tiistai 31. toukokuuta 2016

Let me in-a-your window.

Kotiini on ilmestynyt ikkuna, josta näkee ulos. En oikein tiedä miksi, mutta tänään, kun kurkistin keittiön ikkunan säleistä ulos, säpsähdin kun tajusin, että ikkunan peittona ollut muovi on pois. Avasin tuuletusikkunan raolleen, ja sieltä tulee ilmaa sisään vapaammin kuin muovin raoista tihkuen.

En oikein ymmärrä, miten nämä rakennustyöt etenevät. Missä järjestyksessä. Olemmeko hupussa kunnes taloyhtiön viimeinenkin talo on valmis? Tehdäänkö lopun rappaus ja maalaus taloihin yhtä aikaa, vai talo kerrallaan? Jos se tapahtuisi talo kerrallaan, me vapautuisimme kai ensimmäisinä, koska huputuimmekin ensimmäisinä.

On ihanaa nähdä ikkunasta ulos. Nyt ymmärrän, miksi se on elokuvissa tärkeää pitkäaikaisvangeille, kuten Hannibal Lecterille.

Diivan huoneen nurkasta kuuluu hämmentävää kohinaa. Talon ulkoseinästä siitä kohtaa on purettu vanha piippu, ja seinä on nyt rosoista tiilipintaa, arpi josta törröttää puolikkaita tiilejä ja murtunutta laastia. Jotain tapahtuu, kuivumista, ilmavirtaus tai jotain mitä en tiedä, ja laastia ja hiekkaa alkaa rapista pitkin talon pitkää kylkeä alas, se on pitkä matka ja kuulostaa aivan kuivalta vesiputoukselta. Paitsi että se vaihtelee, välillä on hiljaista ja sitten taas aika iso ääni.

Olen tänään kotona ja leivon. Leivoin eilenkin. Olen koko loppuviikon kotona ja leivon ja teen muita valmisteluja, ja siinä välissä vietän hetkittäin ansaittua lomaa. Minulla on aikaa molempiin.

Sain ylimääräisiä työpäiviä oltuani samassa työpaikassa 20 vuotta, ja olen säästänyt niitä tätä viikkoa varten. Aina ei ole helppoa olla paikallaan. Silti tunnen usein syyllisyyttä siitä, että minä olen voinut jäädä, jotkut muut eivät.

Kun olin ollut töissä 10 vuotta, kävin perheen kanssa Lontoossa. Muistan sen hyvin. Siitä tuntuu olevan 30 vuotta.

Vaikka sen tietää, ja se on yksi suurista kliseistä, sitä ei vaan tajua, että elämä siinä lapsiperheen äitinä on juuri siinä kohtaa missä sitä ollaan. Että se oikeasti loppuu johonkin, ja sitten tulee uusia vaiheita. Äitinä oleminen on ollut minulle maailman tärkein asia, vaikka en olekaan mikään pullantuoksuinen äiti. Paitsi tällä viikolla, kun leivon maanisesti.

Koska tiesin, vaikka en tajunnut, että vielä on muutama vuosi jäljellä, tein sen muutoksen, että erosin. Olisi minun pitänyt erota muutenkin, mutta eroaminen vaikeaa ja inhottavaa ja raskasta ja likaista puuhaa ja olisin varmasti lykännyt asiaa toistaiseksi, jollen olisi tiennyt, että aikaa on enää vähän olla sellainen kolmen hengen perhe jossa minä voin olla sellainen ihminen, joka minä haluan olla. Sellainen jonka energia ei kulu sietämiseen ja kompromisseihin, vaikka oli paljon hyvääkin. Käytin tässäkin elämäni ratkaisussa lapsiani kainalosauvanani, ja se toimi oikein hyvin. Ilman heitä en olisi saanut kontattua turvaan ehkä vieläkään.

Äitejä voi oikein pätevästi syyllistää siitä, jos he eivät ajattele elämänsä valinnoissa ja ratkaisuissa lastensa parasta, sekä siitä, jos he käyttävät lapsiaan tekosyinä siihen, miksi tekevät tai eivät tee asioita.

