perjantai 30. tammikuuta 2015

On olemassa asioita.

Talvi yllätti autoilijan. Tänä aamuna kun olin keplotellut kuskinpuolen oven auki ja laskeutunut alas korkeuksista (=autojen välissä olevan lumikinoksen päältä) istumaan, käynnistänyt auton ja siinä samalla myös vahingossa tuulilasinpyyhkimet, jotka pukkasivat lumet tuulilasilta sisään avonaisesta ovesta, noussut takaisin kinokselle ja korkeissa koroissani kiertänyt varovaisesti auton ympäri puhdistaen sen sitä koristavasta pehmeästä lumikuorrutteesta, myös katon, jotta minulle ei kävisi kuten eilen, jolloin liikenneympyrään pysähtyessäni koko katollinen lunta tuupsahti tuulilasilleni, yllätyin vihdoin. Auto oli niin syvällä omassa autonkokoisessa lokerossaan, joka on muodostunut monien öisien lumisateiden aikana, jolloin auto on paikoillaan ja vain sen ympärille sataa lunta, plus tietenkin se jää ja lumi joka sulaa valuen auton reunoja alas, ettei sitä saanut peruutettua pois paikoiltaan.

Omistan kyllä lumilapion mutta se saattaa muuton jäljeltä olla kolmessa eri paikassa. Joko vintillä, kellarissa tai oikeaoppisesti auton takaluukussa, mutta se olisi ollut se huonoin vaihtoehto, koska autoni on ranskalainen. Jos ranskassa sataa lunta, ihmiset eivät kaiva takakontista mitään, vaan ottavat valokuvia tai soittavat uutistoimistoon tai hätänumeroon. Näin ollen ranskalaiset autosuunnittelijat eivät ole ottaneet huomioon sitä vaihtoehtoa, että takaluukku pitäisi voida avata myös silloin, jos sen yläpuolella on kahden kuukauden ajan käytetty takalasinlämmitintä, joka sulattaa lumen vesihyhmäksi, jolla on tapana jäätyä jääksi. Niinä kertoina kun onnistun talvisin avaamaan takaluukun, se hulmahtaa täyteen lunta luukun ja ikkunan raosta.

Mutta ei se mitään. Vanha minäni olisi veistänyt hampaillaan puuttuvan lumilapion läheisestä koivusta ja kaivanut auton pois pinteestä. Olen kuitenkin nykyisin urbaani citykanipuputyttö joka lähestyy ongelmia uudesta näkökulmasta.

Suorin tieni lähimmälle bussipysäkille.

E-ei, ei taida tietää tyttö Koskilinjojen uusista paikallisliikennesysteemeistä paljoakaan. Viekää minut takaisin Pariisin metroon!

Tihrustin tolpassa olevia bussien numeroita ja vertailin niitä pysäkille liimattuun A4-kokoiseen ilmoitukseen, jossa kerrottiin mihin aikaan kukin linja pysähtyy juuri tällä pysäkillä. Tunsin itseni tutkiva journalisti Ripsa Koskiseksi ikäpuku päällä. Googlettakaa, jos ette tiedä mistä puhun. Saamani informaatio oli hataraa ja harvaa. Yksi bussilinjanumero näytti houkuttelevan tutulta, olen käyttänyt sitä useinkin vuosina 1994-2000. Ja se kurvasikin paikalle juuri sopivasti. Hyppäsin kyytiin, maksoin matkan turistimaisesti kortilla ja ihmettelin, että eihän täällä mitään ruuhkaa ole, mitä ne muut joukkoliikenteen keinoin töihin matkustavat oikein valittavat.

Sinne minne minä olin matkalla, ei ollut tunkua. Töihin ehkä olisi ollutkin.

Noo, sain uudenkarhean työpuhelimeni nettiyhteyden toimimaan (teknologian riemuvoitto! Älypuhelin, johon älyni riittää edes auttavasti!), ja näillä keinoin selvitettyä, miksi käännyimme pois ainoalta järjelliseltä reitiltä. Sain myös selville mitä kautta olemme kulkemassa, ja osasin hypätä pois kyydistä parhaassa mahdollisessa kaarteessa, jonka bussin ellipsistinen rata teki suhteessa työpaikkani sijaintiin.
Siitä oli sitten vaivaton 2,4 kilometrin kävelymatka töihin. Määritin oikean ilmansuunnan seuraamalla pahaa aavistamatonta miestä, joka näytti insinööriltä. Muuten en olisi ehkä osannut, vaan minun olisi pitänyt turvautua uudelleen joukkoliikenteeseen, ja mitähän siitäkin olisi seurannut.

Tämä oli minulle aivan oikein. Aikataulut pitäisi selvittää etukäteen, olenhan näin Diivalle kantapäiden kuluttamisen kautta opettanut.

Sokeriton alkoi uudelleen eilen. Eihän siinä ollut oikeastaan välissä kuin neljä repsahduspäivää, jotka olivat hyvin hienovaraisia. Vain pieniä nojaumia kaidan polun ulkokaarteeseen, jalat tuskin hipaisivat maata. Siihen nähden tunnen aivan kohtuutonta raivoa aina tajutessani, että kas, en voikaan nyt enää syödä tätä konvehtia, tai mutakakunpalasta. Olin oikeasti jo vähän vieroittunut, ja nyt taas tämä.

Minulla on vaihteeksi moraalinen krapula. Näitä tulee tämän tästä, koska tunnen ehkä omaa syytäni usein olevani nurkkaan ahdistettu ja sitten paine purkautuu ja se on aika sottaista touhua. Otin itsellenikin yllätykseksi yhtäkkiä puheeksi vaikean aiheen ja nyt minua yksinkertaisesti hävettää ja harmittaa. Yritin kyllä parhaani, olla mahdollisimman rehellinen ja rakentava ja reilu. Tunsin, että minun on välttämätöntä puolustaa elintilaani. Hävettää silti. En voi olla miettimättä, olisinko voinut tehdä muuta, tai olisinko voinut tehdä tämän joskus toiste. Ihan varmasti valitsin taas tosi huonon hetken, koska empatiakykyni ovat puutteelliset.

Yritän kovasti oppia olemaan myös itselleni reilu, antamaan luvan olla sopivan itsekäs. Teen sen aina vain niin pirun kömpelösti ja omituisesti, liian myöhään ja isoina annoksina. Kadehdin joskus ihmisiä, jotka eivät ole puolueettomia, vaan omalla puolellaan.

Olen varma, että suklaa auttaisi tähän tunteeseen. Lohduttaisi. En oikein osaa ottaa lohdutusta vastaan muilta ihmisiltä. En usko ketään, koska tiedän asiat paremmin kuin muut.

Suklaasta sen sijaan tulisi yksinkertaisesti hyvä mieli hetkeksi ja kun puudutus lakkaisi, tämäkin pieni harmi olisi taas tunnin-pari kauempana. Pitkällä tähtäimellä tietysti auttaisi myöskin se, että saisin näitä mykkyräisiä pään sisäisiä ongintakojunarujani oiottua niin, että tajuaisin mistä narusta mikäkin pala liikkuu, ja osaisin olla kiskaisematta väärästä.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Ja minulla on aikaa.

Ah. Tunsin tänään olevani tarmokas töissä. Kirmasin ahtaan aitaukseni ulkopuolelle pari kertaa, tein muutaman leuhkan kiepin, ja palasin voimieni tunnossa. Parempi tämä kuin puristella nyrkkejään hiljaisessa raivossa itsesäälin kyynelten poltellessa silmäkulmissa.

Minulla muuten saattaa olla alkava silmätulehdus. Todennäköisesti olen kuitenkin vain hieraissut silmääni vähän liian kovaa, ja se on ärtynyt. Tai sitten se on ne katkerat kyyneleet.

Mitähän muuta. Sosiaalinen kalenterini alkaa täplittyä melko tasaiseen kaikenlaisilla väriläiskillä, kulttuuria ja sen semmoista. Niinhän tässä piti käydäkin, mutta olen oikeasti hämmästynyt silti. Ja tunnen ihan pientä syyllisyyttä, että olenko menettämässä otteeni arjen vallankahvasta ja huostaanotetaanko lapseni jos jätän ne perjantai-iltaisin kotiin netflixin ja 400 gramman jäisen naudanjauhelihapaketin kanssa liian usein. Toinen enää edes voitaisiin huostaanottaa, ja on ollut päiviä, jolloin olen lausunut tuon kauhukuvan ääneen vähän liian optimistisella äänensävyllä.

