torstai 30. marraskuuta 2017

Heaven knows what you've got to prove.

Ulkona on ilotulitus. Seison ikkunassa, joulutähden valokehässä ja katson sen tunnollisesti. En tiedä miksi tulittavat tällä kertaa. Muistan, että olen ollut muutamiakin kertoja niin väsynyt, etten ole jaksanut nousta katsomaan ilotulitusta sellaisen kuullessani.

Jos asuisin levottomammassa kaupungissa, en ehkä ensimmäisenä tuollaista pauketta ja kolinaa kuullessani ajattelisi, että jaa, siellä on varmaan ilotulitus, ja kääntäisi kylkeä. Saattaisin toki ajatella, että jaa, siellä on taas jengitappelu, ja kääntäisin kylkeä.

Vuosia sitten, kun tytöt olivat pieniä, olimme läheisellä uimarannalla, sellaisella pienellä järvellä, joka on varmaan jonkinlainen suppa. Oli kuuma päivä ja järven rannat olivat täynnä ihmisiä. Ympäröivissä metsissä hiippaili lisäksi varusmiehiä maastopuvuissa, havunoksia kypärissään, rynkyt käsissä. He periaatteessa olivat ikäänkuin piilossa, mutta luulen, että hyvin suuri osa meistä rannalla olijoista kyllä havaitsi heidät. Olimme kaikki kuin emme huomaisi mitään. Hehän ovat varmastikin vain harjoittelemassa täällä salaa metsässä hiipimistä.

Olen minä katsonut Netflixistä dokumenttejakin. Jim ja Andy, ja Joan Didion - the center will not hold. Ja sitten propagandaa useilta eri suunnilta - erilaisia salaliittoteorian kumoamisdokumentteja, mm. Roswell ym. ufot, Kennedyn murha, taisi olla pari muutakin. Säähavaintopalloja, salaisia huippulentokoneita. Uskottavia, kummallisia sattumuksia. Vastavoimana katsoin ultimaattisen salaliittoteorian julkistamisdokumentin, Unacknowledged, jossa yhdellä kertaa paljastettiin salaliitot ainakin ufojen, Kennedyjen, ja vielä Marilyninkin murhien osalta. Mietin, mikä tekee dokumenteista uskottavia, ja onko se jotain sellaista, jota voi rahalla ostaa.

Mistään dokumenteista en löytänyt viitteitä siihen, että potentiaalisilla humanoideilla olisi huumorintajua. Sen puuttumisen mahdollisuus ahdisti minua taannoin unessani.

Työympäristöni vaihtui taannoin. Uudessa paikassa on raaka valaistus ja liikaa peilejä, tai sitten olen hetkessä vanhentunut paljon. Tai sitten minulla vain on kiusallinen flunssa, enkä ole tottunut siihen. Hiusvärinikin näyttää minulle liian kovalta, vaikka sen kyllä pitäisi olla ihan vain oma alkuperäinen sävyni. Jostain syystä hiukseni tuntuvat tummenevan sinnikkääsit vuosi vuodelta.

Puin huivin päähäni kotona, koska minulla on flunssajohteinen päänsärky, ja huivin lämpö jotenkin auttaa siihen. Toinen mummoni käytti huivia vuosikausia tästä syystä. Oikeastaan muistan hänet ilman huivia vain jostain ihan varhaislapsuudesta. Hänellä oli harmaat, ohuet hiukset, jotka hän kieputti pienelle nutturalle niskaan. En tiedä, leikattiinko niitä koskaan. Ehkä ei. Hän oli peräisin 1800-luvulta. Minun lapsuudessani huivi ja esiliina olivat naisihmisille käytännöllistä pukeutumista, ihan koko ajan eikä vain erityisesti silloin kun leivottiin tai laitettiin ruokaa. Ehkä sitä kodinhoitotyötä todellakin oli niin paljon enemmän, että käytännössä nainen oli töissä keittiössä aamusta iltaan. Hälytysvalmiudessa ainakin.

