keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Join me in death.

Hassua, että Pariisi on ollut olemassa koko sen ajan, kun minä olen surrannut edestakaisin pyykkikoneen, jääkaapin, työpaikan ja S-marketin mittaista leikkikehääni. Ei turistina ihmisivilinässä suhaaminen tietenkään tee ihmisestä sen kummoisempaa, mutta minua se sopivasti tuuletti, pitkästä aikaa. Valoa, vihreää, kevätesikoita, kauniita parvekkeita, ranskalaisia sellaisia tietenkin. Erilaisia puita, taloja, ihmisiä. Erilaista kahvia. Ei mitään tarvetta eikä tilaa tai aikaa ajatella tavallisia tylsiä arkiajatuksiaan. Naiveja mainoksia, joissa oli hyvin usein eläimiä, erityisesti norsuja tekemässä ihmismäisiä asioita. Patsaita, jotka olivat joko ihan vain mahdollisimman kauniita ja ryhdikkäitä ja pitkähiuksisia, tai sitten koomisia, koska niihin on yritetty ympätä niin paljon tunnetta ja sanomaa kertomaan siitä tunteenpurskauksesta, jonka huumassa ne on pystytetty. Mutta kun se ei ole niin vakavaa, vaikka joskus tulisi ymmärretyksi väärin.

Suomessa ei tehdä vahingossa koomisia patsaita, sehän olisi noloa. Patsaan pystyttämistä tuumitaan niin pitkään, että asioihin ehtii tulla perspektiiviä, ja ehditään myös miettiä, ettei nyt vain loukata ketään. Lopputulemana joko patsas on niin yksiselitteisen paatoksellinen, ettei sitä voi käsittää väärin, tai sitten se on nimenomaan tarkoituksella humoristinen. Tästä en kyllä ole ihan varma. Olen joskus (aika usein) ajatellut ripustaa sen toiseen käteen Siwan muovipussin.

Pariisissa on kai joku laki, että kaduilla n. 400 metrin välein tulee olla valtion tarjoama tissinäkymä jonkin julkisen rakennuksen seinässä tai patsaassa. Toisaalta, myös ristiinnaulitut Jeesukset ovat lähes yhtä suosittuja. Louvre oli niitä puolillaan. Mietin, miten eksoottiselta se näytti kaikista niistä japanilaisista.

Aloin arvostaa Suomalaisten tapaa koota näyttelyitä. Meillä oikeasti mietitään, minkälainen kokonaisuus kuvista muodostuu, missä järjestyksessä ne kohtaavat katsojan, mitä ajatuksia ne voisivat herättää. En tietenkään jaksanut käydä läheskään riittäävän monessa ja monipuolisessa tilassa tuolla ollessani, mutta ranskalainen suurpiirteisyys välittyi silti. Nää on nyt tässä, katsokaa näitä. Pätee niin Jeesukseen kuin tisseihinkin.

Ihmiset olivat aidon ystävällisiä. Minulla ei ollut ollenkaan niin hankala olo asiakaspalvelutilanteissa (yleensä), kuin usein Suomessa. Uskon, että ongelma johtuu hyvin pitkälti itsestäni, mutta myös näissä ranskalaisissa oli jotain hyvin luontevaa. He kunnioittivat itseään ja tekemäänsä työtä, olivat levollisia ja arvokkaita. Honteloon kielitaitooni suhtauduttiin suvaitsevaisesti. Muutaman kerran, kun jouduin varmuuden vuoksi vaihtamaan englanniksi, jotta varmistaisin allergiakohtauksettomuuden, huomasin, että tilanne ikäänkuin hidastui tarpeettomasti. Jouduin siis turvautumaan englantiin useasti, mutta vain muutaman kerran se tuntui hienosyisen hankalalta.

Olen varma, että ranskan kieli on suurelta osin vain viitteellistä hypähtelemistä äänteiden yli. Ajatukset välittyvät jotenkin ilmassa. Metropysäkkien nimet toistetaan kuulutuksissa kahteen kertaan - ja hups heijaa, aivan eri tavoin lausuttuina.

Moni muukin asia oli melko viitteellistä. Opasteet osoittivat vähän sinne suuntaan. Se, että jossain oli opaste, ei tarkoittanut, että opasteet jatkuisivat perille asti, tai että vaikka opasteita on, itse museota enää olisi. Museé non-excistant! Jos etsit Pantheonia, löysit kyllä paljon opasteita irlantilaisen kulttuurin keskukseen, mutta missään ei juurikaan mainittu, että Pantheon sijaitsee siinä vieressä. Toisaalta, se on niin iso, että pitäisihän se tajuta itsekin, että se iso, ihmisten hymyilevillä kasvoilla koristeltu kartio joka lymyilee joka katonharjan takana, on tietysti entinen kirkko/julkinenrakennus/kirkko/nykyinen julkinen rakennus. Eikä vaikka joku festariteltta.

Pantheon oli kyllä aika outo paikka. Näin jälkeenpäin ajatellen vähän ihmetyttää kaikki ne kuolemaan ja hautoihin liittyvät jutut, joita tuolla turisteille kaupustellaan. Enkä edes käynyt Morrisonin hautausmaalla.

Katakombeissa kävin kyllä. Yritimme välttää jonotuksen, ja menimme paikalle ajoissa, jopa ennen aamukahvia. Olimme jonossa n. viidennelläkymmenennellä sijalla, joka oli tosi hieno sijoitus, ottaen huomioon, että jono oli aukeamisaikaan ainakin puolen kilometrin mittainen. Aukeamisaika oli viitteellinen, joten jonotimme silti melko kauan. Kun kaivauduimme ylös käytävän toisessa päässä, edelleenkin kahvittomassa tilassa, vastassa oli hauska pieni matkamuistomyymälä täynnä pääkalloja ja kaikkea muuta luihin ja kuolemaan liittyvää. Myyjä oli yliystävällinen. Tarjosi tyttärille ilmaisia pinssejä. Neuvoja kaikesta, mikä sijaitsi alueella. Haluammeko ruokaa, juomaa, juustoa, värillistä lasia, tässä kartta, mistä kaiken löytää. Haluanko lasin vettä? Käyttää hänen vessaansa? Ei ottanut täyttä hintaa ostoksista. Aloin olla epätoivoinen, ja yritin paeta paikalta mahdollisimman kohteliaasti, mutta se ei tuntunut onnistuvan, ja tilanne meni jotenkin absurdiksi. Mies tajusi selvästi, että jotain oli pahasti vialla, ja halusi entistä tarmokkaammin auttaa, mutta ei ymmärtänyt, että kyseessä oli vain tila, johon suomalainen nainen menee syvässä kahvideprivaatiossa.

Kuka hullu pinoaa reisiluita siisteihin pinoihin ja koristelee ne pinot pääkalloilla? Miksi? Jos ne olivat tiellä, että on hankala kävellä, pakkoko sinne väliin on edes tehdä käytäviä? Eihän siellä ollut mitään muuta. Niitä pinoja oli aivan loputtomiin, ja aloin jo vähän miettiä, että entä jos juuri kun olisi maanisesti pinotessaan saamassa viimeisen pinon valmiiksi, puuttuisi n. 5 pääkalloa.

Söin aivan liian monta croissanttia. Myös churroja, Quichejä, pari gateouta, suklaata, ja 4,5 litraa omenamehua. Maitokahveja vallan valtavan määrän. Muutaman hyvän aterian, monta vähän sinne päin. Pääasia, että nälkä lähti, ja että tytötkin pystyivät syömään, vaikka se on aina, myös Suomessa vähän hankalaa jos ei ole keittiötä. Minulla on kaksoisleuka, pitkästä aikaa, näin haluan luulla (siis että pitkstä aikaa). Minulla on myös valokuvia siitä todisteena, joten kaksoisleuan olemassaolosta voin olla täysin varma.

Viikon jälkeen olin haikea, mutta vähän helpottunut, kun pääsin lentokentälle, joka metron, hotellin ja monen, monen muun paikan jälkeen tuntui paikalta, jonka vessassa antaisin suorittaa itselleni elinsiirron. Nyt kotona en voi olla ihastelematta sitä, että lattia on monesta kohtaa ihan suora. Seinätkin näyttävät ihan vain valkoisilta. Ei siltä, että ne tarvitsisi heti maalata.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Put your faith in my stomach.

Location, location, location. Nyt kun sijainti on muuttunut, kodissamme kävi mukava trafiikki eilen. Syynä tähän olivat mm. erinäiset iltakoulut ja -kirkot, joihin osallistuminen on hankalaa, jos asuu kovin kaukana. Pitstop-paikka koulujen ja -kirkon lähimaastossa helpottaa kummasti.

Tarjoilin lakonisesti mm. kahvia ja jauhelihakeittoa. Myöhemmin illalla tukahdutin haluni mennä kyselemään maistuisiko voikkoleipä ja tee, ja olin ihan vain cool mom. Tänään varmaan kuulen, onnistuinko. Nuoret naiset leipoivat käsittämättän hyvää kuohkeaa, rapeaa ja tahmaista mutakakkua ilman kananmunaa ja maitoa. Sans lait et oeuf. Yritän sisäistää näitä elintärkeitä termejä kaiken aikaa.

Minulla ei ole vielä musiikinkuuntelemisvälineitä omassa hallusassani. Tämä tila ei ole vielä niin hahmottunut, että tietäisin mitä oikeastaan tarvitsisin. Olen niin kateellinen, kun Diivan huoneesta kuuluu musiikkia, levyltä ja myös elävää.



En muista, mihin olen purkanut asiat. Mietin pitkään, mistä löytyvät varatyynyt ja -täkit, ja löysin sen sijaan lisää joulukoristeita, ompelukoneen, ja mielikseni myös yhden tyhjän kaapin. Sitten muistin, että varatyynyt ja -täkit ovat uuden sohvan mekanismin sisässä. Kätevää. Olen kuin ahkera orava, joka on tallettanut monta pähkinäkätköä talven varalle, ja hyvällä satunnaisvainulla löydän niistä vahingossa muutaman.



keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Ich habe noch ein koffer in Berlin.

- Onko teillä vapaita huoneita?
- Voisinko nähdä huoneen ensin?
- Kuumaa vettä ei ole riittävästi.
- Voisinko saada puhua paikan johtajan kanssa?
- Anteeksi, voisitteko tuoda pöytääni tuhkakupin.
- Voisitteko esitellä päivän kalan?
- Anteeksi, mutta voisitteko ystävällisesti päästää minut kyydistä seuraavalla pysäkillä?

Kyllä ne ovat kohteliaita, vaikka kidnappaajan kyydissä, nuo ranskalaiset. Selaan ranskankielen hyödyllisiä fraaseja Berlizin minisanakirjastani. Vaikuttaa siltä, että olen edellisen kerran hankkinut ranskan sanakirjan 80-luvulla, ja niinhän se tietysti onkin.

Ostin myös oikean turistioppaan. Sellaisen kirjan, jossa on selvällä suomenkielellä esitelty Pariisin kaikkein silmiinpistävimmät turistirysät. Jos siitä ei muuta hyötyä ole, niin ainakin voin todeta löytäneeni jotain originellia jos koen elämyksiä, joita ei ole listattu valmiiksi. Oloni oli kovin järkevä tuon ostaessani. Tuo säästää paljon hammasten kiristelyä, kun sompailemme Diivan ja Kaunomielen kanssa unelamakaupungissa, ja kinastelemme siitä minne seuraavaksi kannattaisi mennä.

Vielä pitäisi hankkia matkavakuutus, pääsylippuja etukäteen, ottaa selvää aikatauluistamme ja sijainneistamme ja siitä, onko Ranskan McDonald's ravintoloiden pihveissä ja sämpylöissä käytetty kananmunaa tai maitoa. Tai kalaa, simpukoita, äyriäisiä, rucolaa tai kovin paljoa sitrushedelmiä.

Je voudrais une gateau du fromage toutemant sans lait et sans d'eauf.

Tuo ja muita saman tyyppisiä lausahduksia pitää opetella varastoon. Muussa tapauksessa seuraava tarvisemani fraasi on "Vité, s'il vouz plait, appelez une ambulance!"

Saa vinkata missä kannattaa syödä. Edullisesti, helposti, turvallisesti.

Tutkiessani Pariisin karttaa tajusin, että muistikuvani kaupungista ovat hyvin oudot. Olen mielestäni noussut junasta Gare du Nordilla, kävellyt suoraan parin sadan metrin päässä olevalle Eiffel-tornille, jatkanut sen juurelta Champs Elyséeta pitkin ravintolaan, jossa sai tilattua vain keitettyä parsaa, jonka jälkeen olen ihmetellyt, mitä lievät nämä maasta putkahtelevat lasiset pyramidin näköiset hökötykset.

Olisi varmaan pitänyt ostaa turistiopas jo 80-luvun lopulla valmiiksi, eikä sanakirja. Tai ehkä olin vain tosi nopea kävelijä silloin.

Hobitti oli vähän pettymys. Hyvin koominen. Ei mitään uutta Keskimaassa, paitsi ehkä Orlando Bloomin leukaperät. Niitä oli mielestäni paranneltu. En vain jaksa innostua örkeistä ja mielikuvituksettomista miekkataisteluista.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Niin kauan minä ramppaan tämän kylän polkuja.

Elimistöni alkaa tasaantua. Ihoni, joka oli hetkellisesti kuiva, ilmeisesti jotta elimistöni voisi varastoida kaiken nesteen sisuksiinsa kuin kameli valmistautuessaan Saharan ylitykseen, on rentoutunut ja tavoittanut jotain entisestä hehkeydestään. Pohkeenikaan eivät enää ala kirkumaan äänettömästi kun heiluttelen varpaitani. Pakaroissani kihelmöi aina välillä enteilevästi, ikäänkuin pienen pienet lihaksenalut olisivat kasvamassa takalistooni jotta loputon portaiden ylös-alas-kipittäminen sujuisi minulta helpommin.

Vastaavasti uuden tiskipöydän hinkkaaminen ei enää aiheuta mielihyvän väristyksiä.

Olen kyllä vieläkin vähän hämmentynyt kaikista näistä kodinkoneista, jotka ilmoittavat minulle kellonaikoja numeerisessa muodossa (niinkuin numerot olisivat minua koskaan erityisesti kiinnostaneet). Pikemminkin olen mitannut ennen aikaa pyykinpesuyksiköissä (koneellinen, niitä mahtuu päivään neljä) kuin mitannut pyykinpesua aikayksiköissä. Uuni on yrittänyt saada minua puheväleihin kanssaan jo pitkään, mutta en ole oikein opetellut hänen kieltään. Liesituulettimen kanssa minulle on muodostunut rituaalinen tanssi, jossa ensin naputtelen rytmikkäästi tahtia pimeään näyttöön, sitten saan valot päälle, jonka jälkeen minun tulee sammuttaa ne saadakseni ilmeisesti ajastimen päälle, mikä onnistuu melko huonosti, koska kun vihdoin kolmannella kerralla saan varsinaisen tuulettimen päälle, se sammuu aivan liian pian. Näin joka kerta.

Olisihan noita ohjekirjojakin, mutta kukaan ei ole toistaiseksi aseella uhaten pakottanut minua lukemaan niitä.

Minulle muuten selvisi, miksei kukaan muu käytä yläkerrassa olevaa kuivaushuonetta. Ensinnäkin, pyykit kuivuvat siellä loputtomiin. Siinä kuivuessaan ne imevät itseensä kaupungin sykettä, ja haisevat sitten hitusen pakokaasulta. Toisaalta, olen ostanut parfyymia, jota mainostettiin lauseella "Diesel - Fuel of Life". Jury on vielä mietinnössä sen osalta, onko tämä uusi elämän sivumauste toivottu vai ei-toivottu. Sinänsä minua ei yhtään haittaisi kuivatella pyykkejä vähän pidempäänkin, ja tuoda asuintiloihin kuivamaan vain kaikkein kriittisimmät ja kiireellisimmät tapaukset. Vaihtoehtovalikoimani ei sisällä kuivausrumpua, sekä taloudellisista että mielenterveydellisistä syistä. Pidän niin kovin pyykin ripustamisesta, jonnekin.

