torstai 31. lokakuuta 2013

Aika varas.

Huomasin tänään, että minulla ei ole muistikuvaa vuodesta 2004.

Aika monta muutakin vuotta on mennyt jonkinlaisessa äitiyden riemun aiheuttamassa sumussa, mutta erityisesti tuo vuosi on jättänyt jättämättä jättämättömiä jälkiä henkilöhistoriaani. Päivät ovat varmaankin lipuneet ohi ihanasti liplattaen, minun nauttiessa lasteni varttumisesta, pullaa leipoen ja vielä uudenkarhean omakotitaloni tilavan keittiön sileää puujäljitelmän näköistä sivupöytätasoa hellästi silitellen. Sovitaan, että päätän muistaa tuon ajan sellaisena, koska en muista mitään erityisiä positiivisia huippukohtiakaan.

Ehkä kävimme Ruotsinristeilyllä, ja pikku-Diiva järkyttyi tajutessaan, että on olemassa kauppoja, joissa myydään vain karkkia (ja viinaa), ja että aikuiset ihmiset kahmivat hullunkiilto silmissä karkkia (ja viinaa) ostoskärryjen täydeltä, vaikka yleensä kaupassa pitäisi ostaa lähinnä järkeviä asioita. Äitikin tempaisi heti ensimmäisenä messiin jättikokoisen pussillisen valkoisia ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja lupasi, että niitä syödään ne kaikki heti kun päästään hyttiin. Tai ehkä se oli vuotta aiemmin tai myöhemmin.

Sen ainakin muistan, että firman pikkujouluissa olin tosi tyylikäs mustassa läpikuultavassa kimonossa (oli minulla sen alla lisää mustia vaatteita) ja boheemissa harakanpesää muistuttavassa kampauksessa. Tanssin lähes koko illan tonttulakkisen pojan kanssa, ja sain sillä konstilla tiristettyä ilmoille viimeiset tipat harvinaista parisuhteellista mustasukkaisuutta avecissani. Se oli viimeinen pikkujoulu, johon osallistuimme yhdessä. Tämä ei ole varoitus varoa vinkeitä tonttuja, ei toki, minulla oli hauskaa. Ajatella, jos en muistaisi edes tuota hauskuutta koko vuodesta?

Mutta muuten en ole ihan varma mitä olen tehnyt vuonna 2004. Olen ehkä istuttanut kukkasipuleja joko keväällä tai syksyllä, tai sekä että. Varmuudella olen käynyt töissä ja hakenut lapsia iltapäiväkerhosta ja päiväkodista, ja epäilemättä olen laittanut paljon ruokaa, ja ollut kotona ilta toisensa perään pikkuisten iilimatojen kanssa ilman kulkuvälinettä, joka kuljettaisi meidät ihmisten ilmoille. Mutta oli meidänkin perheessämme tuolloin henkilö, joka huolehti kunnostaan ja yhteisten asioiden ja sosiaalisten suhteiden hoidosta. Vuonna 2004 se en ollut minä.

En kadu hetkeäkään niistä asioista mitä tein ja jätin tekemättä, mutta toivon, että muistaisin niistä hieman useamman hetken.

Huomasin tänään myös, että minulla on ilmeisesti tällä hetkellä liian vähän aikaa versus elettäväksi mitoitettu elämä. En tarkoita mitään dramaattista, kuten että elinikäodotukseni olisi jotenkin rukattu alhaisemmaksi, vaan sitä, että jos mietin niitä asioita, joita haluaisin tehdä joka päivä, viikko, tai edes kerran kuukaudessa, tunnit, päivät ja viikonloput vain eivät riitä.

Olen tiedostanut asian jo vuosikausia, mutta pyrkinyt mielentyyneyteen, ja lakonisesti syyttänyt asiasta elämäntilannetta; lapsiperheen arkea, yksinhuoltajuutta, jatkuvaa väsymystä, kiirettä ja stressiä jotka tekevät elämästä lähinnä selviytymistä. Sitä, että joku laittaa öisin hiekkaa silmäluomieni alle. Tällöin ne hetket, jolloin ei ole ihan pakko tehdä jotain, ovat mahdollisuus apatiaan, välttämätön toiminnaton resetointi ylikuormittumisen välttämiseksi. Viimeisen vuoden-kahden aikana tilanne on vielä pikkuhiljaa lipunut niin, että lapset ovat luonani käytännössä koko ajan, piipahtaen isänsä luona muutaman tunnin ennalta tietämättöminä aikoina. Ja eri aikaan, jos mitenkään mahdollista. Henkisesti olen kuitenkin vuosien harjoittelun jälkeen koukuttunut ajatukseen isäviikonlopusta, eli odotan sitä rauhaisaa teinivapaata avaruutta ympärilleni ennen kuin voin muka oikeasti nauttia elämästä. Sitä nyt vaan ei enää tule, ei ennen kuin alan kärsiä tyhjän pesän syndroomasta.