Kun tein sitä aarrekarttaa, kuva keittiöstäni (tai siis minun keittiötäni symboloiva sisustuskuva) ei ollut mahtua A2 kokoiselle paperille. Ei se ollut iso kuva, mutta se paperi oli vain niin täynnä jo kaikkea muuta. Ehkä se on validi huomio nykytilanteessani. Jouluna muutan näitä uusia ja eksoottisia tapojani hetkeksi, ja teen ruokaa. En välttämättä jouluruokaa, jos ei huvita. Jotain hyvää.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Let me treasure you.

Tein taannoin itselleni aarrekartan. Suorastaan askartelin. Se jos mikä on persoonalleni epäluonteenomaista. Kävin oikein kirjakaupassa ostamassa A2-kokoisen mustan pahvin tätä tarkoitusta varten, ja ihan uuden paperiliimapuikon. Luulen, että minulla on viimeisen kahden vuosikymmenen ja kahden imeväisestä aikuiseksi kasvaneen jälkeläisen jäljiltä kaappieni perukoilla liimapuikko jos toinenkin hyvässä tallessa, mutta luulen myös, että ne ovat viimeisten vuosien aikana ehtineet kovastikin käytön puutteessa kuivua. Konmaritan ne armottomasti kunhan joudumme vastastusten jossakin hämyisessä komeronnurkassa. Eli ostin uuden liimapuikon, vakaissa askartelutarkoituksissa, ja mietin, onko tämä nyt oikeasti tämän 1,49 euron arvoista. Ja mitä tuo myyjäkin minusta ajattelee, luuleeko se, että minä olen joku askartelija. En minä ole SELLAINEN nainen! Ostin sellaisen mahdollisimman pienen, vaikka isommassa puikossa liima-aineen kilohinta olisi ollut kovin paljon suopeampi.

Tiedättehän, miten aarrekartta rakennetaan? Otetaan aikakausilehtiä, iso vino pino, ja asetetaan ne oikealle puolelle itsestä katsoen. Poimitaan kritiikki, logiikka, verbaalinen ja älyllinen ajattelu sekä mahdolliset estot, ennakkoasenteet ja kasvatuksen tuomat vääristymät mahdollisimman huolellisesti mielestä yhteen nippuun, suljetaan ne tiiviiseen minigrip-pussiin ja asetetaan itsestä katsoen takavasemmalle, mielellään näkökentän ulkopuolelle. Selataan lehtiä, suhteellisen nopealla tahdilla ja leikataan (revitään) niistä irti kaikki sellainen, mikä positiivisella tavalla pysäyttää, koskettaa, miellyttää silmää, puhuttelee. Asetetaan ne tässä vaiheessa vasemmalle, ihan yhtään miettimättä, mitä siihen pinoon kertyy ja kuinka paljon.

Tuo "positiivisella tavalla" oli minulle vähän vaikea. Moni asia puhuttelee, kovallakin äänellä, mutta en ole aina ihan varma, mikä pitäisi tulkita positiiviseksi, ja mitä vain pitäisi karttaa kuin ruttoa.

Kun kuvat on kerätty, minigrip-pussista voi ottaa takaisin käyttöön kognitiivisen ajattelun ja logiikan, ja mahdollisesti muitakin tarpeellisiksi katsomiaan, neutraaleja työkaluja.

Sitten kuvia (ja mahdollisesti myös tekstejä) tutkitaan, selataan, lajitellaan, ryhmitellään, suoritetaan valintaa, asetellaan pahville ja tehdään kollaasi, liimataan ja tässä prosessissa mietitään, millaista haluaisi elämänsä olevan, millainen haluaisi olla, mitä on onnellisuus ja elämän tarkoitus. Mietintää voi jatkaa myös kollaasia myöhemmin tarkastellessa jos se ei tule heti kerralla valmiiksi.

Mikä hämmästyttävää, tähän askartelutyöhön ei käytetä exceliä, listojen tekemistä, eikä sitä tehdä ryhmätyönä, eikä kenenkään tarvitse opponoida tuotosta.

Tällaisen minä siis päätin tehdä.

Sitten muistin, että olen juuri vienyt kaikki lehteni paperinkeräykseen. Enkä muutenkaan tilaa mitään lehteä. Ostin kaksi lehteä, MeNaiset sekä minulle täysin tuntemattoman eläkeläislehden "Oma Aika". Tai saattoi se ensimmäinen olla Annakin. Ostin halvimmat mahdolliset. Jälkeenpäin ajatellen korjaisin suositusta siten, että kannattaa ostaa kauneimmat mahdolliset.

