tiistai 30. syyskuuta 2014

Indoors outdoors botanical buffet.

Päivät ovat asettuneet jälleen normaaliin mittaansa. Puhun siis työpäivistä, jotka välissä hujahtivat pituutta kuin Jukolan veljekset murrosiässä. On mukavaa ehtiä aamulla haistella syysilmaa ja käydä katsomassa onko edellisen päivän postien joukossa mitään mielenkiintoista ja jättää ne postit edelleen laatikkoon. Vaikka en ole vieläkään ehtinyt lenkille. Töiden jälkeen hakea Diiva ja Kaunomieli kouluiltaan, sekä ystäväni Zalandon minulle lähettämä pikkupaketti Siwasta. Laittaa ruuaksi ihan keitettäviä ja paistettavia asioita, pestä koneellinen pyykkiä, ja ihan oikeasti ja itse siivota keittiö melkein perusteellisesti.

Tarjosin myös perheelle reipasta ulkoilmaelämää kenenkään poistumatta kodin mukavuuksien ääreltä. Laitoin liesituulettimen päälle vaikka takka oli vasta syttymässä, ja ilma oli sakeanaan leiritulien tunnelmaa. Oloni on vieläkin eräjormainen ja tuoksuni miehekäs.

Kaiken kaikkiaan mukava päivä.

Jotkin ilmiöt toistuvat sarjoina. Vähän kuin se, että yleensä kodinkoneita särkyy kolme yhtä perään. Tai autossa tulee kolme remonttia. Nyt minulla on kassahenkilösarja meneillään. Vasta kaksi, mutta putki on selvästi päällä.

Tapaus yksi: Lidlin kassa alkoi jutella jonossa takanani olevalle henkilölle lemmikkinsä hiivatulehduksesta. En kuullut aivan kaikkea, mutta hyviä neuvoja annettiin puolin ja toisin. Keskustelusta kuulemani pätkät saivat minut kainosti toivomaan, että hiivatulehduksia voi lemmikeillä olla muuallakin kuin lisääntymiselimissä.

Tapaus kaksi: Eilen kassa alkoi haistella leipäpussiani. Se oli toki kovin tuore ja tuoksuvainen, siksi sen ostinkin.
Kassarouva rutisteli leipiäni kaihoisasti, ja surkutteli, että oli unohtanut lompakkonsa kotiin, ja joutuisi olemaan päivän ilman eväitä siis. En kokenut omaavani sopivaa käytösetikettiä. Olisiko minun pitänyt tarjota hänelle yksi sämpylöistäni? Mieleni teki tehdä niin, mutta en sitten kuitenkaan. Sitten tuli taas se jonossa seuraava asiakas. Hänelle kassarouva kertoi, että viikonloppuna oli taas lähtö lähellä. Tuli monta kohtausta peräjälkeen. Hän pyöräytti silmiään ja tärisytti olkapäitään. Olin hyvin huolissani, eikö jo yhden kohtauksen huomatessaan kannattaisi soittaa ambulanssi! Sitten selvisi, että se olikin “Muppe” *(nimi unohdettu), jolla oli lähtö lähellä. Sitten puhuttiin peräpuikoista, ja niiden annostelemisen vaikeudesta. Hyviä neuvoja jaeltiin puolin ja toisin.

Siitä huolimatta hyviä päiviä nämä.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Olen minä kaikilta tunnettu.

Olen ollut kovin paljon poissa kotoa viime viikolla, enkä ole laittanut lapsilleni ruokaa. Luulin jo, että pääsisin laiminlyönneistäni kuin koira veräjästä, mutta lauantaina huomasin, että he ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi.

Kovin sieviksi sellaisiksi kylläkin, zombeutunut Prinsessa Aurora, ja ystävänsä viktoriaaninen posliininukke, joka on mitä ilmeisemmin tipahtanut tuolilta kesken teekutsujuen ja kopauttanut päänsä ikävästi. Laitan kuvia myöhemmin, jos saan luvan. Kärräsin tyttäret ja Punahilkan, jolla oli sudenpää korissaan, kaupungin keskustaan tapaamaan kohtalotovereitaan.

Tämänvuotisen Zombiewalkin teemana oli “Fairytale gone bad”. Rotuaarilla parveili siis hahmoja Liisa Ihmemaassa –elokuvasta, Pahatar, Muumilaakson asukit, Ihaa, joka oli seivästänyt Nalle Puhin, erityisen puoleensavetävä ja kalskeankomea Kuolema, Robin Hood ja Maid Marian, Lumikki, Elsa (Frozenista), ja tietysti ihan taviszombeja, jotka elivät unelmaansa mm. rock-tähtinä. Ja aivan valtavasti kaikkia muitakin hahmoja, ja sitten vielä me pällistelijät kaupan päälle. Tuuli vinhasti, ja se ehkä rajoitti huonokuntoisimpien raatojen liikkeitä, joten ihan kolmeasataa en usko paikalla olleen. Paljon kuitenkin.

