torstai 31. maaliskuuta 2016

When my dreams just move along.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Olenkin jo sangen tottunut kahlaamaan nilkkojani myöten sohjossa ja sen alta paljastuvassa sepelissä ja epäspesifissä itsesäälissä (johon ei siis ole juurikaan syytä, koska kaikki on niin hienosti, ja mikä ei ole, siitä en voi syyttää kuin itseäni). Niin tottunut, että se on alkanut melkein huolestuttaa. Enkö oikeasti jaksa tämän enempää? Kuin herätä aamulla, juoda ämpärillisen kahvia käydä töissä,käydä ruokakaupassa, kuoria, pilkkoa, höyryttää ja paistaa, tiskata, pyykätä ja tunkea irtonaisia tavaroita entisestään täyteen tungettuihin sekalaisiin kaappeihin, nukahtaa vähän liian myöhään ja herätä uudelleen juomaan kahvia.

Kahvi on hyvää, ja joskus illalla mietin, että ainakin saan aamulla kahvia palkinnoksi siitä että jaksan herätä. Lähes joka yö muutan.

Nyt elämästäni tulee aktiivisempaa, liikunnallisempaa, ekologisempaa ja hengästyttävämpää. Parkkipaikkani katoaa tilapäisesti maanantaina. Siirryn polkupyöräilyn ja julkisten kulkuneuvojen pariin. Olen muuten paljon parempi polkupyörien kuin julkisten kulkuneuvojen parissa.

Laitan siis autoni seisontavakuutukseen, josta noudan sen käyttööni vuokra-automaisen täsmätarpeisiin seuraavien kuukausien aikana.

Pitää käydä ostamassa julmetun paljon vessapaperia, tomaatti- ja papusäilykkeitä, ja muutakin painavaa ja säilyvää ja hankalasti kannettavaa kaapintäytettä ennen kuin heittäydyn autottomaan tilaan.

Muutenkin pitäisi aktivoitua. Ylioppilasjuhlat odottavat järjestymistään, mutta odotan vielä tietoja ja havaintoja asuinhuoneistoni ulko-osiin kohdistuvan maisemoinnin tavasta ja vaikutuksista, jotta voin tehdä kauaskantoisempia päätelmiä soveliaimmasta tavasta toimia.

Luulen, että tämä on minulle hyväksi, kaikenkaikkiaan. Nykyinen asiantila, sisältäen kaiken vastalöytämäni onnellisuuden, mutta silti tuntuen kaoottiselta ja valjulta, on osoittautunut hieman raskaaksi. Ehkä tämä on nyt sitä, että minulla on vihdoinkin ollut aikaa reflektoitua, ja se ei ole aina niin mukavaa. En pidä itsestäni yhtään niin paljon kuin silloin, kun minulla on paljon tekosyitä joihin voin vedota, kun huomaan olevani epätäydellinen.

Minun pitäisi laittaa monia muitakin asioita järjestykseen. Varata kampaaja-aika. Käydä läpi vaatevarastoni. Pestä ikkunat. Siivota liinavaatekaappi. Töitä. Läytää olemassaololleni jokin arvojani vastaava tarkoitus, ja mielenkiinnonkohteita jotka laajentaisivat maailmaani. En edelleenkään ole saanut sitä aikaiseksi.

Tämä ei ole suorittamisen tarvetta, tai sitä, että vaatisin itseltäni liikaa. Se, että olen tehnyt näin vähän asioita, ei ole ollut minulle hyväksi. En kyllä pidä siitäkään, että päädyn tekemään liikaa kaikkea, enkä sitten jaksa tai ehdi huolehtia kaikista pienistä asioista, joista minun pitäisi huolehtia. Kuten ostoksista ja ruuasta ja tiskeistä ja pyykeistä ja kulmakarvojeni nyppimisestä ja siitä, että silitän itselleni paitoja töihin edes kerran kahdessa viikossa. Osa vaatteistani ei ole käyttökelpoisia ilman silitystä. Suuri osa on.

Kaivelin mielestäni jotain autoiluun liittyvää biisiä. Video on jopa parempi kuin biisi.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Titanium.

Menin sittenkin. Sovittuun aikaan ja paikkaan, vaikka taas oli se olo, että en halua, eikä ole pakko. Odotukseni tällaisten kohtaamisten suhteen ovat siis realistisella tasolla.

Tarkkailen itseäni enemmän kuin sitä toista. Ja sitä, mitä heijastin takaisin peilimäisestä pinnasta. Nyt näin itsestäni, että olen hetkellisesti vähän sumea, en kirkas ja säkenöivä ja terävä. En ollut sen hermostuneempi kuin olisi pitänyt, mutta en ollut niin itsevarma kuin joskus, tai haluaisin. Takeltelin suorastaan, ja unohdin välillä, mitä olin sanomassa.

Juttelimme pitkään ja perusteellisesti. Yritin saada katseeni kohdistumaan kuvaan, joka koko ajan välähti mielessäni, mutta se jäi aina piiloon. Keskustelu pyöri eteenpäin pallona. Pallon ulkopinnalla oli tiettyjä kohtia, jotka hän johdatteli näkyviin kuin lottonumerot, ja tottuneesti hän pyöritteli keskustelua eteenpäin. Hänellä oli paljon harjoituskilometrejä takanaan. Paljon enemmän kuin minulla. Olin ammattikuskin kyydissä. Välissä tunsin oloni hyväksi ja rentoutuneeksi. Elämä tuntui hienolta paikalta.

Katselin, miten kaksi pikkutyttöä leikki tilaa jakavilla valoverhoilla. Ne olivat hienoja ja taianomaisia, roikkuivat katosta ohuina, sädehtivinä hiuksina. Tytöt vetivät käsillään ne liikkeeseen ja ne heiluivat kuin merikasvit. Kietoivat ne ympärilleen. Taivuttivat mekokseen. Haaveilivat olevansa merenneitoja ja prinsessoja ja filmitähtiä. Yksi kerrallaan hiuksista katkesi kuituja sisältä, kimallus ja tuike sammui, ja ne roikkuivat sameina loiroina muun verhon mukana.

Tapaamisen lopulla tunsin hiemen voitonriemua - olin edelleen hengissä, eikä tämä ollut läheskään niin kamalaa kuin joskus. Olin rento, ja tunsin oloni itsevarmemmaksi. Sanoin ääneen jotain itsevarmaa. Siihen hän sanoi jotain, mikä kolautti juuri rakennetusta itsevarmuudestani ihan vähän laastia irti. Ehkä ei tarkoituksella. En tunne häntä. Se oli vain yksi lause, ja itse kukin sanoo asioita, jotka ovat huonosti muotoiltuja, tai tulee tulkituksi väärin.

Olen aika hyvin turvassa sellaisilta miehiltä, jotka saavat minut tuntemaan itseni vähäisemmäksi kuin olen. Opin sen Kaappimieheltä, siis että on olemassa sellaisiakin miehiä, jotka eivät tee niin.

Samaan aikaan toisaalla.

Kävelin vaatekauppaan, jossa minun piti tavata ystävä. Vilkaisin tarjonnan - samat ruskeakuvioiset tätitunikat kuin viime viikollakin, lisäksi jokakeväiset merimiestyyliset raitapaidat, valkoiset housut ja korallit ja turkoosit huitulatopit. Ajattelin, että täällä ei varmaankaan ole minulle mitään. Pujottelin odotellessani laiskasti rekkien välissä. Edessäni olevalta rekiltä tippui farkut maahan. Nostin ne ylös, ja katsoin, että kas, onpas kivan näköiset. Kokoa, johon joskus mahdun, mutta näyttävät vähän kapeilta. Slim-mallia vielä. Sovitin ne. Täydelliset.