Kaupunki on tuossa vieressä. Olen vähän jo nauttinut sen läheisyydestä, mutta myös ällistynyt siitä, miten tympeää oikeastaan on kantaa ruokaostokset kotiin kävellen auton sijaan. Ehkä se johtui siitä, että ostin samalla myös pyykkikorin, jossa oli n. metrin halkaisija. Ainakin se tuntui siltä.

Tänään oli selässä taas jumi. Hän-tahtoo-veivaa-veivaa -laite on vielä jossain, olen mahdollisesti jo purkanut sen muuttolaatikosta, mutten muista mihin. Työkaverini soitteli selkärangallani jonkinasteisen säkkijärven polkan neuvotteluhuoneen lattialla, ja kädet nousevat jälleen niin, että pystyn pesemään hiukseni. Oli se vähän pelottavaa kyllä.

Luulen, että jumi johtui siitä, että olen toiminut vastoin periaatteitani. Syksyllä, kun minulla ei ollut kenkiä, taivuttelin itseni ostamaan yhdet, jotka eivät erityisesti puhutelleet minua. Yleensä ostan vain kenkiä, jotka puhuttelevat. Näiden kohdalla kävelin ensin ohi, mutta käännyin sitten kuitenkin, ja kysyin "anteeksi, sanoitteko jotain", ja vaikka en saanutkaan selkeää vastausta kysymykseeni, totesin, että kohtuullisen pitkävartisia saapikkaita jotka sekä näyttävät miellyttäviltä että mahtuvat jalkaani löytyy niiin harvoin, että olen valmis sangen yksipuoliseen keskustelukumppanuuteen. Niitä on tullut käytettyä, mutta ne eivät istu jalkaani kuin hansikas. Korkokenkien pitäisi olla kuin korkeakorkoiset hansikkaat, jotta niillä voisi kävellä luontevasti. Hitusen liian isoilla ja huterilla saapikkailla joraaminen ei imartele vartalolinjaani, ja nyt on sitten selkäjumi.

Ei pitäisi langeta moisiin viettelyksiin. Kenkäostoksilla järjen äänen kunntelemisesta ei toistaiseksi ole ollut minulle mitään hyötyä.

Joulu lähestyy. Kaivoin pari joulukoristetta esiin, ja ostin sellaisen pienen kuusen. Todella pienen, ikkunalaudalle. Jouluvaloja en vielä laita, koska minulla ei ole mitään mihin ripustaa niitä, eikä myöskään riittävää määrää pistorasioita. En ole vielä täysin hyväksynyt ajatusta kaikista niistä jatkojohdoista, joita tulemme yhteiselomme aikana tarvitsemaan, tämä asunto ja minä.


torstai 11. joulukuuta 2014

Mä näitä polkuja tallaan.

Uusi koti alkaa löytyä laatikoiden alta. Oikeastaan huijasin, ja kasasin vielä pääsemättömät laatikot vain pois tieltä eteiseen, jotta näkisin miltä olohuone näyttäisi ilman niitä. Näyttäähän se. En tiedä, kuinka kestävä ratkaisu eteisen miehittäminen laatikoilla on, mutta ainakin sain olohuoneen osalta mielenrauhan.

Sitä tarvitaan.

Olohuoneessa oli äsken istumapaikat kolmelletoista, ja lisäksi kaksi valtavaa istuintyynyä. Onkohan tämä vähän ylimitoitettua viime vuosien seuraelämäni huomioonottaen. Siirsin yhden nojatuolin makuuhuoneeseeni, joka toimii myös pyykin säilytys, kuivatus ja jälkikäsittelytilana. Nyt on enää sohva, puusohva, ruokailuryhmä, kaksi keinutuolia ja ne tyynyt. Onneksi 50-luvulla huoneet rakennettiin seinien väliin jäävään tilaan ilman sen kummempaa optimointia tai ennakointia sen suhteen, mitä toimintoja mihinkin laitettaisiin.

Kaunomieli on minua täpäkämpi. Kun sisarrakkaus ylittää sallitut rajat ja desipelit, hän pukee takin päälleen ja poistuu. Nyt kävelyetäisyydellä on paikkoja minne mennä. Suunnitelmia mitä tehdä, kulkea kevyesti vain bussikortti ja avaimet taskussa.

Minä olen viikon verran vain ajanut autolla uutta, vähän lyhyempää työmatkaputkea edestakaisin, ja putken täällä päässä siirrellyt laatikoita. Toisaalta, jos en olisi tehnyt sitä, homma ei olisi nyt näin valmis. Olinpas minä nokkela.

Painoni tipahti muutossa kilon. Nyt olen kyllä syönyt suklaalevyn, ja vähän muutakin. No, tulipa käytyä uudessa lukemassa pitkästä aikaa. Uusi askelma jolla steppailla sinne tänne edestakaisin.

Välillä minulla on epätodellinen olo. Havahdun luulemasta, että kohta menen takaisin kotiin.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Olen muuta nyt. Kasto paperikoriin.

Suurin piirtein noin luki ja lukee varmasti edelleenkin Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta. Se saattoi ehkä olla lempikirjani lapsena, vaikka minua vallan hirveästi hirvittikin Lotan puolesta, joka kiukutteli äidilleen, ja leikkasi saksilla nyrkinmentävän reiän kutiavaan ja pistelevään villapaitaansa. Tunki sen paperikoriin ja karkasi asumaan naapurin tädin ulkorakennuksen yläkertaan.

Nyt yritän tarmokkaasti rauhoittua. Yritän erottaa työkiireen ja kotiolemuksen. Että vaikka en töissä ehtisi tehdä ollenkaan kaikkea minkä pitäisi, teen sen minkä ehdin, ja kotona, kun en kumminkaan tee töitä, hengittäisin niin syvään että palleassani oleva nyrkinkokoinen murikka sulaisi pois. Tuntu jo lupaavaa kutinaa siihen suuntaan.

Olen jo löytänyt kaikki tärkeät paperit, laittanut laskut maksuun enkä edes aivan liian myöhässä. Sen ylinopeussakonkin, jonka sain kun toiseksi viimeistä kertaa ajoin vanhaan kotiin. En ole vielä löytänyt olohuonettani lainehtivan tavaravuoren alta, ja sormeni syyhyävät järjestää nämä loputkin laatikot, nyssykät, ruuvattavat, koottavat, pinottavat ja sijoiteltavat tavarat jonnekin. Ja samalla tiedän, että NYT pitäisi vihdoin mennä tuonne pimeään iltaan jossa on valoja jotka heijastuvat märästä asvaltista, kävellä siellä ja laskea verenpainetta. Tai mennä uimahalliin, joka on aivan liian lähellä jotta olisi edes jonkinlainen tekosyy olla menemättä. Mennä aloittamaan se ilmainen kokeiluviikko kuntosalilla, jota olen aina halunnut kokeilla. Siellä on kuulemma ihania ohjattuja tunteja. Pitäisi pitäisi pitäisi. Pitäisi myös hakea pyykit vintiltä, hahmottaa näihin olosuhteisiin mukautettu uusi pyykin kiertokulku ja synkronoida se biologisen kelloni tikitykseen (se ei ole enää mikään munakello, sen kun tikittää omiaan). Hakea kaupasta hönskärillinen Cabernet Sauvignonia, Syrahia tai muuta mukavaa, avata suklaarasia ja pokkari tai Downton Abbey, syventyä, ja aina välillä tuijottaa ikkunasta ulos herkeämättä kuin kissa.

Nämä ikkunapenkit suorastaan huutavat kissaa, joka loikkaisi sellaiselle tuijottelemaan naapuritalon ikkunoita.

Naapuritalon ikkunassa hääräilee muuten usein nuori hyvinmuodostunut uros tottuneesti ja hyväntuulisesti keittiössä. Yleensä hihaton wifebeater yllään, sunnuntaina neljältä myös ilman paitaa, mitä ilmeisemmin aamupalaa valmistaen. Kyllä vain täällä on hyvä viettää kissanpäiviä.

Sohva on ihana keksintö. En ole koskaan ennen arvostanut sohvaa niin suuresti, kuin näiden muutamien maanpaossa vietettyjen päivien jälkeen kun olin “in between couches”. Vanhat lonkkani kaipaavat pehmeää istuma-asentoa, jossa jalat saa nostettua ylös ja samalla optimaalisen tuen ylävartalolle. Nuorempana sitä pystyi rentoutumaan vaikka nilkoistaan oksassa riippuen. Ei minulla aina ennenkään ole ollut kunnollista sohvaa, mutta nyt en näköjään enää pärjäisi ilman.

Muutto on ohi, ja muutos juuri meneillään. Se, että osaan ottaa sen ajan, minkä olen itselleni asioita muuttamalla raivannut. Että en kiirehdi koko ajan niin paljon, koska todennäköisesti ehdin riittävästi ilmankin nyt kun asiat ovat helpompia. Tänäänkin kävin töiden jälkeen kaupassa hakemassa kenkätelineitä ja verhotankoja ja kattilan (koska entiset lakkasivat toimimasta), tulin kotiin, keitin jumalaisen jauhelihakeiton kun minulla vihdoin oli kattila ja söin sitä, kokosin yhden kenkätelineen, ja kello on vasta 19.18 ja istun jo sohvassa näppäin näpisten. Kaunomieli näpisee puusohvalla olohuoneen toisella puolella, ja kaikki on ihan hyvin.



sunnuntai 7. joulukuuta 2014

That kind of lux just ain't for us, we crave a different kind of buzz.

Kirjoitin torstaina, muuttopäivän aattona asioita, mutta en julkaissut niitä, koska internetin ihmemaailman aallot eivät liplattaneet vasten kotirantani kivikkoa. Eivät vieläkään.

Nyt on sunnuntaiaamu, luin torstaisen, ja totesin eläväni jo aivan uudella aikavyöhykkeellä, joten kaikki mitä kirjoitin, ei ollut lainkaan relevanttia. Hyvä niin.

Simahdin eilen saunavuoron, kättelyiden ja viinilasillisen jälkeen melko makeasti ja nukuin lähes heräilemättä säpsähdellen määrittelemättömän kauhun vallassa yhdeksän tuntia. Keitin aamukahvit, paahdoin leipää jonka sivelin huolella jääkaappikylmällä voilla ja vadelmahillolla ja kannoin ne sänkyyn, jossa on vallan mainio paikka juoda kahvia ikkunalautaa laskupöytänä käyttäen.

Myös keittiössä on mainio juoda kahvia vanhan kirjoituspöydän ääressä naapuritalon ikkunoiden tarjotessa silmäniloa ja mielenvirkistystä. Ikkunasta näkyy myös kaunis vanha jäkälöitynyt tiilikatto ja toisen talon pääty, jossa on harjan alla pyykinkuivaushuoneen tuuletusikkuna. Sitä on kiva katsella, kun tietää, että itsellä on melkein samanlainen. Yritin ensin olla käytännöllinen, ja sijoitin pöydän pienen neliskanttisen keittiön nurkkaan, jotta jääkaapille olisi mahdollisimman esteetön pääsy kaikissa tilanteissa. Sitten hilasin sen takaisin ikkunan ääreen. Viis jääkaapista, kun on näköala.

Myös olohuoneessa on hyvä juoda kahvia. Se on vielä aivan täppösen täynnä tavaroita, purkamattomia ja paikkaansa löytämättömiä, mutta kaiken sen keskellä on keinutuoli jossa olen istuskellut, juonut kahvia ja lukenut “Jane and the unpleasentness at Scargrave Manor” –kirjaa. Tuo kirja(sarja) on kai jonkinmoinen kunnianosoitus Jane Austenille, mutta kalpenee kovasti hänen kalvaan anglosaksisen hienostuneisuutensa rinnalla. Tuo on pelkkä dekkari-slähs-harlekiini, joka on sijoitettu Jane Austenin kaikille tutuiksi tuntemiin 1800-luvun alun herraskartanoiden kulisseihin. Vallan sopivaa soopaa minulle kuitenkin tähän hetkeen, vähän kuin kiehuviin aivoihini kaataisi vesi-perunajauhoseoksen.

Tämä uusi asunto oli hämmentävän täynnä elämää perjantaina. Meitä muuttajia oli 10, ja tavarat siirtyivät portaita ylös ripeänä palomiesketjuna. Jopa Kaunomieli höristi korviaan, kun kuuli sanan palomiesketju. Mutta ei, se ei tällä kertaa tarkoittanut pitkää riviä palomiehiä. Oli kuitenkin vallan itkettävän ihanaa, kun minulla oli muuttoapua, kaikki sujui aivan hujauksessa ja helposti. Tai koko päivä siihen meni, mutta missään vaiheessa ei tuntunut epätoivoiselta. Nyt en tosin oikein kunnolla pysty kävelemään kipeiden pohkeideni, kankkujeni, vatsalihasteni, selkäni, olkapäideni, ranteideni ja vasemman nilkkani takia. Ja habojen. Helpompi olisi kuulemma luetella ne paikat mihin ei satu. Pää.

Lähempi tarkastelu osoittaa, että minun pitäisi maalata kaikki seinät, paitsi kaksi pientä, joissa on hieno tapetti. Diivan (keskikokoiseen) huoneeseen pitäisi vaihtaa yhden seinän tapetti. Toisaalta, mitä enemmän Diiva saa siellä järjesteltyä tavaroitaan, sitä paremmalta se nykyinen tapetti näyttää. Siinä on pari reikää, mutta tällä hetkellä meitä ei oikeastaan haittaa yhtää mikään niin pieni.

Vanha koti oli ns. pakasta vedetty, valmistui meille. Se oli ylimaallisen ihanaa, mutta toisaalta taisi vähän stressata siitä, ettei elämisen jälkiä tulisi tapetteihin tai lattioihin. Yritin saada sievää sisustusjälkeä kuin nukkekodissa. Sävy sävyyn jopa. Minä en kuitenkaan ole sellainen nainen. Ensinnäkään, en ole siinä erityisen hyvä, koska alitajuisesti jokin osa luonteesta haraa vastaan. Jos kaikilla muilla naapureilla kasvaa pihassa morsiushuntuja, aronioita ja vuorenkilpeä, niin minähän en sitten mitenkään haluaisi juuri samanlaista viivottimella siloiteltua pihaa, vaikkakin juuri aroniat, vuorenkilvet ja morsiushunnut sopisivat maan ph-arvoon. Tuomitsen sellaisen toiminnan jyrkästi mielikuvituksettomuutena, vaikken tarjoaisi itse mitään varteenotettavaa vastinetta.

Toivon, että näistä vähän sinnepäin lenksottavista kaapinovista tarttuisi minuun edes hitusen boheemia rentoutta. Ehkä ei ylipäänsä tarvitse yrittää niin paljon. Päätin jo, että tänä vuonna en ala tapetoimaan enkä maalaamaan. Yritän löytää edes muutaman illan aikaa olla vain ja pitkästyä omaan seuraani.