Selasin nämä lehdet läpi. Leikkelin talteen muutamia kuvia. Selasin uudestaan (vaikka se ei ole ohjeen mukaista), ja leikkasin lisää. Kolmannella kerralla oli vähän vaikeaa pitää tavoitteellista ajattelua jotenkin kurissa. Postiluukku kolahti, kerrankin ilahduin kun sain Rauhan Tervehdyksen. Löysin myös S-ketjun mainoksia. Kaikenlaista propagandaa. Postimyyntikuvaston.

Kävin läpi irtirepimäni kuvat ja tekstit. Kasassa oli yksi kuva, jossa oli pariskunta. Parrakas Ben Affleck n. 190-senttisen 50-kiloisen blondin kanssa, virheettömän rennosti hymyilivät molemmat, ja olivat oikein sävy sävyyn kasuaalisti asustettuja. Sitten oli monta kuvaa naisista, joilla oli hiukset hyvin, tai muuten hyvä päivä tai siis molemmat. He olivat kaikki yksin. Tavaroita, joita haluaisin ostaa, useissa näkyi vielä näppärästi hinnatkin samassa kuvassa. Sisustuskuvia, jotka näyttivät siltä, kuin haluaisin asua teollisuushallin kokoisessa studiossa, johon voi rakentaa huonekaluista asetelmia. Erivärisiä- ja kokoisia maljakkoja, joissa oli taiteellisen näköisesti yksi oksa tai risu kussakin.

Missä olivat muut ihmiset?

No, jos lehden nimi on Oma Aika, niin eihän siinä tietenkään ole kuvia muista ihmisistä kuin siitä oman navan ympärillä olevasta, vihdoinkin omaa aikaa ansainneesta individualistieläkeläisestä. Ja naistenlehti oli lähtökohtaisesti täynnä supersankariposeerauksia, joissa on henkilö, ja hänen timmi perseensä, josta hän on syystäkin hyvin ylpeä, joogatrikoissa. Kävin vielä kerran lehdet läpi, ja löysin kaksi kuvaa, joiden olisi voinut mielikuvitella kuvaavaan ystäviäni, ihania ihmisiä ympärilläni. Toisessa oli joku juontajablondi kolmen s/m-henkisesti pukeutuneen gladiaattorin kanssa. Valitsin sen toisen, jossa oli eläkeläisiä tallinnanristeilyllä, tasaisesti kolme pariskuntaa, rinta rinnan harmaantuneina merihenkisissä raitateepaidoissaan.

Sitten aloin jo tuskastua. Missä ovat tyttäreni? Perhe, joka koostuu sekalaisesta, vaihtuvasta ja kasvavasta joukosta ihmisiä? Kaikki ihmiset, joihin törmää silloin tällöin, eri etäisyyksiltä ja tiheyksiltä, kaikki ne persoonat joiden kanssa koen olevani samassa tilassa vaikka en olisikaan? Mitä hyötyä on siitä, jos on hyvä (hius)päivä, jos olen yksin? Ja kenelle saa valittaa, jos ei ole? TV-ohjelma-sivuilta löysin suuren postimerkin kokokoisen kuvan suomenhevosista kertovasta dokumentista, jossa oli hevonen, ja sen ympärillä eri-ikäisiä ihmisiä leijumassa valkoista taustaa varten. Kuva oli selvästi fotoshopattu.

Intuitioni ja tunnepuoleni kertovat minulle, askarteluprosessista huolimatta, että vaikka kuvakasassa ei ollut yhtään kuvaa tyttäristäni, they are my precious. Taistelen oikeudesta lisätä heidän kuvansa karttaani.

Ystävä toi minulle kotiinkuljetuksella vinon pinon lisää lehtiä. Problem solved! Valion mainoksessa oli ihana pöytä, jonka äärelle perhe, monine muotoineen voi kokoontua ja syödä hapanmaitotuotteita monessa maistuvassa muodossa. Löysin muutenkin lisää kuvia, ihanista keskusteluista. Unista, tarinoista, tauoista joissa olennaista on se, mitä niissä ei ole. Musiikista ja muistoista.


Kuva täältä.

