lauantai 27. helmikuuta 2016

I just found me a brand new box of matches.

Kävelin aamulla toiselle puolen kaupunkia. Otin kahvin, huomatakseni, ettei sitä voi maksaa plussakortilla, joka on samanvärinen kuin pankkikorttini, jota minulla siis ei ollut mukana kännykkäkotelossani. Puhuin itseni tilanteesta, ja join kahvin hyvillä mielin. Olin sen ansainnut.

Juttelin kahden myynti- ja markkinointiorientoituneen ihmisen kanssa. Heillä oli selkeitä mielipiteitä siitä, miten tulisi käyttäytyä, jos haluaa myydä jotain. Vaikka itsensä, tulevalle työnantajalle tai muuten osoittaa omaavansa huiman hienoa potentiaalia. Asenne on toki hieno juttu, ja positiivisuus ja vastapuolen huomiointi eivät yleisimmissä muodoissaan haittaa minua lainkaan. Minusta kuitenkaan aina ei tarvitse myydä, eikä myymättömyys ole jokin häiriötila, joka pitäisi heti korjata. Saa mieluusti olla myös juuri semmoinen kuin on, ja silti voi olla uskottava ammattilaisena. Jopa uskottavampi.

Kävelin ja katselin rapistuvia kerrostaloja. Niistä hilseilee maalia, irtoaa betonia ja laastinpalasia. Parvekkeilla on lyhtyjä ja ylimääräisiä tavaroita. Yhtä taloa purettiin. Siinä on legendaarinen pubi, jossa en nyt sitten tullut ikinä käyneeksi. Ne olivat aika sympaattisia, rumia ja käytännöllisiä taloja, tai sitten minulla on vain poikkeuksellisen ruusuinen päivä.

Toisella puolen Oulua on hämmentävän paljon kauniita, siroja, keskikokoisia vanhoja rakennuksia. Osa melkein isojakin. Oulu on kaunis kaupunki, kun osaa katsoa oikeista kulmista.

Mitähän sellaista nykypäivänä rakennetaan, mitä ei missään vaiheessa ole tarkoitus purkaa?

Kun katselin niitä rumia kerrostaloja, alhaalta ylös katorajaan asti, tajusin, että perhana, minähän ihan oikeasti näen ihan tarkasti. En ymmärrä mistä sain päähäni, että näköni muka olisi huonontunut. Tai sitten se, että käytin puolet ajasta vääränvahvuisia silmälaseja sai aivoni luulemaan niin.

Yhden kaupan fasaadissa oli valtava mainoslakana. Siinä oli kaksi mallia, mies ja nainen. Mietin, että ovatpa nuo hyvännäköisiä. Kerrankin onnistunut mainoskuva. Mies oli sellainen karunkomea, luonteikas ja miehekäs, näytti vähän yhdeltä filmitähdeltä. Nainen oli tietysti kaunis ja ylväs ja näytti hitusen Julia Robertsilta, ja molemmat näyttivät hyvin tyylikkäiltä. Kun kävelin lähemmäs, huomasin lakanan alalaidassa tekstin. Jeff Bridges ja Uma Thurman. Jep, mies siis oli se, joksi häntä luulin, mutta jonka nimeä en ole koskaan oppinnut muistamaan. Uma Thurmania sen sijaan en edelleenkään kuvasta tunnistanut, vaikka hän on mielestäni ehkä yksi kauneimpia hollywoodtähtiä, ja todellakin tunnistettava hahmo. Ainakin ennen kauneusleikkauksiaan. Eli olisi minun hänet pitänyt tunnistaa, mutta ehkä näköni ei sittenkään ole hyvä. Sitten mietin, onko syynä enemmänkin ne kauneusleikkaukset.

Ehkä olen vain vähän hunero, ajatuksissani enemmän kuin ennen, koska en viitsi olla enää niin valpas kuin nuorempana. Siitä nämä hassut sekaannukset.

Kotiin päästyäni laitoin meillä hyvän aamupalan ja join pannullisen kahvia. Sitten melkein heti perään ruokaa, että Kaunomielikin ehti syödä, ennenkuin poistui taas luotamme viettämään laatuaikaa meitä kiehtovammassa seurassa.

Unelleni löytyi mahdollinen tulkinta. Ainakin toistaiseksi, jos nyt mitään muuta vielä enemmän tulkintaa muistuttavaa ei tapahdu. Hitusen hataraa tämä tamaramaunosteluni. Ehkä siitä unesta htällä kertaa oli jopa jotain hyötyäkin.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

The seer.

Näin unia. Enneunia. Tai no ei ne vielä ole toteutuneet, joten ihan varma ei voi olla oliko ne niitä, mutta yleensä kun näen tuommoisia, asioita tapahtuu. Sitten myöhemmin ymmärrän, mitä unet tarkoittivat, kun kaikki on unissa tietysti hyvin sekavaa ja viitteellistä, eikä niistä voi oikeastaan päätellä paljoakaan.

Nyt kaverikin näki unia. Odotan jännityksellä. Tai no en oikeastaan. Jostain syystä näen näitä unia vain aihepiireistä, jotka eivät ole aivan erityisen henkilökohtaisia, joten ne eivät aiheuta erityisen suurta jännitystäkään.

Todella näppärä ja hyödyllinen taito tämmöinen enneuneliasuus.

Sulattelin yön yli optikon silmistäni kertomia asioita. Ja itse kertomiani. Että kun oikeastaan minulla ei ole erityisen huono näkö, katsoin sitten lähelle tai kauas. Keskietäisyyksille katsoessa minua vähän huimaa, jos minulla on nykyiset lasini päässä. Ja kun nyt ei sitä hajataittoakaan enää. Että jos vain ja ainoastaan työpaikan näyttöpäätteelle on ollut vähän hankala nähdä, mutta vaikkapa läppirinruudulle ei, miksen siirtäisi sitä näyttöä aiempaa lähemmäs?