Vuodesta 2004 on kohta kymmenen vuotta, ja ihan varmuudella lapseni eivät ole enää aivan yhtä pieniä vaikka ovatkin aivan yhtä ihania, joten luulisi, että moni noista entisistä syistä olla tekemättä asioita joita haluaisin tehdä, ei enää pidä paikkaansa. Toisaalta, kello on tänäänkin jo 20.48, minut on keskeytetty lukemattomia kertoja (mm. vaatimalla katsomaan valokuvia, koska Kaunomieli ei muista lapsuuttaan, hassusti meillä menee nämä morfiset linjat näin ristiin jatkuvasti). Eli ei, vaikka tänään jo kerran päätin, että tekosyyt saavat loppua, ja olen varmasti ihan vain kuvitellut että minulla on niin kiire etten ehdi blogata, olen nyt todistanut, että kyllä vain, minulla on edelleenkin jonkin verran täyttä sosiaalisessa kalenterissani, että en ole pelkkä oman laiskuuteni yliajama oravanraato.

Jos ihan rehellinen olen, tänä päivänä suurin aikavarkaani on ihan jokin muu kuin jälkikasvuni. Heillä sentään on täysi oikeus saada minulta huomiota ja kasvatusvastuullista otetta eri tilanteissa. Minun ajastani on viime aikoina varastanut aivan liian ison määrän televisio. Se hemmetin boksi, joka salakavalasti kerää itsensä täyteen kaikenlaisia houkuttelevia tyhjiä kaloreita, eikä vain tarpeellista kuitua ja hivenaineita ja piristäviä vitamiineja. Ahmin ohjelman toisensa perään viihteelliseen sokerinnälkääni. Samalla nakuttelen mah jonggia tai muuta pasianssia, koska ilmeisesti olisin ilman tällaista ajanvietettä aivan liian levoton seuraamaan jotain hidastempoista hömppää, ja ehtisin myös kahvilla yliviritetyillä aivoillani jo havaita tilanteen järjettömyyden. Liian monena iltana tulen siis töistä, laitan ruuan, täytän tiskikoneen ja pesukoneen ja parkkeeraan sohvan perälle äitiyspäivystykseen tyttärien käydessä vuoron perään raportoimassa minulle eri asioitaan. Televisio sitten nokkelasti täyttää ne muutamat kymmenet minuutit, jolloin jommallakummalla ei ole minulle jotain elintärkeää asiaa. Jos en olisi siinä sohvaan kanssa rinta rinnan maatumassa kohti tunnistamatonta turvetta (se on aika vanha sohva), ei tätä tietenkään voisi tapahtua. Mitähän sitten tapahtuisi, tipahtaisiko taivas niskaamme?

Tarvitsemme jonkinlaisen telkuttoman tammikuun.

Ei hemmetti, nyt kello on 20.55, ja tämän seitsemän minuutin naputtelun jälkeen minulle olisi taas tarvetta saunakaveriksi.

Nyt tulin saunasta. On toki tärkeää, ettei sähköä kulu turhaan saunan vastusten kuumentamiseen. 41-vuotiaan naisen päivän ensimmäinen oma aika klo yhdeksän aikaan illalla ei siis ole yhtä tärkeää. Saunan lauteilla pohdittiin jälleen ihan oikeita suuria murheita teinin toimesta (miksi elämä on niin vaikeaa), joten kyllä, minut todella tarvittiin saunakaveriksi, tai taivas putoaisi niskaamme. Olen myös aiemmin keskustellut n. 70-minuuttia HVP-rokotteen eri puolista, koska sekin on aivan pakko tehdä juuri tänään. Diiva soitti tämän jälkeen vielä isälleenkin, kun oli Niin Tärkeä Aihe, josta Vanhempien oli Täysin Pakollista Keskustella Nuoren kanssa. Isä ei yllätys yllätys ottanut asiaan kantaa, vaan lupasi tukea Diivaa ja hänen äitiään päätyivät he mihin ratkaisuun hyvänsä. Yritin ehdottaa, että tyttö ottaisi puheeksi isänsä kanssa rokotteen tiimoilta myös sen arvioidun iän, jolla on suunnitellut aloittaa poikien kanssa vehtaamisen. Siinä olisi ollut jotain äitiyden suomaa huvia, kun olisin päässyt lähes varpuseksi langalle tätä aihetta kuuntelemaan. Mutta ei, isää kohtaan ollaan kyllä säästäviä ja lempeitä, moinen puheenaihehan voisi vaikka olla kiusallinen.

Mutta kävin tänään lenkillä kirpeässä pimeydessä. Se on sentään jonkinlainen riemuvoitto. Ehkä tämä on itseaiheutettua – mitäs tein lapsia, ja mitäs olen pitänyt napanuoran noin kireällä kaikki nämä vuodet, mutta avaudunpas nyt kuitenkin. Kampaajani (se armoitettu nero) nimittäin sanoi, että jotenkin minun pitäisi purkaa tunteitani, muutenkin kuin purskahtamalla parkumaan kesken hiustenleikkuun. Sekin helpotti.