Askartelu oli yllättävän hauskaa. Paperisilppu ja raadellut lehdet olivat olohuoneeni lattialla kolme päivää, muistuttamassa minua siitä, että kyllä, nyt on hetkeen askarreltu tarpeeksi. Älkää odottako ainakaan itsetehtyjä joulukortteja, vaikka tuoretta liimaakin olisi.




maanantai 27. marraskuuta 2017

Lumpeenlehden eessä.

Vietin laatuaikaa pienen vesikirpun kanssa. Kirppu kasvaa kovaa vauhtia. Istuimme bussissa, ja hän luki näkemiään mainoksia ja katukylttejä. Kerroin, että se on aika hassua, että kun oppii lukemaan, niin huomaa, miten irrallisia ja pöljiä asioita on kirjoitettuna sinne tänne. Mainostekstit erityisesti ovat usein absurdeja - ennen kuin niitä osaa lukea, voi kuvitella, että aikuiset, jotka niitä luovat, ovat jotenkin älykkäitä ja fiksuja noin keskimäärin, ja että niissä olisi jotain kovin vakavaa ja tärkeää asiaa. Sitten huomaakin, miten alkeellisilla keinoilla ihmisiin vedotaan.

Lilluimme vedessä. Arvostan Kirpun tapaa uida. Hänhän siis ei vielä varsinaisesti osaa uida, mutta räpiköi raivoisasti kunnes uppoaa. Upotessaan osoittaa elämässä hyödyllistä mielen joustavuutta, ja esittää, että päättikin oikeastaan juuri nyt sukeltaa, ja palaa hetken kuluttua pintaan haukkaamaan vettä. Uppoaa jälleen. Minä seison tai poljen vettä vieressä, ja kun hän lopulta ei enää nouse pintaan, nostan likan kainaloista ylös. Periaate kuitenkin on, että ei saa auttaa. Viihdyimme.

Olen katsonut elokuvia. Ja sarjoja. To the bone sai minut itkemään. Vaikka siinä ei nyrkkeilty. Keanu Reaves oli kummallisen ontto ja huono hahmo tässä. Ilmeisesti odotan hänen hahmoltaan aina jotain poikamaisen hurmaavaa, ja tässä ei nyt ollut sellaisesta kyse. Ihan kuin hän ei olisi kasvanut isompiin rooleihin, ainakaan vielä.

IMDB
mainostaa sivuillaan "No small parts" nettidokumentaarisarjaa. Ensimmäinen mainos, jossa tämä sarja tuli tietoisuuteeni, oli Jason Momoa -aiheinen.



Kuva täältä.

Jason Momoa - No small parts. Mietin, että ohhoh, ollaanpas sitä nyt rehvakkaita. Uskotaan, onhan Jason toki iso mies muutenkin, mutta pitääkö tuota nyt oikein mainostaa? Outoa. Kyllä tämä nykymaailma on mennyt seksistiseksi, myös miesten suhteen. Että sen sijaan, että etenisimme kohti neutraalimpaa tasa-arvoa, tasa-arvo ilmeneekin siten, että myös miehiä esineellistetään rankasti.

Sitten, paljon myöhemmin hoksasin, että kyseessä onkin siis tällainen roolihahmoista kertova dokumentaarisarja. Tähän mennessä olin vaivannut mieltäni Jason Momoa -paran esineellistämisellä jo hyvän tovin.

Diiva ja Poika 2 istuivat kanssani kahvipöydässä. Tilitin heille itku silmässä, että olin sovitusti vienyt Diivan 2-vuotislahjaksi saamansa pienet punaiset nallekuvioiset nukenvaunut Konttiin. Ihan kaikkia leluja ei ole tarkoitus säilyttää, Diiva teki huolellista inventaariota myös minun nurkissani muuttaessaan muutama viikko sitten jälleen uuteen osoitteeseen. Sanoin, vaunuja ja 2-vuotissynttäreitä muistellen, että "Kyllä niillä vielä joku muu pieni tyttö leikkii." Ja korjasin heti, että "Tai poika. Tai muunsukupuolinen lapsi." Pääni on täynnä luutuneita ennakkoasenteita jotka eivät sovi nykymaailmaan, ja minusta on tulossa nolo.

