tiistai 31. maaliskuuta 2015

Ive never been a gambling man.

Ryhdistäydyn. Jos en nyt vedä viimeistä 30 päivää ilman pausseja, harharetkiä, armoa, se ei lopu ikinä, tai ainakaan ennen vappua. Nyt on päivä 71, ja junnaava painoni ei ole alimmalla askelmallaan, vaan luvussa -7,7. Sadan sokerittoman päivän alusta tiputusta on tullut vaivaiset 1,9 kiloa. Se ei ole kovin paljon se. Eikä se välttämättä tuosta edes laske tällä metodilla, mutta minkäs teet.

No voisin tietysti tehdä paljonkin, mutta en nyt jaksa. On tässä kaikkea muutakin. Keskityn nyt siihen, että sinnittelen vielä 29 tällaista päivää, syön muroja ja annan painon vaellella levollisena ympäriinsä. Levollisuuden lähde on tietoisuus siitä, että se tuskin nouseekaan näinä päivinä. Jos söisin sokeria, en voisi tuntea moista oikeutettua levollisuutta.

Itse asiassa koen olevani ihan vähän turvoksissa, mihin ei ole mitään synnillistä syytä, joten se voi olla hormonaalista, ja mikä siinä olisi hyvä asia, on se, että tilanne siis voi vaihtua toiseksi ihan väistämättä. Toiveikasta. Sen lisäksi olen sunnuntaista lähtien ollut tilassa, jossa minulle tämän tästä tulee räikeä nälkä. Kudokseni siis eivät saa polttoainetta helposti, vaan morsettavat aivoilleni s.o.s. –koodia. Send. the Obese. Sugar. Jos ja kun näin ei käy, poksahtelevat taas monet mikroskooppiset rasvakertymät kyljissäni puhki pelkästä harmista.

Nyt päässäni soi/näkyy Kingsmanin loppu.

Ryhdistäydyin myös keittiössä. Törmäsin päivällä töiden lomassa reseptiin, jota en heti pystynyt taltioimaan, enkä myöskään myöhemmin onnistuneesti googlettamaan, mutta yritin silti sinnikkäästi.

Arvasin sitten aineet ja mittasuhteet. Koska joudun kuitenkin aina mukaelemaan reseptit maidottomiksi, kananmunattomiksi, kalattomiksi ja usein myös pähkinättömiksi, en ottanut siinä suurtakaan riskiä normaalitilanteeseen nähden. Enkä edes yleensä käytä reseptejä.

Tietenkään koirankopinkokoisen lähi k-kaupan oikeille ruuille varatusta puolen metrin mittaisesta kylmähyllystä ei löydy broilerin jauhelihaa, mutta ei hätää, onhan minulla kanaleikkeitä ja tehokas monitoimikone. Skippasin raastetun juuston, ja käytin kuivana leipänä keittiöön ilmestynyttä valmista yrttivoipatonkia. Maidon sijaan kaurakermaa. Maustoin sipulijauheella, suolalla ja mustapippurilla (laitan nykyään kaikkeen mustapippuria, huomaan), ja tämän reseptin erikoisuudella, sitruunankuorilla. Silppusin sekaan myös tuoretta persiljaa, koska jotain yrttiä siinä ohjeessa oli, mutten kuollaksenikaan enää muistanut mitä. Ja jos se olisi ollut korianteria, en olisi käyttänyt sitä kuitenkaan.

Koska kuitenkin paistoin broilerpullat pannulla voissa, oli vain tuuria, etten tarjoillut niitä tyttärille lettuina, koska kaikki mikä paistetaan voissa on hyvää, joskus jopa lettua.

Yliarvioin monitoimikoneeni kyvyt, ja sitruunankuorenpalaset jäivät ehkä hitusen suurehkoiksi. Diivan viimeiset sanat ennen ruuan pulauttamista suusta takaisin lautaselle olivat “ei tämä oikeastaan ole edes pahaa”.

Olihan se vähän kalapullamaista. Monitoimikone teki taikinasta todella sileää rakenteeltaan, suorastaan vaahtomuovimaista, mutta jotenkin nuo maut kyllä toimivat. Kokeilen tätä uudestaan, oikeasta kanajauhelihasta, ehkä ihan ilman sitruunaa. Tavoitteeni oli siis tehdä jotain uutta ruokaa, mitä en ole ennen tehnyt, jotain kouluruokamaista jonka tenho ei perustuisi ylenmääräiseen rasvaan, suolaan, pekoniin tai muuhun läskiin.

Tavoite saavutettu. Ehkä minun pitäisi määritellä tavoitteeni vähän tarkemmin.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

All by myself.

Harvinainen yksinäinen hetki. Tytöt eivät juurikaan ole pois kotoa yhtäaikaisesti. Ydinperheissä ei ole joka toinen viikko lapsivapaata viikonloppua, yksin- ja yhteishuoltajilla tuollaisia aikoja joskus on. Minullakin oli ennen, mutta jossain vaiheessa valta ja vastuu olinpaikastaan lipui tytöille itselleen, niin kuin pitääkin. Sen myötä isävierailut muuttuivat epäsäännöllisemmiksi ja monimuotoisemmiksi ja erityisesti ennalta-arvaamattomimmiksi. Tytöt myös totta kai käyvät isänsä luona kumpikin oman aikataulunsa mukaan, eli eri aikoina, koska he ovat yksilöitä, ei mikään avioerolapsituplapakkaus.

Avioerobarbi - mukana kaikki Kenin tavarat.

Ensin se tuntui minusta vähän siltä, kuin sukeltaisin jään alla tietämättä milloin tulee seuraava avanto jossa voin nousta hengittämään. Sitten se lakkasi häiritsemästä. Ehkä kasvatin kidukset. Tai ehkä se johtui siitä, että parisuhteeni päättyi. Oli vähemmän ristiriitoja, ärsytystä, jää katosi, ja saatoin kellua pinnassa koska vain.

Nyt kun en enää asu korvessa ja kulkuyhteydet eivät ole ongelma, vapauteni mennä ja tulla on lisääntynyt. Olen siis mennyt vähän enemmän. Nyt se alkaa melkein kyllästyttää. Ehkä niihin menemisiin pitää alkaa kehitellä variaatioita.

Tyttöjen elämässä tämä muutto on myös ollut jonkinlainen vedenjakaja. Nyt heillä on mahdollisuus tehdä itsenäisesti ja helpommin asioita, joita tuonikäiset tekevät. Haluaisin uskoa, että kulkemisjärjestelyjen helpotuksella olisi ollut vaikutusta siihenkin, että Kaunomieli voi nykyään paljon paremmin kuin ennen, kun saa levätä riittävästi. Diiva on saanut lisää ystäviä, ja pystyy näkemään heitä myös koulun ulkopuolella. Äitiyspäivystystä ei tarvita enää niin paljon, joka päivä. Eikä myöskään autonkuljettajaa. Minä tarvitsen noita ehkä jo enemmän kuin ne minua.

Odotan kevättä, ja mitä se muuttaa, miten asiat vielä lisää asettuvat sen myötä. Jos tänään olisi paistanut aurinko, olisimme menneet Ainolan puiston kahvilaan aamukahville. Ei kuitenkaan vielä. Ehkä huomenna. Tytöt kotiutuvat illaksi.

