torstai 26. joulukuuta 2019

Got fuel to burn, got roads to drive.

Joulunaika on ollut hämmentävää. En joulustressannut. En kyllä erityisesti myöskään muistanut ketään jouluisasti, paitsi ajatuksissani, mutta sen tein kyllä sitten ihan aidosti. Kodissani on kovin vähän siivottavaa, enkä oikeastaan siivonnutkaan yhtään normaalia enempää. Pesin saunan, koska joskushan se on hyvä pestä, miksipä ei juuri joulun alla, kun ei ole muutakaan tehtävää. Muutamat uuniin vuoon perään aseteltava jouluruuat valmistuivat vaivatta, enkä sortunut yrittämään liian montaa lajia. Aattona luonani olivat Kaunomieli ja Poika I, joimme kuohuviintä ja pelasimme lautapeliä.

Diiva ja Poika II saapuvat pohjoisen joulumaasta vasta myöhemmin, ja säästän osan joulutunnelmasta vielä sinne.

Muina päivinä olen ihmetellyt asioita, pelannut Trivial Pursuitia näytösluonteisesti, kuunnellut musiikkia, paljon, kävellyt ulkona, eksynyt saareen. Löytänyt itseni ihmissuhteellisesta tilanteesta, jossa yleensä vääntäisin itseni nöyrästi merimiessolmulle ihan vain koska niin minulla on tapana ja pomppisin sitten hankalasti ja anteeksipyydellen pois. Nyt pidinkin narun päät selkeästi oikoisinaan eri suunnissa, ja vielä oikein selitin, että tämä pää on nyt tässä ja tämä tässä, ja niillä on ollut tapana mennä solmuun, mutta kun nyt en aikoisi. Katsomme tilannetta eteenpäin, rennon solmuttomasti.

Huomenna menen töihin, ja sitten jatkan iltaa taidemuseossa, siitä mahdollisesti vielä jossain. Varokaa - minulla on museokortti, enkä pelkää käyttää sitä! Oulun Taidemuseolla on näyttely Jaetut unet, ja se, miten tuo näyttely on koottu, on minusta tosi kiinnostava lähtökohta.

Olen nyt virallisesti käyttänyt tältä päivältä kaikki tekosyyni, ja minun tulee aloittaman opiskelukokonaisuus, jonka kesällä, jonkinlaisessa ammattillisessa ahdistuksessa tilasin, saadakseni työmotivaatiota, fokusta ja tarkoituksen elämälleni. Sitten tulikin valtava, valkohehkuinen kiire, jonka sivussa nuo muutkin asiat hoituivat suhteellisen kivuttomasti. Hädin tuskin enää edes muistan, mitä nuo opinnot käsittelevät. Kohta, aivan kohta avaan asiaan liittyvän liitetiedoston. Hetki vielä.

Minulla on ollut yhtä aikaa vanha ja nuori ja irtonainen olo. Vähän tällainen.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Only I own me.

Sohvani saapui vihdoin. Se on majesteetillinen, musta, skandinaavinen, hyvällä tahdolla ajatellen vähän funkkis/70-lukuihin tyylillisesti sopeutuva. Se on myös äärettömän pitkä, voin retkottaa siinä ainakin kahteen eri suuntaan venyen, ja todistettavasti siinä voi nukkua myös päiväunet.

Kokosin sitä pienen pienessä hiprakassa keskellä yötä. Osa jaloista sojottaa vähän hassuihin suuntiin, ne pitänee irrottaa ja laittaa takaisin. Se ei haittaa sitä ylellistä mukavuuden tunnetta, jota paraikaa koen.

Minun tulisi varmaankin tarttua jouluaskareisiin hieman tarmokkaammin. Voisin tehdä sen vaikka huomenna. Nyt tarmoni on valunut aivan muihin kohteisiin. Käyn ostamassa valmiita soseita joista pyöräyttelen laatikoita, pilkon lihaa ja teen kaikenlaisia esivalmisteluja. En siivoa, juurikaan, ainakaan normaalia erityisemmin. Selvitän, onko minulla enää joulukuusenjalkaa. En muista.







perjantai 20. joulukuuta 2019

Made her more of woman.

Keskiviikkoinen kesälomani oli jymymenestys. Elvyin huomattavasti, kuten lomalla kuuluukin. Torstaina palasin töihin, loivennellen jo loppuviikkoa kohti. Toimii tämä näinkin joskus.

Keskiviikon kruunasi Diivan tanssiesitys. Hän harrastaa, pienen tauon jälkeen, ja minä ja Poika II menimme yhdessä katsomaan kauden päättäviä oppilasnäytöksiä.

Eritasoisia tanssiryhmiä oli monta. Itkin heti ensimmäisen ryhmän kohdalla, leualle asti, kun ihmiset taputtivat käsiään. Lava oli täynnä kehitysvammaisia nuoria, ihanasti innoissaan tanssista ja elämästä. Minua itketti, kun tajusin, että maailma on joistain kohti paljon parempi paikka kuin minun lapsuudessani.

Diiva oli kaunis, liikkui kauniisti, niin kuin aina. Ei tarvitse jännittää hänen puolestaan. Ainoa jännityksen paikka taisi olla, kun juontaja ilmoitti, että seuraavaksi näemme +?? leidien burleskiryhmän. Katseemme kohtasivat Pojan kanssa, ja niistä huokui syvä kauhu. On asioita, joita ei halua tehdä Anopin/Vävyn seurassa.

Tuosta selvittiin.

Tänään olen hukannut silmälasini, kerran.

Sohvani saapui, vihdoin. Minulla on vuoden ylivoimaisesti paras hiuspäivä, asuntoni oli siisti (ennen sohvan saapumista), ylläni oli ihana tyttömäinen musta mekko ja hyvää hajuvettä. Olin juuri alkamassa siirtämää mummon vanhaa äärettömän tunnearvokasta ja painavaa sohvaa olohuoneesta isoon kammariin (rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) uuden, pian saapuvan sohvan tieltä, kun ovikello soi. Ovella oli äärettömän paljon aiempaakin parrakkaampi Valssimies, yllättäen, monen, monen viikon tauon jälkeen, palauttamassa pienen pientä omaisuuden palastani, jonka taannoin tajusimme vielä olevan hänen hallussaan. Jos joskus haluaa törmätä eksäänsä yllättäen, ei voisi olla parempaa hetkeä kuin vuoden paras hiuspäivä. Ja hän auttoi siirtämään sohvaa, nosti oven sijoiltaan ja takaisin (mikä oli välttämtöntä sohvan siirtymiseksi). Ja katosi jälleen.

Kunpa loppuiltakin sujuisi yhtä sulavissa virtauksissa.





keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Feeling unknown and you're all alone.

Olen tänään oma henkilökohtainen Jeesukseni ja supernaiseni ja pesin jääkaapin. Nakkelin roskiin elintarvikkeita, joista en muistanut, kuka niitä käyttäisi ja onko hän enää keskuudessamme. Seuraavaksi lähden Alkoon ostamaan luomuista kuohuviintä ja joulukoristelen jääkaappini iloisella kuusenvihreällä pulloivistöllä.

En aio tehdä ruokaa ennen kuin jouluna. Sitten teen kyllä hyvää ruokaa, ja syömme sitä joukolla, ainakin kahdesti. Muuten en suunnittele keittiötoimenpiteitä. Saatan muuttaa suunnitelmaani tarpeen vaatiessa, mutta niinhän minä aina teen.

Ohut yläpilvi, joka on ympäröinyt minua ja viisimetristä auraani niin työssä kuin vapaa-ajalla alkoi hälvetä jokin aika sitten ja siirryin turvallisempiin lentokorkeuksiin. Vähensin kierroksia. Palasin uudellen ja uudelleen sen kysymyksen äärelle; mitä minä tarvitsen? Kun taannoin olin ihan pohjalukemissa jaksamiseni suhteen, ammatillinen henkilö käski minun kysyä tätä itseltäni. En tiennyt vastausta useinkaan, ja alussa vastasin aika usein, että suklaata, kahvia ja netflixiä.

Sittemmin olen siirtynyt käyttämään HBO:ta.

Muutakin edistystä on tapahtunut. Nykyään löydän paljon nokkelampia vastauksia tähän kysymykseen. Joskus tarvitsen yksinoloa, joskus huomiota. Yhtenä iltana tajusin, että minun pitäisi ehdottomasti siivota, tarvitsen siistimmän kodin. Sen sijaan napsautin saunan päälle ja tein pienen kävelylenkin, saunoin ja nukuin. Nyt otin ylellisen rästiinjääneen kesä- tai talvilomapäivän, järjestelen lattioillani vaeltavien vaihtuvien laukkujen sisältöjä oikeisiin paikkoihin, kuuraan keittiötäni ja paimennan robottipölynimuria nuohoamaan hankalampia nurkkia. Sen lisäksi olen tapaamatta ihmisiä, ainakaan näin aamupäivällä. En lue työperäisiä sähköposteja enkä huolehdi aikatauluista. Tämä on ylellistä.

Eilen join kahvia, liikaa, liian myöhään, koska olin sopinut meneväni kahville. Olisin voinut varmaan juoda teetäkin, mutta kriittisesti, valintahetkellä huomioni kiinnittyi aivan muihin asioihin. Tai olin aivan liian keskittynyt esittämään itsevarmaa, huoletonta ja hurmaavaa, että olisin pystynyt käyttämään loogista ajattelukykyäni mihinkään järkevämpään. Luulen, että olin aivan riittävän hurmaava. Muistan hymyilleeni, ihan oikeasti, koska minulla oli mukavaa.

Viikonloppuna koin kulttuurielämyksiä Kaunomielen kanssa. Ja löysin itselleni uuden sakramentin.

Singahdimme Helsinkiin, ihan vain pariksi päiväksi, ihan vain koska ihana Helene Schjerfbeck ja ihanat renesanssiböönat. Ja ihan vain koska elämä, ja ihan vain koska me voimme.

Ateneum oli ihana, kuten aina. Pyörimme siellä kauniiden lattioiden ja kattojen välissä ja tunsimme syvää ja ylevää kuulumisen tunnetta. Helenen (käytän hänestä nyt etunimeä, en tuttavallisuuttani, vaan siksi, että tuo sukunimi on pirun vaikea kirjoittaa oikein) värit imeytyivät suoraan synesteettiseen aivokuoreeni, sain kylmiä väreitä aina kuvotukseen asti. Tuntuu, että pääsin käymään sillä oudolla ulottuvuudella jossa hän oli tai on väriensä kanssa.

Sinebrykoffin taide- ja kotimuseo olivat hieno yllätys. En ollut ennen käynyt. Kallista, vanhaa runsasta ylellistä aarteistoa, jotenkin intiimisti ja lämpöisesti tarjoiltuna. Renesanssin naiskuva vähän järkytti. Että kaikki ne naiset, olivat ne sitten muotokuvia aikansa prinsessoista, antiikin myyttejä tai raamatun henkilöitä, olivat ihan samannäköisiä keskenään, koska kauneusihanne. Taikinanaamainen, kapeasilmäinen vaalea impi pyöreine pystytisseineen, rusottavine pakaroineen ja valjuine persoonallisuuksineen, leikkimässä tikareilla dramaattisesti tai ahneena vikittelemässä vanhoja miehiä.

Yksi teos oli vähän erilainen; siinä Venus poseeraa poikansa Amorin kanssa puun äärellä; ampiaiset pistävät poikaa, mutta Venus, (vähät välittäen poikansa ahdingosta, koska muhkurainen, 70-vuotiaalta näyttävä pojanpallero on selvästi maalattu kuvaan ihan eri kerralla), hän vain viekistelevästi tiirailee kuvaajaansa, jalat kiemuraisesti toistensa ympäri moneen kertaan kietoutuneina. Siitä taulusta tuli tunne, että maalari on ikuistanut kuvaan oikean naisen ja ihmisen joka on vanginnut hänen mielenkiintonsa, ei jotain standardiemäntää tilaustyönä.

Tässä maalauksessa, museon seinällä olevan tekstin mukaan, Eeva pitelee oksaa peittonaan keimailevasti.



Kuva löytyi täältä.

Uusi sakramenttini on viini. Lasi punaviintä, ihan yksin, ihmisten keskellä, uudessa paikassa, vieraassa kaupungissa. Siihen on hyvä pysähtyä hetkeksi. Nyt istuin Clarionin Skybarissa ja katselin Helsinkiä korkealta, kuin se olisi ollut suurkaupunki. Siinä oli jotain mellevää. Edellisen vastaavan lasillisen join Kuopiossa, pienessä ruokapaikassa.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Ei asu sisälläni rauha eikä maistu mulle vesi.

Kävin kirkossa. Palvomisen, nöyrtymisen, antautumisen, yhteisen hurmion kokemuksen paikassa jossa totuudet paljastetaan lyhyeksi kirkkaaksi hetkeksi, ihminen puhdistuu taas jaksaakseen elämän kuluttavuutta.

Ylipappini oli Ismo Alanko. Hän se useimmiten on. Keikka oli valtavan hyvä, pitkä, taitavasti toteutettu. Kovin paljon uutta materiaalia, joka oli hyvää. Paljon Ismoa. Oli mukava nähdä hänet tässä elementissä, helpossa tilanteessa. Näytti siltä, että hän oli oikeasti kotonaan, irti, painoton, juuri siinä hetkessä, kun valot vaihtuvat purppurasta vihreään ja takaisin, ja ääni lähtee kehosta yllättävän puhtaana (nykyään ymmärrän, että hän on taitava laulaja, ennen en sitä tajunnut). Myös kanssamuusikot olivat hämmentävän laadukkaita. Luulen, että yhdessä kohtaa Ismo, arvioni mukaan korkeintaan keskinkertainen kitaristi, laittoi käden selkäpuolelleen paidan alle ja tyynesti napsautti vahvistimen johdon irti omasta skitastaan, ja rämpytti mukana sekopäisesti ihan vain showmiehenä. Ei haitannut minua yhtään.