Mitähän muuta katsomisen arvoista olen katsonut. Spike Leen "She's got to have it" oli provokatiivinen mutta yllättävän hauska, ja jätti miellyttävästi tilaa katsojan ajatuksille. Tai ehkä se oli näennäistä, ja loi vain illuusion siitä.

Stranger things. Katsoin kaikki Netflixixtä löytyvät kaudet. Se oli vähän kevyttä hömppää, mutta pidin siitä miten lapset oli kuvattu. Ja pidin 80-luvusta, ja siitä, miten ihmiset olivat vähän homssuisia. Winona Ryderkin vanhenee.

Uusia Twin Peaks jaksoja. Pidän siitä, miten nämä uudet jaksot ovat uskollisia vanhalle tuotannolle. Ehkä minulla on vähän ikävä 90-luvulle.

90-luvun hengessä tein jotain harkitsematonta. Pyysin kampaajaani leikkaamaan minulle otsatukan. Se oli virhe. Nyt minun pitää elää tämän virheen kanssa n. vuosi-puolitoista, ennen kuin olen sovittanut erheeni ja palannut lähtötilanteeseen. Edellisestä kerrasta, kun minulla oli tällainen hiuskriisi, jota ei kampaajakäynnillä pystyisi taltuttamaan, on kovin, kovin monta vuotta. Olen ollut niin ylimaallisen tyytyväinen hiuksiini nyt yli vuoden, että tulin ylimieliseksi ja varomattomaksi, ja nyt kärsin sen seuraukset. On tämäkin kampaus siis ihan ok, mutta se ei sovi nykyiseen pääni sisältöön.

Ole luonani aina (Never let me go). Laadukas, miellyttävä katsoa, ja aivan kamalan lohduton. Kiera Knighleyn otsatukka on osasyyllinen tragediaani.

Netflixin kulutusmäärän kasvamisessa osasyyllisenä on se, että olen televisiottomassa tilassa. Minulla on ollut olohuoneessani vanha korkea Lundia-hylly, johon olen viritellyt television, pleikkarin ja tallentavan digiboksin, sekä erinäisiä äänentoistolaitteita. Lundiani on sellainen arkaainen, oveton malli, joten kaikki johdot ovat olleet näkyvissä kuin mikäkin nykytaideteos. Hylly on muutenkin ollut kovin levoton, täynnä ajelehtivaa tavaraa, aina jotenkin epäharmoninen. Sitten yhtenä päivänä päässäni napsahti ja tyhjensin hyllyn tavaroista, ja purin pois, kannoin vinttiin. Odottelen edelleenkin uutta matalaa, aavistuksen funkkis-henkistä tarkoituksenmukaista tv-tasoa saapuvaksi. Ja kyllä, olen tilannut sellaisen, en vain istu lootusasennossa itämaismattojäljitelmälläni ja odota moista materialisoituvaksi nurkkaan.

Hyllyn purettuani löysin lisää johtoja. Niitä oli valtavasti. Yleensä syytän asunnossa olevista johdoista aina miehiä, mutta asuntoni on ollut miehittämätön kesästä asti. Otin kuvan johtokasasta ja lähetin sen miehelle maapallon toiselle puolelle. Kysyin, että eihän sinulla ole käyttöä näille? Kun ne eivät sovi sisustukseen. Hän lupasi auliisti, että toki voin laittaa johdot hänen puolestaan vaikka kierrätykseen. Laitteiden yhteensopivuusominaisuudet saattavat toki hieman kärsiä, mutta minähän en tunnestusti ole mikään hifistelijä näissä asioissa.

Johdot ovat kaapissa, ja nautin hetken elämästä vähemmän johtomäärän kanssa.

Jälkikirjoitus!

Miten saatoinkaan unohtaa tämän, vaikka tämä on juuri se alkujuuri ja syy, miksi koen, että Ison N:n tuijottaminen on mielestäni ollut keskimäärin normaalia antoisampaa.
Alias Grace. Orgastista herkkua, Atwoodia laadukkaana minisarjana. Tai en minä tiedä, oliko se niin mini, mutta isommankin annoksen olisin jaksanut. Hädin tuskin maltoin katsoa, kun mietin, että entä jos se ei olekaan loistava, ja petyn lievästi, vähän kuin siihen Ylpeys, ennakkoluulot ja zombit elokuvaan. Olen lukenut tuon tiiliskiven joskus taannoin muutamassa päivässä, ja täytyy sanoa, että hyvin oli tehty dramatisointi. En pettynyt.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Missä se lähde lienee.