Mahduin tänään tuumakoon 34 farkkuihini. Niihin, jotka ostin joskus aiemmin blogatessani painonlaskun nousuhumalassa. Ihan hyvän kokoiset olivat, mutta surullisen rumat. Tavoitefarkkuni olen jo tuosta samasta syystä kadottanut jonnekin. Nakkasin liian isojen rytkyjen säkkiin myös toiset vaaleansiniset bootleg-farkut, joiden paras, ja ehkä ainoa omistamisen arvoinen ominaisuus on ollut se, että ne ovat mahtuneet jalkaani niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Sitten sinne menivät myös käärmeennahkakuvioidut GreatGirls mukafarkut, joiden omistajuudesta voisin kiistelä Herra M. Monroen kanssa. Ehkä tulevaisuudessa voisimme sopia, että Michael asuu toisessa lahkeessa, minä toisessa. Siihen on kyllä vielä matkaa.

Kahdet jälkimmäisistä housuista ovat ihan ok-kokoiset vyötäröltä, mutta perus ja reidet ovat alkaneet lepattaa. En valita, Beggers can't be choosers.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Laudat eessä ovien.

No niin, nyt on tuokin maailmani äkillisesti kahteen niin erilaiseen rinnakkaistodellisuuteen raastanut dilemma selätetty. Prismasta löytyi Kelloggsin murontyyppisiä valmisteita, jossa sokeria n. 1%. Voin elää asian kanssa. Tuon verran sokeria varmaan saan hengitysilmassakin kävellessäni Lidlin paistopisteen ohitse.

Olen vähän kuin taistelutahtoa täynnä. En ole luovuttanut, ei sinne päinkään. Tyhjän kahvihuoneen pöydällä poseeraava yksinäinen, vähän jo reunasta nirhaistu korvapuusti saa lirkutella kuuroille korville, kävelen tuollaisten halpojen houkutuslintujen ohitse tyynen levollisesti, kuin näkemättä lainkaan tilaisuutta, joka voisi tehdä minusta varkaan. En ottanut mansikkapirtelöä, vaikka siinä on proteiinia enemmän kuin limsassa, ja siksi terveellisempää. En ottanut sitä limsaakaan. En oikestaan edes osaa juoda limsaa. Se menee nenään ja alkaa hikotuttamaan. Eikä se ole oikestaan edes hyvää. No ehkä joskus, oikein juustontäyteisen ja hyvän pizzan kanssa. Ruokakaupassa en arponut pullahyllyllä, en keksihyllyllä, en käynyt karkkihyllyllä edes sillä tekosyyllä, että tyttäret tarvisisivat jotain. Hekin ovat vähentäneet karkinsyöntiään, ja sehän ei kyllä haittaa yhtään.

Ärsyttää, kun kaikkein kuluneimmat kliseet osoittautuvat tosiksi. Esimerkin voima, ja pöh. Pärjäisin ihan hyvin ilman sitä toteamusta, että ne, jotka toistelevat kaikkein kuluneimpia jokasään itsestäänselvyyksiä ovatkin enemmän oikeassa kuin minä, jolla on yksilölliset ja huolellisesti kiemuroidut näkemykset joka tilanteeseen.

Jätskihyllyä vähän katselin kaihoisasti, mutta etäältä. Enkä edes muista, oliko kassan vieressä snickerssejä, daimeja, pätkiksiä, royaleja, fazerinoja, geishoja, tai vanhoja autoja.

Luin iltalehdestä Little Mrs. Finland -blogista, ja mietin hetken, että nainenhan on nero. Ehkä hän onkin. Miellän hyvin sen, että kannattaa ostaa suomalaista. Se on monelta kannalta hyvä ajatus. Toisaalta, tuollainen voisi olla hauskaa. Tulisi varmasti suosineeksi monenlaisia pientuottajia, yksilöllisiä ratkaisuja, lähiruokaa, luomua, kaikkea ihanaa. Elämä olisi yhtä jännittävää löytöretkeä - olenko edelleenkin ilman kenkiä vai löydänkö samanlaiset pomarfinnit, joita mummonikin käytti, ja osaanko yhdistellä ne muun marimekkoasuni kanssa boheemin rokkaavaksi kokonaisuudeksi.

Ehkä osaisinkin.

Jatkomietin, että mistä saisin sopivia alusvaatteita ja farkkuja. Siis miellyttäviä, kivoja, hyvännäköisiä. Changen liivit ovat niin kauniin mallisia, istuvia, kestäviä (tällä hetkellä keskimäärin 0,42 c käyttökerta, eikä merkkiäkään yhteiselomme päättymisestä). Entä farkkuja? Joku suomalainen farkuntuottaja on olemassa, mutta minkähänlaisia ne farkut ovat, ja onko niitä kokoja? Nykyisinkin hyvännäköisesten farkkujen löytyminen on täysin sattumanvaraista, kohtalon julmaa leikkiä, jossa toivoni aina herää turhaan vaipuakseen jälleen pettymyksen alhoon. Mahdollisuuksien rajoittaminen tuntuisi vähän uhkarohkealta. Olenko maininnut, että olen yllytyshullu?

Lisämietin. Saako vaatteita ostaa kirpputorilta, jos ne eivät ole Suomessa valmistettuja? Voisin ehkä lahjoa jonkun ostamaan asioita, joita ehdottamsti tarvitsen ja myymään ne minulle tori.fi:ssä pientä provisiota vastaan.

Huomioin. Tämäkin itsensärajoittamisleikki olisi kyllä varmasti paljon hauskempi, jos olisin kokoa 40 ja C jotain.

Sitten havahdun, että kas, minuunkin on tarttunut se oire, että alan hehkua odotuksesta, kun kuulen uuden tavan jolla voisin rajoittaa itseäni. Rajoittamiseen voi jäädä koukkuun. Olen nähnyt vierestä sen tapahtuvan useille kanssaihmisilleni, ja jälleen näen että olen veistetty samasta puusta kuin muutkin.

Ihmettelen, miksei minua innosta yhtään niin paljon ajatus ostaa silloin tällöin jotain suomalaista ulkomaalaisen tuotteen sijaan. Totaalinen rajoitus taas saa minut heti vinkumaan innosta, lisää, kyllä, tietenkin haluan kyylätä suomalaisten tuotemerkkien petollisia valmistusmaamerkintöjä, olla ostamatta jäätelöä, jos sitä ainoaa sallittua lähellä tuotettua merkkiä ei olekaan kaupassa. Syön sitten sitä lähijäätelöä sitäkin suurempana herkkuna, kun onnistun sitä vihdoin saamaan.

Ehkä teen niin, että innoitun kuitenkin ihan vain kohtuudella ja pikkuisen, ja käyn vihdoinkin lähiruokamyymälässä ihan oikeilla ruokaostoksilla. Se on neljänsadan metrin päässä. Siellä käyminen on tuntunut jotenkin niin kaukaiselta unelmalta, että ehkä joskus sitten, kun on minulla on enemmän aikaa, viitseliäisyyttä ja suunnitelmallisuutta. K-markettiin on vain 250 metriä.






keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

I wonder how they sleep at night.