Jopa valaistus oli huomiotaherättävän hyvä, vaikka tyylikkään pienieleinen. Jotkin valot siirsivät Ismon 80-luvulle, laihaksi kettunaamaiseksi punkkariksi, jotkut taas toivat hänet tähän päivään elinvoimaiseksi, selvästikin onnelliseksi keski-ikäiseksi mieheksi. Ehkä ihan rakastuneeksi.

Nautiskelin. Tämän keiken tarina oli erilainen kuin kerran Koitelissa, kun itkin ja hetken ymmärsin koko maailman kerralla, mikä oli vähän liian iso asia pieneen päähän ja osa siis valui ulos silmistä ja vähän nenästä, ja erilainen, kuin sinfoniaorkesterin kanssa, ja erilainen kuin vuosia sitten, tai 80-luvulla. Koko ajan hän löytää uutta, yhdistelee sanoja sanoituksiksi, biisejä kokemuksiksi. Siinä on jotain toivoa herättävää.

Minusta tuntuu, että olen ollut viime viikkoina oman elämäni Ismo Alanko enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Haluan olla myös oman elämäni Pam Grier, Tilda Swinton, Mato Valtonen, Dave Lindholm, Sophia Loren ja Elina Knihtilä. Vaikka vuoronperään tai sitten yhtä aikaa, parhaita paloja yhdistellen. En halua Daven hampaita.

Kello siirtyi yli puolenyön ja seurueemme päivänsankaritar heitti vähän kuin vitsillä - Hei lähetään Nelivitoseen joraamaan - ja me kaikki oltiin ihan että Joo!

Torstai-perjantain siirtymätilassa ei ollut jonoa, portsari oli tuttu ja ystävällinen, sisustus entisensä, musiikki ylitti siedettävyyden rajan ja ajoittain poukkoili loistavuuden tasolle. Tanssilattia lainehti nuoria miehiä joista oli hienoa nauttia rytmimusiikin ilmentymistä yhdessä äitiensä ikäisten naisten kanssa. Michael Jacksonin Billy Jean sai aivan uuden merkityksen: "The kid is not my son." Yksi heistä kurkotteli peräämme kädet ojolla rautaristikoiden läpi surkeasti elehtien kuin vauva pinnasängystä. Nykäisin parin lattiaa valaisevan lampun johdot irti, nuorruimme hetkessä miellyttävät 10-15 vuotta, eikä ollut myöskään niin kuuma.

En nyt vain löydä mitään hauskaa youtubesta, joka jotenkin aksentoisi mielialaani tai lähettäisi alitajunnalle viestin, jota mietin koko päivän ja ymmärrän vasta seuraavana yönä. Koitetaan pärjätä ilman.


tiistai 3. joulukuuta 2019

Enkä oo päässy siitä yli viel.

Minä haluan elää niin kuin tanssisin salsaa. Siis toki oletetaan siten, että osaisin salsaa todella hyvin, ja viejä olisi taitava. Että vaikka en koskaan tiedä, mikä kuvio, pausa, huisku, kädenalitus, korkkiruuvi, paikanvaihto tai vienti tai italialainen hiplaus tulee seuraavaksi, ei hätää, tiedän mikä on rytmi, voin levätä siinä, en kiirehdi askeleitani, luotan siihen, että riittävän ajoissa saan merkin siitä mitä on tuleva, mihin suuntaan mennä ja sievästi tikutan oikealle paikalleni viejän kylkeen tai ohi tai pyörähdän käden ali, kietoudun käsivarsiin, ja ennen pitkää tulee se turvallinen taka-askel joka kertoo, että tämä kuvio oli tässä ja seuraava tulee ihan heti, ja niin pitääkin. Vaikka eteen tulee uusia kuvioita, joita en ole ikinä ennen kokenut, olen vain rauhassa ja odotan, että ymmärrän milloin tarttua ojentuvaan käteen, milloin irrottaa, milloin pyörähtää vapaasti mutta en liian kauas.

Ja samalla soisi koko ajan ihana, pehmeä musiikki joka saa ajan pysähtymään ja kyljet liikkeelle.

Ai että se oli taas mukavaa. Aloitin rohkeasti illan toiselta tunnilta, eli vähän kuin hyppäsin keskisyvään päähän ja tikkasin kuitenkin kuvioita alkuhirvityksen jälkeen melko mallikelpoisesti, aina viejästä riippuen. Aina kun saatoin rentoutua, keskityin siihen, että yritin saada kehooni sopivaa pyörivää pehmeyttä. Kyllä se löytyy, pikku hiljaa, pala kerrallaan, ei ole kiirettä.

Nyt lonkkiani vähän särkee, kaipaan venyttelyä. Oikeastaan kaipaan hierontaa, koska olen liian laiska venymään itse.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Skidisti neuroottinen, dramaattinen ja charmikas.

Minulla on sporttikello. Sellainen kello ja rannesykemittari yhdessä. Suunto. Olen hyvin hidas hankkimaan itselleni elektroniikkaa (tässäkin on latausjohto), mutta ajatuksena oli, että nyt, jälleen eronneena, kun yksin vietän päiviäni nunnankammiossani, toistan yksinäistä tasaista arkeani, käyn töissä, ostan 1,5 litraa maitoa viikossa, syön järkevästi ja säänöllisesti, voin sitten piristää viikkojani lisäämällä iltoihin mukavia liikunnallisia pyrähdyksiä tanssikoulun ja kuntosalin ohjelmistojen ja säiden mukaan, ja sitten vielä se Suunto toisi kivan lisätwistin muokkaantuvine harjoitteluohjelmineen. Niinkuin silloin ennen joskus maalla asuessani, lapsiperhearkea viettäessäni. Ranteeni sanoi, että kuulepas, tänään voisit kuntoilla 20 minuuttia kevyesti. Nöyrästi nyöritin lenkkarit jalkaan ja vilahdin takaovesta metsäpolulle, jossa vietin yleensä vähintään 40 minuuttia kerrallaan, ja pidin asiasta kovin.

No, minulla on sporttikello, tanssikoulun sarjakortti, kuntosalijäsenyys, muokkautuva harjoitteluohjelma eikä mitään käsitystä mihin aikani menee. Romahdan päivästä toiseen ja yritän hengästykseltäni saada öisin unta. Juoksen riennosta toiseen, joskus kello on kädessäni, joskus se unohtuu. Tanssin tangoa sydän pamppaillen, eksyn kaupunkeihin jään väärillä pysäkeillä pois, kipitän edestakaisin erinäisistä syistä. Salille en ole vielä ehtinyt kertaakaan. Oikeasti. Se kohta jo vähän nolottaa.

Eilen sain kuin sainkin robottipölynimuroitua asuntoni. Tai Skynethan sen teki. Itse otin kolmet, kauan kaivatut päivälevot. En nukkunut, koska olen liian levoton sielu, mutta kehoni pitää vaakatasossa retkottamista kovin hyödyllisenä toimintona. Sitten ryhdistäydyin, saunoin, katsoin vielä 4 taiteen historiasta kertovaa dokumenttia Areenasta, pelasin lukemattomia sudokuja, vääntelin hiuksiini kiharuutta muistuttavia muotoja, koristauduin sukkahousuin, pitsein ja joulukoristein ja siirsin itseni bussilla keskustaan. Ihan kivat firman pikkujoulut. Jossain vaiheessa, tanssilattian suuntaan siirtyessäni, olin napauttanut Suunnostani harjoitusohjelman päälle ajatellen, että otetaan tästä nyt hyödyt irti, koska epäilin, että minusta ei olisi seuraavana päivänä(=tänään)lähtemään salille. Olen suorastaan selvänäköinen.

Olin kyllä ylittänyt jo vikkotavoitteeni tiistain Tangotunnilla, mutta aivan sama. Makeaa mahan täydeltä. Se voisi olla mottoni.

Äsken löysin ranteestani irroittamani Suunnon tyynyni alta. Lopetin harjoituksen. Se oli kestänyt 15 tuntia 48 minuuttia. Askeleita otettu 8494 eilen, 9030 tänään. Kaloreita kulutettu 5933. Sydämentykytyksiä lukuisia, eri syistä. Tavoite ylitetty, kertoo Suunto iloisesti.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Agony's torn at my heart too long.

Lateraalinen ajattelu on vaikeaa. Tai se muuttuu vaikeaksi joskus. Sille pitää olla tilaa päässä jotta mahtuu kääntymään ja pyörittelemään erilaisia ajatuskehikoita eikä vain puske eteenpäin kapeita käytäviä joissa aina joskus päätyy umpikujiin, tai matka on muuten vaan tuskastuttavan pitkä. Minusta se olisi hieno taito ja olen yrittänyt opetella sitä. Kyseenalaistaa itseäni, tehdä toisin kuin ennen. Parhaiten sitä ehkä voi opetella havainnoimalla mitä muut tekevät. Moni tekee asiat eri tavalla kuin itse.

Tajusin juuri, vaivalla, että jos käännän nojatuolin sisustuksellisen feng shuin näkökulmasta outoon asentoon, pystyn yhtä aikaa kuuntelemaan spotifyta läppärin kautta (piuha kiinni marsussa (Marshall), koska en bluetooth temppuilee) sekä naputtelemaan koneella tuolissa istuen. Yritin ensin pitkän aikaa taitella läppärin ja marsun eri asennoilla, mikä oli turhauttavaa, koska jokainen vapaana oleva pöytäpinta on täynnä tyhjiä tai puoliksi juotuja kahvikuppeja.

Muutama ylellinen tunti kotona yksin ennen kuin taas singahdan jonnekin kiertoradalle. Juon kahvia, kermalla, koska maito loppui. Kuuntelen spotifyn minulle koostamaa jännittävää koostetta, joka on tehty mieltymysteni mukaan, perä perään biisejä joita en itse tieten tahtoen kuuntelisi, vasitella. Ihan ok poppia tämä on. Happoradiota, Nelli Matulaa. Verryttelen niitä lihaksia ja vaistoja, joita tarvitsisin järkevään taloudenpitoon. Laitoin koneeseen pyörimään naurettavan, suorastaan synnillisen epäkeskon pienen määrän pyykkiä, koska vaaleatkin vaatteet pitää pestä aina välillä, vaikka niitä minulla on vain vähän. Pitäisi etsiä laskut ja maksaa ne, hinkata suihkun lattiaa joka muuttuu morticia-muodonmuutokseni takia väistämättä siniseksi hopeashampoon vaikutuksesta, keräillä kenkiä lattialta ja vaihtaa lakanat. Kerätä kahvikupit ja tiskata ne.

Eilen nauroin päin naamaa vanhalle tyhmälle vääristyt aikakäsitys-syndroomalleni. Sille tunteelle, että pitäisi jo olla muualla, olen aina väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, pitäisi tehdä jotain muuta, suorittaa, olla jo suorittanut, tehdä paremmin, tuntea tekevänsä kaiken väärin, koska en koskaan voisi korvata toisen ihmisen elämässään kokemia vääryyksiä, koska olen liian mitätön, liian osaamaton, riittämätän, hidas, arvoton. Olin ihan oikeassa paikassa, koska halusin. Kukaan ei minua odottanut missään, en varastanut aikaani keltään tai miltään. Olin elossa, puhuin liikaa, tyhmiäkin asioita, mutta se ei haittaa kun on turvassa.

Sitten tulin kotiin ja nukuin melkein kymmenen tuntia.

Joskus kun on ollut huonoja vuosia, muistan ajattelleeni, että kyllä minä tämän suoritan, riittäviltä osin riittävän hyvin, mutta ei ehkä haitaisi, jos tämä koko höskä olisi jo ohi. Elämä.

Nyt tuli mitta täyteen tätä poppia. Vaihdan Megadethiin, se on hyvää siivousmusaa.

En ollutkaan niin tarmokas. Kuljailen vielä hetken boheemissa alakulossa ennen kuin ryhdistäydyn.

hhhhh



tiistai 26. marraskuuta 2019

All five horizons revolved around her soul.

Roadtrippini toimi toivottavasti jonkinlaisena vedenjakajana hallitsemattoman kaaoksen ja orastavan struktuurin välillä. On ihan mukavaa olla silloin tällöin hunningolla mutta siitä ei saa tulla jatkuva asiaintila. Muutkin ihmiset jaksavat huolehtia itsestään, käydä kävelyillä ja syödä oikeaa ruokaa, pestä pyykkä ja pedata sänkynsä, miksen sitten minä. Ei minulla ole erityisiä erivapauksia, eihän?

Tai siis olenhan minä toki vapaa kuin taivaan lintu, leveäpyrstökihu tai eskimosirri tai sen semmoinen. Eri asia on, onko vapauttaan järkevä käyttää siihen, ettei käy kävelyillä, syö ruokaa, pese pyykkiä tai petaa sänkyänsä. Sängyn petaamisella ei ehkä niin väliä, mutta liikunta ja ruoka auttaisivat minua nukkumaan paremmin siinä sängyssä.

Joku päivä voisin taas naksauttaa robottipölynimurinkin päälle. Se vasta olisikin tarmokasta!

Kiehautin pussillisen tortellinoja ja söin 6 kpl Lidlin tuorepeston kanssa. Ateria, jossa lautasellani oli jotain vihreää.

Seuraavalla kerralla voisin lisätä vaikeusastetta, ja yrittää syödä aterian keittiön pöydän ääressä.

Joulu lähestyy. Tulossa on monta mukavaa hippaloa, tapaamista, kulttuuriakin. Tanssimista. Tänään tangoa, suunnittelin koska harrastukset ovat ihmiselle hyvästä. Leipomista tyttärien kanssa. Leivomme ämpärillisen lusikkaleipiä, koska se on ajatuksena mukava. Vähän kuin ämpärillinen sangriaakin. Ostin kesällä ison kauniin ämpärin ihan vain tällaisia tarkoituksia varten.

Odotan joulukinkun paistoa ja riisipuuron keittämistä.

