maanantai 30. tammikuuta 2017

Nuotit nuokkuvat.

Minulla on pinnallinen uudistumisen tarve. Olen kyllästynyt itseeni. En sellaisella ahdistuneella, itseinhoisella tavalla, vaan olen vain ihan perinaisellisesti vain kyllästynyt näihin samoihin hiuksiin ja vaatteisiin ja muihin esteettisiin valintoihin, joihin olen taas talven ja pimeyden mittaan jumiutunut. Asuntoon, jossa irtotavarat kertyvät kaikille tasoille ryhmääntymisleikkeihin ja muuttuvat osaksi pysyvää järjestystä.

Ja tämä tapahtuu juuri, kun ulkona ei kannata käyttää muita kuin turvallisia peruskenkiä ja parkatakkia, farkkuja ja neuletakkeja. Uudistu siinä sitten, kun olosuhteet kaventavat valinnanmahdollisuuksia vielä entisestään, aikaulottuvuuden kapeuden ja monetaaristen resurssien rajallisuuden lisäksi.

Vaikka olen ollut kovin kiitollinen siitä, että olen saanut aikaa ja tilaa sukeltaa parisuhteeseen aivan umpsukkeliin, ja että olen erityisen kiitollinen siitä, että aina välissä minulla on myös tätä omaa aikaa, olen silti vähän kyllästynyt tähän yllätyksettömään putkeen, jossa singahtelen edestakaisin. Kotiin, töihin, tanssimaan, sohvalle katsomaan Netflixiä, ruokakauppaan. Välillä aina silmiin tuijottelua. Loputtomia aamukahveja ja paahtoleipää. Olen oikeasti vähän kyllästynyt tanssimiseenkin. Olen jo alkanut jättää joitakin tunteja väliin, kiivaasti puolustaen oikeuttani olla tanssimatta buggia tai humppaa, jos en kerran halua.

Ehkä minun vain pitäisi tilata kampaaja-aika. Siivota irtotavarat pois hyllyistä ja ikkunalaudoilta. Muuttaa huonekalujen järjestystä. Pestä kylppäri kunnolla. Riidellä jostain mitättömästä asiasta ja sopia. Kävellä auringonpaisteessa paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt. Syödä viikon ajan vähän kevyemmin.

Vielä hetki sitten halusin vain lopputtomasti tehdä palapeliäni. Nyt siinä on enää tylsiä vaaleita karttapaloja jäljellä koottavaksi.

Tein nakkikastiketta. En pitänyt niistä nakeista kovin paljoa, ne maistuivat teeltä. Muistaako joku muu teemakkaran? En tiedä saako sitä enää. Se on kuin lauantaimakkaraa, mutta siinä on hitusen eri maku. Se olisi varmasti hyvää porilaisen välissä.

Kävin viime viikolla lounaalla Kaappimiehen kanssa. Pyysin häntä viemään minut sille grillille, jossa käy lähinnä vain raksa- ja rekkamiehä. Nytkään, lounasaikana, jonossa ei ollut lisäkseni ketään muita naisia. Tilasin, rallilautasen, mutta kokolihapihvin ja makkaran sijaan kahdella balkanmakkaralla. Jono nyökytteli arvostavasti.

Diiva kävi kotona, kylässä, ihan vain pelaamassa korttia kanssani. Ja vähän syömässäkin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Aatoksissain on vain yksin hän.

Monia päiviä on mennyt, jolloin olen kaivannut tänne kirjoittamista, mutta olen ollut tästä aktiviteetistä estynyt. Olen silti käyttänyt aikani hyvin, töitä tehden ja niistä myös suorituskeskeistä mielihyvää pusertaen, tanssien, nukkuen, katsoen kolme tuotankokautta Downton Abbey'n jaksoja ja suorittaen parisuhdeharjoitteita. Tunnollisesti, kerraten, varovaisesti edeten.

