perjantai 30. joulukuuta 2016

Over my shoulder.

Vuoden viimeisiä viedään. Ei huono vuosi.

Alkuvuodesta tein lupauksen - piti käydä lunttaamassa, oliko se tämän vuoden alku vai edellisen, koska pääni ei toimi sillä lailla tyypillisen kronologisesti vaan muistoni laseentuvat lainehtivan veden pohjalle eri kerroksiksi, lainekuvioiksi, ja epäjärjestykseen, kurttuun ja liuskoittuvat ja kivettyvät sitten liuskeiseksi haperoksi kiveksi, jonka palasia voi tarkastella hellävaroen, käännellä valossa ja katsoa mitä varjoja se muodostaa, tai murskata pala palalta totuutta etsien, kunnes siitä kauniista, kissankultaa kiiltävästä murikasta ei ole enää jäljellä kuin tomua.

Huomaan, että en ole pitänyt lupaustani. Lupasin, etten pelaisi mahjongia tai muita nettipelejä. Olen pelannut. Ja löytänyt kaikkea muuta vastaavaa, surutta.

Olin pelaamatta niitä niin pitkään, että tajusin tarvitsevani jotain tuollaista viilentämään ylikuumenevia aivojani. Minun oli vaikea olla ilman, ja se ei ollut vieroitusoire. Miksi pitäisi pärjätä ilman kainalosauvoja, jos on jalka kipeä?

Voisin jatkaa kohtuuden etsimistä, myös tuon elämäni osa-alueen osalta.

Elämäni muuttui. Olen niin pitkään puhunut siitä muutoksesta, uumoillut sen odottavan, ja odottanut sitä ja turhautunutkin. Siitä asti, kun olin tasaisessa, kutistuvassa elämässäni keskellä metsää kauniissa talossa. Siitä on vuosia. Tein asioita, ja mietin, että se ei riitä. Ei pelkästään se, että minä muutan tapojani ja tekojani, myös maailman pitää heijastaa sitä muutosta joka minussa on. Tuoda luokseni erilaisia asioita kuin ennen.

En ollut tyytyväinen aiemmin, ja mietin vähän huolissani, että olenko niitä ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä koskaan. Olen usein ahdistunut ja huolissani turhista asioista, koska haluan niin paljon olla tasapainossa, joka tulee siitä etten olisi niin riippuvainen niin monista asioista. Nyt minusta kuitenkin on tuntunut siltä, että olen tullut jotenkin perille. Jotain on valmistunut, ja minä voin olla onnellinen, aina välillä. En kyllä koko ajan ole. Toisaalta huomaan olevani välillä aidosti surullinen tai apea. Sitäkään en osannut ennen. Yritän vaalia niitäkin hetkiä.

Kaikkea pitää kokeilla paitsi sukurutsaa ja kansantanhuja. Niin me sanomme aika usein töissä. Minä olen tanhunnut joskus, ihan vain kokeeksi.

Alkuvuonna tanhusimme vielä pienessä tiivissä piirissä, minä ja tyttäreni. Pyörimme vinhasti kädet lanteilla, silkkinauhat päissämme liehuen, kopsuttelimme jaloillamme, nyökimme toistemme suuntaan ja taputimme käsiämme yhtä aikaa. Vaihdoimme suuntaa, kättelimme toisiamme ja sitten taas takaisin. Sitten, melkein yhtä aikaa, käänsimme kaikki nokan piirin keskustasta ulospäin, astuimme pari terhakkaa kanta-askelta ja huomasimme, että vieressämme on muitakin tanssijoita, ja kullekin meistä ilmestyi käsi joka veti meidät tanssimaan aivan eri piireihin ja kuvioihin.