Suomalaiset joululaulut ovat raskaita. Raskasta Joulua on ihan hauska konsepti, vaikka toteutuksessa oli tänä vuonna ainakin Oulun osalta toivomisen varaa. Äänentoisto oli huono, ja tunnelma ei oikein päässyt kehittymään.

Vierailevana ulkomaanvahvistuksena oli joku tyyppi Rainbowsta. Hän lauloi White Christmas ja muita kauniita rallatuksia. Marco Hietala ja kumppanit sitten suomalaisempaa hengentuotetta. Tai Suomeen syvään juurtuneita tuontisävelmiä käännöksineen, jotka ovat ehkä saaneet Suomesta tukevamman jalansijan kuin kansainvälisesti.

Joe Lynn:
"Excuse me Marco, would you mind telling me what is this Finnish song's message about?"

Marco:
"This it about Christ, who is first a baby sleeping in his mothers arms, but then is crucified and dies among robbers."
"This is about a bird in cage, who can't go home, but actually it is about death. The composer's child died."
"This is about a hungry and sad bird, who gets fed by a girl, who then realizes, that the bird is the soul of her dead brother."
"This is about an elf who suffers from insomnia."

Erityisesti tuo Tonttu, joka ei vain saa unta, saa minut suuren ahdistuksen valtaan. Eikö hän voisi ottaa pari nappia melatoniinia. Harrastaa joogaa tai jotain rentoutusharjoituksia. Raitista ulkoilmaa hän jo tuntuukin saavan. Itsekin ajoittain unettomuudesta kärsivänä tiedän, että joskus mikään konsti vain ei auta, ja tuntuu vähän lohduttomalta ajatella, että jopa tontutkin kärsivät moisesta.

Suomi on melankolinen maa. En sinällään näe siinä ongelmaa, vain sillointällöin se on tragikoomista, kuten taannoin, kun yritin etsiä kaunista, onnellista ja aikuisten elämänkokemukselle sopivaa rakkauslaulua jonka Diiva voisi laulaa veljeni häissä.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Elizabeth Taylor makes up her Eyes.



Joillakin on jäätävä karisma.

Ei minulla sen kummempaa asiaa ollut tänään. Tästä tuli hyvät fibat.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Rock on gold dust woman.

Olen viettänyt hiljaiseloa. Nyt verryttelen jälleen sosiaalisia lihaksiani.

Se lienee minussa sisäänrakennettu ominaisuus, tai sellaisen puute, ettei tämän mallin koneistoon kuulu mahdollisuutta hienosäätöön. Siivottuani, tampattuani ja luututtuani hiki hiusrajassa tunnin jos toisenkin, ajattelin ihan vain nopeasti käväistä asioilla. Yhdistin tähän toimintoon sosiaalisen ulottuvuuden, ja sovimme tapaavamme ostoskeskuksessa. Lähdin matkaan hieman nyppyläisessä neuleessa, likaiset hiukset puolinutturan sisällä kiertyneinä sellaiseen kuolemanspiraaliin, josta ne eivät ilman pesua tai hiekkapuhallinta voimallisempaa muotoilua suostuisi enää oikenemaan mihinkään asiallisempaan olomuotoon. Ajattelin, että ei sillä ole niin väliä, kunhan vähän käväisen. Katsoin peiliin, ja kuulin, miten mielessäni naiset ylenevässä polvessa aina Raakeliin asti sanoivat "ei sinua siellä kukaan katso", lohduttavaa kannustusta tarkoittaen. Se on ihan ok olla nyhjääntyneen näköinen, jos on juuri luutunnut lattiat.