Muuten olen ollut niin sangen surkea ruuanlaittaja - pettymystä ja epäkeskoa suoritusta toisensa perään - että ajattelin antaa itselleni vapautuksen moisista rooleista lähivuosien ajalle. Ei minun tarvitse. Samalla tapaa, kuin olen loistava musiikin kuuntelija enkä lainkaan muusikko, voisin keskittyä syömään muiden tekemiä ruokia.

Viime viikolla katselin hämmentyneenä Diivan luona valokuvia, joissa vuosi toisensa jälkeen olen leiponut hienoja syntymäpäiväkakkuja ja muita outouksia. Olinko se minä, kaikki nuo vuodet? Ihminen muuttuu, ei ole pakko säilyä samana koko ikänsä.



sunnuntai 24. marraskuuta 2019

And the last thing I heard.

Tein roadtripin. Yksin. Koska mä voin. Pakkasin kaiken mahdollisen mukaani, huomasin, että auton peräkontissa oli lisäksi kaikkea mahdotonta, mm. pölynimuri, jota en ajatellut kyllä tarvitsevani matkalla. En malttanut tyhjentää konttia, hyppäsin autoon, pysähtelin satunnaisilla huoltoasemilla mulkoilemassa lippalakkisia vanhoja miehiä näkyleipäkahvikuppiensa ääressä. Kuuntelin radiota. Aina välillä taajuus katosi, ja päädyin rullaamaan satunnaisesti löytyneeltä kanavalta toiselle.

Sitä tehdessäni harrastin radioennustamista. Näin sellaisesta esimerkin taannoin 21 tapaa pilata avioliitto -elokuvassa. Tai joku semmoinen se oli. Ajattelin jotain asiaa, ja seuraava kappale, jonka kuulin, oli vastaus muotoilemaani usein melko laveaan kysymykseen.

"Mitenkähän asiat etenisivät, jos tapaisin herra C:n, joka on pyörinyt mielessäni viime aikoina?" Vastaus: Nick Cave + Kylie Minogue, Where the wild roses grow. Mitenkähän tuon tulkitsisi?

Musiikin kuunteleminen oli hauskaa. Lauloin mukana, kiljuin ja raivosin rattia puristaen ja itkaisinkin vähän. Kuulin paljon uusia biisejä.

Etsin paria niistä äsken youtubesta. Löysin samalla tämän allaolevan, ja näissä mietteissä aion lähteä viikon päästä firman pikkujouluihin näyttämään nuoremmille mallia siitä, miten laitetaan jalalla koreasti.




lauantai 23. marraskuuta 2019

Soita mulle milloin vain.

Pukkasin hyytyneen Jackin alas pienen lauttani reunalta, hän vajosi syvyyteen tai ehkä pulpahti takaisin pintaan ja kelluu nyt jossain, uusia mantereita ja seikkailuja etsien, en tiedä, en ole kovin ahkerasti etsinyt hänen loittonevaa pistettään horisontista. Oma lauttani osui johonkin suotuisaan merivirtaukseen, ja syöksyy aivan eri suuntaan hämmentävää vauhtia.

Hassua, tämäkään ei ollut liian vaikeaa. Ja silti on tunne, että istun vuoristoradan kyydissä ihan rentona, en jännitä itseäni äärimmilleen, että tuntuisi mahdollisimman vähän.

Eilen meillä oli lapsia töissä. Lapsi mukaan töihin päivä siis. Pyynnöistään huolimatta Diiva ei päässyt mukaan, hän on liian iso. Tein Tärkeitä Töitä, koko vuoden työni kulminoituijuuri eilen hetkeen, jossa itsekin totesin, että kas, minä osasin tämän, suoritin tämän, ja tästä tuli ihan hyvä. Sain ihan palautettakin, ja tunsin ammatillista tyydytystä. Sitten, tämän tyydyttyneisyyden jälkihuumassa, kun raukeana, henkisesti puhaltelin savukkeestani kauniita ympyröitä ilmaan, toimistoni ovelle on ilmestynyt naskali, joka pomputtaa itseään isomaa jumppapalloa, sitten kemmuu sen päällä ja tuijottaa minua kiinteästi.

- Pelaakko Minecraftia?
- En.
- Ookko pelannut lapkoa? XXX? XXX? XXX? (en edes muista, mitä termejä hän mainitsi)
- En, onko ne jotain tietokonepelejä, vai oikeita peleja?
- Kännykkäpelejä. Niitä voi pelata millä vaan kännykällä. Paitsi... sillä... tällaisella... (näyttää käsillään n. 5 sentin mittaa, ilmeisesti hämmentävää kännykän paksuutta).. sillä voi vaikka soittaa, ja lähettä tekstiviestejä, ja pelata matopeliä.
- Joo mä en oikeastaan pelaa kännykällä mitään.
Tässä vaiheessa 5-7 vuotias (kyvykkyyteni hahmottaa lasten ikiä on rapistunut täysin, koska olen käyttänyt kaikki äiti-supervoimani hyvään tarkoitukseen jo aiemmin) tajuaa, että hänen on otettava huomioon keskustelukumppaninsa alkeellinen taso ja vajavaiset kyvyt, ja haetteva yhteistä kokemuspintaa jostain vähän helpommasta asiasta sosiaalisen tilanteemme miellyttävyyden jatkumiseksi.
- Soitatko sä jotain?
- Öö niinkuin mitä?
- No... vaikka puhelimella, jollekin kaverille, tai musiikkia?
- Joo, kyllä mä soitan.

Suloinen nuorimies. Katosi sitten lopulta jonnekin.

Demonstroin myös toimistoni tarvikkeistoon kuuluvan miekan käyttöä toisen naskalin kanssa. Selitin rystyssuojan merkityksen, ja esittelin veriuran. Hän oli hurmoitunut, ja harkitsee varmaankin vakavasti alkavansa aikuisena laskentatoimen YO-merkonomiksi, koska se on niin cool ammatti.



Ai niin. Se ensin kuvailemani nuorimies kysyi minulta, missä minun lapseni ovat. Sanoin, että he ovat jo aikuisia eivätkä siksi saa osallistua päivän hupeihin. Pojan silmät levisivät hämmästyksestä ja hän kysyi "ai onko ne jo SUAKIN vanhempia?"

torstai 31. lokakuuta 2019

My motor run.

Tänään olen tuntenut viehtymystä hyveellisyyteen. Oloni ei ole aivan niin epätarmokas kuin voisi olettaa työviikon loppukaarteessa olevan - ehkä syynä on tiistain pikaflunssani, jolloin nukuin vuorokauden aikana n. 16 tuntia virotakseni jälleen ihmisyyteen hieman elimistöltäni kuivuneena mutta toiveikkaana. Olen siis univajeeton. Lisäksi olen ravinnut ruotoani säännöllisesti rautalisillä ja d-vitamiinilla nyt jo hyvemmän tovin. Ensin ostamani hyvänmakuiset, ikenien kautta suoraan maksan rautavarastoon imeytyvät rautavalmisteet olivat tehokkaita, ne suorastaan saivat maksani hyrisemään. Sitten huomasin, että ne myös värjäävät huokoiset hampaani ikävän sinertävänruskeiksi. Nielin loput imeskelytabletit, aamu kerallaan, säästäväinen kuin olen, en noin niin kuin yleisenä ilmiönä vaan säästäväisyysgeeni, jonka tiedän juoksevan vahvana sukulinjassani pulpahtaa joskus vallitsevaksi täysin merkityksettömissä ja epäkäytännöllisissä tilanteissa. Sen jälkeen ostin kapseleita, joiden maksaa hyrisyttävää tunnetta en tunne ihan niin selkeästi, mutta ne eivät aiheuta minulle vatsaoireita, ja olen päättänyt, että terveysvaikutuksia on, vaikka maksani ei taputtaisikaan kuuluvasti punaruskeita, niljaisenkosteita liepeitään yhteen aploideiksi kuin koulutettu hylje.

Minulla on siis laskelmieni mukaan fyysiset edellytykset tarmokkuuteen, jonka voisin käyttää hyveelliseen elämään. Se on pelottavaa, missä ovat kaikki tekosyyni? Pienet, allergiset erityislapset, riiviömäiset teinit (niitä ei oikeastaan koskaan ollut, mutta silti sain aiheesta sympatiaa), liian pitkät välimatkat, liian lyhyet unet, narsistisia tai läheisriippuvaisia piirteitä omaavat kumppanit, sisäelintaudit, aivosumu, kanssa-asujat, jotka sotkevat kaiken mennen tullen ja tuottavat pyykkiä, jota pesen, kuivatan, jälkikäsittelen ja viikkaan himoitsevalla pakkomielteellä.

Istuin tänään päivän neljännessä työpalaverissa, joista valitettavan suuri osa vaati minulta asettumista kuuntelijan osaan. Tunsin levottomuuden kertyvän mieleeni ja kehooni. Kemmuin tuolilla, heiluttelin jalkoja, yritin harhauttaa itseni kirjoittamaan muistiinpanoja, mutta harhauduinkin kuuntelemasta puhujaa. Mietin, että olisipa kiva mennä salille, saisi vähän liikettä yläselkään. Voisi tehdä juttuja, joita ei oikeastaan ole suunnattu vatsalihaksiini, mutta jotka jostain syystä tekevät vatsalihakseni hyveellisen aroiksi.

Ajattelin sitten, että kyllä se menee ohi. Ehkä meneekin.

Kotona päätin vihdoin täyttää tiskikoneen. Edellisen kerran tein niin viikonloppuna. Mietin, pesisinkö pyykkiä, mutta sitten ajattelin, että nääh. Mietin myös, että rivitaloasukkaana minun periaatteessa pitäisi tehdä lumitöitä.

Periaatteessa.

Mutta tein ruokaa. Siitä olen erityisen ylpeä. Pursotin kattilaan koiranmakkarannäköisen putkilon porkkanasosetta, vuosikertakermaviiliä (vain vähän reilut 10 päivää vanhaa), creme fraichea ja mausteita. Siitä tuli hyvää, ja se oli lämmintä, se syötiin keittolautaselta ja sitä ei voisi tarjota kahvin kera. Miten monta kriteeriä, jotka koen hyveellisiksi.

Olihan se myös kasvisruokaa (käytin jopa kasvisliemikuutiota). Ja sitä tuli 3 kohtuullisen kokoista annosta, mikä on oikein mainio määrä tällaiselle yksineläjälle. Ei ehdi leipääntyä.

Kävin kampajaalla, edistimme jälleen pojektia, jossa minusta tulee Morticia Addams, mutta lyhyemmällä hiusmallilla.


Kuva täältä.

Juuresta annan oman, isänpuoleisen sukulinjan mukaisen enimmäkseen tumman värin kasvaa semmoisenaan, mutta latvoihin haemme vähän kontrasteja kemikaaleilla lutraten. Kun kontrastit vielä ovat harmaan/valkoisen sävyisiä, ei ole mitään väliä, onko juurikasvuni tummaa vai jo harmaantunutta. Kaikki on sävysävyyn. Nerokasta.

Ehkä tämä taktiikka toimii, ehkä ei. Toistaiseksi latvoissa on vielä harmillisen paljon keltaisuutta taannoisen ikäkriisivärjäyksen jäljiltä (tummakin ruskea värjäys muuttuu minulla likaisen punertavankeltaiseksi ajan myötä). Mutta ei minulla ole kiire minnekään.

Aamulla kun menin töihin, tämä soi päässäni ihan täysillä.


lauantai 26. lokakuuta 2019

Mikä on tää tunne.

Minulla on samanlaisia ongelmia kuin silloin joskus, kaksi vuotta sitten, kun molemmat tytöt olivat juuri muuttaneet pois kotoa, ja Valssimies lähti Etelämantereelle tarkkailemaan pinviinejä vuodeksi. Tai siinä vaiheessa oletin, että muutamaksi. En tiennyt mitä syödä, milloin syödä, milloin nukkua. Muista ihmisistä rakentuva ruoka- ja vuorokausirytmistruktuuri hävisi. Koska olen henkilö, jonka geeniperimä ja kasvatus määrittelevät yksilöksi, joka ryhmädynamiikassa luontaisesti asettuu ottamaan ruokahuollon liiankin helposti vastuulleen, järkeni sanoi, että se on helpottavaa. Onhan se. Toisaalta tunsin todella suurta hämmennystä seisoessani hyvinvarustellun S-ketjun elintarvitsemusliikkeen avaralla vihannesosastolla, enkä yhtään tiennyt mitä tehdä.

Muita ruokkiessani pyrin aina ostamaan jotain terveellisiä aineksia. Saatan tarjoilla ne epäterveesti juustoon ja kermaan kätketyinä, mutta silti koen jotenkin helpommaksi valmistaa oikeita, järkeviä ruokia muille kuin itselleni.

Olin luullakseni muutaman viikon syömättä muuta kuin satunnaisia lounaita ja epäilemättä söin myös pullaa tai kääretorttuja. Kahvia olen juonut varmasti.

Sitten löysin vanhan ystäväni pakastetun pinaattikeiton, ja söin sitä seuraavat viikot ja kuukaudet.

Tätä kirjoittaessani tajusin vihdoin, mikä taustalta kuuluva poriseva ääni on. Se ei olekaan tiskikone, jossa joku muovinen ikea-kapusta mahdollisesti pyöriskelehtii vesivirtausten armoilla aiheuttaen keskivertoa suurempaa porisevaa kolinaa. Ei, vaan kattilallinen luomukananmunia, jotka minun oli tarkoitus keittää juuri ja juuri valkuaisen hyytymisen asteelle, juoksevasisuksiksi hyhmäherkuiksi, joita söisin iltapalakseni suolan ja voinokareen kera.

Tänään olen liian laiska sulattamaan pinaattikeittoa.

Oloni on paljon tarmokkaampi ja elinvoimaisempi kuin tuolloin, kaksi vuotta sitten, kun en tiennyt mitä syödä. Nyt siis olen taas yksin, ilman mitään odotettavissa olevaa rajapyykkiä, jolloin tämä olotila lakkaisi. Yritän kehittää keittiööni mukavia, helppoja ja terveysvaikutuksiltaan neutraaleja tai vain vähän turmiollisia ratkaisuja niihin hetkiin, jolloin vaellan sinne ihmetellen, mahtaisiko nyt olla ruoka-aika.