Tiedättekö, kuinka usein täydellisiä farkkuja ylipäänsä löytyy? Ja vielä oikeassa koossa (niitä oli tasan yhdet tuossa liikkeessä, tarkistin), saatikka että ne heittäytyisivät maahan kohdehenkilönsä eteen kerjäten ota minut, ota minut?

Varmasti tiedätte. Keskimäärin kerran viidessä vuodessa, tai jopa harvemmin. Tuskin koskaan. Mutta näköjään niin voi tapahtua.

Revin käteni sovituskopin peiliin niin, että veri lensi. Sain hienon hightech-laastarin ja 20% alennuskupongin seuraavia ostoksiani ajatellen.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Dr. Feelgood.

Vastentahtoinen salikäynti, suihku, kaksi isoa kuppia kahvia ja Pirkka kuningatarkääretorttu vaniljakastikkeella ovat elvyttäneet oloani. Minulla on myös excel-taulukossa lista asioista, jotka minun tulee tehdä seuraavan neljän päivän aikana jotta tuntisin oloni kunnolliseksi. Se ei ole pitkä eikä epärealistinen lista, ja ne ovat vain asioita, joiden toistuva suorittamatta jättäminen ajaisi minut taloudelliseen ahdinkoon, epäsuittuun tilaan tai muuten epätoivottuun paikkaan elämässäni. Joten olisi ihan hyvä, että vain suorittaisin ne, vaikka hampaat irvessä ja hitaasti.

Tein myös ihan hyvää ruokaa Kaunomielelle ja itselleni; possua, punajuuurta, porkkanaa, perunaa. Palsternakka oli loppu. Diiva on sukuloimassa. Kaunomieli lukee pääsykokeisiin, eikä mm. siksi ole. Kaunomieli lukee aina yhden luvun, ja sitten katsomme episodin New Girl -sarjasta. Kolmas tuotantokausi ei ole yhtä hyvä kuin kaksi aiempaa. Tuonkin katsominen saa minut silti haluamaan otsatukkaa (minulla on huonompiakin mielihaluja), ja myös tummennosta hiuksiini. En haluaisi haluta sitä. Olen ollut niin helpottunut juurikasvuksettomuudestani. Ja onhan se jonkinlainen pieni ekoteko.

Grooming. Sitä minä nyt vähän kaipaisin.

Täytyy todeta, että Pirkka kuningatarkääretorttu ei ole enää entisensä. Silloin joskus kauan sitten, kun minulla oli aina torstai-iltaisin yhdeksältä treffit Pirkan ja dr. Luka Kovacin kanssa, pohjan koostumus oli pehmeämpi ja sitkaampi, pumpulimaisen myötäileva ja kostea. Valkoinen, viileä kräämi oli kiinteää, lohkeavaa, ja se kiertyi hillon ympärille tuhtina pyörteenä muodostaen koko tortun jykevän ja sielukkaan ytimen. Hillokin oli syntisemmän makeaa, sen tumma vivahde loi viiltävän kontrastin vaniljan viileydelle.

Olenko kertonut siitä yhdestä kerrasta, kun söin kääretorttua (Boström, samanlainen vähän liian kuohkea ja höttöinen kuivakas kakkupohja kuin uusissa Pirkoissa) vaniljakastikkeen kanssa, jonka seurauksena minulle piti soittaa ambulanssi? Tässä ei ole nyt mitään liioittelua. Piipaa-auto tosiaan kävi meillä, painelivat vatsaani, mittasivat verenpaineen ja ottivat sydänfilmin. He eivät keksineet mistä oli kysymys, mutta oma diagnoosini osoittautui myöhemmin oikeaksi. Se oli sappikohtaus, jonka toden totisesti aiheutti tuo kielletty hedelmä, kääretorttu-vaniljakastike-kombo. Syy, miksi kipu ei näyttänyt sijaitsevan sappeni kohdalla, oli se, että sappeni sijaitsi väärässä kohtaa torsoani. Se löydettiin myöhemmin kirurgisen aarteenetsintäoperaation seurauksena. Afrikan tähtenä toimi pienen luumun kokoinen sappikivi.

Puhelimessani lurkkii ehdotelma tapaamisesta. Väistelen ajatusta. En tiedä miksi. Ei kai ole pakko, jos ei halua? Mutta miksi en muka haluaisi? Haluan mieluummin olla kotona, viikata mustat paitani siistimmin piironginlaatikkoon ja ehkä leipoa jotain, johon pitää käyttää paljon kermaviiliä.







torstai 24. maaliskuuta 2016

And now you do what they told ya.

Olen tarkkaillut masennuksen alapintaa, kun se peittää taivaan hitaasti lipuen kuin taistelulaiva Galactican metallinen maha. Sitä tämä ilmeisesti on. Ihan rauhallista, tasaista alakuloa. Kaikki on ihan yhtä hyvin kuin muulloinkin, ja olen vallan toimintakykyinen. Ehkä jopa rauhallisempi ja hillitympi kuin yleensä. Hieman vähemmän aloitekykyinen, hieman tyhmempi ja hitaampi ymmärtämään asioita, arka ja epävarma ja sisäänpäinkääntynyt.

En ole fyysisesti kovin väsynyt, se oli aiemmin talvella, ja siitä puskin läpi lähinnä nukkumalla, nukkumalla ja nukkumalla. Onneksi voin nykyään tehdä niin. Viimeisen kahteenkymmenen vuoden aikana se ei ole ennen ollut näin yksinkertaista.

Nyt ei ole olosuhteita joiden ristipainetta syyttää, ei kovin hankalia raameja jotka ahdistaisivat. Olen vaan ja möllöttelen, minä ja masentuneisuuteen taipuvainen pääni. Tämä ei ole kenenkään vika, eikä ole ketään, joka estäisi minua olemasta olematta masentunut.

Tuntuu, että asiat purkaantuvat. Asiat, jotka ovat olleet olemassa yli 40 vuotta. Asiat, joilla on ollut merkitystä minulle, joita olen tavoitellut, menettävät merkityksen. Tunne on sama kuin ennen, mutta näen pidemmälle, koska katse ei pysähdy niihin liian ahtaisiin raameihin joiden sisällä kyhjötän. En ole niin toiveikas kuin ennen. En usko olevani erityinen. En osaa lopettaa sitä, että yritän kaiken aikaa karsia asioita joita on liikaa, vaikka oikeasti saattaa olla, että niitä on kohta jo liian vähän. Luulen haluavani vain levätä ja olla rauhassa, vaikka ehkä tarvitsen jotain muuta. En tiedä, onko apatiani sittenkin vielä väsymystä, jota en vain myönnä, koska en arvosta niitä jotka jäävät tuleen makaamaan, ja siksi mietin, että ehkä minun pitäisi itse tehdä tälle jotain. Vai onko se vihdoin vain apatiaa.

Näen itseni erilaisissa tilanteissa ja tunnen itseni kurjaksi. Tuntuu, että näen itseni ensi kertaa ihan sellaisena kuin olen, enkä osaa oikein arvioida, onko valaistus vain huono vai onko tämä nyt sitten todellista todellista. Ja jos on, minun pitäisi yrittää vähän enemmän, koska minulla ei ole enää tekosyitä olla olematta niin hyvä ihminen kuin voin. Minulla on myös henkinen resting bitch face, ja se ilmenee, kun en pinnistele riittävästi vaan olen liian rento tilanteissa joissa pitäisi skarpata. Olen usein tosi törppö. Sanon tyhmiä asioita koko ajan joka tapauksessa, silloinkin kun en ole masentunut, mutta nyt ne jäävät kaikumaan päähäni. Saatan olla joissakin tilanteissa suorastaan ilkeä, ihan vain kömpelyyttäni.