Pelkäsin sitä, että tytöt kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Sitten aloin puolittain odottaa sitä että Kaunomieli muuttaisi, koska se nyt kumminkin tapahtuisi, asialla oli päivämäärä, ja se oli tulossa eteen. Konkretisoin odotukseni uuteen huoneeseeni. Heti samana päivänä kun Kaunomieli oli omassa uudessa kodissaan, raahasin huonekalut, pesin lattiat, järjestin kaapit, tein huoneen valmiiksi. Siitä tuli hieno. Lattiaa on paljon, vapaata tilaa jossa ei ole kuivamassa pyykkiä. Värejäkin on. Ei yhtään taulua, vielä, paitsi ikkunalaudalla pari. Saatan laittaa yhden, kunhan ehdin. Sänky on iso ja sen ympärillä on tilaa.

Huone on hieno.

Seuraavana päivänä heräsin tuosta huoneesta, menin ulos ovesta ja tapasin Valssimiehen. Juttelin muuta, muiden ihmisten kanssa, mutta hän oli siinä tilanteen laitamilla. Horjahdin portailla, satuin katsomaan häntä silmiin. Hymyilin, ihan vain koska minulla oli hyvä hiuspäivä ja siksi itsevarma ja mainio olo. Hän tuijotti minua avuttoman hölmistyneenä. Tuosta meni vielä monta pitkää ja hidasta viikkoa ennen kuin edes tiesimme toistemme nimiä, paljon tanssimista ja hataraa, huonolaatuista harhailevaa katkokeskustelua aina liian lyhyiden taukojen aikana.

Yritän muistuttaa itseäni siitä ajatuksesta, että en nojaisi elämässä liikaa eteen enkä taakse. Uskoa siihen, että en minä jää jälkeen, vaikka en aina yritä olla vähän edellä. En hoppuilisi. Olisin vain. Se ei oikein onnistu minulle, koska aina jos jokin asia vähääkän kinnaa, yritän ratkaista sen heti pois. Kun on kyse asioista, jotka liittyvät aktiivisesti muihin ihmisiin, se onnistuu vain tekemällä asioita, ja tekeminen tapahtuu futuurissa. Päänsisäisiä asioita voi ratkoa myös menneitä penkomalla. Minä olen tehnyt sitä tähän ikään mennessä hyvin paljon, ja ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että saatan olla hetkeksi asiaan kyllääntynyt.

Nyt teen ensi vuodelle lupauksen. Pienen ja mitättömän, ja annan kaiken muun mennä omalla painollaan. Lupaan, että syön joka päivä jotain tuoretta hedelmää, kasvista tai vihannesta. En nimittäin tällä hetkellä aina syö. Kypsennettyjä kyllä melko monipuolisesti.

Olen hitusen allerginen tai yliherkkä monille asioille, mutta enimmäkseen vain ronkeli ja huonoille tavoille tottunut. Yritän oppia tykkäämään tuoreesta enemmän, samalla tavoin kuin vauvoja opetetaan syömään uusia makuja. Ehkä jo kahdeskymmenes kerta voi ollakin ihan ok.

tiistai 27. joulukuuta 2016

I did it my way.

Hykertelin etukäteen käsiäni yhteen tyytyväisenä oveluudestani - jekuttaisin tänäkin vuonna joulua, enkä viettäisikään sitä tiettynä aikana, tietyllä tapaa, perinteisen joulustressin kiristäessä päätäni marttyyrikruunun lailla.

No eihän se ihan niin mennyt. Tyttäret lähtivät joulunviettoihinsa kauas pois, ja varustauduin olemaan suurelta osin yksin. Olin haaveillut glögilasista (tai punaviinistä), pipareista ja aurajuustosta, suklaarasiasta, viltistä ja Netflixistä. Aina kun ajattelin joulustressiä, yritin siirtää ajatukseni tuohon kuvitelmaan. Enkä sitten tehnyt mitään järjestelyjä. Koska eihän minun tarvinnut, ja nehän olisivat aiheuttaneet joulustressiä. Minulla olisi aikaa, ihan vain itselleni, pitkiin kävelylenkkeihin, kaappien siivoamiseen, varjojoulun järjestämiseen aikanaan kotiinpalaavia tyttäriäni varten. Tekisin asiat sitten kun olisi aikaa, ei töitä ja samaan aikaan kamalaa kiirettä kuten kaikilla muilla ennen joulua.