Minua vähän huolestutti elämänhallintani torstaina. Ja tottahan se on, en meinaa muistaa, mitä posti toi, ja mihin sen jätin. Asioita on liikaa hoidettavaksi. En yleensä tee asioita myöhässä. Nyt en huomaa, jos sähköpostit eivät menekään perille, vaan luulen hoitaneeni asian. En jaksa pakottaa Diivaa opiskelemaan bussireittejä. En ehdi katsastuskonttoriin ikinä ajoissa, ja kun vihdoin ehdin, minulla ei ole lompakkoa. Seuraavan kerran kun ehdin paikalle lompakon kanssa, olen saanut myös ylinopeussakot. En jaksa miettiä, missä alusvaatteeni ovat, ja ostan uudet vaikka excelini turpoaa ulos liitoksistaan. En huomaa viikkoon, että excelissä on kaavavirhe, ja oikeasti käyttöhintaprosentti on pompsahtanut yli kymmenestä, vaikka olen luullut nitkuttavani maltillisen 9,15% tuntumassa.

Torstaina tuo kaikki stressasi minua kovin. Tänään ei niin kovin. Ajattelin silti pakata reppuun kaikki tärkeät paperini ja läppärin ja sijoittaa itseni kirjastoon leikkimään merkonomia. Ja postaamaan tämän.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Elo ihmisen riemuineen ja murheineen.

Väliaikaismajoituksessa vieläkin. Kolme naista, PMS ja 13 neliömetriä. Ainekset tiivistunnelmaiselle ihmissuhdedraamalle tai trillerille.

Majoituksen sisustus ja muu kunto ainakin luo hyvän pohjan sille, että uuteen kotiin siirtyminen sisältäisi edes jotain haltioitumisen aineksia. Lakanat ja sängyt ovat kyllä olleet puhtaat ja raikkaat ja netti toimii. Olen nukkunut kuin hengen hädässä, mutta tämä päässäni majaileva väsymys tarvitsee muutakin kuin unta. Näin sitäpaitsi viime yönä painajaista, jossa olin unohtanut pefletit saunan lauteille. Kiinteistövälityksen ohjeissa nimenomaan käsketään poistaa pefletit lauteilta.

Koska tilaa on vain rajoitetusti, ohjeistin tyttäret pakkaamaan tänne mukaan vain välttämättömimmät tarvikkeet, kuin lähtisivät pienelle reppureissulle, jonka aikana pitää normaalisti pystyä käymään koulussa ja harrastuksissa. Tätä ohjeistusta noudattaen pakkasin itsekin. Nyt meillä on mukanamme täällä hotellia jäljittelevässä majoituksessa mm. kolme pulloa hiuslakkaa, kolme täyttä tuubia Elmex-hammastahnaa, Hannah Montana -kollaasityö, hama-helmet sekä yksi pimennysverho verhonpidikkeineen. Kyllä nyt kelpaa.

En muuten itkenyt yhtään kun ojensin avaimet uudelle omistajalle. Olin oikein reipas. Linnut sirkuttivat pihaa ympäröivissä puissa kovaa.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Boxing day.

Minua tärisyttää tämä viimeinen aamu tässä kodissa. Tulee niin kova ikävä. Entä jos uudessa paikassa ei tuoksu hyvältä aamuisin? Entä jos lattia ei natise jalkojen alla samalla lailla? Entä jos ei ole levollinen ja pehmoinen olo kun katselee ikkunanpieliä? Sellainen olo, että tämä on minun oma paikkani.

Viimeinen sauna ei herättänyt suuria tunteita, oli vain ihan hyvä sauna. Eikä viimeinen takkatuli. Mutta takapihalta metsään vievä polku saa itkun kurkkuun. Vein sinne vanhaksi menneitä pähkinöitä Jaskalle löydetäväksi.
En edes pääse sinne uuteen paikkaan vielä tänään vaan vasta myöhemmin ensi viikolla. Joudun jännittämään tuota entä-jos –tunnetta vielä monta päivää. Petynkö sitten vai pelkäsinkö turhaan? Saattaa tulla itku vielä pahemmin väliaikaismajoituksessa.

Tytöt ovat olleet reippaita. Purkaneet huoneensa päälisinpuolin tunteilematta. Diiva suostuu vain hehkuttamaan hyviä puolia. Kaunomieli on viileän järkevä ulospäin, luuttuaa lattiaa näppärästi ja ärisee agressiivisesti vain Diivalle, silloin kun minä en kuule. Kaunomieli uskoo maailman pysyvän kasassa, jos vain minä en hermostu. Illalla paniikki kuitenkin kumpusi pintaan kun jääkaapista ei löytynyt hänelle kelpaavaa proteiinia kuin perjantaisen risoton seassa. Hän mätti sitä lautaselle ison annoksen, vain tajutakseen, että mikro on jo pakattu. Itkuhan siinä tuli. Lämmitin sitä sitten kattilassa ja maustoin grillivoilla, koska kaikki huoneenlämmössä säilytettävät mausteet on jo pakattu. Pakastinkin on jo aika tyhjä. Tänään kantoavuksi tuleva Kaappimies tuo Kaunomielelle makkaraa tai jotain muuta lihapitoista. Kauppojahan täällä ei ole.

Minun pitäisi pitää pokka loppuun asti, tai edes kerätä itsehillintäni viimeiseen koitokseen. Räät poskilla märiseminen ei tee tätä helpommaksi. Olen yrittänyt karaistaa itseäni ajatukseen tästä muutosta puhumalla siitä, ja nyt tuntuu, että olen varmaan jo kyllästyttänyt kaikki asialle altistuttaneet perinpohjin, ja sekin ärsyttää minua suuresti. Helvetin lärppä. Taas kerran haluaisin olla kaksi viikkoa erakkona, ilman kanssakäymistä kenenkään kanssa.

Firman pikkujoulut aiheuttivat normaalin morkkiksen, joka on leimannut pakkaamistani satunnaisena kiroiluun purskahtelemisena. Ei mitään elämää suurempaa, se on vain lievän krapulan ilmenemismuoto, kun tajuntaan pulpahtaa pelkästään muistikuvia eri tilanteista, joissa olen ollut sosiaalisesti vasenkätinen. Voisi kai sitä mukaviakin asioita muistella. Jotkin ihmiset näkevät itsensä aina positiivisessa valossa, vaikka olisivat olleet ihan pöljiäkin. Minä en kuulu heihin.

En ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Syytän siitäkin muuttoa. Olen pakannut jo melkein kaiken, mm. kynsilakat, ja meikitkin tuntuivat oudon puuttellisilta. Enkä oikein keskittynyt asiaan riittävästi. Olen myös käyttänyt pois kaikkia jämäshampoita ja hoitoaineita, ja hiukseni olivat harvinaisen hamppuisessa kunnossa. Edes kunnon ohentava leikkaus ei oikein pelastanut asiaa, tunsin olevani hitusen räjähtänyt, homssuinen, pinnan alta väsynyt ja vanha. Enkä edes erityisesti siksi, että hengasin paljon itsenäni nuorempien seurassa, vaan ihan objektiivisesti normaalitilanteeseeni verraten. Myös ikäiseni ja minua vanhemmat naiset tuntuivat onnistuneet glamourissaan paremmin.

Ulkonäkö ei ole kamalan tärkeä asia, mutta itsevarma olo ja kohtuullisen hyvältä näyttäminen on yksi elämän suurista nautinnoista. Hilluin kuitenkin puutteistani huolimatta tanssilattialla korkokengissä (voi miten kiva olikaan pitkästä aikaa käyttää korkokenkiä, nilkoissani ei ollut mitään vikaa), nauroin, otin rennosti ja koetin olla hyvä emäntä. Aina en varmasti onnistunut, ja siitä nämä morkkisröyhtäykset. Loppuivat sentään eiliseen, se on vain tuollainen kumma aivokrapula. Fyysinen vointini ei ollut yhtään huono.

Nyt juon aamukahvia, viimeistä kertaa tällä sohvalla, joka lähtee vihdoinkin kaatopaikalle. Takka hehkuu varaavaa lämpöä. Vielä pari tuntia hommia, sitten pääsemme lähtemään. Haen muuttokuorman täältä perjantaina. Minun pitää olla hyvin tärppänä siitä, mitä muistan nyt jo ottaa mukaan, ja mitä mihinkin on pakattu. Eilen pakkasin puhelimeni, se löytyi auton perästä siitä kassista, johon olen pakannut ensin perjantain muuttovaatteet, joten on syytäkin skarpata.

torstai 27. marraskuuta 2014

Näillä teillä loppuun palaa.

Tänään viimeistä kertaa töistä tähän kotiin Diiva kyydissä. Lauloimme One republicin biisejä pimeässä. Tulee näitä matkojakin ikävä, vaikka ne ovatkin suuri syy siihen, miksi muutto on välttämättömyys.

Hel-vet-ti olen kyllästynyt paasaamaan tästä muutosta kaikille vastaantulijoille, melkein yhtä rasittavaa kuin se, että kesäaikaan aina kohdatessa kysytään, milloin pidät lomaa, vaikkei sillä olisi mitään merkitystä kysyjälle. Tai että syksyllä huokaillaan, että ihanaa kohta saa polttaa kynttilöitä.

Pitäisi pitää taskussa kynttilä ja tulitikut tuollaisia hetkiä varten. Laittaisin palamaan aina tuon kommentin kuullessani.

Mutta oma vikani, kun olen mennyt avautumaan julkisesti yksityiselämästäni.

Tänään sentään kävin innostavan kahvipöytäkeskustelun Euroviisuista. Mikä on seuraava teema, jolla pyritään kohahduttamaan? Vähäpukeiset naiset, vähäpukeiset miehet, seksuaalivähemmistöt ja heidän oikeutensa ovat jo niin kypsää kauraa. Oletamme näkevämme keväällä naisia marssimassa bareteissa ja armyhenkisissä asusteissa ja lapsikuoroja laulamassa rauhan puolesta.

Euroviisukeskustelun innoittaja oli Diiva, joka on löytänyt viikseyden ilot. Hän esitti koulussa nuorta ammattikoulussa opiskelevaa miestä, asiaankuuluvasti pukeutuneena ja asustettuna (haalari, lippis, autonavaimet, nuuska, viikset). Vielä illallakin hän siveli viiksiään arvostavasti ja mainosti niiden korostavan hänen silmiään.

Huomenna firman pikkujoulut. Tilasin hienot kengät kirjeystävältäni herra Zalandolta. Ne saapuivat hienosti ajoissa kauniissa prinsessaponipaketissa, mutta valitettavasti kokoa liian pieninä. Häälyn kokojen 39 ja 40 välillä, ja se on jopa häiritsevämpää kuin muu lievä bipolarisuuteni.´

Eli vanhoilla mennään. Kenkien ja omistajan lisäksi myös mekko on vanha, mutta se on sentään yksiselitteisesti ihan hieno. Vanhat avokkaat ovat sen sijaan tylsät. Omistaja vähän ryytynyt. Taidan laittaa päähän glitterihatun (pienen ja höyhenisen), romua kaulaan ja ranteeseen. Tarjotkaa pari kossyvissyä, ja kyllä se siitä lähtee.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Emo on näht suuren vaivuu.

(Larin Paraskea lainatakseni)

Olen pakannut niin paljon, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Jotain muuta sentään olen ehtinyt, myös kodin ulkopuolella, vaikka Kaunomieli onkin kovasti ollut vailla toista ja kolmatta päivittäistä lämmintä ateriaansa. Korvaukseksi hän teki annoksen piparitaikinaa, ja söi siitä puolet heti. Puolet on huomiseksi.

Olin perjantaina mukana seurueessa, joka hyvin suunnitelmallisesti ja tositarkoituksella vieraili pubeissa ennalta määrättyä reittiä pitkin, ja huolellisen kuljettajan saattamana. Olin käynyt noista maineikkaista paikoista aiemmin vain kahdessa, ja niistäkin toisessa vain lounasaikaan. Olipa avartava kokemus. Paikkojen rustiikkisen autenttisuuden lisäksi seurue oli niin euforisen hyväntuulinen, että piti oikein itsekseen hämmästellä mistä noin positiivisia ihmisiä löytyy. No pubista, tietysti.

Yhdeksän erilaisen juoman jälkeen pää oli hitusen raskas lauantaiaamuna, mutta pakkasin silti tarmokkaasti. Jossain vaiheessa iski epätoivo. Tajusin, että kaikki mitä olen tähän mennessä tavarapaljouteni karsimiseksi ja lajittelemiseksi tehnyt, on ollut vain näpertelyä verrattuna siihen, millainen urakka minulla on vielä edessä. Mukaanlukien jokaisen nyssäkän ja puketin kantaminen kolmanteen kerrokseen. Tai vinttiin neljänteen kerrokseen.

Tänään pesin huolellisesti kodinhoitohuoneeni kaikki kaapit sisältä ja ulkoa, viimeistä kertaa. Oikea hartaudentyö. Sitä edelsi odottamaton itkuuntirskahdus, kun pakkasin pyykkipoikiani, ja löysin niiden seasta kuivuneen koivunlehden. Sitä minun tulee ikävä, pyykkien ripustamista ulos kuivumaan.

Olen tehnyt tätä muutosta ja muuttoa niin kauan, etten enää oikein muista miltä sijoilta tähän urakkaan lähdin. Nyt kun alkoi tapahtua, en ole ihan varma onko pää pysynyt koko ajan mukana vai huomaanko jossain vaiheessa kärsiväni aikaerosta. Sen näkee sitten. Yleensä vain mietin niin maan kauhiasti etukäteen, ettei vaan pääsisi yllätyksiä tapahtumaan. Nyt melkein arvaan yllättyväni.

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan infernaaliset, koska minulla on poikkeuksellista töissä (iltoja, vaihtelevaa aikataulua, ja aika monta juttua päällekäin työn alla), pakkaaminen vielä kesken, pikkujoulut joissa toimin yhtenä emäntänä, tämän jälkeen jätän valmiiksi pakatun muuttokuorman vanhaan kotiin odottamaan ja hengaan muutaman päivän matkalaukusta eläen ja töitä paiskien, ja vihdoin seuraavana perjantaina, kun olen varmasti aivan karstalla jo pelkästä työnteosta, pääsen varsinaisesti roudaamaan. Tyttäret pyörivät jossain tämän aikataulun laidoilla omine harrastusmenoineen, kouluineen ja muineen. Haluaisin ajatella, että päivä kerrallaan, mutta kyllä tämä aika helkatin huolellista suunnittelua vaatii onnistuakseen. Töissä sain onneksi luvan hetkeksi monistaa itseni, jotta minulla on nyt neljä kättä ja jalkaa ja kaksi päätä. Lähes, se toinen on osa-aikainen.

Hirveä valitusvirsu taas ja vasemmassa jalassa.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

You can't read my pokerface.

Elämä on yhtä loksumista. Kun asiat ovat sujuakseen johonkin suuntaan, ne tosiaan sujuvat vallan väistämättömästi, vaikka suunnan laadullisen pätevyyden aukottomuuden epätiedostuneisuus edelleenkin hirvittäisi.

Nyt kuitenkin suoraan sanoen lykästi. Olen samoillut internetin ihmemaata pitkin ja poikin ja vienosti huhuellut myös puhelinsoitoin eri kohteisiin, josko autolleni löytyisi ihan oikea ja oma lämpötolpallinen ruutu tahi ihan pitkäaikaisparkkeeraussija ko. toimintaan erikoistuneesta majatalosta. Kuten arvaatte, tähän aikaan vuodesta onni ei ole suosioisimmillaan, paitsi jos vaikkapa haluaisi varata tennisvuoron ulkokentältä. Tänään satuin kuitenkin soittamaan uudelle isännöitsijälleni, jonka pöydälle oli tuntia aikaisemmin ilmestynyt kaksi tyhjää autopaikkaa ko. asuinhuoneiston pihasta (iso pöytä!).

Toinen niistä oli vielä vapaana, koska sihteerille oli tullut jokin hidaste, eikä ollut heti ehtinyt kontaktoida kakkosautopaikkaa toisella sijalla jonottavaa henkilöä.