Painonpudotukseni on hetkellisessä pysähtyneisyyden tilassa. Ehkä syynä on yksinkertaisesti se, että pidin sen useamman päivän paussin sokerittomuudessani. Vaikka palasin takaisin ruotuun, missä olen pysynytkin, poislukien viime lauantai, jonka vietin vaihteeksi mukavuusalueellani yleisen nipotuksen sijaan, olen taas tankannut solujeni energiavarastot tuhtiin kuntoon, ja tästä on jälleen matkaa siihen hetkeen, jolloin hiljalleen runkooni hiipuva niukkuus romahduttaa rasvasolujeni puolustuksen ja alan jälleen polttaa vanhoja varastojani. Nyt siis vaan sauhuttelen varmaan vielä pitkäänkin ihan käsivaralta.

Nyt harmittaa, että lipesin. Erityisesti siksi, että veren makuun päästyäni en saa sitä taas mielestäni pitkään aikaan. Ajatus, että sadan päivän jonkinlaisen sinnittelyn jälkeen voisin löytää jonkin kohtuuden tuntuu juuri nyt aika kaukaiselta. Sokeri on voittanut taas yhden erän.

Toisaalta, näitä eriä tulee lisää. Aika monta pienempää juttua olen taas lauantain jälkeen tyynesti ohittanut.

Paitsi sen pätkiskakun, josta piti ihan vertailevan tutkimuksen nimissä maistaa lusikallinen. Ruokalusikallinen.

Nyt punnitsen kahta vaihtoehtoa. Toinen on se, että otan itseäni niskasta kiinni, mutta otteeni lipsuu pahasti. Tarvitsen siis jonkin konstin, ja mielessäni on pyörinyt yksi, joka on joskus tehonnut. En siis oikeasti usko konsteihin, noin niinkuin kokonaisuudessaan. Paino ei putoa sillä, että syön salaattia, sen lisäksi että istun illat sohvalla ja syön kakkua. Tai että varmistan syöväni riittävästi proteiinia pitämään näläntunteen pois, ja syön siis tosi paljon, erityisesti proteiinia. Tai kuitua, joka tutkimusten mukaan ihan itsestään saa ihmisen laihtumaan, kunhan sitä vain lisätään ruokavalioon. Siihen sohvalla syödyn kakun sekaan. Ylipäänsäkin minua kuitenkin kaikkein eniten noin niinkuin teoreettisesti kiinnostavat konstit, joiden juju on erityisestin jonkin tietyn asian syöminen.

Oikeastihan paino ei putoa edes liikkumalla. Se putoaa vain sillä, että ei syö niin paljon kuin kuluttaa, ja jatkaa sen asian suorittamista riittävän pitkään keskeytyksettä.

Pussikuurit, mahaa täyttävät kapselit, ja sen semmoiset eivät nyt pyöri mielessäni, vaan vanhat kunnon Bran Flakes -murot. Joskus aikanaan muistan syöneeni niitä maanisesti, ja muistelen, että asiaan liittyi painonpudotusta. Toisaalta muistelen myös, että diiva noin vuoden vanha, ja rintaruokinnassa joten minulla oli vallan mainio konsti käytössäni muutenkin.

Kävin jo kaupassa pyörittämässä käsissäni muropakettia. En siis yleensä syö muroja. Minusta nekin ovat jotenkin huijaamista. Paketit ovat liian isoja, liian värikkäitä, liian täynnä ilmaa. Rumissa paketeissa myytävät murot ovat yleensä tosi pahoja. En haluaisi pitää Kelloggsista.

Nyt soisin kuitenkin mielelläni, että joku huijaisi minua siten, etten söisi koko ajan croissantteja voin ja vadelmahillon kanssa. Jätin jo sen vadelmanhillonkin pois, mutta voin syöntini on jokseenkin monumentaalista. Tänä vuonna syömästäni voista voisi hyvin muovailla Milon Venuksen, ja homman piti toimia vähän toisinpäin.

Paketin kyljestälmeni, että kyllä vain, murot ovat oikeasti huijausta. Myös terveysmurot, jos ne ovat hyvänmakuisia. Bran Flakesissa on nimittäin sokeria, eli en sen takia saisi syödä niitä. Siksi ne siis pyörivät mielessäni, siinä kehällä Maraboun suklaakeksien ja Mignon-munien välissä. Vähän ennen valkosuklaajuustokakkua. Myös kakkosvaihtoehdossani, Elovena kauratyynyissä on sokeria.

Mietin silti, pitääkö minun muuttaa strategiaani. Entä jos sallisin itselleni sarjan hurmiollisia hetkiä, jolloin voisi rouskutella kipollisen toisensa perään, ihanaa, rapeaa, täyteläistä, ylellistä, tuotteistettua terveysvaikutusta muromoskaa ja viileää, vaaleaa rasvatonta maitoa. Tätä toistaisin toistaiseksi loputtomiin, ainakin sadan päivän loppun.

Konstina siis se, että nyt, kun kerran peto on jälleen irti, ja sokerinhimoni ahdistaa minua nurkkaan tunti tunnilta enemmän, vääjämättä, voisin upottaa itseni kipolliseen muroja, enkä voidella uutta croissanttia.

Luulen, että muroilla kaloreita kertyisi loppupeleissä paljon vähemmän. Riskinä olisi tietenkin se, että sokerin myötä söisin periaatteeni.

Tahdonlujuuteni on mureaa, kupruista, rutikuivana vääntelehtivää muroketta.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Olen niin kevyt että leijun ilmassa.

Tämä on niin pitkä päivä, ja vasta puolessa, että ehdin jo uuteen tekstiin. Ehkä se johtuu sokerista tämäkin. Kaappimies kävi kylässä, vaihtoi lamppuja (osaisin sen itse), otti Kaunomielen läppärin korjattavaksi (en osaisi itse), päivitettiin kuulumiset ja juotiin leivoskahvit.

"Vasta kun aloin syödä sokeria, tunsin eläväni täyttä elämää. Sokerin käytön vaikutukset tuntuivat heti kohonneena elämänlaatuna!"

Dansukker, täällä ollaan!

Oloni on muutenkin edesvastuuton. Sen vastapainoksi olen vastuullisesti tehnyt kaalilaatikkoa, maailman oikeinta ja parasta ruokaa, jos Diivalta kysytään, vihdoinkin saanut tiskattua ja siivottua keittiön hetkelliseen kuntoon, pessyt koneellisen pyykkiä (pyykinpesusta alkaa todellakin kadota entinen tenho ja tavallaan kaipaan sitä, tavallaan en enää ymmärrä mitä kaipaan). Salille en jaksanut, teen sen huomenna, jahka olen sivistänyt itseäni lasillisella Remu Aaltosta. On the rocks, luulisin. Onko Albert järvinen jo kuollut? Taitaa olla. Cisse Häkkisen olen nähnyt, ja hän kuoli vähän sen jälkeen. Myin Cisselle litran keltaista jaffaa, hänellä oli jano, ja ilmeisen kipeä pää.