Tai sitten oikeasti olen kova ihminen, sellainen, joka ei osaa ottaa vastaan empatiaa, eikä osaa antaa sitä muillekaan. Sellainen, joka ei voi sanoa toiselle mitään kivaa, koska sittenhän se toinen luulisi, että säälin häntä jotenkin, en pidä häntä riittävän voimakkaana, tai olen alentuva, ja se olisi pahin loukkaus, jonka minuun itseeni voisi kohdistaa. Eli jos sanon kohteliaisuuden, se pitää kääntää jotenkin negatiiviseksi "en olisi sinusta uskonut - mutta kai nyt sitten silti uskon kun itse näen", "arvostan, vaikka pidänkin tätä ihan tyhmänä". Kun tulokulma on moneen kertaan käännetty korkkiruuviksi asti, on vastaanottajan tehtävä tulkitsijana aika vaativa.

Onneksi on myös ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat minut. On jopa yksi ihminen maailmassa, joka voi sanoa minulle "voi sinua raukkaa", ja minä en loukkaannu.

Kysyin joskus lasteni isältä johonkin koulutehtävään tai testiin liittyen, millä neljällä adjektiivilla tai ominaisuudella minua kuvailisi. En muista mitä ne muut olivat, mutta yksi oli kova. "Sinä olet kova ihminen", hän sanoi. Hän ei osannut perustella sitä, ja ihmettelin kommenttia kovasti, mutta ajattelin sitten, että hän vain toisti jotain, mitä joku muu oli ehkä sanonut minusta. Kun en itkenyt siinä paikassa, ihmisten edessä vieraassa talossa, kuultuani läheisen ihmisen kuolleen. En minä voinut itkeä julkisesti. Olin vihainen, kun minulle yritettiin osoittaa myötätuntoa. Sen lisäksi, että hän oli kuollut, minun olisi pitänyt osata samanaikaisesti suhtautua myötätuntoon ja osoittaa siitä kiitollisuutta, ja se tuntui jo vähän liian suurelta vaatimukselta.

Itken sitten vieläkin yksin, auton ratissa, aamulla kun herään siihen tunteeseen kun mummo puristaa kättäni.

Olin siinä kysymisen hetkessä sitä mieltä, että mies, jonka kanssa olin elänyt monta vuotta, ei oikeasti tuntenut minua ja oli muutenkin vähän tyhmä, ja siis väärässä. Nyt mietin, että ehkä se on totta, hän ei tuntenut minua ja oli ehkä joissain suhteissa vähän tyhmä, mutta ehkä minä olen myös jollain tapaa kova ihminen.

En minä ole yhtään kopea tai ylpeä tai itsevarma. En anna sillälailla kovaa vaikutelmaa. Mutta kun olen jonkun kanssa oikeasti läheinen, ehkä siinä tilanteessa se toinen huomaa, että minusta puuttuu jotain normaaleja pehmusteita ja vuorauksia.

Sellainen, joka tippuu lattiaan ja särkyy, kerta toisensa jälkeen. Usein tunnen, että seison keskellä lasinsirpaleita, ja minne tahansa otan askelen, sirpaleet ratisevat jalkojen alla lisää.

Jotkut ovat kumipalloja.

Muistan tämän olon ihan hyvin lapsuudesta ja nuoruudesta asti. Muistan, kun huomasin, että välillä oli pidempiä kausia jolloin en ollut ollut iloinen tai innostunut mistään.

Se menee ohi. Tulee takaisin ja menee ohi. Lainehtii.

Onneksi on nämä neljä päivää edessä. Minulla ei ole mitään tekosyitä olla liikuttumatta fyysisesti. Se voi auttaa. Ja saatanhan minä millä hetkellä hyvänsä innostua jostain uudesta asiasta. Vaikka nyt kun mietin niitä hetkiä kun olen ollut innostunut mistään, edes pienesti, näen itseni naurettavana innostuneisuudessaani.

Kun olin fyysisesti väsyneempi janosin vihreää väriä. Kirkasta, syvää 70-luvun vihreää. Se osui silmiini kaikessa. Nyt etsin kaikesta pehmeää keltaista, valkoiseen taittuvaa mutta syvää ja ystävällistä.

Minulla on kaikki ne samat syyt olla onnellinen kuin puoli vuotta sitten, ja tiedän olevanikin. Olen ainakin kiitollinen ja helpottunut siitä, että moni asia on niin paljon paremmin kuin ennen.

Pitää kuunnella musiikkia. Se on kuin lämpökynttiä, joka estää minua haaltumasta ihan kylmäksi asti. Juon punaviiniä. Syön sokeria. Itsetuhoista, mutta helppoa.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ordinary life.

Jos nyt ihan puhutaan asioista suoraan ja oikeilla nimillä, niin tanssin lauantaina pyllyni kipeäksi. Olen aina jossain vaiheessa päättänyt, että en käyttäisi liikaa karkeita sanoja, vain silloin kun se on erityisen toimivaa, ja kovasti harkitsin, kuullostaisiko tuossa sana "perse" paremmalta, ja kun asiaa oikein tarkastelin, menetin perspektiivini siihen enkä enää osaa päättää. Tarkoitan kuitenkin ihan persustani, se on vähintään yhtä kipeä kuin lonkat. En omaa täyttä ymmärrystä siitä, millä koreografialla olen tuon aikaansaanut, enkä ehkä haluaisi nähdä kuvamateriaalia jälkeenpäin.

Joka tapauksessa verenpaineeni, joka tuntui olevan hieman koholla loppuviikosta ja vielä lauantaiaamunakin, on nyt laskeutunut. Turvallisten ihmisten seura, ruoka ja juoma, liikunta, ja sitä seurannut lepo auttoivat. Lauantaina heräsin kyllä jonkinasteiseen kylmän hien nostattamaan vainoharhakrapulaan, mitä ei auttanut puhelimeeni saapuneet viestit henkilöiltä, joita en ollut koskaan tavannut, mutta ryhdistäydyin, ja sain siirrettyä itseni kaappimiehen sohvalle nukkumaan siksi aikaa kun hän korjasi autoani. Kotona nukahdin jälleen yhdeksältä.

Ystäväni oli tehnyt kuntoremontin, laihtunut kuusi kiloa, alkanut syödä normaalisti ja lihonut ne takaisin. Hän kuullosti silti tyytyväiseltä siihen, että oli tehnyt sen remontin. Minun pitäisi tehdä sellainen myös, eikä vain painosyistä. Jotenkin olen hyväksymässä sen asian, että painoni elää omaa elämäänsä, mutta koska minä haluaisin tehdä samoin myös, terveydestäni voisin pitää parempaa huolta.

Pienin askelin. Ruokailurytmi olisi ensimmäinen. Että söisin viidesti päivässä, ja mielellään jotain järkevää.

Eilinen on varmaan ihan hyvä esimerkki siitä, mihin tämä on lipsunut. Heräsin, keitin kahvia, löysin epäonnisen puolikkaan suklaalevyn, kadotin sen ja join puoli litraa kahvia. Sitten join fazerinsininenjallupannacottaa, ison mukillisen. Parin tunnin kuluttua lämmitin itselleni lounaan (eilisen jämiä, canneloneja, joissa oli paljon juustoa), join puoli litraa kahvia vaihtaessani kuulumisia asunnossamme harvinaisen näyn eli Kaunomielen kanssa. Siirryin kohteeseen B, koomailin sohvalla, johon minulle lopulta tarjoiltiin puoli litraa kahvia, ja itse leipomiani pieniä kahvikehriä (4 kpl). Ne eivät olleet taannoin mahtuuneet omaan pakastimeeni, ja minun oli pitänyt löytää niille sijaiskoti. Sitten tulin kotiin. Tein linssimuhennoksen ruokkiakseni Diivan, mutten syönyt sitä. Söinköhän minä mitään? Muistankohan? En muista. En ehkä syönyt.