Skynet on uskollinen seuralaiseni. Robotti-imuriksi se on kummallisen seurallinen, seuraa minua aina minne menen. Jos istun ruokapöydässä, se asettautuu hinkkaamaan istumani tuolin alla olevaa mattoneliötä. Kun petaan sänkyä, se säikyttelee minut ahmimalla varpaitani värisevillä viiksikarvoillaan. Outo otus. Sitä on äärimmäisen vaikea usuttaa nuuhkimaan perimmäisiä komeroita, enimmäkseen se vain vaeltaa olohuoneen mattoa edestakaisin.

Eksyin Punavuoreen. Kävelin 14 000 askelta, ja ranteessani oleva pieni kiritin (Suunto, jälleen) oli riemuissaan. Jalkani eivät ole niin riemuissaan. Menen nykyisin helposti jumiin, ja venyttelen edelleenkin liian vähän.

Eksyminen on hauskaa. Riemastuin, kun tajusin olevani kattopuutarhassa, siinä Temppeliaukion kirkon päällä olevassa. Oli pimeää ja mahdollisesti vähän vaarallistakin, mutta oli hauskaa tajuta eksyneensä paikkaan, josta on aina ollut vähän utelias. Ehkä ensi kerralla kun eksyn sinne, olen rohkea, ja käyn kirkossa ihan sisällä asti.

Siinä kohtaa tunsin yksinäisyyttä. Siinä hetkessä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa eksymisen ja löytämisen tunne. Kyllä se silti tuntui oikealta, mutta kumman paljon tunnustelen sitä, onko asioiden jakaminen minulle tärkeää. Samalla lailla, kun autolla moottoritietä kotiin ajaessani tunnustelen, haluaisinko ajaa vanhaan kotiin vai uuteen. Kyllä minä haluan ajaa tähän uuteen. Joskus haluaisin ajaa sinne maalle, omakotitalon pihan.

Jakaminen on minulle joskus työlästä ja vaikeaa. Se johtuu siitä, etten osaa pitää puoliani, en tunnusta rajojani, vaan annan aina heti liikaa itsestäni. Sitten tajuan virheeni, säikähdän, ja alan laskea ja punnita ja tehdä keinotekoisia, heikkoja ja huteia raja-aitoja. Niiden yli sitten hypitään, läpi marssitaan, ali kontataan toisen edes tajuamatta, että tässä oli minulla joku asettamani raja, ja itsekin tunnen olevani vähän naurettava rajoineni ja aitoineni.

Jos olisin ehjempi, minulla olisi turvalliset omat pienet muurit, sellaiset pysyvät ja näkyvät ja järkevät, joiden läpi kulkisin toisen luo ja menisin takaisin itseeni lepäämään yksin.

En minä yksinäinen ole, sen enempää kuin haluan. Ympärilläni on ihmisiä koko ajan. Tänään olen leiponut kakkuja, koska Kaunomieli on jo niin vanha, että kynttilöitäkin pitää ostaa kolme pakettia kerrallaan.


sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Try to see it once my way.

Olen sohvattomassa tilassa. Valssimies muutti ja vei sohvan mukanaan. Siihen liittyi kai jonkin verran dramatiikkaa, ei niinkään käytönnön vaan mielialojen singahtelun merkeissä, koska tuollaisissa muutoksissa pääni on kuin viisitoista pingispalloa kuivausrummussa enkä pidä parittomista numeroista, mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Hän on olemassa, minä olen olemassa, maailma on, musiikki on. Rakkauskin on, jos tämä sitä on, ja kovasti se on siltä aina välillä tuntunut.

Siitä olen onnellinen, että tämä on oikeasti tuntunut.

Nyt tunnen vähän syyllisyyttä siitä, miten paljon nautin kodistani, jossa ei ole muita. Nautin silti, kovin paljon. Jospa vihdoin osaisin olla hetken vain itselleni.

Käytössäni on kaksi kirjoituspöytää. Se suuri, joka on Diivan, mutta ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, on pienessä kamarissa, odottamassa siirtoa isoon kamariin, ja sen äärellä aion tehdä vakavia toimistotehtäviä, kuten töitä, opiskelua, laskujen lajittelua ja mahdollisesti jopa maksamista, asioiden niputtamista ja arkistointia. Suunnitelmia.

Tämä toinen, äitini vanhapiikaopettajattarelta perimäni, jonka olen jo Kaunomielelle testamentannut, mutta joka ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, sijaitsee sohvattomassa olohuoneessani, asunnostani avautuvan parhaan näköalan edessä. Tämäkään näköala ei ole mitenkään huikaiseva, mutta koska siitä näkyy takapihani, olen päättänyt olla tähän oikein tyytyväinen. Tämän pöydän ääressä aion tehdä kaikkea kivaa. Muutakin, kuin pelata värisudokua.





keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Skynet is taking over.

Tarvitseeko nykynainen miestä enää oikeastaan mihinkään? On kaikenlaisia huisin hienoja teknisiä välineitä, joilla voi helpottaa arkista ahdistustaan. On vimpaimia ja vempaimia jotka huolehtivat käsiä väsyttävästä hinkkauksesta. On jatkovarsia ja näppäriä lisäosia, joilla ulottuu hankaliinkin paikkoihin.

Näitä mietin, ja hankin itselleni kauan himoitsemani apulaisen. Tuolla se nyt surisee, makuuhuoneessani, koluten jokaisen pölyyntyneen ja huomiota vaille jääneen nurkan. Robottipölynimuri.

Valssimies pysyköön uskollisesti sorvinsa ääressä. Hän toki imuroi auliisti jos siten välttyy tiskaamiselta, mutta on itsestäänselvästi enemmän edukseen näppäillessään kitarasta espanjalaisia rytmityksiä mummon puusohvalla lekoillen, ilta-auringon kimallellessa olkapäiden selkäkarvatupsukoista. Tai voihan hän myös nojata rystysiinsä miettiväisen näköisenä ja pohtia matemaattisia dilemmoja.

Minä haluaisin muistaa ja jaksaa kirjoittaa jälleen. Vaikka kulttuuririennoista, tai tanssista.

Tanssimme jälleen, paljon. Harrastukseen on tullut urheilijamainen tekninen ulottuvuus. Se on minulle uutta, mutta jännittävää. Tai ehkä juuri siksi.

Kulttuuri. Sain siitä ähkyn keväällä, mutta olen hiljalleen palannut solisevien virvoittavien lähteiden äärelle. Populäärikulttuurin, kulutuskulttuurin, valtavirtakulttuurin. Välillä jotain eksoottisempaakin.

Viimeksi katsoin Downton Abbey -elokuvan. Se oli kuin ylipitkä, haaleanlämpöinen normijakso ko. sarjaa. Olin hyvin tyytyväinen, juuri sitähän minä olen kaivannut. Maggie Smithin sutkautuksia ja silmänpyörityksiä. Isona minusta tulee myös Maggie Smith.

Niin ja ajamme me autoakin, Diiva ja minä. Opetan häntä, luvitettuna ja ylimääräisellä jarrupolkimella varustettuna. Aion kouluttaa tyttärestäni mestariperuuttajan. Opettaminen on ollut hämmästyttävän miellyttävä kanssakäymisen muoto.



sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Jack is back.

"Sitten kun" on melko pelottava asia. Sitten kun se hetki on saavutettu, että on kohdassa Sitten Kun, ei ole enää tekosyitä mihinkään. Asiat ovat siinä ja nyt. Ei mitään utuisia, näkymän hämärtäviä verhoja, joiden taakse voi kuvitella vaikka minkälaisia keitaita ja onnen ihmemaita. Ei enää matkantekoa kohti mitään määränpäätä. Sitten sitä onkin perillä, optimistijollassaan keskellä merta, välillä ylhäällä aallon päällä viilettäen ja välillä kovaa vauhtia kohti aallonpohjaa. Sitä sitten loputtomiin. En tiennyt, että "sitten kun" olisikin meri. Tai että millainen meri on. Noin niinkuin tällä kertaa, tämän ihmisen kanssa.

Merestä huolimatta tai ehkä juuri sen takia ajoimme karikoille tai törmäsimme liian moneen peräjälkeiseen jäävuoreen (mikä ei ollut missään muotoa yllättävää), räpiköimme äkillisessä plumpsahduksen aiheuttamassa ristiaallokossa, nousimme kumpikin jonkinlaiselle hylynkappaleelle, jotka sitten merivirtausten takia ajautuivat yhteen, ja koska aallokko oli sen verran pelottava, sidoimme kappaleet yhteen jotta saisimme aikaan tukevamman lautan. Matka jatkuu. Tai ainakin kelluminen. Joskus mietin sitä kohtausta, jossa Rose pukkaa kalikaksi jäätyneen Jackin mereen ja alkaa tarmokkaasti hakeutua eläväisempään seuraan. Toisinaan taas tanssimme polskaa ja vain katselemme toisiamme silmiin, tai hän sanoo jotain joka saa minut hekottamaan epäuskoisesti, joskus itsellenikin, ja koska olen jo näin iso tyttö, tajuan, että se on arvokasta. Pullotan joka hetken.

Alkukesällä tajusin eläväni keskellä syreenejä. Sekä violetteja, että valkoisia. Niitä oli valtavasti, ylenpalttisesti. Uusi pieni pihani oli kukoistuksessaan hetken, jonka jälkeen se palasi todellisuuteen ja on vuosikausia villiintynyt ryteikkö. Tarmoni ei ole vielä riittänyt kovin tarmokkaisiin kesytyspuuhiin. Ostin kyllä kirveen, mutta ehkä olen vain odottanut hetkeä, jolloin sellaisen hankkimiselle olisi joku oikeutus. Edellinen kirveeni katosi, todennäköisesti jonain yön pimeänä tuntina diskreetisti.

Tunnistan kasveista ehkä puolet. Kukkia on ollut paljon, mutta ne eivät ole kovin näyttävässä kuosissa nykytilassaan. Kun etupihankin pensas alkoi pukata nuppuja, ensimmäinen ajatukseni oli spontaani yökötys - lisää kukkia! Joskus iltaisin istun terassilla saunan jälkeen ja melkein itken helpotuksesta, että löysin tänne, tämä on ihan hyvä koti. Sopiva.

Tuuletin aivojani Euroopan turuilla ja toreilla muutaman pitkän ja miellyttävän päivän ajan. Berliini oli helppo kaupunki, toimiva ja vain näennäisen boheemi(lukuisat graffitit olivat sijoiteltu vain pittoreskeihin julkisen infrastruktuurin ylläpitämiin tiiliseiniin, ja ne näyttivät kovin raikkailta ja epäangstisilta). En oikein tavoittanut takavuosien punk-kulttuuria, mutta nautin henkilökohtaisesta ilmastonvaihdoksesta silti runsaasti. Jotain tuollaista tarvitsinkin. Tarvitsimmekin. Luottofarkkuni hajosivat kesken matkan, jouduin pukeutumaan periaatteiteni vastaisesti ja näin asiasta aivan toden totta painajaisia. Sitä en tarvinnut. Olen edelleenkin vähän järkyttynyt hetkellisestä alennustilastani.

Berliiniläisessä rock'n'roll baarissa meitä lähestyi n. 70-vuotias ruotsalaisenoloinen blondi. Hän oli erityisen viehättynyt karvaisesta seuralaisestani, ja aloitti keskustelun karvoituksesta. "These modern men, they have no hair on their legs, or their arms, or their chests..." Kehotin Valssimiestä pitämään paidan päällään. Blondi oli jo käynyt upottamassa puumankyntensä hänen muhkeaan partaansa, ja mitellyt minua arvioivasti - kissatappelun paikka? Saimme myös liian yksityiskohtaisen kuvauksen hänen omasta karvoituksestaan, jonka jälkeen höräisimme vehnäoluemme ja jatkoimme matkaa liukkaasti.

Nyt olen kotona, yksin. Olen ollut tekemättä juurikaan mitään kolme päivää, mikä tuntuu pelottavalta. Siivosin kyllä vaatekomeroni. Vaatteitteni osalta. Tai ainakin järjestelin osan vaatteista helpommin saavutettavaan tilaan. Vaatekomeromme on ahdas ja hieman vääränlainen. Ehkä 70-luvulla ihmiset olivat pienempiä ja käyttivät vähemmän vaatteita. Toisaalta, meillä on vaatekomerossani paljon muutakin kuin vaatteita. Vähän liikaa. Olen edelleen epäkäytännöllisen nostalginen joidenkin vanhojen tavaroiden suhteen. Asia kerrallaan yritän muuttaa tilannetta.

Excelini on räjähdyspisteessä. Kesän alussa intouduin ostamaan aivan liikaa vaatteita. En tiedä miten siinä niin kävi. Valehtelen, tiedänhän minä. Itsehillintäni petti. Tein myös muutaman virheostoksen. Olen kyllä käyttänytkin niitä, edes rankaisumielessä, ainakin melkein kaikkia. Eilenkin pyöräilin järven ympäri capri-trikoissa ja aneemisen vaaleassa muka-asiallisessa kesäpaidassa, joka olikin mekko, joka on minulle mekoksi liian lyhyt, ja näyttää tunikana kovin masentavalta teltalta. Tilasin netistä kengät, jotka ovat liian ahtaat. Se erityisesti nolottaa. En edes pysty rankaisemaan itseäni käyttämällä niitä. Toisaalta, jos ne sopisivat, käyttäisin niitä ihan mielelläni.

Projekti "muutto" alkaa olla valmis. Tänään ajattelin askarrella vielä tapettisuikaleita ruokailutilan ikkunan ylä- ja alapuolelle. Ajattelin ensin pärjääväni ilman niitä, mutta en pärjääkään. Sitten pitäisi vielä maalata keittiön välitilan laatat. Se on vähän pelottava projekti, ja olen lykännyt sitä aina eri tekosyihin tai yleiseen laiskotteluntarpeeseeni vedoten jo loputtomiin. Diiva ja Poika 2 tulevat käymään, teemme ruokaa, ja luulen, että tapetointi etenee paremmin heidän valvovien silmiensä alla.