Sitten on se maalipääläri, jolla pitäisi maalata lisää seiniä. Ja varattu kirpparipöytä, jonne varmasti löytyy jotain vietävää, kunhan alan ja siivoan sen vietävän täyden vinttikomeron. Ja jäsenyys liikuntakeskukseen. Kaunomielellä on jo habat. Olen jälkeenjäänyt, koska olen tehnyt kaikenlaista muuta. Istunut pubissa. Maalannut. Siivonnut. Reissannut työn takia, saanut vihdoin uudet hiukset, katsonut telkkaa ja hekottanut mustikkapiirakkaa ja jäätelöä syöden. Joo-o, tein poikkeuksen, koska en jaksanut alkaa selittämään ruokavalioasioitani äidille. Olisin saattanut saada hyviä neuvoja, ja olen todella huono vastaanottamaan sellaisia. Esipuberteetti pukkaa ilmoille niissä tilanteissa.

Lupaan jatkaa sataa päivää tarvittavan määrän eteenpäin.

Yritän edelleenkin päässäni niputtaa eri ajanjaksoja "sitten kun" -elämän vaatimiin pätkiin. Että ennen tuota kohokohtaa on tämä pompsi päiviä, ja sitten on nuo poikkeuspäivät, ja sen jälkeen sitten se kausi. Vaikka oikeastihan tämä on ihan vain loputon sillisalaatti, jossa yhtenä päivänä tehdään yhtä ja toisena toista, ja jossain välissä voisi vaikka liikkuakin, eikä sitä liikuntoa tehdä ajatellen että liikun siihen asti kun olen saavuttanut jonkin tavoitteen, vaan pitäisi tajuta että tästä lähtien liikun. Tuossa lopussa oli piste, en kirjoittanut sitä sitten toiseen kertaan erikseen.

Äitini on vierailunsa aikana ommellut kaiken, mitä voi ommella. Vanhan sohvan istuintyynyt ovat saaneet retrot päälliset, eivätkä enää ole haaltuneen tiilenpunaiset vaan kahta eri vinkeää murrettua sinisen sävyä kauniilla kuvioilla. Turkoosi ja petrooli. Vanhoja verhoja sieltä oudolta kirpparilta, josta aina löytää kaiken mitä etsii. Turkoosia kangasta on myös varapatjan päällä. Yhtenä iltana löysin yöpukuni taiteltuna tyynyn alle. Tai siis en löytänyt sitä, koska tyynyn alunen oli viimeinen paikka mistä olisin älynnyt etsiä, joten se löytyi sieltä vahingosta kun olin jo pukenut jotain muuta. Villasukat voi näköjään myös viikata. Ja sängyn pedata. Hassua.

Lyhennettyjen verhojen jämäpaloista (joiden reunat on ystävällisesti siksakattu, etteivät ne rispaannu), voi kuulemma ajanvietteeksi ommelle kaitaliinoja, tyynynpäällisiä ja sen semmoista. Vapaa-ajan ongelmani ovat nyt ratkenneet. Kerroin kyllä ystävällisesti, että heti kun minulla on aikaa ohhoteltavaksi asti, teen aivan varmasti jotain aivan muuta kuin ompelen tyynynpäällisiä.

Epäilen, että yöpukuni oli silitetty.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Laatuaudiointi.

Äitini tulee kylään. Se on harvinaista. Sallin itselleni ulkokultaisen hyväksynnänhakemisen, imuroin (tai siis komensin Diivan imuroimaan), aion laittaa kaikenlaista Oikeaa Kotiruokaa, leipoa piimäkakun ja kehuskella muka vahingossa lipsauttaen, että käytin siihen kaiken päiväysvanhan jääkaapista. Tai siis koska olen kotona vain hyvin myöhään viikolla, ohjeistan Kaunomielen laittamaan sitä Oikeaa Kotiruokaa poissaollessani, ja osoittamaan näin, että osaan kasvattaa päteviä ihmisiä.

Muutenkin olen yrittänyt olla pätevä kasvattaja. Kaunomielellä on ensimmäinen preliminääri, ja teen hänelle sinne eväät. Unohdin kyllä ostaa niitä voipaperisia valmiita eväsleipäpusseja, mutta eiköhän me selvitä.

Kehuin myös sitä, miten hienosti hän on lukenut matematiikkaa. Minä en aikanaan lukenut, koska olin armoton tuuripelle. Istuin koko lukuloman yöpuvussani olohuoneen lattialla, kärsin influenssasta ja pelasin pasianssia neljällä pakalla yhtä aikaa. Pärjäsin ihan hyvin.

Kehuni saivat Kaunomielen epäluuloisen näköiseksi. Tilanne oli kai sellainen, että jos hänellä olisi lemmikki, seuraavaksi olisin jatkanut juttua sanomalla “kuuleppas Kaunomieli, tiesitkös että lemmikit menevät joskus lemmikkien taivaaseen, ja se ei ole välttämättä ollenkaan surullinen asia”.

Diiva kävi äsken pyytämässä, että nyt kun on koeviikko, voisinko välillä komentaa häntä lukemaan, jotta vieraileva äitinikin hoksaisi sitten, että hän ei ihan vain ujouttaan ja umpimielisyyttään kökötä huoneessaan hiljaa.

Tulee vähän sellainen tunne, että ehkä minulla olisi vähän petraamisen varaa näissä opiskelujen tukemis-jutuissa. Se ei oikein ole bravuurini.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Watching paint dry.

Hirvitti. Hankin eilen hyvät ainekset luovaan krapulaan iloisessa seurassa ja nukuin yön kuin pikkulapsi enkä aamulla muistanut kuka tai missä olen. Toivon ettei monikaan pikkulapsi joudu menemään nukkumaan niin hiprakassa kuin minä tein.

Aamulla haahuilin aikani kahvin ääressä, kunnes tarmoonnuin, riivin olohuoneen huonekalut irti seinistä, teippasin katon ja listat ja pistokkeenpaikat ja oven- ja ikkunanpielet, ja aloin maalata. Vähän ennen puoltaväliä tunsin tajuntani olevan ohuehko, ja otin lukua lattialla maalitahrojen seassa. Tässä vaiheessa myönsin kuningas alkoholin voittaneen erän, ja tein myönnytyksen. Söin ne kuusi palaa hasselpähkinävalkosuklaata, jotka joku on unohtanut viikko sitten ruokapöydälleni. Ja tyttöjen serkun sirkus-pussin jämät, jotka olivat salmiakkia.

Tämän jälkeen polveni eivät enää lyöneet loukkua ja pystyin kiikkumaan remonttitikkailla kuin sirkusapina. Venyttely on ollut hyödyllistä, tunsin oikeasti jalkatyöskentelyni parantuneen aiemmasta.

Asunto on edellisten jäljiltä kauttaaltaan valkoinen, siis katot, seinät, kaapinovet. Keittiössä on pirteän mustavalkoista lattiassa ja tapeteissa, ja muuten lattiat ovat vaalea laminaattia. Olen puntaroinut tätä valkoisuutta sisimmässäni nyt melko pitkään, ja se ei välttämättä ole täysin minun juttuni. Huonekaluni ovat vaatimaton kokoelma mieluisia asioita. Vähäiset sisustusesineeni tunnearvoisia, ja hyvinkin eriparisia kaikki. Käyttötavarani ovat usein käytännöllisesti käsillä, ja näkyvissä. Siinä missä asunnon edellisten asukkaiden tyyli oli harkitun retro, minun on harkintakyvyttömän kodikas. Aion kyllä säilyttää valkoiset seinät useassa huoneessa, mutta olohuoneeseen ja eteiseen valitsin vaaleaa harmaata, joka lempeästi tasoittaisi kontrasteja ja pehmentäisi, kietoisi syliinsä rauhoittumaan, lohduttelisi että ei se mitään, että nämä kaikki kengät ja hatut ja huivit ovat hujanhajan, ei se sotku tätä seinää vasten niin paljon erotu.