Klo 21.41 Haluanko lukea 26 sivuisin lukupäiväkirjan? Ei tarvi huutaa, kuulemma.

klo 21.45 Voiko tätä ruokaa syödä?

Klo 21.48 Missä on se hyvä nitoja?

edit:

klo 22.18 Luenko NYT sen lukupäiväkirjan? Pakko! (en lue, ja omatunto on sen veroinen)

perjantai 25. lokakuuta 2013

Voi miten hyvää.

En nyt tiedä miten suhtautua tähän. Pulahdus blogimaailmaan on ikään kuin sulattanut pinnastani 2100 grammaa silkkaa ihraa, joka on kai jäänyt kellumaan blogilammen rasvatyynelle pinnalle. Tämä on varsin hämmentävää, eikä varsinaisesti ollut tarkoitukseni. Olen siis tällä kertaa sammakkoa tarmokkaasti uidessani liikkeellä ilman sitä häilyvää agendaa, että fyysiselle habitukselleni tapahtuisi bloggailun takia ehostumista, tulin siis tänne täysin henkisistä syistä. Ja nyt mietin, että mitä minä tässä puolustelen, onko henkisen pitkästyneisyyden hoito jotenkin ylevempää ja suotavampaa kuin obesiteetin kotihoito? Onko tämä henkisen kirkasotsaisuuden jalustaksi heittäytyminen taas yksi niistä ajatteluni kieroutumista, jotka vääjäämättä estävät minua viettämästä elinvuosiani vain lievästi ylipainoisena?

No, en valita, en ollenkaan. Vietän syyslomapäivää tyttärieni kanssa, ja kunhan nuorempikin on saanut mietittyä sopivaa päällepantavaa, lähdemme nauttimaan kulttuurillista iltapäivää. Ja ehkä vähän hummailua kaupunnilla, lounas ulkona ja sen sellaista mukavaa.

Eilen olin jonkin itseeni liittyvän oivalluksen äärellä. Vähän jatkeena sille bulimia-ajatukselle, jonka röyhtäisin ilmoille viime kirjoitukseni loppupuolella. Bulimisella suhtautumisella itseeni tarkoitan siis, että jostain syystä minulla on paljon sääntöjä, joita näennäisesti haluaisin noudattaa, kuten että pitää liikkua, syödä monipuolisesti ja oikein, huolehtia töistä ja kodista ja lapsista ja ystävistä ja harrastaa jotain kehittävää ja muistaa levätä ja rentoutua (unohdin mainita parisuhteen, huomaan nyt, mitähän sekin minusta kertoo). Sitten, kun arki kallistaa tuon lautasellisen ihan pakostakin vuosikausiksi toiselle laidalleen killumaan, kun lasten asioiden hoito onkin ehkä normaaliarkea rankempaa (näin minulle on kerrottu, itse olen jäävi arvioimaan), tai jokin sisäiseen softaani uinut haittaohjema saa minut suhtautumaan työntekoon neljä kertaa sen vaatimalla raskaudella, ja jostain ilmeisen kasvatuksellisesta syystä luulen, että kun olen nääntymäisilläni, se on se oikea olemassaolon muoto jolloin asiat ovat kuin pitääkin, juuri tällöin alan toteuttaa luuloa, että itsestäni huolehtiminen tarkoittaa hemmottelua ja voimien säästämistä. Sitä, että aina kun on mahdollista, istun sohvassa ja syön Pirkka Kuningatar-kääretorttua ja vaniljakastiketta. Ettö en lähde lenkille, koska se olisi vain yksi suoritettava työ lisää siinä pitkässä listassa, jonka pyrin karsimaan vain oleelliseen, ja jostain syystä en miellä, että itseni huolehtiminen on sitä oleellista.

Tuo oli tilanne vuosia sitten. Sittemmin olen sinnikkäillä mekaanisilla toistoilla pyrkinyt muuttamaan aivojeni synapseja niin, että tunnistaisin, milloin ja mikä minusta tuntuu hyvältä, ja aivan tieten tahtoen pyrkisin aiheuttamaan itselleni hyvinvointia. Tähän tietysti auttaa se, että olosuhteen pikkuhiljaa lientyvät siten että en ole taukoamatta ollut niin nääntynyt, etten jaksaisi ajatella kotisohvaa pidemmälle, tai että aivotoimintani on ollut edes sen verran terässä, että mainoskatkollakin muistan, mitä ohjelmaa olen katsomassa. Muutaman vuoden notkahdus Kaunomielen voinnissa ajoi kyllä omaa ajankäyttöä ja harrastustoimintaa ja huolenpitokapasiteettiani vähän tiukemmalle vähän aikaa sitten.