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Iloinen Amsterdam.

Paljon on vettä virrannut siltojeni alta. Ehkä siinä ei ole ohi lipunut mitään kovinkaan mainitsemisen arvoista. Kulttuurin saralta ajattelin kyllä mainita Kill Carmenin, Compania Kaari & Roni Martinin teoksen, mutten ehtinyt tuoreeltaan, koska ajatukseni ja aika-avaruuteni valtaavat tapetinjämien raaputtelu seinästä, erilaisten maalisävyjen valikointi, sipulikasvien tarkkailu ja ihan tavalliset työni.

Havaintoini Kill Carmenista lyhyesti. Se oli nykyflamencoa. Jos vertaa taaannoiseen Anna Kareninaan, niin tätähän minä juuri tilasin - halusin nähdä miten nämä tanssivat vapaammin itse, pois siitä veneläisen tragedian viitekehyksestä. Nyt sitä flamencon runsautta sitten oli, hengästyttävän paljon. Kummallisesti muotokieli tuntui minulle jotenkin yksitoikkoisemmalta näin. Jos olisin nähnyt tämän ensin, en varmasti olisi samaa mieltä - se Anna Karenina vain oli aivan mielettömän hieno kokemus, ja siksi jättäää tämän ylle ihan pienen varjon.

Kill Carmenin mainoksessa kerrottiin, että tarinassa Carmen kuolee kymmenen kertaa.En pysynyt laskuissa mukana, mutta uskon kun sanotaan. Yhden kerran hän myös nalkuttaa miehen liian aikaiseen hautaan, kastanjettejaan kalisuttaen. Minuun kolahtivat myös ne kohdat, joissa miesorkesteri marssii ympäri lavaa yhtenä rintamana, kerta toisensa jälkeen Carmenin ohi tai yli, ikään kuin he eivät näkisi naista tai puhuisi samaa kieltä.

Vastapainoksi olen nauttinut painavaa musiikkia. Melko paljon. Se on ollut viihdyttävää.

Kulttuurin ja maailman sijana olen kuitenkin käpertynyt enemmän itseni ja pienen uuden kotimme ympärille. Kostuvat tapetinriekaleet muodostavat seinään mantereita ja saaria, joilla en ole koskaan käynyt, ja sitten maisema taas muuttuu. Kun nostelen uusia vuotia seinälle, ja ne vettyessään taipuvat sormissani minkä tahansa esteen taakse ja yli, tunnen itseni suorastaan tapettikuiskaajaksi. Kuviot osuvat yksiin lähes saumattomasti, vihdoin, ja elämä näyttää uudelta ja tuoreelta.

Uudessa kodissani on vanha keittiö. Se tarkoittaa paitsi lenksuvia kaapinovia, myös miellyttäviä asioita. Kuten leivontatasoa, jonka voi nostaa kaapiston sisästä, leipoa kuin kunnon emäntä, raaputtaa puhtaaksi ja pestä, ja nostaa takaisin. On valtaisa kattilakaappi, johon mahtuvat kaikki kakkuvuokani. Niitä on kummallisen paljon.

Olen leiponut lähes nolottavan maanisesti. Kai minulla on ollut jotain patoutumia, kun viime viikot ja kuukaudet vanhassa kodissa pidättelin itseäni leipomasta. Tiskikoneeni oli rikki ja välttelin ruuanlaitollisesti haastavia projekteja jälkitöiden pelossa.

Tänään paistoin munkkeja ja tein mariannekakun. Suoritimme tyttärien kanssa Pääsiäisen ja Vapun jälkikäteen, kun en aiemmin ehtinyt. Kaunomieli, 22 v. näytti vähän epäuskoiselta kun usutin häntä etsimään piilottamiani suklaamunia. Sitten söimme munkkeja ja simaa.

Tai suoritin minä vähän Vappua ajallaankin. Diiva pulahti urheasti hyiseen veteen saadakseen teekkarilakkinsa. Tarvoin myös hyisessä Oulussa ostamassa kovettunutta metrilakua.




lauantai 23. maaliskuuta 2019

Hengen ravintolan ruokalistaa.

Ismo Alangon Taiteilijaelämää -konsertti jätti minut vähän hämmentyneeksi ja mietteliääksi. Harrastettuani tässä välillä vähän vaikeammin sulavaa kulttuuria olisin ilmeisesti kaivannut enemmän viihdettä. Viihteellä on arvonsa ja tehtävänsä.

Ismo Alanko on taiteilija, muusikko, renttu, narri, ihminen, shamaani, mies. Ja paljon enemmän, mitä en näe. Ostin liput tähän Oulun Sinfonian kanssa toteutettuun konserttiin jo loppusyksyllä, kun olin täysin hurmioitunut siitä, miten Alanko valtasi yksin koko lavan ja sen hetkisen universumini ulkoilmakonsertissa. Oletin kai jotain samanlaista, mutta tämä oli erilaista.

Ensimmäinen puoliaika sisälsi vanhempia kappaleita, ilmeisesti sillä periaatteella, että Alanko oli pyytänyt suomalaisia nykysäveltäjiä ottamaan jonkin hänen biisinsä, siitä sanat, ehkä ideoita melodiasta, ja tekemään niistä omia teoksiaan. Ilmeisesti nämä nykysäveltäjät olivat kunnioituksesta suurta Ismo Alanko -instituutiota kohtaan valinneet jotain vähän vähemmän tunnettuja helmiä, jotka heidän mielestään kuvaavat jotain oleellista ja kaikenkattavaa Alangon maailmankuvasta. Käytännössä siis se oli sisällöllisesti aika yksipuolista paatosta, jossa möyrittiin kaikenlaisissa höyryisissä tripeissä tai krapulaisena ihmisyyden ojanvieruksia. Oli myös loistavia kohtia. Hullun paperit ja lupa tappaa. Toinen puoliaika oli sitten raikkaampi, siinä oli kuusi aivan uutta biisiä (joita jostain syystä kuulemma ei ikinä levytetä), joissa oli ihanasti hyödynnetty sinfoniaorkesterin mahtipontisuutta ja mahdollisuuksia.

Vieläkin soi päässä Olen onnelinen - olen onnellinen - olen onnellinen - mikä mua vaivaa? - olen onnellinen - olen onnellinen - olen onnellinen - olenko sairas? Tuli mieleeni, että toivottavasti Ismo ei ala käyttämään mielialalääkitystä. Menettäisimme paljon tulkintaa masennuksesta ja ahdistuksesta. Vai onko kaikki jo sanottu, ja nyt on taitelijan lupa jättää luomisentuskaansa vähemmälle ja nauttia vähän elämästäkin?

Ehkä jatkossa tekoäly generoi suomirockmuzakkia Ismo Alangon tyyliin ilman, että yhtäkään taiteilijasielua vahingoitetaan juoppohulluudella kiusaamalla.

Tuttuja biisejä oli kovin vähän, mistä en koe oikeutta valittaa. Enhän minä niitä juuri kuuntele muuten kuin sattumalta tai livenä. Pitäisi olla pikemminkin kiitollinen, että näkee ja kuulee jotain uutta ja ainutlaatuista.

Ismo Alankoa itseään oli mielenkiintoista katsella. Hän oli nöyrästi antanut itsensä, oman ruumiinsa ja äänensä ja hengentuotteensa muiden käsiin, asettui tasaveroiseksi osaksi orkesteria ja teki kovasti töitä laulaakseen mahdollisimman kauniisti ja oikein ja tahdissa. Venkoili ja sätkyi, teki kaikki maneeriset liikkeensä joita häneltä odotetaan, näytteli itseään, sitä käsitettä joka on. Karjui hullusti kun musiikissa oli se kohta jossa niin piti tehdä, mutta en tavoittanut sitä pilkahdusta, josta olisin nähnyt hänen aidosti nauttivan ja heittäytyvän tilanteen vietäväksi. Hän antoi itsensä yleisön käyttöön tuossa hyvin vilpittömästi ja nöyrästi, mutta täysin eri tavalla kuin festarilavalla tai muussa konsertissa, jossa on myyttinen, karismaattinen suomirockjumala joka hallitsee tilannetta valtavalla persoonallaan.

Laittoi miettimään taiteilijuutta. Taiteilijaelämää. Sehän oli tilanteen otsikkokin. Egon ja nöyryyden suhdetta, ja sitä miten eri tavoin voi toteutua.

Tänään lisää vaikeasti sulavaa kulttuuria. Näitä erilaisia elävän musiikin tai muun taiteen purskeita osuu kummallisesti muutaman viikon sisään useampia, ja tunnen hieman nääntymystä jo etukäteen. Lisäksi minulla on tyhjiä muuttolaatikoita, joihin voisin alkaa meditatiivisesti siirtämään asioita, yksi kerrallaan. Seuraako tämä tai tuo asia kanssani uuteen paikkaan vai ei? Tunnen helpotusta, riemua, ahdistusta, pelkoa, epätietoisuutta, malttamattomuutta, haikeutta. Ja paljon muutakin, ajoittaista vitutusta ja epätoivoa.

Tein aiemmin tarjouksen asunnosta A. Heräsin seuraavana aamuna kylmännihkeään oloon - olenko tehnyt virheen? Olenko? Varmaan olen? Mitä nyt voi tehdä? Maailmankaikkeus armahti minut, ja kauppa ei toteutunut. Nyt tein tarjouksen kohteesta B. Heräsin seuraavana aamuna kylmännihkeään oloon. Olenko tehnyt virheen? Miksen heti tarjonnut täyttä hintaa, en kestä, jos tämäkin kohde menee minulta sivu suun! Merkit viittaavat siihen, että niin tuskin tulee käymään, mutta ihan varmoja asiat eivät vielä ole.

Voi olla, että minulla on liikaa huonekaluja. Olen huono luopumaan joistain asioista. Toivottavasti en joudu luopumana entisestä työkaveristani ja huonekasvistani Tertusta. Terttu vaatii elintilaa n. kuusio neliötä. Se on aika kallista, jos pitää ostaa ylimääräinen huone ihan vain Terttua varten. Ehkä löydän Tertulle tarvittaessa uuden kodin.






sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Boxing day 2.

Tykästyin itsekin tuohon kuvaani. Jätän sen siihen. Ainakin nyt. Tykästyin varmaankin siksi, että oikeasti näytän paljon enemmän Sami Hedbergiltä kuin tuollaiselta, ja siksi koen kuvan mairittelevana. Toisaalta, tunnen usein olevani myös melkein yhtä hauska kuin Sami Hedberg, vaikkakin eri tavalla.

Minun pitäisi hakea vintistä ja kellarista laatikoita ja alkaa jälleen pakkaamaan ja perkaamaan omaisuuttani. Vanha minä, se tarmokkaampi, tai ahdistuneempi, ja aina valmiina purkamaan ahdistaan toimintaan, tekisi niin. Nykyinen minä on paljon laiskempi ja ohhottelevampi. Enkä oikeastaan usko, että on niin paljoa perattavaa kuin viimeksi. Eikä nyt tarvitse mahduttaa omakotitalolista tavaraa kohtuullisen kokoiseen kerrostaloasuntoon. Omaisuuteni määrä ei ole myöskään tämän asumisrupeaman aikana maallisesti ja tilavuudella mitattuna kasvanut, varmaankin päinvastoin. (En tietenkään laske Valssimiehen kuuttatoista kuutiota kirjallisuutta omaisuudekseni). Olen viime vuodet käyttänyt tavaroita loppuun tai muuten satunnaisesti todennut erilaisia asioita yksi kerrallaan itselleni redundanteiksi, ja ne ovat jatkaneet matkaa jonnekin, pois luotani, kohti uusia seikkailuita. Alkuaineiden muodossa tai sitten ihan nykyisissä käyttötarkoituksissaan.

Vaatteita minulla ainakin on vain mukavan kohtuullinen määrä. Ne mitä käytän ja sitten ne, joiden hankkimisesta ja siitä seuraneesta käyttämättä jättämisestä toistaiseksi vielä tunnen tarvetta rangaista itseäni, jotta en sortuisi vastaavaan turhuuteen ja järjettömyyteen heti uudestaan. Olen todennut itsesyytökset ja maltillisen synnintunnon mukavaksi, suomalaiseen perusluonteeseeni sopivaksi tavaksi saavuttaa mielenrauha valitsemissani aiheissa. Kuten kulutuskäyttäytymisessä.

Ja lisäksi vanhat historiavaatteet, jotka ovat sallittuja, tilaavieviä aarteitani. Muistoja Fanny-tädistä, joka oli piikana Ameriikassa, ja jonka näin vain kerran vanhainkodissa, pienenä hauraana hengittävänä rankana lakanoiden välissä. Oikeammin ne ovat muistoja lapsuudestani, jossa sovittelimme noita vaatteita leikeissämme. Joitakin käytin oikeastikin. Ja muita kautta haltuuni kulkeneita ihmisenmuotoisia kappaleita eri puolilta menneisyyttä.

Niin ja Kaunomielen ja Diivan shifonkiset tanssiaismekot ja muut vaatteet, jotka ovat jääneet lurkkimaan nurkkiini käyttöä odotellen. Ihan kuin tytöt ihan koska vaan tupsahtaisivat takaisin lapsuuteensa, ja totta kai olen tähän kaiken aikaa varautunut. Geneeriset toppahousut ja tuulitakki, joita aina satunnaisten ulkoiluretkien yhteydessä tyrkytän tyttärille, ja he kumpikin aina rituaalinomaisesti vannovat, etteivät koe nykyisin tai muista kokeneensa minkäänlaista omistajuutta noihin vaatekappaleisiin, ja käyttäisivät niitä varmasti vain todellisen hädän tai pakon edessä. Niin pahaa tilannetta en soisi koskaan sattuvankaan, joten ehkä minun pitäisi olla henkisesti ja varustautumatta moiseen ja luopua näistä.