Valitsin tähän ylevään tarkoitukseen harmaasta hyvin hempeän ja pyöreän sävyn, ja sitten se maali seinälle purkista siirrettynä näytti sulaneelta mansikkajäätelöltä. Hirvitti.

Kuivuttuaan se näyttää vähän paremmalta. Ehkä enemmänkin vaaleanruskealta kuin harmaalta pehmeässä keinovalossa. En ole vielä nähnyt sitä päivänvalossa. Satunnainen kävijä saattaisi luulla seiniä edelleen valkoisiksi, mutta valoa hämyisämmäksi kuin se onkaan. Ehkä tuon kanssa voi elää, tai sitten minun pitää hankkia uusi luova krapula.

Joka tapauksessa seinät näyttävät nyt puhtaammilta ja ehjemmiltä. Lohdutan itseäni, että jos ne olisivat selkästi kovan harmaat, ne näyttäisivät siltä, kuin täällä asuisi sisustustekstinainen. Minä en ole sellainen nainen.

Pitää jatkaa sataa päivää päivällä eteenpäin, mutta ainakin minulla on nyt seinissä maalia.

torstai 22. tammikuuta 2015

Arkijuustopäivä.

Tänään tulin kotiin ja avasin makuuhuoneeni oven, ja siellä tuoksui hitusen voimakkaampana tämän asunnon oma tuoksu. Ensimmäistä kertaa se tuntui kodikkaalta, tunsin oikein väreitä selkäpiissäni. Siinä rangan ympärillä se pii siis ilmeisesti sijaitsee.

Hieman parempi päivä muutenkin. Hyötykäytin PMS-raivoani raivoisan asiakaspalautteen muodossa. Jätin menemättä salille, ja keskityin en sijaan asioiden hoitamiseen, mutta olin hieman myöhässä, ja suurin osa asioista jäi edelleen hoitamatta. Kello oli kuitenkin melko paljon.

Kasvatin Diivaa harvinaisen kovalla kädellä. Olen viikko toisensa perään kehottanut, muistuttanut ja vaatinut häntä ottamaan selvää bussiaikatauluista, joilla hän pääsisi harrastukseensa ja takaisin. Viikko toisensa perään hän on unohtanut asian, ja luikerrellut minulta tai joltain muulta kyydin. Tänään sitten jätin hänet selviytymään omin neuvoin, ja likka käveli pakkasessa muutaman kilometrin kantamustensa kanssa. Bussi olisi mennyt harrastuspaikan edestä viiden minuutin päästä, mutta mutta, sitähän ei voi tietää, jos ei ole vaivautunut ottamaan siitä selvää. En tunne suurta onnistumisen iloa.

Äitiyspäivystys on lieventynyt jopa yllättävän paljon muuton jälkeen. Luulen, että käytännön asioiden ja aikataulujen helpottamisen lisäksi siihen on hyvinkin paljon vaikuttanut se, että Diiva on saanut ystäviä uusista koulukavereistaan. En ole ainoa sosiaalinen kontakti iltaisin. En ollut tajunnutkaan silloin aikanaan, miten yksinäistä hänellä oli yläasteella.

Tavallaan olen vähän haikea. Mistähän en näinä päivinä valittaisi.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Piiskaa.

Maailma olisi tänään ollut monessa kohtaa parempi paikka, jos olisin voinut syödä suklaata. En voinut. Olin sitten sen edestä ärtynyt, turhautunut, kireä, kärsimätön, äänekäs ja hyvinkin nälkäinen. Noiden tunteiden sijaan olisin voinut helposti napata pienen palan onnellisuutta, kokea keinotekoisen minirakastumisen Pirkka hasselpähkinävalkosuklaaseen jonka jämät joku on unohtanut ruokapöydällemme, ja kiitää taas seuraavaan hetkeen ja arjen pikku harmillisuuteen hieman kevyimmin kantapäin.

Voi että pitäisi kai olla tyytyväinen itseeni, mutta sen sijaan syön lohtuuni Lidlin vehnäpatonkia ja siinä päällä Creme Bonjour voi-rypsiöljy hieno merisuola -tuotetta, mikä lie. Painoni ei varmasti nytkään laske, mutta tarvitsen lohdutusta yleismaailmallisista syistä.

Auton lämmitystolppaan kytkeminen on erityisen hankala toimenpide, monesta syystä. Lisävaikeutta tekevät umpeen jäätyvät autonovet, monet tavarat joita minun pitää keplotella autoon ja sieltä ulos vinottain tiheään parkkeeratulla pihalla, rikkinäinen pistoke ja siihen sorvattu varatulppa, vasemman takaoven kahvan sisältä irtoileva tiiviste, avain, josta kai loppuu patterit. Tai sitten auto on vain jäätynyt niin kimpaleiseen tilaan, ettei lukon vastaanotin tavoita avaimen signaalia. En tunne tarkemmin tuohon aisapariin liittyvää alkemiaa, mutta jotenkin heillä ei nyt synkkaa. Ei minulla ja maailmallakaan.

Yritän kai taas kahmia lautaselleni liikaa. Tai sitten lautaseni on pienempi kuin ennen, pienempi kuin muilla, ja minua vähän nolottaa. En jaksa tehdä töitä tällä tahdilla kuin sen noin kahdeksan tuntia päivässä, tai sitten en jaksa mitään muuta. Minua polttelee saada seiniin maalia, ikkunoihin verhot, loputkin tavarat paikoilleen, mikä ei onnistu ilman reissua ruotsalaiseen massatuottamusliikkeeseen, ja se vaatii suunnittelua, ja kokonaisen päivän, ja aikataulujen pitäisi sopia useammalle ihmiselle. Eikä aina yhdessä illassa, töiden ja ruuanhankinnan ja -laiton ja ruotsin kieliopin (josta en ymmärrä paljoakaan) ja keittiön siivoamisen ja viiden Downton Abbeyn jälkeen enää paljoa ehdi kerrallaan, eikä haluaisi aloittaakaan ettei joudu elämään keskeneräisen keskellä, kun sitä on tullut tehtyä aivan riittämiin ja liikaakin viime aikoina. Ja silti valmista ei tule jos ei aloita, ja tämä nykyinenkin elämä on vähän kesken.

Olen myös puoliväkisin, lähestulkoon rystyset verillä kynnyksen yli raahautuessani lattiaa raapien asettautunut kirjoille liikuntalaitokseen, jossa minun on tuleva vetkuttaman, hetkuttaman, venyvän, veivaaman, hitkuttavan ja kalttaaaman kriittistä massaani edestakaisin kunnes saavutan koon kolmekymmentäkahdeksan tai sitten en. Vähän hirvittää, mutta on monia syitä miksi tämä oli nyt oikein tarpeellinen juttu juuri nyt, ja koen tästäkin nyt jonkinlaista suorittamisen painetta. Että kun olen nyt tuosta maksanutkin. Tämä vähentää arki-iltojen saldosta viikossa noin kolme, jos olen ollenkaan niin hyveellinen kuin mitä itseltäni vaatisin.

Pienetkin asiat, niinkuin tulevaisuudessa lurkkiva viikkosiivous, tuntuvat juuri nyt vähän liian hankalilta, monitahoisilta möykyiltä joiden sisällä on yllättäviä rautatankoja ristissä eikä niitä saa edes taiteltua linttaan että sopisivat jossain kulmassa putkesta eteenpäin. Mieleni on joustamaton, vastentahtoinen, joustamattomampi kuin yleensä. Onkohan se tämä talvi, kun ärsyttää, vai vanhuus, kun melkein arvaa, ettei oven takana minua odota iloinen ystävä kädessään kukkia, tai sitten olen vain käyttänyt väliakaisesti loppuun kaiken sisäsyntyisen motivaationi, ja olosuhteet ovat olleet liian ahtaat uuden kehittämiselle. Joskus on vaikea nähdä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, ärsyttääkö työasiani minua nyt siksi että on tämä alapaine, vaiko onko asiat juuri toisinpäin. En oikeasti ole varma, eikä sitä kukaan muu oikein pysty sanomaankaan. Joku terapeutti ehkä voisi perehtyä asiaan ja muodostaa käsityksen, mutta vastausten antamisen sijaan ne vain kysyvät että mitä ajatuksia tämä sinussa itsessäsi herättää. Kaikenlaisia.