Äitini ja mummoni oikeasti sanoivat minulle noin jos joskus nuorena peilailin itseäni ennen ovesta ulos menemistä. "Mitä sillä on väliä mitä sinulla on päälläsi, siellä on ihmisiä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja hiuksissa, ei siellä SINUA kukaan katso". En tiedä osaanko kertoa tätä oikein. Että tuon sanomisen sävy oli päällisinpuolin lohduttava, "älä välitä vaikka et ole hyvännäköinen, ei se ole tärkeää, ei sinua pilkata". Mutta minua se ärsytti, en ollut varma, oliko sanomaan upotettu piikki nimenomaan minun turhamaisuuttani kohtaan, vai oliko se yleisesti vain moraalikasvastusta; "ulkoinen kauneus ei ole niin tärkeää kuin se, että olet ahkera ja nöyrä". Tosiasiassahan minä nimenomaan halusin, että minua katsotaan. Huomatkaa minut. Halusin olla hyvännäköinen. Olin aivan erinomaisen turhamainen.

Olenhan maininnut riittävän tiheästi, että minut kasvatettiin 1800-luvun agraariyhteiskunnassa Talvisodan jälkeisen elintarvike- ja muunkin pulan aikana?

Takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Päädyin vaatetusliikkeen sovituskoppiin. Sieltä minut käytiin noutamassa spontaaniin "muuttumisleikkiin". Epäröin hetken, että kehtaisinko. Verensokerini olivat liian alhaalla järkevien päätösten tuottamiseksi, ja päätös olisi tehtävä heti. Tunsin houkutusta, koska en ole aiemmin ollut moisessa jännittävässä hömpötyksessä mukana. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten joku ihan muu kuin minä stailaisi minut. Saattaisin saada hyviä ideoita, uutta näkemystä, vanhat, luutuneet käsitykseni maailmasta räjäytettäisiin paikoiltaan, ja löytäisin uuden, jännittävän tyylin, tavan nähdä itseni, nuortuisin ulkonäöllisesti 15 vuotta säilyttäen silti vaivalla kerryttämäni elämänkokemuksen, ja näin kohoaisin yli-ihmiseksi, vähän kuin Margaret Atwoodin mieli Marion Cotillardin vartalossa. Tämä siis olettaen, että tokihan tällainen henkilökohtaisen intimiteetin uhraaaminen ko. kauppaketjun kaupallisiin tarkoituksiin (valokuvia, vähintäänkin) oikeuttaa minut korvaukseen suoraan itse maailmankaikkeudelta, ja saan tietysti itse valita maksutavan, ja juuri nyt valitsisin valuutaksi paljon nykyistä sorjemman vartalon. Eli sanoin kyllä, vastoin intuitiotani, joka karjui, paukutti nyrkkejään panssarilasiin joka kummallisesti nykyisin estää sen pääsyn aivojeni puhetta tuottavaan osastoon, teki kansainvälisiä käsimerkkejä ynnä muita elkeitä, joilla olisi saanut vaikkapa hävittäjälentokoneen kovasti harkitsemaan, kannattaako tälle lentotukialukselle oikeasti laskeutua, oli kerosiinit kuinka vähissä tai ei. Sanoin siis kyllä.

Tässä välissä teemme aikajanalla jälleen lyhyen fuskun perusaskelkuvioon liittyvän täppä-askelen takaviistoon. Päkiä vain käy hieman maassa, paino ei varsinaisesti siirry tämän jalan puoleen.


Kävin kosmetologilla muutama viikko sitten. Kosmetologi oli ehkä itseäni 10 vuotta nuorempi ystävällinen ja helläotteinen nainen. Alkuun hän kyseli perustietoja - onko minulla erityisiä iho-ongelmia tai huolenaiheita. Eipä juuri, mitä nyt hieman ihon kuivuutta. Ja yleinen vanheneminen. Minulla ei kuulemma ole mitenkään erityisen kuiva iho, hän kertoi, ja jatkoi kysymyksellä: "Mitä vanhenemisen merkkejä olet kasvoissasi huomannut?" No, aloitin. Isontuneet ihohuokoset poskipäissä. Silmänympärysrypyt. Sibelius kulmakarvojen välissä. Yleinen harmaus ja leukalinjan veltostuminen. Yleinen kasvojen valahtaminen. Kaulan ryppyyntyminen. Siinäpä ne olivat, kasvojen osalta. Hän nyökkäsi ystävällisesti, ja sanoi, että olen kyllä hyvin tarkkaavainen, olen löytänyt ne kaikki.