Hämmentävää.

Istuin pitkästä aikaa työpaikan kahvipöytään. Siinä oli harvinaista kyllä pelkkiä miehiä. Yksi heistä meni suoraan asiaan. -“Veela, oletko laihtunut?” Häkellyin täysin. Änkyttäen kerroin, että kyllä, seitsemän kiloa vuoden alusta. Kaikki kanssakeskustelijat kuuntelivat tilitykseni kiinnostuneina ja nyökkäilivät hyväksyvästi.

Kehollinen hyvinvointi on meillä hot topic. On mielenkiintoista huomata, miten teen (tai maten) valmistuksesta voi tehdä hifistelylajin, jossa ei pärjää ilman monen sadan euron sijoituksia elektroniikkaan, ja joogatarinoinnissakin on hienoinen kilpaileva sävähdys. Ehkä kukin kilpailee vain itsensä kanssa, mutta pientä humble bragia on joskus häivähdyksenomaisesti ilmassa. Selvästikin tosimiesten tapaan toimia kuuluu tässäkin se, että kun jotain tehdään, se tehdään kunnolla. Enää ei puhuta autojen verotuksen eroista eri maissa tai autotallien kosteuden hallinnasta, vaan erilaisten öljyjen tehosta ja vaikutuksesta. Elimistöön. Väittely rapsin ja mct:n tiimoilta käy katkuisena kuin corollan moottori.

Valistin tovereitani, että tuollaiset painoa koskevat suorat kysymykset eivät ole kovin tavanomaisia, tai edes turvallisia puheenaiheita kun puhutaan naisten kanssa. Työkaverini oli eri mieltä, hänen mielestään olisi ollut paljon turvattomampaa kysyä esimerkiksi -“Veela, oletko lihonut?”.

Totta sekin. Kun tein lähtöä, sama työkaveri kysyi minulta voisinko antaa puoltavan lausunnon tietyssä asiassa. Ilmoitin ymmärtäväni nyt puheenaiheen valinnan. Kuulemma asioilla ei ollut yhteyttä, kasvoni vain ovat kaventuneet.

Kasvot, my ass.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Niin tiedän yhtä en ostaa saa.

Enpä ole aikoihin tuntenut oloani näin yksioikoiseksi. Ajattelen vain muuttoa ja pakkaan jo unissanikin. Kättelin myös ihmisiä vasemmalla kädellä, tai oikea käteni tuntui vasemmalta, ja olin hyvin epätietoinen siitä kummalla kätellä. Tyypillinen kaamea sosiaalinen tilanne –painajainen. Jos joku tietää selityksen vasemmalla kädellä kättelemiselle unessa, saa kertoa.

Ei pitäisi koskaan kysyä noin, eikä kertoa uniaan. Se on aivan liian paljastavaa.

Sitä mukaa kun pakkaaminen etenee, tyhjien laatikoiden määrä kasvaa. Se on hassua, mutta minulla tosiaan on valtava määrä monitoimikoreja, kotilaatikoita ja kaikenlaisia peltirasioita. Liian pieniä muuttolaatikoiksi, ja epäilen niiden tarkoituksenmukaisuutta, koska minulla ei ole mitään intoa omistaa kaikkiin niihin sopivia säilytysesineitä. Enkä omistakaan.

Kaunomieli löysi omasta huoneestaan samanlaisen laatikkoarsenaalin. Kun tähän vielä lisätään, että hän istui Diivan puhelimen päällä huomaamattaan, ja leipoi joulutorttuja, joita sitten itse moitti (vaikka niissä ei ollut mitään vikaa), voimme todeta, että hän on muuttumassa äidikseen. Tunnen asemani uhatuksi.

Seuraavat kaksi viikkoa sisältävät lisää pakkaamista. Olen ihan kohta pakannut kaiken sen, mitä en tarvitse. Erinomaisen suuri osa siitä on leluja, lähinnä Diivan. Tavallaan tuntuu järjettömältä pakata kymmenen isoa laatikollista leluja varastoon tässä vaiheessa elämää, mutta toisaalta se on myös erinomaisen absurdia. Kaikki pikkueläimet, barbinvaatteet, leikkuruuat, legot löytyivät kaapista siististi kenkälaatikoihin ja muihin senmoisiin pakattuina. Ei mitään sulppuja, selviteltäviä kasoja. En ole eläissäni tavannut noin järjestelmällistä ihmistä. Hän ei sentään ole siis muuttumassa äidikseen.

Ajelin tänään pimeässä pitkin perunapeltoja ja metsiä ja kuuntelin radiota. Soi joku poppibiisi jossa oli haikea ysäritunnelma, vaikka tämä olikin vallan uutta tuotantoa. En nyt saa sanoja mieleeni, että voisin googlettaa.

Muistin millainen olin 90-luvun alussa, mitä ajattelin kun metrotunneli puhalsi lämpimän kaupunginhajuista ilmaa hiuksiini. Minulla oli levoton ja odottava olo, vähän onnetonkin, mutta olin varma siitä etten tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ehkä ensimmäistä kertaa myönsin muuttuneeni siitä kun olin 19-vuotias. Nyt minulla oli pipo ja marketista ostetut uggikopiot joissa varpaat olivat lämpimästi, enkä ollut katsonut peiliin koko päivänä. Tiesin tarkkaan mihin menisin ja samaa tietä takaisin. Tiedän mitä teen huomenna, ja ensi viikolla perjantaihin asti. Sitten on yksi kysymysmerkki, jonka jälkeen tiedän taas ties mihin asti eteenpäin miten maailmani makaa.

Tähän asti en ole myöntänyt vanhentuneeni ja muuttuneeni tavoilla joita en haluaisi, vain omahyväisesti ajatellut tulleeni 19-vuotiaasta vain rohkeammaksi ja osaavammaksi, paremmaksi versioksi itsestäni. Että on vain olosuhteiden vika ja väliaikaista, että olen niin paljon aloillani, teen tylsiä vastuuntuntoisia asioita, en enää ajelehdi, en juurikaan törmää paljon asioihin sen päivittäisen putkessa edestakaisin pientä ympyrää kiehnäävän kiertoratani ulkopuolelta.

Toisaalta on ollut erinomaisen hyvä olla edes jokseenkin vastuuntuntoinen ja säännöllinen. Tämä nyt on ollut aika tiivis ja tylsä syksy ilman sirkushuveja.

Minua pelottaa, että nyt kun poistan roppakaupalla esteitä minun ja ympäröivän maailman väliltä, huomaan lopulta itse olevani se varsinainen este. Tähän asti olen voinut helposti käyttää vaikka minkälaisia tekosyitä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hieroi hyvin savuisia silmiään.

Muutto vyöryy nyt eteenpäin omalla painollaan kuin ruutitynnyri alamäessä. Tahti kiihtyy.

Tässä kohtaa elämää huomaan, että vaikka kuinka olen tuntenut oloni hankalaksi parisuhteessa, olen silti kovin tottunut siihen jossain tilanteissa. Sellainen on hieno eriste. Nyt kun teen isohkoja päätöksiä yksin, minulla on jotenkin epävarma olo, kun kerron niistä muille. Että näin menin tekemään, hups. Olisi jotenkin helpompaa puhua asioista me-muodossa, että en minä ihan yksin näin älyttömään keksinyt alkaa, se oli ton vika.

Olisi joku, joka sanoisi, että näinhän me päätettiin, ja etkös muistakin miksi me näin tehtiin. Johan me tämä puhuttiin. Jos homma menee mönkään, keksitään sitten yhdessä mitä tehdään sen korjaamiseksi.

Toisaalta on kamalan paljon helpompaa, kun ei tarvitse ylipuhua ketään, ja saa tehdä juuri niin kuin haluaa. Ja olen minä ennenkin korjannut jäljet, ihan yksin. Ja yleensä ottaen haluan tehdä just niin kuin haluan, enkä mitään kompromisseja. Ihan turhaan minä tässä vingun minkään käsinuken perään.

Kävin tänään uudella asunnolla. Siellä on erinomaisen hienot kallistukset ja tulvimiskynnys kylppärissä. Huoneet näyttivät korkeammilta ja kapeammilta ja vähän nuhjuisemmilta kuin viimeksi. Ehkä se johtui siitä, että meitä oli siellä nyt kymmenen ihmistä yhtä aikaa, ja päätimme kaikki parveilla eteisessä. Paitsi se pikkupoika, joka mökötti omassa huoneessaan. Diiva ja Kaunomieli ottivat siellä silti mittoja seinästä seinään. Tiedossa on kiivas kivi-paperi-sakset -ottelu.

Kyllä minunkin teki mieleni vähän mököttää, kun minun taloni tuleva isäntä kävi mittailemassa keittiötäni ja kylppäriä. Kyseli mitä kaappien takana on seinässä. Kylppärin ymmärrän, mutta keittiötä minun käy vähän sääliksi. Oma tupa, oma remppa.

Olen vaihteeksi hitusen maaninen. En osaa ajatella muuta kuin muuttoa, ja tietysti töitäni, koska on pakko, vaikka se ei ole ollenkaan niin jännittävää. Muutto sinänsä ei ole erityisen jännittävä asia, mutta mietin taukoamatta, miten uudet olosuhteet vaikuttavat elämääni. Tekeekö uusi ympäristö minulle helpommaksi toteuttaa itseäni paremmin? Toivon niin. Sehän on ihan matematiikkaa, kun minulla on enemmän aikaa jokaisessa päivässäni ja vähemmän suoritettavia asioita, energiaa täytyy vapautua. Olen sitä paitsi jo katsonut Netflixistä kaiken katsomisen arvoisen, joten voisin vaihteeksi tehdä ajallani jotain muutakin. Nyt minun pitäisi pakata, mutta sen sijaan mietin täällä ilmeisen loputtomiin, sisältääkö tämä teksti taas liikaa marinaa ja matalapainetta, vai voiko tämän julkaistä.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Kanna minut metsään apinamies.

Eilen poltin paperia takassa. Niinhän ei saisi tehdä, mutta tein poikkeuksen, koska takka on kovin hyvä kapistus, kun tuhotaan todistusaineistoa. Vanhoja vakuutuskirjoja, verolippuja ja noloja rakkauskirjeitä. Tyttäret kiittäisivät, jos tietäisivät.

Sitten piti polttaa myös puuta, sen paperin kaverina, jotta olisin edes vähän oikeaoppinen. Yritin silmät luppasten valvoa niin kauan, että saisi luukun hormin luukun suljettua, mutta ei, se jäi yritykseksi. Valvoin kuitenkin siinä yrittäessäni aivan liian pitkään, ja nyt on vähän raskas pää.

Seuraavat viikot tulevat olemaan taas hyvin, hyvin kiivaat työn puolesta. Asioita viuhuu ohi pään molemmin puolin ohi ja osa päin pläsiä, ei juuri aikaa harkita mitä tekisi seuraavaksi. Pitää vaan puurtaa ja taklata, ja yrittää muistaa kaikki mitä pitää muistaa. On jopa vähän ankea fiilis, sellainen olo, ettei uskalla ääneen sanoa mitä on tehnyt, koska aivan varmasti olisi pitänyt tehdä jotain vielä akuutimpaa, muttei vain siinä hetkessä muistanut mitä, vaan tarttui ensimmäiseen eteen tupsahtavaan asiaan.

Lisäksi pitäisi pakata lisää. Muuttopäivä kipittää lähemmäs varkain – taas ehdotettiin, että entäs jos vielä nopeammin. Vähän hankalaa luvata mitään, koska meidän uusi kotimme vapautumisen päivämäärä ei ole vielä selvinnyt. Jopa minä, joka yleensä olen luonteenlaadultani joustava ja mukautuva, alan pikkuhiljaa ihmetellä, että olenko tosiaan tässä neljän muuttajan ketjussa se ainoa jonka lopulta pitäisi joustaa. Juuri nyt muuttamisessa ei ole kovasti hohtoa. Entä jos uusi elämäni onkin ankeaa tähän verrattuna?

Nyt on huono omatunto myös tyttöjen takia. En jaksa kuunnella niiden asioita niin tarkalla korvalla kuin yleensä yritän.

Eilenkin jo vähän väsytti, siinä menneitä poltellessa. Katsoin pitkästä aikaa aivan televisiota, sieltä tuli ihana käämejä hetkellisesti viilentävä arkeologiadokumentti. Italiaa ja kauniisti äännettyä huolellista englantia. Italian laatua en pysty arvioimaan, nautin vain soinnista. Huokailin tyytyväisenä. Kaunomieli kysyi mikä oli dokumentin aihe. “No noi löysi ensimmäistä kertaa ihan kokonaisen neanderthalilaisperheen, tai sellaisen yhdyskunnan. Kuusi aikuista, neljätoista lasta. Ne oli kyllä kaikki syöty.”

Kaikesta sitä voikin tuntea tyytäväisyyttä. Ainakin jollain on ollut maha täysi. Luissa oli jälkiä tarmokkaasta työkalujen käytöstä.





sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ki, ki, kii, ki, ki, kii, tuo voihkaisu on niin lohduton.

Eilen illalla olin hyvin väsynyt. Koko elämäni oli kipittänyt päivän mittaan silmieni editse erilaisina pikkutavaroina, astioina, vaatteina, korusähkeinä, kirjeinä ja kovettuneina hääkarkkein (en kyllä enää muista, kenen häistä, mutta elämä on sellaista). Välissä olin kompastellut kahvikehrien leivontaan, tyttärien kuskaamiseen isälleen, kahvinjuontiin mah jong seuranani, mutta kaiken kaikkiaan hyvin tyydytystä suova pakkauspäivä.

Aloitin pakkaamisen niistä asioista, jotka kannetaan suoraan varastoon. Tässä kulmakivenä on kaksi isoa plaston muovilaatikkoa, joista toisen on lähes täynnä kaikenlaista minuun liittyvää, ja toisessa tyttöihin. Aikakapseleita, joita selailemalla voi muistaa jotain sellaista mitä on jo unohtanut. Kirjeitä, piirustuksia, pieniä murenia sieltä täältä. Taido-diplomi, Säästöpankin pankkikirja. Nyt niitä on siis vain nuo kaksi muovilaatikollista, joilla on venymättömät ääriviivat, ja tiedän missä ne ovat. Aiemmin ne olivat vähän siellä täällä. Olen äärettömän tyytyväinen tähän tilanteeseen. Tämän jälkeen muuttamiseen ei enää liity juurikaan stressiä.

Muistoja on muussakin muodossa. Osa huonekaluistani multitaskaa, ovat sekä huonekaluja, että muistoja. Matot, seinällä riippuvat harvat asiat, jopa verhot.
Tein sellaisen hienon imuroidun vakuumipaketin vanhoista lastenvaatteista, joita en pysty heittämään pois. Hamsteriuteni palkitsi jo heti itse itsenä, kun Kaunomieli ja Diiva ällistelivät niitä. Tämä “ison tytön paitani”, mitä hittoa, enkö mina käyttänyt tätä vielä koulussa? Käytit, mutta olit juuri noin pieni vielä silloinkin. Vauvanvaatteet ovat erityisen ihania, niitä on muutama jopa 70-luvun alusta.

Pakkasin, ja tulen pakkaamaan suoraan varastoon menemään myös läjäpäin leluja. Niitä on aika paljon enemmän kuin haluaisin, mutta ehkä muutama ylimääräinen laatikko siististi varastossa on pieni hinta siitä, ettei Diiva koe joutuvansa jättämään koko lapsuuttaan kerralla taakseen. Paljon on jo lähtenyt, ja paljon lähtee vielä tässä vaiheessa roskiin ja kierrätykseen.