En tarkoita valittaa, ollenkaan, olen kovin kiitollinen siitä että saan olla äiti, erityisesti näiden lasten äiti, ja että on töitä, ja vapaus päättää monista asioistani. Lähinnä vain retrospetriivisesti tarkastelen aikuiselämääni sen eilisen oivalluksenkipinän valossa. Tuli nimittäin sellainen olo, että pikkuhiljaa voisi alkaa elää vähän enemmän itselleenkin, ja että vihdoinkin tajuaisin mitä tuo klisee minulle tarkoittaa. Että toden totta, lapset kasvaa ja eivät ole enää aivan niin nilkkapunnuksia kuin ennen. Diivakin, se nuorempi maailman huomionkipen otus, on viimeisen viikon aikana ihan itse keksinyt itselleen ajanvietettä ja ohjelmaa, ja vain ehkä noi kuutisen kertaa saanut jonkin tunteenpurkauskohtauksen, jonka aikana olen saanut kuulla olevani huono äiti kun en heti paikalla pilko hänelle kurkkusiipaleita tai pakotan hänet taidemuseoon, ja sitten kuitenkin pysähdyn siellä joka taulun viereen, vaikka nopeamminkin voisi päästä ulos, ja se on minun vikani ettei eilen saunottu ja hänellä on nyt likaiset hiukset ja minun pitää letittää ne tässä kesken tämän lauseen kirjoittamisen, ja nämä meni ihan huonosti.

Joskus näitä hetkiä on kuudesti päivässä. Temperamenttikysymys, sanon minä, kasvatuksellisesti ei ole tehtävissä kuin muuta, kuin opettaa toinen tajuamaan milloin menee liian pitkälle, ja perääntymään tarvittaessa. Ehkä vielä joskus pääsen siihen asti kasvattajana, tai sitten pitää tehdä sukupolvenvaihdos tulevan Hra Diivan kanssa tämän kutsumusammatin suhteen.

Mutta kyllä vain, yritän opetella tekemään juttuja, jotka ovat minulle hyväksi. Kuin se, että olen tällä viikolla sekä sairastanut, että ottanut lomapäivän, ja uskon että ehdin tehdä lisää töitä ensi viikollakin. Ja että menen sinne taidemuseoon, koska en keksi mitään kivempaakaan. Ja söin kaurapuuroa aamulla, koska siitä tulee hyvä olo mahaan, eikä siinä ole vehnää. Voita kylläkin, ihan iso kimpale, koska se on hyvää.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Ylen antoisaa.

Flunssa jyllää yhä. Tai sitten olen vain tyhmistynyt äkillisesti, sanallisen informaation vastaanottaminen on ollut hyvin vaikeaa tänään. Onneksi sitä ei ole juuri tarvinnut tehdä, olen maannut sohvalla, juonut lämmintä ja urvahdellut ajoittain tajunnan reunan taakse. Ja tarkastellut Ylen ynnä muiden viihdykkeellistä tarjontaa, ylellisen paljon.

Mutta sentään pukeuduin aamulla, kuten säälliset ihmiset tekevät. Tässä tapauksessa tämä tarkoittaa, että vaihdoin kokopitkän nihkeäksi hikoilemani yöpuvun asiallisiin raidallisiin pyjamahousuihin, ja t-paitaan, jossa on iso urheilutyylinen numero 54 (ei kokonumero). Jostain syystä kyseinen ruotsalainen vaatetusketju on päättänyt, että isokokoiset naiset, jotka haluavat pukeutua rennosti, kuin kuvitellen lainaavansa paitaa amerikkalaisen jalkapallon pelaajalta, jonka luona on sattunut heräämään, koska viettävät yllätyksellistä, spontaania elämää, eivät mitenkään voi käyttää moista paitaa, jos kirjaimia ei ole korostettu glitterillä. Minusta tässä on nyt jotain ristiriitaisia viestejä ilmassa, tai voimmehan toki olettaa, että pidän erityisesti naismaisesti pukeutuvista urheilijoista. Tai naisurheilijoista. Tai että olen itse urheilija. Mutta sitä ei kyllä kovin moni uskoisi.

Kun merkitsen exceliini tänään pitämieni vaatteiden käyttäkerrat, ja jaan niiden hankintahinnan uusilla lukemilla, voin havainnoida, että indeksi, joka kertoo koko vaatevarastoni hinnan jaettuna käyttömäärillä laskee 0,48 senttiä. Olen täyttänyt tuota exceliä vasta niin vähän aikaa, etten oikeastaan tiedä, onko tuo paljon vai vähän.

Jos pyrkisin arvioimaan tuota, arivon epäluotettavuuteen vaikuttaisi se, että olen joutunut karkeasti arvioimaan joidenkin vaatteitteni käyttökerrat, koska vaikka muistini onkin hyvin pukeutumisriippuvainen (en muista milloin olen ollut jossain tai tehnyt jotain merkillistä tai merkittävää, mutta muistan hyvin todennäköisesti mitä minulla oli silloin päälläni), en millään pysty muistamaan luotettavasti montako kertaa olen mitäkin vaatetta käyttänyt. Etenkin, jos en edes muista hankintavuotta.