Juuri nyt en koe mitenkään riittävästi toteuttavani itseäni töissäni, vaikka useinkin pystyn eri tavoilla luomaan itselleni moisen illuusion. Vaikkei siihen ihan objektiivisesti tarkastellen pitäisi olla mahdollisuutta tai varsinaista tarvetta, sen verran pienessä hiekkalaatikossa teen kakkujani. Nyt kuitenkin tuntuu, että minut on valjastettu liian tiukoilla suitsilla toteuttamaan jonkun muun ajatuksia, juoksemaan liian tiukkoja kaarteita liian lyhyellä radalla, eikä minulle kerrota montako kierrosta vielä. Tällaisina hetkinä kysyn toistuvasti miksi, ja toistelen itselleni vanhaa viisasta mantraa "pankinjohtaja motivoi". Se on ihan tottakin.

Pienillä muutoksilla asiat voisivat olla toisin, minä täynnä tarmoa kuin höyrykone, tyytyväisenä ja toteuttavana, pursuten laadukasta ilmapiiriä ja uusia tapoja ratkoa vanhoja ongelmia. Ehkä ensi viikolla taas onkin niin, siis jos tämä on vain ihan oma henkilökohtainen kiikkulautani, johon ei ulkoiset ilmanpaineet vaikuta.

Muutenkin ärsyttää. Varmaan ei mikään euforia PMS tällä kertaa. Äitini on tulossa kylään, mikä on harvinaista ja täysin itseaiheutettua pitkän maanittelun jälkeen, mutta nyt minua ärsyttää se, että ajankohdan valikoitumiseen vaikutti varmasti moni järkisyy ja muu seikka muttei kuitenkaan se, milloin vierailu olisi minulle sopivin. En nimittäin edes varsinaisesti ole kotona tuon vierailun aikana, vaan mm. töissä normaalia pidempään.

Edellisen kerran, kun töiden takia keitti pahasti yli, päätin seuraavalla kerralla juoda ensin pullon punkkua, ja katsoa asiaa sen jälkeen uudelleen. Nyt ei ole punkkua, mutta on tuo patonki, creme bonjour ja mäyräkoira Karhua. En kyllä saa olutta juotua kuin yhden illassa, joten saatan siirtyä glögiterästeisiin kohta.

On tämä vain mainio keksintö. Saan valittaa melkein enemmän kuin livenä kehtaisin.

Viime yönä söin unissani karkkia. Sellaisen irtokarkkipussin jämät, hedelmäkarkkeja lähinnä. Harmitti, kun menin mokaamaan sadan päivän kuurini, ja vielä tuollaisilla, mietin jo unessani, että jos kerran repsahdan, pitäisikö etsiä jotain vähän parempaa, niinkuin suklaata, lakritsaa, pullaa tai keksejä.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kai mä hengitän.

Päivä kuusitoista, eikä tämä helpota. Päinvastoin, tunnen suurta kaihoa, ikävää, poltetta kupeissani ja houkutus on suuri. Jotenkin raja lankeemuksen ja kurin välillä on selkiytynyt mielessäni, enkä ole niin suuressa vaarassa kadottaa tähteäni kuin aiemmin, mutta hauskaa tämä ei ole.

Jos vastaavasti sokerittomuus takaisi sen, että kilot vain tipahtelisivat sinne tänne, ja kiitäisin painonhallintaexcelissäni lukemalta toiselle aivan siivillä, en valittaisi näin paljon. Tuntisin, että tämä kannattaa. Nyt se tunne on hyvin kyseenalainen, vaikka toistelenkin itselleni, että voin aivan hyvin, ja enää kahdeksankymmentäneljä tällaista päivää.

Ehkä olen myös etsinyt lohtua vääristä paikoista. Juustosuikeropussista. Aurajuustoperunoista (niistä menee suorastaan hiprakkaan kolmannen lautasellisen jälkeen). Voileivistä, jotka tuskin kannattelevat voin ja kermajuuston painoa. Silti, olen arvioinut, että minun sokerinsyöntimäärälläni ja sen lakkautuksen toimeenpanemisella pitäisi olla merkittävä vastavoimallinen vaikutus kaikkeen muuhun.

Harkitsen vehnästä luopumista. Vehnä itsessään, ilman pullataikinaksi leipomista ja sokerikuorrutteislla voisilmällä koristamista ei ole niin suuri nautinto, että se tuntuisi nykyisessä limbossani yhtään miltään. Ehkä se vähäntäisi myös osaltaan voin syöntiä, kun ei ole mille levittää. Paitsi hapankorput, ruisleipä ja sen semmoinen. Höyrytetyt kasvikset.

Mitähän seuraavaksi.

Olen muutenkin kuin amputaatiopotilas. Tunnen haamukipua siinä kohdassa, missä ennen oli talo ja piha. Nykyisessä kodissani on kaikki ne ihanuudet ja hyvät puolet jotka oletinkin, ja olen suunnattomasti nauttinut elämän helppoudesta ja avartumisesta. Silti, kun illalla laitan silmät kiinni, pystyn kävelemään vanhassa talossa, katsomaan ikkunoista ja muistan jokaisen oksan pihan puissa. Tunnen sen lattian jalkojen alla, ovenkarmit sormissani. Haistan. Jos menen takaovesta ulos, ja näen ne männyt ja omenapuut ja kukkapenkin odottamassa lumen alla ja sen polun, se kipu tuntuu eniten. Kesken päivän saatan muistaa, miten lenkkipolku kaartui ja miten siinä kohdassa oli kuoppa, jossa jalka putosi maahan vähän pidemmän matkan kuin muulloin. Pehmeän turpeen ja jäkälän.

Se on niin todellista, että toivon, etteivät nykyiset asiakkaat näe minua kummittelemassa. Tältä se varmaan tuntuu.

Ei se ollut helppo päätös, vaikka varmasti aivan oikea. Taltutan näitä tunteita käymällä rautakaupassa ja vertailemalla eri valkoisen keskenään, siivoamalla ja yksinkertaistamalla, tekemällä sentti kerrallaan lisää tilaa jotta tämä ei tuntuisi niin sokkeloiselta. Kokoan tätä uutta vieläkin pala kerrallaan. Itkettää, kun Diiva ei mahdu tanssimaan olohuoneessa yhtä hyvin kuin vanhassa, vaikka ei tämäkään mikään miniatyyrikokoinen ole.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Viissataakuus ikkunaa.

Olenkin jo kertonut, että keïttiönikkunastani avautuu ajoittain miellyttävä näky, nuorehko mies hääräilemässä omassa keittiössään. Tänään silmänruokaa oli moninkertaisesti. Luulen, että yhdessä huoneistossa oli paikallisen nudistikokouksen vuosikokous. Jos oikein näin, he heittivät pubitikkaa ja söivät jotain pikkunaposteltavaa. Myöhemmin illalla, pukeutuneina, he katselivat ikkunasta ulos ja osoittelivat meidän suuntaamme.

Kuulin, että on jotain conduct-teippiä, vähän kuin tarralenkkarinauhaa, jolla voi kiinnittää seinään painaviakin asioita ilman piikkaamista tai naulaamista. Kiehtova ajatus. Saisin peilikokoelman olohuoneen seinänvierestä eteiseen, muutaman taulun paikoilleen. Voisikohan sillä kiinnittää verhotangotkin? Taidan heti huomenna mennä maalikauppaan, seinät pitää ensin maalata ennenkuin niitä alkaa sisustamaan. En paklaa enkä hio, vaan luotan rustiikkiseen tunnelmaan. Paklaaminen on kyllä hauskaa, mutta yritän rajoittaa remontin keskellä asumisajan lyhyeksi. Sitten joskus, kun on ollut liian tasaista ja tylsää, voisin lisätä maalattujen seinien päälle ehkä tapettiakin.