Sitten on astioita. Kokosimme tytöille Bilteman muuttolaatikoista kapioarkut, joihin keräsimme heidän omat astiansa, kynttilänjalkansa, pyyhkeensä, joita on jo vähän kertynyt aiempien sukupolvien käytännölliseen tyyliin. Nekin varastoon tässä vaiheessa.

Varastoon menee myös joitain omia astioitani ja pieni määrä muuta pikkutavaraa varaamasta keittiön paraatihyllyjä. Pari mukia lapsuudestani, joiden paino ja muoto ja suutuntuma muistuttavat mieleeni enemmän asioita kuin mitä valokuva tai kirjoitus ikinä voisi. Toinen on Muppet Show –muki, aivan älyttömän hieno, siinä on kuva sitä Elukasta (hullu rumpali). Jos joskus elän ilman tiskikonetta, otan sen taas käyttöön. Toinen tiskikonetta kestämätön ihanuus on kaakaonruskea muki, jonka kyljessä on vaaleilla ääriviivoilla kuvattuja tyylikkäitä 20-luvun mannekiinejä. Se on vähän kolhiintunut, mutta se jos mikä on aikakapseli, joka palauttaa mieleeni lapsuuteni tuoksuja myöten. Sen miten istun meidän koiran kanssa hänen pedissään, ja kuuntelen miten äiti puhuu puhelimessa työasioita.

Varastoon menee yhteensä aika monta laatikkoa, ja kapioarkkuja lukuunottamatta aika epäkäytännöllistä tavaraa. Toisaalta varastoon ei mene sellaista käyttökelpoista tavaraa, josta en pidä, mutta jota ehkä joskus voisi tarvita ja käyttää, jos vaikka kaikki muut villapaidat maailmasta yhtäkkiä purkaantuisivat lankakasoiksi keskellä lattiaa, tai kattiloista putoaisi pohjat pois.

Omaisuuteni alkaa olla vahvasti polarisoitunutta; selkeästi käyttökelpoista ja käytössä olevaa tavaraa on vain kohtuullisesti, selkeästi ei-käyttötavaraa kohtuuttomasti, eli kumpaakin ehkä saman verran. Näiden kahden ääripään välillä olevasta tavarasta hankkiudun eroon mahdollisimman eettis-ekologis-moralistisesti. Jos jonkin tavaran kohdalla tuollainen perusteltu järkiratkaisu ei onnistu, päätän, että kyseessä on asia johon tarvitaan sarasvuolaisesti isänmurhariitti, ja poltan ko. objektin takapihalla pakanallisin rituaalein.

Tällä elämänkokemuksella tiedän myös, että askartelutarvikkeet ja keskeneräiset käsityöt kuuluvat jonkun muun kaappiin kuin minun. Asuntooni muuttaa kuitenkin kaksi ompelukonetta, sekä minun, että mummon. Aina joskus pitää ommella verhot tai lyhentää farkunlahkeet tai pienentää kukkamekko tai rykäistä kokoon viktoriaanisen ajan kävelypuku tyrnuureineen, ja naisen tehdä mitä naisen pitää tehdä.

Todennäköisessä uudessa asunnossani ei ole ruhtinaallisesti säilystystilaa, käytännöllistä liukuovikaapistoa eteisessä, yhtään vaatehuonetta, tai keittiötä leivontapöydällä ja kylmiöllä. Muutamat kiinteät kaapit ovat suoraan 50-luvulta. Mikään elinympäristössäni ei jatkossa houkuta minua säilyttämään lähelläni muuta kuin sata vaatettani ja muut välttämättömät tarvikkeet. Asia kiehtoo minua kovin, nyt kun elämänrytmiini ei enää liity kurahaalareiden riisuminen ja pukeminen rimpuilevalle mustekalalle eteisen lattialla, tai erikokoisten lastenvaatteiden lajitteleminen edestakaisin jälkikasvun kasvukäyrien tarkkailun lomassa.

Toisaalta minulla ei myöskään jatkossa ole erillistä huonetta pyykin jälkikäsittelylle. Tämä hitusen huolestuttaa, mutta ehkä minun olisi jo aika kehittää jotain kehittävämää ajanvietettä itselleni. Mikähän voisi olla yhtä palkitsevaa?






perjantai 7. marraskuuta 2014

I keep my eyes on the horizon.

Joskus aika mataa, ja horisontissa siintävä määränpää tuntuu kangastukselta, joka aina heilahtaa vähän kauemmas tavoittamattomiin. Joskus taas sanoissaan sekoileva kiinteistövälittäjä soittaa ja kysyy, että tuota, mitenkäs, kun oli puhe että jos jo vaikka heti ensi kuussa, niin mitäs, jos tuota vaikka jos pari viikkoa aiemmin.

Mikäs siinä, jos vain ketjussa seuraavalle muuttajaperheelle passaa. Olenhan aina liikkeissäni liukas ja notkea kuin öljytty norsu.

Joulukuun neljäs on uuden ajan airut, ehdotin sitten sitä päivää. En minä sentään ihan nollapisteestä joudu lähtemään pakkaamiseni kanssa, olenhan jo hyvissä ajoin lajitellut korurasiani sisällön välittömästi tarvittaviin ja nyt ei aktiivikäytössä oleviin helyihin. Jalokiviä ei muutenkaan ole niin paljon, että niiden paikasta toiseen kantamisessa tulisi rasitusvammoja.

Sitten pitäisi vielä kuunnella läpi loput c-kasetit, ettei niiden joukosta löydy jotain sellaista jota ei kannata enää uuden kynnyksen yli kantaa.

Huonekaluja minulla on oikeasti juuri nyt niin harvakseltaan sijoiteltuna lukaalini eri ilmansuuntiin, että ne mahtuvat puolta pienempään määrään neliöitä ilman suurta tuskaa.

Olen aina pyrkinyt saamaan asiat järjestykseen, ja ilmeisesti tästä syystä olen varannut kaapit täyteen peltipurkkeja, rasioita, pahvisia lehtikoteloita ja niihin mätsääviä laatikoita. Lisäksi on monitoimikoreja ja eri kokoisia muovisia säilytyslaatikoita ja sängynaluslaatikoita. Niitä on hämmentävä määrä. Luulen, että jos täyttäisin ne kaikki tavaroillani, osa jäisi tyhjiksi. Eikä minulla ole mummoni tapaan tarvetta säilyttää kaikkea moneen kertaan pakattuna.

Ilmeisesti aivoni toimivat siten, että jos haluan toteuttaa sisäsyntyistä uutuudenviehätyksen tarvetta ja ostaa matkamuiston (Ikeasta), kuvittelen, että on paljon järkevämpää ostaa jotain, jota voi käyttää vaikka säilytykseen, kuin jotain, jota voi säilyttää. Tämä toistettuna riittävän monta kertaa johtaa absurdiin tilanteeseen.

Pakastin pitäisi syödä tyhjäksi (kokeilen, pärjöisinkö oikeasti puolta pienemmällä, kilometrin päässä on kauppa auki 24/4). Tätä varten ostin sinne eilen piirakkapohjia. Ja jäätelöä. Kun pitää leipoa 57 mustikkapiirakkaa, ja syödäkin ne, urakka helpottuu kun ei aina tarvitse aloittaa leipomista taikinan vääntämisestä. Eikä tiskata monitoimikonetta, senkin ajan voi käyttää tehokkaasti pakkaamiseen.

Jäätelö helpottaa urakan syömisvaihetta. Ostin sitten myös tofujäätelöä, koska Kaunomieli ei yleensä syö mustikkapiirakkaa. Pitäähän hänen kuitenkin jotain saada jos muut syövät piirakkaa. Ostin myös vaniljakastiketta, tavallista ja kauraan tehtyä, siltä varalta että satun kyllästymään jäätelöön.

Jääkaappi pitää myös syödä tyhjäksi, en aio käydä ruokakaupassa ennen h-hetkeä enää kuin pakon edestä. Tästä syystä ostin siis ison keräkaalin, 2 kiloa perunaa, 800 grammaa jauhelihaa, leikkelettä, kolmea leipää (pakkaseen), ja coctailkarjalanpiirakoita (pakkaseen). Kun jotainhan sitä pitää lasten syödä, vaikka äiti ei kävisikään kaupassa.

Nyt pitäisi aloittaa. Toisaalta minussa myös virisi juuri nyt suunnaton halu leipoa kahvikehriä, koska se on luontainen tapani reagoida elämänmuutoksiin.

Sitten on vielä yksi iso vääntö. Uudessa asunnossa on kolme makuuhuonetta, kaikki eri kokoisia. Minä otan käyttööni niistä pienimmän, koska aikuisilla koko koti on niiden oma huone. Jäljelle jäävät iso ja keskikokoinen huone. Kaunomieli ja Diiva kirjoittivat kumpikin minulle kirjalliset selvitykset siitä, miksi juuri hänen pitäisi saada isompi huone, ja miksi toisen ei pitäisi saada. Kummankin argumetit olivat osuvia, ja raati ei ole vielä tehnyt päätöstään.

Ehdotin, että otamme keskikokoisesta makuuhuoneesta tarkat mitat ovien avautumissuuntineen, ja rajaamme nykyisen olohuoneemme lattiasta maalarinteipillä vastaavan alueen. Sitten vuoron perään asettelemme tälle alueelle Diivan ja Kaunomielen huonekalut ja omaisuuden, ja katsomme, kummalle ahtaampi olomuoto onnistuu paremmin.

Minulla on myös pari muuta ratkaisumallia takataskussani. Martti Ahtisaarella olisi oppimista näistä rauhanneuvotteluista!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ja toinen yötä rakastaa.

Nyt iski edustusväsymys. Siis kodinedustus, kaikkien näiden näyttöjen jälkeen. En jaksaisi enää yhtään hinkata vessan lattian kaakeloiduista kulmista nöyhtää todistaakseni, että olen edennyt kivikauden luolanaisesta aivan sivistyneeksi, säännöllisiä elämäntapoja ja henkilöhygieniaa harjoittavaksi yksilöksi. En jaksaisi onkia irtonaisia villasukkiani sohvien ja pöytien alta pois ryhmääntymisleikeistään. En kiillottaa keraamista liesitaloa tai eteisen välioven lasiristikoita. Olen tosi huono saamaan aikaan oikeasti tahratonta jälkeä, aina jää joku viiru tai sormenjälki tai nöyhtä.

Huomenna kuntotarkastus, hitaasti mutta varmasti raahaan tätäkin urakkaa tunti tunnilta eteenpäin. En millään viitsisi. Minulla on harvoin näin laiska ja vastentahtoinen olo, eikä tämä ole mitään tiedostamatonta muutosvastarintaa.

En kuitenkaan imuroi, en pyyhi pölyjä, en pöyhi sohvatyynyjä, mutta vastailin kyllä kiltisti pitkään listaan kysymyksiä siitä, mitä hyönteisiä olen majoittanut, minä vuonna kattotikkaat irtosivat lumikuormant takia ja mitä itse seuraavaksi korjaisin, jos en muuttaisi. Luuni. Kokosin pöydälle odottamaan vinon pinon rakentamiseen liittyviä asiakirjoja, rakennepiirustukset ja kaiken mikä nyt vaan saattaisi kiinnostaa kuntotarkastajaa. Tyhjensin allaskaapit papiljoteista ja vesipyssyistä. Äh. Nyt muistin vielä yhden tarkistettavan asian.

Eilen osallistuin asiakaskyselyyn. Menin Yleareenalle, ja minulta kysyttiin, olinko tyytyväinen käyntiini. No en ollut! Downton Abbeyn uusinta jaksoa ei löytynyt sieltä. Syy oli se, että olin kaksi tuntia etuajassa, mutta en kyllä silti pystynyt mitenkään vakavalla naamalla väittämään olevani jollain mittapuulla tyytyväinen. En ole aikoihin odottanut mitään niin kiihkoissani kuin Downton Abbeyta eilen. Lopulta kello tuli yhdeksän, ja sain kokea täyttymyksen. Jakso sisälsi jopa klassisen tulkinnan siitä hetkestä, kun joku sanoo jotain kohahduttavaa, jonka jälkeen joku muu henkilö sivusta vasemmalta sanoo "shall we have some tea in the sitting room?"

Minä niin rakastan brittiaksenttia ja pukudraamoja, ja ihmisiä jotka tietävät aina miten käyttäytyä. Forsythen taru on vallan upea, en lakkaa hämmästelemättä sitä, miten ihmiset siinä aina kohdatessaan ja erotessaan seistä patsastelevat ja toistelelevat "Mr. Forsythe" "Miss Forsythe", nyökkääävät lähes huomaamattomasti ja hymyilevät hieman toisesta suupielestään omahyväisen näköisinä, ja kaikki näyttää niin sujuvalta ja asiaankuuluvalta. Minä en tietäisi, milloin pitää sanoa how do you do, milloin siihen pitää vastata ja milloin ei, ja mitä ihmettä se nimien hokeminen milloinkin tarkoittaa. Olen aivan riittävän eksyksissä nykyaikanakin vastaavissa tilanteissa, saatikka sitten jos pitäisi muistaa kunkin kanssapatsastelijan aatelisarvo.

Tämä on taas niitä viikkoja, jolloin sisäinen metsäläiseni haluaa vetäytyä riittämättömän auringonvalon närkästyttämänä kiven koloon odottamaan kevättä. Viihtyisin kivenkolossa varmaan paljon paremmin kuin altistuessani kanssakäymiselle.



maanantai 3. marraskuuta 2014

My papa was a rolling stone.

Vielä on toki muutama kurvi tiessä, ennen kuin uuden residenssin tupareita voi alkaa suunnitella. Mutta huomattavasti todennäköisempää tämä nyt on, kuin viime viikolla, tai sitä edellisellä, tai heinäkuussa.

Muuttaminen sarjana toimenpiteitä ei pelota. Olen tehokkaimmillani paineen alla. En tiedä olenko silloin millään inhimillisellä mittapuulla parhaimmillani, mutta hommat tulee ainakin tehtyä. Joidenkin aiheiden äärellä myös hidas kiiruhtaminen onnistuu. Joidenkin toisten aiheiden äärellä, kuten vaikkapa painonhallinnan, hitaus, tai siis nopeus puoliintuu puoliintumistaan, joten teoriassa nopeuden puoliintumisaika on ääretön vaikkakin lähenee nollaa. En silti myönnä lopettaneeni laihtumista. En vain ole uskaltanut käydä vaa'alla viikkoon.

Olen muuttanut melko harvoin. Monet muuttavat useammin. Ensimmäisen asuinpaikan muutokseni tein lähes kahden vuorokauden juna- ja laivamatkan kautta kantaen kaiken muuttamisen arvoisen omaisuuden selässäni kuin etana.

Laivalla tutustuin ystävälliseen ihmiseen, jonka kanssa juttelin syvällisiä lähes koko yön. Tämä ystävällinen ihminen tarjoutui heittämään minut aamulla autolla rautatieasemalle, mikä oli suuri helpotus oudossa kaupungissa metroilun sijaan. Tarjoukseen ei liittynyt minkäänlaista siveettömyyttä, mutta en tietenkään suosittele moista toimintaa ja sinisilmäisyyttä muille vastaavassa tilanteessa oleville 19-vuotiaille ihmisille.

En myöskään usko, että tuo enkeli maantiellä on tuon keikan jälkeen niin hövelisti tarjonnut apuaan ventovieraille. Tullivirkailijat tietysti pysäyttivät meidät, koska olimmehan me aika epäluonteenomainen pariskunta. Minun laukkuni erityisesti ronklattiin läpi huolella. Laukussani oli muutamia satoja erilaisia tabletteja folioliuskoissaan mutta ilman myyntipakkauksia. Hivenaineita, joita söin säännöllisesti, koska se oli minulle kotikasvatuksessani opetettu. Olin tietysti käytännön naisena purkanut ne kuljetettavaksi mahdollisimman pieneen tilaan.