Puudun kohta kuoliaaksi, jos kohta ei tapahdu jotain muutakin hauskaa, kuin lautapelien pelaaminen, mikä on kyllä hauskaa. Viimeisin villitykseni on Pratchetin Kiekkomaailmaan perustuva peli.

Ehkä lauantaina saan kuitenkin hauskaa naisellista ulkoilutusseuraa, odotan innolla, ja raportoin valikoiden mutta huolella.

Nyt kun blogielämässäni on ollut reilu tauko, mietin huolestuneena kynäni takkuillessa, onko elämäni ja asenteeni siihen enää lainkaan niin touhukas, kepeä ja eläväinen kuin ennen. Alanko jumittua mukavuusalueelleni sohvannurkkaan liian jämäkästi, ja näkyykö fyysinen juurtumuksen tilani myös sielunelämäni epätoivottuna staattisuutena? En toivoisi niin olevan, vaikka toisaalta tiedostan, että liika kiire, suorittamisen tarve ja ainainen sisäinen levottomuus eivät ole olleet hyväksi lähipiirilleni. Yritämme Kaunomielisen lapseni kanssa oikein porukalla opetella rentoutumista, ja sisäistää sitä ajatusta, että on ihan sallittua ja suotavaa olla huolehtimatta koko maailman murheista taukoamatta. Olen toki jo ennenkin myöntänyt vähävoimaisuuteni monien pulmien edessä, mutta huolehtinut niistä silti. Ehkä minun täytyy edelleenkin opetella sitä, että huolehtisin itsestäni vähän paremmin, pitäisin sillä tavoin huolen siitä maailmankaikkeuden osasesta, joka on nimenomaan minun huomaani annettu. Omasta navastani siis. Mutta jotenkin siinä ajatuksessa on jonkinlainen hedonistisen synnin häivähdys, joka estää minua suhtautumasta asiaan tyynesti ja kohtuudella. Minulla on kai jonkinasteinen hyvinvoinnillinen bulimia, joka aiheuttaa itsensä hemmottelua väärillä tavoilla, ja sitten korjaamaan pyrkiviä ylenlyöntejä.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Herneaivo.

Minua vaivaa pieni aivoflunssa. Se ei niinkään vaikuta hengitysteideni toimintaan, vaan jostain syystä koen lähinnä nivelkipuja, hiekkuuden tunnetta silmämunien takana, kuumia ja kylmiä aaltoja, lattian keinuvuutta sekä kovin takkuista synapsitoimintaa. Minut lähes komennettiin töistä kotiin, tai komennettiinkin, muutaman kerran, mutta olin kovin tahmea ja päättämätön toimissani ja ehdin varmaan tehdä paljonkin tyhmyyksiä ennen lähtöäni tai ainakin näyttää tyhmältä, minkä jälkeen päädyin vielä kruisailemaan päättömästi loputtoman suuressa Prismassa. Tällä välin autoni odotti parkkipaikalla, ovet auki, jos vaikka joku ohikulkija vastaisi sinne unohtuneeseen puhelimeeni.

Onneksi diivanalku auttoi ostosten kasaamisessa. Hänellä on oma lehmä, tai mikä sen vegaanivaihtoehto onkaan, ojassa, ja joutui varmistamaan, että harva-aivoinen äitinsä onnistuisi löytämään kaikki ainekset, koska joutuu opettelemaan kesäkeiton teon kotitalouden ateriakoetta varten. Yöks, en tahdo maistaa kesäkeittoa uudestaan, edellisestä kerrasta on vasta kolmekymmentäkaksi vuotta, mutta pakkohan niitä pakasteherneitäkin oli siis ostaa.

Toisaalta voisi olla aivan hyvä ajatus vaikka jättää pari ateriaa väliin lähiaikoina, flunssan, rotaviruksen, lukkojen taakse pimeään koppiin telkiintymisen tai muun sopivan syyn takia, en valittaisi, kunhan jotenkin saisin taas tätä vauhtia hidastettua.

Olen suhtautunut painooni kovin kevyesti kesän jälkeen, mutta jotenkin tämä blogimaailmaan pulahtaminen on taas aiheuttanut minulle kaipuun entiseen kulinaristisen kärsimyken ja kieltäymyksen maailmaan. Uskokaa pois, en oikeastaan odottanut tämän tapahtuvan.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Suomen suurin suppa.

Suomen kieli on kovin synesteettinen ja äänneasultaan ilmaisuvoimainen kieli. Siksi en pidäkään kovin kummallisena, että jälkikasvuni ei eilen ensin suuresti innostunut ajatuksesta vierailla moisessa, siis supassa. Kaunomieli lähti silti.