Viikko sitten näin Don Huonot. Näin heidät myös kerran aiemmin, jäähyväiskiertueellaan. Muistan senkin keikan hyvin, ja oli mukava nähdä ja tuntea, miten tunnelma oli muuttunut. Kymmenen vuotta sitten (suurinpiirtein kymmenen) pojat olivat hyvin väsyneitä, vähän hajanaisia, totisia. Nyt samat miehet, vähän iän merkkejä mutta intoa ja soittamisen riemua täynnä. En muistanut, miten hyviä jotkin biisit ovat. Näillä miehillä oli oikeasti hauskaa, yhdessä.

Katosta leijaili koko keikan ajan valkoisia höyheniä. Paperinpaloja ne oikeasti olivat. Se sopi tunnelmaan. Viime viikolla kuulin, että kyseessä oli vähän fuskaava konfettikone, joka oli jäänyt pulputtamaan itsekseen.

You make me feel like a natural woman.

Kävin katsomassa tilastojani. Se on hauskaa. Ilmeisesti blogeilun viehätys minulle on siinä, että tämän kautta koen olevani ei-näkymätön, mutta juuri valitsemallani tavalla. Joskus menen siinäkin vähän hutiin, mutta keskimäärin harvemmin kuin livenä. Olen siis tekstinä enemmän sellainen, mitä haluaisin olla. Ainakin kepeäkäytöksinen. Minusta lähtee täälläkin aaltoja, ja ne heijastuvat takaisin minuun, kun näen, että joku on lukenut ne, ja tunnen olevani olemassa. Kiitos siitä.

Nyt huomasin, että tänne oli tullut joku aivan uudesta linkistä. Kävin vähän stalkkeroimassa, ja ilmeni, että kyseessä oli kaupallinen sovellus, jolla voi pollata oman brändinsä näkyvyyttä mediassa. Oi, ajattelin, vihdoinkin, tuotenäytteitä! Ilmaisjuttuja, joita voisin arpoa! Juttuja, joita voisin testata, ja sitten kertoa, että joo, ei ollut mun juttu, mutta jos olisin ihan eri ihminen, saattaisin tykätäkin!

Silloin joskus, kun pidin aiempaa versiota tästä blogista, ja kokeilin vaihtelevalla ja lyhytkestoisella menestyksellä erilaisia lähestymistapoja laihdutukseen, ihan oikeasti sainkin kaikenlaisia pikkupaketteja. Se oli hämmentävää, ja oikein mukavaa. Toivottavasti nämä ystävälliset kummihaltiattaret saivat edes jotain vastiketta rahoilleen, en muistaakseni kantanut suurta huolta aiheen suhteen. Tällä hetkellä en siis ole kenenkään kohdennetun huomion kohteena.

Kaivoin netin uumenia vähän lisää, ja luulen tietäväni, että tuo sovellus oli käväissyt tässä tekstissä: http://epaluonteenomaista.blogspot.fi/2015/03/my-superhuman-might.html.

Että joo. Fazerille terveisiä (Daim, Sininen, poliittisesti epäkorrekti Kina-Puffi). Piknikille, Ikean pulla-osastolle, Spice Icelle. Savilaakson leipomomolle. Candy Worldille (joka on outo). Nutellalle. Haluaisitteko brändinne tueksi lisää kuvauksia siitä, miten keski-ikäinen, painonsa kanssa kamppaileva homssuisesti käyttäytyvä nainen itkee nenästään saatuaan jälleen elimistöönsä sokeria? Voisin tuottaa jonkin tekstin vaikka suklaapatukan hinnalla.

Juon täällä aamukahvia, ja mietin, että pitäisikö minun tehdä lista asioista, jotka minun pitäisi tehdä. Pitäisi. Vähän laiskottaa tuommoiset listat, näin ihanana aamuna.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Blue jeans, white shirt.

Personal trainer opasti minua salin käytössä tänäään. Se kuului salin tervetulopakettiin. Löysimme yhdessä uusia lihaksia selästäni. Jos olisi lohikäärme, tietäisin nyt, millä lihaksilla lentäisin. Ihana tunne. Hän kysyi minulta, olenko käyttänyt tätä taljalaitetta. Vastain ylpeänä, että kyllä vain, sekä oikein-, että väärinpäin. Ja tätä toista laitetta tässä vieressä en ole käyttänyt, koska siinä olevan ruhonosakartan mukaan se vaikuttaa vain hyvin pieniin paloihin olkapäissä, ja se vaikuttaa vähän turhalta. Eihän tuon kokoisista rustoista tulisi edes kunnon häränhäntäkeittoa. Ne pienet rustopalat olkapäissäni olivatkin sitten erityisen sitkaat ja makoisat.

Eilen oli bad hair day. Hiukset olivat hirveät, ja laitoin ne ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen kiinni töihin. Laitoin myös ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen mekon päälle, ja sukkahousut, ja korkeakorkoiset nilkkurit. Ajattelin, että kun on ihan vain toimistopäivä, se oli sellainen pehmeä lasku asiallistuuteen monen kuukauden farkkulököstelykauden jälkeen. Että jos hirveä itsekritiikki ja outoudentunne ja sukkahousuneuroosi iskisi, voisin laittaa harmaat miesten villasukat (niitä löytyy kaapeista vieläkin, toissaexän jäljiltä), pashminan harteille ja mummoilla ihan issekseni toimiston uumenissa ja totutella.

Kalenteri ei sitten kertonutkaan minulle koko totuuttani kännykän kautta, eikä muististani ole mihinkään. Suhasin päivän mittaan sinne tänne vaihtelevissa seurueissa, kopistellen muiden korkokenkäsukkahousuvielälyhyempihametyyppien kanssa, ja tunsin oloni kohtalaisen oudoksi ja huvitusta herättäväksi. Olisin niin kaivannut tuttua sotisopaani.

Tänään sitten hyvähiuspäivä. Eikä yhtään sukkahousuja puhtaina, joten farkut.

Kesällä pidän kyllä taas vain ja ainoastaan mekkoja.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Opeta minut tottelemaan sinua.

Kännykästä loppui akku eilen. En ole laittanut sitä latautumaan, koska on laiskottanut. Tämä on kai sitä oman ajan ja tilan ottamista. Tai sitten vain saamattomuutta. Kyllä minä kohta toimerrun. Johonkin. En ehkä maalaa, mutta käyn salilla tai pesen pyykkiä.

Työasiat pyörivät päässä, tulevat uniin. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta, koska ei ole työaika. Ehkä pärjään tämän kanssa, jälleen. On myös muita asioita, jotka pyörivät päässä. Tekee mieleni leikkiä strutsia, ja haudata pääni isoon kasaa mustaa, haalistunutta mustaa ja maleerattua harmaata trikoota (piirongin toiseksi ylin laatikko), ja leikkiä, että elämässä ei ole mitään tärkeämpää, kuin excelini.

Painonpudotukseni etenee kuin lähestyvä jääkausi. Kiistanalaisesti, lähes huomaamatta, enteillen, muttei ehkä sittenkään. Paino käväisee aina silloin tällöin lukemassa, jossa pudotusta on tapahtunut yhdeksän kiloa tai yli. Ja sitten taas ei. Ja sitten taas. Enää harvemmin seitsemän kilon kohdalla, ja oikeastaan ei enää ollenkaan kuuden. Jos jokin tässä on varmaa, että painoni ei koskaan, missään tilanteessa pysy vakiona.