Sainkin sitten kutsun viettää joulua Valssimiehen kanssa. Kiitin kauniisti ja toki myös menin paikalle. Ahdistuin, odotetusti, koska joulu, ja ihmisiä, ja pinnistelin, etten näyttäisi sitä. Hymyilin ja yritin olla rento, ja pinnersin niin suorituskykyni rajoilla, että henkinen kitka aiheutti ylikuumenemistilanteen, ja minulle kihahti kuumetta. Flunssa. Yhden vieraissa lakanoissa heittelehdityn ja hikoillun yön jälkeen huokasin helpotuksesta ja siirryin hyvän syyn perusteella kotiini sairastamaan.

Kolmen päivän sairastamisen jälkeen olen juonut 1/3 -tölkillisen hieman sameaa glögijuomaa, joka minulla oli jäänyt jääkaappiini. Olin syönyt kuivahkot joulutortut. Minulla ei ole ollut lainkaan joulusuklaita, eikä aurajuustoa, enkä jaksanut mennä kauppaan. Kahvimaito on ehtinut loppua. En ole jaksanut tehdä mitään niistä hienoista ajanvietteistä, joita aina suunnittelen harjoittavani sitten, kun minulla on rajattomasti tilaa ja vapautta ja yksinäisyyttä.

Olen maannut sohvalla, kehittänyt elimistössäni verrattoman määrän räkää, hikoillut, ja antanut Netflixin kielikylvettää minua belgianranskassa ja ranskanranskassa (nyt ymmärrän niiden eroja paremmin), sitten norjassa ja tanskassa. Unskuld. Olen ollut täysin hyödytön itselleni, läheisilleni ja yhteiskunnalle. Olin ihan päivän saikullakin. Kävin läpi korvasäryn, kurkkusäryn, kutinan nenän limakalvoilla, valtaisan nuhan, röhisevän yskän. Kuumehuiput ja ne hetket, kun itkettää, kun on niin voimaton. Näin painajaisia, joissa yritin ratkaista kaikkea parisuhdeahdistustani ranskankielisten palapelien avulla, ja se oli melko vaikeaa. Valveilla mietin, että kyllä minulla on varmaankin syitä, miksi voin ahdistua, mutta aivan sama, en jaksa ajatella niitä. Katsoin lisää Netflixiä.

Kylpyhuonettakaan ei ole vielä joulusiivottu. Pidän suurimpana henkilökohtaisena saavutuksenani viimeisten kolmen päivän ajalta sitä, että pesin äsken hiukseni.

Kaunomieli tuli käymään. Hän toi minulle litran maitoa, ja keitin kahvia. Heitin homeiset leivät menemään. Kaunomieli saattoi minut kauppaan, ja osasin sieltä itse pois, mutta hikoilin paljon. Diiva soitti, ja kertoi hänkin olevansa tulossa tänään Ouluun. Kysyin puhelimessa monta kertaa, että jos hän tulee myöhään, tuleeko hän silti käymään täällä, minua katsomassa. Diiva ei ymmärtänyt kysymystäni, ja hetken tankattuamme tajusin kommunikaatio-ongelmamme johtuvan siitä, että olin unohtanut, että Diiva asuu edelleenkin täällä. Eli että kun hän sanoo tulevansa kotiin, se tarkoittaa tänne, minun luokseni. Hän on ollut poissa aika pitkään.

Minulla on silti ollut ajoittain joulustressiä. Se on kai väistämätöntä. En vain ole niitä ihmisiä, jotka sytyttävät kynttilöitä, ja huokaavat, että ihana, kun on tunnelma. Minulle joulu on suorittamista, paitsi se hetki, kun on suorittanut jo riittävästi, ja saa ehkä hetkeksi vetäytyä yksin leikkimään menninkäistä. Jos ei suorita läheskään riittävästi, tuleeko sitä hetkeä joulunakaan.

Goblin. Niin Kaunomieli nimitti minua tänään.