Tein niin, enkä myöskään laittanut laseja päähän koko päivänä. Nyt ne sitten eivät mukakorjanneet hajataittoani, vaan katselin melko suoraan vaihtelevia aihepiirejä nenänvarttani pitkin, ja kas, pääni ei ole kipeä. Lisäksi näin kaiken ihan riittävän hyvin.

Se nainenhan oli nero, se optikko siis.

Kävin Lidlissä. Ostin kuusi kiloa omenoita, kuusi banaania, kanaa kun se oli tarjouksessa, vaikkei pitänytkään ostaa, ja lisäksi kaikkea järkevää kolmen kassillisen verran ja edullisen jumppamaton.

Nyt pitäisi sitten jumpata.

Pakottauduin ostamaan viisi kappaletta jalkapallosämpylöitä. Parittomat numerot ovat minulle hyvin vaikeita. Ostan aina hedelmiä parillisen määrän. Nyt arvoin, ottaisinko neljä vai kuusi sämpylää. Neljä tuntui määränä pieneltä, ja edellisistä ostamistani kuudesta jäi yksi kuivumaan. Meni aika pitkään, ennen kun tajusin, että asiassa piilee nerokas kompromissinomainen ratkaisu.

Voisin ihan oikeasti jumpata.



tiistai 23. helmikuuta 2016

Every claim you stake.

En muistanutkaan vielä kertoa, että harrastin kulttuuria viikonloppuna. Kävin katsomassa Viikatetta. Olisihan täällä ollut Cheekkikin, mutta. Ei tullut mieleeni mennä sitä katsomaan.

Viikatteen tuotanto ei herätä minussa suuria tunteita. Kuuntelin sitä varmuuden vuoksi youtubesta ennen keikalle menoa, etten vaikuttaisi paikan päällä asiantuntemattomalta. Sujuvaa sanoilla ja sanonnoilla tyylittelyä ilman erityistä ilmaisuvoimaa. Perusmollihumppaa, jossa luotettava, tervan ja savun aromi.

Sen sijaan lavaesiintyminen herättää minussa ihan riittävän suuria tunteita. On oikein miellyttävää katsella kun Kaarle Viiketteen kaliiberia oleva ruma mies rokkikukkoilee lavan reunalla ja hallitsee instrumenttinsa suvereenisti.

Kävin tarkistuttamassa näköni. Plussanäköni on lähes ennallaan, mutta oikeaan silmään lisättiin hetken epäröinnin jälkeen 0,25 tehoja. Hajataittoni on nykyisin lähes olematon. Nykyiset lasini siis korjaavat sitä liikaa. Siitä se päänsärky.

Jotenkin onnistuin vahingossa osumaan samalle optikolle, joka tarkisti näköni edelliselläkin kerralla. Tämä oli siis toinen käynti optikolla ikinä. Tämä optikko saa minut tuntemaan itseni vainoharhaiseksi viisivuotiaaksi, joka vain yrittää huijata jotta saisi lasit kun kaverillakin on. Sain taas toimenpidekammokohtauksen, enkä antanut mitata silmänpainettani.

Sovittelin lisää laseja, kahdessa eri paikassa. Ensimmäisessä kaksi asiantuntevaa myyjää vuoroin tarjoilivat minulle kehyksiä suoraan päähän sovitettuina. Toisessa hitusen elämäänsä, tai ehkä mahdollisesti asiakkaisiinsa väsähtänyt asiakaspalvelija ojenteli minulle laseja käteeni ihan pätevästi. Hän tiesi mitkä olisivat sopivan kokoisia. Tunnustin hänelle vihdoin, mitä etsin. Rakkautta ensi silmäyksellä. Kun laittaisin lasit päähäni, tuntisin heti, että meidät on luotu toisillemme, että nämä olisivat ne oikeat. Hän katsoi minua hitusen kyynisen näköisenä.

Optikkoliikkeissä työskentelevillä henkilöillä on itsellään keskimäärin melko omituisia laseja. Onhan se ihan luonnollista, ammattitauti tai henkilökunta-alennus. Minulle tulee usein hieman nolo olo, kun kirkaisen, että hyi, apua, en halua näin outoja sovittaakaan, ja vieressä on henkilö, jolla on vielä kummallisemmat.

Tarkkailen miehiä edelleen. Yhdellä on ikänäkö. Toisella sama vaiva olkapäässä kuin minulla, luulee hän. Suositteli minullekin leikkausta. Kolmannella suonikohjuja.

Luulen, että teen jotain väärin.

Äitinikin arvelee, että teen jotain väärin. Juttelin hänen kanssaan. Puhuimme niitä näitä, ja tulin maininneeksi, että asuminen kerrostalossa on helpompaa kuin omakotitalossa oli. Hän oli huolissaan siitä, että elämäni on niin helppoa, että laiskistun.

Käytyäni 22 vuotta putkeen kokopäivätyössä (poislukien äitiyslomat) ja huolehdittuani kahdesta erityisruokavaliolapsestani kohta 20 vuoden ajan yksinhuoltajana (joko käytännössä tai sekä teoriassa että käytännössä), olen itse välillä huolissani ihan erilaisista asioista.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Behind blue eyes.

Tarvitsen uudet lasit. Minulla on täydentävä ikänäkö, eli sitä mukaa kun näköni iän myötä heikkenee, ne tavat joilla aivoni täydentävät silmieni puutteita, vastaavat entistä huonommin todellisuutta. Kun en näe jotain riittävän hyvin, en tajua tämän olevan asianlaita, vaan aivoni sepittävät minulle ajatuksiani ja oletuksiani vastaavan tarkan kuvan jota sitten tyytyväisenä luulen katselevani. Hence the väärinpäin puetut vaatteet, puutteelliset meikit, väärin tunnistetut julkkikset, vääränsisältöiset viestit väärille miehille. Valion uusi jugurttikausimaku "eroottiset hedelmät".

Enhän minä kyllä laseja käytä muuta kuin töissä, mutta olisihan se hyvä, että edes töissä käsitykseni maailmasta olisi jokseenkin asiallinen ja yleisesti tunnustettuihin aistihavaintoihin perustuva.

