torstai 28. marraskuuta 2013

Ranskalaiset käytöstavat.

Gardemetriikassa olen saanut trimmattua itseni jälleen slimmiin 3,7 euron käyttöhintaindeksiin. Eli niiden sadan vaatteen ja kengän, joita käytän aktiivisesti, hinnan per käyttökerta keskiarvo on alle neljän euron. Huikea tavoitteeni on päästä alle euron lukemaan. Kunhan pääsen sinne asti, alan maltillisesti korvaamaan kuluneimpia rytkyjäni ensisijaisesti yläkerran komeron varavaraston antimilla, ja tarpeen mukaan harkiten myös ihan ostostelemalla niitä tuotteita, joiden tarpeellisuuden olen ensin excelissäni punninnut tarkkaan. Kuten kahdet tuoreet mustat rintaliivit ja toisetkin jumppatrikoot.

Indeksin alentamisen kannalta on oleellista, että käytän erityisesti niitä vaatteita, joille käyttökertoja on ehtinyt kertyä vasta vähän. Tämän takia, vaikka minulla on käytössäni vain rajattu määrä vaatteita, pukeudun käytännössä vaihtelevammin kuin yleensä. Yritän tehdä sen jonkinasteista tyyliä, käytöstapoja ja soveliaisuussääntöjä noudattaen. Toivottavasti minusta ei tule lopulta se outo kissanainen, joka joka kuukauden toinen torstai pukeutuu sinapinkeltaiseen slipoveriin ja sammalenvihreisiin vakosamettihousuihin. Huomisen pikkujoulut antavat tilaisuuden loikata aimo askeleen indeksillä alaspäin – minulla on vetolaatikossa säästeltyinä ihka uudet ja monikäyttökelpoiset housut ja paita, jotka tulevat kyllä saamaan kyytiä pikkujoulujen jälkeenkin. Ainakin heti seuraavissa pikkujouluissa, kahden viikon kuluttua. Ihana vuodenaika!

Muuten en kyllä erityisemmin hekumoi iljanteisista teistä, märkänä möllöttävästä pimeydestä ja niistä loputtomista suklaaröykkiöistä jotka koristavat kaikkien kauppojen kassanvieriä. Ettäs kehtaavat, vaikka olen karkkilakossa!

Mutta tunnustan. Olen ihan oikeasti sortunutkin lakossani, kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvulla, joka siis hetkellisesti vallitsi viime lauantaina. Yritin kyllä tarmokkaasti tukahduttaa tunteeni porkkanalla ja dippikastikkeella, mutta vanha lempi leimahti silti. Hopeatoffee. Sehän on vähän kuin kännipössyttelyä – eihän sitä oikeasti polta, jos baari-iltana lainaa kaverilta sätkän tai pari?

Toisen kerran eilen, kun uskollinen ajokkini viestitteli minulle vointiaan valotaululle piirtyvinä hieroglyfeina. Yritin ensin ymmärtää ranskalaista sielunmaisemaa täysin intuitiivisesti, kuuntelin moottorin hyrinää, annoin ajatusten virrata ja assosioitua ilman luterilaista itsekritiikkiä ja mietin, mikä voisi armasta kaaraani noin vaivata ja hiertää. Mietin, oliko hän ehkä vain innoissaan lähestyvästä Lucianpäivästä, ja siksi näytti minulle hehkuvaa sädekehää, joka kiiltelee erityisesti reunoiltaan. Vai ilmoittivatko etupenkin istuinlämmittimen herkät sensorit, että jenkkakahvani roikkuvat jo aivan liian etäällä laskennallisesta keskiöstäni, mikä on täysin epäranskatarmaista. Vai onko Peugeotin ajotietokone saanut vihdoin selvitettyä, että länsimaista maailmaa vaivaa sisällön puute, keskitymme henkisensisällön sijaan liikaa ulkokuoreen, ja siinäkin erityisesti vain keskivertoiseen ja latteaan yleismassatuotantoon ilman erityisiä huippuja tai notkahduksia!



Ajoin lopulta huolestuneena tienposkeen ja kaivoin esiin ohjekirjan selityksineen. Hansikaslokerosta syliini kierähti mytätty englanninlakritsipussin pohjallinen, kivikovia ja jäisiä olivat kaikki kuusi. Ottaen huomioon, että olen jo tällä viikolla sijoittanut auton korjaamistoimenpiteisiin n. kahden kampaajakäynnin verran kulmakarvaväreineen ja viimeistelyineen, katsoin tämän eleen olevan sangen oikeutettu ja oikein ajoitettu pahoittelu. Olisi ollut kovin epäkohteliasta kieltäytyä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Mittarillista.

Minulla on sellainen ennakkoasenne, mahdollisesti harhaluulo tai jonkinlainen rasisminkaltainen tila päässäni, että en usko liikunnan tehoavan. TIEDÄN, että se ei ole totta, vaan on päivänselvää, että veivaamalla kalorit kuluvat ja lihas pullistuu, liikkuvuus lisääntyy ja mahdollisuus valitella harvinaisia jännevammoja ja ylikuntoa kakkostyypin diabeteksen sijaan kasvaa huomattavasti. Mutta se on jotain kaukaista teoriaa, joka ei asetu uomiinsa niissä kehyksissä, jotka rajaavat normaalin, vähän parasta-ennen-päivän ohittaneen neljään-viiteen suuntaan revittävän laiskanpulskean naisihmisen päivittäistä hiekkalaatikkoa.

Mahdollisen liikunnon aiheuttamat hyödyt ovat niin helposti kuitattavissa päiviin mahtuvissa pienen pienissä huomaamattomissa repsahduksissa. Kuten siinä, että palkitsee itsensä salitreenin jälkeen muffinssilla. Tai että ei jaksakaan kävellä portaita, vaan ottaa hissin, koska pakarat ovat aivan kosketusarat. Tai maistelee vain vähän piparkakkutaikinaa pahimpaan nälkäänsä lasten kanssa touhutessaan, kun ei ole ehtinyt miettiä pitäisikö syödä jotain oikeaa.

Loppupeleissä uskon surkean vakaasti, että omakohtaiset urheilun hyötyni jäävät hyvin syvällisiksi ja aavistuksenomaiseksi, eivätkä pulpahda habitukseni pintaan. Tilanne on eri heillä (lue: miehillä), jotka voivat olla kantamatta vastuuta lähimmäistensä ruokahuollosta. HUOM! Lihaköntän ja satunnaisten kasvisten grillaaminen kerran viikossa kesäkauden ajan EI ole rinnastettavissa siihen, että henkilö osallistuu täysipainoisesti huolehtimaan esim. 5-henkisen perheen aamu-, ilta-, välipaloista, lounaista, arkisista päiväruuista, vuodenaika- ja perinneherkuista, karkkipäivistä, eväistä, lohturuuasta, synttärikakuista, yllätysherkuista ja vastaaman kahdeksan kertaa päivässä kysymykseen ”äiti mitä mä söisin”.