Ihminen on itsekäs. Äitiyteen mielletään se myytti, että äidin itsekkyys kohdistuukin lapsen edun tavoitteluun eikä itseen. Äidin oletetaan uhrautuvan, joka päivä vähäsen. Siivoavan toisten sotkut, kuten ne olisivat olleet hänen omiaan. Järjestävän taukoamatta ja pitävän lukua ja kertovan, mitä kunkin pitää kotona tehdä. Toimivan kodin projektipäällikkönä. Milloin pitää siivota kenkäkaappi ja pestä jääkaappi. Muistavan pitää huolta sosiaalisista suhteista, merkkipäivistä, sukulaissuhteiden ylläpidosta. Perheen mies saa osakseen ihailua ja aiheutta kateutta kanssasisarissa, jos hän osallistuu viikkosiivoukseen säännöllisesti valmiiden nuottien mukaan.

Koti on naisen projekti, ylpeydenaihe, onnistumisen mittari. Nainen, joka ei ylläpidä siistiä ja organisoitua kotia, jonka liinavaatekaappin voi tehdä tupatarkastuksen millä hetkellä hyvänsä, on alttiina arvostelulle.

Onnellinen on se perheellinen mies, jonka elinpiirissä tarvitaan perinteisiä miehisiä taitoja, joissa hän voi hallita valtakuntaansa.

Tyttöjen isä lähestyy minua toistuvasti tekstiviestitse, ja koettaa ystävällisesti osallistua ylioppilasjuhlajärjestelyihin. Lihakseni, joilla tällaisiin yhteydenottoihin vastataan, ovat surkastuneet käyttämättöminä. Eihän hän ole osallistunut ennenkään. Nytkö se olisi hänen mielestään tärkeää, kun paikalle tulee yleisöä katsomaan? Että tämä on MEIDÄN liinavaatekaappi, ei vain minun?

Ihmisen kulttuuri, tavat ja uskomukset ovat muodostuneet siitä, mikä on hyvää pitkäkestoisesti, mikä pitää hengissä, mitä pitää kunnioittaa tai muuten seuraa tuho, nälkä ja iso poru. Ruokaa, puhtautta, lepoa. Järjestystä, jatkuvuutta, sopua. Nykynaisen arjessa on paljon kriteerejä, sääntöjä, tavoitteita. Osa niistä on vanhoja, jo tarpeettomia, teknologian muututtua ja työn helpotettua. Osa on nykypäivän valossa jo vääriä, epätasa-arvoisiin käyttäytymismalleihin ohjaavia, mutta edelleen sievinä tapoina noudatettuja. Ole nöyrä ja vaatimaton ja kohtelias ja uhrautuva.

Sitten on uusia mittareita jotka pitäisi täyttää, vanhojen lisäksi. Ei saa olla tyhmempi tai vähemmän kouluttettu tai menestynyt kuin miehet. Ei saa vanheta tai lihoa. Ei saa kangistua kaavoihin. Ei saa olla huumorintajuton ja tiukkapipoinen. Pitää nauttia elämästä.

Työelämässä sekä naisilla että miehillä on kyvykkyyttä hoitaa aivan yhtä vastuullisia tehtäviä. Suomessa ei juurikaan ole kotirouvia. Tunnen naisen, joka on tehnyt valtavasti töitä koko ikänsä, hoitanut yksin pieniä, hankalia lapsiaan miehen ollessa reissutöissä, hoitanut vanhenevia sukulaisiaan ja valvonut ja suunnitellut remonttia kotona, hoitanut metsätilaa ja joka kokee epäonnistumisen tunnetta siitä kun ei käy päivätöissä kuten miehensä.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Cake.

Nukuin niin syvällä ja niin paljon, että sieluni likosi kuumassa lipeävedessä, tuli nuttuutetuksi ja huljuutetuksi ja huuhdelluksi niin monessa eri huuhteluvedessä että kaikki eilinen ja lipeä liottui pois, ja nyt lepatan vähän entistä ohuempana kesäauringossa ja tuulessa. En fyysisesti. Pitäisi olla jossain kalliolla ison veden äärellä, oikeasti auringonpaisteessa, mutta ainakin toistaiseksi juon vielä aamukahvia täällä umpeenvuoratussa remonttiasunnossa.

Juon kahvia. Ehkä teen pyörälenkin katsomaan sitä isoa vettä. Todennäköisesti säästän sen iltaan ja alan nyt toteuttamaan ylioppilasjuhlavisiotani. Kaunomieli on kirjoittautunut, joten leivomme pöydän koreaksi. Kaikkea en leivo itse, koska tavoitteeni on olla heittäytymättä asian suhteen täysin maaniseksi.