Juoksin äsken viisi optikkoliikettä läpi. Sitten ne yksi toisensa jälkeen sulkivat ovensa minulta. Olen ronkeli ja hankala asiakas optikkoliikkeille. Kaikissa kehyksissä on jotain vikaa. Liian pienet, liian kulmikkaat alaulkokulmat, liian eriväriset, liian keltaiset, liian pyöreät, liian pieni nenäaisa joka saa silmäni lähentymään toisiaan entisestään, liian suora otsalinja, liian kissamaiset, liikaa blingblingiä, liikaa väriä, liian pesukarhut.

Kuuntelin sivukorvalla myös muita asiakkaita, joilla oli monta omaa vastaavaa kompleksia. Myyjät alkoivat säälittää minua. Yritin uutta lähestymistapaa. Vastustaisin tarvetta kertoa jokaisen kehyksen kohdalla miksi juuri tämä ei sopinut minulle. Jos etsisin neulaa heinäsuovasta, en varmasti vaivautuisi selvittämään satunnaisille ohikulkijoille miksi juuri tämä korsi ei nyt mielestäni ole neula. Sanoin siis kahdeksantoista kertaa peräjälkeen vain "Ei nämä", "ei" tai "e", ja kuulostin ihan neljävuotiaalta joka ei syö pinaattia.

En muuten ikinä ole saanut niin hämmentäviä kehysehdotuksia. Värejä. Aivan liikaa, ottaen siis huomioon, että olin yltäpäältä pukeutunut mustiin, enkä näytä ristomattiratialta.

Syy, miksen ainakaan vielä löytänyt mitään tyrmäävän hyväntuntuista ja näköistä voi olla yksinkertaisesti se, että minua vähän iletti kun jouduin katsomaan rypistyviä silmiäni niin läheltä ja tarkkaan, ja oloni oli vähän nuhjuinen, pääkipuinen ja mahaakin kivisti. Lasit päässä näytän aina äidiltäni hitusen aiempaa enemmän.

Nissenillä oli telineellinen laseja, joissa kaikissa oli muovilinssissä tarra FOSSIL. Se tuntui jo vähän kettuilulta.

Mahan kivistys johtunee samasta ikinaisellisesta syystä kuin se, että Diiva riipoi sunnuntaina vaatekaappinsa sisällön lattialle, inventoi, viikkasi ja järjesti. Minä olin juuri hiljaa haaveillut tekeväni saman, mutta pesinkin ensin roskakaapin ja sormeni syyhysivät järjestää myös siivouskaappi. Kaunomieli ilmoittautui joukkoon, hänellä tuli valtaisi himo likvidoida kaapeistaan suuri määrä tavaraa lopullisesti. Siivosimme koko päivän suuremmin valittamatta. Nyt on matot tampattu, lattiat pesty ja tiskipöytä hinkattu. En vielä tehnyt vaatekaapille mitään, jätin sen vähän niinkuin palkinnoksi.

Saattaa olla, että paras tempo ja momentum on kuitenkin jo ohitettu, ja nyt on jo aika himmailla hetki ja sääliä itseään kivistävän mahan takia. Voisin ehkä myös katsella mainoksia ja itkaista vähän.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Waltz me.

En ole kuollut väsymykseen, suklaan väärinkäyttöön tai retkahtanut hulluun kierteeseen, jossa pelaan ensin mahjongia kunnes kiinalaiset merkit välähtelevät päässäni ajatusten sijaan, yritän ampua ne alas bubbleshooterilla ja sitten selvittelen päätäni spider-pasianssin ja eduskuntapelin kanssa.

On muuten hassu tunne, kun on ikänsä ollut lähes poliittinen ummikko niinkuin minä, ja vastaan ihan oikeassa elämässä tulee Mika Niikko, ja mietit, missä olet tähän herraan juurikin törmännyt. Tinderissäkö?

Diiva pukeutui eilen nyöritettävään unelmamekkoon, johon vielä viime hetkellä lisäsimme kaksi tyllialushametta lisää helman liikkumavaran kohottamiseksi. Onneksi elämme taloudessa, jossa muffaisia tyllialushameita on jatkuvasti kohtuullinen varanto. Kaunomieli vastaa omavaraisuudestamme asian suhteen enimmältä osin.

Kävimme kampaajalla. Satoi pehmoista lunta, ja Kaappimies kurvasi paikalle järjestelmäkameransa kanssa ja otti muutamassa minuutissa giljardi kuvaa, joissa Diiva pyörähtelee lumen keskellä kiharoissaan ja hymyssään. Paikallinen rantojen mies pysähtyi kommentoimaan, että onpas siinä tytöllä nätti mekko. Minä tivasin, että eikös ole nätti tyttökin. Kyllä oli, tottakai.

Sitten vein tytön koululleen ja singahdin katsastuttamaan autoni. Se meni läpi, mitä ihmettelen nykyään joka kerta. Kun käynnistin moottorin katsastushallissa, kojelaudassa paloi monta iloisenkeltaista varoitusvaloa joita en ollut vähän aikaan nähnytkään. Hymyilin ja vilkutin iloisesti katsastusinsinöörille ja ajoin hallista ulos melko vauhdikkaasti.

Diiva tanssi ja säteili. Hänen koulussaan vanhojen tanssahtelua säesti osassa kappaleita oikea filharmoniaorkesteri. Minä katselin pyörähtelyä parvelta ja itkin nenästäni vähän rumasti. Olin neuvonut Diivalle, että kun yleisövalssi koittaa, niin isähenkilön mahdollisesti puuttuessa paikalta hänen kannattaa katsoa sopiva, vähintään 50-60 vuotias, mielellään 60-70 vuotias siisti herrasmies, ja niiata niksauttaa tästä itselleen tanssittaja. Sen ikäiset miehet osaavat tanssia. Kun tämä hetki sitten koitti, katselin vähän jännittyneenä, miten Diiva epäröiden tepasteli tanssilattialla ja katosi sitten parven alle näkymättömiin. Ja sukelsi uudelleen näkyviin häkeltyneen ja hyvin ilahtuneen oloisen vanhemman herran kanssa. Hienosti valssattu, reipas tyttö.