Vai onko remontin juju se, että ei tehdäkään asioita pienin askelin, vaan kertarysäyksellä? Sekin kuullostaisi kiehtovalta.

Tein nyt itselleni kaksi vain kohtuullisesti päällystettyä voileipää aamupalaksi. Yleensä juon vain kahvia. Sain syötyä toisen. Sentään toisen. On aina oikein hienoa aloittaa tällainen kunto- ja ruokaremontti syömällä jotain, kun se nii-in kamalan vaikeaa ja hankalaa ja raskasta, mutta onnistui sentään melkein tosi hyvin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

It was clear that she was from another time.

Se tunne, kun on ollut ns. radalla, ja herää aamulla löytäen vierestään suklaafiguurin. Tummasuklaisen pupun tällä kertaa. Onneksi en ole kierähtänyt sen päälle yöllä. Siirsin pupun turvaan Diivan huoneeseen, minne se on tarkoitettukin.

Löysin vain yhden vegaanin suklaapupun. Kaunomielelle ostin Lindtin pieniä tummia suklaamunia, niissä on maitoa mutta siedettävissä määrin. Diiva siis on maidostakieltäytyjä omasta tahdostaan, Kaunomieli lääketieteellisistä syistä, ja niissä syissä on onneksi hieman siedätysvaraa, riippuen tarjottavan herkun herkullisuudesta.

Lapseni eivät ole edes yötä kotona enää vaan omissa liesuissaan, tekemässä ties mitä, ja minä ostan niille virpomissuklaita.

Lapsena pääsiäisaamuna tyynyn alta löytyi suklaamuna. Se taisi olla vasta varsinaisena pääsiäisenä, ei palmusunnuntaina. En muista enää tarkasti. Perinnehän meni vanhastaan kuitenkin niin, että trullit kävivät virpomassa palmusunnuntaina, ja viikon päästä keräsivät palkkansa. Käytännössä virpomisesta 70-80-luvullakin sai kyllä palkan heti. Kerran tyynyyn alla oli peltinen pieni tipu, johon väännettiin nupista virtaa, ja se raksutti pienillä peltijaloillaan tipunaskelilla eteenpäin. Se oli nätti ja keltainen.

Kävin virpomassa vielä isona ala-asteelaisena. Kaikki kylän n. viisi tyttöä kävivät. Kaikki talot piti kiertää tai valittivat vanhemmille, kilometrejä tuli varmaan 20-30 jos pyöräili. Yhtenä vuonna sovimme, että emme pyöräile, koska se ei ole kovin noitamaista toimintaa, mutta se sopimus olikin vain suuri huijaus, ja isommat tytöt pyöräilivät kuitenkin ja keräsivät parhaat palkkiot päältä. Meihin kävelijöihin jotka tulimme perässä ei oltu monessa talossa enää varauduttu.

Emännät olivat varanneet mehukannuja ja pikkuleipiä. Karkkia oli jonkin verran, hyvin harvoin suklaamunia. Rahaakin saimme joskus, pieniä kolikoita. Muistan, että yhden palmusunnuntain saalis oli 16 markkaa ja 40 penniä, ja se oli valtavasti. Sinä vuonna yhden talon isäntä antoi meille haalarinsa taskusta kuulakärkikynät, joissa oli jonkin tuntemattoman tekniseltä kuullostavan firman mainos. Olisikohan siinä lukenut TEKNOS? Ne olivat valtavan hienot kynät, metallinväriset ja neliskanttiset muodoiltaan, hehkutimme niitä kavereillemme aivan innoissamme. Saattaa olla vieläkin tallessa se kynä.

Eniten on jäänyt mieleen ne vanhat emännät, jotka ottivat tuolin, nostivat sen keskelle lattiaa, istuivat siihen, henkäisivät syvään, laittoivat kädet eteensä syliin, silmät kiinni ja asettuivat ottamaan virpomisen vastaan kuin siunauksen.

Maalla taloihin meno muulloin oli usein vähän vaikeaa. Talonväki saattoi olla töissään missä tahansa ulkorakennuksessa. Talot ja pihapiirit olivat erikoisia, oli vanhaa ja uutta rakennusta. Piti tietää, mikä sisäänkäynneistä on se, mitä käytetään. Minä en aina tiennyt, vaikka äiti kyllä olisi tiennyt, ja tunsin olevani jotenkin avuton siksi.

Monessa talossa oli arkiovi ja paraatiovi. Kumpaa pitäisi käyttää, jos on odottamaton vieras? Mikä oli talon tapa? Missään ei ollut ovikelloja, ja jos koputit ulko-oveen, todennäköisesti kukaan ei kuullut, ja piti päättää, mennäkö sisään jos oli oli auki. Välttämättä seuraavaltakaan ovelta ei kuulunut koputus minnekään, saattoi olla monta porstuaa ja kammaria peräjälkeen, ennenkuin ketään löytyi. Lopulta olitkin hämärässä huoneessa, jossa hölmistynyt kuuro vanhaisäntä raappahousuissaan syö viiliä. Joka tapauksessa menit aina tilanteeseen, jossa ihmiset eivät odottaneet tulevansa vierailluksi. Maalaistaloissa oli aika vähän kävijöitä, ja tuntui epäkohteliaalta mennä häiritsemään ihmisiä kun he kuvittelivat olevansa kotona ihan rauhassa ja yksin.

Olen toki maalaistyttö, mutta rituaali, jossa kodin ovin on lukossa, ja vieras saapuu sisään ovikellon ja oven tietoisen avaamisen jälkeen kiehtoo minua syvästi.

Annoin eilen kavereideni leikkiä puhelimeni miestentarkkailusovelluksella. He svaippailivat vasemmalla ja oikealle reippaasti. Jotta materiaalia löytyisi, laajensin väliaikaisesti kriteerejä iän ja etäisyyksien suhteen. Nyt aamulla poistin muutaman osuman, jotka eivät oikein vastanneet minun käsitystäni todellisuudestani.

Yhden tyypin kohdalla mystinen on supertykkäyksestä kertova merkki, enkä tiedä, olenko se minä vai hän joka on supertykännyt. Supertykkäykselle on siis ihan oma nappinsa, jolla voi tehdä kiinnostuksensa tiedetyksi vastapuolelle jo heti, ennen kuin hän ottanut kantaa siihen, mennäänkö tässä vasemmalle vai oikealle. Oli miten oli, hän on innokas.

En jaksa suhtautua tuohon toimintaan kovin vakavasti. Ei toki pidäkään. Olen henkisesti paikassa, josta minua on vaikea tavoittaa millään viestintämuodolla tai aparaatilla. Torpedoin itsetuhoisen tehokkaasti kaikki keskustelut, joissa olisi potentiaalia mennä pinnan alle. Vastaavasti pidän tunnollisesti yllä päiväkausia jatkuvia viestinvaihtoja äärettömän tylsistä asioista. Vakuutuksista. Vesijuoksusta. Diagnooseista. Lumitöistä.

Ärsyynnyn ihmisiin, jotka kysyvät kysymyksiä. Ärsyynnyn ihmisiin, jotka kysyvät aina samoja asioita. "Mitäs Veelan iltaan kuuluu?" Ärsyynnyn ihmisiin, jotka eivät kannattele keskusteluja kysymällä mitään. Ärsyynnyn laajoihin sormenpäihini ja pieniin näppäimiin.

Jos tuota apparaattia ei olisi, tuntisin oloni eristyneemmäksi, ja näkökulmani elämääni voisi olla kapeampi. Se on siis tavallaan ihan hyödyllinen.

Tanssin eilen paljon. Se oli mukavaa. Jalkaterieni lisäksi polveni ja lonkkani ovat kipeähköt. Tästä onkin hyvä aloittaa uusi, liikunnallinen ja aktiivinen elämä. Sitä ennen juon aamupalaksi ison kupin liian laihaa fazerinsininensuklaajallupannacottaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Ovat joskus himmeitä ja harvassa.