Aloitan tekemällä asiasta excel-taulukon.

Oloni on harvinaisen levollinen ja hetkessä, ja ihan ilman syytä. Yleensä tällainen olotila onnistuu joko suuren ponnistelun tai kemiallisen aivokuorinnan jälkeen. Nyt tämä on tipahtanut paikoilleen tähän sunnuntaikeskipäivään kuin arpomalla, koska ilmeisesti elämäni ruletissa on nykyään myös muutamia tällaisia päiviä joihin pallo voi kolahtaa pakoilleen ihan tavallisenkin pyörityksen jälkeen.

Kutsun tätä edistykseksi, paremman puutteessa.


perjantai 27. toukokuuta 2016

Big girl pants.

Aamulla kun kello soi, minua nauratti unessani. Että hah, entä jos jonkun pitäisi oikeasti herätä näin väsyneenä. Ja kas, sitten heräsinkin.

Olen kahden päivän ajan toiminut melko paljon roudarina ja juomanlaskijana. Osan ajasta muikean korkeissa koroissa. Olo on ollut ihan pirskahteleva ja juhlavakin aina välillä. Tämä väsymys tuli melkein yllätyksenä, mutta ainahan se niin on, että eniten väsyn korvien välistä, ja se valuu sitten jäseniin.

Työpäivän jälkeen olin tänään vielä hieman pirskahteleva, ja päädyin terassille. Ja toisellekin. Viileässä varjossa ja kesän lämmössä oli mukava olo. Alan osata olla kaupungissa kuin pihassani. On suorastaan mukavaa, kun siellä on muitakin.

Kun piipahdin naistenhuoneessa, näin itseni peilistä. Hämmästyin positiivisesti siitä, että näytin näinkin nuorelta. Oloni on fyysisesti n. 75-vuotias.

Melkein kaikki vaatteeni ovat likaisia, koska en oikeastaan ole ehtinyt pestä pyykkiä. Ehkä olisinkin, mutta sitten en olisi ehtinyt nukkua tai höpötellä tyttärien kanssa magnustinkeräksi kiertyneenä. Arvostan näistä molempia ajankäytön muotoja suuresti. Tänä aamuna ainoa puhtaat farkkuni olivat työpaikalla, samoin kuin n. 5 paria kenkiä. Mietin, pitäisikö minun mennä töihin pyjamahousuissa ja vaihtaa asua siellä, mutta Pariisista ostamani norjalaisvillapaitoihin pukeutuneiden porojen ja bulldogien kuvittamat lohenpunaisen ja turkoonsinkirjavat pyjamahousuni menivät rikki viime viikolla. Minulla ei ollut puhtaana ja silitettynä mitään järkevää mekkoa tai hametta, eivätkä käteni jaksaneet kannatella silitysrautaa, joten kaivoin piironginlaatikosta käyttööni oikeastaan talvikäyttöön lajittelemani mustat suorat ja kapeat housut. Sellaiset astetta asiallisemmat. Sitten tajusin, ettei minulla ole niihin sopivia kenkiä. Minulla ei ole yksiäkään tummia, vuodenaikaan sopivia kenkiä. Paitsi ne yhdet, joissa on punaiset korot ja muutenkin paljon väriä, mutta olen jo käyttänyt viikon korkokenkäyliannostukseni. Puin jalkaan tummanpunaiset Converseni, ja päätin, että tämä on nyt trendikästä. Harmaat Converseni olivat töissä, mutten jaksanut vaihtaa.

150 vaatetta (sisältäen myös talvivaatteet, urheiluvaatteet, ulkovaatteet, huivit, alusvaatteet ja kengät) on juuri nyt vähän liian vähän. Löysin kaupasta viime viikolla mustan väljän trikootopin, joka oli ehkä melkoisen suomirock, mutta ostin sen kuitenkin, koska vaistoni sanoi niin. Tänään tajusin, että sehän on vallan mellevä terassivaate. Juuri sellaisenhan juuri minä tarvitsinkin.

Saatan tarvita myös uudet kesähousut, sellaiset, joita ei ole tarkoitettu puutarhanhoitoon, ja jotka eivät ole farkut. Ja mustat kengät, jotka eivät ole avokkaat.