Työkaverini, minua muutaman vuoden vanhempi mies, oli hyvin helpottunut kuullessaan, että 50-60 vuotiaat miehet osaavat tanssia. Hänkin siis osaisi, ihan jo muutaman vuoden kuluttua. Vaimokin olisi tyytyväinen tästä tiedosta.

Isähenkilö saapui paikalle yhteisnäytökseen. Paikalla oli tuhansia ihmisiä, yksistään vanhoja tanssijoita oli 920. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta istuimme siististi penkillä eturivissä ja Diiva tanssahteli n. 10 metrin päässä edessämme koko ajan. Se tuntui lähes vääryydeltä kun mietin kaikkia niitä, jotka eivät nähneet juuri omaa silmäteräänsä varmaan kuin vilaukselta.

Siinä sitten tyttöjen isän kanssa kuuntelimme entistä häämarssiamme ja juttelimme ihan vaivattomasti niitä näitä ensimmäistä kertaa vuosiin. En kyllä usko, että hän muisti tuon olevan häämarssimme. Minäkään en muista sitä biisiä jolla kävelimme alttarille, mutta tämän poistumistahdin kyllä.

Näin monta tuttua. Tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että olen kotiutunut tänne.

Näin vielä monta tuttua ja ystävää vielä ihan pikaisesti perjantailasillisella, palasin kotiin pitserian kautta ja lyysähdin sohvaan. Olin niin väsynyt, etten muistanut olla edes kovin huolissani jatkoille lähtevästä Diivasta, joka kyllä kävi ilmoittautumassa tulleensa kotiin noin kolmen aikaan yöllä.

Tänään lisää ystäviä ja musiikkia ja elämää. Ruuanlaittoa ja kotinurkkien ehostusta. Nyt on se aika vuodesta, kun asunto tuntuu liian pieneltä, joka paikassa on liikaa tavaraa ja villasukat tarttuvat kiinni lattiaan ja huomaan, että pattereiden sisään on kertynyt pölyä. Tai sitten on se aika kuukaudesta.

tiistai 16. helmikuuta 2016

I'm so exhausted. And I just can't hide it. I'm about to loose consciousness and I think I like it, I like it.

Asiat, jotka valtaavat kaistoja päästä saavat minut väsyneeksi. Elokuvat, jotka ovat liian pelottavia ja kauniita, kuten Melancholia, ja jotka tulevat uniini. Ihmiset, jotka huutavat minulle turhaan. Ihmiset, jotka ehkä ovat sellaisia kuin muistan, tai eivät ole. Ihmiset, joiden kanssa pitää olla varuillaan. Ihmiset.

Yritän suojalla symbioottista henkistä tilaani ja tasapainoani sabotoimalla uhkaavat muutostilanteet passiivisagressiivisesti. Helpoiten se tapahtuu olemalla tyly ja vetäytymällä netflixin turvaringin sisään (the Americans). Toisaalta minua kiinnostaa ottaa selvää, olenko muuttunut entisestä.

Eilen minua paleli väsymys, puin villasukat ja lämpimän villapaidan ja makasin peiton alla vaikken jaksanut nukkua. Tunsin, että ruumis lepäsi, ja se oli hyvä, mutta mieleni ei vielä levännyt. Viikonloppuna elävää musiikkia. Se voisi auttaa.

Tänään oli hetken kaunis talvinen aurinkopäivä. Olin tuon ajan sisällä, koska minun oli suorittaman. Ei siinäkään vikaa ole. Oloni vain ei ole kovin terävä. Tarvon silti eteenpäin vähän jalat laahaten.

Pitäisi syödä vähän paremmin. Olen laittanut hyvää kasvisruokaa Diivalle (vaikka siinä onkin liikaa keijua ja miksi leikkaan sienistä kannat pois ja liikaa papuja ja yök, hummusta). Diiva tykkää silti, minä en oikeastaan. Diivalla on joka tapauksessa paljon kehitysehdotuksia silloin, kun häntä hermostuttaa. Itse olen syönyt määrällisesti ehkä vähän vähemmän kaikenlaista, koska on selvästi ollut sellainen olo, että nyt on sen aika. Pitäisi vain syödä parempia asioita. Linssimuhennos oli ihan hyvää. Olen kyllä syönyt myös kaikenlaista niin montaa sorttia, että ehkä sitä ei lopultakaan ole määrällisesti vähemmän kuin ennen. Vain pienempiä annoksia.

Niskoissani ja olkapäässäni tapahtuu jotain asioita, ne aukeilevat jumeistaan, ja minulla on olo, että nyt kun nesteet virtaavat taas kudoksissa, elimistööni on vapautunut vanhoja kuona-aineita, nurkkiin pinttynyttä likaa.











sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Melancholia.

Henkilön tapaaminen sovittuna aikana sovitussa paikassa on yllättävän hankalaa. Olen tyypillisesti aina liian ajoissa. Nyt pidättelin itseäni viimeiseen asti, ja marssin paikalle ripein askelin tyylikkäät puolitoista minuuttia myöhässä. Tarkistin tilan kahdessa sekunnissa laserinnopealla katseellani ja määritin sen henkilön sijainnin, joka parhaiten vastasi oletusarvoa, raivasin tieni ahtaasti asutetussa baarissa hänen viereensä ja kysyin "Hei, odotatko mahdollisesti minua?"

Hän katsoi minua ilahtuneen yllättyneenä, päästä varpaisiin, ja vastasi "En tietääkseni."

Jos joku haluaa tietää, mikä olisi ollut oikea vastaus tuossa tilanteessa, se voisi olla vaikkapa "kyllä, olen odottanut sinua koko elämäni."

Minä olisin puolestani voinut sanoa vastaukseksi jotain muuta kuin painokkaan "Hyvä." Ja nyökätä vielä painokkaasti päälle. Tai siis tuo olisi kuulostanut paljon paremmalta repliikiltä heti tuon poliittisesti korrektimman vastauksen jälkeen.