Siemailin perinteistä French Coffeetani (ainakin nyt se on perinne, saattoi kyllä olla, että viimeksi join minttukaakaon) aukion laitamilla. Pääzombi (ks. kuva täältä, tuo sinipusakkainen kuningas) piti aloituspuhetta. Tyyppi on livenä kuin Elastinen, mutta zombie.

Vieressäni istuskeli semmoinen 50-60 –vuotias ihan fiksun näköinen mies. (Jostain syystä sen ikäiset miehet alkavat nykyään tämän tästä jututtamaan minua. Olen analysoinut, että se ei johdu siitä, että itse näyttäisin saman ikäiseltä, vaan että näytän juuri sen verran vanhalta, etteivät alle 30-vuotiaat enää koe tarpeelliseksi jututtaa minua, ja 30-50–vuotiaat ovat kovin harvassa, koska suurin osa on hautautunut perheen, parisuhteen ja työn syövereihin. Sitten jää enää tuo veteraanisarja, ja kai minussa sentään vieläkin on joku sellainen viba, että minua pitää jututtaa, joten he täyttävät jututustyhjiön. Vähän masentavaa, mutta olkoon. )Joka tapauksessa, Zombie-elastinen-kuningas puhui, örisi mahtipontisesti ja selvitti myös homman pelisääntöjä, kuten että katsojia ei saa purra, ja julkista omaisuutta ei saa tärvellä. Parisataa taruolentoa örisi mukana, siivet, sarvet, miekat ja maskotit heiluen.

Se veteraani siis alkoi jutella minulle. Yksinpuheluksi jäi, mutta näin se meni:

- Noita ei enää saa sanoa neekereiksi, pitää sanoa että MUSTA.
- Tulee tänne kukkoilemaan. (tästä en ihan saanut selvää, mutta luulisin, että sanoi noin)
- Murjaanien kuningas tuo on!
- Aravirta on kuningas.

Ja kerrankin olisi ollut kanssatallaajissa muutakin ihasteltavaa, kuin vähän kaukaasialaista tummempi ihonsävy, mutta ei. Osoittaa mielestäni jonkinasteista kapeakatseisuutta tuommoinen.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Mielensäkohottaja.

Kävin viime viikolla Alkossa. Valitsin tutun, hinta-laatusuhteeltaan miellyttävän pyöreän kierrekorkillisen luomupunaviinipullon. Kaunomieli oli mukanani ostoksilla, ja kassalle mennessäni hän hoksasi, ettei hänen iältään hitusen alamittainen läsnäolonsa välttämättä edistä maksutapahtuman suosiollista etenemistä, ja luikahti ulos odottelemaan. Heti kassan jälkeen tungin pullon hänen ostoskassiinsa, koska minulla oli vain pieni käsilaukku. En osta turhia muovipusseja.

Ehkä keskitäyteläinen luomupunaviini ei ole kotibileteinin tyypillinen ykkösvaihtoehto, tai mahdollisesti näytin siltä, että en varmasti antaisi lapselle tippaakaan viintä, vaan joisin sen kaiken ihan itse, heti parkkipaikalle päästyäni.

Minulla on kyllä jonkinasteinen alkoholiongelma. Olen useana iltana ottanut tuota lasillisen, ja nytkin huomaan, että olen unohtanut juoda eilisillan lasin loppuun asti. Tuossa se edelleenkin hapettuu, olohuoneen pöydällä. Joskus juoma-ongelmani ilmenee myös siten, etten osaa kaupassa päättää mitä haluan, tai en löydä sitä yhtä ainoaa juomaa jota halajan, ja poistun paikalta. Tämän konseptin kun saisi skaalautuvaksi, ja implementoitua suklaansyöntiin.

Olen katsonut elokuvia. Mm. Nuori Victoria, ja heti perään Vanha Victoria, eli Mrs. Brown. Aika järisyttävän tylsä elämä ihmisellä, ottaen huomioon että hän oli länsimaailman vaikutusvaltaisin nainen. Tai ehkä en vain osannut nyt arvostaa hänen elämänsä nousuja ja laskuja omassa mielentilassani.

Katsoin myös Mielensäpahoittajan. En pettynyt, vaikka ennakkokäsityksiä oli vaikka muille jakaa. Antti Litja ei yllättänyt, eikä pettänyt. Mari Perankoski sen sijaan yllätti. Aivan loistava valinta tuohon rooliin, oli täysin uskottava, luulen, että ensimmäistä kertaa vakuutuin hänestä näyttelijänä. Hauska, rempseä ja sanavalmis ihminen hän on aina onnistunut olemaan, mutta toistaiseksi olen nähnyt hänet ilmeisesti vain yliampuvissa rasittavan ämmän rooleissa. Myös Mielensäpahoittajan poika Ilkka Fors teki hyvän työn roolissaan.