Ai niin. Varjojoulu on huomenna, koska mikään muu aika tällä viikolla ei käy. Järjestelyni asiaa varten ovat säälittävän huonolla tolalla. Minun on nyt pakko parantua. Sirinä ja kivulias humina päässäni ja valtava raajojen särkeminen helpottivat hieman, kun tajusin tämän.





tiistai 20. joulukuuta 2016

Jos jostain saisin suuren puurokauhan.

Valitan kaikenlaisesta turhasta. En pidä ihmisistä, miehistä, etenkään ex-miehistä, vaikka he eivät edes hiiskahtaisi suuntaani, ja varsinkin naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Niskaa kolottaa, koska olen pelannut liikaa aivoja viilentävää palapeliä läppärillä Netflixiä katsoen. En pidä joulusta, enkä siitä, että kaikkien pitää hössöttää yhtä aikaa. Oma vikani. Mitäs synnyin.

Diiva on kaukana, toisella puolen Suomea, ja sairastaa influenssaa. En ole erityisen huolissani. Diivan tapa sairastaa on korkealta ja kovaa, puhdasta kuumetta, polttaen kaikki karstat ja epäpuhtaudet mennessään, ja jälkitaudeille ei jää mitään jalansijaa. Noin siis yleensä. Kurkku on tietysti kipeä. En ole paikalla havainnoimassa asiaa, mutta epäilen, että hän on tuolla paremmassa hoidossa kuin olisi minun luonani, koska olen kotona tällä viikolla normaalia vähemmän, ja henkisesti läsnä vain 12-prosenttisesti.

Kaikki suorittaminen on kovin hankalaa ja raskasta. Kirjoitin joulukortteja, mutta vähän vastentahtoisesti, ja mietin, että haluanko minä edes juuri nyt toivottaa mitään hyvää joulua kellekään. Jouluna sitten varmasti kyllä olen täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa koko maailmankaikkeutta kohtaan, kun on saunapuhdas olo ja napa täynnä perunalaatikkoa ja glögilasi kädessä. Mutta näin etukäteen, kun mietin, että haluaisin vain kaivautua jonnekin syvälle piiloon kaikelta sosiaaliselta kanssakäymiseltä, viettää vähintän neljän päivän mittaisen keskitalven kaamoksen hiljentymishetken täysin yksin, ilman mitään velvoitetta toivottaa kellekään yhtään mitään, ja aiheuttamatta omalla olemassaolollani kellekkään enää yhtään lisää joulustressiä, en oikein ole siinä mielentilassa, että tuntisin itseni kovin vilpittömäksi jouluntoivottelijaksi.

Nyt on se hetki, että jos varsinaisesti tekisin jouluvalmisteluja, pitäisin tauon, ja heijaisin itseäni sikiöasennossa kodinhoitohuoneen lattialla.

Kävin äsken postittamassa kortit, ja tajusin postissa, että homma oli jäänyt minulta kesken, eli muutamalle jäi kortti laittamatta. Ehkä paikkaan tilanteen, ehkä en. Huomenna teen pitkähkön työpäivän, joten en paikkaa mitään. Ehkä ikävääni lasillisella punaviintä junan ravintolavaunussa, matkalla kotiin, koska en ole tavannut elämäni romantillista intressiä kohta niin moneen tuntiin, että niitä voi laskea useissa vuorokausissa.

Tänään pitäisi vielä inventoida jääkaappi, pestäkin se, jos ihan tarkkoja ollaan, leikata Kaunomielen otsatukka lyhyemmäksi, nukkua pitkät yöunet vaikka aamulla on aikainen nousu, etsiä asiat valmiiksi, etten taas unohda jotain. Oikeasti ajattelin kyllä katsoa Kaunomielen kanssa Netflixiä yhdessä, hiljaa, puhumatta mitään. Emme pidä ihmisistä, jotka puhuvat. Yksi Kaunomielen monista mainioista ominaisuuksista on, että hän ei oikeastaan ole ihminen.

Minulle jäi vähän ontto olo siitä toteamasta, etten pidä lapsista. Se ei pidä paikkaansa. En vain pidä itsestäni, koska en ole luonteva sellaisten seurassa. Sitä paitsi pidän vauvoista. Ne haisevat taikapölylle. Joidenkin mielestä paistetuille munkeille.