Kävelin ulos. Hyvin pitkälle ulos. Kävin muka pikapankilla, tarkistin kännykästäni, olinko kuvitellut koko kymmenen minuutin aikaikkunan, tai asettanut sen mielessäni väärälle päivälle. Sitten tulin takaisin, tilasin oluen, vaikka mieleni teki punaviiniä, mutta se olisi sotkenut hampaani (siinä baaritiskillä oli muuten tilaa vain henkilön vieressä, johon olin jo aiemmin luonut keskusteluyhteyden), ja asetuin rauhallisesti juomaan olutta kiihtyvässä tahdissa ja odottelemaan, että joku käyttäisi laserinnopeaa katsetta minut löytääkseen. Hänelle se tuntuikin olevan paljon helpompaa.

Minulle alku on helppoa ja kevyttä, mutta sitten tekee mieli kääntyä pois ja olla tietämättä, että ihmiset ovat epätäydellisiä ja ongelmaisia ja heillä on tarinoita joista en halua tietää. En haluaisi nähdä mitään virheitä. Minulla on niitä itselläni riittävästi, enkä halua, että kukaan löytää niitä minustakaan. Huomaan, että ne virheet, joita etukäteen spekuloidessani voisin ehkä sietää, eivät olekaan virheitä, vaan rosoja, jotka käsikirjoittaja voisi huolellisesti asetella henkilöhahmoon tarttumapinnaksi.

Olisi paljon helpompaa vain olla kotona ja katsoa leffoja ihan yksin.

Diiva toi minulle ohutreunaisen, korkean viinilasillisen vaaleanpunaista teetä. Muita kuppeja tai laseja ei kuulemma ole juuri nyt puhtaina.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Or is this the disease.

Nyt en ole ollut niin valtavan väsynyt kuin vielä kuukausi sitten. En ole ennen ollut kovin hyvä havaitsemaan tällaisia eroja. Olen jotenkin kussakin hetkessä kuvitellut, että vallitsevat olo- tai tunnetilani on jotenkin pysyvämpiä kuin ovatkaan, tai vaikka muistaisinkin, että joskus olen tuntenut toisin, en ole ollut kovin luottavainen siihen, että aaltoilu jatkuu, ja tulen palaamaan jonnekin vähän alemmas tai ylemmäs.Kirjoittaminen on auttanut tässä.

Tänään ei ole huvittanut olla aikuinen. Olen kulkenut vähän maan yläpuolella, musiikin tahdissa, koska päässäni on pauhannut kertosäe joka ei vain lopu, eikä se ole haitannut. Olin tunnollinen ja otin aina uuden asian hampaisiini ja yritin saada siitä valmiimpaa, mutta 62% sielustani istuskeli koko päivän jalat laiturin reunalla ja aina välillä varpaat viistivät vettä. Tai mossasin silmät kiinni numerobaarin pimeässä alakerrassa.

Karkasin vähän elämästäni. En ollut tänään juuri yhtään äiti. En mennyt kotiin, en laittanut ruokaa, en pessyt pyykkiä, en jutellut. Aamulla halasin kyllä tytöt, ja taisin laittaa jonkun Whatsup viestin. Istuin puistokahvilassa syömässä sitruunatorttua ja katselin ihmeissäni, miksi ohikulkevat nuoret naiset olivat niin tutun oloisia. Toisella oli kissankorvat jo toisella nuttura. Ne olivat tyttäreni, yhdeksältä illalla menossa elokuviin. Minä olin vielä ihan kakkukahvilla.

Sitä ennen olimme juomassa olutta. Ystäväni oli autolla ja hän joi yhden normaalin oluen, tunteja ennen kotiinlähtöaikaa, ja sitten seuraaavan lasin alkoholitonta. Kun toinen ystäväni ja miesraatini jäsen tajusi tämän, hän huusi "senkin kiero paskiainen". Suomalaiset suhtautuvat alkoholiin jännästi. Kun humaltuu seurassa johon luottaa, tuntee itsensä petetyksi, kun tajuaa, että muut ovat vain antaneet sen mielikuvan, että humaltuvat samassa vauhdissa. Mutta tuo oli kuitenkin ihan ystävällismielinen solvaus.

Miespuolinen henkilö vihjasi, että meidän pitäisi tavata, vaikkapa elävää musiikkia kuunnellen. Minä kiertelin henkisesti, mutta esitin sitten vastaehdotuksen. Mitä jos kävisimme kahvilla tai muulla lasillisella, josta sitten pakenisimme paikalta tahoillemme jonkin sopivan syyn nojalla (unohdin enoni hellalle), jonka jälkeen vaikenisimme iäksi? Hänen mielestään se kuullosti suunnitelmalta. Jos oikein ymmärsin, meille on nyt sovittuna 10 minuutin mittainen tapaaminen. En kyllä ole ihan varma.

Voi olla, etten kadota ajantajuani.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

I'm addicted to you.

Olen toistaiseksi pitänyt uudenvuodenpäätökseni. Ei pasiansseja, mahjongia eikä muuta ajanvieteyksinpelaamista, poislukien pyykinpesu, joka on suoraa jatkumoa lapsuuteni paperinukkeleikeille, ja jossa on yllättäviä yhtäläisyyksiä pasianssien pelaamiseen. Sellaisiin monitahoisiin, muotoaan muuttaviin pasiansseihin joissa on tarinoita, ja joita pelataan n. 300 kortilla yhtäaikaa. Sellaiset ovat erityisen kiehtovia.