Selitin useammalle virkailijalle rauhallisesti ja leppoisasti mitä mikin oli, kaikki aakkosten vitamiinit, seleenin, sinkin, kromin, magnesiumin ja erilaiset rohdosvalmisteet. Eihän minulla ollut mitään syytä hermostua.

Eniten päänvaivaa tuotti pieni pullo, joka sisälsi harmaata, likaisen näköistä nestettä. Pullossa olevaan tarraan oli tuherrettu jotain epäselvällä käsialalla. Selitin ruotsalaisille tullimiehille englanniksi, että kyseessä oli tuhkauute, jota isäni valmistaa polttamalla koivua ja uuttamalla siitä saatua tuhkaa viinaan. Hyvin mineraalipitoista, yum-yum, good for the skin and hair. Tullitäti oli pudottaa pullon hyppysistään "Your father's ashes!" hän vinkaisi.

Pääsin tietenkin läpi tullista kaiken omaisuuteni kanssa. Nykyisin, kun vastaan jo ihan itse terveydestäni ja
hyvinvoinnistani, en enää syö moisia määriä erilaisia mineraaleja tablettien muodossa.



sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Carpe diem.

https://www.youtube.com/watch?v=DBM5HaVSTT8

Eilen juhlittiin tyttöjen kanssa. Pynttäydyimme kirjaimellisesti parhaimpiimme, kukin omalla tyylillämme, näytettiin hyvältä ja syötiin hyvin. Kaunomieli valitsi paikan, koska lähtökohta juhlinnalle oli hänen aikuistumisensa, jonka suhteen on siis tapahtunut muidenkin virstanpylväiden silmissä vilisemistä kuin meloninraadon siivoaminen eteisestä. Viikinkien pidot siis, luonnon antimia ja erityisesti lihaa monessa muodossa. Diiva ei tykännyt, närppi kanasalaattiaan, mutta piti hienosti mölyt mahassa. Kerran pulautti rucolan takaisin suusta lautaselleen.

Kymmenen minuuttia ennen juhlapaikalle saapumista sain puhelun, joka antoi myös lisää syötä kilistellä kahteen pekkaan piccolopullo kuoharia. Diiva kilisteli vedellä, mutta tunnelma oli kupliva.

Juoma oli tarpeen ihan hermojen rauhoittamiseksikin. Muuttomme taitaa nyt toteutua, eli maalaismaiseman poeettinen idylli vaihtuu Oulu-cityn urbaaniin sykkeeseen. Kosmiset virtaukset ovat jo jonkin aikaa hilanneet itseään asetelmaan, jossa muodostavat kiitoradan tälle elämänmuutokselle.

Aterian jälkeen Diivalle järjestyi kyyti kotiin, ja jatkoimme Kaunomielen kanssa katsomaan Stand-uppia Oulun parhaalle rokkiklubille, eli menimme ihan oikeaan baariin. Tokihan aikuistumisillan ohjelmaan pitää kuulua jotain aikuisille etuoikeutattua toimintaa. En luule, että meitä luultiin siskoksiksi.

Stand-up oli ihan laadukasta, tykkäsin kun ei ollut liikaa isojen nimien hypeä, ei mitään teemaa, ei isoa spektaakkelia vaan oltiin asian ytimessä. Viisi miestä, hauskat jututu, tosin jutuissa jonkinasteista tautologiaa mitä tulee naisiin. Ihan kuin suomalaiset miehet pelkäisivät puhua naisista moniulotteisesti. Tai sitten he vain käsittävät naiset hyvin yksiulotteisesti. Nainen joko antaa tai ei anna, ja siitä saa rajallisesti materiaalia juttuihin. Yksi sentään mainitsi avopuolison myös maksavan puolet vuokrasta.

Yleisöä noyryytettiin ja osallistutettiin hitusen enemmän kuin mitä muistan aiemmista stand-up -kokemuksistani. Yleisön mukaan ottaminen paljastaa koomikon tilannetajun ja älyn nopeuden, mitä arvostan enemmän kuin etukäteen hienosti rakennettuja jippoja ja juonenkäänteitä. Ku ollaan hetksessä sisällä, paljastuu koomikon ajattelu, miten reagoi kun joku sanoo jotain yllättävää. Rehellisyys on kiinnostavaa Tokihan noitakin voi nuotittaa itselleen etukäteen, mutta parhaita tilanteita ovat, kun tapahtuu jotain yllättävää. Oli hauskaa.

Oulu on kaupunki, jossa on liikenneruuhka aina n. 16.05-16.20. Taidan siis siirtyä julkisten kulkuneuvojen käyttöön työmatkoillani. Siellä on myös ihmisiä, jotka harrastavat asioita ryhmissä, joihin on helpompi osallistua, jos kotoa lähteminen & kotiin palaaminen ei vie ylimääräistä reilua tuntia joka päivä. Ja kaikenlaista muutakin mukavaa. Jatkossa tyttärien on mukavampi tehdä asioita, kun äiti ei tule joka paikkaan mukaan autonkuljettajan ominaisuudessa. Käsi pystyyn kaikki alle 25- vuotiaat, haluaisittko äitinne mukaan joka paikkaan, aina? Tai edes sopia äidin kanssa jokaisesta menostanne, minne menette, kenen kanssa, millä kyydillä, ja mitkä suunnitelmat?

Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole, vaikka tietäisinkin. Pelkään vain tällä menolla joku päivä löytäväni meidät kaikki tilavasta kodinhoitohuoneestamme yhteisiin esssunnyöreihimme hirttyneinä.

Olen työstänyt tätä muuttoasiaa nyt jo niin perusteellisesti, ettei minulla nyt ole taskun pohjalla muuta suurta tunnereaktiota kuin ihan vain se terve itsesuojeluvaisto, joka huomauttaa, että tämäkin ratkaisu saattaa olla virhe jonka seuraukset minun on kannettava + maksatettava lapsillani, niinkuin kaikki heidän elämäänsä liittyvä, josta vanhemmat muka kantavat vastuun. Ihan mikä tahansa ratkaisu saattaa olla lopulta kumminkin väärä, vaikka järkisyitä puolesta olisi enemmän kuin vastaan. Pakko silti olettaa, että tämä ratkaisu on ihan ok. En vain voi olla varma, mistään.

Pitää käydä läpi kaikki tavarat, vielä kerran. Ei varmaan oikeasti tarvitsisi, se ei ehkä ole edes mitenkään tärkeää, mutta se antaa jonkinlaista hallinnan tunnetta tilanteeseen. Pitää sanoa heipat tälle talolle, joka oli iso toteutunut unelma. Johon liittyi myös muita unelmia, mutta minä en välttämättä ollut oikea henkilö niihin unelmiin. Nyt tänne muuttaa perhe, jolla on omat unelmansa. Luulen, että niihin ei kuulu kaikkien seinien maalaaminen valkoiseksi tai greigeksi, ja seinille kirjoitetut muistutukset siitä, että tämä hetki on tässä, ja tässä, ja tässä taas uusi, ja tässä. Saavathan he sen tehdäkin, mutta minä kuvittelen vakaasti, että he erityisesti tykkäävät siitä, että keittiön seinät ovat tumman orvokinsiniset. Kun tiskikonetta täyttäessä seinälle kippaa puoli mukillista kaakaota tai mustikkakeittoa, se on erityisen seesteinen värivalinta.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kuin tähti taivaalle putoaa.

Minulla on ollut yläselässä sellainen näyttöpäätejumi. Ylipäänsä tässä iässä huomaa, että pitäisi tehdä kaikenlaisia outoja kurotuksia, kiepautuksia ja taivutuksia enemmän, jotta ei kohta kävelisi hartiat ylhäällä, kädet sivuilla ja yläkroppa timmisti kuosissa kuin mattieskohytönen. En kyllä tee mitenkään erityisen staattista näyttöpäätetyötä, vaan naputtelun lomassa hypähtelen ylös kiroilemaan, ravaan edestakaisin ilman kenkiä aina kun puhun puhelimessa, juoksentelen edestakaisin ja joskus kauemmaksikin, haen kahvia viisitoista kertaa päivässä portaat ylös-alas-kipittäen. Pari viikkoa sitten liukaustuin viipottaessani viinirypäleeseen, lensin kaaressa taaksepäin, laskeuduin kopiokoneen päälle kyynervarsi edellä, sain mustelmia ja takaraivon kipeäksi mutta onnistuin pitämään sekä puhelimen että läppärin turvassa vatsani päällä. Turvatyyny.

No siitä huolimatta selkää on jumittanut, ja rintarangassa tuntunut jännityksiä.

Ostin sellaisen hän-tahtoo-veivaa-veivaa -lärpäkkeen, en selättimen, vaan ilmeisesti hitusen laaduttomamman tuotteen, jonka sivuvaikutuksena pitäisi olla vyöhyketerapeuttinen hieronta jalkapohjille. Sijoitin sen keittiöön, siis strategisesti sohvan ja jääkaapin väliin. Kohta on kriittinen myös tiskipöydän- ja koneen, hellan, pyykkikoneen, kodinhoitohuoneen ylipäänsä, suihkun, saunan, vessan, ja Diivan huoneen kannalta. Aina kun menen ohi, veivaan. Jo toista päivää.

Selkäranka rutisee ja napsuu. Kroppaan tulee pieniä pinteitä jotka liikkuvat sik-sakmaisesti ylärangasta lantioon, kankkuihin ja reisiin, ja jännitykset pikkuhiljaa vähenevät. Veri kiertää sisäfileissä. Kuona-aineet suorastaan syöksähtelevät pingertyneiden lihasten uumenista suonissani kiertävään liuotinnesteeseen ja lilluvat edestakaisin jäteöljymäisesti. Tunnen eheytyväni fyysisesti. Pää ainakin on kipeä kuin mikä.



Sitten söin pähkinöitä, ja sain vatsaan sappikohtauksenomaisen poltteen. Se ei tunnu sapessa, koska sappeni on jo likvidoitu Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin toimesta, mutta vatsalaukkua polttelee kovasti. Se ei ole närästystä, vaan polte säilyy vatsassa, ei kiipeä ruokatorveen. Mutta sattuu, ihan pirusti.

Sitten menin vielä syömään salaattia. Ei oikeastaan tehnyt mieli, mutta yritin olla järkevä ja tehdä hyviä valintoja. Ihan varmasti korvapuusti olisi ollut parempi valinta. Ihmisen ei vain pidä syödä asioita, joita ei juuri sillä hetkellä himoitse. Fetaan oli laitettu tilliä, ja se kiemurteli makuhermoissani hermostuneesti. Kananpalat olivat hyvin, hyvin epäilyttäviä. Salaatti maistui mullalle. Majoneesi oli hyvin majoneettista. Join monta lasia vettä, joka sekin alkoi maistuä äitelältä.

Aloin saada migreenioireita. Yökötti, kylmät ja kuumat väreet. Pelkäsin lisäksi alkavani ripuloida, jospa kyseessä olisikin ruokamyrkytys. Tämä tapahtui kaupassa, josta olin matkalla kohti Diivan vanhempainiltaa. Tietysti. Eihän tällaisena päivänä ihan vain työn raskaan raadanta riitä. Pitäisi myös mennä kuuntelemaan monisanaisia, asioita to-del-la perusteellisesti selittäviä aikuisia, jotka suorastaan hullaantuvat, kun saavat yleisökseen kohteliaasti ja kiinnostuneen näköisenä kuuntelevia ihan oikeita aikuisia ihmisiä häiriökäyttäytyvien teinien sijaan. Opettajiksi hakeutuu ihmisiä, jotka rakastavat omaa ääntään. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta minä en useimpina päivinä ole sellaisilla kierrosluvilla, että jaksaisin kuunnella moista, mikäli aihe ei ole vallan äärimmäisen kiinnostava. Tyttärien opintobyrokratia ei ole sitä, he sitäpaitsi hoitavat asiansa ihan itse tuolta osin. Olen sangen hyödytön vanhempi mitä tällaisiin tulee.

Vanhempainilta alkaisi performanssilla. Diiva käy musiikkilukiota, ja siellä käytetään hyväksi kaikki tilaisuudet esiintyä, kelle vain, puoliväkisinkin. Olin paikalla tuntia liian aikaisin, koska Diiva osaa kyllä laulaa ja tanssia, muttei ilmaista kellonaikoja säntillisesti. Puoli kuusi on hänen mielestään puoli tuntia ennen tai jälkeen kuuden, niinhän hän juuri sanoi.

Kyselin paikalla olevilta harrastelijateatteri-ihmisiltä, missä mahtaa olla *eläimen* *liikutus* (Nimi muutettu, koska Google. Tapahtuman nimi on outo, en ole vielä saanut selville miksi, eikä enää edes kiinnosta.) En ollut nähdä eteeni silmieni takana tapahtuvan salamoinnin takia, ja jouduin toistamaan itseäni muutaman kerran. Olin kuulemma Syrjähypyn harjoituksissa, eikä paikalla ollut yhtään norsua. Tässä vaiheessa tajusin kellonaikavirheeni, poistuin paikalta palatakseni uudestaan, vielä huonovointisempana.

Lopulta istuin yleisönä tuolissa takki päällä, väristen kylmästä ja hikoillen tuskaisesti, kaikenlaisia lihaksiani jännittäen jotta en ilmaisisi itseäni sopimattomilla tavoilla, ja muotoilin 142 kertaa käyttämästäni H&M:n kauniin harmaasta lintkuvioista ympyrähuivista itselleni oksennuspussia, ja vihdoin alkoi se performanssi. Se alkoi valojen räpsyttelyllä, hakkaavilla, poraavilla ja vinkuvilla äänillä. Kiemurtelin tuskasta. Nuoret artistit olivat valinneet teemaksen koulussa tehtävän remontin. Hienoa. Lauloivat ja räppäsivät Cheekin tahtiin.

Diiva tanssi raksahaalareissaan muiden mukana, lauloi ja stomppasi tahtia harjalla. Hahmotin koko jutusta hyvin vähän, mutta en oksentanut. Diiva hymyili ja hänestä pölähteli sellaista ihanaa tähtisumua niinkuin aina. Itketti, vaikka en ollut edes ihan kamalan liikuttunut tällä kertaa. En mennyt kuuntelemaan mitään asiapitoista tuon jälkeen. Ajoin kotiin muovipussi sylissä, ja kotipihassa syljeskelin aika pitkään.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Lapset ilmaiseksi ketsuppia saa.

Otetaanpa vaihteeksi puuduttava katsaus aina silloin tällöin tällä kanavalla vilahtaviin kantaviin teemoihin. Kertojaäänen mielenterveysdiagnoosin aste asteelta tarkentumisen lisäksi en olekaan muutamaan päivään avautunut sellaisista yleismaailmallisesti kiinnostavista aiheista, kuten kehonkoostumiseni muoto, tapa ja suunta, tai vaatetuksellisen ylivarusteluni aste. Lisäksi toivoisin voivani kertoa, mitä ruokaa olen tänäänkin laittanut, mutta kun en ole. En muka jaksanut odottaa hellan ääreen asti. Ja kotona vasta sain kuulla, että huomennakaan en pysty, joten olisi ehkä kannattanut kuitenkin.

Pöh tätä elämää. Pitäisi keittää enemmän tuppipottuja, että tuntisi olevansa kunnon kansalainen.