Eli luulen, että jos haluaisin muuttaa painoni, minun pitäisi muuttaa elämässäni aika monta muuta asiaa. Kuten roolini, tarkoitukseni, tapani osoittaa huolenpitoa, tärkeysjärjestykseni, jota osoitan jakamalla aikaani. Se tuntuu ylivoimaiselta, eikä asia tunnu olevan missään suhteessa siihen, että kolmesti viikossa nostaisin X-määrän kiloja laitteella Y paikassa Z M kertaa, ja toistan tätä riittävän pitkään. Mikä määrä toistoja muuttaisi perimäni? Sen, että kun lapset syövät, yhtä aikaa ja tarmokkaasti, tunnen haluavani myhäillä ääneen niin kuin mummoni teki jouluisin, kun me söimme lihatonta tiivistä makaroonilaatikkoa ja pehmeäksi muhinutta karjalanpaistia.

En ehkä vain halua ihan riittävästi, kun samalla tiedostan, että pystyäkseni muuttumaan minun pitäisi haluta olla jonkin verran eri ihminen kuin mitä nyt olen. Ja on paljon asioita joihin olen pelottavan tyytyväinen.

Tämä ei kuulosta järkevältä. Minä haluan olla kevyempi, jatkossakin terve ja käyttää vaatteita joiden päätarkoitus ei ole vatsamakkarani maisemointi. Ihan oikeasti haluan. Toisaalta en taatusti halua olla kuivankiprakka, ohutihoinen kaulasuoniaan pullisteleva himourheilija, joka kulkee päivät verkkareissa kun reisilihaksia ei edes ehdi mahduttaa mihinkään muuhun ilta- ja aamutreenin välillä, ja hikisten hiusten päälle voi aina laittaa pipon. Enkä halua syödä rahkaa ja raejuustoa, paitsi Dallaspullassa. Eli siis ihan varmasti haluan ja en halua asioita.

Ja kyllä minä tiedän, että matka kahden ääripään välillä on yleensä pitkä. Ja hikinen. Mutta on hitusen turhauttavaa kerätä kaikki tahdonvoimansa, ja sitten tähdätä ajatuksen kanssa johonkin siihen asteikon keskelle. Kun niitä asteikkojakin on niin monta vierekkäin, ja jokaisessa on se säädin vähän eri kohdassa.

Ehkä minä keskityn nyt vain siihen kuuluisaan omaan napaan, ja siihen, että saisin näin aluksi uurrettua sen läheisyyteen jonkinlaisen uuman. Ja laitan tavoitteeksi sen, että kun istun, tissit ovat edempänä kuin maha. Kyllä ne nytkin on, kun on nämä liivit.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Dancing Queen.

Ah, olihan se hauskaa, pyörähtää epämukavuusalueella.

Hassuissa vaatteissa - vieraassa paikassa - vieraiden ihmisten keskellä - pelottavan selvinpäin, kun muut ovat jo tirpaisseet lasin jos toisenkin - näyttelemässä pantomiimia - näyttelemässä ylipäänsä yhtään mitään, kun puolet yleisöstä tekee sitä ihan teatterissa. Todellakin, epämukavuusalueella, mutta ah niin mukavasti, lattiatyynyillä lojuen ja Elvistä ja nuorta lempeä ihaillen. Vegas-kausi. Ja ihan muiden lempeä, mutta kuitenkin.

Roolileikit vapauttavat tunnelmaa. Lähdin tosiaan rakentamaan tyyliäni ajatuksesta, että "mitä äitini nyt tekisi", joka on oikein oiva tapa ratkaista tilanne, jos pitää leipoa karjalanpiirakoita, järjestää 400 hengen pidot, rakentaa portaat, taltuttaa murtovaras, porsittaa sika tai poistaa tikkejä fiskarsseilla. Nyt lähestymistapaa on testattu myös ehdostukessa, asuvalinnassa, ja käherrysraudan käytössä.



Meni kyllä vähän överiksi, mutta sivujakaus ja anne-pohtamo-kiehkura ovat kyllä taattua äiti-laatua.

Nyt täytyy mennä pelaamaan Kiekkomaailman lautapeliä Kaunomielen kanssa, enkä ehdi avautua enempää. Halusin vain pikaisesti tehdä jotain huimaa ja exhibitionistista, esittelen päätäni lisää myös sisäpuolelta joskus myöhemmin.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Finally facing my Waterloo.

Liian pitkä hiljaisuuteni ei edelleenkään tarkoita, että olisin kuollut kolesterolin aiheuttamaan valtimotukokseen, tukehtunut donitsiin tai todennut käsivarteni liian painaviksi heiluttelemaan sormia näppäimistöllä.

Tai no ehkä vähän tuota viimeistä. Olkapäideni läheisyydessä on kohtia, ilmeisesti jotain lihasten kantasoluja, jotka protestoivat kovasti kaikkia äkkinäisiä liikkeitä. Kävin siis siellä salilla uudestaan, opettelemassa kaikenlaista monimutkaista teknistä, ja suorittamassa n. 50 minuutin mittaisen ohjelman valvovan silmän alla. Jouduin oikein rauhoittelemaan itseäni, vähän kuin verikokeeseen mennessä, että asia kerrallaan, nyt vain istut siihen tuoliin, kohta täti laittaa mansetin, vieläkään ei pistä, ja kun sitten pistää, mietin tiukasti, että ihan parin sekunnin kuluttua se on jo ohi. Useinkaan en puhkea elimistön hälytystilasta kielivään skunkkihikeen tai ryhdy väkivaltaiseksi. Yleensä en pyörry, mutta sellainen toimelias paniikki onkin kanssaihmisille monta kertaa haitallisempaa.

Homma eteni rauhallisesti, askel askeleita kohti vatsalihasliikkeitä. Niiden jälkeen askel oli kepeä ja helpottunut. Olin niin helpottunut, että rallattelin koko kotimatkan, kunnes eteisessä tajusin, että eihän minun kotiin pitänyt tulla, vaan hakea Diiva ihan eri suunnasta. Myöhästyin vain noin kymmenen minuuttia.
En ole hyvä myöhästymään. En yleensä osaa ajatella, että kas, eihän tämä haitannutkaan mitään, sen sijaan voitin kymmenen minuuttia tehokasta peliaikaa aivan johonkin muuhun tarkoitukseen.

Olen kuitenkin positiivisen odottavalla mielellä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kuntosaliharjoittelu oli erilaista kuin kuvittelin. En edelleenkään usko, että sillä olisi minuun muuta kuin mentaalista vaikutusta, mutta toisaalta, en ole koskaan väheksynyt mitään mentaalistakaan, päinvastoin.

Muistuttakaa, että avaudun myöhemmin aiheesta minä ja ”epäuskoni liikuntaa kohtaan”, ja ”minä ja pinnallisuus”. Niistä olisi paljon puhuttavaa, mutta nyt en ehdi jorista, vaan alan suorittamaan sukupolvenvaihdosta. Ystäväni täyttää 40, tyylillä, ja hän on valinnut tyylikseen 70-luvun. Ihastuttavaa.

Vartalonrakenteeni ei ehkä ole suosiollinen leveälahkeisille lantiomallisille farkuille ja tiukoille poolopaidoille, tai bond-tyttömäisille kokovartalohaalareille tai edes Anetten polvihousuihin. En myöskään löytänyt mitä riittävän suurta hippihenkistä muumuuta kirpputorilta, tai edes 60-luvun lopun psykedeliakuvioista miniliivihametta.