Elokuvan juoni, tai leikkaus oli vähän höttöinen. En oikeastaan odottanut sillä olevan juonta, olin valmistautunut vain katsomaan sarjan yhteentörmäyksiä vanhan äijän käsityksen ja koko muun maailman välillä, ja että jokainen erillinen setuppi näistä esiteltäisiin alkusanoin “kyllä minä niin mieleni pahoitin…” Juoni oli periaatteessa ihan kohtalainen, ja ehkä tarpeellinenkin, mutta minua häiritsivät joka väliin tuupatut askeleet jäisessä nurmikossa, kun ohjaaja halusi korostaa Mielensäpahoittajan hahmon tekojen taustalla piilevää tragediaa. Ihan turhaa krumeluuria, sanon minä, tuo suuren salaisuuden paljastaminen pikkuhiljaa, vähän kuin ikkunassa olisi viidet eri verhot. Ehkä siinä oli joku juju, mutta koko homma oli toteutukseltaan hitusen liian monimutkainen, se ei rakentunut intuitiivisesti.



lauantai 20. syyskuuta 2014

Uncontrollable desires.

Katsoin eilen pitkästä aikaa sääriäni. Säiden muuttuessa tulee paljon harvemmin hetkiä, jolloin sääreni ovat kosketuksissa ulkomaailmaan ja visuaalisesti havaittavissa aivan paljaina. Ehkä myös näköni ja notkeuteni ovat heikentyneet, enkä ole enää niin usein optimaalisella havainnoimisetäisyydellä sääristäni.

Olen kovaa vauhtia kasvattamassa talviturkin. Mikäpäs siinä, jos asian ottaa ihan käytännöllisenä erityksellisenä evoluutiona.

Pitää vain varoa, etten vallan päästä itseäni huoltamatta ja talveen varautuessani eristä itseäni myös keräämällä vyötärölleni talvivarastollisen ihraa. Sokerinsyömiseni on nimittäin hetkellisesti taas ryöpsähtänyt hallitsemattomaksi. Syytän asiasta kiirettä, ja hetkellisesti työn kautta obsorboimaani ahdistusta, jonka vapaa-ajalla tuntemisen jo hienosti ja harjoittelun kautta koen epäoikeudenmukaiseksi. Ongelmallista tässä on se, että yritän sitten hyvittää kaikki maailman tielleni nakkelemat potentiaaliset vääryydet tarjoamalla itselleni suklaata. Eli koska maailma teki väärin, niin teepä sinä samalla tavalla, ja syö suklaata (ja karkkia, ja keksejä, ja pullaa, ja kaikkea mihin voi lisätä voita), koska sekin on väärin, ja voit siis näin sanoa ähäkutti, siitäs sait maailma.

Kyllä maailmaa varmaan nyt harmittaa, mutta omahan oli vikansa, mitäs tuli mulle ryppyilemään.

Oikeastaan kyse on monesta asiasta. Sattumista, joiden takia soin yhdellä viikolla ravintola-aterian viisi tai kuusi kertaa. Sekosin laskuissa. Hyvää oli, monine jälkiruokineen. Ja sitten, kun olin tyytyväisenä venyttänyt mahani jälleen edustuskuntoon, alkoi sellainen hulina, ettei normaaleista ruoka-ajoista tai järkevistä välipaloista ole oikein voinut pitää lukua. Olen ollut aito metsästäjä-keräilijä, syönyt kaiken mitä kiinni saan. Kollegan hääkarkitkin, vaikken edes pidä nallekarkeista. Keksejä, limsaa, ihan mitä vain missä on energiaa.

Ja vaikkei tätä silirimpsis-hei-näitä-polkuja-tallaan –kiirettä ei olisi taivaalta syliini tipahtanutkaan, tämä syksyn aloitus olisi joka tapauksessa ollut ruokarytmini etsikkoaikaa. Tyttärien koulupäivien jälkeen normaalisti söisimme kunnollisen aterian, jolla tarjotaan erivärisiä asioita samanvärisistä lautasista klo 17-19 välisenä aikana. Eli ma-pe. Nyt, kun soppaan lisätään harratukset, ja äidin rakas harrastus, tämä alati venyvä työ, pystymme tuohon samaan vain tiistaisin (vähän myöhässä), torstaisin (vähän enemmän myöhässä), ja perjantaisin, jos jaksamme, mutta yleensä perjantaina syömme myös herkkuja niin paljon ettei sitä oikein voi laskea. Viikonloppuisin syömme vielä kuten ennenkin, vaihtelevasti, yleensä tosi hyvin, ja ehkä vähän liikaa, ja liian usein.

Minulta siis on kadonnut viikon neljästä normaalista arkiruokapäivästä vähintään kaksi. Huolehdin kyllä, että tytöt syövät jotain kunnollista (osaavat vallan hyvin laittaa sitä tarvittaessa, ja arvostavat kovasti jauhelihaa ja makaroonia), mutta itse olen sitten ihan hunningolla. Jee, ei TARVITSE laittaa ruokaa tänään, mikä autuus, juhlistanpa tätä syömällä paketillisen Doris –leivoskeksejä!

Nyt pitäisi ryhdistäytyä, tehdä vaikka lista asioista, mitä voi syödä silloin kun ei osallistu perheruokailuun, ja pitäytyä siinä. Tehdä järkevät eväät töihin, eikä vain elää hetkessä ja miettiä sitten mitä herkullista loihtisi työpaikan jääkaapista löytyvistä oliiveista, kaurahiutaleista ja maapähkinävoista.

