ja lukossa, se toinen tuleekin, ja ottaa kädestä, ja kertoo olevansa tässä myös. En ihan yksin vaella pitkin harjuja ja nummia ja etsi jotain määränpäätä tai tienviittaa tai merkkiä tai viisasta kuusta vaan hän onkin tässä minun vieressäni. On oikeasti. En vain kuvittele tai leiki tätä nukketeateria yksin, toinen nukke toisessa ja toinen toisessa kädessä, tai huutele yksin tällä radiotaajuudella. Hän aavistaa mitä ajattelen, kai niin kuin minäkin näen mitä hän, ja kysyy lopulta ääneen oikeat kysymykset, ja saa minutkin kysymään, edes jotain, ja vastaa, ja luulen, että vastaa rehellisesti. Eihän toisesta koskaan voi tietää, mutta jos joskus minulla on ollut tunne, että joku voisi ehkä lohduttaa minua niin, että uskon siihen, tai suojella minua kun minua pelottaa, niin ehkä se on juuri tämä tässä.

Melkein olen vain uskaltanut olla onnellinen muutaman päivän. Katsonut silmiin ja hymyillyt, ja ollut. Tehnyt asioita kuin en pelkäisi. Tutustunut. Ollut vain turvassa, ja aina välillä se ihana tumma metsänvihreä lämmin tunne on valahtanut minuun lepattamaan hetkeksi, vaikka se sitten kavahtaakin taas pois. Se on olemassa. Kyllä, olen uskaltanut, vaikka se tuntuu kovin uhkarohkealta ja järjenvastaiselta.

Samaan aikaan olen aktivoitunut jälleen ruokkimaan ihmisia ympärilläni. Diiva oli eilen onnellinen, kun tuli kotiin, ja täällä haisi ruoka, ja tarjolla oli myös vegaaniversio. Lasagnesta tuli vähän liian vähän syntistä, siitä puuttui terävä suola ja rasva ja valkosipuli. Oli se silti ruokaa.

Nyt olen kotiutunut tähän asuntoon. Huomasin sen siitä, miten olen rakastunut kaapinoviini. Siis niihin vanhoihin komeronoviin, painaviin, puisiin, moneen kertaan päällekkäin epätasaisesti maalattuihin (nyt pehmeän valkoisiin), jotka jumittuvat kiinni tai eivät mene kiinni ja lenkottavat hieman, ja joissa on metalliset irtonaiset avaimet metallisissa avaimenrei'issä kahvojen sijaan, jotka tipahtelevat lattialle kolisten tämän tästä kun aiempi asukas, se vanhempi naisihminen, joka vieläkin luulee välillä asuvansa täällä liikkuu tilassa ja paheksuu minua.

torstai 10. marraskuuta 2016

Pohja kaukana.

Pyyhin jälleen keittiön tasot ja tiskipöydän pesuaineen ja rätin kanssa jälleen yhden improvisoidun aterian jälkeen. Asunossa on pehmoinen tunnelma. Kyllä kai tämä on koti, eli tunnelma on kotoinen, mutta tämä on myös monen eri eläjän kääntöpaikka, jossa käydään tuomassa ja hakemassa tavaroita, syömässä, katsomassa netflixiä, värittämässä värityskuvia, juomassa teetä ja kahvia ja kuohuviintä ja outoja juomasekoituksia, nukkumassa, pesemässä pyykkiä. Selaamassa korteista vastauksia. tuijottamassa, ikkunasta ulos, tai kuin joku silittää.

Minä olen yksi niistä, enkä näinä päivinä oikein osaa rauhoittua, vaikka pesukone todistettavasti pyörii ja sen näyttö näyttää ajan kulumisen minuutti minuutilta, eli tiedän, että kolmen tunnin ja neljänkymmenenkahdeksan minuutin kuluttua voin laittaa pyykkiä kuivumaan. Niinkin pitkä aikajänne, jolloin tiedän, mitä tulee tapahtumaan, on teoriassa rauhoittava asia, mutta olen levoton.

Ainahan minä olen. Eri syistä. Joskus ilman syytä, kun odotan sitä uutta syytä ilmaantuvaksi kulman takaa, eikä sitä vieläkään kuulu.

Olen levoton, kun en tiedä, miten pääni ja sydämeni käyttäytyvät uusissa tilanteissa. Vanhoissa kuvioissa, joihin pelkään takertuvani. Kaikki ne vanhat kaiut soivat päässäni näinä päivinä ihan sattuneistakin syistä paljon, ja aina välillä muistan ja tajuan jotain uutta vuosien takaa. Kävelin ja kiipeilin rakennustyömaalla tänään, haistelin kittiä ja katselin cyproc-levytapuleja. Haju vie muistot lapsuuteen, isään ja äitiin, ja sitten siihen omaan unelmataloon, joka oli kesken kun sen levykasan vierellä päätimme tehdä tarjouksen. Saman kasan kohdalla oli myöhemmin sohva, jolla mies istui, kun työnsin hänelle avioeropaperit käteen ja käskin allekirjoittaa. Ja sitten se remontti, joka ei korjannutkaan elämääni minulle oikeankokoiseksi, ja oli siksi melko paljon turha. Virhe, jota tuijotan, koska sitä on helpompi katsoa kuin niitä muita.

Minua ilmeisesti pelottaa niin paljon, että sieluni on valahtanut tunnottomaksi. Ei huono, ja tiedän, että olen hyvässä tilanteessa, hyvien asioiden äärellä, mutta kun olen huolellisesti siivonnut lähialueeltani, tarttumaetäisyydeltäni pois kaikki huonot työkalut ja väärät valinnat ja kieroon vääntyneet sakset ja veitset ja terävät esineet joilla olen aiemmin saanut nirhattua itseni ja muut vereslihalle, seisonkin tässä aseettomana. Ilman mitään työkaluja, koska ei minulla ole niitä oikeitakaan. En tiedä mitä sanoa tai tehdä, miten olla läsnä, kun ei ole mitään. Vastahan minä olen oppinut olemaan itseni kanssa, miten sitä sitten jonkun toisen, josta en tiedä minkälainen se on, enkä osaa tutustua. Huidon kauemmas ja katson ohi ja vaihdan puheenaihetta. Minulla on vain tuhatkaksisataa pahvista naamaria, joita vaihtelen ylleni eri tilanteissa rutiinilla. Yksi rutiineistani on yrittää olla mahdollisimman hurmaava, koska on niin mukava tunne, kun jatkuvasti päällä oleva kaikuluotaimeni palauttaa signaalin minulle siitä, että kyllä, olen hurmaava, ja se on kai aina ollut melko sama, mistä suunnasta se signaali tulee.