En syönyt oikeaa ruokaa tänään. Se jotenkin jäi. Söin eineskanakeittoa lounaaksi, ja kotona monta palaa ruisleipää. Toteutin taas yhden sitku-jutun. Menin lähipubiin yhdelle ja luin lehden. Tavoitteena on tehdä siitä kantapaikkani. Ei siis niin, etät notkuisin siellä aina ja säännöllisesti, vaan että oppisin ajattelemaan sitä olohuoneeni jatkeena. Käytännössä se melkein onkin, sijainniltaan. Join french coffeen. Siitä ei tule vakiojuomaani.

Pitäisi keksiä joku sellainen, jota jaksaisi juoda joka kerta, ja voisi vain mulkaista baarimikkoa ystävällisesti, ja hän toisi juoman kysymättä.

Kun minä olin nuorena R-kioskin täti, muistin puolen kylän tupakoitsijoiden merkin ulkoa. Ihmisen lähestyessä kioskinluukkua (siellä oli vielä luukku), tulin vastaan punainen nortti tai vihreä bellu kädessä. Sitä arvostettiin.

Yksi vanhempi mies tuli joka päivä hakemaan iltasanomat, usein karitsa mukanaan. Hän nosti sen luukulle rapsutettavaksi. Kyseli kenen tyttöjä olen, ja innostui sitten kertomaan, että isoisäni (x:n veljekset) oli kova mies tappelemaan. Oikein arvostavasti kertoi sen. Jutuista voisi päätellä, että kyseessä olisi ollut veljessarja mallia "Jukola", mutta ei niitä ollut kuin kaksi.



torstai 15. tammikuuta 2015

Jano.

Piironki on nyt siivottu. Ja kaappi, ja se roikkuva lokerikko, jossa on huiveja, kenkiä, ja omituisia alusvaatteita.

Ennenkaikkea Excel on nyt siivottu, siinä on vain sata vaatetta käytössä, ja ylimmästä laatikosta, kaapista lokerikkoineen, eteisen hyllystä ja kenkätelineestä löytyvät vain ja ainoastaan nuo sata kuvausta vastaavaa tuotetta.

Elämänlaatuni on piironginlaatikonverran parempi kuin ennen tätä.

Pukeuduin tänään paitaan, jota en ole käyttänyt pariin vuoteen. Vallan mainio musta trikoopaita, sellainen peruspukeutumispaitatyyppinen ratkaisu, ¾ hihat pienillä käännöksillä ja kevyesti laskeutuva mutta siro malli. Syy, miksi en ole käyttänyt sitä, ja se on lähes uutta vastaavassa kunnossa jo varmaan viidettä vuotta, on ilmeisesti poistunut keskuudestamme. Vararengas on vähän pienentynyt, vaikkei se kiloissa näykään.

Taputin itseäni selkään sekä ala- että yläkautta tänään aiheesta. Ja enemmän myöskin siksi, että olin väärässä paikassa oikeaan aikaan. Olen huono kuuntelemaan ohjeita ja lukemaan otsikoita, joten eksyin väärään saliin liikuntakeskuksessa. Oletin osallistuvani ihan perushelppoon venyttelykolmevarttiseen, ja jotenkin reagoin liian hitaasti (vain nostamalla käteni ja hymyilemällä kuin jakoavain), kun mairea ja ystävällinen vetäjä kysyi, onko joku ekaa kertaa balancessa.

Sitten se pakenemiseen soveltuva parin sekunnin aikaikkuna oli ohi, ja jäin tekemään joogamaisia kallistuksia hankaliin asentoihin, käsien ojentelua ylevästi ja hienostuneesti, rehvakkaita soturiposeerauksia ja kameli-imitaatioita. Hyvin se meni, koko tunti, ja venyin ja mureuduin kiitettävästi vaikka osa liikkeistä menikin ihan päin prinkkalaa. Sain kiittää onneani, etten eksynyt Fight Club-tunnille.

Vararengas on saattanut hävitä myös siksi, että aineenvaihduntani on jotenkin poikkeuksellinen. Oloni ei ole ollut solutasolla aivan kotoinen, olen ikäänkuin tuntenut olevani kuivunut. Iho kuivuu, kädet kuivuvat, naama kurtistuu sisäänpäin. Aamulla katselin poskipäitäni, ja huomasin silmien alla ylimääräistä turvotusta. Minulla ei ole taipumusta silmäpusseihin, ja tämä oli siinä poskiluun päällä, kuin ylimääräinen rengas. Aivan kuin munuaiseni eivät toimisi oikein. Ramppaankin tarmokkaasti vessassa turhan usein, nesteellä on kiire juosta koko lenkki ja poistua, ja se ei tee sillä välin hommiaan eli pidä minua tuoreena ja verevänä, kuljeta hivenaineita iholle, vaan kuivan kuin kapakala. Vesi kropassani toimii kuin mies, joka menee listan kanssa ruokakauppaan, ottaa kärryt, mutta hermostuu jo ennen lihatiskiä ja juoksee pikavauhtia koko matkan kassalle että ehtii jonoon ennen muita. Tulipahan käytyä kun vaimo pyysi, mutta kaksi kolmasosaa kauppalistasta jäi ostamatta.

Päivällä mainitsin tämän ilmiön ääneen työkaverille, ja lamppu syttyi vihdoin pääni päällä. Syön yleensä luontaistuotteena L-tyrosiinia, joka lisää hyvinvointiani, sana- ja nimimuistiani, nokkeluuttani ja iloista mieltäni. Nyt tuttu luottotuotteeni on ollut loppu, ja olen ihan vain hätäapuna väliaikaisesti napsinut korvaavaa tuotetta, jossa on tyrosiini (vai tyroksiinin?) lisäksi muitakin aineita, kuten Guaranaa. Juuri sen ajan, kuin tämä kuivuus on vaivannut. Hyvä että hoksasin, lopetan tuon heti ja hankin sitä vanhaa tuttua ja turvallista.

Ei muuta kuin odottelemaan hyvän olon ja terveen pöhön palaamista. Tulipahan käytettyä sitä paitaa edes kerran.

***

Ai niin joo. Diiva soitti eilen, ja mankui, että hae kotiin kaverin luota, hän ei uskalla tulla bussilla, kun ulkona on kirvesmurhaaja. Sanoin että höpö höpö laiskimus kyllä sinun jo pitää opetella bussiaikataulut. Mutta olihan siellä se kirvesmurhaaja, kun netistä tarkistin. Sai autokyydin kotiin.



tiistai 13. tammikuuta 2015

Konsertoin, toisin sanoen rämpytän lanttia anoen.

Ovuloin. Tämä ilmenee kramppeina, himona syödä leivonnaisia, ja poikkeuksellisen vähäisenä siivousintona. Ärisin tyttärille, jotka eivät olleet tehneet asiaa 1, 2, 3 tai edes 4, jonka eritysesti pyysin, jonka takia jouduin tekemään asian 5. Tunnen muutenkin ärtymystä asioista, jotka eivät yleensä ärsyttäisi minua kovinkaan paljoa. Kuten se, että joku idiootti Rantsilasta parkkeerasi autonsa paikalle, jonka vuokran mina maksan kuukausittain, ja siksi olettaisin myös omaavani sen esteettömän käyttöoikeuden.

Yleensä olen ihminen, joka suhtautuu harvinaisen maltillisesti tuontapaisiin sattumuksiin, jos ne eivät vaaranna kenenkään henkeä tai terveyttä. Nyt olisin itse olla se suurin riski kansanterveydelle, jos olisin osunut nokakkain herra Rantsilan kanssa.

Käyttäydyn eri tavoin kun ovuloin, tai minulla on PMS, joka yleensä on aika monumentaalinen ilmestys. Ja tietysti eri tavoi silloin kun en. Kaikki ne ovat normaaleja olomuotojani. Kuka väittää, että ihmisen pitäisi olla temperamentiltaan tasainen ja arvattavissa oleva, jotta voisi tulla otetuksi tosissaan? Olen melkein varma, että joku väittää, ja juuri nyt haluaisin inttää asiasta verisesti hänen kanssaan.