Tänään lopulta tajusin, että voisin muuntautua äidikseni 70-luvulla – luvassa on siis jotain vähäeleistä mutta muotokieleltään toimivaa. Näin matkan takaa katsoen monet en osannut tuolloin ollenkaan riittävästi arvostaa monia sen ajan pukeutumisratkaisuja, vaan janosin aivan suotta jo pastellinsävyiseen 80-lukuun, joka on osoittautunut paljon kestämättömämmäksi tyyliratkaisuiltaan.


tiistai 19. marraskuuta 2013

The ugly obvious.

Voi hyvänen aika. Minä luulin, että tämän päivän suurin järkytykseni olisi se, että joudun kuntotestiin mennessäni elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikealle salille. Että joutuisin hikoilemaan ja puuskuttamaan jonkun kannustavasti hymyilevän mutta ylenkatsovan kunnonhuollon ammattilaisen silmien alla.

Kuntotestihän oli ihan heppoinen kokemus. Kävelin kohtuullisen matkan kohtuulliseen tahtiin, ja sykevyö kertoi, että valmiiksi korkea leposykkeeni ei edes kaksinkertaistunut moisesta. Sitten prässäsin ja väänsin ja kiskoin, ja painaviltahan ne maksimimäärät painoja tuntuivat, ja tunsin olevani tosi kiltti tyttö ja tekeväni kaiken tosi hyvin. Siis maksimimäärät minulle.

Se ammattiauttajakin oli ihan vain mukava, ei edes ärsyttävän nuori nainen, jolla oli hiukset vähän homssuisesti ja nukkaantunut, itselleen oikean kokoinen huppari. Ei siis mikään vainoharhaisen XXS-kokoinen.

Sitten sain hetken hurvitella sellaisen hienon stepperin vauhdissa, jollaista olen aina ostos-TV:ssä ihaillut. Löysin myös oman salimummon, sellaisen hauraan, herttaisen harmaantuneen linnunluisen valoisamielisen olion, joka siristeli maksaläiskäisiä poskiaan, ja kertoili miten mukavalta tuntui, kun ei ollut enää rapakunnossa. Ja muistutti venyttelyn tärkeydestä. Mummot ovat mukavia, minäkin haluan isona sellaiseksi.

Tämän jälkeen alkoi sitten sellainen realityshow, että oksasilppurille oli tarvetta.

En ollut muistanut, että suurimmassa pudottajassa on ne lääkäriosiot. Minulta mitattiin kehonkoostumus. Ihan tosta vain. Kuka sellaista haluaa kuulla? Ensin ajattelin, että mikäs tässä, olen varmasti n. 50% rasvaa, enkä ole muuta luullutkaan. Mutta tilanne muuttui hallitsemattomasti. Aivan varoittamatta PAINONI välkkyi vaa’an perustiedoissa. Tuosta vaan, ihan julkisella paikalla!

Eikä tässä vielä kaikki, kaupan päälle sain kauppanauhan näköisen todisteen siitä, että olen oikeasti kuolemassa siihen, etten kohta enää mahdu hengittämään, koska sisäelimeni ovat niin täynnä rasvaa, ettei henki mahdu väliin. Kiitos kiitos, hyvää joulunodotusta teillekin.

Minulla on liikaa jopa lihasmassaa. Ihannepainoni saavuttamiseksi, minun pitäisi siis paitsi laihtua, myös vaikkapa amputoida toinen reiteni.

Niiden lukujen valossa on käsittämättömän ristiriitaista, että tunnen oloni näin kokonaisvaltaisen terveeksi ja hehkeäksi, etten ole aiemmin hoksannut asialle mitään tehdä. Mutta minkäs minä tälle mainioudelleni voin.

No, nöyryytykset eivät päättyneet. Minä, riski likka, en ole edes keskitasoa ikäisteni salinkävijöiden keskiarvosta, mitä tulee kiskomiseen ja vääntämiseen. Prässääminen minulta sentään sujuu, näillä reisillä.

Ja vielä yksi läpsy vasten kasvoja: olen fyysiseltä iältä vallan käsittämäntä kansantaloudellista ikääni huomattavasti vanhempi. Vaikka otsanahkani kelluu lähes rypyttömänä rasvatyynypehmusteillaan! Tällä ikäkriisihistorialla tuollainen toteamus pitäisi lailla kieltä, jos en muusta älyä jo saada sitä väistämättömältä tuntumaan alkavaa infarktia, tuollainen lukema voi olla viimeinen niitti.

No, olenhan minä sentään ihan hapenottokyvyltäni ok. Se auttoikin, kun haukoin henkeä.

En enää oikeastaan muista, miksi menin tuonne.

Sovin nyt kuitenkin itseni kanssa, että nyt kokeilen tätä salilla käyntiä muutaman kuukauden, vaikka ihan henkisenä harjoituksena. Siltä kannalta, että olen pois kotoa muutaman kerran viikosta, ja lapseni saavat räpsytellä kasvavia siivenalkujaan vähän väljemmin, kun emokana on pois pesästä.

Olen silti lähes varma, että tämä paino ei voi tälläkään keinolla pudota. Ehkä lihaskunto paraneee, ja massa kasvaa?

Olenhan jo kokeillut lähes kaikki muut keinot. Paitsi ehkä sen, että yhtäaikaisesti luopuisin sokerista, rasvasta, ja harrastaisin ylenmäärin liikuntaa. Se tuntuu jotenkin niin kaukaa haetulta, että tuollaista pitäisi.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Weird girl.

En ole vieläkään elvyttänyt kunnolla rutiiniani näihin postauksiin – nöyrimmät anteeksipyyntöni tästä. Tosin viikonloppu meni niin tehokkaasti kodinhoidollisissa puuhissa rentoutuen, että en juurikaan soimaa itseäni asioista, jotka jätin tuolloin tekemättä. Enemmänkin olisin saanut tehdä.

Jotenkin vältyin jopa suuremmalta ruuanlaitolta, paitsi sunnuntaina, kun hellästi akupainelemalla kutsuin kimpaleesta edullista naudan sisäpaistia esiin sen todellisen kutsumuksen olla pihvifilettä. Lopputulema ei ollut ollenkaan niin sitkasta kuin lähtötilanteessa olisi voinut luulla. Lisäksi paahdettuja kasviksia, mm. punajuurta ja palsternakkaa. Korviani kuumottaa, mutta ihan varmasti se en (tällä kertaa) ollut minä!

Kun istuimme tällä viikonlopun ainoalla katetulla aterialla, jota seurasi myös jälkiruoka, tarjosin ruokavieraallemme selityksen lasteni luolanaismaiseen käytökseen. ”Jos he käyttäytyvät, kuin eivät olisi ruokaa pariin päivään nähneetkään, se johtuu vain siitä, etteivät he ole nähneet ruokaa pariin päivään.” Tässä vaiheessa Kaunomieli kippasi pihvien tarjoiluastian pohjalle tiivistynyttä lientä lautaselleen, ja ryysti sen kuin mummo kaffetassilta. Ja hyrisi pelottavasti.