Oikeasti haluaisin nähdä vain sen toisen, ja miettiä haluanko hänet, vai vain jonkin olosuhteen raamin, jota olen muilta kadehtinut. Mutta en osaa edes katsoa. Haluaisin sammuttaa itseni ja pääni, ja aloittaa kaiken alusta.

Yritän vain olla ja hengittää, ja olla olematta jotain muuta kuin olen, mutta on tämä vaikeaa.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Time stand still.

Muistatteko sen tunteen, kun on nuori, ja juonut kerralla vähän liikaa alkoholia. Mietin, nukahdanko, ja huone alkaa pyöriä. Minä tein silloin niin, että yritin antaa sen huoneen pyörähtää kerran rauhassa ympäri, jotta tietäisin, ettei se ole mitään pelottavaa, ja että siitä ei tule huono olo jos oikein keskittyy.

Nyt on se olo, mutta pään sisällä. Niin paljon kaikkea, että siihen ei voi keskittyä, katsetta ei voi tarkentaa. Yksityiskohdat vain pyörähtävät koko ajan katseelta karkuun, vaikka niitä yrittää seurata.

Sitten sain flunssan. Elimistöni taitaa yrittää jutella minulle hienovaraisesti. Se taisi alkaa jo lauantaina, olin väsynyt, ja kipeä, mutta maskeerasin silti kasvoihini avohaavoja (jollain tapaa teemaan liittyvä somistus) ja yritin olla juhlatuulella. Hetken onnistuinkin, mutta sitten elimistöni korotti ääntään epäkohteliaasti. Nukuin 13 tuntia, jonka jälkeen tunsin kurkkukipua ja aina välillä kylmää hikeä. Mietin pitkään elämäni tärkeysjärjestyksiä, jonka jälkeen imuroin ja luutusin lattioita ja tein kaikkia hauskoja ruokia. Munakoisodippiä, josta tuli monella tapaa hyvin erilaista kuin luulin, mutta ihmiset söivät sitä silti.

Sitten tapasin Valssimiehen, katsoin telkkaria, ahdistuin epämääräisesti, vetäydyin vähän, ja tajusin kärsiväni pyörivän huoneen lisäksi aikaerosta. Olen liikkunut liian nopeasti, vähän kuin tiibetiläiset sherpat, joiden sielu ei ehtinyt seurata mukana kun länsimalaaisten seurue piti liian nopeaa tahtia. Pysähdyn siis hetkeksi odottamaan. Kiedon viltin pääni päälle ja odotan, nukun tai olen valveilla, odotan. En ajattele mitään.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Salvation.

Valssimies kertoi, että hänen äitinsä haluaisi tavata minut. Tuijotin häntä lasittuneesti, ja nostin korvalleni puhelimen, joka onnekkaasti alkoi matkan aikana juuri soida. Puhelun jälkeen puheenaihe oli onnekkaasti vaihtunut.

Tutustun mieluummin hassuihin, irrallisiin asioihin hänen elämästään. Tai oikeastaan en tutustu. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmin voin kuvitella asioiden olevan, jos kuvittelisin jotain. Kerron itsestäni anekdootteja ja outoja asioita. Kuten sen, miten aina unohdan nimeni ja lasteni nimet. Miten muutin vahingossa paikkaan, joka on kaukana kaikesta, ja löysin sieltä jotain tärkeää.

Sia laulaa makuuhuoneessa. Vähän liian kovaa, ja päähäni sattuu, enkä haluaisi mennä sinne vääntämään marsuni volyymia pienemmälle. Kohta pitää mennä lähemmäs makuuhuoneen ovea, koska roskakaapin huonosti huuhdellut paputölkit haisevat kohta tänne olohuoneeseen asti. Makuuhuoneen ovi on matkalla olohuoneesta keittiöön.

Pääni on kipeä, koska join liikaa alkoholia eilen. Tein sen aivan sinnillä, alkuun, mutta en enää ymmärrä, miksi jatkoin niin pitkään. Oli minulla hauskaa, mutta aamulla kun heräsin, päässäni kiemurteli pitkä rivi asioita, kysymysmuodossa. Suurimmassa osassa kysymyssanana oli miksi. Miksi tein niin? Miksi en tehnyt noin? Miksen? Miksi en kahdeksannella luokalla silloin tajunnut, että se oli tärkeää? Miksi söin niin monta palaa suklaata?

Join kahvia ja käteni tärisivät vähän. En pessyt meikkejä vieläkään pois, koska en halunnut nähdä mitä niiden alta löytyy. Valssimies hymyili minulle.







perjantai 4. marraskuuta 2016

Grass is green.

Yritän ryhdistäytyä. Tanssin hinnallakin minun on ehdittävä tehdä tiettyjä asioita elämässäni. Imurointia. ruuanlaittoa. Tölkkien ja purkkien ja kartonkipakkausten lajittelua SEKÄ kuljettamista pihan kierrätysastioihin. Kaunomielen pään haistelua. Sen lisäksi minun tulisi aamuisin ehtimän viimeistään tiettyyn bussiin, koska eilen tajusin, että vaikka tuosta vierestä kulkee busseja päntiönään, on olemassa poimu aika-avaruudessa, jossa kohtaa ei ilmiinny busseja, jotka kulkisivat työpaikkani vierestä. Ja tämä poimu osuu juuri siihen kohtaan, johon minä osun, jos olen hitusen myöhässä aamuisin.

Minun pitäisi herätä aamuisin hieman aiemmin, ja vastaavasti käydä levolle hieman aiemmin. Nykyisin osaan kyllä nukkua. Luulen, että siihen auttoi ihan yksinkertaisesti se, että määrittelemättömyys päättyi, ja olen nyt määritellyssä tilassa, joka yllättäen ei kuitenkaan ahdista minua kovin.