Siirsin joitakin hyvin talvisia vaatteita syrjään sadan käytössä olevan joukosta, ja tilalle enemmän välikausijuttuja. Sietokykyni käyttää samoja vaatteita kyllästymättä on kasvanut huomattavasti, mutta en minä mitenkään immuuni ole, ja periaatteessa tämä vaihdois ilahdutti minua kovin.

Kesävaatteineen kaikkineen minulla on nyt 189 vaatetta. Näistä siis pitäisi 100 olla käytössä, 50 varastossa odottamassa sopivaa vuodenaikaa, eli ylimääräisiä on 39. Määrä kutistuu kohti tavoitetta sitä mukaa kun housunpersukset kuluvat ja t-paidankainalot nuhjaantuvat.

Tämä on oikein hyvä määrä. Mukaan mahtuu riittävästi omituisia, erikoisia, harvoin käytettyjä vaatteita. Uima-asuja ja asusteita. Ei huolta, että loppuisivat kesken. Kenkiäkin saa olla vaikka kuinka paljon.

Nyt olen uuden ilmiön äärellä. Lepatus. Vaatteeni lepattavat. Sitä on mielestäni tapahtunut jo jonkin aikaa, mutta olen pitänyt itseäni vainoharhaisena. Olen ehkä vaistomaisesti vältellyt niitä eniten lepattavia. Ilmiö on käänteinen sille, että kun paino nousee, alkaa kovasti tykätä enemmän rennoista verkkareista ja pitkistä paidoista kuin tiukoista farkuista ja tuubitopeista.

Yleensä, jos paino putoaa, omasta vaatekaapistaan löytää vaikka mitä ihanaa, joka nyt sitten taas mahtuukin. Minulla taas on kaapissa pelkistetty, tiivis ja toimiva kokoelma vaatteita, jotka näyttävät tosi hyvältä jollain rennolla, aavistuksen rock-henkisellä mutta pääosin asiallisella tädillä, joka on 9 kiloa painavampi kuin minä.

Uusi idoelogiani on sitä mieltä, että minun täytyy vastustaa mielitekoa vaateostoksiin vielä 40 puhkikulutetun vaatteen ajan. Ja sittenkin korvaantuminen tapahtuisi hitaasti, yksi riepu kerrallaan.

Nokkela kotiluterilaiseni on jälleen keksinyt mainion tavan rankaista itseäni hyvästä saavutuksesta, ihan varmuuden vuoksi, ettei menisi aivan lystiksi ja räävittömäksi ilonpidoksi tämä elämä.

Saattaa olla, että en tee niin.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Nyt ei sada.



No niin, sokerikiito on taas ohi. Olen jälleen kuolevainen, jonka mielestä muiden mielipiteet kuullostavat jotenkin uskottavemmilta kuin omansa.

Johan tuota kestikin monta päivää.

Ymmärtääköhän ihmiset, että se on sarkasmia, kun sanon, että mielipiteeni ovat parempia kuin muiden? En juuri nyt luota mihinkään, luottamukseni, myös itseluottamukseni on tänäään vettynyttä paperia.

Söin sushia. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Nyt jos joku pyytäisi minua treffeille (syömään), uskaltaisin mennä mihin vain, vaikka sushi-baariin.

Ei minua kyllä kukaan pyydä. Tai siis pyytää tämän tästä, muttei kukaan sellainen, jonka kanssa syömään meneminen tuntuisi sellaisilta tyttö-poika-treffeiltä. Jos joku sellainen pyytäisi, tuntisin itseni imarrelluksi, mutten varmaan haluaisi edes lähteä, kenenkään kanssa. Jos olisin jossain nettiparisuhdeseuranhakudeittisovelluksessa, voisi ehkä pyytääkin, mutten ole. Tuntuisi jotenkin petolliselta olla, kun en niin yhtään haluaisi alkaa ketään. Haluaisin silti toisinaan tuntea oloni imarrelluksi.

Olen tankannut täällä uutta asuntoa ja muuttoa pedanttisesti. Joka kivi ja kulma on käännetty. Oikein viimoisen päälle raskaasti ja huokaillen. Se muutos, että en ole enää parisuhteessa, meni tähän verraten jotenkin kevyehkösti ohi. En oikeasti ollut parisuhteessa silloin kun olin. En siinä suhteessa. Olen nyt sitten ihan niinkuin ennenkin, mutta on vain helpompaa ja kevyempää eikä ärsytä niin paljon. Arkeni on jatkunut ilman muutosta, paitsi että teen joitain asioita enemmän ja joitain vähemmän. Tuntuu vähän absurdilta se ajatus, että se toinen oli joskus koko ajan kotonani. Vaikka onhan se ihan mukava ihminen.

Kun erosin tyttöjen isästä, muutos oli isompi. Ei yksinelämisen aloittaminen silloinkaan vaikeaa ollut, kunhan päätös tuli tehtyä. Päätökseen tekemiseen asti se oli kovin vaikeaa.





torstai 12. maaliskuuta 2015

Everybody's got the fever.

Poden pikaflunssaa. Minulla on kaikki samat oireet kuin työkavereilla (huimaus, huono olo, pahoinvointi, päänsärky silmien takana, hitaus, lihaskivut, nivelkivut, kurkun karheus, tukkoisuus, paineen tunne poskionteloissa, kuumeilu). Muut ovat raportoineet näitä oireita muutaman viikon ajan edeten vaiheesta toiseen. Minä aloitin kahdeksalta, ja kuumeilu alkaa nyt laantua. Illan mittaan saatan saada jälkitautina korvatulehduksen.

Luulen, että nopeuteni näissä aioissa johtuu siitä, että hyväksyn flunssat. Olen ansainnut sellaisen aina silloin tällöin, koska en elä kuin oranki tai nauris, vaan syön teollisia valmisteita, kypsennettyjä ja mikrotettuja, elän liian hygieenisesti. En nuole ulkona kasvavien kasvien pinnalta aitoja bakteereja vaan pesen salaatin ennen käyttöä ja otan purkista maitohappobakteereja päälle. Enkä juoksentele paljain jaloin ja saa näin stimuloitua hermoratani luontaisen refleksologisesti. Syön liikaa ja juon liian vähän ja outoja asioita. Vietän päivittäin liian suuren osan ajastani adrenaliinihuumassa, joka vastaa innokkaan leijonan saalistuken kohteena olemista. Tuijottelen staattisessa asennossa erilaisia yksiulotteisia pintoja. En elä kuin eläin, elimistöni kuormittuu turhaan ja oudoilla tavoilla, ja oletan flunssan olevan jonkinlainen nollaus tai puhdistus. Että siitä vaan, sisään ja rytinällä, tervetuloa. En vastustele, vaan keskityn potemaan tuntemukset kuin hippi synnytyskivun. Olen tältä osin sopusoinnussa universumin kanssa.

Jos märehtisin jossain laitumella, olisin ikäni puolesta jo jäänytkin leijonan saaliiksi. En ole nuori ja ketterä ja lisääntymisikäinen.

Tulin kotiin vähän aikaisemmin ja join kahvia keittiössä. Nyt se tuntuu vihdoin tutun kokoiselta. Minusta lähtevät aallot heijastuvat takaisin tavalla, johon olen nyt tottunut, tutussa kulmassa. Liikkeeni mahtuvat näihin käännöksiin ja ovensuihin.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Jonkin kauan sitten unohdetun.