Olen tuntenut olevani yksin. Juuri sillä lailla kuin pitikin, paitsi, että minulla on ollut vähän tylsää. Olen ollut vähän tylsä itse. Jos luen vanhoja tekstejäni, olen ollut aiemmin paljon hauskempi ihminen. Sokerilla tai ilman.

Joskus vuosi sitten, ehkä vähemmän tai kauemman aikaa sitten, mietin, että minun pitää opetella olevamaan ilman kaikupintaa, oppia olemaan ihan vain itse ilman että tiedän toiseen verraten olenko iso vai pieni tai kuinka nopeasti liikun. Jotenkin niin se meni. Se tuntui kovin abtraktilta asialta tuolloin, enkä oikeasti ymmärtänyt mitä sanoin, mutta niin se on mennyt. Ei muuten tunnu ainakaan vielä mitenkään euforistiselta, mutta oletan, että tämä on minulle terveellistä ja hyväksi, niin kuin kaikki hankala ja pitkäkestoisesti ikävä.

On päiviä, jolloin minusta tuntuu, että olen ihan paska. Monellakin tapaa. Sitten vain olen siinä tunteessa, ja kukaan ei sano, että etkä ole, vaan olet ihana. Tai sanoisihan joku, jos antaisin sanoa, mutta en anna, ja vaikka antaisinkin, sanat vain valuvat teflonhöyheniäni pitkin maahan ja hukkaan. Ja silti tiedän, että vaikka varmaan sitten olenkin melko paska, jos kerran minusta ihan objektiivisesti siltä tuntuu, en ole sitä varmaankaan mitenkään täysivaltaisesti. Vain osittain tai hetkellisesti, mutta nyt se tunne on päällimmäisenä. Muutkin ovat mitä ovat, eikä minua aina kamalasti edes kiinnosta mitä muut ovat. Nekään eivät todennäköisesti näe, että minä tunnen oloni paskaksi. Ehkä väsyneeksi ja vaisuksi, tai näkymättömämmäksi.

Onpa ruma sana tuo, oikeasti foneettisesti melko ruma. Ei yhtään sointuva, vaan juuri sellainen tantereeseen putoava lösähdys.

Realismia. Maailman ja itsen katsomista ihan vain oman valokeilani turvin, sen katsomista, millainen maailman on minua kohtaan, vain minulle, millainen minä olen ilman muita ja millaisia muut ovat kun katson heitä yksin. Tästä olotilasta on pitkä matka siihen, että tuntisi olonsa jotenkin oikeaksi ja hyväksi jonkun toisen kanssa. Enkä ole varma mihin suuntaan.

Nyt jotain mieltäkohottavampaa. Hemmottelen itseäni hyvällä seuralla huomenna. Teen ruokaa. Tein jälkiruuan jo valmiiksi, tosin en ole varma, onnistuuko tuo. Pannacottaa fazerin sinisellä suklaalla ja jallulla. Saattaa olla, että tuo ei hyydy yön aikana, mutta sitten juon sen aamupalaksi ja keksin illaksi jotain muuta.

Tarvitsen virikkeitä.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Lumi on syönyt kaiken.

Olen löytänyt huonon puolen kaupungiasumisesta vs. maaseutumiljöö, jossa asuin ennen. Talvehtiminen ei ole yhtä mukavaa. Ulkona on koko ajan möhkyräistä jäätynyttä sohjoa, lätäköitä, pakokaasuista likaista lunta ja kapeita liukkaita jalankulkuväyliä. Maalla oli narskuvaa pakkaslunta, leveitä, puhtaanvalkoisia aurattuja kärrypolkuja, puita, lumihankeen tallattuja polkuja, puita, lintulautoja, omenapuusta sulavaa lunta.

Kyllä minä varmaan vielä joskus asun paikassa, jonka pihassa on omenapuu. Sitten joskus. Tämä ei ole mitään sitku-elämää, vaan lupaus siitä, että saan muuttaa asioita heti sitten kun se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Nyt on kuitenkin hyvä näin.

Ehkä olen vain kyllästynyt jo talveen tältä erää, ja senkin erityisesti siitä syystä, että ulkona oli tänään täydellinen auringonpaisteinen kevätaurinkopäivä jossa olisi voinut paistatella päivää auringossa ja hengittää sisäänsä auringonmakeaa ilmaa, ja joka katosi melkolailla heti kun suljin työpaikan oven perässäni. Että semmoinen talvi tällä kertaa. Sunnuntaina, kun kävelin pitkin terävällä sepelillä sprinkleröityjä kevyenliikenteenväyliä joihin jäätyneet polkupyöränurat muljahtelivat päkiöideni alla kipeästi, ei ollut aurinkoista siis sitten yhtään.

En yleensä valita säästä, vaan hyväksyn vallitsevan asiantilan viitsimättä sitä juuri kommentoida edes hyvän sään aikana, mutta tämä nyt oli jo suoranaista kettuilua, tämä tämänpäiväinen.

Olen kyllästynyt myös olkalaukkuuni, joka on niin tyylikäs, että Indiana Joneskin voisi sitä käyttää, ja käytettyäni tuota kuusi vuotta rima uuden, erilaisen käsilaukun hyväksymiselle on hyvin korkealla. Olen kyllästynyt myös villakangastakkiini joka on vähän kyllästynyt elämään ja alkaa hajota atomeiksi kun ei muuta keksi. Ja olen kyllästynyt siihen, miten huonosti olkalaukun hihna pysyy takin olkapäällä. Olen kyllästynyt kenkiin ja sukkiin ja farkkuihin ja kaikkiin paitoihini. Excelini ansiosta olen käyttänyt vaatteitani paljon tehokkaammin kuin ennen, ja toisaalta loppuunkulutetut tulee oikeasti heitettyä pois. En ole kyllästynyt exceliini, vaan se on orjuuttanut minut lopullisesti.

Olen saleillut kahdesti viikon sisään. Fysioterapia päättyi, ja hitaasti aivopesten terapeuttini sai minut jälleen sisäistämään sen ajatuksen, että ihmisen on liikkumalla itsensä kunnossa pitämän. Epäilen, että tämä nykyinen kaupunkitalvehtiva olotilani on hitusen vähentänyt liikkumistani talviaikaan, joten yritän siis tietoisesti lisätä keinotekoisia liikkumismuotoja, kuten mielikuvitteisten taakkojen nostamisen monimutkaisilla laitteilla hankalissa asennoissa ja paikallaan vetkuttamisen television ostoskanavan erikoistarjouksiin tutustuen. En pidä siitä.

Olkapääni ja erityisesti kainalon alueen lihakseni ovat tästä keinotekoisesta liikunnasta täysin hirvistyneet. Minulla on äärettömän kipeitä käsieni liittymäkohdissa, pistelyn tunnetta, ja pinteitä, joita pyrin hillitsemään venymällä ääriasentoihin ja maanisesti painelemalla kaikkein kipeimpiä kohtia ja sitten irvistelemällä. Fysioterapeuttini löysi kainaoloistani rintalihasten kiinnityskohdat, ja ensin vähän pelkäsin, että kun hän painaa sellaiseen sormensa, sen puolen tissini joko tipahtaa kokonaan irti tai valahtaa täysin ryhdittömäksi lihasjännityksen kadotessa, ja joudun jatkossa kalastamaan ulokkeeni rintaliiveihin lattialta jonkin perhoshaavin tyyppisen laitteen avulla.