Tunnen myös empatiaa sitä henkilöä kohtaan, jonka kapeilla harteilla lepää vastuu alueen markkinoinnista ja myynninedistämisestä; yritäpä itse saada suppa kuulostamaan menevältä, urheilulliselta ja seksikkäältä.

Mutta olihan siellä kivaa, supissa ei sinänsä ole mitään luotaantyöntävää.

Minua kalvaa epäilys, että olen käyttänyt eilistä otsikkoani jo aiemmin. Mutta mitäpä tuo haittaa, etenkin kun ette pääse tarkastamaan asiaa sieltä entisestä blogista. Sitä paitsi tuo ei ole yhtään paskempi biisin soimaan päässä.

Jos mietitään asiaa ihan elämän mittakaavassa, taidamme sortua useinkin vanhoihin kliseisiimme, eikä siitä aina rankaista. Päinvastoin, ihmiset suorastaan pitävät ennalta-arvattavuudesta, vaikka muuta väittävätkin. On esimerkiksi vallan mainiota, että liikenteessä voi ennalta arvata jopa tuntemattomien kanssa-autoilijoiden valintoja, kuten kummalta puolen he aikovat kiertää jonkin liikennejakajan.

Ongelma taitaa kuitenkin joskus olla se, että ihminen ihan vakavasti luulee toimivansa eri tavalla, kuin miten kokemusperäisesti voisi tietää kumminkin toimivansa, jos tarkastelisi toimiaan objektiivisesti ja kiihkotta, rehellisenä itselleen ja heikkouksilleen. Raijattuani vuosien varrella urheilukassillinen toisensa jälkeen virheostoksiani kirpputorille ja kierrätykseen, olen vihdoin havahtunut siihen, että minulta jää ilmeisesti jotain oleellista huomaamatta. Mieleeni kohoaa kysymyksiä. Missä tilanteissa ne kaikki virheostokset tapahtuvat? Mitä ihmettä silloinkin kuvittelin luulevani? Onko Johanna Tukiainen sivupersoonani? Olenko sokea? Montako prosenttia olen säästänyt kaikista näistä ostoksista yhteensä, 45 670? Mitä kaikkea muuta sillä rahalla voisi tehdä? Paljonko rasvaimu maksaa nykyään?

Pelkästään se, että olen rajannut aktiivikäytössä olevien vaatteideni määrän sataan, on ollut silmiäavaavaa. Ei esim. haittaa ollenkaan, että 22 vaatekappaletta tästä quatasta menee alusvaatteisiin. Käytän niitä sentään lähes päivittäin, minusta se on kohtelias tapa.

Eikä minulla ole yhtään liikaa kenkiä, nyt se on todistettu. Miksi aina kuvitellaan, että naisilla on liikaa kenkiä? Kun lisäsin exceliini vielä laskennan siitä, kuinka usein käytän mitäkin vaatetustuotetta, kengät ovat ainakin minulle se tuote, minkä vaihdan useimmin päivän aikana. Normaalipäivänä käytän helpostikin nilkkureita, avokkaita, sitten taas nilkkureita, Crockseja, jotain kävelykenkiä tai saapikkaita ja lenkkareita, ja ehkä vielä talvilenkkareitakin, jos pitää tehdä lumitöitä. Jos vaihtaisin pikkuhousut kahdeksan kertaa päivässä, ja pyykkäisin ne kerran viikossa, niitä pitäisi olla viidetkymmenetkuudet. Kenkätilanteeni on siis täysin hallinnassa, eikä kenkien käytössäni ole mitään vikaa.

Aina kun olen hakenut varastosta jotain, mitä ilman en pärjääkään esim. ilmojen kylmenemisen takia, kuten ne pitkät kalsarit, talvilenkkarit ja pipon, olen joutunut valitsemaan sadan aiemmin käyttööni valitun joukosta jotain syrjään laitettavaa. Lähinnä varastoon on päätynyt toppeja, neuletakkeja ja jakkuja. Ja arvatkaapa mitä, en huomaa eroa. Tähän mennessä olen rivien harvenemisesta huolimatta aina löytänyt lipaston vetolaatikosta jonkin tarkoituksenmukaisen hihatuksen verhoamaan varttani, enkä ole joutunut itkemään niiden epäpukevuutta yhtään sen enempää kuin aiemmin, kun vaihtoehtoja kaapissani oli n. 435. Määrästä huolimatta käyttäisin normipäivinä kuitenkin vain niitä kaikkein mukavimpia ja mieluisimpia, mieluisuusjärjestyksessä, paitsi silloin kun maalaan, tapetoin tai painin mudassa ystävien kanssa. Tarvitsenkin oikeasti vain murto-osan siitä, mitä olen luullut tarvitsevani.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

In the Ghetto.