Supernaiseuteni jatkuu. Lopetin kyllä sokerinsyönnin ja maalaamisen, tapetoimisen ja siivoamisen, mutta olen onnistunut kanavoimaan huomattavan määrän tarmoani ansiotyöhön onnistuneesti. Hetkellisesti oloni on voittamaton, mitä ei tapahdu turhan usein.

Päässäni on taas karuselli. Ajatukset menevät ympäri, ympäri. Osa hevosista on vaihtunut. Kuolleita hevosia on turha piiskata.

Kieltäydyn katsomasta pyörivää sirkushuvia tarkemmin, koska alkaisi vain silmissä vilistä. Katson ihan muualle ja yritän säilyttää horisontintajuni. En pääse karkuun levottomuudeltani kuitenkaan. Vähän merisairas olo.

Maaninen vaihe siis. Jos elämänhallintani olisi huonompi, minulla olisi diagnoosi. Ehkä parikin. Nyt olen vain ihan normaali, luova, nopealiikkeinen, ajoittain hauras, toisinaan hullun energinen. Silti oikein kunnollinen. Maksan laskut ajoissa, kierrätän, osaan oleelliset liikennesäännöt, jonottaa, käydä melkein säännöllisesti poistattamassa hammaskiven. Toisaalta en pidä yhteyttä ihmisiin riittävästi, en osaa parisuhteita, en hoida kynsiäni, en imuroi sähkölaitteiden takaa usein enkä lue käyttöohjeita, ja jos olen päivän yksin, löydän itseni illalla pelaamasta mahjongia ja pet connectia astro-tv:n seurasta.

Tänään päähäni putkahti ehkä ihan uusia ajatuksia. Ideoita ja oivalluksia minulla on usein, eeppisistä maanläheisiin, mutta nämä olivat vähän erilaisia. Todennäköisesti ensimmäistä kertaa ikinä mietin ihan puolikkaan sekunnin ajan, että minunhan pitäisi olla poliitikko. Mielipiteeni tuntuvat tänään niin paljon paremmilta kuin muiden, koska olen supernainen. Voisin tuoda esiin epäkohtia ja muuttaa ne. Sitten se puolikas sekunti meni ohi. Se epäkohtakaan ei enää tunnu niin kiinnostavalta.

Toinen ajatus, joka on varmaan lymyillyt sokkeloisen pääni nurkissa jo pitkään pitämättä juuri ääntä itsestään, vaihtaen paikkaa aina huomaamattomasti jonkin paljon kiinnostavamman ja houkuttelevamman tieltä, on tajuamus siitä, että kun tämä sata päivää on ohi, minä en voi lopettaa. En enää ikinä voi syödä sokeria niin paljon kuin ennen. En kuulkaas ole tätä ennen tajunnut sitä ääneen.

Nyt minulla on neljäkymmentäkuusi sokerilakkopäivää jäljellä totutella siihen ajatukseen, että tämä tällainen toimiminen on minulle nyt normaalia. Normaali kauppareissu on sellainen, etten osta mitään, missä on sokeria, jos se ei suoranaisesti ole tarkoitettu jollekin muulle kuin minulle. En suklaapatukkaa enkä jäätelöä enkä kahvipullaa enkä vanukkaita tai rahkoja tai karkkia. Normaalia on se, että syön lounaan, ehkä vähän pähkinöitä, puolisen, sitten illalla vaikka voileivän jos on nälkä. En juo limsaa tai siideriä enkä mäkkärin mansikkapirtelöä. Juon kivennäisvettä ja punaviintä ja bitteriä. Kossuvissyä ja skumppaa.

Silloin tällöin kyllä. Jonkin verran, riittävästi, sopivasti, ja sitten taas ei mitään. Ja sitten taas omenahyve tai jäätelökioskilta kuningatar-jäätelöä iso pallo kiitos, aidossa vohvelissa. Tästä tulee vaikeaa.

Maailmani muuttui mustavalkokuvasta negatiiviksi.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

My superhuman might.

Sokeri tekee minusta supernaisen. Ja kaikenlaista muutakin. Olen oikeasti nyt vähän ymmälläni siitä, mitä kaikkea sokeri minussa saa aikaan.

Painoin pause-näppäintä päivän 51 kohdalla, täysin harkitusti. Aika moni ihminen on alkanut tipoittain vakuutella minulle, että niin saa tehdä. Muun muassa lapseni. Kun Diiva kuuli, että aion pitää eilisen vapaata, loman lisäksi siis sokerittomuuslakkovapaata, hän taputti käsiään, ihanaa ettei minusta tule tiukkapipoa.

Tuo oli aika pysäyttävää. En tiennytkään, että olen elänyt veitsenterällä tuollaisen riskin kanssa.

Torstaina lähdin matkaan kohti Ikeaa sydän täynnä toivoa – voisin syödä ihan mitä haluaisin. Kina puffeja, Malteserseja, prinsessakakkua, korvapuusteja, you name it – I’ll eat it.

Ikeassa hyörin patoutuneessa ostohuumassa. Nyt vihdoin kaikki tänne mulle heti. Keskittymiseni ehkä herpaantui muutaman kerran, mutta kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen hankkimiini asioihin ja niiden kykyyn lisätä elinmukavuuttani. Pysyäkseni budjetissani tein valintoja. En esimerkiksi ostanut jalkalamppuun uutta muhkeaa varjostinta entisen ysärimaitolasivadin tilalle, vaan panostin vihdoin makuuhuoneeni sisustukseen. Hankin, ihanan, uuden, jännittävän, värikkään (hipsterinvihreän), monitahoisen pyykinkuivaustelineen.

Aivan totta, jos ihmisen makuuhuoneen sisustukseen kuuluu kiinteästi pyykinkuivausteline, sen on syytä olla hipsterinvihreä tai muuten mieluisa.

Minua ihan oikeasti jännittää päästä kohta testaamaan sitä.

Ikean jälkeen Candy Worldiin. Jostain syystä sieltäkään ei löytynyt Kina Puffeja. Ehkä Fazer on kokonaan luopunut niistä poliittisesti epäkorrekteina. En sitten ostanut mitään muutakaan, koska jalkapallokentällinen sokerituotteita sai minut tuntemaan outoutta. Ja halusin kokeilla miltä se tuntuu, että vain kävelee pois tyhjin käsin. Kerran olen tehnyt niin myös Ikeassa.

Kävimme Rajalla (På Gränsen) syömässä uuniperunoita Piknicissä. Tämän jälkeen havaitsin Spice Icen, jota sitäkään ei löydy Oulusta. Toteutin tässä kohtaa pitkäaikaisen unelmani. Tavasin huolellisesti läpi eri jäätelövaihtoehdot, etsien jotain vaniljaista. Harkitsin ihan pelkkää vaniljaa, ja siihen Fazerin Sinistä suklaata rouheena päälle, mutta Sininen ei ole parhaimmillaan jäätelönkylmänä. Dominokeksit olivat niitä mansikan ja jonkin vihreänmakuisia, enkä halunnut niitäkään. Päädyin siis Daim-rakeilla haulikoituun vaniljajäätelöön.