Pesin jääkaapin, jotenkuten. Leikkasin otsatukan. Kai siitä tuli ihan hyvä. Juon glögiä, vaikka siinä on sokeria.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Minä jäin seisomaan lumeen.

Olen väsynyt. Ihan fyysisesti väsynyt, tehtyäni töitä 37,5 tuntia, tanssittuani kahdeksan tuntia, käveltyäni paikasta toiseen viikon ajan, istuttuani bussissa, väisteltyäni eteisen kenkä- ja käsilaukkuröykkiöitä ja ahdistuttuani passiivis-agressiivisesti tekemättömistä töistä ja jouluvalmisteluista, joita minun ei varmaankaan ole edes tarvis tehdä, puettuani ja riisuttuani takkia ja kenkiä ja hattua ja pipoa ja hanskoja, joihin suhtaudun nykyään kuin kulkuvälineisiin. Ne pitävät minut lämpimänä kun siirrän itseäni paikasta toiseen, kengät pitävät minut pystyssä ja jopa piposta saan jotain sairasta nautintoa - päätäni ei palele, ja näytän jotenkin ankean ja asiallisen tyylikkäältä mielestäni. Joskus vain ankealta. Tänään lisäsin huulipunaa.

Huulipuna on hieno asia. Se tekee minut epänäkymättömäksi.

Osaan jo mennä bussille oikeaan aikaan aamuisin ja iltaisin. En ikinä uskonut, että oppisin.

Olisi mukavaa nähdä itseni taas joidenkin jännittävien uusien lasien läpi vähän mystisenä ja etäisenä. En tänään osaa kuvitella miltä vaikutan Valssimiehen mielestä, tai ainakaan, että hän näkisi minussa mitään kiehtovaa. Olen varmaan tosi mukava, ja monta muuta oikein hyvää ja kivaa ja mukavaa adjektiivia, mutta kuka sellaisesta jaksaa kiehtoontua. Tänään olen vain väsynyt, niin paljon, että olen jopa vähän huonovointinen.

Huomenna haluaisin joulusiivota. Tai edes siivota.

Diiva lähti jo reissulleen. Se tuli vähän yllättäen se lähtö, luulin, että siihen olisi vielä päiviä, ja sitten hän ilmoittikin olevansa lähdössä. Siitä kesti kyllä vielä kolmisen päivää, ennen kuin lähtö oikeasti tapahtui, mutten silti ehtinyt varautua asiaan yhtään sen paremmin pesemällä pyykkiä. Yhden joulupaketin ehdin laittaa hänen mukaansa.

Tein jouluostoksia. Niiden lomassa vein kaunomielen n. viiden neliön kokoiseen ravitsemusliikkeeseen jonka seinät ovat täynnä töherryksiä, odotimme tilaamiamme annoksia n. kolme kertaa sen ajan kuin mitä meillä meni niiden ahmimiseen. Emme puhuneet mitään syödessämme. Minä söin cheddarhampurilaisen ja ranut, Kaunomieli annoksen, jonka nimi on Heinäpään Teurastaja. Olimme hyvin tyytyväisiä.

Olen sokerilakossa. Kohta 23 tuntia. Ehkä siksikin olen väsynyt, krapulaisen oloinen ja ärtynyt. Valssimies tulee kohta tänne, ja suunnittelen kiukuttelevani hänelle turhista asioista. En ole tehnyt sellaista kellekään tosi pitkään aikaan. Sitten en ainakaan olisi niin läpitunkevan mukava.

Olen nyt kahdesti peräjälkeen käynyt lähikuppilassani, mutten ole juonut mitään. Olen vain pikaisesti vaihtanut kuulumiset ystävien kanssa. Onkohan minusta tulossa kuivakka ja tylsä ihminen. Sitä se sokerittomuus teettää.