Olen kärsinyt aivan oikeita kiusaamuksia. Ollut kädet jo valmiina klikkaamaan linkkiä tai kirjoittamaan mah-alkuisia sanoja. Olen ollut siinä kiusausten kiirastulen korvennuksessa pitkään ja hartaasti ja käynyt mielessäni läpi sitä, miltä tuntuu olla pelaamatta, miltä tuntuisi jos pelaisi, ja miltä tuntuisi sen jälkeen jos olisi pelannut. Pasianssin pelaaminen aiheuttaa aivoissani mielihyvää, jonka nyt kiellän itseltäni. Huomaan, että sitä mielihyvää tekee useammin mieli silloin, kun on muuten vähän apea. En ole ollut nyt mitenkään erityisen apea, mutta ainahan sitä itse kukin on välillä vähän apea.

Ensimmäisten paastoviikkojen aikana olin väsynyt, aivoni taisivat vähän uudelleenjärjestäytyä. Sitten sain joitakin tarmonpuuskia kirjoittamisen ja sen sellaisen suhteen, jotka laimenivat harmillisen äkkiä. Odotin, että kun luovun noinkin isosta asiasta, tilalle tulisi jotain suurta ja uutta ja yllättävää. Elämäni saisi uuden suunnan. Alkaisin harrastaa levitointia ja pelastaisin jonkin uhanalaisen eläinlajin.

Olen ainakin lukenut paljon enemmän iltalehden otsikoita kuin ennen. Niitä tulee selattua, kun katselee televisiota. Olen pitkästä aikaa siis myös katsonut televisiota. Mainokset hämmentävät minua. Ne ovat joko paljon nerokkaampia kuin ennen tai paljon ärsyttävämpiä kuin ennen. Olen iloinen, etten enää osta vauvanvaippoja.

Minulla ei ole ollut sen enempää aikaa kuin ennenkään. En tiedä, mihin se on mennyt. En ainakaan ole liikkunut juurikaan enempää kuin aiemmin. Olen kyllä tavannut ihmisiä ja leiponut muutamia kertoja.

On mahdollista, että keskittymiskykyni on hieman parantunut, mutta sellaisella ei niin käytännöllisellä tavalla, että pystyn keskittymään paremmin vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan, ja kun olen hyvin keskittynyt, en ole kovin notkea siirtymään aiheesta toiseen. Multitaskaus ja yleinen pintapuolinen häslääminen ovat joissakin tilanteissa ihan riittävän hyvä tapa olla, ja jotkin elämäni asiat ovat rakentuneet moisen suoritustavan ympärille, minkä ei varmaankaan pitäisi olla suotavaa, mutta toisaalta se ei ole aiheuttanut suuria ongelmiakaan.

Nyt kun talvihorros on ohi, ja sen täytyy olla ohi, täytyyhän, yritän addiktoitua liikkumiseen. Otan sen oikein suureksi tavoitteekseni. Että jotain joka päivä. Se on paljon helpompaa sitten, kun on taas mukava pyöräillä.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Maleficent.

Sormenpäissäni hyrisee. Menin metsään puiden halailtavaksi, ja nyt olen taas täynnä pistelevää havuvoimaa. Erämerjailimme Kaunomielen kanssa. Näihin reissuihin kuuluu aina malttamaton suunnittelemattomuus, joka tuottaa yllättäviä tilanteita. Kerran Kaunomieli parkaisi ”Miksi mä lähdin!” ja toisen kerran ”Mä vihaan sua!”, ja minusta tuntui, että reissun laatuvaatimukset täyttyivät hienosti. Pääsin irti lumihankeen juuttuneen auton kanssa ja olimme vain hieman eksyksissä.

Paistoimme pekoniin käärittyjä taateleita vanhalla lettupannulla. Se oli kevyt kantaa ja tarkoituksenmukainen. Taatelit olivat mainion makuisia. Join termarillisen hyvää kahvia, johon laitoin sekaan kuumennettua maitoa.

"I've had so many dates this week."

Kun kävelimme kotiin, alkoi olla pimeää. Hailuodon lautan valot näkyivät sineydestä irrallisina. Melkein en olisi arvannut horisontin olevan sillä kohdalla.

Muistin vielä asioita koulumatkoiltani. Peltojen keskellä oli metsäisiä saarekkeita, nyppylöitä. Ne olivat kai olleet liian kivisiä kohtia pelloiksi raivattaviksi, ja niihin oli kerätty lisää roudan nostamia kiviä pelloilta. Saarekkeet kasvoivat komeita kuusia ja muita puita.

Yksi saareke oli kunigaskunta. Sen keskellä nousi erityisen korkeita ja ylväitä kuusia. Kuningas, kuningatar, lakeijat, neuvonantajat, hoviväki. Kuin kirjasta Prinsessa Ruusunen (Disneyn kirjakerhon kuvitettu versio). Siellä ne nyökkäilivät toisilleen nenänvarsiaan pitkin kaikkitietävinä ja ylväinä, ja hoviväki isosta pienimpään levittäytyi niiden jalkojen juureen tiiviisti.

Saarekkeen reunoilla oli matalampia vaatimattomampia puita, koivuja, leppiä, haapoja pajua. Saarekkeesta lähti pellot erottava oja, joka kasvoi kaikkea mitä ojanpielet nyt kasvavat, horsmaa, mesiangervoa, ohdakkeita ja pienempiä kukkia. Pajuja, joitain hieskoivuja. Puolivälissä ojaa oli nuori kaunis mänty, siinä oli oksia paljon enemmän kuningaskunnan puolella runkoaan. Ne oksat olivat tiiviitä ja pyöreitä ja kiharaisia kuin hulmuavat hiukset tai viitta. Se mänty näytti juoksevalta tytöltä, se oli siis sen kuningaskunnan prinsessa, joka juoksi pois hunnut ja viitat ja helmat ja hiukset hulmuten ja kädet ojossa.

Kauempana ojan varrella oli odottamassa nuori kuusi, sulhanen tietysti. Ritari tai prinssi tai köyhä mies. Joskus ajattelin, että prinsessa karkasi sen miehen matkaan ilman vanhempiensa lupaa. Joskus kuvittelin, että koko kuningaskunta odotti prinssiä tulevaksi sotaretkeltä, ja kun hän sitten palasi sankarina, prinsessa juoksi helpottuneena vastaan. Eri päivinä tarina oli erilainen, ja vuosi vuodelta se nuori kuusi kasvoi ja komistui. Odotti morsiantaan kujan päässä. Mäntykin kasvoi, mutta hitaammin.