Kysyin myyjältä kastikevaihtoehdoista, mitä on tuo Kinuskikuorrutteen nimellä kulkeva kastike? Tässä kohtaa ääneni alkoi pettää, takeltelin. Myyjä kohteliaasti kertoi, että kinuskikuorrute on kinuskinmakuista kastiketta, joka kohdatessaan jäätelön kylmyyden jähmettyy kuorrutteeksi. Olin pyytämässä häntä kertomaan myös mitä on tuo toffeekastike, ja tässä vaiheessa änkytin jo pahasti. Jos en olisi ollut niin kiihtymykseltäni kankeakäytöksinen, ja jos en olisi ollut lasteni seurassa, olisin varmaankin pyytänyt häntä hitaasti ja Russel Crown äänellä käymään läpi kaikki eri kastike- ja ripotevaihtoehdot. Nyt se ei tuntunut soveliaalta. Myyjä katseli minua silti epäuskoisena.

Tuotteen maku ei vastannut täysin odotuksen huumaa, mutta siinä huumassa olikin ihan riittävästi yhdelle päivälle.

Perjantai oli “the” remonttipäivä. Maalattuani yhden huoneen (Diivan), pidin remonttikahvitauon. Kaunomieli toi minulle Savilaakson omenamunkkeja. Syötyäni yhden kahvin ja äärimmäisen sokerointisokerimäärän kanssa istuin hetken, ja katselin Modern Familyä tyttöjen kanssa. Siinä Claire ja Phil miettivät tytärtensä kasvamista pikkutytöistä opiskelijoiksi. Tyyskähdin kammottavaan itkuun, hartiat hytkyen. Sellainen itku, jossa aivoista sulaa jotain jähmeää ja kirvelevää, ja se kaikki tunkee silmistä ulos, ja mikä ei mahdu silmistä, nenästä. Itkin jonkin verran omia tyttöjäni, jotka tosiaan kasvavat ja en ole siitä mitenkään epänormaalin huolissanikaan, mutta varmasti myös kaikki muutkin asiat viimeisten kuukausien ajalta. Välillä nauroin, ja sitten taas itkin. En edes ajatellut asioita joita itkin, tämä kaikki oli ollut varastossa aiemmista ajatteluista.

Luulen, että se johtui sokerista. Illalla, maalattuani vielä toisen huoneen (Kaunomielen) ja järjesteltyäni kodin takaisin normaalikuntoon, kannettuani kamaa roskiin ja vintille maanisesti, istuin ja katsoin hauskoja kotivideoita. Koira jahtasi hännässään roikkuvaa pienempää koiraa. Nauroin holtittomasti, kun se oli niin hassua. Yleensä olen paljon vaateliaampi, joten luulen, että tämäkin johtui sokerista.

Enkä ihan varmasti olisi pystynyt maalaamaan 2,68 cm korkeita huoneita kahta päivässä esitöineen ja jälkisiivoamiseen ilman sokeria. Jalkani ovat vieläkin kipeät siitä kiikkumisesta. Tytöt kyllä auttoivat teippaamisissa ja pienemmissä kohdissa kiitettävästi, mutta silti.

Eilen vielä tapetoin yhden seinän. Edelleenkin sokerin voimalla. Söin aamupalaksi croissantteja ja Nutellaa. Diiva, joka on perinyt kaiken huolellisuuteen ja tarkkuuteen liittyvän isänsä suvun puolelta, kiitteli, että hyvin tapetoitu. En voisi saada parempaa
laatusertifikaattia.

Panee kovasti miettimään, mitä ihmettä sokeri tekee aivoilleni. Vaikutus on nimittäin aika valtava. Aivan kuin jokin tunnepuolen osa aivoistani olisi pois pelistä ilman sokeria. Koska olen aina aiemmin syönyt sokeria, olenko oma itseni sokerilla vai ilman?

Nyt voisin viimeisen lomapäivän kunniaksi ehkä vielä maalata keittiön kaksi seinää, ja ehkä yhden seinän toiseen kertaan. Luulen, että pystyn tekemään sen ilman sokeria. Ehkä kuitenkaan en maalaa, koska tytöt eivät halua minun maalaavan enää. Olen kuulemma vihainen, kun maalaan. Minä luulin olevani vain supernainen.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Livin' la vida loca.

Ihana autoni selviytyi jälleen kerran katsastuksesta ei nyt aivan puhtain paperein mutta läpi kuitenkin. Olen niin iloinen. Tuo on aivan liian iso käytössä olevaan parkkitilaan nähden, mutta olen päättänyt jatkaa yhteistä taivaltamme niin myötä- kuin vastamäessä, kunnes järkisyyt väistämättä meidät erottavat. Pidän niin kovin sen vanhahtavista mittareista, raskaista ovista jotka kolahtavat kiinni kuin jumbojetissä ja moottorin sileästä äänestä ja tiiviistä tietuntumasta.

Loma. Se on nyt. Lupasin kyllä tehdä yhden työjutun perjantaina, mutta siinä ei kauaa nokka tuhise. Nyt minulla on Ihan Omaa Aikaa neljä päivää. Lupasin kyllä lauantaina osallistua yhteen rientoon, joka hitusen laimentaa käsitettä Ihan Oma Aika, mutta yritän kovasti lähes aina pitää lupaukseni. Ehkä se on siinä vaiheessa ihan kivaa. Uskon niin.

Huomenna autoilen tyttärien kanssa Ikeaan, tavoitteena edistää tätä kotiutumisprojektia sistusideoinnin ja muutaman hankinnan verran. Perjantaina lupaan ja vannon vihdoin maalaavani. Kunhan maaliämpärit eivät enää kansoita makuuhuonettani, alan harkitsemaan myös makuuhuoneeni sisustamista. Ystävä sanoi, että tarvitsisin sinne jotain romanttista. Hän ajatteli pitsiverhoja, minä Javier Bardemia. No okei, myönnetään, joskus myös Jere Karalahtea. Silloin ennen, ennenkuin hän hurahti Fitnessiin. Tuota on ehkä vähän vaikea perustella.

Nyt haluaisin vain pestä pyykkiä, syödä jotain hyvää ruokaa, jota en olisi itse valmistanut, ja katsoa tuntitolkulla telkkaria. Tähdet, tähdet, Voice of Finland, Greyn anatomia, Ensitreffit alttarilla, tänne vain kaikki mulle heti. Sisäinen tähteni on juuri nyt kosmisessa linjassa astrologisen karttani kanssa ja olen valmis ilomielin vastaanottamaan pienen elämäni säälittävät kohokohdat jopa ilman dominokeksimurskalla höystettyä vaniljakermajäätelöä.

Nyt muistinkin- minun piti mennä ostamaan säilykepunajuurta ennen kuin eksyin tähän koneen ääreen. Epäilen myös, ettei ruoka valmistu, jollen edistä asiaa jotenkin.


tiistai 3. maaliskuuta 2015

Mielin määrin kahvii ja tupakkaa.

Tekee mieli kirjoittaa tänne jotain, mutta olen harvinaisen tyhjä aiheista. Tuleva kahden päivän vapaa töistä polttelee jo, olen malttamaton kuin vasikka ennen keväistä ulospääsemistä. Tai siis lehmä. Vasikka ei tietäisi mitä odottaa.