Eilen lähdin töistä hitusen ajoissa ehtiäkseni leipoa suklaakakun, jota en oikeastaan juuri nyt halunnut leipoa. Leipomiseen pitäisi olla aina inspiraatio, ja olen juuri nyt leipomisinsipiraatiottomassa tilassa. Kakku tuli yhteiseen illanviettoon, johon sitä oli minulta pyydetty, koska se on vegaani, ja siinä mielessä nähtävyys. Suklaakakku, joka on - no ei nyt terveellinen eikä eettinen, koska suklaa ei ole edes reilun kaupan suklaata - mutta yleisesti elämää helpottava, koska aiheeseen tutustuttuaan sitä voisi sitten ehkä kukin itsekin valmistaa ja tarjoilla kaikille ongelmavierailleen joka eivät yleensä voi syödä mitään. Kuten maitoa, munia, gluteeiinia, pähkinöitä.

Yritin tehdä kakun huolellisesti ja hätäilemättä, jotta se onnistuisi. Juustokakkumaisen pohjan kanssa meni vielä ihan hyvin. Sitten päätin, että vatkaan soijakermaa oikein pirun kauan, jotta siitä tulee mahdollisimman stydiä ja lohkeavaa.

Soijakerma vatkautuu parhaiten jääkaappikylmänä. Alku menikin ihan hyvin. Sitten monitoimikoneeni ylikuumeni, ja kuumensi kerman siinä samalla.

Suoritin kriisinhallintatoimenpiteitä ja damagekontrollia, enkä kokenut suurtakaan kodinhengettäryyden iloa ruusukuvioisesta esiliinastani huolimatta. Jossain näillä main Valssimies tuli paikalle, ehti nähdä vilauksen esiliinastani, ja pyysi minua pukemaan sen uudestaan ylleni. Pitääkö olla huolissaan?

Tänään menen töihin, jossa työpäivän päätteeksi syömme suklaakakkua, sekä n. 50-kertaisen määrän muita nyyttikestieineksiä. Nyyttäreissä on se paha puoli, että ihmiset eivät tajua tuoda tarjottavaa n. yhden hengen määrää, vaan kukin tuo apetta n. viidellekymmenelle. Minulla on nyt jo vähän huono olo. Tuosta tilaisuudesta lähden keikalle rock-henkiseen ympäristöön. Olen kovin sitä odottanut, mutta nyt oloni tuntuu hivenen ruuhkaiselta.

Taidan pukeutua mustaan koko päiväksi, se on rentouttavaa. Huomenna vietän pyhäinpäivää, ja pukeudun jälleen mustiin. Siitäkin tulee hauskaa.







keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Something's missing.

Olen jotenkin taas tipahtamassa hieman huonomman fyysisen voinnin aallonpohjaan. Luulen, että tämä on sellainen ikäilmiö. Välillä vointini on hyvä, tunnen jaksavani ja iho on hyvässä kunnossa, ruoka maittaa sopivasti eikä kolota. Sitten on taas toisenlaisia kausia, tuntuu kuin olisi verenpainetta, jonka tunteen epäilen johtuvan jumittuneista niskoista, nenäni onteloita pistelee enteilevästi, ja mikään määrä ruokaa ei joko riitä tai ole sopiva määrä olemaan tuottamatta liian pinkeää oloa.

Voin vain ällistellä sitä, että ilmeisesti elämäni on oikeasti aiemmin ollut niin korkeajännitteistä, tiivistunnelmaista eikä siinä ole ollut aikaa reflektoinnille, eli en muka ole ehtinyt havainnoida tällaisten olotilojen vaihteluja kehossani. Että joo, välillä on hyvä olo, välillä huonompi. En ole havainnut aaltoliikettä, enkä oikeastaana kunnolla vaikutusmahdollisuuksiani siihen.

Liikuin loppukesästä ja alkusyksystä enemmän kuin pitkään aikaan. Se oli se tanssi, ja pyöräily. Nyt pyöräily alkaa jäädä taas talveksi, koska tiet ovat iljaneiset ja pimeät. Tanssi ei enää tunnu niin liikunnalta, ja jotenkin sitä ei tule enää harrastettua lähellekään kymmmentä tuntia viikossa. Viime viikolla vain kaksi. Tällä viikolla kaksi tai korkeintaan kolme, todennäköisesti neljä. Ei se riitä, vaikka odotankin taas tangoa sydän väristen.

Onnistuin ilmeisesti vihdoin herättämään sen uinuvan pedon, jota myös jumppakärpäseksi kutsutaan. Haluan liikkua enemmän, en siksi, että haluan asiaan huolellisella kansankasvatuksella, valistuksella ja tositeeveeformaateilla esitellyt hyödyt, vaan siksi, että se tuntuu hyvältä. Tai no olisihan se kiva, että vatsanahkani pysyisi jossakin ruotulinjassa selkärankaani nähden, ja että joku ei taas kadottaisi huolella kasvatettuja täytteitä pakaroistani.

Ei niitä nytkään mitenkään paljoa ole, mutta ikäni lattaperseisyydestä kärsineenä olen vähään tyytyväinen.

Näyttää pahasti siltä, että elämäni vaatii aiempaa suurempaa suunnitelmallisuutta. Vaatihan se aiemminkin, mutta kuvio toistui lähes samana päivästä toiseen, ja keskittyi lähinnä singahteluun, ruokahuoltoon ja pyykinpesuun. Nyt tarvitsen viikkosuunnitelmaa - minä päivänä ehdin tehdä mitäkin. Nähdä Kaunomieltä, katsoa ensitreffit alttarille, tanssia, ostaa omenoita, pestä lattiat, katsoa keikkoja, juoda aamukahvia sängyssä. Kirjoittaa. Pyykinpesukaan ei oikein ole vielä löytänyt omaa aika-avaruuttaan tästä todellisuudesta. Nyt sinne pitäisi vielä ujuttaa salikäyntejä, lenkkeilyä tai uintia. Seinäkiipeilyä ja biljardia.

Diiva onneksi on luontevasti kyljessäni tämän tästä, ilman ajanvarausta. Törmäämme tämän tästä eteisessä ja keittiössä. Höpötämme. Aika harvoin syömme yhdessä, mutta tiedän, että hän syö kaikenvärisiä asioita ja papuja. Lauantaiaamuna istuimme keittiössä neljästään, Valssimies, Poika II, Diiva ja minä. Keitin kahvia pressopannun toisensa jälkeen ja ojentelin Diivalle omenoita ikkunalaudalta. Se oli mukavaa. Kyllä minä tästä pidän.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Roaming around.