Tähän asuntoon tulee siis kotikummitukselleni Annikille uusi alivuokralainen. Tapasin hänet, ja voin jättää nämä ihanat vanhat kaapinovet ja ikkunanpenkit turvallisin mielin arvostavan henkilön huomaan. Annikilla on selvästi ollut myös sanansa sanottavana uuden asukkaan valinnassa. Keskustelun lomassa ilmeni, että tämä uusi asukas tuntee Annikin, siis sen oikeasti joskus tässä asuneen tiukkaa jöötä pitävän naishenkilön, maineelta. Jonkinlainen aikansa vaikuttajanainen hän on ollut. En tietenkään kertonut hänelle Annikin presenssistä keskuudessamme nykyisin, koska olisin kuullostanut täysin järjettömältä, ja saanut mahdollisesti ostajan pohtimaan, kannattaako tällaista kummitusasuntoa lainkaan ostaa.

Kauppareissulta toin Annikille tulppaaneja kiitokseksi.






keskiviikko 20. helmikuuta 2019

The lion, the witch and the wardrobe.

Kävin kampaajalla. Olin impulsiivinen ja ehkä vähän epärealistinen. Mainitsin elokuvan, jonka ohjaaja on nainen, jonka hiukset ovat n. kolme kertaa pidemmät kuin minun, ja elopainoa n. puolet omastani, ja hän näyttää kivan särmältä ja erikoiselta. Ja kas, sain melkolailla saman, mutta luonnollisestikin lyhyemmän hiusmallin.

Tänä aamuna sitten uudet otsahiukseni nousivat kasvojeni ylle muhkeana ydinräjähdyspilvenä, ja muistin jälleen, miksi olen vannonut, ettei enää koskaan otsatukkaa.

Mutta on kivaa olla impulsiivinen. Ei pidä ottaa itseään tai hiuksiaan niin vakavasti.

Olen saanut kannustavaa palautettakin, kun räpsäisin itsestäni selfien ja laitoin sen tyttärilleni. Näytän kuvassa vanhemmalta kuin ennen, mutta jotenkin se ei haittaa. Pystyn kyllä ottamaan itsestäni myös oikeaa kuvakulmaa ja valotusta käyttäsen sellaisia otoksia, joissa pyöreät kasvoni näyttävät kimmoiselta kuin pullataikina, mutta jotenkin tässä kuvassa, ja hituesen roikkuvassa leukalinjassani ja orastavissa eskoahoissani, valjunkalpeudessani ja couperosapunoittavassa ohutihoisessa nenässäni on sellaista tiettyä arvokasta elämäkokemusta. Sellaista, jota olettaisi näkevän mustavalkoisessa levynkannessa jos Keith Richards joutuisi tekemään comebackin. Mutta eihän hänen tarvitse, kun hän on aina ollut. Joku sanoikin, ympäristönsuojelusta, että meidän pitää miettiä, minkälaisen maailman jätämme jälkeemme Keith Richardsille.

Poistin kuvan.

Kaunomieli sanoi, että näytän metsänhengeltä. Hoksasin itsekin, että näillä säärikarvoilla olen kelpo fauni tosta vaan.

Poistan tuon kuvan varmaan 13 minuutin kuluttua kauhistuneena impulsiivisuudestani.





maanantai 18. helmikuuta 2019

Niin lämmin suolanmakuinen.

Viime viikonloppuna en ollut mitenkään tuottelias tai seesteinen. Näkysiivosin, toivottavasti melkein viimeistä kertaa. Konmaritin jääkaappini lukuisat vuosikertamauste- ja salaatinkastikkeet. Keräsin ne pöydälle, järjestin rivistöön, silmäilin, mietin, mitkä niistä tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Valikoin pulloista ja purkeista osan eri päähän pöytään ja kiitin niitä siitä länsimaisen runsauden ja loputtoman valinnanvapauden illusiosta, jonka ne ovat jääkaappini ovihyllyissä luoneet minua ilahduttaakseni, ja annoin niiden poistua elämästäni kaiken lihan tietä.

Juuri muuta luovaa ja elämääni rikastavaa en saanut aikaiseksi. Kävin miellyttävällä kävelylenkillä pitkin jäistä, kapeaa polkua. Aurinko paistoi ja tuoksui hyvältä. Muuten lähinnä vain ärsyynnyin kaikesta.

Päätäni särkee. Kasvoni rentoutuivat hetki sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa tänään, ja tajusin koko päivän pinnistelleeni naamallani jotenkin. Ehkä jotta en näyttäisi niin kärsivältä, kuin mitä oikeasti sisimmässäni tunsin. Tänään ei selvästikään ollut sellainen päivä, jolloin minun kannattaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Nyt kun saisin myös lapaluideni väliset lihakset rentoutumaan samalla tapaa kuin otsanahkani.

Tällaisia, vastaavia epäsosiaalisuuden keskittymiä on alkanut tihentyä aika-avaruuteeni melko usein. Ehkä tarvitsisin jotain henkistä mineraalia enemmän tai vähemmän. Yksinoloa, ajelehtimista, positiivista vetelehtimistä. Krapulapäivän sinne tänne.

Diiva hyppäsi autoni kyytiin viime torstaina, ja ilmoitti reippaasti, että hänellä on neljän päivän ryyppyputken päivä kolme meneillään. Voi lapsirakas, ajattelin, sinä et yhtään tiedä mistä puhut. Onneksi. Hän laski peräkkäisiä päiviä, jolloin todennäköisesti käyttää alkoholijuomia (kuten yhden oluen).

En minäkään alkoholia kaipaa. Jos kaipaisin, joisin. Tai no ehkä vähän kaipaan bitterin kirpeää ensipuraisua hyvässä seurassa. Pehmeää viinilasillista turvanaisteni ääniä kuunnellen. Pitkää hidasta aamua ja vähän laiskaa oloa, jolloin ei jaksa ajatella niin paljoa että erityisesti kaipaisi jotain muuta kuin mitä näköpiirissä sattuu olemaan. Kahvia, ja toisia aamukahveja, ja välikahveja. Viileitä lakanoita ja vähän grungea kaiuttimiin.

Jotain sellaista toivon seuraavalta viikonlopulta.

Tähdet tähdet. Odotin tuon ohjelman kaudenavausta kiihkeästi. Niin keskivertoisia nimiä! Mitä yllätyksiä heistä kuoriutuisikaan eri tyylilajien pyörityksissä! Todistakaa minut ja Suomen kansan mielipiteet vääriksi! Pakottakaa minut pitämään teistä!

Ohjelmaformaatti on muutettu, ja muutos on kovin laaduton ja samea. Lisäksi vaikuttaa siltä, että artistit saavat tällä kertaa ihan itse valita esittämänsä kappaleet, mikä on tietysti se illuusio, joka aiemminkin on meille tarjoiltu, mutta viimeistään nyt huomaan, että tosi-tv vaatii käsikirjoitusta ollakseen viihdettä. Vai tarvitseeko sittenkään, onko tämä sittenkin nerokas käänne, mahdollisesti itse viihteen puolijumala Jenni Pääskysaaren kynästä? Ahmin nimittäin tätä keskinkertaista sontaa jakson toisensa perään; miten huono valinta! Miten suuri hukattu tilaisuus! Mikseivät he tutkiskele tehtävänantoja sydämissään tarkemmin! Miksi? Mitä ihmettä!

Valssimies on useasti kertonut minulle, että on olemassa tämä laite, kaukosäädin, jolla voin taltuttaa tuskani. Tai edes hänen tuskansa. Mutta sujuvathan ne sunnuntai-illat rattoisasti näinkin.

Ensimmäinen teema oli "laulu minusta". Moni kisaajista haki tähän vauhtia lapsuuttaan muistelemalla. Toinen teema oli "lapsuuteni klassikot". Eli sen minä-lapsena-laulun olisi voinut ihan hyvin säästää tähän. Eli käytännössä kaksi samanlaista puuduttavaa jaksoa peräjälkeeen. Tässä sitten esim. Kyösti lauloi lapsista noin niinkuin yleisesti, ikäänkuin lastenlaulun. Aasinsillat, joita pitkin kunkin lapsuuteen kirmattiin olivat myös osittain kummallisen viina- ja seksihuuruisia. Kolmas teema oli ystävänpäivän läheisyyteen sijoitettu "Laulu rakkaalleni". Tässä kohtaa, jossa olisi pitänyt kiskaista se veretseisauttava, imelän täyteläinen palava romanttisen kiihkeä tai muuten hetkellisen kuuma rakkaus kehiin, moni osallistuja lauloi lapsistaan tai yläasteen limudiskomuistoistaan. Siitä, miten ei KOSKAAN tanssinut hitaita diskossa. Siitä miten lapset kasvaa aikuisiksi. Tai kavereistaan, ja itsestään, joka ei kasva aikuiseksi.

Lisäksi puvustus on toteutettu Liettuassa vuonna 1991.

Kaikenkaikkiaan koko ohjelman on niin sietämätöntä kuraa, että koen sitä katsoessa lähes yhtä hyristyttävän makeaa myötähäpeää kuin taannoin katsoessani Little Miss Sunshinea.







maanantai 11. helmikuuta 2019

Sidekick.

Tänään, kun kohtalon koura mäiski osumia oikealle ja vasemmalle, olin nöyrän tyytyväinen siitä, että sain tyytyä ihan vain sivuhenkilön rooliin tässä saippuaoopperassa, johon aamuisin herään. Öisin on sitten eri seikkailut, eri paikoissa. Joskus saan olla ihan joku muu, ja melkein aina olen päähenkilö.

Kerran olin Karin Hansdotter. Saavuin uuteen "kartanooni", joka oli vain ummehtunut sokkeloinen maatalo. Toisessa päässä piiat ja rengit nukkuivat hevosten kanssa, siveettömästi sekaisin, eivätkä ollenkaan osoittaneet nöyrää alamaisuuttaan minulle. Minua v****i kuin pientä jänistä, ramppasin tarmokkaasti painavissa hameissani korkeiden kynnysten yli ja yritin löytää jotain arvolleni ja lapsilleni sopivaa siistiä huonetta, mutta turhaan, talo oli pieni ja ahdas ja olin sentään tottunut parempaan. Seuraneiti seurasi kintereilläni ja yritti tyynnytellä mieltäni, mikä ärsytti minua vielä entisestään, mutta olipahan joku jolle kiukutella, ainoa ihminen joka tajusi kauhistukseni.

Katselin pieneltä ovelta pihapiiriä, ei edes kunnon sisäänkäyntiä, vain ovi suoraan pihalle, ja tajusin raivoissani, että tänne minun nyt pitää jäädä. Tunsin kokeneeni suurta vääryyttä. Sadattelin mielessäni miestäni, ja sitten mietin, että ai niin, onkohan minulla miestä lainkaan, olenkohan naimisissa vai en ja kenenkähän kanssa, ja mitä sen väliä, saamattomia paskoja ovat miehet kaikki tyynni. Tiesin olevani Vääksyssä, joka on minulle tuttu paikka hereillä ollessani, mutta ihmettelin vähän unessani miten paikka jossa olin ei muistuttanut Vääksyn harjuja ja vesistöjä.

Aamulla löysin Karinin Wikipediasta, ja hoksasin, että Wääksyn kartano ei sijaitse Asikkalan Vääksyssä.



Mutta nyt minulla oli tylsä tavallinen, vähän tahmea ja tehoton maanantai, jolloin kellekään ei ainakaan vielä ehkä ole tapahtunut mitään kamalaa. Söimme pinaattikeittoa, tiskasin, pöydän ympärillä suoritetaan laskutoimituksia joita en tule tässä elämässä opettelemaan. Kiitos tästä.

Peruin varaamani joogan. Harjoitan sen sijaan sisäistä mielenvenymistä ja koitan saada elimistöni solutasolta lähtien sisäistämään muita olomuotoja kuin "suorita".

Ratas nytkähti eteenpäin. Ehkä taas muutan, jossain vaiheessa. En tiedä minne. Hyväksyn sen asian, etten tiedä minne. Se kyllä järjestyy. Yritän olla pilaamatta asioita hötkyilemällä. Se ei hyödytä.

Olen huolellisesti haarukoinut resurssini, tarpeeni, ne käytännölliset ja sitten ne toisenlaiset, ne asiat jotka tuottavat minulle iloa ja miettinyt mistä voin tinkiä ja mietin myös mitä arjessani muuttuisi ja olisiko muutos pisteessa B vai C vai F sen suuntainen kuin haluaisin.

Tulee ikävä näitä ikkunapenkkejä ja itseäni vanhempia kaapinovia. Ikkunoista näkyviä kattoja ja puluja. No ei ehkä puluja. Paksuja seiniä, keittiötä joka on kaunis kuin karkki ja jossa astiani näyttävät lystikkäiltä.

Sitten on joitakin toisia asioita, joita ei tule ikävä. Huonolaatuista laminaattia, kymmeniä ja vielä kymmeniä portaita, pientä saunatonta kylppäriä ja ahdasta parkkipaikkaa ja pölyä ja sepeliä ja sitä kohtaa minussa, josta puuttuu omenapuu ja paikka johon voi laittaa paljaat jalat suoraan maahan ja istuttaa kukkasipuleita jos haluaa.

Nyt muistin, etten ole istuttanut kukkasipuleita mihinkään lähipusikkoon tai puistoon, niin kuin suunnittelin tekeväni. Olenpas minä muistamaton.

Tai ehkä olen orava, enkä muista minne hautasin sipulit.

**

Päivitin kuvan pienemmäksi. Se on lainattu täältä.




tiistai 5. helmikuuta 2019

Huominen on aina tulevaisuutta.

Talven selkä taittuu hitaasti. Minun selkäni on jo lannistuksesta notkolla. Eilen toivoin, että pyryttäisi niin paljon, etten löytäisi autoani aamulla enää parkkipaikalta, että bussit olisivat suistuneet ojaan ja ovi avaamiskunnoton liian lumikuorman takia.