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Be the wave that I am and.

Näin unen. Siinä kerrottiin, että asioita tulee tipahtamaan käsiini välttämättömyyden pakosta, ja että kaikki ei välttämättä onnistu. Ja että elämässä tulee olemaan vähän enemmän vauhtia, ja että tarkkaavaisuus on hyvästä.

No senhän tiesin itsekin.

Nyt on ollutkin hieman vauhdikkaampaa. Vauhti ei ole pahasta. Olen viime vuosina oppinut joitakin asioita, ja hoen itselleni tämän tästä, että oppeja tulee myös hyödyntää käytännössä. Joskus onnistun tekemään niin, joskus en.

Kun naisilla on kiire, se on kätevää kanavoida laajamittaiseksi epidemiseksi pukeutumiskriisiksi. Kesken sirpaloituneen statuspalaverin aletaan selata puhelimesta asuyhdistelmäkuvia, järjestää äänestyksiä siitä, kuinka moni laittaa mekon, ja jakaa vinkkejä sukkahousujen ja arktisen ilmanalan yhdistämiseen.

Onneksi minua ei palele juuri missään säässä. Oloni on myös järkkymätön ja vakaa, koska olen jo tämän kevään aikana sovittanut kaikki pohjoisen Suomenpuoliskon mekot, jotka mahtuvat päälleni, päätynyt niistä ainoaan ajateltavissa olevaan vaihtoehtoon, ja voin nyt käyttää sitä aina tarvittaessa maailman tappiin tai saumojen ratkeamiseen asti.

Mekko on kotimainen. Yhdistän siihen aikuisten naisten korkokenkäni (tai siis ne ovat aivan omani, eivät minkään naiskommuunin yhteiskäytössä), joita kovasti epäröin ostaa viime pikkujouluihin. Ne eivät ole kotimaiset, mutta kestävät ja mukavat, ja minusta tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen kun hankin ne. Asusteeksi Suomessa suunniteltu rannerengas (hopeista papuketjua ja vuorikristallia), peräti Oululaista muotoilua edustavat toteemikorvakorut ja halpisketjun neuletakin jonka tarvittaessa vaihdan illan mittaan toisen halpisketjun shaaliksi. Olen siis kattava lajitelma kestävää- ja kertakäyttökulutusta.

Pyrin pikkuhiljaa nostamaan kotimaisuusastettani, joten pidättäydyin nyt vaivoin uusien pukukorujen ostamisesta (vaikka se olisi hillinnyt paniikkireaktiotani) ja sijoitin nekin eurot kotimaiseen, nahkaiseen aikuisten naisten käsilaukkuun. Korun hinnalla maksoin vain murto-osan käsilaukusta siis, mutta minulla on nyt vihdoin, 43 vuoden kypsässä iässä asiallinen käsilaukku, jota Indiana Jones todennäköisesti ei käyttäisi.

Tuo on oikeastaan melkein salkku, mutta pidän siitä. Kerroin myyjälle, mistä pidän, ja hän esitteli meidät toisillemme. Katsoimme myös muita laukkuja, mutta epäröin, ja sanoin, etten halua laukkua, josta voisi pilkistää kaninkokoinen ruma asustekoira. Enkä halua liian pientä tai tyttömäistä laukkua. Myyjä ymmärsi. "Joo onhan tää tämmöinen pikkuhuoralaukku." Olin kerrankin sanaton.

Se tunne, kun on seisovassa vedessä, ilman mitään virtausta tai tuulta, on vaihtumassa ainakin hetkeksi. Tänään oli magneetteja, aseteltuina huolellisesti eri puolille elinpiiriäni siten, että kun kiire heilautti minut yhteen laitaan, valtakunnallinen tietokonehäiriö veti minut toiselle puolen kaupunkia, ja sieltä jouduin kolmannen magneetin vaikutuspiiriin, josta aiheutui jotain muuta. Päädyin paikkaan, jossa en yleensä koskaan käy, pakkaamaan ostoksiani vierekkäin ihmisen kanssa, jota olen kiinnostuneena tarkkaillut, mutten koskaan tavannut livenä. Näin, mistä hänessä pidän, ja mistä en. Nyt en tiedä, mitä tällä tiedolla tekisin. Yritin kovasti itse olla näkymätön. En tiedä, onnistuinko. Luulen, että onnistuin.