Tänään olen reippaillut. Ja eilen. Sain aamutuimaan sen aiemmin maanisesti leipovan, nykyisin enemmänkin haaveellisesti hihittelevän kaunosieluisen lapsen houkuteltua mukaan. Se toinen diiva oli isällään, eikä ollut houkuteltavissa mukaan, vaikka lupasin, että ”mennään katsomaan todella isoa suppaa”. Ilmeisesti jääkauteen on monta lähestymistapaa, eikä omani ollut yhtä iskevä kuin Disney-Pixarin (vai oliko se se. En jaksa tarkistaa.)

Elinpiirini laajentaminen toimiston, kylpylää muistuttavan ostoskeskuksen ja kotiluolani ulkopuolelle aiheutti vintinpenkomisoperaation. Olin aivan varma, että omistan yhdet ehjät mustat pitkät kalsarit, sellaiset, jotka eivät yritä hiipiä lanteitani alas kuten lähipubin tavoitelluin poikamies, ja olin oikeassa. Jos aiot piilottaa jotain, se kannattaa laittaa johonkin muiden samalaisten joukkoon, kuten se poliisi teki Riian verikoirat –elokuvassa, jonka katsoin tänä aamuna ennen reippailumielenhäiriötä. Ehkä juuri siksi en osannut etsiä näitä keinokuituteollisuuden kruununjalokiviä vintin ylimmästä alushepenelaatikosta.

Joku voisi alkaa epäileväksi, miksi alushepeneeni sijaitsevat vinttikomerossa, ylähyllyllä. Yritänkö edelleenkin salakavalasti laihtua, ja aiheutan siksi itselleni suurta ramppausta ja kurkottelua aina kun toivoa täynnä muuraan garderobini peruskiveä? Ehkä en ainakaaan tietoisesto, siellä vintissä on vain osa vaatteistani. Tasan 100 vaatetta on alakerrassa, helposti saatavilla, loogisesti järjestettynä ja ilmavasti asteteltuna.

Tämä on uusi vaatefilosofiani, vain 100. Joku joskus aiemmin yritti pärjätä tuolla lukemalla ihan koko esineistönsä suhteen. Minä en pyri samaan, koska vain vaatteet ovat olleet minulle jonkinasteinen dilemma. Muun suhteen olen ihan riittävän nuuka, järkevä ja säilytysvimmainen, mutta vaatteita on elämässäni tullut ja mennyt kuin Joan Collinssilla miehiä. Ehkä jopa enemmän. Jatkossa yritän varmistaa, että kun sitoudun uuteen vaatteeseen, teen sen tositarkoituksella, en hetken huumassa. Uuden jäsenen ottamiseen haaremiini, tai ”menage-a-cent”-järjestelyyni täytyy jatkossa liittyä se olettama, että suhteestamme tulee antoisa, pitkäaikainen, ja kun sen on aika päättyä, jää tunne, että olemme kokeneet jo kaiken mahdollisen yhdessä, ja voimme siis hyvillä mielen jatkaa elämäämme ilman toisiamme. Olisipa Joan yhtä vastuuntuntoinen kuin minä.

Toistaiseksi tämä on toiminut oikein hyvin. Olen siis diktaattorin elkein valinnut sata uskollisinta upseeriani, välttämätöntä pahaa tai uutta flavour-of-the-month –muusaani, ja tylysti marssittanut kaikki loput vaatteet vinttiin ikään kuin ghettoon odottamaan jatkotoimia; uudelleenharkintaa, kirpputorin orjamarkkinoille viemistä tai julmaa teloistusta. Joskus jopa sadistisesti kiskon niistä napit irti yksi kerrallaan voitonmerkeiksi, tai revin ne käytännöllisen kertakäyttöisiksi saniteettitilojen puhdistusvälineiksi.

Ja kyllä, sata riittää aivan hyvin, mukaan lukien kengät, takit, huivit, urheiluvaatteet, yöpuvut, alusvaatteet – kaikki. Paitsi sukat ja sukkahousut. Rikon niitä sellaisella tahdilla, etten pysyisi laskuissa, enkä mitenkään jaksaisi päivittää Exceliäni niiden osalta. Kyllä vain – hallinnoin tätä quotaa taulukkolaskennan keinoin. Olen ottanut käyttöön myös diagrammit, harkitsen jopa pivottia. Kävin oikein kurssinkin.



perjantai 18. lokakuuta 2013

Tunnen lievää ramppikuumetta.