En ole ehtinyt kirjoittaa, koska olen leikkinyt kotia. Ihan vain leikkinyt. Laitoin pitkästä aikaa ruokaa, jollaista nimenomaan itsekin halusin syödä, joimme erinomaista luomuvalkoviintä ja katsoimme telkkarista visailuohjelmia. Seuraavana päivänä tiskasin ja palasin tyytyväisenä henkilökohtaiseen tilaani.

Ennen paluuta, yhtä niistä, jouduin suudelluksi Lidlin pihassa. Ei se niin yllättävää tai suuren taistelun tulos ollut, mutta periaatteessa vastustan jyrkästi tämäntyyppisiä julkisteatraalisia näytösluonteisia tunteidenosoituksia. Kun irrottauduin, tajusin, että melko lähellä meitä seisoo pariskunta, ostoskassien kanssa, ja he katsovat meitä hyvin hämmästyneinä suut auki. Elämäni vilahti silmieni edessä, kun kävin hyvin nopeasti mielessäni läpi kaikki tuntemani ihmiset, ja miksi tämä tilanne suhteessa heihin voisi olla kiusallinen. En tuntenut heitä, ja hetken ajattelin, että tämä ei olekaan oikeastaan kiusallista. Valssimies tunsi, ja esitteli meidät. Nimeni lisäksi hän kertoi minusta sen faktan, että olemme tansikavereita. Tuijotimme hetken toisiamme, minä myös Valssimiestä, ja mietin, kumpi meistä tuntee olonsa kiusallisemmaksi kuin toinen, juuri nyt. Täydensin tarinaamme kertomalla, että tässä näitte juuri rumban askelkuvioihin kuuluvan koreografian. Oudon pariskunnan mies sanoi, että nyt hän ymmärtää lavatanssikulttuurin suuren suosion Suomessa.

Lähdin ostamaan tomaattisäilykkeitä.

En jaksanut imuroida. Jaksoin juoda kahveja ja laittaa tiski- ja pyykkikoneen pyörimään, ja nyt minun pitäisi jaksaa laittaa pyykit kuivumaan.

Viikonloppu meni nopeasti, vaikka siinä olikin yksi ylimääräinen tunti. En ole varma, olinko osan siitä joku muu kuin minä, vai olinko vain hyvä versio itsestäni.









keskiviikko 26. lokakuuta 2016

And any old music will do.

Olen mahdollisesti ollut kiireinen, uninen tai muuten saamaton. En ole ehtinyt yliavautua henkilökohtaisista asioistani tänne, mikä on sangen kyseenalainen tappio. En kyllä ole tanssinutkaan kuin yhtenä iltana tällä viikolla, hidasta ja viipyilevää rumbaa, jossa harjoitimme vartalon kiertoja, lantion kahdeksikkoja, ja vietteleviä painonsiirtoja kavaljeerin edessä maata kohti kiemurtaen. En oikein ollut tuossa vaiheessa vieläkään lämmennyt kosiotanssin tiiviille ja lihaisalle tunnelmalle, joten koreografisena valintana tuo tuntui vähän kiusalliselta, 70+ herrasmiesten vaihdellessa otteessani.

Etsin äsken yöpukuani. En muistanut, että olisin laittanut sitä pyykkiinkään. Pyykkivuori on valtava. Katsoin purkamattomasta laukustani, piironginlaatikosta, peiton alta sängystä. Sitten huomasin, että se oli ylläni, farkkujen yläosana. Luulen, että töissä minulla oli jotain muuta.

Kesällä saattaisin käyttää tätä yöpukuani töissä. Se ei ehkä teknisesti edes ole yöpuku. Aika harvat yöasuni ovat.

Törmäsin todellisuuteen pari päivää sitten. Se vähän nasahti, mutta oli odotettavissa. Tämän jälkeen olen nukkunut, sikeästi ja siten, että olen jälleen unissani täysivaltainen unimaan kansalainen, en vain haahuileva varjo. Se on varsin hyvä etenemä. Tarvitsen uneni, vaikka todellisuuden kustannuksella.

Olen nyt kohta kaksi kuukautta vältellyt ruuanlaittoa mentaalitason harjoituksena. Olen kyllä satunnaisesti paistanut kaalta tai pyöräyttänyt papuisia herkkuja tai jotain hassua härkiksestä, muutamat lehtipihvit ja kanawokin ja pekoniin käärittyjä taateleita, ja äsken vegaanisen suklaakakun erityissuklaapohjalla, mutta noin niinkuin pieteetillä olen pyrkinyt pysymään poissa siltä morfiselta linjalta, joka kulkee ruokakaupan, jääkaapin, pakastimen, hellan ja tiskikoneen välillä. En enää oikein muista mitä ruuanlaitto on. Nälkä minulla on aina välillä. Tänään söin nälkääni kananmunan ja paahtoleipää, ja ajattelin, että laitan kohta ruokaa Kaunomielelle ja itselleni, ja unohdin sen taas.

Alan olla aika neitseellisessä tilassa mitä ruokailurytmiin tulee. Nyt jos kehittäisin itselleni sellaisen se voisi olla helpompaa kuin aiemmin, koska minulla ei ole mitään syvään juurtuneita huonoja tapoja jotka pitäisi kitkeä pois.

Tai no ehkä se, että mieleni tekee syödä kaikenlaista hyvää tämän tästä.





sunnuntai 23. lokakuuta 2016

If I give it a twist.

Saatan olla parisuhteessa. Tai seurustella. Tai mitä sitä tällä iällä tehdäänkään? En ole aivan varma tilanteesta, mutta kliinisesti tarkasteltuna useat merkit viittaavat moiseen toimintaan. Asian määrittelemättömyys kiehtoo minua kovin. Se ainakin antaa minulle syyn kiemurrella tyttömäisesti mielihyvästä aina, kun huomaan jonkin merkin, joka viittaisi suhteen olemassaoloon olemassaolottumuuden sijaan. Lisäksi tämä määrittelemättömyys käytännössä tarkoittaa, että en joudu törmäämään mihinkään arkisuuden tai kiusallisten realististen yksityiskohtien teräviin kulmiin, vaan voin lillua vaaleanpunaisessa hattarapilvessä ja kikatella. Olen oikeastaan päättänyt jatkaa näin mahdollisimman pitkään, ja piinata läheisiäni äkillisesti epähämäläistyneellä käytökselläni.