Lisäksi olen nähnyt useampana yönä unia, joihin liittyy maailmanlopun tai vähintäänkin lähdön tunnelmaa, hankalia, turhia asioita ja olosuhteista, joissa kaikki on vähän hankalasti hukassa ja vaikeasti tavoitettavissa ja liikkuminen tapahtuu lähinnä käsien varassa kiipeämällä. Unessa katselen navetan ylisiltä alas roikkuvaa narua, mietin, että kyllähän minä tuonne aina alas pääsen, mutta tosielämässä en kyllä enää pääsisi samaa köyttä myöten ylös. Että otankohan minä sitä riskiä tässä unessakaan. Toistaiseksi olen ottanut, ja aina olen päässyt kapuamaan köysiä ylös, räystästä myöten toiseen rakennukseen, kattoparruja myöten karkuun, mutta kyllä se kovasti tuntuu kainaloissa kipuna myös unitilassa.

Lisäksi yhdessä unessa oli kultainen maailmanlopunwompatti, jota minun piti paeta, ja pakoreittiin oleellisesti liittyi se, että sinne päästäkseen oliolla tulee olla kädet, ja wompatin eturaajathan tunnetusti ovat melko olemattomat, joten tavallaanhan se oli ihan hyvä uni, vaikka maailma ei erityisesti siinä pelastunutkaan.

Earth hour. Se on lauantaina. Nyt olin jo aivan innoissani, että jee, osallistun. Sitten muistin, että olen suunnitellut kestitseväni ihmisiä juuri tuolloin. Voin toki tehdä sen kynttilänvalossa, mutta uunia minun on käyttämän, jotta ruoka on lämmintä. Ehkä myös musiikkia voisi kuunnella.

Pääsen häihin. Ihan oikeisiin häihin. Tarvitsen mekon. Minulla on kaksi ihan mahdollista vaihtoehtoa (tai ainakin yksi, riippuen siitä onko musta hyväksyttävä väri keväthäissä, saa antaa näkemyksiä asiasta kiitos), mutta toisaalta, tilaisuus on niin mellevä, että voisin tarvita ihan oikean nätin mekon. Saankohan itseni motivoitua menettämään osan elopainoani, jotta näyttäisin paremmalta missä tahansa mekossa? Olin juuri saamaisillani itseni motivoitua aiheeseen, mutta sitten tulin kotiin, ja keittiön pöydällä oli pellillinen juuri valmistettua Daimia. Tummasuklaaversio, maidoton siis. Tänään ei siis ole ainakaan vähähiilihydraattinen päivä. Ehkä se olisikin ihan liian cruel and unusual, kaikki lieventävät asianhaarat huomioon ottaen.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Oltiin itsenäisii.

Olen oikeasti ihan pihalla tämän tyhjän pesän kanssa. Olen niin odottanut tätä, pelännyt tätä, tiennyt, että joo-o, niin kuin neljänkympin kriisinkin kanssa kävi, onn ihan mahdollista, että tyhjänpesänkriisi ei ole mikään tyhjä klisee jolla myydään naistenlehtiä ja perustellaan avioeroja, vaan tämä voi olla ihan todellinen olotila, joka johtuu tietyistä olosuhteista ja ihmisen psykologisista rakenteista ja tottumuksen voimasta. Silti, riskienhallintaan pienestä asti koukuttuneena henkilönä olen jotenkin ajatellut, että kun kartoitan riskin etukäteen, se ei pääse yllättämään, ja ehkä ihan luonnostaan osaan tehdä asioita proaktiivisesti oikein siten, etteivät elämäntilannemuutoksen väistämättömät vaikutukset pääse ihan koko laajuudessaan ja tuhovoimassaan runtelemaan haurasta tasapainoani, ja ekä tämä menee ohi melko huomaamatta ja vähäisillä tunnereaktioilla. Että nokkelasti väistellen poimin tästä vain parhaat herkut päältä.

Tunnepuolella tämä varmaan menee puolittain ihan hyvin. Olen niin onnellinen, kun tyttärillä on elämää muuallakin kuin kotilieden lämmön välittömässä läheisyydessä. Ihania ihmisiä, muitakin kuin minä. Että he osaavat luoda ihmissuhteita ja arvostaa niitä ja tuntea olonsa niissä hyväksi. Tämä puoli siis menee hyvin.

Sitten on se puoli, jossa huomaan ihan yllättäen olevani kotona yksin yötä, enkä osaakaan laittaa nukkumaan. Etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi syödä, koska minulla ei ole henkilökohtaisia ruoka-aikoja, vain lastenruokinta-aikoja. Että pesukone ei tule täyteen, kun kukaan ei ole täällä tuottamassa pyykkiä, ja olen jo ehtinyt pestä kaiken.

Minulla on olohuoneessa verhot, joissa on isoja linnunpesiä. Tekee välillä mieli tarkistaa, onko niissä vielä munat tallella.

Taidan tarvita elämääni jotain suurempia mielihyvää aiheuttavia elementtejä kuin Prisman paistopisteen voisilmäpullat.

Taidan silti ensin leipoa juustokakun. Siihen on ihan vahingossa ainekset valmiina kaapissa.

Ensi viikonlopulle olen kyllä jo järjestänytkin itselleni mainiota seuraa, kulttuuria, ja elämää. Kyllä minä tämän vielä hanskaan.

torstai 10. maaliskuuta 2016

And in the naked light I saw.

Tiistai oli vapaapäivä. Kävelin ulkona. Ilma oli mukavan pehmeää tänään. Koko kaupunki oli jotenkin tahmainen, täynnä ruskeaa loskaa, mutta koska oli vapaapäivä, olin vain kamalan kiitolliinen enkä viitsinyt nillittää siitä edes henkisesti. Kävelin vaan. Kävin hakemassa 10 kerran kortin kuntosalille, joka on pieni, ja melko vähän pelottava, ja sijaitsee käytännössä kadun toisella puolella. Minimoin tekosyyt, jotta voin paremmin selättää oikeat syyt.

Katselin Ainolanpuiston lehtikuusia ja mietin, että tuokin maahan asti kaartuva oksa on minun. Minun minun minun. Minun elämäni. Olen ihan oikeassa paikassa. Minun pitääkin olla täällä. En ole tehnyt mitään väärin. Tai olen varmaan tehnyt väärin paljonkin, ja aina vähän väliä teen jotain kohtaan väärin jatkossakin, mutta se ei tarkoita sitä, että tekisin väärin kaiken aikaa. Että olisin lähtökohtaisesti olemassa väärällä tapaa.

Minun tyttäreni tietävät, että heidän on lupa tavoitella onnellisuutta. Että onnellisuus on hyvä asia. Että he ovat arvokkaita ja tärkeitä, eivät sen parempia tai huonompia kuin muutkaan. Että heillä on hienoja ajatuksia, jotka he ihan itse ovat keksineet. Että heillä on oikeus yrittää ja epäonnistua tai onnistua. Minulla on olo, että olen pelastunut täpärästi.

Kävin siellä salilla, mikä oli vähän epämiellyttävää, ja huomasin, etten ollut ajellut säärikarvojani hetkeen. Nyt minulla on kuitenkin mukavaa mureutta lihaksistossa.

Sitten oli päivä töissä. Hiukseni olivat harvinaisen huonosti, mutta mieleni edelleen levollinen. Tyttöjen sisarukset tulivat aamulla meille viettääksen päivän heidän kanssaan. Kun lähdin töihin ja halasin tytöt, niitä oli rivissä kolme. Poika istui sohvalla ja katseli piirrettyjä lumoutuneena.

Tämäkin päivä on minun. Minun aamukahvini, minun yksinäinen hetkeni. Minusta on mukavaa juoda aamukahvia yksin. Siinä ei ole koskaan ollut mitään vikaa. Maltan tuskin odottaa, mitä teen illalla. Ehkä katson Netfixistä House of Cards -jaksoja.




maanantai 7. maaliskuuta 2016

Cause though the truth may vary.

Tein pienen matkan. Pitkästä aikaa poistuin vähän kauemmas Oulusta.