Lauantaina tapahtui jotain hassua. Olin liikkeellä Kaunomielen kanssa. Hän oli pukeutunut mustaan leveähelmaiseen korsettihameeseen, jota koristivat satiinirusetit ja kilokaupalla rimssutettua shifonkia. Säärissä oli päällekkäin kirsikanpunaiset ja mustat pitsisukkahousut. Päässä kiharoiden keskellä helmin koristettu tiaraa muistuttava panta. Normisetti siis. Luontaisestikaan hänen ulkonäkönsä ei ihan heti tuo mieleen ketään muuta kuin Tim Burtonin piirroshahmoja. Astelimme sisään silmälasiliikkeeseen, ja Kaunomieli kokeili heti ensimmäisenä suuria kehyksiä, joissa oli kirkkaanvihreät aisat. Myyjä ilmaantui paikalle ystävällisesti hymyillen, ja virkkoi ”Edelleenkin näytät niissä oikein kauniilta.” Samaisessa kaupassa oli kuulemma käynyt joku ihan samannäköinen tyttö sovittamassa niitä samoja laseja ihan pari päivää sitten. Se ei ollut meidän Kaunomieli, olemme aivan varmoja tästä. Hän sitä paitsi omaksui ajatuksen postimerkkiä suuremmista linsseistä vasta n. 20 minuuttia ennen tuota käyntiä.


Etsimme myös alusvaatteita Kaunomielelle. Seppälän pikkuhousuissa luki ”Let’s Party”. Kaunomieli kysyi, olisiko mieluummin sellaisia, joissa lukisi ”Let’s attend school five days a week and get above average grades”. Äitinä voin olla ihan levollisin mielin, siis, kai.

Tein jotain hyvin epäluonteenomaista. Tämä onkin ollut vain ajan kysymys, milloin löydän itseni jonkin suuren tuntemattoman ääreltä, kun en enää muuta keksi, ja se suuri tunnettu on oma vatsani joka valtaa kohta elintilan joltain uhanalaiselta vyötiäislajilta. Soitin kuntosaliin, ja kysyin, voisiko joku siellä kertoa minulle, mitä niissä nykyään tehdään. Menen huomenna tutustumiskäynnille. Sanoivat, että ”kuntotestiin”, ja olin lyödä neidille luurin korvaan. Sitten muistin, että excelissä kaprimallisten trikoitteni käyttöarvo on vieläkin yli seitsemän euroa, ja salikäynnit antaisivat hyvän mahdollisuuden tilanteen parantamiseen. Ehkä pystyn lisäksi kuvittelemaan itseni vaikkapa suurimman pudottajan alkukarsintoihin, tai jotain muuta suunnattoman innostavaa.

Toisaalta, nyt joudun karsimaan ”Vain 100” –listaltani jonkin vaatekappaleen pois salikenkien tilalta. Ehkä sen hiukan liian lyhyen mustan biletopin, nyt kun näin, että Diandralla oli vähän samantapainen. Se nimittäin näytti hänellä paremmalta.

Muutenkin olen ajautumassa vaatekaapillisen kriisin valtaan. Toden totta, tajusin vasta nyt, että yhdenkin mustan lantiolle asti kauniisti laskeutuvan trikoopaidan eliminoiminen aktiivipalveluksesta järkyttää garderobini ekosysteemin täysin ylläpitämättömyyden rajalle. Jos mustat, lantiolle asti kauniisti laskeutuvat yläosat loppuvat kaapista, olen kykenemätön käyttämään ryhdikästä (lyhyttä) jakkua tai (lyhyttä) neuletta tai laittoman kapealahkeisia housuja. Enkä nyt vain yksinkertaisesti halua pitää väljempiä housuja tai pitkää villatakkia, koska minua ei huvita juuri nyt. Onneksi minulla sentään on Nanson Toive-liivihame ja sääreni.

Siitä tuli mieleen siskoni. Hän kysyi minulta, onko minulla mitään perinteitä uudenvuoden viettoon. Kyllä vain. Kun kello on melkein kaksitoista, hiivimme Diivan kanssa asuintaajamamme läpi luikertelevalle valaisemattomalle kärrypolulle. Kun lähellä olevien talojen raketit alkavat räiskyä pimeässä, kiihdytämme itsemme paniikkiin, ja säntäilemme kirkuen edestakaisin ja kuvittelemme olevamme pommituksessa. Viime vuonna sain osumankin, raketin tikku tipahti päälleni.

Se on varmaan kamalan epäkunnioittavaa kaikkia niitä kohtaan, jotka oikeasti elämässään kokevat moista kauhua. Kun raketteja on enää harvakseltaan, makaamme sitten lumihangessa selällämme ja katselemme taivaalle.

Jihuu! Mozilla tottelee paremmin kuin IE, sain ladattua kuvan.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Brendan kirous.

Otsikkoon, ei ehkä aiheeseen liittyvä kuva täällä. En saa sitä lisättyä tekstin lomaan - ehkä sekin on osa kirousta

Tunnen ajoittain muutenkin suurta heikkoutta. Luulen, että olen syksyn pimetessä entistä useammin paikannut moista puhdittomuutta kunnon sokeroinnilla, siis napannut jotain äkkinäistä makeaa, kuten suklaata tai lakritsaa, noussut uuteen kiitoon ja purjehtinut näin avustettuna aina seuraavaan säännölliseen ruokailutaukoon asti voitokkaana, ja hairahdukseni hetimmiten unohtaen. Nyt kun hetken huumassa julistauduin viime viikolla karkittomaksi, tuntuu kuin olisin nakannut kainalosauvani nurkkaan, ja joudun siis ryömimään ja raahautumaan osan ajasta. Se vie voimat.

En usko, että tämä vaikuttaa edelleenkään millään tavalla painonmuodostukseeni, mutta luulen kuitenkin, että elimistöni kiittää minua tästä terveysvaikutteisesti. Etenkin, kun toden totta olen sinnikkäällä harjoittelulla onnistunut kasvattamaan itselleni ruokailurytmin. Ainakin vältyn muutaman viikon ajan tuntemasta jokapäiväistä huonoa omaatuntoa aiheesta, ja tämän luulisi laskevan elimistöni stressitasoa ja verenpainetta.

Puuduttava jorina ruokailutavoista alkaa.
Syön aamuisin puuroa. Melko pienen määrän, ja voisilmän kera, mutta syönpähän kuitenkin. Aiemmin en syönyt mitään, tai jos söin, se ei tosiaankaan ollut puuroa, vaan jostain syystä edellisenä päivänä syömättä jäänyttä pullaa, eli en useinkaan syönyt mitään. Voileivän rakentaminen aamutuimaan on sellaista korkeampaa fysiikkaa, johon en kykene niissä olosuhteissa. Kyseessä on siis huomattava parannus entiseen. Toisaalta, syön kaikkiaan siis puuron ja voisilmän verran enemmän kuin ennen.

Syön edelleenkin ankeita eväitä lounaaksi. Tässä ei oikeastaan ole tapahtunut muutosta. Paitsi että kesällä söin salaatteja, useita kertoja, mutta näin syksystä ne maistuvat liian syksyisiltä – enkä tykkää maatuvista lehdistä ja hajottajasienistä. En kuitenkaan läheskään joka päivä syö enää viljatuotteita evääksi, vaan olen hitusen siirtänyt painopistettä enemmän proteiini-kasvis suuntaan. Ilmeisesti en kuitenkaan merkittävästi. Ja saatan vain kuvitella nämä laadulliset muutokset, ehkä isossa mittakaavassa tämä osio ruokavaliotani on pysynyt samana.