Vaaka ei ole vielä ihan kamalasti valittanut. Kilon verran vasta, ja kilohan heilahtaa sinne tänne tämän kokoluokan naisella koska tahansa. Tunnen silti muutoksia aineenvaihdunnassani. Se hyvänolon tunne, jonka saavutin kun vähensin sokeria, on poissa. Vatsanahkani päälle on tullut taas hitusen höllyvämpi kerros, mikä on selvä varoitusmerkki. Jos en nyt julista avointa sotaa, kainaloni pullistuvat jälleen entisiin mittoihinsa. Erityisesti harmittelen omassa lihomisessani sitä, kun kainalot ja yläselkä alkavat pullistella rintaliivien päälle ikävästi. Se kirpaisee eniten, pukeutumiswise.

Excelini kukoistaa. Se pukeutumisjuttu, johon olen täysin koukuttunut. Vaihdoin talvivaatteet kesävaatteiden tilalle, tein vähän analyysia, ja ostin tosiaan ne skinny-farkut, kaksi paitaa, ja yhdet saapikkaat. Nyt on sellainen olo, että eihän tässä toistaiseksi muuta tarvitsekaan, kun näilläkin tuo käyttötasoprosentti hetkellisesti pompsahti. Homma kehittyy koko ajan, ja juuri nyt olen tyytyväinen koseptiin. Tarkkailen lukemaa jonka laskukaava on tämä:

Kaikkien vaatteiden aluperäinen ostohinta/kaikkien vaatteiden käyttökerrat = X (412,29 € tänään)

X/ kaikkien vaatteiden alkuperäinen ostohinta (4 536,12 € tänään)
-> 9,16%

Kaikkien vaatteideni OVH-hinta olisi ollut 5 708,62 €. Olen siis varsinainen tarjoushaukka, keskimääräisen alennusprosentin ollessa huima 21.

Pyrin pitämään käyttötasoprosentin 9-10 välissä. Luku on hyvin stabiili. Kun alitan yhdeksän, laitan jotain liiaksi kulunutta menemään. Yleensä kaapista löytyy jotain tilalle. Laitan myös tietenkin ajantasaisesti menemään vaatteet, jotka käytän loppuun.

Pidän siis kaapissa, helposti käytettävissä tasan 100 vaatetta ja kenkäparia. Lisäksi tulevat sukat, sukkahousut ja käsineet. Tuohon 100 vaatteen lukuun mahtuu minulla vallan hyvin myös uimapuvut, urheiluvaatteet, muotoilevat alusvaatteet ja juhlavaatteet.

Nyt en siis ole käyttänyt kuitenkaan laskennassa vain sataa vaatetta, vaan koska olen jo päässyt projektissani hyvin pitkälle, ja vaatteiden kokonaismäärä on hyvin kohtuullinen, käytän koko varaston arvoa. Siis talvisin lasken myös kesäväätteiden arvon mukaan, ja vice versa. Vähentää kovasti hinkuani ostaa varmuuden vuoksi vielä toiset neljäkymmentä mustaa trikoopaitaa, joita voisi ehkä joskus jonkin kanssa käyttää, kun mustia trikoopaitoja nyt vain niin kovin harvoin sattuu löytämään vaatekaupoista.

Ja ihan vain varmuuden vuoksi on kerrottava, että tämä hullu harrastukseni ei näy minusta ulospäin. Paneehan se tietystiä välillä vähän miettimään omaa elämäänsä, jos aamulla kun herään, ensimmäinen ajatukseni on, että pitää merkitä exceliin että käytin tätä Nanson elefanttikuviollista yöpukua tänään 122:n kerran. Mutta on sitä ihmisillä paljon hankalampiakin addiktioita.

Hyviä puolia tässä on se, että vaatekaappikauhun monsteri Aurora Vestiböle on suurelta osin kadonnut elämästäni. En kaipaa sitä muijaa. Ilman hänen hökälehtimistään löydän vaatekomerostani aina jotain päällepantavaa helposti, ja erityisesti, koska relevantteja vaihtoehtoja on yleensä. N. neljä. Ja teen aiempaan verraten erityisen vähän virheostoksia, ja maailma pelastuu.







maanantai 15. syyskuuta 2014

Maisema herättää jumalanpelkoa.

Viikonloppuna päässäni oli tungosta. Oli paljon työperäistä kuormaa, jota ei ollut ehtinyt lajitella paikoilleen perjantai-iltapäivän aikana, vaan irtoroinaa lenteli vielä tornadona ympäriinsä koko illan. Join yhden lintukaljan, mutta jätin hätätilanteessa-riko-lasi-kuoharipullon vielä koskematta, ja pakottauduin olemaan ajattelematta, vaikka silmieni ohitse leijui irtonaisia palasia keskusteluista, kasvoja, sähköpostiviestejä, ja se hetki, jolloin julistin palaverissa jotta minulla on PMS, koska en muuten saanut miehiltä suunvuoroa. En siis ajatellut, ja painuin nukkumaankin läppäri kainalossa, Orange is the new Black'in tunnelmissa.