Tapahtui toinenkin asia, vähän käytännönläheisempi. Kuulat vain napsahtelivat ja palat loksahtelivat. Jos tällaisia asioita voi tapahtua, minua ei ole ehkä unohdettu tuuli-ajolle.

Kutsun tätä elämänhallinnaksi, paremman puutteessa.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Motion of the ocean.

Ihmisten seura saa minut väsyneeksi. Sitä on joskus liikaa, ja kun olen väsynyt, en ole sellainen kuin haluaisin olla. Omien turvaihmisten kanssa sekään ei haittaa.

Jos minun nyt pitäisi määritellä onnellisuus, se olisi viileät lakanat ihoa varten ja ikkunasta tuleva kesäinen ilma. Ei haittaa, vaikka mukana tulee liikenteen ääntä ja vähän pakokaasun hajuakin. Se, että tietää voivansa nukkua pitkään ja juoda sitten kahvia.

Elämäni ja itseni ajattelu taitaa olla lempiharrastukseni. Se on melkoisen sisäänpäinkääntynyttä. Lammen pintaan tipahtaa ihan pieni asia, tippa tai roska, se aiheuttaa pyöreän jäljen joka kasvaa ja kertaantuu. Havainnot, joita teen itsestäni, tuntuvat toistuvan uudestaan ja uudestaan suurempina mutta samankaltaisina, niin monta kertaa, että ehdin jo ihmetellä miksen sitten tee asioille jotain, katselen vain miten renkaat kasvavat ja tavoittavat lammen reunat tai katoavat. Sulautuvat muuhun vesimassaan, tulevat osaksi sitä, niinkuin taisivat jo ollakin, mutta näkymättämissä.

Joskus haluaisin nähdä itseni jonkun toisen silmin, ihan vain varmistaakseni, etten ole täysin läpinäkyvä, etteivät kaikki vikani ja epävarmuuteni näy ihan kaikille jotka vain suuntaani katsovat.

Juuri nyt kaipaisin jotain, joka estäisi minua näkemästä niin pitkälle, ajattelemasta niin paljon. Haluaisin jotain kivaa, joka vähän turruttaisi. Haluaisin kurkata tulevaisuuteen, ja tietää, että sellaista on minulle luvattu.

Minulla on tunne, että tähän asti olen kulkenut erilaisten virtausten ja tuulten vietävänä, minua on työnnetty ja vedetty ja olen roikkunut jonkun toisen mukana. Laskenut alas koskesta ja tehnyt pari eskimokäännöstä. Nyt olen tyynessä avovedessä, enkä liiku mihinkään. Pitäisi löytää airot tai purjeet tai perämoottori, ja tietää, mihin suuntaan haluaisi mennä. Minulla ei ole täällä veneessä ketään, jolta kysyä. Tätähän minä halusinkin.



torstai 19. toukokuuta 2016

A guinea? For a bottle of scent? Did he have a mask and a gun?

Päivät lipuvat ohitseni kiivaasti. Joskus hiukseni ovat pöyheästi ja mukavasti, joskus ne liiskaantuvat kasvoihini tai näyttävät vähän hahtuvaisilta ja katkeilleilta, eivätkä paksuilta ja kiiltävän lasimaisilta niin kuin olen tottunut tähän elämänikään hiusteni olevan.

Mietin, pitäisikö hiukseni leikata lyhyemmiksi, tai sittenkin värjätä, tai pitäisikö minun ihan tosissani alkaa säännöllisesti huollattamaan niitä, sen sijaan, että arkisin tungen niihin hieman kuituvahaa, ja juhlisin teen jotain epätoivoista, kuten nutturantyyppisen ratkaisun tai käytän papiljotteja.

En ole kyllä sortunut hätänutturaan juhlissa hetkeen, mutta joskus miettinyt, että olisikohan sittenkin pitänyt.

Pitäisiköhän minun ruveta hiusaikuiseksi?

