maanantai 27. helmikuuta 2017

Pienen kylätien varressa.

Viikonloppuni oli yltäkylläinen sortimentti ihmisiä ja yksinoloa. Perjantai-illan vietin Valssimiehen ja Pikkukirpun kanssa. Asiaan liittyvästä kylmänhohkaavasta kauhusta huolimatta olen oppinut jossain määrin nauttimaan noinkin nuoren sidosryhmähenkilön jatkuvasta läsnäolosta. Lauantaiaamuna suoritimme oman versiomme magnustiloikoilusta, sohvalla, eli söimme ensin piirrettyjä katsellen isot kasat aamupalaa, join litran kahvia, ja sitten sulattelimme mahojamme sikin sokin makoillen ja lasittunein silmin televisiota tuijottaen. Ehkä olimme varaaneja.

Diiva ja Poika II saapuivat, ruokin heidätkin ja tunsin tästä onnellisuutta. Makasin sohvalla Valssimiehen kainalon nojaten ja Poika II ja hän puhuivat örinähevistä ja kuuntelivat siitä erinäisiä näytteitä marsullani, ja tunsin tästäkin suurta onnellisuutta. Halasin kaikki poislähtijät, jonka jälkeen Kaunomieli saapui. Pyysin häntä saunomaan ja katsomaan kanssanin Bumbtsibumin, josta syystä hän näytti hyvin huolestuneelta - "Äiti, siitä on aika monta vuotta kun se viimeksi tuli televisiosta. Se oli silloin, kun me oltiin pieniä." Kaunomieli ei tiennyt, että Bumbtsibum alkaa uudestaan, ei tosin viime lauantaina. Saunoimme, ja syötin hänelle ruokaa ja mansikkabasilikasorbettia.

Sunnuntaiaamuna join kahvia, katsoin televisiosta neljä jaksoa Voicea ja pelasin tietokonepalapeliä. Yksin. Se jos mikä oli mukavaa. Sitten menin Kaunomielen luo, join lisää kahvia, tein listan siitä, miten koko asunnon siivoaminen tulee suorittaa, ja sitten suoritimme. Kirjoitin listan alkuun "avaa suklaarasia", ja lisäsin siihen vielä hieman myöhemmin "ja radio".

Sitten tanssin fuskua, josta löytyi vaikeita kuvioita. Olin hitusen epämotivoitunut, koska paitani helma oli hitusen nafti, ja oikeaa kättä piti nostella koko ajan.

torstai 23. helmikuuta 2017

Lautaset kahdelle huvikseen vaan.

En ehkä ole niin huolissani asioista kuin yleensä. Sillä lailla pohjavireenä. En ole päällisin puolin mikään ylihuolehtija, turhanhössöttäjä tai helikopterivanhempi. Mutta kun koko ajan on se kireä pohjavire, joka kuiskuttelee vuositolkulla korvaan, että aina kannattaa olla vähän ajoissa, niin siihen tottuu ja turtuu. Juuri nyt minusta tuntuu, etten ole muistanut kuunnella tuota kuiskuttelua, ja aina välillä havahdun paniikissa toteamaan, että jos teen asiat juuri nyt, ehdin tehdä ne ihan ajoissa, ehkä. Aina en edes ehdi.

Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi rentouden opetteluksi. Tai normaaliksi viretilojen vaihteluksi. Välillä olen oikein väsynyt, ja aina välillä tuntuu, hetkellisesti, että innostun jostain josta en ole jaksanut aikoihin innostua.