Jostakin muusta olen ajatallut kirjoittavani, kunhan vain löytäisin jostain rippusen aikaa, kuten nyt. En muista mistä. Koko syksy on mennyt niin nopeasti. Tanssien ja opetellen. En ole harrastanut mitään näin paljon sitten lukioaikojen. Ei oikeasti perheestään vastuussa oleva ihminen pystyisi tällaiseen. En minä olisi pystynyt aiemmin. Kai tämä on ollut hyvä juttu, ja olen kai nyt ottanut vahingon takaisin, ja yllättäen huomannut, että kun lapset aikuistuvat, en jää tyhjään pesään ruikuttamaan surkeuttani.

Aina välillä minulla on etäisesti huono omatunto siitä, etten ole tämän enempää aktiivisella otteella mukana tyttärien elämän tarkkailussa. He eivät ole elämäni keskipiste enää, minä itse olen. Se tuntuu hitusen väärältä, mutta järki väittää muuta. Ovat he silti valtavan tärkeitä ja ihania ja rakkaita. Heillä on varmaan elämässään jo paljonkin asioita, joista minä en tiedä.

Eilen oli viimeinen tunti ennen joulua. Viisiaskelfoksia ja samanlaista tangoa. Vaihtelimme rytmien välillä. Pidän tangosta enemmän. Ja perinteisestä foksista enemmän kuin viisiaskelfoksista. Tässä on liian renkuttava meininki, viejät usein alkavat veivat käsiä kuin jossain vanhassa mykkäfilmissä, jossa esitetään tanssimista.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

For you to walk on.

Silittelen mieleni kupruja ja oion ryppyjä ja selvittelen takkuuntuneita hapsuja taas järjestykseen. Valssimies auttaa tässä, ja se on vähän noloa, kun sehän tarkoittaa, että hän siis myös näkee kaikki ne takut ja rypyt. Sanon asioita ääneen, ja annan itselleni anteeksi, vaikka sanonkin aina vähintäänkin jotain vähän asian vierestä, tai lähestulkoon päinvastaista kuin tarkoitan. Jostain syystä hän ymmärtää minua silti, tai ei ainakaan ymmärrä niin pahasti väärin, että siitä seuraisi vielä suurempia takkuja. Ehkä hän vain antaa niiden ristissä olevien lankojen olla, ei ala tempomaan väärään suuntaan, eikä siis aiheuta mitään tiukkoja umpisolmuja vahingossa. Odotetaan, josko ne vaikka itsestään vahingossa aukeaisivat.

Ihanan laiska tapa. Tuo varmasti alkaa ärsyttää minua jossain vaiheessa, jos sinne asti päästään.

Asuin joskus talossa, jossa kävi joka viikko virolainen siivoojatar. Hän puisteli räsymatot ulkona, ja sisälle tuodessaan rapsutteli hapsut suoriksi pienellä harjalla. Se tuntui jotenkin turhalta, kun mietin, että kohtahan tuosta taas kävellään tai kontataan yli, ja sitten ne eivät enää ole viivasuorassa.

Olisi siistiä olla sellainen ihminen, joka osaisi näyttä ulospäin ihan rauhalliselta ja viileältä, vaikka sisällä on meneillään jonkinasteinen shitstorm. Minä ehkä osaan ulkokultaisesti pitää pokan useissa tilanteissa, mutta suuret myllerrykset vaikuttavat keskittymiskykyyn, jonka seurauksena teen huonoja päätöksiä, pieniä asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni irrationaaliseksi. Ja silloin epäilen myös näyttäväni siltä. Ja lähellä olevat kyllä varmasti näkevät mieleni liikkeet. Siksihän tunnen heidät läheisiksi, koska he ovat päässeet tai syntyneet kuoreni sisään.

Olen kuitenkin edistynyt hienosti, siis siinä hienossa kokonaisvaltaisessa projektissa, jonka tavoite on voida paremmin kuin ennen. Että en olisi se itseaiheutettu marttyyri, joka väen väkisinkin ajaa itsensä tilanteeseen, jossa voi huonosti, ja syyttää siitä sitten muita. Olen sisäistänyt ajatuksen, että minun pitää hoitaa ja huolehtia itsestäni. Nyt arvelin, että tarvitsisin lääkkeeksi taas puhjenneeseen ylikuormittumistilaani brittiaksenttia á la Netflix, juustokakkua, unta, pyykinpesua ja kävelylenkkejä.