Lauantaiaamuna asiat olivat jo tukevammin, ja jatkoin Orange-vierihoitoani aina tarvittaessa. Se antaa perspektiiviä asioihin. Maanantaina tosin olin käyttää työnantajani minulle osoittamalle sähköpostikirjekeverilleni lähettämässäni viestissä sanaa "inmate" sanan "candidate" tilalla, mikä ei välttämättä olisi ollut hyvä juttu.

Lauantaina Kaunomieli polki jalkaa ja kiljui "Mutta kun minä HALUAN olla Prinsessa!" Ehkä n. 14 vuotta liian myöhään, mutta tulihan se sieltä, se uhmaikä. Olimme menossa kirpputorille, ja yritin tarjota hänelle erilaisia ideoita, joita hyödyntää Zombiewalkin syksyn teemassa "Fairytale gone bad". Että riippuen siitä, mitä sattuu löytymään, hänhän voisi olla keijukainen, haltiatar, tuhannen ja yhden yön sadun neitonen tai linnanneito. Mutta ei, Prinsessa Aurora, mikään muu ei käy.

Kun Kaunomieli oli neljävuotias, ja päiväkodissa oli naamiaiset, Diivalla oli oksennustauti, ja muistin koko naamiaishomman vasta naamiaispäivän aamuna. Saimme silti kokoon hienon keijukaisasun, tuntosarvineen, siipineen, ja vaaleanpunaisine rimssumekkoineen. Siinä aamuisesssa valokuvassa likka näyttää hyvin, hyvin vakavalta, ja vaaralliselta. Syy tähän selvisi illalla. Olin väsännyt hänelle taikasauvan kärpäslätkästä, ilmapallonpainosta ja piippurassista, ja Kaunomieli oli koko päivän puristnaut sauvaa kädessä aivan kauhuissaan, koska en ollut ehtinyt kertoa hänelle kuinka sitä käytetään. Että entäs jos hän vahingossa taikoo jonkun, kun ei osaa vielä käyttää sitä. Onneksi niin ei käynyt.

Kirpputori oli taikavoimainen kuin yleensäkin. Prinsessa Auroran puvun yläosa löytyi sieltä kesäpaidan ja biletopin yhdistelmän muodossa. Hame meillä jo olikin, ja kengät, ja kukkakori ja irtonaisia linnunpesiä hiuksiin. Rekissä roikkui tietysti myös Wednesday Addamisin musta samettimekko, totta kai, siltä varalta että Diivakin osallistuu. Ihan outo paikka, suorastaan pelottaa, miten helposti sieltä löytää etsimänsä.

Jos joku ei tiedä mikä on Zombie walk, tässä näyte. Kaunomieli vilahtaa videolla. Vuonna 2012 hän oli kirjan Ylpeys, ennakkoluulo ja Zombit -lumoissa. Kävelypuku, kuten kirjan kuvituksessa, jostain syystä ei empirelinjainen.



Sunnuntaina otin pienen, huonosti säädetyn pokkarini, ja läksin kävelylle. Kävelin varmaan kuusi kilometriä, ja siinä vasta leikattua heinää ja hevosenpaskaa haistellessani tajusin, että olen elossa, hyvin paljon elossa juuri nyt. Sitähän minä olen halunnutkin, mutta se on vain välillä niin kamalan väsyttävää.


Tuli silti jotenkin onnellinen olo. Erityisesti siitä, että minulla on ihan oikeat kävelemiseen tarkoitetut lenkkarit. Vindoinkin olen tajunnut, että juoksen vähän, mutta kävelen sitäkin enemmän.






keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Better the devil you know.

Nyt kun olen saanut asioihin etäisyyttä, ja todennut kärsiväni turvotuksesta, alavatsakivusta ja makeannälästä, diagnosoin eilisen häiriötilani PMS:ksi. Siitä edellisestä vastaavasta on n. kuukausi. Tunneyliherkkyys, aistiärsykkeiden moninkertaistuminen, ja huomiokyvyn keskittymistarkkuuden äkilliset muutokset. Itkeminen, kuukautissuojamainoksiin hurahtaminen, suklaansyönti, aivan klassista. Tämä vain on niin täysin eri asia, kun nurkissani ei ole miestä, jonka tapa pyyhkiä tiskipöytä liian märällä rätillä siten, että teräspintaan jää kuivumisjälkiä, saisi minut leimahtamaan valkohehkuiseen raivoon. Tai että muovirasioiden kannet olisi aseteltu kaappiin väärin. Kun tuo kaapinkokoinen ärsyke on poissa, ja elämäni on siis yhtä harmoniaa ja sopusointua ympäristöni kanssa, PMS-päiväni, jolloin aistini ovat herkimmilleen virittyneinä, ovatkin yllättäen jotain aivan käsittämätöntä auvoa.

Tällainen panee miettimään, kuinka iso osa parisuhteista koostuu pakonomaisesta sietämisestä.

Ja myös vähän harmittaa, kun elämää suuremmalle euphoria-aallolleni löytyi näin nyhjäinen selitys. En minä tietenkään mitenkään simona haluaisi itselleni aivokasvainta tai huumeriippuvuuttakaan.

tiistai 9. syyskuuta 2014

We're going up-up-up-up--up-up-up.