Polkupyöräily aiheuttaa nöyryyttäviä tilanteita. Kuten sen, että huomaan olevani ihmisten ilmoilla kauniissa, järkevissä vaaleissa matalakorkoisissa naistenkengissä joissa nilkan ylittää kapea remmi, ja joissa on hipaus menneen maailman kartanotunnelmaa, ja tuulitakissa. Koska pyöräillessä täytyy käyttää tuulitakkia, ja kun ryntään kesken työpäivän, tai työpäivän jälkeen kiireesti jonnekin, en halua tai ehdi vaihtaa jalkaan järeitä vedenpitäviä lenkkareitani, törmään tähän epäsuhtaan, että saatavillani on vain tuulitakki. Tuulitakki julkisella paikalla yhdistettynä Lady Edithin puutarhajuhlakenkiin saa minut menettämään haluni elää hetkellisesti.

Tennareiden kanssa tuulitakki on perusteltavissa, ainakin hetkellisesti, mutta tennareiden ja tuulitakin jatkuvan käytön perustelu ei enää toimi oman persoonani suuntaan. Minun täytyy käyttää muitakin kenkiä kuin tennareita, tai mielenterveyteni kärsii.

Ajattelen nykyisin useimmiten leivonnaisia. En ole juurikaan ehtinyt vielä harjoitusleipoa, mutta olen kyllä tehnyt harjoitussalaattia, ja vähän muutakin ruokaa, jotka ovat tulleet syötyä. Olen myös tanssinut pikkutunneille ja viettänyt aikaa kodin ulkopuolella säännönmukaisesti. Saanut hieman huomiota. Ehtoisa keittiöhengettäryyteni on siis jonkinlaisessa tasapainossa elämänvoimani kevytmielisemmän ilmentymän kanssa.

Toisaalta, se määrä sokeria, voita ja kermaa, jonka olen jo päiväunelmissani käyttänyt, on melkoisen syntinen ajatus. Ostin myös valmista kakunkuorrutetta, jonka varoitetaan ehkä aiheuttavan lasten aktiivisuustason muutoksia ja tarkkaavaisuushäiriöitä. Kaksi pakettia.

Olen jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Asioita kyllä tapahtuu ja on odotettavissa tapahtua, virstanpylväitä vilahtelee ohi kalenterin kertomassa järjestyksessä. Jos olisin teini-ikäinen, ajattelisin, että kohta on aivan pakko tapahtua jotain järisyttävää, ja tavallaan erityisesti haluaisinkin olla teini-ikäinen, mutta kun en ole. Toivon vain, että jos eteeni vielä tipahtelee mahdollisuuksia, että elämässä tapahtuisi jotain jännittävää ja yllättävää, osaisi tarttua niihin. Se on toki ristiriitainen ajatus ihmiselle, joka toimii siten, että yrittää saada arjestansa niin tasaista ja suunniteltua ja organisoitua, että ehtisi ja jaksaisi föönata hiuksiaan, venytellä lonkankoukistajiaan, silittää edes kerran kahdessa viikossa ja nukkua kahdeksan tuntia vuorokaudessa. En nimittäin tunnu edelleenkään ehtivän tehdä kaikkea, mitä haluan.

Jos olisin Lady Edith, minulla olisi kamarineito laittamassa hiukseni päivittäin. Tai siis Lady Mary. Edith on moderni nainen, jolla ei ollut omaa kamarineitiä.




keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Boring, Oregon.

Kävin eilen Prismassa. Ihan oikeilla ruokaostoksilla. Polkupyörällä. Sain ostokset mahtumaan isoon koriin ja kahteen kassiin, ja tasapainoiltua kotiin sateessa. Sade oli alkanut kaupassa ollessani.

Olin ilahtunut, kun olin pitkästä aikaa kaupassa, jossa oli hyvä valikoima tuotteita. Sellaisiakin ruokia, joita en ollut vielä nähnyt. Nyhtöpossua uudenlaisissa paketeissa. Useampaa lajia omenoita, myös Ida Redejä. Punaisia linssejä ja jättisäkkejä manteleita. Olen pitkän aikaa käynyt vain keskustan huonommin varustelluissa ruokakaupoissa, ja sitten yhden reissun Lidlissä, kun minulla oli tilapäisesti auto paikalla, mutta siellä ei ole laaja valikoima ylipäänsäkään. Mutta hyviä aurinkokuivattuja tomaatteja ja halpaa pekonia.