Ehkä kyseessä on kuitenkin jotain lyhytvaikutteisempaa. En tiedä, mutta epäilemättä saan asiasta selvän. Olen joka tapauksessa varma, että todellisuus saa minut kiinni ennen pitkää, ja maksan kaiken takaisin korkojen kera, mutta sehän on vain reilua.

Ja kyllä, elämäni tuntuu siltä, että liidän, en tiedä millä nopeudella tai suuntaa tai minkä kokoinen olen, mutta yllätteen joku toinen onkin samalla korkeudella ja liitoradalla kuin minä.

Samaan aikaan toisaalla vietin aikaa metsässä valmistellen pieniä kuusivauvoja talveen. Raivasin niille elintilaa vattujen, villiintyneiden marjapensaiden, heinien ja muiden kasvien sekaan. Koivujen ja leppien. Väistelin aitoa karhunpaskaa ja nautin siitä tunteesta, että nilkkojeni pienet lihakset ovat kuntoutuneet niin hyvin, että vältin usean nyrjäytyksen kun jalkani jäi postapokalyptisessa jääkaudenjälkeisessä maastossa kivenkoloihin tai tipahti kuoppiin. Join kahvia ja söin pullaa ja makkaraa ja nauroin, omien ihmisten kanssa.

Tämän jälkeen nukuin sohvalla koomassa, iltapäivällä. Sen jälkeen nukuin vielä melkoisen pitkät yöunet.

Diivan kanssa istuimme autossa 12 tuntia. Lauloimme Eriniä ja Bruno Marsia. Ja vähän muutakin. Höpöttelimme. Minä tuijotin tietä lasittunein silmin ja hymyilin typerästi suuren osan aikaa.









keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Joka sanan hiljaisen.

Ajoin tänään autolla pimeässä. Auto oli kevyt ja sulava - jotenkin tuo auto tuntuu aina talvirenkaiden jälkeen kevyemmältä, eikä kömpelömmältä kuin monet muut. Ihmettelin elämääni, Kaappimiestä, joka on ollut suuri yllätys. Puhun hänen kanssaan asioista, joista en kuvitellut voivani puhua. Siitä toisesta, joka ehkä on, ehkä en tiedä enkä halua kysyä vaan kellua edelleen tässä epätietoisuuden pehmeydessä mahdollisimman pitkään. Ei tällaista ole, missään todellisuudessa. Elokuvissa.

Tanssi oli taas hekumallista. Tanssin tangoa vanhojen lavakonkareiden kanssa. 60-75 -vuotiaita, harmaita entisiä teddyboy-tyyppejä. Pikeepaidat tärkättyinä, hyräily Old Spicen tuoksuisessa poskessa, harmaa katse jossain menneisyyden horisontissa. Ja se tango, aivan omat kuviot. Tempaa mukaansa, juoksuttaa vierellä, äkseeraa, tekee pistokäännökset tuplanopeudella, pysäyttää seisomaan korkealle ja odottamaan, joko saan hengittää, ja mihin suuntaan, ja antaa nöyränä odottaa kunnes vienti jatkuu. Mitään tällaista en ole oikeastaan toivonut kokevani julkisella paikalla, mutta en valita. Lopun taivutuksessa melkein hätäännyin, entä jos sydän tai selkä pettää, ja nauroin hervottomana. Halasimme ja kävelimme pois käsi kädessä.

Huomenna taas jotain. Vanhaa foksia, luulen. Ja matka toiseen mahdolliseen todellisuuteen, hetkeksi.

Sokerinsyömiseni riistäytyi hetkeksi käsistä. Sitten sain hetkeksi kerättyä tahdonvoimani haltuuni, kunnes Kaappimies tarjoili minulle leipomaansa toscapiirakkaa. Olen niin vietävissä.

Pelkään, että jonain näistä päivistä herään, ja huomaan olevani edelleen se ylipainoinen keski-ikäinen nainen, joka olin puoli vuotta sitten.







tiistai 18. lokakuuta 2016

Valoa lämmittävää.

Syksy on ollut kaunis ja lempeä. Pyöräily töihin ja takaisin on nautinto, eikä välttämätön paha.

Rumbasin eilen kolme tuntia, sydämeni kyllyydestä. Olin vihdoinkin alkeistunnilla. Kävin aiemmin jollain jatkotason tunnilla, ja oloni oli hieman kuin hukkuvalla, vaikka rumbassa onkin jotain samanlaista luontaista soljuvuutta kuin ranskassa, joka asettuu hetken sitä kuunneltuani kieleni päälle sopuisasti, siltä osin kuin muistan sanaston ja edes arvaan askelkuviot. Nyt sitten pääsin ihan alusta asti hinkkaamaan ensin time-steppiä ja sitten perusaskelta. Pari erilaista käännöstä. Viimeisellä tunnilla tein myös variaatioita muutamien konkarien kanssa. Rumbapappa erityisesti kunnostautui, olimmehan hänen keinonurmellaan.

Tällä viikolla tanssin viime viikonkin edestä.

Eilen pidin saattohoitoklinikkaa. Työtoverini kävivät hakemassa flunssarokotteet (No niin pojat, menkäähän piikille), jonka jälkeen katsoin hetken heidän peräänsä, etteivät pyörry tai muuten ala huonovointisiksi (ja tulkaahan sitten tänne saattohoitoon). Vitsi oli varmaan minun mielestäni parempi kuin heidän, mutta minulle hymyiltiin suopeasti.

Kerroinko muuten, että syyskuun halparuokailuni meni aivan persiilleen? Laitoin paljon vähemmän ruokaa, kävin paljon vähemmän kaupassa, tanssin kuin hullu, ja rahaa kului enemmän kuin piti, osittain myös ruokaan. Silti, tunnen henkisen napanuoran itseni ja jääkaappimme välillä venyneen rutkasti.