Olen syönyt hyvin, hyvin huonosti viimeiset pari päivää. Lähinnä täytekakkua. Viime viikolla söin paljon kaalta, eri muodoissa. Satunnainen yö- ja ruokavieras sai ehkä vähän vääristyneen kuvan perheemme elintavoista, kun kaalta oli tarjolla useissa eri muodoissa. Jääkaapissa vaan ei oikeastaan ollut paljoa muuta. Pakastimesta löytyi lisäksi ruusukaalta. No, onneksi teen oikein hyvää kaalta paistinpannun ja voin avulla. Kaalilaatikko ei ole bravuurini (enkä erityisesti jaksa joka kerta kuulla, että isä tekee parempaa), ja kaalikeittoon en nyt tunne suurta hinkua. Ehkä pitäisi.

Kun kaalikin oli lopulta loppu, söin ainakin kerran ulkona jotain, jonka jälkeen en muista mitä söin, ja sitten lauantaina hampurilaisen, koska oli pakko, ja sunnuntaina toisen, mutta itse tehdyn, mikä oli yllättävän hyvä ja hieno. Sunnuntain jälkeen olen siis syönyt lähinnä täytekakkua. Töissä en ole uneksinutkaan ihan oikeista lounaista, vaan syönyt tonnikalaa kissanruoan näköisistä purkeista. Työkaveri alkoi maukumaan tänään. En nyt vain jaksa alkaa muuttaa tapojani juuri nyt. Olen tottunut siihen, että evääni ovat ankeat.

Nyt jos koskaan kaipaan sokerilakkoa. Katsotaan miten käy.

Painoni on kuitenkin kehittynyt maltillisesti. Olen kehittänyt vyötäisilleni puolitoista kiloa stressipehmustetta, ja olen hyvin, hyvin iloinen, että sitä ei ole kertynyt tämän enempää. Olisin ehkä ansainnut suuremman rangaistuksen laiminlyönneistäni.

Mahdun siis edelleen vaatteisiini. Garderobini käyttötasoprosentti on 8,97, mikä on alle yhdeksän, joka on se maaginen raja, jonka alitettuani minun on vallan lupa miettiä uudistusmielisiä ajatuksia. Nyt en vain koe tarvetta uudistaa mitään. Kaikki on ihan ok, kunnes jotain hajoaa. Minulla on muutamat todella käytettävät housut, yksi puolihame, kaksi leninkiä, riittävä määrä neuleita ja jakkuja, ehjiä alusvaatteita, lähes siisti talvitakki, monta kaunista huivia ja aika monta mustaa pipoa, joihin olen yhtäkkiä kehittänyt jonkinlaisen hingun. Ja sitten on riittävä määrä pyjamahousuja ja väljiä t-paitoja ja villasukkia. Mustia kauniisti lantiolle asti laskeutuvia toppeja (ei liian pitkiä) on hitusen liian vähän, ja niitä ostan heti kun löydän. Mutta vain, jos ne ovat täydellisyyttä hipovia.

Sata on iso luku. Sataan vaatteeseen mahtuu mukaan vallan helpostikin muutama, joihin olen hyvin, hyvin kyllästynyt, mutta ehkä minä nyt vielä annan niidenkin roikkua tuossa joukon jatkona, kun en kerran uusiakaan tarvitse.

Aika helpottava olo. Ihan kuin olisin päässyt irti riippuvuudesta, mutta saisin silti jatkaa käyttämistä. Onhan se vallan suotavaa pukeutua, etenkin Suomessa talvisin.

Kaunomielestä tuli aikuinen. Asia suorastaan kristallisoitui hänelle eteisessä eilen. Olin yllyttänyt tytön kaivertamaan melonista sisukset ulos, ja askartelelemaan hallowelonin, Sannan ohjeiden mukaan. Tuli hieno, ja ihasteltiin sitä kovasti. Sitten laitoimme sen eteiseen. Eteisessä on lattialämmitys. Monta, monta päivää myöhemmin Kaunomieli tönäisi k.o. kalmakallon kumoon, homeinen melonihyhmä levisi pitkin lattiaa ja myös keräyspaperilaatikkoon. Koska Kaunomieli oli ainoa paikalla oleva henkilö, ja aikuinen, hän siivosi jäljet. Niin aikuiset tekevät.
La

maanantai 27. lokakuuta 2014

Down to Gorky Park.

Maalla, ja erityisesti täällä raamattuvyöhykkeellä asumisessa on paljon hyviä puolia. Pihalta lähtee polku metsään, jossa on mäntyjä, mustikoita ja menninkäisiä. Ilma ei haise sellutehtaalle, korkeintaan vähän lietteelle tai hevoselle, eikä täällä sisämaassa tuule niin hyytävästi kuin meren äärellä. Olen viihtynyt.

Tytärteni elinpiiriä tämä on hieman rajoittanut. Harrastuksiin hankkiutuminen on ollut vähän työläämpää, kuin vaikkapa aktiivisten bussireittien varrella olisi ollut. Kaunomielen kirjoituspiirikin lakkautettiin, kun liian moni osallistujista kuoli vanhuuteen. Silti erinäisissä harrastuksissa on sinnillä tullut käytyä.

Yleissivistyksen karttumisessa erityisesti Diiva ei kuitenkaan ole aivan ikäistensä tasolla. Likka kysyi eilen minulta mitä on kilju, ja kun selitin, että sellaista kotikäyttöistä viinaa, jota tehdään hiivasta ja sokerista salaa vanhemmilta ämpärissä vaatehuoneessa, likka oli epäuskoinen. Tarkisti asian googlesta. Google oli pääosin samaa mieltä kanssani.

Pari viikkoa sitten hänellä oli ensimmäiset varsinaiset bileet ikätovereiden kanssa. Tuohduin vähän etukäteen leikkimään vastuullista vanhempaa (yleensä huomaan tuollaiset tilanteet vasta jälkikäteen), ja selitin, että vieraassa paikassa ja outojen ihmisten seurassa on äärimmäisen huono hetki ensimmäistä kertaa maistaa mitään alkoholipitoista, saatikka humaltua. (Ja yleensäkään nappailla edes pastilleja tuntemattomien tarjoamana.) Että nyt pidetään kyllä sellainen sokkotesti, jossa pitää maistaa eri juomia, ja erottaa siideri ja kalja vähintäänkin, ettei vahingossa luulisi juovansa mehukattia ja päihtyisi. Kun oikein kovistelin, Diiva maistoi kahvikupin pohjalta kulauksen sitruunalla kirkastettua meksikolaistyyppistä maissiolutta, mutta kysyi sitten onko pakko, kun ei tykkää. Ei ollut pakko.

Olin kyllä vähän huolissani. Mietin, että entä jos menen Muhoksen alkoon, seisoskelen siellä tuumivan näköisenä, ja kun myyjä tulee antamaan viinisuosituksia riistalinnuille tai muuten tarjoamaan apuaan, kysyn, mikä olisi sellaista juomaa, joka olisi helppoa juoda, vaikka noin niinkuin kuusitoistavuotiaan, mielellään siis sellaista joka maistuisi vaikka enemmän karkilta kuin viinalta, ja josta kuitenkin tulisi suht nopeasti humalaan ennen kuin ehtii huomata mitä juo. Ihan vain noin niinkuin valistustarkoituksiin ajattelin.

Huolistani huolimatta likka tuli kotiin ihan tuoreen tuoksuisena ja jalat muussiksi tanssittuina, niin pitikin.

Tänä aamuna kun kurvasin moottoritieltä kohti kaupunkia, ensimmäisissä liikennevaloissa oli vähän tunkua. Vaikka valo oli vihreä jono ei juurikaan edennyt, vaan valo ehti vaihtua takaisin punaiseksi ihan samoilla sijoillamme istumalla. Diiva älähti etupenkissään, mitä ihmettä tämä nyt on, mitä tuolla edessä tapahtuu, ja osoitteli kiihtyneenä sormellaan liikennevaloristeyksen takana hidastettua vetoketjuliikennettä leikkivää autojonoparia. Mitään sen eksoottisempaa siellä ei tapahtunut. Tämä on liikenneruuhka, selitin. Tällaisia on joskus kaupungeissa.

Kyllä minusta tuntuu, että aika olisi kypsä muutokselle. Ja muutolle.







lauantai 25. lokakuuta 2014

Hanging on by a thread.

Muutama päivä toimettomuutta takana. Vietän ihan oikeaa lomaa, siis sellaista, jolloin lepään. Kaksi kertaa päivässä kysyn tytöiltä pitäisikö meidän tehdä jotain, ja olen huolissani, että olen pettänyt heidän odotuksensa, mutta toisaalta, meillähän on ihan mukavaa. Ja tytöillä on kaikenlaisia omia juttujansa, ja nekin lepäävät.

En ole jaksanut oikeastaan yhtään mitään. En edes siivota komeroita. En juuri käydä lenkillä, vaikka yritinkin. Jopa ruuan laittaminen on ollut työlästä, mutta sitä olen tehnyt, koska muuten tulisi liian huono omatunto. Koskaan ennen en ole ottanut porkkanoiden sipulien ja porkkanoiden pilkkomista näin raskaasti. Kaunomieli tankkaa, tilanne pitää hyödyntää ja ruokaa on tarjolla siis koko ajan. Toissapäivänä se söi 700 grammaa lihaa kun löysin kivan sisäpaistikimpaleen tarjouksesta. Likan ruokavalio on rajoittunut, ja painon pysymisen kanssa on ollut ongelmia vuosien mittaan. Kun Kaunomieli syö, äidin sydän lepää.

Olen kyllä myös siivonnut keittiötä, ja siis ruokakaupassa mutta muuten en kamalasti ole jaksanut edes shoppailla. Lisäksi olen katsonut telkkaria vaikka huomaankin, että olen tallentanut täysin vääriin aikoihin vääriä asioita, mm. Hotelli Adlonia 20 jaksoa, vaikka se oli kolmen jakson minisarja, ja missasin ekan jakson. Olen kuitenkin sillä tekosyyllä maannut sohvalla ja naukkaillut puolisen pulloa punaviintä. Lisäksi kirjoittanut pitkästä aikaa ihan jotain muutakin kuin tätä, sähköposteja ja ohjeistuksia. Innostuin oikein lapsellisesti heti kun sain palautetta, kiitos Outo Paimen. Minulla on päässäni tarina, jota aina välillä punon, ja se pitäisi vain pulauttaa ulos kirjalliseen muotoon. Se ei varmasti ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se nyt etukäteen tuntuu. Nyt olen itselleni armollisesti vain naputellut, enkä lukenut, vaikka välillä uskon, että tulos on ihan alkeellista skeidaa. Kunhan edes kertaalleen saisin rungon kasaan.

Luen aivan liian vähän nykyään. Tuli välissä oikein paniikki, miten vuoropuhelut kirjoitetaan? Miten se kuulostaa oikealta, miten käytetään muotoiluja? Murre, puhekieli vai kirjakieli? Entä jos päähenkilöni ei vain puhuisi koskaan yhtään mitään? Haittaako, etten osaa minkään kielen kielioppia, edes suomen? Pilkkusääntöjä? Pitääkö lauseissa olla verbejä?

Mutta tämä kaikki on auttanut. Olo on kaikenkaikkiaan hullun syksyn jälkeen ollut kuin joskus nuorena ja tyhmänä vähän liian humalassa, kun huone alkaa pyörähdellä. Huone alkaa kallistua, aina oikealle, ja terästän katsetta, että pysy nyt prkl suorassa, ja kohta se karkaa taas uudestaan. Tulee meritautinen olo sellaisesta, ja pelkään että kohta oksennan. Mutta jos sinnittelee, ja antaa huoneen ihan rauhassa keikahtaa hitaasti ympäri, pahoinvointia ei ehkä tulekaan. Samalla näkee asiat uudesta perspektiivistä.

Jos nyt tekisin itselleni Tarot-pöydän, siitä löytyisi hirtetty mies pää ylöspäin. Se on ihan hyvä kortti.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Vägen här var mycket lång.

Naulasin hetkellisesti edes yhden ponin kohdalta karusellin lattian alustaan kiinni, ja sain liikkeen pysähtymään. Koko höskä natisee liitoksissaan, ja hetkenä minä hyvänsä naulat eivät jaksa vastustaa liikkeen painetta, vaan ne irtautuvat lattiasta ja taas sitä mennään.

Nyt olen kuitenkin nukkunut muutaman yön ihan oikeasti, niin syvästi, että olen tavannut unessani ihmisiä joita on jo ollut ikävä. Silmänaluseni eivät enää tuo mieleen uhanalaista eläinlajia.

Toissapäivänä velloin syvässä maailmantuskassa lähes ilman syytä, olin maailman kamalin ihminen. Tänään leivon omenapiirakkaa, jonka omenat metsästin pihapuusta haravan avulla. Sain tiputettua viimeiset viisi, mutta vaikka kuinka etsin, löysin maasta vain neljä. Ehkä se on minulle oikein.

Kun olen ollut parisuhteessa, olen kokenut sen rajoittavaksi jotenkin määrittelemättömällä tavalla. On ahdistanut, ärsyttänyt, ja olen tuntenut olevani kiittämätön ja tyhmä, kun mikään ei ole hyvin vaikka kaikkihan on ihan hyvin. Olen miettinyt, mikä on vikana ja mistä se johtuu, kun en vain anna itseni olla onnellinen, vaan ongelmoin ihan tavallista elämää.

Vaikka mieheni eivät ole (ainakaan yrityksen ja erehdyksen jälkeen) yrittäneet rajoittaa tekemisiäni tai sanomisiani tai olemisiani, minulla on ollut se tunne, etten pääse karkaamaan mielessäni riittävän kauaksi yhdessä aidatulta laitumelta. Että koska on se toinen joka odottaa, ja jonka kanssa olen luvannut olla, pitää palata takaisin. Vaikka se toinen ei edes olisi mitään odottanut, vaan on päinvastoin yllyttänyt minua käymään mutkan vähän kauempana että saisi itsekin käväistä aidan toisella puolella. Olen suurimman osan ajasta ihan itse itseäni komentaen aina palannut turvallisille urille, kokenut, että niin pitää tehdä, kun kerran olen puolikas parista. Tai en vain ole ehtinyt mennä niin kauaksi, kun se toinen siinä vieressä on vienyt huomioni jotenkin tarkoittamattaan. Tai lapset, tai muu elämä ylipäänsä.

Nyt sitten ei rajoita. En minä mitään ihmeellisiä ja suuria ajattele, mutta löydän silti itseni välillä suolta raakkumasta, välillä kivikosta, välillä meren rannalla ruikuttamassa, välillä olen hukkua kun en tajua kääntyä takaisin. Nyt saan ajatella niin paljon kuin sieluun mahtuu, kukaan ei keskeytä, ei tule vastaan aitoja joita en tohtisi ylittää tai alittaa. Kävelen jalat kipeiksi enkä vieläkään tiedä mihin olen menossa.

Välillä väsähdän, en löydä lepopaikkaa, jään yöksi kylmään ilman tuulensuojaa.

Nyt vasta alan tajuta, että tämä on se asia mikä minun pitää opetella. Ei se, että osaisin mennä yksin nukkumaan, tai lähteä yksin ihmisten ilmoille, tai miettiä mitä tekisin lomalla.

Minun pitää opetella olemaan ilman seinää, josta näen varjoni ja josta askelten ääni kaikuu takaisin. Pitää uskoa, että olen olemassa vaikka olisin ilman kiintopistettä johon verrata, vaikken tietäisi vauhtiani, vaikken tietäisi olenko iso vai pieni. Pitää ajatella, eikä kertoa kellekään mitä ajattelee, olla olemassa vaikka kukaan ei näe eikä kuule. Pitää osata pysähtyä ja odottaa sään paranemista, kun siihen tulee sopiva paikka. Pakkoko se ihmisen koko ajan on räntäsateessa jalat märkinä tarpoa.



tiistai 14. lokakuuta 2014

Det finns ikke blåbäer häer(g).