Työmatkapyöräilyn, yleisen autottomuuden ja lähikauppojen käytön jälkeen olen huomannut joitakin muutoksia. Syön herkkuja paremmalla omallatunnolla kuin ennen. En sen enempää kuin ennen. Syön enemmän eineksiä. Olen melkoisen nälkäinen päivisin, ja on paljon helpompi ottaa mukaan töihin mikroateria kuin askarrella aamuisin voileipiä. Enkä niin kamalasti tykkää voileivistä eväinä. Syötyäni pääsääntöisesti eväitä töissä yli 20 vuotta alan olla aika väsähtänyt ruispuikuloihin ja oltermanniin.

Toki otan evääkseni mukaan ihan oikeaa kotiruokaa, jos sitä sattuu olemaan jäänyt päiväruualta. Yleensä ei jää, koska olen iltaisinkin nälkäinen ja lisäksi alkanut oppia tekemään ruokaa sopivia määriä kahdelle lihansyöjälle ja yhdelle vegaanille. Toisaalta, Kaunomieli on alkanut viettää joitakin iltoja ulkoruokinnassa, jolloin en tee oikeastaan kuin vegaaniruokaa ja itselleni vaikka munakkaan. Ja sitten on vielä kaikenlaisia poikkeuksia, jolloin -hupsis- en laitakaan ruokaa lainkaan, vaan tiedotan, että jääkaappi löytyy todennäköisesti sieltä mistä ennenkin.

Olen aika väsähtänyt ruuanlaittoon ylipäänsä. Syöminen on edelleenkin kivaa. Joka tapauksessa päivittäinen puolisrituaalimme on vähän kokenut kovia viimeaikaisissa muutoksissa. Onneksi se ei ole heikentänyt pienperheemme vuorovaikutuksen laatua.

Pätselöri päättyi. Tyhjänpäiväinen ohjelma. Ensitreffit alttarilla on paljon parempaa viihdettä ja tirkistelyä mielestäni.

Tänä vuonna emme vietä Euroviisuvalvojaisia koko perheenä. Diiva on laulamassa Finlandiahymniä edesmenneille Herra ja Rouva Sibeliukselle heidän takapihallaan, minä mitä toivottavimmin kaupungilla hauskassa seurassa hauskuuntumassa. Kaunomieli valvoo viisuja täällä ystäviensä kanssa, oletan, että tarjolla on coctail-tikkuihin pujoteltuja asioita ja virvokkeita viisubingoa ajatellen. Ennen katsoimmme nämä aina yhdessä, ilman bingoa. En ole huolissani tästäkään, enhän?

Katsoin eilen ensimmäisen viisualkuerän siten, että aloitin keskeltä. Kuulin Suomen biisin tuossa kontekstissa itse asiassa vasta aamulla. Sehän oli ihan musiikkia. Enemmän musiikkia, kuin moni esitetyistä tönköistä voimaballadeista. Ei ehkä ihan minunlaistani musiikkia, mutta ihan tyylikäs veto. Kyllä tällä kehtaa pudota finaalista.

Excelini käyttöhintaprosentti on romahtanut. Se on nyt 7,37, eikä hevillä nouse, vaikka olen joutunut uusimaan yhden jos toisenkin vaatekappeleen ihan orgaanisen kulumisen kautta. Yksistä luottoliiveistänikin ritsahti kaarituki rikki. Changen liivejä voi näköjään käyttää keskimäärin n. 200 päivän ajan, mikä hyvin menee hyvin yksiin sen olettaman kanssa, että suomalainen nainen ostaa keskimäärin kahdet rintaliivit vuodessa.

Romahdus on johtunut pääosin siitä, että olen käyttänyt kenkiäni laajemmalla repertuaalilla. Korkeita avokkaita, kepeitä kesäkenkiä, uusia tennareita. Ostin kevättalvella tylsät, vähän tyttömäiset matalakantaiset melkein korkokengät. Riekerit. Yllättäen olen käyttänyt niitä melko paljon ja myös vaativissa olosuhteissa.

Kyllä, tämä on vähän tylsä viikko. Ehkä kaikki hauskuus on tiivistymässä sen loppua kohti.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Kastella jalat heinikossa.

Kirjoitan nykyään harvemmin. Se ei oikeastaan ole sattumaa, vaikka on tässä välillä ollut monen päivän taukoja, jolloin tällaiselle ei olisi ollut aikaa. Nyt odotan, että pyykkikone pyörähtää, ja saan nostaa narulle kuivumaan uuden mukavan tätimekkoni, ennen kuin pääsen nukkumaan univelkojani pois. Siis kirjoitan.