Nyt mänty on vielä paikoillaan, isona ja ei niin hulmuavana. Seisoo paikoillaan, ja viitta hulmuaa ihan vähän tuulessa sen takana. Sillä on kasvot vielä siihen suuntaan missä kuusi joskus oli. En muista tarkalleen milloin kuusi on kaadettu, mutta olin siitä vähän järkyttynyt.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Take a look at me now.

Tänään olen ollut eilistä maltillisempi. Silmäni ovat punaiset, koska minulla on ehkä silmätulehdus, mutta unohdan sen aina, kun minun pitäisi tehdä asialle jotain. Olen kai vai niin tottunut siihen tunteeseen, etteivät kasvoni tunnu enää niin nuorilta.

Tänään on muutenkin ollut vähän homssuinen päivä. Huomasin töissä, että alushousuni olivat nurinpäin. Eihän se erityisen vaarallista ole, mutta näitä sattumuksia on nyt tullut sen verran monta, että aloin miettiä, pitäisikö minun ihan oikeasti alkaa käyttämään silmälaseja.

Kun mietin sitä oikein tarkkaan, lukulasini alkoivat tuntua väärän vahvuisilta ja sain vähän päänsärkyä. Söin särkyyn suklaata, ja mahaan tuli hassu olo.

En jaksanut mennä perjantailasilliselle. Luulen, että se oli oikea valinta. Menin ruokakauppaan ja ostin kärryllisen ruokaa. Sen lastaaminen jääkaappiin tuntui naurettavan raskaalta.

Huomenna saatan mennä metsään syömään pekoniin käärittyjä taateleita.

Miksiköhän pidän Rocky-elokuvista. Ne ovat niin monella tapaa vääränlaisia.

torstai 4. helmikuuta 2016

Soita, tekstaa, pistä mulle viesti.

Rutiinit ovat vaikeita. Tänä aamuna huomasin vessan peilistä, että minulla oli fuksianpunaista kynsilakkaa kuudessa ja puolessa kynnessä, ja siltä seisomalta liottelin kynteni poistoaineella melko puhtaiksi. Kynsinauhat kyllä vähän vieläkin näyttävät siltä, kuin olisin suolistanut jonkin siniverisen otuksen. Joutsenen tai aarnikotkan.

Sitten singahdin töihin, ja mustaa kahvia hörppiessäni tajusin, että olin unohtanut pestä hampaat. Rutiinini oli häiriytynyt kriittisellä hetkellä.

Olin menossa edustamaan orgnisaatiota, joka on ruokkinut minut ja lapseni usean vuoden ajan menestyksekkäästi, tilaisuuteen, jossa minun toimenkuvaani kuului hymyillä ystävällisen kutsuvasti. Kurvasin siis kodin kautta, kipitin portaat ylös, törmäsin hämmentyneeseen Kaunomieleen (olin kotona väärään aikaan), pesin hampaani melko raivokkaasti, kipitin portaat alas ja jatkoin matkaa työn suorittamisen paikalle.

Pitäisi hankkia varahammasharja töihin. Siellä on jo vararipsiväri, juuri tästä syystä.

Hymyilin. Olin ehkä vähän keskimääräistä proaktiivisempi, kun markkinoin harjoittelupaikkoja nuorille henkilöille. Muistan yhden, todella mieluisan kandidaatin epäuskoisen katseen, kun painoin sinnikkäästi käyntikorttiani hänen käteensä ja yritin yksitellen käännellä sormiaan sen ympärille. Ota yhteyttä. Lähetä CV. Tai tule suoraan haastatteluun. Ihan koska vain. Vaikka meille kotiin.

Tuollainen käytös on minulle epäluonteenomaista, mutta näköjään mahdollista. Onkohan riski, että vastaavat maneerit levittäytyisivät myös elämäni miestarkkailun osa-alueelle?

Kävin myös valtavan hienon keskustelun Pandojen halailusta. Ja vähän muustakin. Hyönteisten syömisestä, ranskalaisista autoista, suomalaisuudesta. Henkilö, jonka kanssa kävin tämän keskustelun, oli silminähden sellainen, että hän aiheutti henkistä allergiaa muissa messuhenkilöissä. Sen näki kehonkielestä. Minä olin kuitenkin hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Hän oli virkistävä keidas siinä ihmisautiomaassa. Voi olla, että jos olisin voinut tarkkailla itseäni lintuperspektiivistä, olisin havainnut muutoksia ihmisten kehonkielessä myös silloin, kun he olivat kontaktissa minuun.

Kävin fysioterapeutilla. Hän löysi niin kipeän kohdan olkapäästäni, että oikea käteni meni kerralla turraksi ja oikea korvani poksahti hetkellisesti lukkoon. Oloni oli vähän sumea, ja oksetti. Nyt olkapää on jo paljon parempi. Sen lisäksi, että minulla on pinteitä ja kireyksiä, olen hyvin yliliikkuva joistain kohdista.

Join kahvia seuralaisen kera. En ole tänään oikein ollut oma itseni, joten voi olla, että oikeasti minulla ei ollut niin hauskaa, kuin miltä minusta tuntui. Tai siis olen ollut oman itseni toinen ääripää, joka on melko kaukana keskiarvosta, ja vielä kauempana flegmatiasta. Toivottavasti en vaikuttanut aivan liian ylienergiseltä. Puhunut liian kovaa. Saatoin hyvin vaikuttaakin. Toistaiseksi ihmiset, joita olen tavannut ennalta sovittuna aikana ennalta sovitussa paikassa ovat aina halunneet toistaa tilanteen kanssani jollain tapaa. Minä en ole keskimäärin ollut ihan noin innokas. Tästä henkilöstä en nyt ole ihan varma, mutta asia selvinnee päivän-parin aikana. Ehkä hän ei pidä naisista, joilla on huonosti poistetut kynsilakat.