Tämä oli jälleen niitä hetkiä, jolloin kliseet osoittautuvat todeksi. Pitää mennä kauas, että näkee lähelle. Ensivaikutelma on oikea. Erityisesti pysähdyin huomaamaan, että vastaus toistuvaan kysymykseen, johon olen vastannut vuosikausia tietyllä tavalla, koska se on kuulostanut jotenkin karismaattiselta tai arvoitukselliselta, ehkä peittääkseni sen asian, etten ole tiennyt vastausta, olikin totta. Se on joko ollut totta koko ajan, tai sitten se on muuttunut todeksi.

Luulen, että se on sekä ollut totta että muuttunut todeksi. Se on osana niitä muutoksia joita lähdin tekemään. Sen tajuaminen, että asia onkin juuri niin, kuin olen sen sanonut, on tavallaan pelottavaa. Jos se minkä sanoin on minulle totta, muu, mikä jää vastauksen ulkopuolelle, ei ole enää totta minulle. Se tarkoittaa luopumista.

Sen jälkeen ajoin takaisin kotiin, ja varmaan koskaan en ole niin syvästi tuntenut tulevani tänne omaan kotiini. Tähän kaupunkiin.

Ei se määränpää, vaan se matka, sanoi Diivakin kliseisesti lähtiessämme, ja hymyili maanisesti kun kiskoi navigaattorin johdon irti jotta sai virtaa puhelimeensa. Ajoimme siis siis kommandona.

Takaisin tullessa se meni vähän kiinnostavaksi, koska olen vain istunut kyydissä tuota reittiä sisämaan halki, yleensä lukien jotain kiehtovampaa kuin matkaseura. Ajoin Etelä-Pohjanmaan pikkuteitä ihan suutuntumalla, ja käsittääkseni tulin kuitenkin ihan suorinta reittiä kotiin. Jossain vaiheessa (Vimpelin huitteilla) Kaunomieli, joka oli hieman aiemmin sanonut luottavansa minuun, koska hänkin halusi ladata puhelimensa akkua, sanoi "nämä paikannimet kuulostavat keksityiltä" terävällä äänensävyllä, joka tarkoittaa "ilmassa on salaliittoteorian tuntua".

Tuurin kyläkauppa ei ollut kovin elämyksellinen. Tai no olihan ne siimaan pujotelluista styrox-lastuista tehdyt kristallikruunut aika nokkelia. Hiuskiinne oli halpaa. Tai jos se osoittautuu hintansa veroiseksi, se ei ole kovin laadukasta. Ostin kylmänkeltaisia kasvopyyhkeitä. Niihin tulee jäämään tummia rantuja silmämeikeistä, mutta ne lähtevät sitten pesukoneessa pois.

Kotona minua odotti yksi lasillinen punaviiniä, juuri hetkeä ennen väljähtymistään. Se jäi tähteeksi perjantaisesta Fortuna-pullosta. Vallan mainio puistoviini. Muovipullo ja sen sellaista.

Huomenna en mene töihin. Tytöt kysyivät, mitä aion tehdä. Henkäisin onnellisena "pestä pyykkiä".




perjantai 4. maaliskuuta 2016

You are the universe.

Tulin kotiin töiden jälkeen. Päivässä oli ollut jännitysmomentteja, ja olisi ollut kiva kertoa niistä jollekin. Kotona ei ollut ketään. Kaunomieli on nuoremassa seurassa muuanna, Diiva odottelemassa parrasvalojen sytyttämistä. Olin myöhemmin menossa katsomaan hänen tanssiaan.

Tiesin, etteivät tyttäret olisi kotona, aikatauluista ja menoista on ollut puhetta, mutta koska minun ei enää tarvitse huolehtia heidän menoistaan, en ollut jotenkin rekisteröinyt tietämiäni asioita siten, että heidän ennaltatiedetty poissaolonsa tarkoittaisi sitä, ettei kotona olisi ketään. Huhuilin vähän epäuskoisena. Soitin siskolle.

Menin kauppaan. Ostin tarpeellisia asioita Ohlssonilta, ja sitten ajattelin, että ehkä tarvitsemme myös leipää ja banaaneja. Pyörin pullahyllyllä, ja huomasin etsiväni lohtupullaa. Pullat olivat siellä masentavia, ja ostin vähän suklaata.

Lohtusuklaan ostaminen teki mieleni korostetun apeaksi, ja mieleni teki itkeä pirauttaa vähäsen samalla kun söin suklaata, terveellisen ja ravitsevan yhden hengen päivällisen sijaan. En viitsinyt, meikit olisivat tuhriintuneet. Minulla oli kerrankin hyvin ajoitettu kelvollinen hius- ja meikkipäivä. Eikä se nyt niin kamalaa edes ollut. Toisena päivänä, vastaavassa tilanteessa olisin ehkä vain riemuinnut yllättävästä itsellisestä ajasta.

Joka tapauksessa epäilen, että se tunne oli nyt varmaan se tyhjän pesän syndrooma, eroahdistus tai yksinäisyys.

Minulla on nyt huomattavan paljon enemmän tilaa elämässäni kuin ennen. Näin kauan siinä meni, näin paljon tarvittiin muutoksia ja niiden jälkeen vielä tukuttain aikaa ja erilaisia hetkiä, yllättäviä ja suunniteltuja, ennenkuin pääsi muodostumaan riittävän iso tyhjiö, jotta siinä mahtuu tuntemaan olonsa yksinäiseksi edes hetkeksi.

Luulen, että ruuhkavuodet ovat osaltani nyt ohi. Sellainen kaoottisuus, jossa elämä on vain selviämistä ja priorisointia jotta jaksaa oleellisimmat, edes jotenkin. Sitä kesti niin pitkään, että välissä aina ajattelin, että kaoottisuus ja väsymys ja energianpuute johtui vain siitä etten itse jotenkin osannut tehdä asioita oikein, että käytin lapsia ja töitä ja elämäntilannetta tekosyynä siihen, että olen laiska enkä saa elämästä oikein otetta. En osaisi nauttia asioista vaikka voisinkin, joten oli helpompaa syytellä ympäristöä siitä, ettei voinut.

Mutta sainhan minä sen otteen, aina uudestaan, kun vaihdoin kättä ja kädensijaa riittävän usein. En haikaillut mitään vaikeaa tai kallista enkä korkealentoista vaan olin vain, olin paikalla ilta toisensa jälkeen lasten kanssa kotona, madalsin rimaa, en vaatinut itseltäni tai ympäristöltä täydellisyyttä.

Nyt kun katson taaksenpäin, muistan istuneeni paljon sohvalla, vastailleeni kysymyksiin. Laittaneeni ruokaa, kattaneeni pöytää, käyneeni kaupassa. Kävelleeni mäntymetsässä. Istuneeni sängyn laidalla neuvottomana kun lapsi itkee. Kesälomareissuja, automatkoja. Pesseeni pyykkiä. Kaikki tuo on ollut tärkeää, ja olen tuntenut olevani oikeassa paikassa ja tarpeellinen. Olen tykännyt kaikesta tuosta, myös pestä pyykkiä ja kattaa pöytää.