Eilen Kaunomieli tuli tavallaan yllättäen kotiin käymään (minä tiesin asian, mutta kukaan ei ollut kertonut sitä jääkaapillemme), ja meidän piti ensin mennä yhdessä ruokakauppaan. Sieltä kotiin päästyäni tajusin, että minulla olisi vain tunti aikaa laittaa ruokaa, syödä, ja valmistautua tanssitunnille. Aloin pilkkomaan kukkakaalta tarkoituksenani tehdä pikainen kasviskeitto. Pilkoin ja paistoin myös pekonia. Onnistuin luomaan jonkinlaisen poimun aika-avaruuteen, koska ruoka oli käytännössä valmis kolmetoista minuuttia myöhemmin. En ymmärrä, miten se oli mahdollista, mutta ilmeisesti en ole vielä hukannut kaikkia äitiyteen liittyviä supervoimiani, vaikka olen ollut jotain aivan muuta kuin päätoiminen äiti viime aikoina.

Marsuni johdatti minut salakavalasti tämän ääreen sunnuntaina. Mietin pitkään, kuka on tämä ihana ääni, josta tulee niin miellyttävät mielleyhtymät. Monen tunnin päästä sain mieleeni Ismon kasvot. En tunnu enää pääsevän pakenemaan iskelmää, vaikka kuinka yritän.


lauantai 15. lokakuuta 2016

Ennen kaikkea ylevää.

Tanssin reipasta foksia Proud Maryn ja Joutsenlaulun tahtiin. Ja vähän muutakin. Join vähän enemmän kuin ehkä joskus, muutakin kuin vettä, ja lattialla oli paljon ihmisiä. Aivan vastaavaa tanssin hurmaa en kokenut kuin viikko sitten, mutta pääsin sentään niputtamaan nilkkojani hitaan valssin askelissa. Katselin jalkatyöskentelyäni matalalla olevista peileistä ja olin tyytyväinen, vaikka oloni oli muuten turvonnut hassun ja liian vähätanssisen viikon jälkeen, ja hiukseni olivat keskinkertaisesti.

Nauroin ja höpötin. Yritin kovasti olla juuri sellainen kuin olen, ja saatoin onnistua. Nukuin taas liian pieniä pätkiä.

Neuvoin Poika II:sta teettämään itselleen tatuoimalla raidoituksen. En usko, että hän tekee niin.

Tänään menin Kaunomielen kanssa Claes Ohlssonille, ja ostin sieltä sen todistettavasti jo monta vuotta haikailemani laitteen, jolla olen musiikillisesti omavarainen. Marshallin kaiuttimen, johon osasin ihan bluetoothinkin saada toimimaan. Siinä jopa johdot ovat kauniit. Tuo näyttää hienolta ikkunalaudallani. Joskus vain pitää saada mitä haluaa.

Tarvitsen päähäni uutta musiikkia. Pearl Jam toimii kyllä, mutta tarvitsen jotain vähän järeämpää karkottamaan ruotsalaisen tekopirteän humpan tauhkan kovalevyltäni.

Laitoin ruokaa, nuudeleita ja kanaa ja paistettuja kasviksia ja caschew-pähkinöitä ja härkistä. Katsoin hömppää telkkarista. Pesin koneellisen mustankirjavia vaatteita ja tyhjensin vanhoja asioita jääkaapista roskiin. En jaksanut tyhjentää ja täyttää tiskikonetta vielä yhtä kertaa.

Luulen, että kun vielä nukun, jaksan taas keskittyä asioihin paremmin kuin ennen.


perjantai 14. lokakuuta 2016

Another day.

Vietin laadukkaan illan yhteistyökumppanin kestittävänä. Söin nieriää ja maa-artisokkamössöä ja join Chablista. Nieriä vähän jännitti minua etukäteen, koska kala aiheuttaa minussa usein hengenahdistusta, mutta tämä lajike oli uutena tuttavuutena varsin sopuisa ja tenhoava. Nautittuani ns. ilmaisen lounaan, joka tarjottiin n. päivällisen aikaan, siirryimme teatterille seuraamaan silmä kovana, miten 1700-luvun lopun Ranskassa juonitellaan ja rakastetaan.

Kari-Pekka Toivosen parhaat puolet olivat esillä lähes heti esiripun noustua. Mies nousi kylpyammeesta alasti, ja saimme kunnon tovin ihailla hänen pyöreitä ja kiinteitä pakaroitaan sekä ryppyisiä kassejaan. Olisihan se tuhlausta ja suoranaista yleisön harhaanjohtamista olla näyttämättä noita avuja, jos asia on mitenkään juoneen ympättävissä.

Tai no ei ehkä juoneen, mutta, no, kai se sitten kuului asiaan.

Jossain vaihdeessa näytelmää tajusin, että tästähän on se elokuva, jossa on Glenn Close ja Michelle Pheiffer. Miespääosan näyttelijää en muista. Ei haitannut. Kyllä tuota jaksoi katsoa, vaikka juoni ei ollut kamalan paljon kesäteatteria kummoisempaa huttua. Toisaalta minuun uppoaa tällä hetkellä mikä tahansa klisee ja teatraalisuus ihan tosta vain, ja otan ne vielä tosissani.

Tämän jälkeen en nukkunut enää aivan niin hyvin, kuin edellisen vuorokauden aikana, jolloin tirvahdin kunnon päikkärit ja sen lisäksi yhdeksän tuntia varsinaista yöunta. Nyt nukahdin vaivoin puoli yhdentoista jälkeen, heräsin kahdentoista jälkeen, otin melatoniinin, jonka vaikutus lakkasi puoli kolmelta, ja heräsin vielä neljältäkin. Olen levoton. Toisaalta, ymmärrän hyvin levottomuuteni syyt.





torstai 13. lokakuuta 2016

Say what you mean.

Tämä viikko on vaihteleva ja vähän kiireinenkin. Mukavia kiireitä, paitsi jotkin niistä askareista, jotka eivät edisty muiden, aikataulukriittisempien ja ehkä innostavampien tekemisyksikköjen ilmaantumisen takia. Pyykinpesusta ei tarvitse edes haaveilla, ja ne farkut, joissa on koppakuoriaispolvet ja joissa näytän aivan keskiaikaiselta moottoripyöräritarilta, olivat eilen sisäreidestä rikki kun tulin kotiin. En tiedä, kauanko asiantila oli ollut tuollainen. Toivottavasti ei kovin kauaa, olin siinä vaiheessa käyttänyt noita farkkuja kaksi vuorokautta lähes putkeen ja tuntenut oloni voittamattomaksi.

Singahdin Helsinkiin ja takaisin. Se oli virkistävää. Helsinki haisee ihanasti kaupungilta.