Valssimies valtaa mieleni edelleen suurieleisesti. Ei minua niinkään enää mietitytä se, osaanko olla. Tai haluanko. Olen ollut, ja se, miten olen ollut, on kelvannut ihan näin. Hän ei ole tuskastunut, kyllästynyt, säikähtänyt eikä paennut paikalta. Minä en ole tehnyt niin. Olen monta kertaa reagoinut tyhmästi, vaihtanut puheenaihetta, katsellut olemattomia halkemia katossa, ja jos sekään ei ole riittänyt, äitini on ilmiintynyt kauttani ja sanonut jotain täysin asiaankuulumatonta, pisteliästä ja elämää kohtaan yleispätevästi epäluuloista. Ja jos en sittenkään ole muuta ole keksinyt, olen alkanut leipoa. Ja siinä hän vielä on. Tai siellä jossain, mutta jotenkin luotan, että hän on siellä ja ajattelee minua vähintäänkin melkein yhtä paljon kuin minä häntä. Ja minä ajattelen entistä enemmän sitä, mitä hän on, enkä enää niin paljon sitä, mitä meidän välisemme avaruus sisältää.

Olen ehkä nyt asettunut tähän olemaan, ja olen kovin innokas katsomaan, mitä tästä voisi tulla. Olen koko ajan ollut innokas, mutta nyt olen käynyt riittäävän monesti läpi kaikki tekosyyt, miksi en muka olisi, tai vähintäänkin minun pitäisi uskottavasti esittää kovin epäröivää. Eihän tässä mennytkään kuin melkein puoli vuotta. Paradoksaalisesti tämä nykyinen mielentilani tarkoittaa jonkin verran sitä sitku-olemista, jossa tiedostaa, tai olettaa, tai toivoo, että nykyinen olomuoto ei ole pysyvä. Vaan että tämä muuttuu johonkin suuntaan. Toisaalta on tyhmää toivoa mitään muutosta mihinkään suuntaan silloin, kun olo on perusteettoman toiveikas. Olen vähän levoton. Ehkä myös hieman ikävissäni.

Ja aina välillä havahdun, ja ihmettelen, kun asiat tuntuvat niin vierailta ja oudoilta. Että olenkohan eksynyt johonkin väärään rinnakkaistodellisuuteen. Ehkä asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Tällä viikolla olen tajunnut, etten enää pääsääntöisesti osta Diivalle ruokaa. Joitain hänen vaatteitaan ilmestyy aina välillä pyykkikoriin jonkin mystisen kemiallisen reaktion myötä. Tässäkin tasapaino muuttuu. Ja vastahan minä opettelen Kaunomielen kanssa sitä, miten viikkoon saadaan päiviä, joissa voi olla samassa tilassa ja puhua huonosti äänten engranniksi hajanaisia asioita, ja antaa aivojemme valua ulos ahtaista onkaloistaan ja asettua mukavasti kerälle auringonläikkään päivunille kuin kissaystävykset.

Tällä viikolla minulla on ollut monta päivää, jolloin tulen töistä, eikä kukaan odota minua minnekään. Lähden takaisin ulos, ja kun tulen kotiin, se on ihan samanlainen kuin lähtiessäni. Jos vielä olisi sulat tiet, pyöräilisin kaikki illat.

Ensimmäistä kertaa huomaan koko talven vain odottaneeni kevättä. En osaa vielä olla talvisin samoin kuin olen nyt osannut olla kesäisin. Opinkohan.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Take a walk in my shoes.

Olen nyt jotenkin erityisesti huomannut, että en enää asu tyttärieni kanssa. Olen yksin asuva aikuinen, mutta en ollenkaan yksinäinen. Tämä on aika lystikäs olomuoto. Tyttöjä on vähän väliä ikävä, mutta ilokseni he vastaavat puheluihini, ja joskus jopa soittavat minulle ihan itse. On hämmästyttävää, että 90-luvun loppupuolella syntyneet nuoret osaavat käyttää mobiililaitteita muihin kuin web-sovellusten käyttöön.

Kuulin taannoin keskustelun Diivan huoneesta. Hänen hieman nuorempi ystävänsä henkäisi, että apua, hänen puhelimessaan ei toimi netti. Seurasi järkyttynyt hiljaisuus. Tyttö ei siis voisi laittaa isälleen Whatsup-viestiä siitä, että hänet pitäisi hakea kotiin. Diiva oli neuvokas. Hän ehdotti, että laita tekstiviesti. Seurasi hiljaisuus. Tyttö sanoi, ettei tiedä miten puhelimella laitetaan tekstiviestejä. Hiljaisuus. Lopulta ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin soittaa puhelimella. Yhdessä tämä urhea nuoriso sai selvitettyä, miten kyseessä ollutta älypuhelinta käytettiin äänen kuljettamiseen langattomasti paikasta toiseen.