Ehkä juuri tänään jokin käyrä tai kaari tai mittari saavutti sellaisen lakipisteen, jonka jälkeen kaikki alkaa kääntyä nurinniskoin. En varmaan enää voi ajatella niin, että ensin nämä tyttäret ja tämä perheily, ja sitten, jos jää jotain jäljelle, mietin, josko vähän itsekin. Jos nyt jään sellaiseen ajattelutapaan, olen oikeasti vähän laiska ja tyhmä, ja se ei enää vie asioita positiiviseen suuntaan. Jos nyt mietinkin niin, että tästä lähtien elän minun elämääni, johon tyttärien elämät liittyvät vielä kovin kiinteästi, ja otan heitä huomioon, mutta silloin kun he eivät minua tarvitse, minulla olisi ihan hyvä olla jonkinlainen runko ja ruoto omassa elämässäni joka ei rakentuisi ensisijaisesti äiteilyyn. Että olisi ihan omat rutiinit. Että töiden jälkeen söisin jotain muuta kuin lohtusuklaata, vaikka ei olisi ketään kelle kokata. Että oletusarvo olisi, että illalla menisin lenkille, jollei mitään yllättävää tapahdu. Tähän asti se on ollut niin, että jos sattuu jotain yllättävää, josta syystä minulle vapautuu sopivasti omaa aikaa, käytän sen ehkä lenkille menemiseen. Ja sitten en ehkä käytäkään.

En tiedä saitteko ajatuksesta kiinni.

Diiva tanssi ja säteili. Kaikki ne nuoret olivat hämmentävän hyviä.´Teemana oli 90-luku. Sen nostalgisointi sai minut tuntemaan itseni vähän ärtyneeksi ja vanhaksi. Ei siitä nyt niin kauan ole, että jaksaisin pitää sitä ihan niin kiehtovana, kuin juontaja tuntui olettavan. Eikä se niin naurettavaa ole, grungeilu, ruutupaidat ja sen sellainen. Minusta eteeriset ja selkeät twin peaks -meikit ovat usein kauniimmat kuin monet nykypäivän suttauksista.

Mutta musiikki oli hyvää. En kyllä montaa kappaletta inhoa niin paljon kuin Whitney Houstonin I will always love you -biisiä, mutta kuulin siitäkin todella hyvän tulkinnan. Ja olihan se jännää katsoa, miten nuoret olivat stailanneet itseään 90-lukuisiksi.

Seuraavalle penkkiriville tuli pikkutyttö, joka kääntyi napottamaan minua silmiin ilmeettömästi. Katsoin takaisin, ja ihmettelin, miten se voikin olla niin tyttöjen pikkusiskon näköinen. Onko kaikki vaaleahiuksiset sinisilmäiset pikkutytöt periaatteessa ihan samannäköisiä? Sitten siihen tuli tyttöjen velikin, ja heidän vanhempansa.

Tunnelma oli ihan leppoisa ja mukava, mutta minulla oli yllättävästi vähän pöljä olo olla paikalla yksin. En minä välttämättä kaivannut seuraani jotain miestä. Kunhan nyt vain oli tänään tällainen kärsin-yksinäisyydestä-ja-säälin-itseäni-päivä.

Näin vanhoja naapureita. Heillä oli ihan sama asetelma. Toinen tyttäristä lavalla, isä yksin, äiti nelihenkisen uuden perheensä kanssa, jossa kaksi alle kouluikäistä. He eivät istuneet lähes vierekkäin ja jutelleet niitä näitä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

As fortunate as me.

Nyt en taas muista enää mitään niistä äärimmäisen kiehtovista aiheista, joista olen ajatellut täällä avautua. Jotain syvällistä ja filosofista se muistaakseni oli, mutta ei nyt tule heti mieleen.

Tämä ei varmaankaan ole se minkä unohdin, mutta tämänkin olen unohtanut. Marralle ja minulle on ihan diagnoosi, Resting Bitch Face. Eli henkilö (kuvauksessa jonkinverran viitataan naispuoliseen henkilöön), joka kasvojen ollessa lepotilassa näyttää vihaiselta tai vähintäänkin epäystävälliseltä. Tai apealta. Wikipedian mukaan tätä termiä käytetään myös miesten yhteydessä, mitä en ollenkaan olettanut, ja kirjoitin jo usean rivin vuodatuksen siitä, miten "miehille ei ilmeisesti ole vastaavaa termiä, koska mies, joka ei jatkuvasti, myös yksin bussipysäkilä seiskoskellessaan, hymyile kujeilevasti ja näytä siltä kuin maailma olisi juuri kuiskannut hänelle jotain kivaa, ja muutenkin äärimmäisen valmiilta iloiseen sananvaihtoon, ei ole ole millään mittapuulla asia, joka koettaisiin hankaluudeksi tai ongelmaksi." Mutta kas, myös miehillä asiaa voidaan havainnoida. Kuten Ludvig XIV:llä ja muilla karpaaseilla.

Seppo Räty kuitenkin näyttää ihan vain lystikkään humoristiselta myös totisena.

Meillä on töissä some-seinä. Kirjoittelemme käytävän seinälle anonyymejä viestejä toisillemme. Anonyymiteetti riippuu jonkin verran käsialasta. Minulla on sellainen käsiäala, että kun työkaveri, jonka kanssa en tee töitä päivittäin, sai sähköpostilla ihan eri firmasta viestin, jossa oli valokuva valokuvasta, jonka päälle oli post-it-lapulle piirretty yksinäinen kysymysmerkki (käsialallani), ja tämä valokuva ei liittynyt mitenkään minuun, hän tiesi, että asialla oli kuitenkin jotain tekemistä minun kanssani.

Nyt minulla on myös mahdollisuus päivittää statustani. Vaihdoin istumaan huoneeseen, jonka käyttötarkoitus on aiemmin ollut eri. Sen ovessa on VARATTU/VAPAA -palkki, jossa jomman kumman sanoista voi peittää metallikuorella. Ei sillä, ei minulla ole mitään päivitettävää. Vaikka teen vasitella asioita, jotka vievät minut tilanteisiin, joissa voisivat johtaa minua tilanteisiin joissa statusasiat tulisivat ajankohtaisiksi, menetän kiinnostukseni vähäisimmästäkin syystä. Lyön jarrut päälle. Katoan. En vain tykkää. Tekniset laitteet jopa tukevat tätä ominaisuuttani heittäytymällä toimimasta. Kadottamalla kontaktini. Profiilini korruptoituu eikä enää toimi. Tökkään juuri sen kiinnostavan tyypin kohdalla vahingossa vasempaan, koska en hallitse käsiäni. Nämä tapahtumat muodostuva kuvioiksi, jotka ovat jo melkoisen säännönmukaisia.

Sen sijaan istun kotona, syön laktritsaa enemmän kuin minun pitäisi ja selailen kuvia Eddie Vedderistä. Olen ilmeisesti käynyt täällä. Nettilähteiden mukaan Pearl Jam ei olisi esiintynyt, vaan sen olisi paikannut Smashing Pumpkins. Minulla kuitenkin on muistissani koko ajan ollut lyhyt välähdys Pearl Jamista lavalla. Heidän musiikistaan, ja hassuista, valtavan kokoisista pyöreistä lakeista. Jos (ja kun) olen kuvitellut tuon kaiken, muistini on hyvin luova ja lähes huolestuttava. En ole löytänyt kuvia, joiden mukaan he olisivat koskaan käyttäneet aivan niin isoja hattuja. Sellaisia kalifiksi kalifin paikalle hattuja.

En joka tapauksessa katsonut koko keikkaa (jos sitä koskaan olikaan, ja tuskin siis oli), vain väläyksen lavan ohi kulkiessani, koska kaverini halusivat juuri silloin syömään (ja olimme kai vähän myöhässäkin). Nyt kyllä menisin katsomaan Eddie Vedderiä, ja jos hän tekisi stagediven, ottaisin kopin kuin hääkimpusta ja poistuisin vähin äänin.



Muistan hyvin elävästi Extremen, Lou Reedin, Red Hot Chili Peppersin, Bryan Adamsin. Jopa Crowded Housen, jonka jo silloin tiesi yhdenhitinihmeeksi. Pepperssien keikalla ihmiset alkoivat heitellä mutaa, ja lava piti välillä pestä. He esiintyivät silti. Minulla oli mokkanahkainen takki, jonka liottelu marseillensaippualla oli aika iso urakka sen jälkeen.