Syön työpäivinä välipalan noin kello neljätoista. Tämä tapa on muuttanut elämäni paljon tasapainoisemmaksi – arkipäivän katastrofit eivät enää kaadu päälleni aivan yhtä musertavina kuin aiemmin kello kahden ja viiden välisenä aikana. Pystyn suhtautumaan kotimatkan moottoritiepätkään kiihkottomammin ja liikenneturvallisemmin. En pyri repimään lapsiltani jäseniä tai päitä irti jos he erehtyvät sanomaan minulle jotain siinä aikaikkunassa, jona olen jo tullut kotiin mutten vielä syönyt mitään. Ja sanovathan ne, kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin mahtuu vallan hyvin vähintään kahden elämäntarinallisen verran teinimaailmantuskaa.

Sitten syömme ruokaa, ihan oikeaa sellaista, hyvin harvoin esimerkiksi jotain nakkeja ja ranskalaisia. Katan pöytään lautaset ja usein ihan lasitkin ovat samaa paria keskenään, ruokailuvälineet ja kaadan vettä kannuun, ja kannusta laseihin. Jos paahdetut kasvikset tässä vaiheessa kaipaavat voinokaretta, en kiellä itseäni.

Sitten tulee se raivoisa makeannälkä. Jos löydän käsiini jotain millä sen voi sammuttaa laadukkaasti, teen niin surutta. Hyvin usein sohvalla röhnöttäen. Kun se menee ohi, yritän muistaa nousta sohvasta ja puuhailla jotain, jossa en ole istuvassa asennossa, mutta aina en onnistu. Nyt en siis voi käyttää tässä yhteydessä karamelleja, ja olen melko kranttu esim. keksien suhteen, joten tämä on se kohta jossa tunnen ohimenevää osattomuutta nykyisin.

Illalla pitää syödä iltapala. Usein siihen riittää, kun aloitan isolla lasilla piimää. Se menee alas niin hitaasti, että ehdin joskus jo unohtaa, että olin aikeissa syödä jotain. Joskus olen taas liian laiska syömään mitään. Voileivän rakentaminen iltamyöhällä on aivan liian korkeaa fysiikkaa minulle noissa olosuhteissa.

Lisäksi juon kahvia, lukemattomia kertoja päivässä. Mutta hyvin harvoin kahvin kanssa on pullaa tai muutakaan särvintä.
Viikonloppuisin tämä elämänrytmi menee ihan rumbaksi tai cha-chaksi, tilanteesta riippuen, ja hyvä niin.

Viime viikonloppuna, kun en siis syönyt karkkia, havahduin toistuvasti outoon voimattomuuden tunteeseen. Ainakin kerran se tunne oli nälkä.

Painooni tällä ei siis ole minkäänlaista vaikutusta, mutta siitähän me emme ole lainkaan yllättyneitä. Siitä, että olen kehittänyt ruokailurytmin, olemme sen sijaan edelleenkin hyvin yllättyneitä.
Puuduttava jorina ruokailutavoista päättyy.

Olen harkinnut mennä salille. En ole tehnyt niin noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, ja silloinkin kyseessä oli jonkinlainen vaatimaton kellarivarasto, jossa oli jalkaprässi ja mahdollisesti joku muu härveli. Tässä ajatuksessa minua houkuttaa se, että sinne voisi singahtaa ennalta aikatauluttamatta, toisin kuin ohjattuihin jumppiin. Toisaalta luulen, että se olisi paljon tylsempää kuin jumppa, mutta saatan olla väärässä. En voi tietää, ennen kuin kokeilen, eikös?

Toisaalta, olen usein oikeassa sen suhteen, pidänkö asioista vai en.

Puuduttava vaatejorina alkaa.
Yksi excelini monista hyvistä puolista on se, että huomaan, mitä vaatteita en ole tullut käyttäneeksi riittävästi. Tavoittelen siis sellaista tilaa, jossa koko sadan vaatekappaleen garderobini käyttöarvoindeksin keskiarvo olisi alle yhden. Harvoin käytettyjen vaatteiden käyttäminen alentaa indeksiä kaikkein nopeiten, joten exceliäni hioessa huomaan väistämättä sen, mikä väistää katsettani vaatekaappini pimeimmässä nurkassa. Tällä hetkellä käyttöarvoindeksin keskiarvo kategoriassa "top 100" on n. 4,7. Luku vähän pompsahti ylöspäin, kun investoin ulkoilukenkiin, sellaisiin, joilla voi kävellä liukkaallakin alustalla ja jotka vaimentava kannasta. Olen myös harkinnut, että niillä saattaisi tarvittaessa voida käydä perunaostoksilla S-marketissa, siinä metsänpuoleisessa. En ole ikinä käyttänyt lenkkareita muuten kuin urheilutilanteissa, ja ala-asteella, joten suhtaudun ajatukseen hyvin varauksella, ja olen hyvin tyytyväinen suhtautumisestani. Ehkä en pyri indeksin alentamiseen noin radikaalein toimenpitein, vaan pitäydyn linjassani, kun kyse on julkisista esiintymisistä.

Sinänsä on hämmästyttävää, että vaikka käytössäni on vain sata vaatetta, kolmasosa niistä on jäädä täysin huomiotta arkisessa vaatekaappilöytöretkeilyssäni. En siis ole usean viikonkaan jälkeen vielä päässyt siihen tilanteeseen, että voisin oikeutetusti parkua, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Enkä myöskään siihen tilanteeseen, jossa olisin lopen kyllästynyt vaatteisiini. Olen ikään kuin vieroittunut ajatuksesta, ettei samoja vaatteita voisi käyttää useinkin, jos ne vain ovat puhtaat, ehjät, ja istuvat optimaalisesti. Miksi käyttäisin mitään huonommin istuvaakaan, kun minun on mahdollista käyttää 1-2 vaatekokoa liian pieniä käärmeennahkajäljitelmäpillifarkukkeita?

Se kävi täysin tuskattomasti, tuo vieroittautuminen, vaikka muistan tunteneeni ahdistusta asiasta jo siitä asti, kun näin Beverly Hills 90210 sarjan ensimmäisen jakson silloin vuonna 1991. Hence, the picture, jonka olin teknisesti kyvytön liittämään tähän.

Osaisinkohan liittää excelini sivulle, jos oikein yrittäisin?

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Gardebulimic.

Sattuma, saamattomuus, huono ajantaju ja luontaiset hedonistiset taipumukseni järjestivät minulle lauantaina tunteja yksinäisyyttä, joiden aikana vaelsin päämäärättä pitkin läheisen kaupunkin katuja ja kaupantakopaikkoja meditatiivisen itsetuskittelun vallassa. Sain mahdollisuuden pohtia elämääni kulutustottumusteni valossa.

Ehkä pohdiskelin enimmäkseen vain niitä kulutustottumuksiani, mutta koska jokin morallinen ulkokultaisuus on kuitenkin tiiviinä kerrostumana höttöisen sisimpiäni ympärillä, haluan ajatella, että asioilla olisi jonkinlainen suuri verrannaisuus. Eli oikeastaan, kun mietin, tarvitsenko metallinkiiltoisena kiiltelevän biletopin , kysymys olisikin siitä, että tunnen kaipaavani haarniskaa herkän sieluni suojaksi.