Hän sovitteli tanssikenkiä, ja pokkasi minut tanssimaan foksia kenkäkaupassa. Ilman musiikkia. Pidän hänestä, oikeasti, ja muistan sen riittävän usein aivan spontaanisti.

Yhdessä viettämämme aika on ollut jopa melkein liian tiivistä mielestäni. Olisin halunnut ehkä hieman enemmän koota ihan yksin kahdentuhannen palan palapeliäni, joka on vallannut ruokapöytäni, jolta ei nykyisin siis tarjoilla perheaterioita. Siinä pyöritellessäni vanhan maailmankartan ja muutakin luomakunnan järjestystä kuvaavan runollisen piirroksen viivoja ja kiharaisia tummennoksia pala palalta yhteen, omassakin päässä palat järjestevät pikkuhiljaa. Tokihan ne aina taas lentävät hajalleen, kun kohtalo potkaisee sivusta tai tulee yllättävä tornado, maanjäristys tai tonttujen ilkivalta. Ja sitten niitä pitää taas koota, mutta siinähän minä olen kovin harjaantunut.

Nyt on taas edessä hieman etäisempi jakso, perhepoliittisista syistä. Olen hieman helpottunut ajatuksesta, mutta onnellinen siitä, että sanattomasta sopimuksesta tämä edeltänyt lähijakso oli näin tiivis. Sanattomat sopimukset ovat oikein näppäriä silloin, kun parisuhdeharjoitteiden toinen osapuoli on kykenemätön ilmaisemaan itseään verbaalisesti. Siis ääneen. Toiselle ihmiselle. Suosittelen lämpimästi kaikille, erityisesti hämäläisille ihmisille.

Olen siis melko hyvässä tilanteessa. Nyt aion keskittyä viikon ajan kodinhoitoon, ruokarytmileikittelyyn ja lihaskuntoharjoitteluun. Toki myös tanssin.

Kysyin Diivalta viime viikolla, onko hän muuttanut pois kotoa, muttei ole muistanut kertoa sitä minulle. Ei ole. Ei häntä siltä täällä juuri olen näkynyt. Luulen, että hän silti ei oikeasti ole muuttanut. Eilen hän soitti minulle ja kysyi, jos tulee kotiin, laitanko ruokaa, kun hänellä on kamala nälkä. Hyrisin onnesta, en voinut teurastaa juottoporsasta koska Diiva on vegaani, mutta pilkoin jauhoisia perunoita ja musersin valkosiopulia öljyyn uuninpellille, laitoin pannulle aurinkokuivattuja tomaatteja, mustapapuja, hummusta ja mausteita ja tunsin taas ohikiitävän hetken äitiyden iloa.

Töissä olen ollut vauhdikas. Yhtenä aamuna, kun tiesin, että päivän työtehtäviini kuuluisi olennaisena osana reipas, hampaat paljastava hymyily tunnista toiseen, muistin ulko-ovella, etten ole pessyt hampaitani. Olenhan kertonut asuvani kolmannessa kerroksessa hissittömässä talossa? Portaiden kävely ei ole lempipuuhaani, etenkään ylöspäin, korkeissa koroissa. Silloin jalkoja pitää nostaa vielä ylimääräisen paljon, korkojen kera. Mietin, että jos kurvaisin ensin autolla toimistolle enkä sen päiväiselle työnsuorittamispaikalleni, ja pesisin hampaani siellä, juuri näitä tilanteita varten hankkimallani varahammasharjalla.

Sitten muutin mieleni, ja ajattelin, että minähän voin harjata hampaat kotona, samalla kun haen sinne unohtuneen puhelimeni.

Päivät ovat olleet täysiä ja vauhdikkaita.

Työsuorittamispaikalla miespuoliset kolleegani valittelivat, että heidän selkänsä kipeytyvät, kun työ pitää suorittaa koko ajan seisoen. Juuri siitä syystä minulla oli korkokengät. Selkä ei väsy niissä niin helposti, kun lantio saa enemmän luonnollista kiertoliikettä. Moitin kolleegoitani jälleen kerran turhamaisiksi - he käyttävät matalakantaisia kenkiä, täysin ulkonäkösyistä, vaikka ne olisivat terveyden kannalta järkeävämpi valinta! Väittivät, että se ei näyttäisi hyvältä, jos heillä olisi korkokengät.