Kävelin tänään kaupungilla, ja katselin itseäni kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Yhdeksäntoistavuotiaan itseni silmin. Että olisinko arvannut, että olen tässä kaupungissa, näissä kengissä, pipo päässä ja tumput kädessä palauttamassa postimyyntipakettia R-kioskille, että asuisin yksin asunnossa jossa on kirjavia räsymattoja, ja kertoisin kaikille mahdollisimman rehellisesti mitä ajattelen, mutta vain silloin, kun huvittaa. Mutta se olisi yksi suurimmista huvituksistani. En ollut pettynyt itseeni. Olen kasvanut onnellisempaan suuntaan.

Viime viikolla olin viikon loman tarpeessa. Yritin toteuttaa sen viikonlopun aikana. Rentouduin, monella eri tavalla, tehokkaasti. Hieman taisin onnistuakin. Olen vähän tuskastunut siihen, että jaksamiseni on niin ohutta silkkipaperia, että se tämän tästä hankautuu puhki.



torstai 16. helmikuuta 2017

Täysin ja kokonaan.

En ole puntaroinut pääni sisältöä täällä hetkeen. Ihan tarkoituksella. Se alkoi tuntua tonkimiselta ja nyppimiseltä. Että otan pienen rippusen materiaa ja hajoitan sen osiin, katselen niitä mikroskoopilla ja nypin pinseteillä löytääkseni siitä todisteita puoleen tai toiseen, upotan hippusia säilöntäaineeseen, petrimaljoihin ja säilön purnukoissa vitriiniin. Ja sitä sitten teen sen sijaan, että kokoaisi helman täyteen syliini putoavia kypsiä omenoita ja leipoisin niistä piirakan.

Ja kun ajatukseni pyörivät vain parisuhteessa, se on toiseksikin melkoisen puuduttavaa kuunneltavaa. Ja sitten on se, että sitä mukaa kun asiat oman pääni sisällä järjestyvät ja lakkaan ihmettelemästä omia tuntemuksiani ja reaktioitani tavallisiin ja tavattomiin tilanteisiin, ne siirtyvät siihen avaruuteen välillämme, joka ei ole vain minun omaani vaan meidän yhteistä. Ei minulla ole valtuuksia kirjoittaa sen lähdekoodia tähän auki.

On ollut makeaa mahan täydeltä ja vallan hirveä sokerihumala. Ja sitten vähän äklö olo. Kaiken sen arastelun ja vaikeudentunteen jälkeen olen unohtanut itseni ja nähnyt vain hänet ja tempautunut mukaan sellaiseen pyörteeseen, jossa haaveilen ilman katteita asioista, joista emme järjellä ajatellen puhu vielä aikoihin, odotan ovella kuin malttamaton koiranpentu, altistan kaiken elämässäni parisuhteelle, jopa siinä määrin, että puhun siitä ääneen sivulauseessa, kahvipöydässä, ja lakkaan koko ajan kaiken kyseenalaistamisen. En pidä turvarajoistani kiinni.

Olen unohtanut katsoa itse itseäni, hyväksyä itse itseäni, olen hölmönä katsonut vain häntä, ja huomannut voivani olla pelottavan riippuvainen siitä, että hän näkee minut hyväksyen.

Olen laiminlyönyt elämääni ja ihmisiäni.

Tämä ei ole turvallista. Tämä on juuri sitä, minkä olen nähnyt riskinä, joka liittyy persoonaani ja siihen yhdistettyihin parisuhteisiin. En osaa olla. En osaa olla enää ensisijaisesti itseni. En muista, mitä halusin tehdä. En ole omien rajojeni sisässä, vaan kurotun liikaa toisen suuntaan. En osaa rauhoittua hetkeen, jossa en ole menossa minnekään. Tämä sekoittaa ja on vaarassa hajottaa kaiken sen, mitä olen vaivalla rakentanut viime vuodet.