Olen siis harjoittanut garderoobillista mielenlujuutta. Viime viikolla osallistuin tilaisuuteen, jossa, sekä tarjoiltiin ruokaa että juomaa, esiteltiin kansantajuisen tason muotiluomuksia tanssahtelevien ihmisten avustuksella, ja sitten vielä tarjottiin noita tuotteita kotiin vietäväksi alennusprosenttien kera. Iskinkin Gina Tricotin alekynsilakan haurastuttamat kynteni Masain upeaan mustaan jakkuun – olen niin pitkään ihastellut tuon merkin rouhevia ja maanläheisiä materiaaleja, rehevieä ja mystiikkaan taipuvaisia naisellisia kuoseja, leikkauksia ja mallleja, jotka ovat lähes irrallaan vallitsevasta suuntauksesta esitellä jenkkakahvojaan kelle tahansa vastaantulijalle. Miksi, oi miksi en ole 155 senttinen, päärynävartaloinen ja kaljapullohartiainen polkkatukkainen nainen, joka käyttää vain lattapohjaisia kenkiä! Tuolloin pukeutumisproblematiikkaani olisi edes yksi toimiva vastaus – Masai. (Jälkihuomautus: olen 166 senttinen, hetkellisesti vyötärötön tiimalasi. Hoksasin äsken, että tavoittamaton kaipuuni saattaa jäädä täysin selittämättömälle tasolle, mikäli ette ole tietoisia niistä raameista, joista käsin kaihoani ilmoille ulisen.)

Nyt kuitenkin rekissä odotteli viimeineni kappale jakkua, joka oli juuri oikean kokoinen, juuri oikean värinen, juuri oikeaa materiaalia, jossa oli jopa hieman rock-henkisiä yksityiskohtia, enkä näyttänyt siinä kokoani lihavammalta.

Jokin ääni kuitenkin kuiskutteli olkapäälläni. ”Avokauppa”, se sanoi, ja meni sitten hakemaan lisää jälkiruokaa. Olin viekoteltavissa tähän itsepetokseen, vaikka yleensähän tuo sana on vain liukastetta sillä luiskalla, joka johtaa varomattomiin ostoksiin hupenevaan pankkitiliin, koska ajoittain pms:n aikaansaamat siisteyspuuskat saavat naisihmisen helpostikin siivoamaan palauttamiseen oikeuttavat kuitit roskiin.

Mallailin kotona Masai-aarrettani edestä ja takaa ja erityisesti sivusta ja yläviistosta ja eri rintaliivien kanssa, ja näyttihän se kivalta avokaulaisen mustan topin kanssa. Mietin, että se voisi näyttää kivalta myös kesällä kaikkien ihanien mekkojeni ja leninkieni kanssa.

Sitten mallailin vaatetta myös ”Vain 100 vaatetta” –excel-harjoitukseeni. Laskin, että minun tulisi käyttää tuota takkia yli sata kertaa, jotta sen käyttöhintaindeksi olisi siedettävä, alle yhden (euroa per käyttökerta). Katselin jakun lepattavia helmoja ja hitusen rouvamaisia kauluskäänteitä. Yli kolme kuukautta tätä runsautta, joka päivä? Puoli vuotta ahkerasti käyttäen? Monta vuotta edes silloin tällöin? Sata päivää tässä asussa alkoi hyvin nopeasti tuntua enemmänkin rangaistukselta kuin riemulta. Kyllästyn tuollaisiin kauluksiin ja helmoihin aivan liian pian, joten tämä vaate ei tulisi olemaan garderobini kestotähti, vaan ikuisesti omatuntoani kolkutteleva virheostos. Excel-harjoitus tarjosi minulle tämän kirkkaan näkymän tulevaisuuteen, enkä voinut kiistää sen oikeudellisuutta. Silti, silitin juuttikankaista helmaa hellästi salaa, kun kävin lunastamssa lupauksen palautusoikeudesta eilen.
Tuon mentaalisen harjoituksen jälkeen tein vielä monta muuta. Löysin vihdoin kahdet järkevät mustat nilkkurit, joissa oli remmi sivussa ja riittävästi asennetta. Ja korkoa. Sovittelin niitä vuoronperään, ja päätin sitten poistua paikalta, ja palata vasta kun tietäisin, kumpaa jäin enemmän kaipaamaan. Puolen tunnin kuluttua muistin, että minulla on vain 14 kertaa käytetyt Artin mustat pompadour-korkoiset kävelykengät punaisilla ja valkoisilla vauhtiraidoilla, joita voin vallan hyvin käyttää, jos haluan käyttää nilkkamittaisia korkokenkiä, mutten juuri nyt omista yksiäkään ehjiä matalakantaisia kävelykenkiä.
Sitten löysin vallan upean mustan violettikuvioisn perhoshihaisen tunikan, jossa näyttäisin varmasti tosi vetävältä 70-luvun alun henkilöltä, oikein asustettuna. Sekin jäi ostamatta taulukkolaskennallisista syistä. Käyttäisin sitä kerran, teemabileissä, jotka ovat kyllä jo ihan ovella, mutta tuskin sen
jälkeen, ikinä. 39,9 on käyttöhintaindeksinä täysin hyväksymätön.

KappAhlissa kahmoin sovituskoppiin mukaani kaikki 14 mustaa, metallinkiiltoista ja yhden luonnonvalkoisenkin topin, jotka näyttivät lupaavilta. Sovittelin niitä hartaasti. Vain siten löydän ne harvat luonnonoikut, jotka saavat vartaloni näyttämään sulavalinjaiselta ja vain hitusen runsaalta, tasapanottavat hartialinjaani ja reisieni jykevyyttä, häivyttävät mahamakkarani ja kaksoisleukani.

Näistä neljästätoista yksi oli ihan ok, mutta vähän tylsä, ja yksi olisi ollut ihan kiva yöpaita. Excelini ansiosta muistin, että minulla on jo riittävä määrä ihan ookoita yläosia kaapissani, samoin kuin yöpaitoja.

En kuitenkaan aio täysin pidättäytyä uusista hankinnoista vain nykyisen havaitsemani yltäkylläisyyden takia, mutta tarvitsen uusista vaatetuttavuuksista vain ne kaikkein loistavimmat poikkeukset, sekä tietysti hyvin perustellut, hyväksi havaitut perustuotteet. Kuten metallinhohtoiset käärmeenahkakuvioidut pillifarkunmuotoiset housut. Niiden kanssa mikä tahansa vaatekaapistani jo löytyvä tumma toppi näyttää sopivalta pikkujouluvaatteelta, jonka jälkeen voin hinkuttaa noista housuista vielä paljon kilometrejä iltariennoissa ja töissäkin. 40 päivää noissa housuissa menee aivan hujahtamalla, parissa kuukaudessa!
41 vuoden itsetuntemuksella tiedän myös, että kyllästyn asioihin, erityisesti vaatteisiin. Siksi olenkin päättänyt, että en enää ikinä pyri säästelemään vaatteita, jotka ovat jo kaapissani, vaan käytän niitä heti ja paljon, ennen kuin ehdin kyllästyä. Säästyköön ne muut ihan rauhassa siellä kaupan rekillä.

Mikseiköhän ruokakauppaan voi tehdä avokauppaa? Tai sopia, että juu, syön nyt tämän leivoksen, mutta saan kolme päivää aikaa miettiä, oliko se sittenkään hyvä idea. Tai siis voihan toki, mutta se vielä hampaista kiilteen, eikä ole muutenkaan hohdokasta.


tiistai 5. marraskuuta 2013

Nopeat syövät tortut.