Ehkä minä en pidä hänestä huomenna.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Pois sanaakaan.

Talvi on vähän hellittänyt otettaan. Auto on notkeampi aamuisin. Illalla ei aina ole vielä pimeä. Lunta on enemmän, ja aurinko paistaa ja tulee mieleen, että joskus tykkäsin hiihdellä kerhangilla. Kahdeksanvuotiaana ainakin. Silloin en ollut luokkani huonoin urheilussa. Seuraavasta vuodesta eteenpäin kylän ainoa ikäiseni tyttö ohitti minut kaikissa urheilulajeissa, ja tämä asetelma säilyi koko peruskoulun aika lailla samana, vaikka yläasteella oli kyllä muitakin oppilaita kuin me kaksi.

Meidän kylässä ei ollut yhtään ikäistämme poikaa.

Tykkäsin hiidellä tuon lyhen kukoistuskauteni jälkeenkin ihan samalla innolla. Silloin se oli helppoa, Reijo-sedän nahkatakki, pipo, hanskat, polveen asti vedettävät kudotut hiihtosukat, nyöritettävät monot, sukset, sauvat, ja latu lähti postilaatikon luota. Kerhankien aikaan ei tarvinnut edes latuja. Olo oli vapaa, kun pääsi metsään puiden keskelle helposti pitkästä aikaa.

Joskus piti ihan kuriositeettina mennä kävellen hankia pitkin kouluun. Ihan vain koska pystyi. Yleensä hiihdin. Useimmiten latu piti avata tuiskulumesta aamuin illoin. Pellon yli ja metsän läpi koulumatka oli alle kaksi kilometriä, teitä myöten 3,6.

Aamuisin kun oli aivan pimeää, minua pelotti hiihtää pimeyteen pois kodin valoista. Erityisesti pelkäsin isoja ojia jotka piti ylittää. Joskus suksi tai sauva tökkäsi hangen läpi ojassa virtaavaan veteen. Teräsmies-sarjakuvalehdessä oli muinainen hirmulisko herännyt eloon nykyajassa. Se teki hirveää tuhoa ja lopulta kuoli upoten jäiseen, höyryävään veteen joka jäätyi umpeen liskon upottua. Silloinkin oli pimeää. Tiesin kyllä, että se oja oli liian matala ja pieni hirmuliskon mahtua, mutta jotain kammottavaa siinä oli. Että hangen alla on jotain vaarallista ja epämääräistä, joka pitää ylittää varoen.

Sängen tai kynnöspeltojenkin aikaan saattoi kävellä suoraan peltojen yli. Kynnöspelloilla oli kivaa kävellä vain, jos oli pakkasta. Silloin hypin auranterän kääntämältä sileältä, jäiseltä savisiivulta toiselle. Jos ei olisi ollut pakkasta, olisin sotkenut kenkäni ja housuni mutaan ja saveen. Sänkipellolla jos käveli paljain jaloin, tuli jalat täyteen kipeitä haavoja.

Kun vilja oli kasvamassa, pellon poikki ei saanut kävellä, koska sitä olisi tullut samalla tallottua. Jos silloin oli pakko kävellä pellolla, vaikka houkuttelemassa karannutta vuohta pois naapurin puimurin edestä, piti mennä kylvön rajoja myöten tai kävellä kylvörivien mukaisesti niin etteivät korret taittuneet.

Nyt kun mietin, en usko, että yhden tytön pellon keskelle tekemä hento polku olisi aiheuttanut suurta vahinkoa kellekään.

Aamuisin oli usein viljassa hirvien kellimiä makuujälkiä.

Kun isäni kulki samaa reittiä veljiensä kanssa, he olivat kurittomia ja joskus kaatoivat naapurin heinäseipäitä huvikseen. Naapurin isäntä katseli vähän kauempaa, ja kun kaikki seipäät olivat nurin, tuli ja otti poikia niskasta kiinni ja käski nostaa seipäät takaisin pystyyn.

Tykkäsin olla metsässä. Etsin kallioita ja kiviä. Kuvittelin olevani joku menneisyydestä, minulla oli usein monta hametta päällekkäin ja risa villatakki, jonka taskussa ruisleipää. Se oli näppärää, jos vuohi oli mukana, koska sitä piti usein houkutella pois hankalista paikoista.

Kun minulla oli intiaanikausi ja asuin tiipiissä takapihalla, äiti teki minulle nahasta mokkasiinit.

Kesäisin peltikaton alla huoneessani oli liian kuuma, siksi nukuin milloin missäkin. Usein teltassa lähimetsässä. Joskus siinä tiipiissä. Isompana kun olin jo vähän enemmän mukavuudenhaluinen, majoituin pitkään navetanvintillä vanhan olkipatjan päällä. Isäni löysi pesäni ja luuli, että nurkissamme pyöri asui kulkuri.

Meidän kylällä vieraili joskus oikea kulkuri. Hänen nimensä oli Koistinen, hän antoi kampoja maksuksi yösijasta. Ne olivat ihan ok kampoja, paitsi että ne olivat laitimmaisilta piikeiltään neliskanttisia eikä niillä saanut tehtyä kunnolla jakausta jos piti laittaa hiukset kahdelle letille. Minulla oli kaksi lettiä viiden vuoden ajan. Sen jälkeen useimmiten yksi. Koistisella oli pitkä repsottava takki, surulliset silmät ja polkupyörä jota hän aina talutti. Kerran joku näki hänen ajavan sillä. Joskus Koistisella ei ollut pyörää, ja silloin, jos auto ajoi hänestä ohi, hän astui kolme askelta taaksepäin ja mutisi jotain. Joskus Koistisella oli kuulemma haitari, mutta sitä minä en muista itse nähneeni. Sanottiin, että Koistinen oli ollut linnassa, koska oli vahingossa tappanut miehen. Hän oli siitä edelleenkin pahoillaan, ja siksi niin levoton, että kiersi koko ajan, ajateltiin. Koistinen istui joskus kaupan portailla ja joi ykkösoluen.