Luulen, että käytännön syiden sijaan kysymys on siitä, että olen kaivautunut vähän syvemmälle itseeni. Löytänyt kerroksia, joita en ole pitkään aikaan, tai ehkä koskaan nähnyt. Ne ovat aika henkilökohtaisia, tai ainakin vaativat ensin huolellista tarkastelua ihan yksin. Paradoksaalista on, että tämä kaivautuminen on tapahtunut osittain kirjoittamalla. Osittain myös muiden ihmisten kautta. Tai sitten suhteeni muihin on muuttunut siksi, että jotain minussa on muuttunut. No, jotain kuitenkin on muuttunut, ja se on vähän työlästä ja raskasta, mutta myös suorempaa ja voimakkaampaa.

Olen huomannut, että jotkin ongelmat, joita olen kantanut mukanani, eivät olekaan omiani. Ei minun kannettaviani. Tällaisia asioita on selvinnyt minulle siksi, että olen uskaltanut sanoa asioita ääneen oikeassa seurassa, ja kun kuulee asiat ääneen sanottuina, ja näkee, miten muiden mielet niihin reagoivat, osaa hahmottaa ne selvemmin. Tunnen itseni vähän tyhmäksi, kun ymmärrän, miksen ole osannut ratkaista noita asioita aiemmin. Eiväthän ne ole minun ratkaistavissani, koska ne eivät ole minun. On myös hassu tunne huomata, ettei olekaan yksin, vaan että minulla on oma lauma.

Tällä välin veljeni meni naimisiin. Hän oli hyvin onnellinen. Tuore, liikuttunut appiukko kuvaili minulle veljäni suurinpiirten sanoilla "periaatteen mies, suomalainen kunnon miehekäs mies, ei mikään hippihaihattelija". Toinen, nuorempi mieshenkilö kuvaili ensitapaamista hänen kanssaan sanoilla "ihan kuin kättelisi vanhempaa armeijan kapiaista". Tämän jälkeen veljeni piti hienon, tunteikkaan ja avoimen puheen, jonka päätteeksi sanoi "ja nyt luen itse kirjoittamani runon". Luulin, että hänet on vaihdettu tai huumattu tai jotenkin poispilattu, ja olin heti valmis syyttämään tuoretta aviovaimoa jostain kammottavasta rikoksesta. Sitten selvisi, että veljeni luki kyseisen runon sisälukuna itselleen, ei ääneen.

Diiva lauloi, ja minä katselin kirkon maalauksia ja keskityin kengänkärkeni pyörittämiseen etten itkisi.

Käytin julkisesti kotelomekkoa. Sellaista, jossa ei ole hihoja. Käsivarteni hulmusivat aina välillä, vaihtelevasta lämpötilasta riippuen, aivan vapaina, mutta mitään dramaattista ei tapahtunut. Taivas ei pudonnut niskaamme. Minulla oli vallan mukava olo. Jammailin lattialla vain hieman pirskahtelevaa siemanneena. En nähnyt itseäni mistään kokovartalopeilistä tai kiiltävästä pinnasta, joten sain vapauden kuvitella jotain aivan muuta kuin mitä todellisuudessa oli nähtävissä. Saatan kauhistua valokuvia myöhemmin.

Join viisitoista kuppia aamukahvia ulkona, kuuntelin lintujen mieletöntä kakofoniaa. Hankin aurinkoihottuman, joka laajeni psykosomaattiseksi nokkosrokoksi. Kävelin järvessä farkut jalassa. Kävelin huonosti solmituilla lenkkareilla tuoksuvassa, mutaisessa, soisessa, kivikkoisessa metsässä kilometriä, hankin kamalan kipeät pohkeet ja jostain ehkä muualta valtavan mustelman vasempaan sääreeni. Tai sitten joku puraisi siitä. Käytin silti sukkahousuja. Olin ottanut mukaan kaikki omistamani vaaleat sukkahousut (6 paria), kahdet jäivät käyttämättä. Ajoin autolla pitkään ja hartaasti. Kinastelin navigaattorin kanssa, ja väitän, että voitin. Söin ensimmäisen irtojäätelön.

On kivaa kirjoittaa tänne. Saatan siirtyä hetkeksi paljon kepeämpiin aiheisiin kuin psyykkinen hyvinvointinti ja minäkuvani muodostuminen. Tai sitten en osaa.