Juustokakku onnistui keskinkertaisesti, ei siis lainkaan huonosti. Se ei ole liian makeaa, mutta valkosuklaa saisi erottua selvemmin, ja pohja on hieman liian mureneva. Kerrankin en laittanut pohjaan liikaa voita. Toisaalta pidän voista enemmän kuin lähes mistään muusta. Koostumus on minun tekemäkseni harvinaisen kuohkea. Oloni on kakun syömisestä jo hieman fyysisesi huonovointinen, mikä saattaa toimia hyvänä katalysaattorina kävelylenkin toteuttamiselle, mikä edistää henkistä hvinvointia.

Kävelin eilenkin, jonkin verran. Olen koko viikon pienillä ovelilla tempuilla sekä julkisia kulkuneuvoja huonosti hyödyntäen aiheuttanut itselleni tilanteista, joissa kävelen ulkoilmassa aikana, jolloin aurinko on vielä taivaalla, ja olen siitä hyvin tyytyväinen.

Olen myös tanssinut viikon aikana ehkä n. seitsemän tuntia. Jopa humppaa ja rumbaa. Törmäilen eri puolilla kaupunkia ihmisiin, jotka ovat saman tanssillisen salaseuran jäseniä, ja käyn outoja keskusteluja oudoissa roskakatoksissa ja kauppojen kassoilla. Pidän siitä.

Sanan marttyyri merkitys on muuttunut nykykielessä. Ennenhän se oli tosiaankin vääryyttä kärsivä uhrautuja, joka julistetaan pyhimykseksi. Nykyisin marttyyri on muita omalla hyveellisyydellään ja uhrautuvuudellaan piinaava vaivalloinen ihminen, joka koko ajan vaatii palvomisrituaaleja. Kertookohan se jotain meidän ajastamme? Että ei tässä kuule kenenkään muun palvomiset kiinnosta. Kukin huolehtikoon itsestään, ja jos joku on niin tyhmä, että menee uhrautumaan, niin on se kyllä sitten vielä erityisen kohtuutonta että sälyttää muille sen sädekehän virittelyn vaivan. Kun olisi tässä muutakin tekemistä.



Ai niin. Toimin kamarineitinä, kun Diiva sovitti kansallispukua. Rovaniemen pukua, eli puettiin kaunis hame, jossa raidat ovat kuin revontulia yötaivaalla, palttinainen paita ja essu, tyköistuva liivi, pirtanauhassa roikkuva irtotasku, korut ja päänauha. Diiva sitten tanssi ganstarap-liikkeitä ympäri olohuonetta ja ihasteli, että hei, tämähän on tosi hieno. Jossain vaiheessa hoksasi kauniisti kirjaillun irtotaskun - hei, mikä tää on? Vähänkö siistii, tästä on käännykkätaskukin!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

But he's always moving much too fast.

Hyvin epäluonteenomaisesti itkin äsken keittiön pöydän ääressä. Katselin, miten vanhan kodin keltaiset verhot, joissa on valkoisia kuvioita, sointuvat niin kauniisti uuden kodin keittiön tapetteihin, joissa oli siis jo edellisen asukkaan jäljiltä samanlaisia kuvioita, mustia valkoisella pohjalla. Asiat ovat kiertyneet, hammasrattaat kulkeneet kierroksia, koneisto loksahdellut ja mekanismi kääntyillyt, ja tänäään oli sitten se hetki, kun itkin, minä joka itken aika harvoin, ja vain olin.

Tasan kolme vuotta sitten sanoin, että haluan erota. Se oli raskasta, mutta ei niin iso päätös siinä päivässä. Se päätös oli ollut valmiina jo niin pitkään, eikä edes ollut yllätys kellekään. Pistin jalkani tiukasti maahan ja pidin kiinni paikastani, nyt en peräänny, en anna periksi, en neuvottele. Työnnän toisen ulos elämästäni ja päästäni.