Makeannälkäni on ollut erityisen hankala selättää tänään. Jos en olisi harjoitellut kieltäymyksen tietä jo aiemmin, olisin varmasti sortunut useasti. Sadan päivän alkuinnostus on haihtunut lakumix-pussin viimeisten kaasujen myötä. Jalkani kulkivat jo lähes itsestään kohti lähikaupan pullahyllyä. Haluaisin sellaisen voisilmäpullan, jossa on tahmeaa taikinaa ja voisilmän pinnassa rapisevaa sokeria. Laskiaispullakin olisi hyvä, sellainen, jossa on vadelmahilloa ja tuoretta kermaa. Toisaalta katselin myös Maraboun hauskoja kekseiksi naamioituneita vohvelisuklaita. Tai ei niissä oikeastaan ole mitään hauskaa, ärsyttää tuollainen turha yksittäispakkaaminen ja piperrys. Mikäpä ei.

Laskin tänään, että yhdessätoista päivässä olen pudottanut painoa 1,6 kiloa. Ottaen huomioon, että painoni hyppii yleensä ympäriinsä kuin adhd-orava, tuo lukema on aivan liian vähän jotta intopinkeilisin mitenkään erityisen motivoituneena tämän asian äärellä. Mikään ei tunnu vaikuttavan painooni radikaalisti näinä päivinä. Ei sillä, että se olisi minkään keskiössä nykyisin, mutta nyt kun kerran listaan asioita, jotka ärsyttävät, niin kyllä, tuo on yksi niistä. Melkein vuodessa paino on pudonnut 7,4 kiloa. Sekin on aika hidasta, mutta suunta on sentään oikea. Toisaalta, suunta on tuo vaikka olen ollut aivan sokeritoukkana osan ajasta, joten on tietysti vallan mahdollista, että kärvistelen tänään aivan turhaan.

Tänään taidan antaa itseni kaikessa rauhassa marinoitua yleisärtymyksessäni. Totean, että tänään katson maailmaa nyrjästä näkövinkkelistä, siinä kaikki, joten oikeastihan asiat eivät ole ollenkaan niin tympeitä kuin miltä ne tänään näyttävät.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Se saapuu painajaisineen.

Eilen oli päivä kymmenen sokeritonta elämääni, ja täytyy sanoa, että olen hyvin, hyvin ylpeä itsestäni kun sain kompuroitua sen iltaan asti. Muutaman kerran vedin syvät henkoset nenä Pandan lakumix-pussissa, ja se rauhoitti hermojani hieman. En syönyt lakritsaa. Vähän vadelmahilloa kyllä leivän päällä, koska oli sunnuntai tai jotain. Siinä oli sokeria, ja luulen, että muutaman eilen kipatun viinilasillisen lisäksi tuo lisäsi elämännälkääni ja –tuskaani muutaman asteikon.

Minulla on se tyhjä lakupussi tallessa, ja aina välillä avaan minigrip-systeemin ja vedän henkoset. Makea tuoksu rentouttaa, varmaan samalla lailla kuin vauvat haistavat äitinsä. Taidan ottaa tuon huomenna töihin mukaan.

Päivä kerrallaan. Tämä on mennyt ilman vadelmahilloakin Tässä kaikki muut lipsahdukseni, joihin olen kymmenessä päivässä ehtinyt sortua:
1. Vaniljakastike. Vakaalla mielellä ja terveen harkinnan varassa söin puoli desiä vaniljakastiketta, koska en malttanut heittää sitä pois. Sisänen Marttani voitti Marttyyrin.
2. Vadelmahillo, kahdesti aiemminkin. Se on iso purkki. Ostin tänään sellaisen pienen ja hienon vain-marjojen-oma-sokeri –version.
3. Tuliaiskeksit, 4-6 kpl. Vein töihin rasiallisen keksejä kahvitunteja sulostuttamaan. Eräänä päivänä, olisiko ollut viime keskiviikko, minulla oli ollut hyvin, hyvin ankeat eväät, ja elimistöni on muutenkin hieman neuvoton niissä tilanteissa, kun ei ole mitään mitä voisi nopeasti käyttää polttoaineeksi. Olin vielä töissä, ja tajusin yrittäväni kovasti pysyä tajuissani kylmän hien karpaloidessa ylähuulellani, ja olin silti näppäilemässä puhelinta soittaakseni vielä yhden Todella Tärken Puhelun. Onneksi kukaan ei vastannut. Söin keksejä sen verran, että pystyin ajamaan turvallisesti kotiin.
4.Ahvenanmaan pannukakku. Ja mansikkahillo. Huomasin erheeni vasta pureskellessani ensimmäistä palasta, ja miettiessäni, mitä minun pitäisi muistaa tästä makeasta mausta. Kyseessä oli sosiaalinen tilanne, jossa yritin tehdä hyvää vaikutusta, tai edes vaikuttaa jokseenkin normaalilta, joten söin koko palan hyvin tyytyväisenä ko. tekosyyhyn. En usko, että kokonaisuudessaan vaikutin kuitenkaan kovin normaalilta, mutta sille nyt vaan ei aina mahda mitään.
5.Se mansikkamargarita. Kai siinä oli sokeria, pakkohan siinä oli olla.

Ei edes yhtä syntiä per päivä, hienoa minä!

Paheiden määrä on kuitenkin vakio, siskoani lainaten. Ruodussa pysyminen yhtäällä lienee hyvä kannustin heti hypätä kadun varjoisammalle puolelle muiden kohtuuttomuuksieni pariin. Excelini ei voinut hyvin, vaan pulskasti. Muuton jälkeen excelini fyysinen ilmentymä, eli varsinaiset vaatteet ovat olleet hieman epämääräisessä tilassa, ja olen antanut niiden pyöriä myös virtuaalimuodossaan suloisessa sekamelskasa. jätin sinne pyörimään muutamat löytyneet ylimääräiset artikkelit, joiden lisäksi tuli pari vallan hyvin perusteltua ja mietittyä harkintaa. Viime viikolla mylläsin piripinnassa olevaa piironginlaatikkoani aamuna jos toisenakin musta mairitteleva trikoo silmissäni kiintäen, ja vähän huonolla osumatarkkuudella. Määrä on juuri sen verran suuri, etten ole ihan varma mitä on tarjolla, tai että ovatko ne kaikki edes varsinaisesti listalla, ja mieltäni kaihertaa koko ajan, josko olen unohtanut jotain tyrmäävää, joka näyttäisi vielä paremmalta kuin juuri valitsemani asu. Käsivarsiani kivistää se mylläämisen määrä.

En tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus, mutta lauantaina oli mopo karata. Heräsin aikaisin keittämään kananmunia ja kahvia luonani vierailevalle isälleni, joka oli lähdössä omiin rientoihinsa ihmisten aikaan. En saanut enää unta tämän jälkeen, vaan tajusin hetkeni koittaneen ja pingahdin aamuiseen kauppahalliin. Sieltä Lindexiin täysin ennaltaharkitulle ja perustellulle mustan topin etsintäretkelle, koska ilman tietynmallista mustaa toppia olen estynyt käyttämästä useita neuletakkejani. Edellinen musta, väljälinjainen toppo meni liian nyppyläiseksi edustuskäyttöön, ja oli täysin niissä rajoissa joissa excelini sallii likvidoinnin.

Seuraavaksi luikahdin Seppälän -70% kylttien houkuttelemana liukuportaat ylös. Tässä vaiheessa soitin vaivihkaa tukihenkilölleni, ja siirryin läheiseen kahvilaan odottelemaan häntä kermakahvin ja croissantin ääreen. Jos croissanteissa on sokeria, en ole tästä tietoinen, enkä halua ollakaan. Yhdessä menimme uudestaan Seppälään, ja tukihenkilöni osti hassunhauskan knallihatun jossa oli kissankorvat, microshortsit upslaakeilla ja maksimekon.

Tämän jälkeen motivoin itseäni hemppamaukassa ostamalla vartalomalliani mairittelevat jumppahousut ja paidan, ja lunastin tämän sortumiseni soittamalla läheiseen liikuntakeskukseen ja sopimalla vihdoinkin tutustumiskäynnin maanantaille. Eli se oli tänään. Kannatti.

Puikahdin vielä KappAhliin, ja tässä vaiheessa hätäjarrut vihdoin toimivat. Sovitin mustaa valkoisin palloin kuvioitua lyhyttä paitapuseroa (ihan napit, kaulukset ja kaikki! Ei trikoota!), joka näytti henkarissa piirun verran paremmalta kuin ylläni. Mietin, kauanko se kihnaisi excelini häntäpäässä ennenkuin olisin saanut siitä riittävästi tehoja irti. Keräsin itsehillintäni ja poistuin.