Poistin eilisen. Se oli vähän masentava, ja vaikka en ole sitä mieltä, että tekopirteys olisi itseisarvoltaan jotenkin kummoinen eines, ei asioiden kurjuuden taivastelussakaan ole paljoa ravintoarvoa.

Hain Diivan koulultaan puoli viideltä. Likka oli nälkäinen ja väsynyt, ja niin oli minäkin. Mitä tahansa sanoin, hän sanoi vastaan, oli eri mieltä myös siitä, että väitin että hän olisi eri mieltä sanoisi minä mistä asiasta tahansa mitä tahansa. Keskustelu pyöri mm. ruuan ympärillä. Ehdotin, että tehtäisiin kotona kanawokkia, ja Diiva nyyskäisi, että ei tehdä, koska hän ei tykkää wokista, paitsi siitä hyvänmakuisesta, johon tulee pähkinöitä.

No en minä raivotautinälkäisenä mitään pahaakaan wokkia ajatellut tehdä.

Kotona hän sitten hoki "missä on luniuko nimeltä Peka?" Jostain ihmeen syystä kuvittelin, että hän etsi reilusti yli kymmenen vuotta vanhaa piirustusta lumiukosta, jonka taaksi Kaunomieli oli kirjoittanut huolellisilla tikkukirjaimilla "LUNI UKON NIMI ON PEKA". Mistähän ihmeestä minä niin käsitin. Jätin oitis wokkivihannekset käristymään pannulle, marssin ylimääräisten huonekalujen ja rumien tavaroiden huoneeseen, avasin varovasti kaapinoven, nojasin selkäni siellä vaappuvaan erimuotoisista tavaroista koostuvaan huojuva torni -peliin, ja kihnutin varovasti ulos sinisen laatikon, jonka sisältä arvelin tuon n. vuonna 2002 arkistoimani reliikin sijaitsevan. Kehotin Diivaa jaivelamaan laatikosta aivan omin avuin, koska enhän minä hänestä tietenkään mitään uusavutonta ole kasvattamassa. Diiva näytti hämmentyneeltä. Hänhän oli tarkoittanut niitä lumiukon näköisiä jouluvaloja, jotka poistimme hänen ikkunastaan huhtikuussa, kun talosta otettiin kuvia myynti-ilmoitukseen.

Kiroilin, äänekkäästi, karjahtelin, ja ilmoitin, että siellä se wokki saa ihan rauhassa palaa pannun pohjaan kiinni, syödään sitten vaikka sormiamme huomiseen asti, äitillä on nyt tärkeämpää tekemistä, kun äiti etsii nyt jouluvaloja.

Sitten kaivelin marttyyrinomaisin elkein joulukoristekaappia. Eiväthän ne siellä olleet, koska asiat, jotka poistetaan näkyviltä huhti-toukokuussa, eivät vain ruukaa päätyä joulukoristekaappiin.

Uudessa kodissa, missä ikinä se liekään, mahdan epäillä olevan lainkaan kaappia, joka olisi pyhitetty kokonaan joulukoristeille. Tai edes mitään vuodenaikateemarekvisiittakaappia. Todennäköisesti kiroilen kuitenkin ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. Mitenkähän minä selviän. Ja naapurit.

Mainioiden ruokalautasten äärellä Diiva uskalsi kokeilla äititytärsuhteemme jään kantavuutta lauseella "hyvä ruoka, parempi mieli". Ja olihan se. Puskimme toisiamme kuin kissat ja hyrisimme.

Minulle teki oikein hyvää saada ihan oikeaa ruokaa valmistettua lautaselle asti. Myös sen syöminen oli mukavaa, mutta vielä enemmän nautin siitä kun lapset syövät.

Kaunomieli on kasvamassa isoksi. Hän sanoo, että vaikka Mummoa voi harmittaa, jos me emme mene sinne piipahtamaan syyslomalla, se ei silti ole nyt se juttu mikä meidän pitäisi nyt tehdä. Ihan vain siksi, että minä olen liian väsynyt. 800 km autossa istumista ja ex-sukulointia, kuinka mukavaa hyvänsä, on kyllä ihan kiehtova ajatus, mutta kuulemma joskus toiste.

Minulle tuli aika helpottunut olo. Tässä hetkessä on nyt yhtäkkiä toinenkin aikuinen läsnä, en ole yksin pähkäilemässä. En ole saanut tuota tunnetta tiristettyä kunnolla ilmoille parisuhteissani. Ehkä se on vain sitä, etten ole luottanut siihen, että ne miehet kumminkaan ymmärtäisivät minua oikein todella. Toista voi tukea siinä mitä hän päättää tehdä, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen, että voi ihan vakaumuksella sanoa "minä tiedän mitä sinä nyt tarvitset", ja että minä olisi vakuuttunut. Se viimeinen on ehkä se vaikein kohta.

Kuulostaakohan tuo vähän huolestuttavalta jostakusta, kun lapsi tulee vastuunkantajan rooliin. En tiedä osaanko kertoa sitä oikein. Minusta tämä ei nyt ole huolestumisen paikka kuitenkaan. Kaunomieli on kohta 18, hän häälyy vielä pitkään lapsen ja nuoren aikuisen rajalla. Nyt tämä häivähdys siitä, minkälainen aikuinen hänestä joku päivä tulee, vain osui minun kannaltani otolliseen hetkeen.

Netflixiltä löytyi Silta-sarjan uusia jaksoja. Puhun jälleen tanskaa huvikseni. Siis ruotsia, neanderthalilaisesti lausuen, ja aina kun törmään sanaan, jota en tiedä, sanon Öog yökkäävällä äänensävyllä.

Syksyllä kävimme kaappimiehen kanssa mustikassa, ja puhuin pelkkää tanskaa koko reissun ajan. Sillä miehellä on valtavat hermot.


lauantai 4. lokakuuta 2014

Build a moon for a rocking chair.

Kodinhoitohuoneen kaapissa on monitoimikori täynnä c-kasetteja 80-luvulta ja 90-luvun alustakin. Diiva on poissa, joten käytän tilaisuutta hyväksi ja kuuntelen niitä hänen stereoistaan. Diiva on perinyt isänsä vanhan, pienen jääkaapin kokoisen äänentoistokompleksin. Vinyylisoitin ja kaikki, mistä hän on hyvin ylpeä. Vaikka stereot ovat Diivan huoneessa, ne äänentoistollisesti hallitsevat alakertaa. Vähän kuin hänkin.

Kaunomieli kohottelee kulmiaan musiikilleni vähän väliä, mutta kyllä Gary Moore, Billy Idol, Bruce, Bryan (B-alkuiset nimet ovat vissiin vedonneet minuun kovin), Sielun Veljet, Kauko Röyhkä ja monet muut ovat ihan korvankestäviä tänäkin päivänä. Selitin, ties monettako kertaa, että radiosta tuli kerran (vai kaksiko kertaa) viikossa Nuorten Sävellahja, ja siitä sitten nauhoitin näitä aarteita C-kaseteille. Aina kun alkoi uusi biisi, painoin tärppänä rec-nappulaa, ja jos biisi oli paska, tai minulla jo oli se, kelasin kasetin takaisin kohdalleen edellisen perään. Päätökset piti tehdä saman tien, ja niiden kanssa elää sitten loppuun asti. Samaan tapaan ajateltiin parisuhteista tuohon aikaan.

Eikä ei ollut monia kanavia joista valita, edes radiossa. Ei ollut kaupallisia kanavia lainkaan. Eikä teemakanavia. Kaikki kanavat olivat kaikille, halusi sitten kuunnelle kirkonmenoja tai metronomien tikitystä tai ei. Me sanoimme sitä merkonomien hihitykseksi. Silloin en vielä tiennyt mikä on merkonomi. Little did I know.

TV:n osalta Kaunomieli kaiken tämän järkyttävän Kekkoslandiapropagandan tiesikin, mutta se, että edes ei radiosta saanut kuunneltua nuorison jytämusiikkia ympäri vuorokauden, yllätti.

Silloin teininä ostin kovasti hinta-laatutietoisesti tyhjiä C-kasetteja, ja haaveilin aina tekeväni niihin hienot kansilehdet, esittäjän nimet ja biisit ja kestot, mutta aika harvaan sitten kumminkaan tein. En ollut enkä ole näpertelijätyyppi. En edes kirjoitellut laulujen sanoja vihkoihin. Nyt muistankin, että ihan muutaman kirjoitin Big Countryn biisejä. En ollut Dingo -fani.

Nyt kun kuuntelen noita biisejä, hoksaan, että sanoituksissa minua ovat jos silloin kiehtoneet ne biisit, joissa miehet ruikuttavat julmien, valehtelevien ja narttumaisten naisten perään. Minusta olisi ehkä pitänyt tulla vähän enemmän sellainen. Vielähän tässä ehtii.

Tahdon muuten Billy Idolin koko tuotannon.

Mitenkähän Miley Cyrus on ajatellut pistää paremmaksi:




tiistai 30. syyskuuta 2014

Indoors outdoors botanical buffet.

Päivät ovat asettuneet jälleen normaaliin mittaansa. Puhun siis työpäivistä, jotka välissä hujahtivat pituutta kuin Jukolan veljekset murrosiässä. On mukavaa ehtiä aamulla haistella syysilmaa ja käydä katsomassa onko edellisen päivän postien joukossa mitään mielenkiintoista ja jättää ne postit edelleen laatikkoon. Vaikka en ole vieläkään ehtinyt lenkille. Töiden jälkeen hakea Diiva ja Kaunomieli kouluiltaan, sekä ystäväni Zalandon minulle lähettämä pikkupaketti Siwasta. Laittaa ruuaksi ihan keitettäviä ja paistettavia asioita, pestä koneellinen pyykkiä, ja ihan oikeasti ja itse siivota keittiö melkein perusteellisesti.

Tarjosin myös perheelle reipasta ulkoilmaelämää kenenkään poistumatta kodin mukavuuksien ääreltä. Laitoin liesituulettimen päälle vaikka takka oli vasta syttymässä, ja ilma oli sakeanaan leiritulien tunnelmaa. Oloni on vieläkin eräjormainen ja tuoksuni miehekäs.

Kaiken kaikkiaan mukava päivä.

Jotkin ilmiöt toistuvat sarjoina. Vähän kuin se, että yleensä kodinkoneita särkyy kolme yhtä perään. Tai autossa tulee kolme remonttia. Nyt minulla on kassahenkilösarja meneillään. Vasta kaksi, mutta putki on selvästi päällä.

Tapaus yksi: Lidlin kassa alkoi jutella jonossa takanani olevalle henkilölle lemmikkinsä hiivatulehduksesta. En kuullut aivan kaikkea, mutta hyviä neuvoja annettiin puolin ja toisin. Keskustelusta kuulemani pätkät saivat minut kainosti toivomaan, että hiivatulehduksia voi lemmikeillä olla muuallakin kuin lisääntymiselimissä.

Tapaus kaksi: Eilen kassa alkoi haistella leipäpussiani. Se oli toki kovin tuore ja tuoksuvainen, siksi sen ostinkin.
Kassarouva rutisteli leipiäni kaihoisasti, ja surkutteli, että oli unohtanut lompakkonsa kotiin, ja joutuisi olemaan päivän ilman eväitä siis. En kokenut omaavani sopivaa käytösetikettiä. Olisiko minun pitänyt tarjota hänelle yksi sämpylöistäni? Mieleni teki tehdä niin, mutta en sitten kuitenkaan. Sitten tuli taas se jonossa seuraava asiakas. Hänelle kassarouva kertoi, että viikonloppuna oli taas lähtö lähellä. Tuli monta kohtausta peräjälkeen. Hän pyöräytti silmiään ja tärisytti olkapäitään. Olin hyvin huolissani, eikö jo yhden kohtauksen huomatessaan kannattaisi soittaa ambulanssi! Sitten selvisi, että se olikin “Muppe” *(nimi unohdettu), jolla oli lähtö lähellä. Sitten puhuttiin peräpuikoista, ja niiden annostelemisen vaikeudesta. Hyviä neuvoja jaeltiin puolin ja toisin.

Siitä huolimatta hyviä päiviä nämä.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Olen minä kaikilta tunnettu.

Olen ollut kovin paljon poissa kotoa viime viikolla, enkä ole laittanut lapsilleni ruokaa. Luulin jo, että pääsisin laiminlyönneistäni kuin koira veräjästä, mutta lauantaina huomasin, että he ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi.

Kovin sieviksi sellaisiksi kylläkin, zombeutunut Prinsessa Aurora, ja ystävänsä viktoriaaninen posliininukke, joka on mitä ilmeisemmin tipahtanut tuolilta kesken teekutsujuen ja kopauttanut päänsä ikävästi. Laitan kuvia myöhemmin, jos saan luvan. Kärräsin tyttäret ja Punahilkan, jolla oli sudenpää korissaan, kaupungin keskustaan tapaamaan kohtalotovereitaan.

Tämänvuotisen Zombiewalkin teemana oli “Fairytale gone bad”. Rotuaarilla parveili siis hahmoja Liisa Ihmemaassa –elokuvasta, Pahatar, Muumilaakson asukit, Ihaa, joka oli seivästänyt Nalle Puhin, erityisen puoleensavetävä ja kalskeankomea Kuolema, Robin Hood ja Maid Marian, Lumikki, Elsa (Frozenista), ja tietysti ihan taviszombeja, jotka elivät unelmaansa mm. rock-tähtinä. Ja aivan valtavasti kaikkia muitakin hahmoja, ja sitten vielä me pällistelijät kaupan päälle. Tuuli vinhasti, ja se ehkä rajoitti huonokuntoisimpien raatojen liikkeitä, joten ihan kolmeasataa en usko paikalla olleen. Paljon kuitenkin.

Siemailin perinteistä French Coffeetani (ainakin nyt se on perinne, saattoi kyllä olla, että viimeksi join minttukaakaon) aukion laitamilla. Pääzombi (ks. kuva täältä, tuo sinipusakkainen kuningas) piti aloituspuhetta. Tyyppi on livenä kuin Elastinen, mutta zombie.

Vieressäni istuskeli semmoinen 50-60 –vuotias ihan fiksun näköinen mies. (Jostain syystä sen ikäiset miehet alkavat nykyään tämän tästä jututtamaan minua. Olen analysoinut, että se ei johdu siitä, että itse näyttäisin saman ikäiseltä, vaan että näytän juuri sen verran vanhalta, etteivät alle 30-vuotiaat enää koe tarpeelliseksi jututtaa minua, ja 30-50–vuotiaat ovat kovin harvassa, koska suurin osa on hautautunut perheen, parisuhteen ja työn syövereihin. Sitten jää enää tuo veteraanisarja, ja kai minussa sentään vieläkin on joku sellainen viba, että minua pitää jututtaa, joten he täyttävät jututustyhjiön. Vähän masentavaa, mutta olkoon. )Joka tapauksessa, Zombie-elastinen-kuningas puhui, örisi mahtipontisesti ja selvitti myös homman pelisääntöjä, kuten että katsojia ei saa purra, ja julkista omaisuutta ei saa tärvellä. Parisataa taruolentoa örisi mukana, siivet, sarvet, miekat ja maskotit heiluen.

Se veteraani siis alkoi jutella minulle. Yksinpuheluksi jäi, mutta näin se meni:

- Noita ei enää saa sanoa neekereiksi, pitää sanoa että MUSTA.
- Tulee tänne kukkoilemaan. (tästä en ihan saanut selvää, mutta luulisin, että sanoi noin)
- Murjaanien kuningas tuo on!
- Aravirta on kuningas.

Ja kerrankin olisi ollut kanssatallaajissa muutakin ihasteltavaa, kuin vähän kaukaasialaista tummempi ihonsävy, mutta ei. Osoittaa mielestäni jonkinasteista kapeakatseisuutta tuommoinen.