Nyt mieltäni askarruttaa kaikkein eniten tanssi. Tanssin kuulemma eilen illalla normaalia raskaamman oloisesti. Myönnän sen täysin, mutta olen huolestunut. Syytän asiasta liian alhaista verensokeriani. Mutta entä jos se ei olekaan riittävän suuri rikollinen kantamaan syyllisyyden taakkaa leveillä harteillaan? Onko Valssimies ohittamassa minut tanssitaidoissaan? Vai emmekö vain tanssikaan enää niin hyvin yhteen? Olenko liian jumiutunut omiin maneereihini, että vaikka askeleissa ja suunnissa seuraan melko virheettömästi, en rytmillisesti ja bouncen osalta kuitenkaan olen niin herkkä seuraaman, ja se tekee foksistani hitusen raskasta? Tangon osalta olen silti voitonriemuinen. Otimme haltuun ohijuoksevat askeleet, nopeat sivuaskelet ja pysähdykset. Tokihan tunneilla on jo ollut monimutkaisempiakin kuvioita, mutta niiden soveltaminen vaativissa kenttäolosuhteissa on aina hieman eri asia.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Sugar why you get so fly.

Olen ollut kiireinen, ja ehkä vähän toimeliaampi kuin aiempina viikkoina. Olen tanssinut paljon, tehnyt paljon töitä, siirtynyt Suomen sisällä toiseen paikkaan ja takaisin. Syönyt liikaa sokeria ja kaikkea rouskuvaa, pelannut palapeliä, sellaista ruokapöydänkokoista, niin, että se tulee uniini, juonut pienistä pulloista kirpeää Sauvignon Blancia ja hyvällä menestyksellä opetellut arvostamaan sen vihreää ja raikasta makua. Sen opin taannoisella viininmaistelutunnilla. Sommelieeri selitti, miltä Sauvignon Blanc maistuu, miltä sen siis pitäisikin maistua (vihreältä), ja että se on hyvänmakuista vihreää josta hän pitää. Halusin välittömästi olla yhtä hienostunut ja arvostava kuin sommelieeri, ja näin hyväksyin tuon asian, että tässä on nyt viini, joka ei maistu hunajanvaalealta vaan vihreältä. Ja olen alkanut pitää siitä enemmän. Asioista pitäminen tekee elämästä helpompaa kuin kaikenkattava ronkelius, joka on taipumuksenani.

En varmaankaan ole ehtinyt olla niin tympääntynyt talveen ja kaikkeen tympeään kaikelta tältä höseeräämiseltä ja tanssimiselta. Se on outo ilmiö - että kiire ja jonkinlainen paine, joka periaatteessa rasittaa voimavarojani ja rajoittaa lepoaikojani, auttaakin siinä, etten vajoa joka päivä maahisenasteelle miettimään, miksi pääni on niin viallinen, että se aiheuttaa ongelmia sinnekin, missä niitä ei ole. Kiire saa minut kiiruhtamaan monien junnaavien ajatusten ohi peipposena sirkuttaen teennäisen iloista kevätsävelmää.

Olen niin monta vuotta kaivannut lepoa koska olen ollut yliväsynyt ja rasittunut. Nyt kun en enää jatkuvasti ole sitä, luontainen pakoreaktioni henkisissäkin kuormitustustilanteissa on silti aina kohti lepoa. Ehkä voisin joskus vain lisätä kaasua ja paeta onnettomuuspaikalta, sen sijaan että heittäydyn uhriksi ojan pohjalle märehtimään kaamosta ja auringon puuttumista taivaalta.