Sitten nukuin 11 tuntia, tunnistin autoni (josta oli muotoutunut viistoperäinen porrasperäisyyden sijaan) parkkirivistöstä ja puursin jälleen yhden päivän järkevissä talvikengissäni ja paksussa, järkevässä, tuulenpitävässä talvitakissani. Järkevänä ja elämään positiivisesti suhtautuvana ihmisenä toivon, että minulla ja takillani on vielä monta yhteistä talvea edessä. Ja sitten huokaan raskaasti tätä ajatellessani.

Sunnuntainakin podin akuuttia kesän ja kulttuurin ikävää. Ei tarvitsisi olla edes lämmin, kunhan ei olisi näin paljon lunta, voisi käyskennellä vaikka vähän koleassakin puistossa, kuten Maria Medicin perustamassa Luxembourginpuistossa historiallisten naispatsaiden keskellä. Voisi pistäytyä taidemuseoon, tai kuunnella kaihoisaa katusoittajaa.

Eilen tein ylimääräisen mutkan kirjastoon. Vaihtamaan levyn, jonka olin palauttanut sinne aiemmin, luullen sen olevan täynnä Colin Firthin palavia katseita ja leimuavia pulisonkeja. Mutta ei se ollut se levy jonka palautin, vaan "Where the wild things are"-peli. Ne örkkimöröt siinä kannessa ilmeisesti näyttivät silmääni Colinilta ja Jennifer Ehleltä, ja palautin väärän levyn. Kun Valssimies viestilähetti minulle kuvan siitä oikeasta levystä, joka oli pulpahtanut ulos antiikkisen playstationimme uumenista, oloni oli ristiriitainen. En olisi uskonut, että on olemassa olosuhde, jossa Colin Firthin näkeminen saa minut harmistuneeksi.

Tein siis ylimääräisen mutkan kirjastoon. Suhtauduin siihen lähtökohtaisesti kuin Etelänavan valloitukseen. Onhan sinne sentään 800 metriä, ja tuollainen sää. Puolessa välissä tajusin, että matkan varrellahan on ihastuttava, pulppuileva kulttuurin lähde. Valve-talo. Siellä on aina mukavia valokuvanäyttelyjä, ja taidetta muutenkin. Voi nähdä jotain mitä ei odottanut näkevänsä. Virkistyä. Havahtua. Ihastella ja ylentyä. Käytännössä reittini myös kulkisi ko. rakennuksen läpi, eli voisin viettää n. 100 metriä matkasta sisätiloissa, en sään armoilla ulkona.

Ensin katselin kuvia veteen pulpautetuista ruusunmarjoista ja legopalikoista. Ajattelin tiskaamista.

Sitten oli lampaanvillateema. Lampaanvillaa eri olomuodoissaan. Erilaisina tuotteina. Järkevinä ja ei-järkevinä fantasia-asuina. Lankana. Hahtuvina. Pestynä köntteinä. Suoraan lampaasta kerittyä villaa oli myös upotettu betoniin, ja näitä laattoja oli aseteltu vierekkäin jonkinlaiseen installaatioon. Tuo kaikki ja lampaanvillan haju toivat mieleen lapsuuteni. Vähän masentavalla tavalla. Villa on tunkkainen ja pistelevä materiaali, ja sen käsittely saa kädet haisemaan. Lampaat eivät ole mitenkään erityisen sielukkaita eläimiä. Betoniin upotettuna villa menee ihan hukkaan.

Toisella puolella oli valokuvanäyttely. Lehmiä ja ihmisiä lehmänhoitopuuhissa. Ilmeisesti Tsekissä. En nyt löytänyt oikeaoppista näppäinyhdistelmää sanan kirjoittamiseen oikein. Ihmiset näyttivät huolekkailta ja jotenkin lannistuneilta. Henkinen talvi. Joku nuori yritti karata ikkunasta kiipeämällä. Tavoitin tunnelman lapsuudestani, minäkin tein niin. Lehmät näyttivät vaivautuneilta. Yksi kuva oli erinomainen. Viimeisessä kuvassa oli kasa lehmänpaskaa. Se ei ollut se erinomainen.

Juuri nyt olisin kaivannut jotain vähän eksoottisempaa, kliseisempää, pinnallisempaa. Vaikka loputtomia krusifikseja ja tissejä, joita Pariisi oli pullollaan.



Kuva täältä.


keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Out on the wiley, windy moors.

Nukuttuani loputtomasti heräsin. Päätin ryhdistäytyä. Reipastua. Pesin hiukset. En pese niitä joka päivä, joten tämä nyt sattumalta ajankohtainen toimenpide sai tuossa kohdassa elämänpolkuani symbolisen merkityksen käänteentekevänä käänteenä asenteessani maailmaa kohtaan. Nyt olisin reipas enkä mankuisi kaikesta koko ajan. Paitsi Valssimiehelle, koska siitä on tullut meidän kummallinen tapamme.

Vietin aamua kaikessa rauhassa, fiilistellen niitä menneitä aamuja, jolloin olin aivan yksin aamukahvini ääressä, tunteroisen kerrallaan. Join mukin, toisenkin, viimeistelin koissupalapelin laatikkoonsa (kokosin sen siis suoraan laatikkoon viiteen eri kerrokseen, mikä tuotti aivolohkoihini mukavaa venytystä ja hyrinää). Hiukseni olivat melkein kuivat, eivät aivan, ja mietin, josko suoristusrauta riittäisi. Se tuottaa vähemmän äänisaastetta kuin fööni. Hyppäsin vielä vähän pidemmän loikan esteettisen vaivannäön suuntaan, ja vääntelin pitkiksi venähtäneet suortuvani sekaville kiharoille puikon avulla. Siinä meni hetki kauemmin kuin olin suunnitellut.

Poistaisin kynsilakan jämät joskus myöhemmin. Ihan niin pitkään loikkaan en uskaltanut verryttelemättä nyt ryhtyä.

Muistin eväät. Menin jääkaapille hakemaan ne, ja siinä samassa muistin vitamiinini. Ne jotka ylläpitävät reippautta ja hyvää muistia. En hetkeen muistanut, miksi syön merilevää, mutta sitten muistin, että siinä on se joku aine jonka nimeä en muista joka parantaa muistia. Muistin nyt ottaa nokareellisen merilevää.

Reippaana ja ympäristöäni valppaasti huomioiden tajusin myös, että tänään keli on hitusen lauhempi kuin aiempina päivinä. Voisin laittaa ohuemman villakangastakkini, sen joka on juuri oikeanlainen ja saa ääriviivani kutistumaan kutkuttavan mukavasti sen järkevän, loputtoman kestävän, tuulenpitävän, muhkuraisen ja masentavan Didrikssonin parkatakkini sijaan. Vihaan aina talvitakkeja ja kenkiä käytettyäni niitä yli kolme viikkoa putkeen joka päivä. Tätä takkia olen käyttänyt kolme tai neljä vuotta. Loputtomasti.

Iloisesti mielessäni hypähdellen siirsin työavaimet ja kännykän takintaskusta toiseen ja livahdin rappukäytävään. Heti kun ovi kolahti, tajusin, että se toinen avainnippu jäi eteisen naulaan. Se, jossa on koti- ja autonavaimet. Valssimies on piipahtamassa Etelämantereella, joten hänestä ei nyt ollut apua. Syytin luonnollisesti kuitenkin häntä vastoinkäymisestäni, ja hän pyysi nöyrästi anteeksi.

Ohut, juuri oikeanlainen takki ja vielä vähän nihkeänkosteat kiharat eivät erityisesti piristäneet minua bussipysäkillä. Onneksi bussikortissa oli saldoa, koska käteistä minulla ei olisi ollut.

Töissä huomasin, että eväät jäivät keittiön pöydälle.

Olisi tämä huonomminkin voinut mennä. Joskus on mennytkin.





tiistai 29. tammikuuta 2019

Over and over.

Flunssa kampitti minut. Tai jonkinlainen hiipivä elimistön tahmeustila. Hiekkaa solukalvoilla, mikään ei liiku, ei räkä onteloissa eikä impulssit synapseissa.

Se taisi alkaa jo viime viikolla. Katselin eri tilanteissa, päivä toisensa jälkeen, nahistuvia tomaattisiivuja ei lautasteni reunalla. Minä en syö tuoretta tomaattia, koska se jostain kohtalon oikusta maistuu oksennukselle suussani. Tomaattia on aina kaikenlaisissa tarjolle asetetuissa näkyleivissä; viljaisten sämpylöiden välissä, croissantin sisään tungettuna, ruisleipäviipaleen päällä salaatinlehden ja kahden kurkkusiivun kanssa harmonisena vastavärikokoelmana. Joskus, jos olen osallisena jossain, johon liittyy tarjoilu, kysytään etukäteen ruoka-aineallergioita. En enää näissä tilanteissa pihahda mitään tomaatista. En jaksa selittää. En jaksa etsiä korvaavaa vaihtoehtoani, tai jos en hoksaa etsiä, sitten nolona todeta että sori, söin jonkun muun tomaattileivän (paitsi tomaatin), mutta täältä löytyi tämä erityisruokavalioeines, jossa on kitkerä, reunoilta pehmeä ja jotenkin kieron ja ovelan näköinen siivu paprikaa. Tai jos mitään ei ole varattu, ja joku hoksaa sen liian myöhään, kuulen ylitsevuotavia pahoitteluja.

Ja kun en minä oikeastaan tykkää mistään muustakaan tuoreesta, mitä näkyleipien päälle väkisin tungetaan. Siivu kunnollista juustoa riittäisi minulle kiitos. Tai pelkkä juusto.

Ja siitä johtuen tulen vastakin apeana katselemaan lössähtäneitä, elämänsä turhaan uhranneita tomaattisiivuja ja -lohkoja eri lautasteni reunoilla. Niin turhaa.

Olen harjoitellut itsetuntemusta. Tunnen itseni, ja tiedän, että nämä tomaattijohdannaistuntemukset ovat heijastusta muista mieleni liikkeistä. Apeudesta, alakulosta ja hiljalleen kytevästä ihmisvihasta. Ei mitenkään erityisen aiheellisesta tai erityisesti suunnatusta. Lähinnä vain yliannostuksesta tai yliherkkyydestä varomattomille, kypsentämättömille sosiaalisille kontakteille.

Tällaisina aikoina otan sosiaalisuuden vastaan mielelläni ryöpättynä, paseerattunaja ja ehkä korkeintaan murskattujen jäiden kera pillillä imien. Sateenvarjo smoothieni reunalla sallitaan.

Katsoimme Kaunomielen kanssa osat 1-4 siitä Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarjasta, jossa on Colin Firth, jonka vallattomat kiharat ja leimuavat pulisongit muodostavat hänen päänsä ympärille lohdullisen bernhardilaiskoirakaulurin, jonka sisältä hän tulisesti tuijottaa intohimonsa kohdetta sanattomana, koska on sosiaalisessa kanssakäymisessä niin tuskaisen epäkelpo, ettei osaa sanottaa tuntemuksiaan kuin yläluokkaisen ylenkatseen kierouttamiksi loukkauksiksi, ja on siksi autuaasti hiljaa.

Maailmassa onkin liikaa puhetta. Lisää leimuavasti tuijottavia 10 000 punnan vuosituloillaan porskuttavia kartanonomistaja kiitos.

Hampaideni juurissa ajoittain tuntuva pakotus ei kuitenkaan johdu vain siitä, että kiristelisin ilmettäni kuin doberbanni, vaan yhdistän sen piikkinä kohoavaan ruumiinlämpöön. Olen myös ollut loputtoman väsynyt. Nukuin eilisen. Nukuin yön. Aamulla olisin nukkunut lisää, mutta menin töihin. Töissä torkuin hetken istuallani syötyäni maailman ankeimmat eväät (kaksi eineslihapiirakkaa), jotka eivät olleet edes mitenkän terveyttä edistäviä. Kallistan kohta pääni yksinäiseen tyynyyni ja nukun lisää.

Talviankeus. Härkäviikot. Niitähän nämä ovat. Nuorempana nämä ahdistivat enemmän, koska minussa oli enemmän käyttämätöntä energiaa. Nyt minulla on energiaa hädintuskin tyhjäkäyntiin. Ehkä säädän sisäisen wepastoni hyrähtämään käyntiin kuukauden päästä. Nukun siihen asti.

Kaksi koira-aiheista ajatusta samassa kirjoituksessa. Olen tehnyt sudokujen sijaan 500 palan koirapalapeliä, jossa 12 toinen toistaan "töpömpää koissua" poseeraavat epäerealististen puutarhakukka-asetelmien ympäröiminä. En ole koiraihminen. Ne ovat vähän kuin lapsia, liian välittömiä eivätkä kunnioita ihmisten henkilökohtaista reviiriä. Sekä koirissa että lapsissa on kivoja yksilöitä kuitenkin.

Lisäksi olen hengenpitimikseni katsonut Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmaa. Pidän Marian rauhallisesta puhetavasta. Kaija K oli levoton ja väsyttävä. Jorma Uotinen sympaattinen, outo ja aito. Ehkä omalla tavallaan jotenkin rajoittunut. Jannika B ja Toni W jotenkin hellyttävän nuoria. Tunnen itseni taas vanhaksi.

Nyt on kesken jakso, joka kertoo Räsäsistä. Tunnen tervettä uteliaisuutta.

Olen hämmästynyt sivistymättömyyteeni. En ole oikestaan tiedostanut Joan Jettin olemassaoloa kunnolla ennen tätä.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Näe minut tässä.

Harrastin vaikeaselkoista kulttuuria viikonloppuna. Olen jo pitkän aikaa haaveillut olevani henkilö, joka käy katsomassa marginaaliselle yleisölle tarjoiltua tanssiteatteria ja muita performansseja. Kokee elämyksiä ja ammentaa niistä valoa arkensa keskelle.

Valssimies antoi minulle joululahjaksi uniikit, tuttujen käsien valmistamat korvakorut, joita voisi käyttää juuri sellaisissa kulttuuririennoissa. Aikeeni ryhtyä kulttuuriahmattihenkilöksi on siis rekisteröity myös lähipiirissäni.