Olen selvästikin piristynyt aloitettuani jälleen tämän määränpäärättömän jaarittelun. Innostun asioista nopeammin, ja refleksini ovat terävöityneet.

Olen jopa liian nopea. Tänään ehdin kahvihuoneessa inspiroitua ajatuksesta, että en söisi karkkia tai suklaata seuraavan kerran ennen kuin 24.12 klo 16.00, tai sen jälkeen. Röyhtäisin ajatuksen ilmoille ennen kuin ehdin edes laskea, milloin joulu jälleen on. Olenko kertonut, että elämääni sulostuttaa synestesiaksi kutsuttu ilmiö, jonka takia esimerkiksi kalenteri on minulle nippu erivärisiä kivoja kuvia. Numeroilla ei ole paljoakaan merkitystä minulle, muuten kuin että ne ovat toden totta erivärisiä. Kaunomielen kanssa meillä on sama vika, mutta onneksi voimme edes keskenämme sopia, että lähdetään kauppaan sitten vaikka kello keltainen, tai vähän vihertävä keltainen. Jotenkin tällä ilmiöllä on myös se ilmenemismuoto, että melko usein unohdan, mikä aika vuodesta on kulumassa.

Seitsemän viikkoa. Perhanan refleksit.

Syytän vähän myös tätä bloggaamista. Jos pääsen takaisin entisiin lukemiini, alan saman mouruamisen ja kilojen kyttäämisen. Nyt en kehtaa.

Toissapäivänä olin ruokakaupassa. Leikin metsästäjä-keräilijää. Metsästin niitä punaisia -30%-lappuja. Pullahyllyn kohdalla vaistoni kehotti minua jatkamaan kohti erikoiskeräilyeräkylmäyksikköä. Ja toden totta, siellähän oli oikea sylyksellinen kääretorttuja. Kaksikymmentäseitsemän Fazerin Taikayötä (ei kamalan hyvä), yksi Fazerin Marianne, ja yksi Antellin unelmatorttu. Edessäni oli nuori, selvästikin lapseton pariskunta, joka ei vielä tiennyt maailman pahuudesta mitään. He katselivat uteliaan kiehtymyksen vallassa kylmäyksikköä, ja harvakseltaan lausahtelivat toisilleen tunnustelevia eleitä.

- ”Tossa olis tollaisia.”
- ”Mikähän niistä olis hyvä.”
- ”Oisko meillä nyt joku sellainen erityinen syy, vähän niin kuin juhlapäivä, että vois syödä tollaista?”

Tässä vaiheessa karvasin takavasemmalta ja nappasin unelmatortun koriini. Pariskunnan mies parkaisi ”Otetaan Marianne!” ja syöksähti oman saaliinsa kimppuun.

Se, että Antellin unelmatorttu on -30%, on suorastaan liputuspäivä.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Äijämäiset krutongit.

Keittiötaidoissani on tapahtunut kehitystä. En edelleenkään ole mikään gastronoomikko, mutta yksi puute osaamiskartallani on kuitenkin tullut korjattua: Teen nykyään sangen sielukasta kasvissosekeittoa. Täytyy kyllä myöntää, että aika usein se levoton sielu on lainassa possuvainaalta, joka krapsahtelee rapeana pekonimuruna siinä keiton pinnalla. Mutta silti, kotiruokatajuntani on pysyvästi laajentunut, mistä olen sangen tyytyväinen.

Tavoittelen myös edelleenkin elämänhallintaa sen monissa muodoissaan. En yhtään panisi pahakseni, jos siinä samalla tulisin ihan epähuomiossa hallinneeksi myös painoani.

Tänään yksi (miespuolinen) himourheilija työpaikan kahviossa julisti jälleen kerran ilosanomaansa – kaikkien tulisi liikkua, ja avain oikeaan liikkumiseen, kunnon, hyvinvoinnin ja ihmisarvon väistämättömään kohoamiseen on se, että liikkuminen tulee aloittaa riittävän hitaasti ja rauhallisesti. Kas, kun suurin osa ihmisistä alkaa aina rehkiä kerralla heti liikaa, eikä ymmärrä lepopäivien merkitystä. Että mitä hitaammin, sen parempi, muuten kunto ei kohoa. Nyökyttelin tarmokkaasti mukana – jos minäkin nyt menestyksekkäästi jatkan aloittamallani liikunnallisella kinttupolulla tähän tahtiin, ehkä jo 94 –vuotiaana jaksan juosta ihan kaksi ja puoli kilometriä yhteen menoon.

En tiedä mikä hänen käsityksensä keskivertosuomalaisesta on, mutta ainakin minä taidan tipahtaa sen haitarin palkeiden raosta.

Jotenkin tämä avulias ja hyväätarkoittava ihminen tuli sitten myös kommentoineeksi kanssasisartani aivan liian tuttavallisella ja henkilöönkäyvällä tavalla. ”Ihan hyvin sinäkin Maire voisit alkaa juoksemaan, kun ensin vain pudotat vähän painoa.” Olin rykäistä lihaliemikuutiolla ryyditetyn bataattikukkakaalimössön keuhkooni silkasta järkytyksestä. Eihän noin sanota, naiselle, julkisesti! Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi hän kysyi minun ikääni. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että jos hän, vanha papparainen, vielä 45-vuoden kypsässä iässä juoksee maratoneja, niin kyllähän minäkin vielä ehdin elämässäni jotain saavuttaa.

Sinänsä vallan jättekiva, jos hän luuli minua vuodenkaan nuoremmaksi kuin mitä olen. Tilanteen mielekkyyden äkillinen romahdus vaikutti kuitenkin yleiseen työyhteisöilmapiirin hyvinvointiin aika iljanteisesti, kun ilmoitin oman kypsän 41 vuoden lukemani. Että joo, ilmoja on pidellyt. Pitäisikähän laittaa lohkolämmitin siihen tuontibemariin. Onko kukaan kilpailuttanut sähkösopimustaan viimeisen viikon aikana?

Pitäisi kieltää jossain työsuojelulaissa tuommoiset kahvihuonekeskustelut miesten ja naisten välillä, siis sellaiset, joissa käytetään numeroita tai edes vihjataan, että sellaisia on paljon/liikaa. Ihan vaikka vain tasa-arvon vuoksi, kun kerran luontaiset reaktionikin noihin on jo rikoslaissa mainittu yksiselitteisen rangaistaviksi.

Mutta helpompiin aiheisiin: Sivutoimisena elämänhallinnan toimintona olen jatkanut ”vain 100 vaatetta” ideologiani toteuttamista. Nyt olen päässyt jo siihen vaiheeseen, jossa sadan vaatteen joukko on valikoitunut ja stabiloitunut siten, että voin jo exceliä pivotoiden todeta vaatevarastoni käyttöarvon kehittymisen pikkuhiljaa, muutaman euron päivätahdilla. Käyttöarvo on siis ostoarvo jaettuna käyttökertojen määrällä. Kun jonkin vaatekappaleen käyttöarvo on 0-50 senttiä, voidaan jo puhua ihan hyvästä sijoituksesta. Kuten ne kolme euroa maksaneet flanelliset pyjamanhousut, joissa on kauniin keltaisia lintuja ja mystisin sinisiä isoja kukkia. Käyttöarvo 9 senttiä, ja laskee edelleen niin kauan kuin saumat kestävät.