Iholla sarjan Esko (vai mikä se kuminpolttaja olikaan) mietti, että hän on oikeastaan koulutukseltaan tradenomi, mutta ei voisi kuvitella itseään kraka kaulassa toimistossa taistelemassa exceleiden kanssa. Havahduimme siis tänään siihen, että Iholla –sarjan uusi tuotantokausi on alkanut, ja linnottauduimme sohvaan katsomaan Katsomosta jaksot yksi ja kaksi. Enempää ei uponnut, ainakaan tältä kierimältä.

Kaunomieli kysyi minulta, mikä on tradenomi. Tunsin voitonriemua, on siis olemassa jokin elämänalue, jossa yleissivistykseni vielä edes näennäisesti hakkaa tuon nuoren kansakunnan toivon, ja kerroin olevani itse entisaikojen tradenomi. Laskentatoimen YO-merkonomi, hitusen trimmattuna, saanko esittäytyä. I speak Excel, mutta koen kravatit jotenkin liian AC/DC-tyylisiksi. Olen enemmänkin Metallican linjoilla.

Jännää. Likka tuntee muinaisen Eddan mytologiat, muttei tiedä äitinsä koulutusta tai sen puutetta.

Tänään surffasin töissä taas yhdenlaisella aallonharjalla. Muu tapa suhtautua nykyiseen tehtäväkenttääni ei oikein toimi, kuin kuvitella asioiden olevan sellaista ohitse soljuvaa kohisevaa nestettä, jonka päällä luistelen ovelasti kylkisuuntausta vaihdellen, ja pelkään alati uppoavani seuraavaan aallonpohjaan. Ennen pitkää niin varmasti käy, mutta tässä vaiheessa minua kuitenkin enemmän kiinnostaa kannoillani seuraava kuvitteellinen tappajahai.

Vaihtoehtoisesti voitte kielikuvitella James Bondin laskettelemaan alas lumista rinnettä kannoillaan aseistettu tappaja. Vauhdin hurmaa.



Meillä on kuitenkin töissä aivan kuolettavan hauskaa. Se on suunnattoman iso asia etenkin niinä kausina, kun tuntuu, ettei elämään niin kovin paljoa muuta mahdukaan, kuin työ, lapset ja nukkuminen. Ja Netflix.

Kaunomieli aistii aina millä mielin tulen töistä kotiin, vaikken avautuisikaan asiasta verbaalisesti. Milloin säteilen kiukkuisia siksak-säteitä, milloin lauhkeita alfa-aaltoja. Tänään olin jonkinlaisessa adrenaliiniryöpyssä, en ole varma liittyykö tämä lähestyvään menopaussiin, iltapäivän ideointipalaveriin, apinanraivoon, jota kulutan suurkeittiöpakkausittain, liian äkkiä nousseeseen verensokeriin vai onko kyse jostain huolestuttavammasta, kuten aivokasvaimesta, mutta tällaisia kausia on nyt kesän jälkeen ollut muutama. Siis sellaisia, että asiat tuntuvat korostetun miellyttäviltä, suorastaan euforisilta. Viime kerralla en ensin tajunnut, että havaintoni todellisuudesta ovat jotenkin vääristyneitä. Sitten lopulta ymmärsin kuuntelevani Miley Cyrusin kappaletta We can’t stop, ja miettiväni, että eihän tämä nyt oikeastaan ole yhtään paskempi biisi. Ja ihan nätti tyttöhän se Miley on, ehkä se on vain kausi joka menee ohi, että pitää hädintuskin käyttää alusvaatteita ja niistäkin näkyy hymy läpi.

Sitten hoksasin, että nyt ei ehkä ole ihan kaikki kynttilät menorassa. Ja nyt taas sama juttu.

Satoi, kun lähdin töistä, ja sydämeni sykähteli onnesta, koska autoni tuulilasissa on jo kaksi viikkoa ollut linnunpaska, jota en ole ehtinyt/jaksanut/muistanut/viitsinyt poistaa, ja pissapoikani säiliö on edelleen rikki, ja siitä syystä myös taas tyhjä.

Sitten lähes purskahdin eijaa, eijaa huutoihin, kun Tokmannilta löytyi katuharja kausialesta (Diiva väittää tarvitsevana sellaisen lukion oppimäärän suorittamiseen, ja mina uskon). Jonka jälkeen löysin elämäni toistaiseksi parhaan istuma-asennon rikkinäisessä sohvassani. En suostunut liikkumaan, vaan käskytin Kaunomielen passaamaan minulle lasin vettä, läppärin ja vajaan suklaalevyn (Maraboun dröm krisp). Jo muinaiset egyptiläiset osasivat arvostaa täydellistä lepoasentoa, jossa sisäelimet makaavat alempana kuin raajat, jolloin verenkierto keskittyy tärkeisiin elimiin, ja elämänisen nesteiden tasapaino on täydellinen.