No, taannoinen Anna Karenina oli hieno ja rohkaiseva kokemus. Rohkeasti lähdin sitten ehdottamaan Kaunomielelle, että hän lähtisi katsomaan kanssani myös Blondit. Ei lähtenyt. Vitsailimme, että entä jos ne on alasti tai jotain. Valssimies lähti mukaan. Käytin kumpaankin samoja myyntiargumentteja.

Teos oli juuri kaikkea mitä teoskuvauksessa luvattiin, mutta saatoin törmätä joihinkin sovinnaisuuden ja ahdamielisyyden raja-aitoihin pääni sisällä. Kompastuttuani kompuroin tuskallisesti jonkinlaisen pakokauhun vallassa suuren osan ajasta. Tanssijat olivat alasti. Eivät vain olleet alasti, ihan noin niin kuin sattumalta, koska puvustus olisi voinut määrittää teemaa liikaa. Ei, he kävellä ramppasivat lattian läpi pakarat keikkuen, ja katsoivat yleisöön "joo me kyllä tiedetään mitä te katsotte". Kääntyivät ja nostivat jalat sivulle ilmaan. Tuo oli se toinen ääripää. Oli myös herkkyyttä, jotenkin päästiin myös tunnelmaan, jossa tuntui aivan luonnolliselta, että Michaela, the queen of fucking everything oli siinä, sellaisena kuin on. Ja sitten se tunnelma taas särkyi. Jossain vaiheessa pelkäsin, että pissaavat lattialle. Taustaäänenä oli lirinää.

Kaunomieli ei kuulemma ollut vitsaillut. Hänellä on ylikehittynyt lähdekritiikki ja asiayhteyksien taju.

Minulle se kaikki oli karvan verran liikaa, vaikka tuo oli kyllä aika koherentti ja ajatuksia herättävä teos. Aiheensa väärti. Jäin miettimään, olisiko se toiminut vaikka ihan joka kohdassa ei olisi ollut alastomuutta. Toisaalta, kyseessä ei ollut mikään burleski, jossa leikitään piilottamisella ja paljastamisella, ja sehän siitä olisi muodostunut toisella tapaa.

Ja jäin myös kovasti miettimään, että miksi minua, saunakulttuurin keskellä kasvanutta käytännöllistä ihmistä noin paljon ahdisti muutama alaston ihmisvartalo. Ja ahdistaako arjessa myös ne asiat, joita tuossa kärjistetysti tuotiin esiin. Se miten naista, tai ihmistä, katsotaan yksiulotteisesti. Että jostain näkökulmasta me olemme esineitä.

No, tuo oli ehkä sellainen kulttuurillinen avantouinti. Tämän vastapainoksi haluan lillua useaan kertaan lempeässä kylvyssä kuunnellen runsain määrin helposti sulavaa kitarallista rytmimusiikkia joku viileä lasi kädessä. Kyllä tämä tästä.

Mutta sanokaa nyt, että olin ihan reipas, vaikka en olekaan ennakkoluuloton.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Aces high.

Oloni on hervoton, sellainen väsähtänyt vasikka kevätlaitumella. Muutama päivä yksinoloa takana, muutama edessä. Parisuhteellisesti mitattuna siis. Minä kun olen sellainen, että mikään ei ole hyvä, niin vingun, jos toinen on liian monta kuukautta putkeen Etelämantereella, ja vingun, jos ei ole. Sellainen koko ajan vaihteleva, mikään-ei-ole-pysyvää-tai-normaalia on ehkä ainoa olomuoto, jossa hetkellisesti en vingu, paitsi jos sitä kestää liian pitkään.

En edes suunnitellut etukäteen siivoavani sukkalaatikkoa, käyväni salilla joka päivä, syöväni vain ituhippiannoksia, tekeväni kuukauden töitä etukäteen tai epiloivani MOLEMMAT sääret, pikkuhiljaa, kertasuorituksen ollessa liian suuri määrä tuskaa kenenkään yksilön kestettäväksi. En suunnitellut, en ihan oikeasti.

Tyynen rauhallisesti kaivoin lipaston laatikosta neljät tavalliset pelikortit, yhdet unkarilaiset ja omituiset sekä paksun nipun uuno-kortteja, pyöräytin ruokapöydän töyteen mieltätyhjentävää pasianssia. Menin nukkumaan vasta yhdeltätoista, mutta palasin silti hetkeksi takaisin pasianssin ääreen. Ei tuota kehtaa tehdä jos joku katselee.

En ole vieläkään saanut pasianssia päättymään, vaikka olen pelannut sitä myös aamukahvilla, priorisoiden ajankäytön siten, että läksin yhtenä aamuna töihin märillä hiuksilla. Tai oikeastaan en vain löytänyt fööniä enkä suoristusrautaa. Rauta löytyi myöhemmin töissä läppärirepusta, olen ilmeisesti siivonnut sen sinne ajatellen, että esineen johtoisuus ja paino ovat vastaavia kuin läppärin laturissa. Fööni löytyi illalla alusvaatelaatikosta. Se ei muistuta olemukseltaan pikkuhousuja, joten asia on vaikeampi selittää.

Pyörin alennusmyynneissä umpimähkään ostostonttuni johdattamana määräämättömän ajan. Ostin nahkahameen, 15& hinnaastaan. Keinonahkaa. Juuri mieleistäni pituutta, kapea, hieman polvitaipeen alle päättyvä. Punaista huulipunaa minulla jo on. Nyt tarvitaan enää samurai-miekka, ja olen keskivertonörtin unelmanainen. Ainakin jos vähän siristää silmiään tai katsoo vasstavaloon. En ole aivan varma riittääkö minulla pokkaa käyttää tuota hametta. Excelini ei tule tykkäämään tästä.

En ole laittanut ruokaa kertaakaan. Kaikki lautaset ovat likaisia, koska pidin tiskaamisessa neljän vuorokauden tauon. Tiskikone on rikki. Varasin perunanuijan tiskipöydälle siltä varalta, että lihaperunalaatikkovuoan likoamisvedestä alkaisi nousta uusia eliömuotoja altaan reunalle keuhkojaan kehittämään.

Kaunomieli piti minulle seuraa eilen (tavallaan sen voi laskea ihanaksi yksinoloksi, koska emme ole "oikeita" ihmisiä). Ämppäsimme kolmea tai neljää eri suklaata ja vingahtelimme sohvalla katsellen Ylpeyden ja Ennakkoluulon seitsemännentoista kerran. Ihan vain koska me voimme.

Diiva ja poika tulivat vuorostaan tänään kylään, sain tiskattua kun he pitivät minulle seuraa. Tunnen olevani nyt vähän parempi ihminen. Syötin heille toffeeta ja linssisipsejä.

Saatan pelata vielä hieman pasianssia.

Tämä video näyttää siltä, kuin se olisi kuvattu keittiöni lattialla:



lauantai 12. tammikuuta 2019

Jumalan selän takana helpompi hengittää.

Istuin trendikkäässä kahvilassa naisseurassa. Seurueeni jäsen esitteli minulle ostoksiaan, kosmetiikkatuotelöytöä ja luki tuotteen ominaisuuksia paketin kyljestä. Kymmenen hyvää ja kaunista, kuten voitte arvata. Muun muassa vegaaninen. Vegaaninen, mikä tässä on vegaanista, hän ihmetteli. Jos siinä on muussattua vegaania ainesosana, ehdotin. Vireisessä pöydässä neljät puiset, paikallisen tai ainakin suomalaisen pienyrittäjän omin pikku käsin askarrellut korvakorut kahahtivat terävästi suuntaamme.

Seuraan facessa Sipsikaljavegaanien ryhmää. Ihan vain aivopestäkseni itseäni. Ehkä kohta aivan luonnostaan alan himoita aiempaa enemmän kikhernepihvejä, vuustoa, ja kaikkea minkä voi uppopaistaa, leivittää tai kuorruttaa majoneesilla.

Totesin jo yhden satunnaissäännöllisen lounaspaikkani kasvispallerot paremmiksi kuin vastaavat kanapallerot. Tokihan kumpikin vaihtoehto oli upotettu runsaaseen pähkinäiseen tomaattikermakastikkeeseen.

Vegaanisia nakkeja en ymmärrä. Toisaalta myöskään monet makkarat ja nakit, myös sikaisat sellaiset, eivät maistu minulle.

Muutenkin olen lempeästi kokeillut uudenlaisia lähestymistapoja elämään. Entäs jos söisin vähemmän sokeria ja enemmän hedelmiä (jotka sisältävät sokeria, huimia määriä, kertovat eri sivustot ja diettiohjelmat). Entäs jos joisin vähemmän kahvia ja joisin enemmän vihreää teetä (joka helpotuksekseni sisältää huimia määriä kofeiinia, tai ainakin teaiinia, tai ainakin joitain piristävää, tai ei ehkä piristävää, mutta keskittymiskykyä parantavaa ja tietoisuuden tasoa dalailamamaisesti kohottavaa mystistä ainesta).

Näissä mietteissä tutustuin työpaikkani teevalikoimaan. Mustaa teetä oli muutamia laatuja ja sekoituksia. Vihreää, vihreää sitruunalla, mutta Liptonia, mikä ei merkkinä juuri nyt houkuttanut. Sitten oli sekoitus erilaisia Rooibos-teitä. Kirahvi, krokotiili, elefantti, oranki. Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevaa orankiteepussia, ja mietin teekupissa lilluvia oranssinkirjavia orankin peräkarvoja. Ja entä jos on vegaani, voiko sitä sitten juoda?

Perjantaina pukeuduin hutsahtavasti töihin. En erityisesti henkistä sysmäläisyyttäni edustaakseni, oikeastaan ihan vahingossa, mutta työmatkalla tajusin olevani kerrankin ajan hermolla. #hutsahtavapukeutuminen ja sillai. Oikeastaan pukeuduin ihan samalla lailla kuin 18 kertaa muulloinkin. Keinonahkahousuihin, sellaisiin, jotka eivät näytä siltä kuin minulla olisi lateksitrikoot, vaan ovat jotenkin asiallisen näköiset ja ovat riittävän mukavat käyttää. Ajoimme Valssimiehen kanssa yhtä matkaa töihin, ja hänen kätensä eksyi polvelleni. Mietin, mikä siinä on, että miehet pitävät nahkavaatteista naisella. Erityisesti nahkahousuista ja -hameista. Ajatukseni vaeltelivat yhtä aikaisesti myös jälleen kerran sitä rataa, että mietin, olisiko ekologisempaa käyttää oikeita nahkavaatteita, eikä keinomateriaalista valmistettua jäljitelmää. Nahkaahan tulee joka tapauksessa käyttöön lihantuotannon yhteydessä, ja se on luonnonmateriaali. Mutta edistääkö nahan käyttö lihansyöntiä? Tai jos näytän nahka- tai keinonahkavaatteissa erityisen hyvältä, innostaako se jotakuta muuta myös hankkimaan itselleen vastaavia tuotteita. Ja ovatko ne oikeaa, vai keinonahkaa, ja kumpi olisi huolestuttavampaa? Ehkä se, että joku näyttäisi niissä paremmalta kuin minä. Ja miksi minä siitä huolestuisin? Mikä oli motiivini hankkia keinonahkahousut kypsässä 46-vuoden iässä, vakaana aikomuksenani käyttää niitä toistuvasti (nyt jo 19 kertaa)? Miksi minä tunnen itseni niissä viehättäväksi ja piristyn? Johtuuko se jonkinlaisesta mikropalautteesta, jonka aistin kanssakäymistilanteissa, ja miksi tuo on tärkeää minulle, johtuuko se jostain varhaislapsuuden puutteellisesta kokemuksesta hyväksynnän suhteen, vai onko kyseessä harmiton turhamaisuus, ja olisiko maailma minulle jotenkin parempi paikka jos pukeutuisin jotenkin neutraalimmin, vai ovatkohan keinonahkahousut yhdistettynä peittävään, siveään neuleeseen jopa nykyinen normi ikäisteni naisten työpukeutumiselle. Jos olisin muistanut, olisinko osannut ilmentää ja valinnoillani tukea itseilmaisunvapautta jotenkin luovemmin kuin näillä tylsillä mustilla housuilla, vai olenkohan aivan liian kaavoihini kangistunut? Ja olenko edes muodostanut mielipidettäni siitä, oliko Sysmän yhteiskoulun rehtori ääliö hetkellisesti, pidempiaikaisesti vai oliko kyseessä vain toimittajan ilkeä tilanteen hyödyntäminen skoopin toivossa. Joka sitten onnistui. Ja kun minä olin nuori, miten me yläasteella pukeuduimmekaan, liian tiukkoihin pillifarkkuihin ja valtaviin kollegepaitoihin? Minä kyllä pukeuduin satunnaisesti myös jakkupukuihin, sukkahousuihin ja pillerirasiahattuihin, ilmeisesti koska minulla oli valtaisa tarve ilmentää hetoroseksuaalisuuttani ja suorastaan leipoa aihe katsojan naamaan.

Joskus mietin, että heteroseksulaaisuus on kuin oikeakätisyys.

Noissa ajatuksissa meni noin neljä sekuntia. Samalla havainnoin, miten Valssimiehen kulmakarvat värähtelivät sillä tahdosta riippumattomalla tavalla, jonka tulkitsen kertovan, että putkimaiset miesaivot olivat vaihtaneet neuroniverkosta toiseen; päämärätietoisesta hermoverkosta sosiaalisempaan ja tunnevärikkäämpään hermoverkkoon. Käsi oli edelleen polvellani.

- "Tuntuuko hyvältä?" kysyin vähän syyllistävästi, lievästi vaivaantuneena, uteliaana, pisteliäänä, mielissäni, esineellistettynä ja siitä innoissani, ja sitten itse syyllisenä, että innostun tuollaisesta ja tiedostaen nolosti, että ylläpidän sovinistista patriarkaattia.
- "Mmm." hän vastasi kuten Homer Simpson ajatellessaan laardia.
- "Kuin silittäisit ihoa."
- "Mmm."
- "Lehmän ihoa."
- "Ajellun lehmän."

Suopelto on kylä Sysmässä. Siksi tämä biisi.