Eilen hän keitti minulle kahvia, käytti autolla kaupassa, minä laitoin hänelle ruokaa. Höpötimme. Olemme ystäviä. Aina välillä se on vaikeaa, aina välillä se on mukavaa. Voin suuttua hänelle ja näyttä sen, mikä hyvin paljon kertoo siitä, että olemme läheisiä.

Tänään minä keitän itselleni kahvia, täydellisen verhokapan koristaman keittiön ikkunan ääressä. Diiva on kaukana, tyytyväinen, ja tulee takaisin kotiin joskus. Kaunomieli tulee kotiin tänään, ja teen joulutorttuja, ja pelaamme lautapelejä, Valssimies, Poika I, Kaunomieli ja minä. Valssimies tulee tänne, ja voin vain odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotan, että kahvi valmistuu. Radiossa soi Eddie Vedderin äänellä biisi, jota en ole vielä kuullut, ja uskon, että elämässä on vielä paljon kaunista, mitä en ole löytänyt.

En minä itkenyt mitään vanhaa, vaan tätä, että nyt on kaikki niin hyvin, ja se on vaikea käsittää. Että elämäni koostuu kaikista näistä pienistä odottamisista, ja se onkin hyvää niin. Minulle, joka on aina kärsinyt siitä, että tuntee olevansa myöhässä jostain, pitäisi olla jo perillä, tehnyt, suorittanut, aina jotain muuta, kuin mitä juuri nyt on. Nyt minä odotan paikoillani, että ihmiset ja asiat tulevat minun luokseni, ja olen tässä hetkessä onnellinen, tämän hetken, enkä osaa ajatella kovin paljon pidemmälle.





lauantai 3. joulukuuta 2016

Awakenings.

Olen ollut rohkea, ja uskaltanut sukeltaa uuteen ihmissuhteeseen ihan umpsukkeluksiin, päätä myöten. Aika pitkään lilluttelinknin vain varpaitani laiturilta istuen, ja kahlailin rantavedessä. Nyt ei enää vesi tunnu kylmältä, ainakaan hetkellisesti, mutta sormenpääni muistuttavat rusinoita.

En millään meinaa uskoa, että näin voi tehdä, ja se on ihan sallittua. Että asiat voivatkin olla helppoja ja yksinkertaisia. Että voin ihan rauhassa heräillä aamulla, kun vieras mutta tuttu pikkukirppu, joka on kömpinyt samaan sänkyyn kanssani tuijottaa minua uteliaasti virnuillen, ja hokea itselleni, että tämähän on meille kaikille ihan mukavaa.

Olen ilmeisen tottunut siihen, että kaikesta pitää löytyä joku vika, ja kaiken pitää olla hankalaa, ja jotenkin saavuttamatonta, ja paheksuttavaa.

Oma vauvani, Diiva, lähti Suomen ääriin tekemään töitä. Kun hän kertoi minulle asiasta joitakin viikkoja sitten, että aikoo tehdä nyt sesonkiaikana muutamana viikonloppuna töitä, siellä satojen kilometrien päässä, asuen minulle vieraiden ihmisten ja koirien luona, olin heti pöyristyneenä sitä mieltä, että mitenkä niin, ja hetkinen, ja haloo, ja niinkö luulet. Sitten hengitin kahdesti syvään, vaihdoin silmilleni lasit, joilla näen Diivan sen ikäisenä kuin hän todella onkin, eli 18 eikä 14, kertasin mielessäni suunnitelman uudelleen, ja totesin sen ihan mainioksi. Likkahan on löytänyt itselleen töitä, jotka voi sovitta opiskelun kanssa yksiin. Yritin myös muistella itseäni tuon ikäisenä. Olin Diivaa vuotta vanhempi, kun lähdin puoleksi vuodeksi töihin ulkomaille, vähemmän tuttujen ihmisten luo.

Hieman minulla on sellainen olo, että olen kiivennyt portaita ja tikapuita koko ajan ylemmäs, ja nyt olen katolla, ja näen joka suuntaan ihan silmänkantamattomiin, ja täällä tuulee, eikä ole kaiteita. Ehkä tähän voisi vielä rakentaa kerroksen tai pari?