Loppukäynnin ajan rentouduin ja nautin käsittelystä, tai saatoin olla vain toimintakyvytön ja lamaantunut saamastani paskahalvauksesta.

Jäin kuitenkin kaipaamaan revanssia, josta ajatuksesta siirrymme takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Hius- ja meikkipuolesta huolehtiva mukava naishenkilö ymmärsi heti henkiset tarpeeni, ja vakuutti, että oli ensin olettanut minun olevan n. 35-vuotias, mutta kun oli ollut puhetta aikuisista tyttäristäni, oli sitten laskeskellut, että kyllä minun varmaan täytyy olla jo 40+. Ja että minulla on kaunis iho minkä ikäiseksi vain. Kyllä, olin heti valmis ostamaan heiltä tuotteen jos toisenkin -20% erikoispäiväetuhintaan.

Aikaa oli käytettäväksemme hieman liian vähän, joten en saanut salaa himoitsemaani smoky eye-meikkiä, vaan nopeammin toteutettavissa olevana ratkaisuna vaaleaa kullanhohdetta luomilleni. Tuhdit rajaukset ja kirkastavat lokinpaskat silmän sisäkulmiin. Kosteusvoidetta jo ennestään cc-voidelluille ja puuteroiduille kasvoilleni, ja siihen päälle värivoidetta. Poskeni ja kasvojeni reunat muotoiltiin tummanpuhuvalla sävyllä, joka häivytettiin ovelasti ja taitavasti, kasvojani huomattavasti kaventaen ja vaalealla glitterillä korostamalla tästä kapeudesta nousivat esiin pitkulaisen terävän vilijonkkanokkani lisäksi myös pienet koristeomenoita muistuttavat poskipääni. Kulmani korostettiin näyttäviksi, ja huulilleni sain korallinhohtoista kiillettä. Kun hymyilin, kasvoni olivat äkkiseltään suorastaan pelottavan kolmiulotteiset ja ilmeikkäät. Ja värikkäät.

Hiusteni kanssa ei ollut lähtötilanne huomioiden paljoa tehtävissä, mutta hän teki parhaansa. Kyllä niistä kovin paljon huolitellummat tuli, mutta ainoa mahdollinen valittu malli vielä entisestään korosti kasvojeni äkillistä ja minulle niin vierasta kapeutta.

Sitten menin rohkeasti pukukoppiin vaihtamaan ylleni jonkun toisen minulle valitseman asukokonaisuuden. Henkilö, joka oli tehnyt valinnat, kertoi valintaperusteena olleen, että mahdollisimman paljon bling-blingiä. Hän onnistui tavoitteessaan. En ole eläissäni ollut niin kimalteleva.

Valokuvia räpsittiin. Yritin olla urhea ja hymyillä luontevasti. Poskipääni kohosivat ennennäkemättömiin korkeuksiin, ylähuuleni katosi jonnekin nenän varjoon, ja näkemissäni kuvissa näytin Väiski Vemmelsääreltä drag queeninä. Olen pahamaineisen huono valokuvissa, joten en oikeastaan mitään muuta odottanutkaan. Vaikka minulla olisi mielestäni kuinka viehättävä ja onnistunut päivä, jolloin olen rennon tyylikäs ja kaikin puolin freesi, ja, unohtaen kaiken kokemusperäisen perimätietoni menen ja otan selfien, näytän siinä 1500-luvun Koillis-Puolan hygieniaoloissa ehostetulta hammassärkyiseltä pyykinpesijättäreltä jolla on itsetunto-ongelmia, välitön väkivallanuhka ja suuri pelko välkähtelevää taikalaatikkoa kohtaan, joka kuvan lisäksi varmaankin varastaa myös hänen sielunsa.

Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vähän surulliselta pukea se vanha nyppyläinen neulepusero takaisin päälleni. Kotona laitoin sen suoraan roskikseen. Nyt oli sen aika, sanoi excel mitä vain.

Tänään laitoin hiukset ja meikkasin aivan itse, ja olin hyvin tyytyväinen kädenjälkeeni, tummanharmaaseen poolokaulusneuleeseeni, tummanharmaisiin farkkuihini ja mustiin kenkiini. Missään ei ollut glitteriä. Ulkona satoi räntää, hiukseni latistuivat kovin, mutta sellaista on elämä.