Tunsin myös syvää mutta nautinnollista voimattomuutta, kun huomasin miten vaikea minun oli keskittyä mihinkään muuhun, kuin siihen, miten kaunis matto minulla on olohuoneessa. Sellainen Ikeasta ostettu jäljitelmäitämainen. No onhan se ihan ok muinakin päivinä, mutta väritys on yleensä hitusen liian pliisu minun makuuni. Toisaalta se sopi kotiasuuni, haaremihousuihin ja tunikaan, joissa näytän aivan iranilaiselta kotirouvalta (uimahallissa).

Muulloinkin tunnen olevani henkisesti vähän heikoilla, jos huomaan viehtyväni aivan liikaa hiekan, pellavan, toffeen, greigen ja maitokahvin eri sävyihin. En varmastikaan ole oma itseni silloin, mutten ole myöskään vielä tunnistanut kuka kauttani ilmiintyy. Mickan Solsidanista? Ainakaan se ei ole Teuvo Loman, mikä on jollain tapaa yksiselitteisen helpottavaa. Pelkään kuitenkin, että jonain päivänä löydän itseni liimaamasta seinälleni kaunokirjoitustekstitarraa, joka kertoo, mistä huoneesta on kyse. “Kitchen.” “Laundry.” “The room, where the ugly and unnecessary items are placed. And guests, who are no longer welcomed into the master bedroom.”

Näin myös suunnattoman vaikuttavan ja täysin epärealistisen kuukautissuojamainoksen. En nyt löydä sitä youtubesta, mutta siinä aasialaisen näköinen nainen oli kuumana päivänä torilla ystäviensä kanssa ja tempautui mukaan akrobaattiseen taisteluesitykseen. Kamera zoomasi tiukkojen valkoisten housujen haaraosaan joka kulmasta. Eläydyin tuohon tänään aivan liikaa. Tunsin raivoa siitä miten epärealistinen tuo mainos oli, muistin kaikki ne hikiset hiertävät päivät, ylivuodon pelon, ja vaatetukselliset rajoitteet joita koin vuosina 1986-2009. Sitten pärskähdin taas akvaarion toiseen laitaan, ja tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, etten enää voi jakaa sitä yleismaailmallista naiseuden taakkaa hankalista kuukautisista. Ja olin aivan musertua tässä tunteiden ristiaallokossa.

Sama firma tekee myös tällaisia mainoksia: http://youtu.be/XjJQBjWYDTs En yleensä liikutu mistään näin osoittelevasta, mutta tänään mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista.

Tällaisina hetkinä minun tulee pidättäytymän tekemästä päätöksiä, isoja tai pieniä. En juuri nyt uskalla edes ajatella, mitä tein työpäivän viimeiset tunnit. Fasilitoin luovaa improvisaatiota?

Kaunomieli on liikuttavan korkealentoinen. Hän kirjoittaa jotain koulutyötä, joka käsittelee ihmisten tarvetta luoda inhimillistyneitä jumaluuksia. Haahuilen kuin valmentaja nyrkkeilykehän nurkassa, kostutan otsaa, hoen kannustavia sanontoja, ja muistuttelen hänelle tarvittaessa, ettei kyseessä ole väitöskirja. Tänään hän koki itse olevansa suorastaan lihamurekkeen jumalatar. Tai näin minä ainakin koin hänen kokevan, koska jaan näköjään hetkellisesti kaiken ympäristöni tunnekokemukset. Samaistuin näissä höyrypäistyksissäni täysilaidallisella siihen emansipoitumisen tunteeseen, kun hän, ravitsevan kouluruuan sijaan kaikille maailman allergikoille yhteisesti tarkoitetuilla kalattomilla, munattomilla, maidottomilla, viljattomilla, sokerittomilla, soijattomilla, maissittomilla ja mausteettomilla kanapalleroilla nälkiinnytetty lukiolainen loihti paketista naudan jauhelihaa, kahdesta sipulista ja einesperunanoiseteista maittavan, lämpimän, sipulisen lautasellisen ruokaa.

Minä en tykkää Kaunomielen tekemästä murekkeesta, koska siinä on sipulia lähes enemmän kuin lihaa, mutta nautin äärettömästi siitä tunteesta että tiedän tytön syövän itselleen mieleistä ruokaa. Ja melkein vielä enemmän siitä tunteesta, ettei minun tarvinnut laittaa ruokaa tänään. Pyörin sen sijaan sohvalla kuin kotieläin ja kuolasin mielihyvästä.

Jos oikein tulkitsen Breaking Bad –sarjan kautta omaksumaani huumausaineita koskevaa yleissivistystä, voisi luulla, että joku on sujauttanut herra Putinin sponsoroimaan evässulatejuustooni metamfetamiinia. Vielä aamulla olin nimittäin sitä mieltä, että kaikissa on joku vika.


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

En saa tätä tunnelmaa kuin vain aamuisin.

Olen kevään mittaan alkanut vartioimaan jälleen painoani ahkerasti. Käyn vaa’alla ja merkitsen lukeman joka aamu excel-taulukkoon. Tarkastelen sitten näitä lukemia selaamalla ruutuja eteen ja taakse, ja kyllä, ne pysyvät ruudukoissaan, yksikään ei ole vielä karannut. Olen siis oikein hyvä painonvartija. Jos himoitsen syödä munkin kermatäytteellä, syön sellaisen. Enimmäkseen olen kyllä himoinnut viime aikoina sieniä, voissa paistettuja sellaisia, joissa on ripaus mustapippuria ja savunmakuista sormisuolaa.