Ja ihan vähäksi aikaa vain lopetin analysoinnin ja tarkkailun ja rajoittamisen. Ja näin kävi heti. En muistanut, miltä tämä tuntuu, olla tämän pyörteen sisällä, mutta tiesin silti aivan oikein, että tämä on se asia, joka on minulle hankala.

Mutta sitten aina välillä huomaan, että ei se aivan noin ole. Minä olen minä, paljon enemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja aika paljon pitäisi tapahtua, että en enää osaisikaan olla minä. Ja hän on erilainen kuin kukaan tätä ennen. Ja joskus kun sanomme ihan järkeviä asioita ääneen, olemme samaa mieltä, ja tuntuu, että ehkä jotkin asiat voisivat olla sekä erillisiä että yhteisiä, tai niistä voisi ainakin keskustella kuin kaksi järkevää ihmistä, ja kaikki olisikin ihan selkeää ja ei niin vaarallista.

No en minä valita. Kaikki on aivan hyvin. Olen mussunmussunmaassa, jossa edelleenkin syödään pitkiä aamupaloja ja silitetään toista, jos käsillä ei ole muuta tekemistä. On vain hankalaa, kun on tunteita, jotka myrskyävät vesilasin laidasta toiseen täysin hallitsemattomina, ja sitten yritän vain olla enkä näyttää niitä ulospäin, ja sitten ihmettelen, miksei toinen ymmärrä minua, kun olen lasin toisessa äärilaidassa. Miten pysyä samassa tahdissa tai samalla kartalla, jos liikkuu näin nopeasti? Ja hulluuttahan se olisi kertoa tämä kaikki toiselle, kun en ymmärrä itsekään.

Ja sitten, aikani pyörittyäni kuin koira joka etsii hyvää nukkuma-asentoa pedillään tapahtuu jotain, aivan pientä, satunnaista, joka onkin juuri se puuttuva pala jota olen odottanut, ja sen myötä saan edes hetkeksi turvallisesti käperryttyä kerälle siihen lämpimään tunteeseen, että tämä on hyvää, ja tämä on nyt ainakin tällä hetkellä tässä, tässä hetkessä pysyvää.

Samaan aikaan toisaalla.

Tanssi ei kiehdo minua juuri nyt niin paljon kuin ennen. Olen hahmottanut, miksi en pidä niin paljoa kädenalitansseista, kuten jivesta, buggista, fuskusta ja rumbasta, niin paljon kuin syliotteessa tanssittavista tansseista. En varsinaisesti halaja syliotetta sinällään, mutta se antaa kuitenkin vapauden olla tillottamatta tanssipartneria silmiin niin paljoa, kuin jos nakottaisimme käsivarsien mitan päästä toisissamme, vain sormenpäillä toisiamme seuraten ja ohjaten.

Tango on edelleen taikavoimaista.

Olen kuunnellut musiikkia liian vähän, ja se johtuu siitä, ettei Diiva ole kotona enää juuri koskaan.

Muuten olen viettänyt kiireistä talvea. Töitä on riittänyt, mikä on hyvä. Mutta nyt kun olen oppinut käsittämään, että aikani on omaani, ja voin kellua siinä kiireettä haluni mukaan, minua aivan uudella tavalla rasittaa se tapa miten työpäivät, tanssi-illat, lapsivapaat ja lapsellisuudet, sovitut menot ja riennot raidoittavat sen ihanan vaniljakiisselin jota kutsun joutenoloksi ja jota haluaisin ainakin ämpärillisen aina kerralla ettei heti lopu kesken. Haaveilen lomasta. Ja kesästä. Siitä, että voisi maata heinikossa ja kuunnella tuulta. Että ilmassa haisisi vesi ja savu. Ja minua vähän hirvittää haaveiluni, koska kesään on pitkä aika ja en tiedä saanko vielä tehdä suunnitelmia meille vai iselleni. Tai haluanko.