Toisaalta tänäkin vuonna, kun olen kärsinyt influenssan jälkimainingeista ja muusta elämää rajoittavasta hivutustaudista, ja flegmaattisesti hautonut asioita tietämättä oikeastaan itsekään, mitä haudon ja miksi, olen onnistunut munimaan pari itsetuntemuksellista kultamunaa. Vahingossa. En edes toisesta vieläkään tiedä mikä se on, kana vai muna, mutta jotain se on, johon en osaa vielä tarttua, mutta joka on todellista ja olemassa. Asiat olivat huonosti, ehkä, tein jotain, en ole varma mitä, ja ne muuttuivat paremmiksi, jolloin vasta pystyin todentamaan, että kyllä, jotain oli vialla aiemmin. Olin siis oikeassa havainnossani, ja jos havaitsen jotain vastaavaa jatkossakin, tiedän, että tuo ei ole normaalitilanne, vaan häiriötila joka vaatii korjaamista.

Nyt olen kuitenkin hetkeksi väsynyt hautomiseen, ja voisin vain elää ja tanssia.

Olen viikon aikana monesti saanut mieleeni välähdyksiä asioista, joista saisin kirjoitettua tänne jotain hauskaa. En ole ehtinyt, enkä enää muista niitä. Anteeksi. Ehkä menetys ei ole niin suuri, kuin saatan kuvitella.

Olen tutustunut uusiin tanssilajeihin. Fusku oli iloinen yllätys. Siinä on samaa irtonaista energiaa kuin humpassa, mutta vähemmän traagisessa muodossa. Kyllä, voin opetella fuskua lisää, ja pyörähdellä käden ali sinne ja tänne ja suikahdella iloisesti tanssiparini ohi ja takaisin.

Bugg sen sijaan oli kärsimystä. Siinä olisivat samat elementit kuin fuskussa; letkeys (joka on sanana yhtä paljon inhoamani kuin räväkkä) ja tanssiotteet. Mutta jokin ruotsalaisen iskelmämusiikin fiba puskee läpi. Ruotsalainen humppa, tai sellainen tanssilavamusiikki ärsyttää minua kovin. Se ei ole surullista. Suomalainen iskelmä on aina traagista, joka biisissä rakkkaus jättää tai joku kuolee, parhaimmissa useampikin, sävelmissä on haikeutta ja saavuttamattomia unelmia. Mutta ei ruotsalaisessa musiikissa. Siellä kaikki on hauskaa, letkeää jammailua, syödään kanelipullaa ja körötellään matkailuautolla kuuttakymppiä hitaasti keskellä tietä ja morjestellaan tuttuja ja tuntemattomia iloisesti, yhtään häpeämättä että ollaan tien tukkeena. Missä ovat nöyryys, itseironia, epäonnistumisen pelko ja elämän toivottomuuden ja koko ajan uhkaavan alamäen tunnistamisen tuska? En kestä ruotsalaista tanssilavamusiikkia. Se on epärealistisen iloista.

Sen lisäksi, että bugg on ruotsalaista, ja sen musiikit ovat paljolti ruotsalaisia, tanssi muodostui tytön tylsästä perusaskeleesta, jonka tarkoitus oli lähinnä saada pylly heilumaan sievästi, ja miehen käsien ojentelusta. Miehellä ei siis ollut varsinaisesti askelia. Tyttö siis määrää itse tahdin - esimerkiksi musiikin mukaan, voitteko kuvitella, aivan liian helppoa ja elämän kompleksisuutta kohtaan epäkunnioittavan suoraviivaista, ja mies sitten käsillä ohjaa, minne tytön askeleet suuntautuvat. Jos tyttöä huvittaa. Paitsi, että kahden alkeistunnin aikana emme oikeastaan päässeet sinne asti, ja käytännössä tamppasin perusaskelta ja heilutin pyllyäni tylsästi yksin, vaikka parin kanssa. Kaksi tuntia. Se oli tylsää, eikä tuntunut enää lainkaan tanssimiselta. Olen niin ehdollistunut siihen, että minä seuraan, että tanssi on parilaji, jossa kuuntelen ohjausta ja elän mukana. Analysoinkin sitten jälkeenpäin viiltävästi, että bugg, joka mielestäni on lähtökohtaisesti turhaa, on tanssilajina kehitetty ruotsalaisille tanssitaidottomille miehille. Suomalaiset tanssitaidottomat miehet ovat suoraselkäisiä ja tuntevat arvonsa ja arvottomuutensa, eivätkä kehtaisi mennä lattialle reteästi pyörittelemään emäntiään käden ali sinne tänne iloisten rallien soidessa.