Olen nyt päässyt nukkumisen makuun. Nukkuisin miten ja missä vain. Nukuin lentokoneessa, ja aina kun hieman havahduin unesta venytelläkseni nolosti ja vaipuakseni sinne takaisin, näin ensimmäisenä edessäni istuvan julkimon takaraivossa pollottavan finnin.

Oulu ei haise kaupungilta, mutta tuntuu minun omaltani. Jolkottelin eilen kotiin tuttuja nurmikkoja pitkin, kapeita kujia myöten, kirkon portaiden kautta oikoen. Katujen kuluneet laatat tuntuvat minun omalta lattialtani. Minun askeleeni sopivat tänne. Puiden oksat pimeää taivasta vasten ovat olohuoneeni katto. Ilman on viileää ja pehmeää ja minua varten.

Kävin juomassa vihreää teetä. Ei siinä mitään järkeä ollut, nukkumisen sijaan käydä nyt varta vasten kaupungilla juomassa kuppi vihreää teetä. Mutta onhan se syy. Olen yhtäaikaisesti ymmälläni ja täysin varma siitä, mitä nämä tapaamiset tarkoittavat. En kysele ja johdattelen puheenaiheet aina jonnekin kauas kinttupoluille, hassuihin, yleisiin, kiinnostaviin mutta neutraaleihin aiheisiin. Saan siitä jonkinasteista huvia. Luulen, että tuo on passiivisagressiivista vittumaisuuttani, joka ilmenee melko harvoin, koska olen niin miellyttävä ja helppo ihminen sosiaalisesti. Paitsi, kun yrität tulla lähelle.

Tarvitsen jonkinlaisen äänentoistovempeleen. Kaiuttimet, radion, johon voi liittää laitteen, joka tuottaa musiikkia. En ole ehtinut tanssia enkä liikkua niin paljon. Syödä olen ehtinyt. Tarvitsen viikonlopun, jossa on päivä, jossa on vain musiikkia ja aikaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Match.

Tanssin. Ihan oikeassa tanssiravintolassa, oikeita perinteisiä tanssikappaleita, muita ihmisiä väistellen. Välillä nasevasti osuenkin. Osasimme peruskuviot hämmästyttävän pätevästi, ja olimme suorastaan melleviä, smug olisi kai oikea termi tuohon. Viime viikon foksiharjoitukset eivät menneet hukkaan. Erityisen iloinen olen siitä, miten hyvin hallitsimme hitaan valssin.

Artisti lauloi melko surkeasti, mutta hänellä oli innokkaita faneja lavan reunalla. Ja lyhyt, leveähelmainen hame.

Illan ainoiden humppien kohdalla mulkaisin kavaljeeriani varoittavasti, ja hän ymmärsi olla riskeeraamatta hyvää putkeamme turhaan.

Join vettä, ja lisää vettä, koska olin edellisenä päivänä jo täyttänyt alkoholikiintiöni turhan isolla määrällä kuivaa kuohuviintä. Kossuvissy olisi ehkä piristänyt minua illan mittaan, mutta toisaalta, tarvitseeko paatunut insomnikko erityisesti piristeitä puolen yön jälkeen?

Nyt sitten kärsin alkoholittomasta krapulasta. Aivan samaan tilaan olisin päässyt alkoholia ja euroja kuluttamalla.

Viikosta tulee tiukahko. Maanantaina ehdin kuitenkin tanssia. Nyt pesen pyykkiä, että selviän edes tiistain yli torstaihin.

Luulen, että tähän auttaisi nyt omenatuoremehu. Siinä olisi nestettä ja hedelmäsokeria.







lauantai 8. lokakuuta 2016

Tired of hiding my feelings.

Heräsin eilen aamulla 2.46, enkä saanut enää unta. Hyväksyin asiantilan, himmailin ja nautin joutenolosta, join kahvia, ihmismäistyin hitaasti ja lähdin töihin. Aamun aluksi kävin asiakastilaisuudessa. Olin siis asiakas. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja intiimi, ryhmäydyimme hieman ja jaoimme ajatuksia. Söimme laadukkaan aamupalan ja viihdytyimme semiälykkäistä alustuksista.

Tilaisuuden lopuksi kukin naisvieras sai mukaansa syksyisen kukkakimpun. Nämä kimput olivat olleet pöydissä ilonamme, ja ne sitten lähdön hetkellä pakattiin kevyesti. Olin aamulla pukeutunut sen verran rock-henkisesti, että pystyisin seuraavan vuorokauden aikana suorittamaan minkä tahansa sosiaalisen riennon tukevasti tyylilliseltä mukavuusalueeltani, koska minulla oli vahva aavistus siitä, miten elämänlankani tulisi solmuilemaan ja hapsuuntumaan. Mustaa mustan kanssa ja sitä rataa. Tähän asuun punavihreä, tyttömäisen sironkokoinen kukkakimppu toki sopi oikein hyvin.

Näin mielessäni sen palveluntarjoajan fasilitoiman ideointipalaverin, jossa on mietitty, että hei, tyypit, mietitäänkös ihan pohjia, myöten, että mitä me haluataan saavuttaa sillä, että me järjestetään tämä asiakastilaisuus? Minkälaisella fiiliksellä me halutaan, että meidän asiakkaat lähtee sieltä pois? Hyvällä fiiliksellä, tietysti. Että elämä on kaunista ja mukavaa. Että on sellainen vähän kohonnut mielenvire. Ja joku ehdottaa, että tilassa pitäisi olla kukkia. Ja joku toinen sanoo, että se on niin lyhyt tilaisuus, meneekö ne kukat hukkaan? Ja sitten he keksivät, että annetaan ne meille mukaan. Ja koska kyseessä on lämminhenkinen, positiivisuuden kehän sisäpuolella hyrisevä hyväksynnän ilmapiiri, kukaan ei sano ääneen, että tuo on muuten tosi outo ja epäkäytännöllinen idea.

Kävelimme siis pois tuulisen kaupungin halki kukkakimpuissamme kuin morsiusneidot. Parkkihallissa morjestelin tuttuja. Töihin tultuani kerroin käyneeni maistraatissa ruokatunnilla, ja sain onnitteluja. Kollega yli 20-vuoden ajalta halusi nähdä sormukseni. Oikeasti. Miehet eivät juorua, eivätkä useinkaan tiedä parisuhdestatustani. Taannoin, kun erosin ja vaihdoin nimeni, sain paljon onnitteluja naimisiinmenoon viitaten. Kiitin, ja käänsin ne hiljaa mielessäni ihan vain hyvän onnen toivotuksiksi.