Tämä on toistaiseksi yksi toimivimmista kaikista niistä metodeista joita olen vuosien varrella kokeillut painonhallinnan saralla. Paino nimittäin hämmästyttävästi (joskin hitaasti) putoaa, vaikka en oikeastaan edes ehdi tehdä asialle mitään, todennäköisesti juuri siksi. Ehkä se on se kahvimaito, jonka jätin pois, maidossahan on laktoosia, joka on sokeria, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Jos juon työpäivän aikana n. 14-18 kuppia kahvia, saan siis oikeastaan pienen määrän sokeria n. puolen tunnin välein. Tai useamminkin, koska kahviahan juodaan kulauksittain. Joskus myös ämpäreittäin. Olen kahvinjuontini osalta mallia “Wally”, eli teen kaiken kahvimuki toisessa kädessä, ja jos etäisyys minun ja kahvin välillä kasvaa liian suureksi, murisen.

Nyt sitten olen juonut vain kahvia, en sokeria, ja se on vaikuttanut kytevään makeannälkääni tukahduttavasti. En oikein tiedä miten suhtautua siihen, että painonpudotukseen voisi sittenkin olla olemassa ihan toimivia kikkoja. En oikein ole osannut suhtautua punttisaleiluunkaan tai salaatinsyöntiin, ne ovat jotenkin niin kliseitä. Kahvimaito on sentää vähän originellimpaa, mutta hieman heppoinen selitys sentään. Ehkä en vain ole kovin originelli.

On ollut vähän kiire koko syksyn, mutta ennakkokammostani huolimatta aamut ovat kuitenkin olleet kovin auvoisia. Lähdemme kaikki naiset samalla autollisella kouluihin ja töihin. Diiva herää puolitoista tuntia ennen lähtöhetkeä, minä tuntia ennen lähtöä, ja Kaunomieli puoli tuntia ennen lähtöä. Sopivan porrastettua, ja minusta on kovin mukavaa herätä siihen havaintoon, että joku muu on jo joutunut kömpimään sängystä ylös ennen minua. Vahingonilo on iloa aidoimmillaan. Pyörimme hyvinvarustellussa puolentoista neliön kokoisessa vessassamme täydessä harmoniassa; jos joku haluaa jotain vessan kaapista, toinen väistää, vaikka pesisi hampaitaan. Jos joku sylkäisee altaaseen, toinen väistää, vaikka laittaisi maskaraa. Jos kaksi laittaa maskaraa yhtä aikaa, kolmas siirtyy eteisen peilin ääreen. Jos joku haluaa pissiä, hän tekee sen toisessa vessassa, joka ei ole niin hyvinvarusteltu muuten. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten kolme simultaanimeikkaavaa naista pystyy tähän ilman, että kukaan hakkaa lukittua ovea, kiroilee, tai joutuu oikeastaan edes odottamaan vuoroaan.

Joka aamu kun istun autoon, Diiva poimii sylillisen omenoita evääkseen, ja kun hän rouskaisee niistä ensimmäistä, nenässäni tuoksuu samaan aikaan suolaliha tai kinkku. Kaunomieli syö eväsleipiä takapenkillä. Vien ensin Diivan kouluun; kuljetan hänet vaihtoehtoisesti joko lukioon A tai lukioon B, koska A:ssa on remontti, ja osa tunneista on siis B:ssä. Tämän jälkeen Kaunomielen vaihtoehtoisesti joko lukioon C tai lukioon D (en muista miksi), tai työpaikalleni, josta hän suoriutuu bussille minne liekään. En koskaan tiedä minne pitää mennä etukäteen, mutta tytöt kertovat. Tähän suuntaan homma toimii, mutta kotiinpäin tullessa olen usein vähän hukassa, koska eri variaatioita on melkolailla ääretön määrä, koska en oikeastaan tiedä koskaan varmuudella etukäteen, milloin satun lähtemään. Eivätkä muutkaan aina tiedä. Bussillakin pääsee kotiin, jos on nopea, ja ehtii siihen, ja jaksaa sitten istua autossa kolme kertaa pidempäään kuin henkilöautolla menisi.

Aamujen auvoisuuteen vaikuttaa kovasti myös se, että painoni on sopuisan laskusuhdanteinen. Minun on siis helppo löytää jotain toimivaa päällepantavaa jopa omasta vaatekaapistani, koska voin uskotella itselleni näyttäväni koko ajan entistä paremmalta ihan missä vain. Kuten skinny-farkuissa. Ostin sellaiset, Seppälän Great Girls mallistosta, pysyvät ylhäällä, ja ovat silti ihan oikeasti skinnyt, eivät legginssit, eivätkä epämääräisesti pönöttävät äitifarkut.

Aiemmat luottofarkkuni todistivat että joskus aurinko paistaa myös sinne, where the sun is not supposed to shine.