Saattaa olla, että olin hieman kriittisellä tuulella tuona päivänä. Tai alan niin tottua tanssiin, ettei kaikki tanssi enää tunnukaan hurmokselliselta. Tango kyllä, aina. Salsaa haluan paljon lisää myös, ja fuskua, ja hidasta valssia. Kyllä tämä tästä.

Olen syönyt liikaa sokeria. Toisaalta, olen paljon energisempi ja toimeliaampi, ja se tuntuu päässäni paremmalta kuin ankea talvimöllötys. Tämä on vaika dilemma. Ehkä minä vain tanssin sokerin aiheuttamat ylimääräisesti kertyvät energiat pois. Onhan sekin jonkinlainen ratkaisu.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ja matematiikkaan ihan pienin varauksin.

Olen vähemmän solmussa kuin ennen. Olen kyllä kyllästynyt, vittuuntunut, ynseä, ajoittain kyyninen, ja tunnistan myös masennuksen oireita itsessäni, mutta kaiken kaikkiaan olen sitä kaikkea ihan vain suoraan, en kiertäen tai itseäni siitä syyllistäen. En edes aina paljoa mieti miksi asiat ovat niin kuin ovat. Jotkin niistä hyvin, jotkin huonosti, ja minä seisoa tökötän jaloillani kaiken tämän keskellä. Kutsun tätä edistykseksi, paremman puutteessa.

Talvi siis jatkuu. Autooni ilmestyi vähintään parinsadan euron remontin kokoinen vika. Sen siitä saa, kun taas käytin tuota pari viikkoa talvikeleillä. Ei se ole talviauto.

Ulkona on liukasta ja pimeää. Olen toipunut flunssasta, mutten ole joulukuun alun jälkeen ulkoillut päivänvalossa. Olen aloittanut jälleen tanssin, mutta aikataulusyistä hieman maltillisemmin kuin aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin.

Saatoin tanssia vanhalle miehelle rytmihäiriön. Toivottavasti hän vielä tulee tunneille.

Osaan olla hieman aiempaa rennompi Valssimiehen seurassa. Aikataulusyistä näen häntä nykyään vähemmän, kuin mitä luontaisesti pyrkisin näkemään, vaikka tavoitteeni onkin harjoittaa parisuhdetta, jossa minulla on myös omaa aikaa, ihan yksin, kaappeja siivoten. Sitten kun hän harvinaisesti on samassa tilassa kanssani, olen siitä peittelemättömän iloinen, ja suhtaudun häneen suopeasti. Luulen, että hän on hieman hämmentynyt tästä, koska se on minulle epäluonteenomaista. Tyypillisesti kun olen hurmaava varsin agressiivisella ja vastahakoisella tavalla. Toivottavasti en menetä kiehtovuuttani.

Kirjeystäväni hr. Zalando lähestyy minua, välillisenä puhemiehenään Matkahuolto. Olen tilannut jotain, mutten oikeastaan muista mitä. Ehkä jonkin jakun tai neuleen? Toivottavasti haluan palauttaa sen. Taidan lähteä ulos, liukkauden ja bootsinvarsien sisään kimmahtelevien sepelinpalojen joukkoon. Ehkä pieni iltakävely K-kaupistuneeseen Siwaan tuo minusta esiin muitakin puolia, kuin tämän myrkynkatkuisen vanhenevan naisen, joka haluaisi vain syödä pekonia kinuskikastikkeella, katsoa miljoona kiloa Downton Abbeyn uusintoja ja kuunnella muiden valitsemaa musiikkia.








lauantai 7. tammikuuta 2017

Ei sen enempää.