Harkitsin, että kiipeäisin portaita parvelle, ja heittäisin kimpun olkani yli.

Lähdin töistä bussille. Seisoin pysäkillä kimpun kanssa, ja ystäväni mies ajoi sattumalta ohi, pysähtyi, ja poimi minut kyytiin. Heitti minut kampaajalle. Kävin sitä ennen videovuokraamossa ostamassa kasan karkkia ja pienen muistiaisen. Olin unohtaa kimpun kassalle. Ystäväni leikkasi hiukseni, hölötin hänelle asiani aivan maanisena, hän hädin tuskin ehti omansa päivittää, otimme kimpun ja kaahasimme kaupungin toiselle laidalle poimimaan kyytiin päivänsankarittaren. Ystäväni kukitti hänet tällä kimpulla. Päivänsankarilla on nyt tehtävänä kierrättää kimppu jonnekin eteenpäin.

Istuin pubissa, kakkukahvilla ja jammailin akustisen Whitesnaken tahdissa hyvin avaralla tanssilattialla. Lähettelin kovin kirjoitusvirheisiä whatsupviestejä, akku loppui tämän tästä ja latasin sitä baaritiskeillä ystävällisen henkilökunnan avustamana. Mietin, että elämäni on onnellista. Minulla on elämässäni ihmisiä, enemmän kuin koskaan. En jaksanut ihan kaikkiin kutsuihin vastata. Valvottuani 21 tuntia putkeen tulin kotiin, nukuin neljä tuntia, valvoin hetken, ja onnistuin nukkumaan lisää. Tänään näen perhettäni. Pesen pyykkiä. ruokin ihmisiä. Sitten menen tanssimaan. Yritän muistaa lavafoksin askeleet, ne kivat, jotka etenevät vauhdikkaasti ja jotka osasimme hyvin.



torstai 6. lokakuuta 2016

Stay up through the night.

Minusta tuntuu, että jos en ole tanssinut, minulla ei ole mitään kirjoitettavaa.

Sehän ei voi pitää paikkaansa, eihän?

Eilen en tanssinut. Tein töitä, ja niissä jotain itselleni poikkeuksellistakin, tulin kotiin, kävin kaupassa, pyöräytin punaisen vegaanikastikkeen ja ankkuroin ahterini sohvaan odottamaan valmista ruokaa. Diiva ja Poika II (Kaunomielen poikaystävä on siis Poika I, ja jatkan tarvittaessa juoksevaa numerointia, mutta olen kyllä kovin tyytyväinen nykyiseen miehityksen) valtasivat keittiön. Minulle tarjoiltiin aivan ällistyttävän hyvää vegaania munakoisolasagnea. Ripottelin toki päälle jauhelihaa, mutta olihan tuo kyllä elämys. Maut niin kohdillaan. Muskottipähkinää ehkä hitusen liikaa, mutta se oli minun vikani, kun ohjeistin huolimattomasti. Kun vielä ottaa huomioon, että kyseessä oli valmis resepti, josta Diiva iteroi pois maitotuotteet ja korvasi ne korvakuulolta, ja sen, että hän ei ole kovin paljoa keittiössä askarrellut, tuo oli nappisuoritus. Poika II:n saavutuksista keittiössä en juuri tiedä. Ainakin heiltä yhteistyö näyttää sujuvan.

Minulla on ihania ihmisiä. Ystäväni nauroi puhelimessa korvaani vatsanpohjanaurua täyden minuutin, kun kerroin hänelle tulevien treffieni virallisen agendan. Musiikkityyli, ja artisti, joka sitä edustaa, jonka maksulliseen esiintymistilaisuuteen olen menossa, aiheuttivat tämän. Olen jokseenkin samaa mieltä, mutta missä muuallakaan ihminen voisi päästä harjoittelemaan juuri oppimiaan humpan askelkuvioita? Vastoin kaikkia henkilökohtaisiin musiikillisiin mieltymyksiini kohdistuvia odotuksia en voinut muuta kuin vastata kutsuun myöntävästi.

Toinen ystävä ällistytti minut täysin. Näköjään kaikki on mahdollista, tai kaikesta voi ainakin puhua.

Valvoin taas yöllä hetken, tunnin. Nukahdin uudestaan, ja heräsin vain puoli tuntia ennen kellon soittoa. Kehityssuunta on parempi. Olen myös eilen onnistunut juomaan vettä. Minulla on ollut jatkuva nestehukka, mutta veden väkisinjuominen on tuntunut kovin hankalalta, se ei vain tunnu imeytyvän. Oloni on ollut sellainen, kuin yrittäisi juoda runsaasti vaikka on tiputuksessa (sain siitä todella huonon olon kerran, mutta minulla taisi olla myös sisäinen verenvuoto yhtäaikaa). Eilen onnistuin sitten tunnin ajan juomaan vettä, ja riipaisin enemmän kerralla.

Tänäänkään en tanssi, vaikka teoriassa se olisi mahdollista, ja useana perättäisenä torstaina olen tanssinutkin. Minun täytyy tehdä muita asioita välillä, ja torstain tunnit ovat minulle hitusen liian vaikeita. Roikun niillä mukana vaihtelevasti, mutta yleensä askelkuviot ovat tuolloin niin moninaisia ja rikkaita, että keskityn niihin aivan liiaksi, ja jälkituntumakseni jää se nolo ja anteeksipyytävä olo, etten taaskaan seurannut. Nyt otan rauhallisesti, ja uskottelen itselleni, ettei tanssi maailmasta lopu, vaikka pitäytyisin alemmilla tasoilla.

Niinä arkipäivinä kun en tanssi, minulle tulee nykyisin jo vähän neuvoton olo. En muista, mitä tein ennen. En aina muista edes pestä pyykkiä, vaikka se olisi elinehto, joka mahdollistaisi seuraavan tanssitunnin puhtaan paidan muodossa.

Tämän päivän biisi ei ole vielä alkanut soida päässäni. Tässä videossa tanssi voittaa biisin, mielestäni. Tuo nainen, joka on monilla Sian videoilla on aivan mielettömän ilmaisuvoimainen, tekeeköhän hän koreografiansa itse?