Arvatkaapa muuten mitkä ovat käyttöarvoltaan parhaimmat kenkäni? Ne ovat tietysti Crocksit, joiden hankintaan suhtauduin hyvin pidättyväisellä ennakkoluulolla vuosia sitten. Ja kas, nyt en enää voisi olla ilman moisia. Käytän niitä joskus jopa ainoana asunani, viime kesänäkin monta kertaa! Vaaleanpunaisen purkkapallon väri korostaa mainiosti kalvakoita kannikoitani, kun kahlaan arvaamattoman liejuista pohjaa myöten naku-uinnille satunnaisen mökin rantaa myöten.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ripusta mut.

Torstaisen purskaukseni jälkeen voin vain todeta, että mahanahkani venyttämisen sijaan on selvästikin aika alkaa venyttää napanuoria. Vaikka tavoitteeni ei ole ollut sitoa tyttärieni essunnyöreihini, tai curling-vanhempana siloittaa elämän esteet heidän tieltään ja tarjoilla valmiiksi pilkottuja terveellisiä kasvisvälipaloja vuorokauden ympäri tai uskotella heille, että vaatekaapin seinässä on näkymätön luukku, josta pikku tonttu käy yöllä asettelemassa puhtaat, viikatut pikkuhousut siistiin pinoon heitä odottamaan (häiritsevä ajatus, eikös, tontut ovat jotenkin salakavalia irstailijoita), olen ilmeisesti henkisellä tasolla onnistunut tekemään juuri tuon.

Äidille voi kertoa kaiken, ja äidin pitää olla kiinnostunut ihan kaikesta. Toisaalta, taivas toden totta putosi niskaamme taannoin, ja suosittelen lämpimästi kaikkia vanhempia aina välillä testikoputuksia tekemällä varmistamaan, ettei vaikkapa otavan ja kassiopeijan väliin ole tullut salakavalia hiusmurtumia.

Shokkihoitona yritän nyt kuitenkin haihduttaa alinomaisen läsnäoloni sohvan uumenista. Helpointa se on tehdä siten, että hankkii itsensä ja sohvan väliin riittävän leveän turvavyöhykkeen. Perjantaina en siis mennytkään töistä kotiin, vaan kurvasin suoraan kaupunnille muutamalle sivistyneelle viinilasilliselle rock-henkisen ystävän kanssa, ajatuksenani palata kotiin vaikkapa hitusen ennen kahdeksaa. Ensimmäisen kerran taisin katsoa kelloa n. klo 22.43. Seuraavana päivänä väsytti suurin piirtein yhtä paljon, kuin jos olisin tullut kotiin puoli viideltä. Nyt suunnitelmissani on hankkia myös jotain hieman tervehenkisempää ajanvietettä, joka tapahtuisi pääosin vain päiväsaikaan, selvin päin ja riittävän kaukana sohvastani. Mitä ihmettä se voisi olla?

Aiemmassa blogiolemassaolossani kerroin monisanaisesti häiriytyneestä pyykin jälkikäsittely –syndroomastani. Tämä siis tarkoittaa, että suhtaudun pyykinpesemiseen jonkinasteisella pieteetillä, eli murisen uhkaavasti suupielet vaahdossa, mikäli joku muu perheenjäsen lähestyy kodinhoitohuonetta pyykinpesutarkoituksessa. Lajittelen, kuivattelen narulla, viikkaan, silitän ja kiikutan puhtaita pyykkejä kaappiin jonkinlaisen kiihkon vallassa, ikään kuin jatkaen lapsuuteni paperinukkeleikkejä, tai pasianssia pelaten, aivan hassunhauskoja ja ehkä psykiatrisesti määriteltäviä sääntöjä noudattaen. Tähän liittyy tietysti myös se, että jotta leikki olisi kiva, siinä tarvitsee olla riittävän paljon vaatteita mukana. On ollut päiviä, jolloin kovaäänisesti kuulustelen tyttäriäni siitä, löytyisikö heiltä sittenkin vielä jotain tummaa pyykättävää, ja korvat höröllä vaanin jokaista kahahdusta, joka enteilisi vaatekaapin lattialle valahtavaa likapyykkiyksikköä.

Ja ei, en tunne moista intohimoa muita kotitöitä kohtaan. Tiskipöytä saa ajoittain kasvaa karvaa ja sohvatyynyjen alle voidaan perustaa pakolaiskeskuksia nälänhätää pakeneville mikro-organismiyhteiskunnille. Tällä välin minä suurta mielenrauhaa tuntien silitän tyynyliinoja ja astiapyyhkeitä.

Yritän tässä tarinoinnissani epätoivoisesti päästä siihen kohtaan, jossa voisin levennellä hyvällä edistykselläni tyttärieni vieroituksessa, ja vakuuttaa teidät siitä, että äidillinen ylisuoriutumiseni on valtaosin henkistä ja ylevää lajia, ei suinkaan uusavuttomuutta edistävää pullamössösuvunjatkamista. Keskittymiseni kuitenkin herpaantuu, koska tässä välissä esittelen jääkaapista päivän erikoiset (random mystery chicken pieces, intialaisella aksentilla), suosittelen erilaisia hivenainevalmisteita jotka auttavat siihen, että aurinko katoaa taivaalta talvisin, ja lupaan toimia vasta ihan kohta Tommi Liimataisena nousevalle tähtiartistille ja kuunnella hänen uusimman biisinsä vaikka puolen tunnin kuluttua, kun hän on jo ehtinyt hioa sen täydellisyyteensä. Tuotteliaisuus – tuo jokaisen lapsensa lahjakkuutta vaalivan vanhemman niljakkain kompastuskivi!

Mutta asiaan. Pyykinpesu on vakava sellainen. Tänä viikonloppuna siis hitusen myöhästyin rutiineistani (pyykinpesuni keskittyy erityisesti viikonloppuihin), enkä saanut ensimmäistä konetta pyörimään heti perjantaina. Laitoin tummat, eli kaikkein kriittisimmät turvavaatteet, koneeseen vasta sunnuntaiaamuna, mikä on melko ennenkuulumatonta. Tunsin siis suurta toiveikkuutta oman tilani kohenemisen suhteen, kun Kaunomieli vasta Siemensin aloitettua C-ohjelmaan veden tankaamisen vilisti paikalle sukat sauhuten kantaen kaksi kertaa itsensä kokoista likapyykkikuormaa. Kyllä vain, olen jättänyt teinien paapomisen hitusen vähemmälle kuin ennen – pesen nykyisin vain ne vaatteet, jotka tyttäret ihan itse tuovat pyykkikoriin.

Nyt kyllä oikein innolla odotan ensin viikonlopun pyykkivuorta – suorastaan orgastista!

Kaunomielellä ei nyt sitten ole puhtaita vaatteita hetkeen. Toisaalta, henkilö, jonka painoindeksi on n. 19,5, näyttää hyvältä vaikka pussilakanassa ja patellavyössä, kunhan siihen lakanaan on tehty pääaukko. Tähän aikaan vuodesta sekään ei ole ihan pakollista.