Olen ollut jälleen goblin. En ole poistunut asunostani yli kahteen vuorokauteen. Paitsi saunaan, neljä kerrosta alemmas, ja sitten takaisin. Se ei vaadi ulko-ovesta poistumista. Kaunomieli tuli tänään käymään, ja ovi oli takalukossa. Oli ollut jo pitkään.

Saunominen oli kovin miellyttävää. Siitä on jo viikkoja, kun viimeksi olin saunavuoroni aikaan tilassa, jossa kykenin saunomaan. Aina on ollut jotain muuta, muihin ihmisin liittyvää hauskaa, joka on ajanut saunan ohi.

Nyt olen ollut oikein itsekäs ja hyödytön. Diiva on kaukana viikonlopun, ja minulla siis koti kokonaan itselläni. En ole tarttunut Valssimiehen tai muidenkaan kutsuihin. En ole jaksanut laittaa cc-voidetta kasvoihini tai vaihtaa t-paitaa aamuisin tai iltaisin. En muista, puinko sen ensin yö- vai päiväpaidaksi. Tein perjantaina laiskan yrityksen nähdä ystäviä, koska vihdoinkin olisi ollut hyvin aikaa, mutta heillä oli muuta tekemistä, ja retkahdin helpottuneena sohvalle.

Olen purkanut ruman, pienen muovijoulukuseni, katsonut valtavan määrän elokuvia, inventoinut ja siivonnut keittiön kuiva-ainekaapit. Nukkunut aina 10,5 tuntia kerrallaan, ongelmitta. Juonut kahvia mustana, koska kahvimaito loppui jo aikoja sitten. Vadelmahillokin loppui, joten olen syönyt paahtoleipää mansikkahillolla.

Kaapeista löytyy vielä kaikenlaista syötävää. Kaunomieli löysi puolikkaan paketin Annas Pepparkakor ja pursotettavaa sokerikuorrutetta. Myöhemmin pakastepyttipannua.

Voisin elää näin maaliskuuhun asti.

Yksi elokuvista oli juoneltaan niin huono, että se jäi oikein vaivaamana minua. Se oli niin huono, etten enää edes muista nimeä. The lost years tai jotain. Siinä nainen saa onnettomuuden seurauksena muistinmenetyksen, mutta onnistuu sen ansiosta pelastamaan rikkoutuneen avioliittonsa, jonka jälkeen sairastuu altzheimerin tautiin, menee epätoivoiseen leikkaukseen siitä selvitäkseen, halvaantuu, yrittää itsemurhaa ja lopulta mies hänen toiveestaan sammuttaa hengityskoneen. Kaikki tämä ängettynä korealaisen (?) chickflickin runkoon. Aivan liikaa tavaraa. Tuohon kaikkeen oli hyvin vaikea samaistua, tai ehkä minä vain olen jälleen emotionaalisesti huonosti tavoitettavissa.

Ainakin mietin tuota elokuvaa tämän tästä, pitkään ja hartaasti, paljon enemmän kuin sitä, miksi en jaksanut viettää iltaa Valssimiehen kanssa.

Muistelen viime vuotta, ja sitä, miten masennus alkoi ja mitä kaikkea päässäni silloin liikkui. Yritän varoa astumasta samaan lätäkköön. Mietin, vuotavatko kenkäni, mutten vain vielä tiedä sitä, ja onko varpaiden kastuminen jo vääjäämätöntä, mutten vain huomaa sitä vielä, koska minulla on villasukat. Yksi ystävä sanoi, että villasukat ovat sitä lämpimämmät, mitä likaisemmat ne on.

Jos nyt jonkinlainen alakulo on välttämätöntä, toivon, että merkityksettömyyteni ja epätoivoni aiheet ovat tällä kierroksella eriaiset kuin viime vuonna. Viime kerta oli hyvin epämiellyttävä, vaikka olen edelleenkin helpottunut tilanteen ajallisesta rajallisuudesta.