Näin ei voi jatkua. Vaikka en siivoa kaappeja noin niinkuin yleismaailmallisesti, minun täytyy siivota piironkini, tai olemme tuhon omat.

Uusi kokeilemani liikuntapaikka oli ensin hieman intimidating, mutta se tunne meni pian ohi kun pääsin vatkaamaan allejani eri laitteissa. Lihakseni oikein kiljahtelivat riemusta kun pääsivät pitkästä aikaa tositoimiin. En rehkinyt kovin paljoa, mutta toivottavasti riittävästi, että kehoni ymmärtää nyt, että koska kulutus ei ole vähenemään päin, vararavintoja on otettava käyttöön aiempaa armottomammin. Viime päivät olen tuntenut solutasoista hämmennystä ja neuvottomuutta ja sitä kautta voimattomuutta, kun sokeria ei ole tarjolla, ja ilmeisesti kaikki helpot energiavarastot ovat jo tyhjät.

Jos saisin ehdottaa niille pienille olipa-kerran-elämä ukoille, niin tuosta lapaluiden-kainaloiden alueelta voisi löytyä muutama kottikärrykuormallinen kamaa jotka voisi heittää kaukolämpökeskukseeni. Vai mikä se on.


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

That's the way I wanna rock'n'roll.

Olen julistanut normaaliustilan. Poikkeustiloja on tullut ja mennyt vuosien varrella siellä täällä, epätasaisesti, limittäin, röykkiöittäin eri elämänaloihin vedoten, joskus kysymättä ja pyytämättä, ja joskus väenväkisin ja vaivalla, osa niistä varmaan myös itsetuhoviettisesti ajautuen ja ihan muka vahingossa lipsahtaen. Poikkeustilassa keskitytään vain olennaiseen, pidetään päämäärä ja tavoite ja lopussa-kiitos-seisoo mielessä, tingitään, oiotaan, harpotaan missä voidaan ja todetaan että ilman munankuoria ei synny omelettia, rapatessa roiskuu ja tunnetaan muutenkin vauhdin hurmaa, vaikka se ilmiintyisikin itkuna ja hampaidenkiristelynä, yön epätoivoisina sudenhetkinä valvomisina ja arkisin naama harmaana pakertamisena.

Nyt ei siis ole poikkeustila, ja voin mm. lakkauttaa ulkonaliikkumiskiellon. Voin lähestyä arkeani, ajankäyttöäni ja minun ja ympäristöni välissä olevaa vuorovaikutuksen kehää siitä näkökulmasta, että näinkö haluan toimia YLEENSÄ, vs. no humpsista tällä kertaa tämä menee tai ei mene näin ja ehkä sitten joskus, koska nyt on tämä POIKKEUSTILA.

Olen viikon mittaan tehnyt niitä asioita, joita ajattelin tehdä sitten joskus. Kävin kävelyllä. Kävin oudossa etnistyyppisessä pikkuputiikissa katselemassa haaremihousuja, josko alkaisin käyttää sellaisia. Luin kaupan ilmoitustaulua, ja mietin alkaisinko taas taijin. Kävin aamulla kauppahallissa ostamassa rieskan. Kävin tyttöjeni kanssa illalla kävellen syömässä nepalilaista ruokaa. Kävin etsimässä taloyhtiön toista saunaa, en vielä löytänyt, mutta löysin mankelin, jonka käyttö maksaa kolme markkaa, jotka voi tiputtaa lippaaseen, jota en löytänyt. Minulla saattaa jossain olla pari vanhaa viiden markan kolikkoa, joten voin mankeloida ainakin kolmesti.

Nämä asiat ovat ilahduttaneet minua kovasti.

Harrastin myös alkoholikasvatusta, ja tarjosin Kaunomielelle mansikkamargaritan. Myös isäni tutustui juomaan ensi kertaa. Epäilen, että margaritassa on sokeria, mutta älkää vahvistako tietoa.

Koska on normaalitila, joudun toteamaan, että kas, näyttää siltä, että olen henkilö jonka kaapit ovat normaalisti sekaisin, hyväksymään tämän toistaiseksi, työntämään asian sitten mielestäni ja odottamaan jotain kaukaista tarmonpuuskaa, tai hetkeä jolloin minulla ei olisi parempaa tekemistä kuin kaappieni siivoaminen. Voi miten kauan siihen meneekään!

Ohitin yhtenä päivänä pariskunnan, jonka nainen sanoi haaveillen miehelleen, että tuollakaan me ei olla käyty. Tarkoitti yhden vanhan talon sisäpihaa. Mies ei heti ymmärtänyt vaimonsa ajatuksenjuoksua, ja vaimo selitti, että etkös sinä muista, että suunnittelimme eläkkeellä kiertävämme katsomassa kaikki vanhat talot sisäpihoja myöten. He näyttivät siltä, että yhteisiä eläkepäivä olisi takana ehkä n. kuusi kappaletta.

Mieleni teki kääntyä ympäri ja huikata: Samikset!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ämpäriin ei huku.

Tipaton tammikuu, tipaton 100 päivää. Vegaanitammikuu. Joku on ollut tänään tasan 2 vuotta polttamatta. Joku vuodenaikajuttu tällainen uhoaminen. Jännää. Perjantaina kahvitauolla teki mieli osallistua.

Pahin paheeni, se, minkä karsiminen hyödyttäisi minua monella tapaa eniten, on helppo pongata. Sokeri. Se sama vanha pirulainen, joka ei jätä minua rauhaan, vaan ryömii aina jostain kivenkolosta viekoittelemaan, hurmaamaan, sulostuttamaan, piinaamaan.

En ole kyllä yhtään vastustellut viimeisen kuukauden-parin aikana. En yhtään. On ollut kaikenlaisia syitä, jotka ovat tasoittaneet laveaa tietä, ja vauhti alamäessä on vain kiihtynyt. Toisaalta, en ole myöskään tuntenut sortumisen häpeää, tai löytänyt autosta mystisiä suklaapapereita, joiden sinne päätymisen muistivat olisi syössyt unhoituksen syövereihin. Olen retkottanut ryhdikkään divaanisohvan kulmassa jalat autuaallisesti koholla, pokkari kädessä, punaviinilasi tai kahvimuki ikkunalaudalla ja konvehtirasia toisen käden ulottuvilla, ihan julkisesti. Olen syönyt jäätelöä ja murotaikinaleivonnaisia, pullaa, kakkua, rouva Katri Antellin leipomat joululeivonnaiseni (eivät yhtään jouluisia, mutta marengilla ja voilla höystettyjä), lakritsaa, irtokarkkeja, ihan kokonaisen suklaalevyn ja varmasti kaikenlaista muutakin.

Tammikuu vai 100 päivää? Kumpikin on ikuisuus. Tiedän täsmälleen, mitä odottaa. Ensimmäiset kolme päivää ovat pahimpia. Ensimmäisen viikon aikana paino putoaa nesteiden poistumisen takia 2-3 kiloa. Tämän jälkeen meno hidastuu. Kahden viikon jälkeen tulee taas tiukka paikka, kun nopeat palkinnot ja niistä innostuminen on kulunut loppuun, alkuinnostusmotivation purjeiden tuuli laantunut, ja saatan melkein unohtaa koko projektin. Olisiko siinä vaiheessa innostavampaa ajatella sinnittelevänsä kuun loppuun vai vielä seuraavat 86 päivää eteenpäin?

Kuun loppuun mennessä painoni olisi koukannut taas vähän matalampana, ehkä peräti vielä uudella valloittamattomalla kilolukemalla, kuin sillä mitä ennen joulua käväisin. Sekin olisi hyvä. Mutta kuka tietää, minne matka jatkuisi sadassa päivässä?

Riski matkan katkeamisesta kesken on tietysti suuri. Mutta toisaalta, aika on harvinaisen otollinen. Mikään viimeaikaisista tekosyistäni ei enää päde. En ole lähdössä reissuun. Jos minulle tuee vieraita, tuputan niille punaviintä ja juustoja. Tai teen juustokakun steviaan.