Laitoin juuri ruokaa, syömämiehiä oli huikeat viisi. Tunnen itseni oikein emännäksi. Olen keksinyt kastikkeen, joka kelpaa Kaunomielelle. Hän ei yleensä pidä suurustetuista kastikkeista, joten meillä tehdään enimmäkseen bolognese-tyyppisiä ratkaisuja, tai ollaan ilman. Ja on tietysti sekin ratkaisu, että muut syö kastiketta, ja Kaunomieli ei.

Tämän kastikkeen nimi on "einesten riemuvoitto", ja siinä on mm. pussipunaviinikastikepohja, paseerattua tomaattia, lihaliemikuutio, vettä, rouhittua mustapippuria, maizenaa ja satunnaista lihaa. Nyt se oli -30% pintamaustettua naudan suikalepaistia. Lisäksi tarjolla oli suolakurkkua, eli kyseessä on jonkinlainen tee-se-itse stroganoff. Tavoitteeni reseptiikkaa kehittäessäni oli jonkintyyppinen burgundinpata, mutta en pidä hillosipuleista. Pääasia, että kelpaa. Kaunomielen silmät suorastaan kiiluvat tuon kastikkeen tunnistaessaan.

Tarjoilin jopa jälkiruokaa. Minulla on aina maailmanlopunvarasto säilykkeitä, ja tämä ilmiö tuli puheeksi. Tästä innoittuneena kaivoin esiin purkin päärynänpuolikkaita sokeriliemessä, fiksattuna suklaakastikkeella. Siis tarjoilin, oikein tarjottimen kera, en syönyt.

Tuon valmistaminen vaati säilykepurkin avaamisen renkaasta nostamalla, asettelun, sekä kastikkeen pursottamisen suoraan purkista. Oloni on nyt vähän tyhjä. Kuin olisin tehnyt taikatemppuja sademetsässä vuosisatoja asuneelle pygmiheimolle ja noussut epäoikeutetusti jumalolennoksi.

Pitäisi varmaan vähän nostaa rimaa.

Maailmanlopunvarasto tuli puheeksi niistä suolakurkuista. Jostain syystä niitä on monta purkkia, vaikkei niistä kukaan oikeastaan tykkää. Muistelen, että kaunomieli olisi joskus tykännyt. Ainakin sellaisista pienistä ja kippuraisista.

Suolakurkkujen lisäksi minulla on yleensä aina hernekeittoa (jota emme oikeastaan koskaan tee purkkiversiona), maissia, luumuhilloa, kidneypapuja ja valkoisia papuja tomaattiliemessä, kissa-koiraa, tonnikalaa, ananasta, hedelmäcoctailia, persikkaa, päärynää ja lukemattomiaa eri variaatioita tomaattisäilykkeistä. Jos erityisesti luumuhillo pääsee loppumaan, se tuntuu pahaenteiseltä.

Pitää käydä ostamassa lisää punajuuria. Diivalla on hemoglobiini alamaissa, mikä on vähän outoa. Perinteisesti meillä ei ole.

Jaksaisinkohan myös salille.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

I bless the rains down in Africa.

Repsahdin eilen, nautinnollisesti. Ystävät tulivat kylään mummonkammariini (olen diagnosoinut sisustustyylinen mummolamaiseksi.) Tuliaissuklaalevy vei jalat altani (kirjaimellisesti, piti istua alas, korvissa humisi, punastuin ja varpaita kipristeli. Olisi varmaan ollut soveliasta vetäytyä hetkeksi privaattihuoneeseen suklaan kanssa). Eikä harmita yhtään. Aiemmat repsahdukseni suklaan kanssa ovat tapahtuneet verraten epätyydyttävästi, Maraboun valkosuklaan merkeissä, ja nyt ihmettelen asiaa kovin. Fazerin sininen uutuuslevy, suolainen popcorn on parasta pitkään aikaan, ja kategoria, minkä tämä määre kattaa on aika paljon laajempi kuin vain suklaauutuudet.

Koska päivä oli jo menetetty (tai voitettu), söin myös Savilaakson omenamunkin. Näin kaupunkilaisena munkit voi hakea aamulla kauppahallista, ja ne ovat jotain aivan muuta kuin markettileivonnaiset. Sen kummempaan irstailuun en kuitenkaan ryhtynyt.

Minua on janottanut monta päivää kuin palokunnan hevosta, mikä yleensä enteilee muutoksia integroidussa energiavarastossani. Illalla, nukahdettuani heräsin ahdistaviin uniin. Jäljitin ahdistuksen syyn levottomiin jakoihin, jotka kramppasivat lapaluista persposkien yli kintereisiin asti. Tämän seurauksena oli sitten työperäisiä painajaisia ja synkkää maailmankuvaa. Nappasin purutabletin magnesiumia, join lasin vettä, ja n. 20 minuutin kuluttua vatsastani levisi elimistööni ydinpulssin tavoin rentous.

Aamulla paino oli romahtanut, ja painonpudotukseni on nyt huikeat 9,2 kiloa. Pari viikkoa sitten kävin lukemassa 9,0, jonka jälkeen pompsahdin taas reilusti ylemmäs, 7-8 kilon suunnille hengaamaan.

Mietin, oliko äkkinäisellä sokerilla vaikutusta tuohon suolojen epätasapainoon? Vai oliko se vain väistämätöntä solutason kipuilua ennen kuin pystyn luopumaan hartaasti keräämistäni vararavinteista. Ja entä, jos tuo luopuminen ja painonpudotus ei olisi ollut elimistölleni mahdollinen ilman suklaan aiheuttamaan äkillistä endorfiinimyrskyä? Entä jos liian tasaisen sokeripiikitön tila ajaa elimistöni varautumaan entistä visummin tämän ankaran sokerittomuustalven varalle, olemaan vielä varovaisempi, kuluttamaan entistä vähemmän? Kaloreja ei ruokavaliostani ole puuttunut, mutta sokeripiikit kyllä.

Tänään on helppo ajatella, että aivan sama miten, kunhan paino tippuu. Mutta mietitäänpä viikko eteenpäin, kun olen taas pompsahtanut takaisin pari pykälää, ja yritän räpiköidä epätoivoisesti takaisin vastavirtaan, mitkä konstit pitäisi sitten tällä perustella valita? Söisinkö vaikka lisää suklaata ihan vain painoa pudottaakseni?

Kyllä, olen huomannnut, että suhtaudun painooni nykyisin maanisesti. On muitakin tapoja. Olen suhtautunut siihen ajoittain mm. epätoivoisesti ja välinpitämättömästi. Epätoivo on liian vaivalloista, siihen en enää ala. Välinpitämättömyydessä on se hanlala puoli, että se toimii niin kauan, kunnes syystä tai toisesta vaihdan suhtautumistapaa. Välittömästi vaihtamisen jälkeen huomaan, että olen 15 kiloa painavampi kuin edellisen kerran vaa'alla käydessäni. Tämä aiheuttaa elämänlaadulleni sen kaltaisia hankaluuksia, joita ilman elämäni olisi hauskempaa. Ei tämä sen vakavampi asia ole.