Viime yönä näin unta, jossa Anna Puu kertoi elämästään, jossa hänellä oli neljä pientä lasta ja hän pyöritti elintarvikekioskia, ja yritti löytää aikaa kuntoiluun kulkemalla töihin maastopyörällä jyrkkää mäkeä ylös ja alas. Siinä meni epätasainen metsäautotie, sohjon alla olevat horsmat ja muut heinät olivat paleltuneet niljaskaisiksi. Anna näytti epätarkkaa 70-luvun valokuvaa miehensä lapsuudesta, siinä oli kahdeksan poikaa, joista kaikkien paitsi kahden kasvot oli blurrattu.

Kaunomieli sanoi, että tuo oli masentava Vain Elämää -jakso. Olen samaa mieltä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Hurt.

Olen ärtyinen. Aivan uudella tavalla. Luulen, että tämä on sellaista vanhan ihmisen tasaista ärtyisyyttä, joka alkaa puskea pintaan näinä pimeinä päivinä, pitkähkön flunssan jälkeen. Ehkä se oli influenssa.

Olen ollut samalla tapaa fyysisesti ärtynyt ennenkin, mutta silloin siihen liittyi pientä kauhua, ja se ei ollut tasaista. Muistan oikein ajatelleeni, että olen vanhentunut, kipeä, kankea, näen ja kuulen huonosti. Ihan kuin olisin sellainen vanhuspuku päällä ja kaikki olisi kamalan vaikeaa. Nyt nämä oireet eivät enää yllätä, joten kauhua ei ole, vain särkyä, kankeutta, vaikeutta, väsymystä ja sitä ärtymystä.

Flunssan, liikkumattomuuden ja liukkauden (oletan) takia minulla on jo viikon verran jumittanut lonkankoukistajat, pakarat ja yläreidet. Jatkuva jomotus ja kinnaus. Ja kyllä, olen venytellyt, lukemattomilla eri tavoilla. Hieronut. Syönyt lihasrelaksantteja. Tämä on helpottamassa, mutta hitaasti. Vähemmästäkin ärtyy.

Minulla on pitkästä aikaa auto käytössä. Hetken. Ajelin eilen ristiin rastiin. Ajellessa ajatus liikkuu eri lailla. Mietin kauhuissani, että tällaisiako talveni ovat tästä lähtien aina. Että joudun pidättämään henkeä ja sukeltamaan pitkään, ennen kuin taas voin sukeltaa valoon ja hengittää.

Olen ärtynyt erityisesti Valssimieheen, ihan vain, koska hän on olemassa. En usko, että hän on sitä ansainnut (voi ollakin, mutten vielä tiedä, koska en tunne häntä niin hyvin), enkä ole varma, huomaako hän edes ärtymystäni, koska enhän minä sitä tietenkään avoimesti näytä (koska en tunne häntä vielä niin hyvin). Mutta voin taata olevani vähemmän hurmaava kuin joskus toisina aikoina. Ajatuksena tuo masentaa minua, että olen vanha, ärtynyt, ja epähurmaava. Juuri nyt ei tee mieli tutustua lisää, koska silloinhan hän tutustuisi tähän ärtyiseen puoleen minusta.

Olen myös hyvin väsynyt. Se on varmaan vielä flunssan jäänteitä, ettei jaksaisi kävellä portaita tai täyttää tiskikonetta. Täytin silti. Nukuttaa paljon. Sunnnuntaina nukuin ensin yhteentoista, sitten kolmesta kahdeksaan, ja sitten menin nukkumana vähän kymmenen jälkeen.

Olin minä tässä välissä yhden päivän pirteäkin. Iloinen. Se oli hienosti juurikin uudenvuodenaatto, ja minulla oli kevyt ja hauska olo.

Kun katson videoita youtubesta, minulle aina mainostetaan tuotetta, jolla voi maksimoida raskaaksi tulemisen mahdollisuuden. Hah - internet ei selvästikään tiedä minusta kaikkea.