Seuraavaan sataan päivään osuu kalenterillisesti vain ystävänpäivä, laskiainen ja pääsiäinen, enkä erityisesti pidä pääsiäismunasuklaista. Toki nekin kelpaavat. Meillä on ovisummeri, joten jos ajattelen järkevästi, en tule varautumaan virpojiinkaan. En ole varma, osaanko ajatella järkevästi enää pääsiäisenä, tai oikeastaan nytkään.

Laskiaispullista pidän, ja voisin itselleni suoda yhden sellaisen. Koska olen niin hyvin, hyvin suurpiirteinen.

Riski, että saisin mysteerisuklaata Pyhän Rudolpho Valentinon kunniaksi on kohtalaisen pieni, ja hyvä niin.

Olisin jo selvillä vesillä vappuun mennessä, ja voisin ostaa metrilakua torilta. Syödä munkkeja ja juoda simaa.
Minulla on nyt näppieni ja jalkankulkukapasiteettini ulottuvilla kaikenlaista, jolla voin harhauttaa makeantuskani. Ainakaan minun ei tarvitsisi syödä sokeria välittömän pitkästymiskuoleman uhan takia.

Kaksi päivää tätä meni jo. Harjoitus on kannattanut, selvästikin fysiologiani tiesi mitä oli tapahtumassa, eikä elimistöni tällä kertaa joutunutkaan välittömään pakokauhuun sokerinsaannin lakattua. Päinvastoin, aloin jo vuorokauden kuluttua tuntea hyvinansaittua hyvinvointia. Oikein kuulin miten hartioissani, kainaloissani ja olkavarsissani kihelmöi, kun niihin varastoituneet pienenpienet nestepahkurat alkoivat ritsahdella rikki, ja suunnata pienen pieninä puroina kohti isompia vesistöjä.

Sitten Diiva toi paketin neljänsadan kilometrin takaa, eikä se mahtunut kokonaisuudessaan miniatyyripakastimeeni. Mitä tehdä viidelle kampanisuntyyppiselle leivonnaiselle, kun järkeni sanoo, että niissä täytyy olla sokeria, ja toisaalta, järkeni sanoo myös, että olisin ikuisesti itselleni vihainen, jos antaisin noiden mennä sivu suuni?

Sunnuntaisin aamukahvilla voi hetkeksi laittaa henkisesti silmänsä kiinni, eikös? Eikä niissä ollut niin paljoa sokeria, että olisin täysin harhautunut kaidalta polulta. Hoipertelen siis yhä eteenpäin ojanpohjalta toiselle.

Tänään kävin kävelemässä. Poikkesin jopa Taidemuseolla käydäkseni museokaupassa, mutta se ei ollut siellä. Sain kaupan poissaolosta niin monenlaisia selityksiä, että epäilin jo astuneeni keskelle Dr. Whon jaksoa. Museossa on muuten kissa-koira-näyttely, jonne pääsee sisään kissanruokapurkilla. Kissa- ja koirataulut eivät äkkiseltään tunnu asialta, josta jaksaisin kiinnostua, mutta minua jäi vähän kiehtomaan ajatus, että entä jos sittenkin innostuisin jostain. Ehkä jonain toisena päivänä.

Pääni alkaa järjestyä. Vastaanottaa ideoita. Lista asioista, jotka minun pitäisi tehdä, ei enää välttämättä näytä huojuvalta palikkatornilta, joka kohta kaatuu päälleni, vaan tikkailta, joille ehkä voisi kiivetä. Porras kerrallaan.

torstai 1. tammikuuta 2015

Big wheels keep on turning.

Olin aika ovela, ja onnistuin välttämään joulun tänä viime vuonna. Olen geeniperimältäni itähämäläinen nainen, ja se, että suhtaudun asioihin leipomisen kautta, resonoi ajoittain vihlovasti juhlavuodenaikojen kanssa. Pidän kyllä joulusta, mutta nyt ei vaan huvittanut, kun ei ole kodinhoitohuonettakaan, jonka lattialla heijata itseään sikiöasennossa rahkatorttuvoitaikinaromahduksen jälkimainingeissa.

Jouluaattona oli pieni kaihertava hetki, jolloin kosteassa ja ylikansoitetussa hotellihuoneessamme mietin, oliko tämä tytöille aivan reilua, mutta se meni ohi kun läksimme pällistelemään Seinen rantojen juhlavalaistusta. Ei ollut kummoisempi kuin muinakaan iltoina, mutta kummoinen kumminkin. Isoja likkoja ovat, ja oletan, että tiesivät mitä odottaa kun yhdessä päätettiin reissuun lähtö. Tai eivät varmaan tienneet muuta, kuin että nyt ei sitten olisi joulusaunaa ja lanttulaatikkoa. Jos karun totuuden tajuaminen kumminkin tuli kolauksena, oletan, että elämän mukanaan tuomista kopsautuksista tämmöinen ei ole pahimmasta päästä.

Kai tämä oli sellainen mentaaliharjoitus aiheesta "onko pakko". No nyt sitten hallitsen tuon asanan.

Alan hallita myös keittiöni. Nyt ymmärrän, miten liesituuletin toimii. Tavarat, jotka ovat alussa kinastelleet istumapaikoistaan, ovat hyvää vauhtia saamassa keskinäiset nokkimisjärjestystaistelunsa käytyä, ja vaikka päällisinpuolin vetolaatikoissa on kaaos, se on vain silmänlumetta. Uusi aika kokoaa voimiaan, uudet rutiinit nostavat nuppujaan, ja olen nyt toistojen kautta hahmottanut sen tilan, jossa koen täyttymyksen siitä, että olen jälleen kerran järjestänyt keittiön ruuanlaiton jälkeen. Kaupungissa keittiöt eivät elä orgaanisessa monimuotoisuuden tilassa kuten maalla, jossa meneillään voi olla monta eri prosessia. Pienten asioiden kautta puitteet muodostuvat ja muuttavat niiden sisällä tapahtuvan elämän.

Luovuin pyykinkuivaushuoneen käytöstä pakokaasunhajun takia. Pitää harkita asiaa uudelleen kesällä. Pyykit kuivuvat nyt makuuhuoneessani, ja toimivat samalla ilmankostuttimena. Onneksi pidän pyykistä. Mikä parasta, sisästiloissa pyykit tosiaan kuivuvat rivakasti.

Excelini vähän pompsahti muuton ja reissun aikana. Nyt listattuja vaatteita on 169 eikä 150. Ei oikeastaan siksi, että olisin hankkinut niin paljon uutta (no ihan vähän, myönnetään. Reissuun ei kannata lähteä farkuilla, jotka saattavat ritsahtaa persuksista rikki hetkellä millä hyvänsä, vaikka todennäköisesti eivät tekisikään niin. Ja Bershkan hassu shaalikeeppi sai lentekenttähenkilökunnan puhuttelemaan minua muilla kielillä kuin suomi vielä Suomessakin, joten väittäisin, että se oli kannattava hankinta. Sitäpaitsi on hassunhauskaa ostaa vaate koossa M.) Muutamien hankintojen lisäksi olen löytänyt vaatteita, joita en muistanut omistavani. Suurin syy määrän kasvamiseen on kuitenkin se, etten ole suorittanut luonnollista poistumaa. En ole uskaltanut, koska kaikki omaistuuteni on ollut muuttolaatikoissa, enkä välttämättä löytäisi poisheitetylle vaatteelle korvaajaa muualta kuin lähimmästä GinaTricosta (pelottavaa, miten lähellä se onkaan, voisin melkein juosta sinne jättiteepaidassa hakemaan puuttuvat legginssit). Ja näinhän me ei haluta toimia, eihän. Toisaalta pyykin hetkellisesti hidastunut elämän kiertokulku antoi myös syytä arvoioida uudelleen, omistanko sittenkään riittävän monia alushousuja.

No, nyt pitäisi elämän normalisoitua. Käyttöasteprosentti on 9,17, ja heti kun se putoaa alle yhdeksikön, alan harventamaan miehistöni alisuoriutujia. Nyt sitäkin paremmalla syyllä, että minulla on hiukan vähemmän säilytystilaa kuin aiemmin.

Alan myös kävellä enemmän ulkona. Aloitin jo viime yönä.