Koen olevani vähintäänkin johdonmukaisuuteni äärirajoilla, mikä on epäluonteenomaista minulle. Mietin, miten minun tulisi puhutella suurta tuntematonta, siis teitä, jotka ette minua vielä tunne, kun itse koen olevani jo itselleni ja aiemmalle blogiyhteisölleni niin tuttu, että taukoamatta pelkään toistavani itseäni kyllästymiseen asti. Tulisiko minun nyt uuden tyhjyyttään kumisevan blogitynnyrin äärellä julistaa jotain teemaa, jonka tutkielmilla tämän tynnyrin täyttäisin? Tuleeko minun nyt kertoa, mikä on se selkeä järjen tiilistä tarkoituksen laastilla muurattu pilari, josta käsin aion rönsyillä pitkiä kurotuksia aidan vihreämpään puoleen jos toiseenkin, ja sitten taas notkeasti kiepsauttaa itseni takaisin keskiöön kuin tankotanssija? Tarvitsetteko kiintopisteen, ettei ala pyörryttää, vai hätäilenkö turhaan? Vai voinko jättää teeman avoimeksi, ja olettaa, että mahdollinen uusikin lukija ymmärtää ajoissa, ettei tässä ole ehkä mitään erityistä juonellista langanpäätä josta napata kiinni, vaan että sanallinen kudelmani on enemmänkin kuin sellainen Kodinykkösen alelaarin karvalankamatto, parhaina päivinä ehkä jonkinasteinen ryijy? (terkkuja Nollikselle).

Ehkä vain tyydyn lakonisesti kertaamaan rutiinein lastoitetun elämänlankani hidasta kasvua kohti oletettua valonlähdettä päivä toisensa jälkeen, selaan hetkiä ja havaintoja edestakaisin sanallisesti ja yritän löytää kelvolliset jyvät ja piikkisimmät akanat, ja sitten liioittelen kumpienkin lajityypillisiä ominaisuuksia riittävästi edes matalan julkaisukynnyksen ylittääkseni. Laatulupauksena tai jonkinlaisena enteenä voin uumoilla, että en tule unohtamaan näkökannoissani ja aihevalinnoissani ainakaan naiseuttani ja sen suomia asetelmia, jotka saavat minut tuntemaan itseni sukupuolellisesti vasenkätiseksi oikeakätisten maailmassa, ulkonäköäni, joka on minulle kuin iho, jolla aistin ympäristöni muutoksia, elämäntilannettani, hiuksiani, vaatteitani ja alati laajentuvaa pers…(oonaani).

Kokeillaanpa vaikka miltä tämä tuntuisi tänään.

Päiväni tänään on sisältänyt arkisen aherruksen lisäksi työnjohdollisia vastuita; iloinen taksvärkkiläinen, nuorempi tyttäreni, se jolla on pitkät hiukset ja suuri halu valloittaa maailma esiintyvänä Diivana, otti hoitaakseen viikkosiivouksen. Tämä ilahduttaa jopa keskivertoperjantaita enemmän, koska minulle on tulossa viikonlopuksi harvinainen vieras, ja minulla on siis juuri sopivasti enemmän aikaa keskittyä ruokahuoltoon sekä hoitamaan muutama ko. vieraan liiketoimintaan liittyvä juokseva asia, joista hän ulkopaikkakuntalaisena on itse estynyt. Kuka tahansa vieras on meillä harvinaisuus, asumme sen verran kaukana sivistyksestä, ja en tämänkään takia osaa suhtautua päälukumme tilapäiseen kasvuun mitenkään kiihkottomasti, vaan alan kokata ahdistuneena mutta mielissäni, ja juuri tässä kiirastulen hekumassa saan yhtäkkiä päähäni sellaisen pinttymän, ettei mitään saisi ostaa kaupasta valmiina. Muina päivinä, kun kello viiden puolisen ääreen pöydän ympärille kokoontuu vain normimäärä nälkäisiä suita, tiedostan kyllä moisen hyveen olemassaolon, mutta käyttäydyn viileän rauhallisesti kuin se ei koskettaisi minua lainkaan. Hunajamarinointi on hieno juttu, pakastepitsan päälle voi ripotella valmista juustoraastetta, ja pullaahan on kaupat pullollaan.

Tässä vaiheessa arvoisa satunnainen lukija, joka tuntee minut aiemmilta vuosilta, ja joita täällä ei ehkä vielä ole lainkaan, pohtii varmaankin äärettömän kanssainhimilliseen tapaan huolestuneena, kuinka paljon olen mahtanut saada painoani lisättyä sitten viime näkemän. Olenko täysin menettänyt otteeni ruokapoliittisesta vallankahvastani, onko kourani kirvonnut zumbaavan lanteeni jenkkakahvasta, vyörynkö päivästä toiseen kotimekossa ja reino-tohveleissa donitseja mussuttaen?

Odottava hiljaisuusko? Ei, täällä ei vaan vieläkään ole ketään muita kuin minä. Kerron kumminkin, vaikkette kärtä.

Suuresta uhosta huolimatta 40 vuoden rajapyykki rysähti niskaani taannoin yllättäen ja pyytämättä, enkä ollut päässyt tavoitepainooni. Asiat eivät kuitenkaan ole suuressa mittakaavassa muuttuneet miksikään, kuppikokoni esim. on ihan sama kuin ennen. Opettelen siis rauhanomaista rinnakkaiseloa vyötäröni vararenkaan kanssa, ja jos joskus kainosti kaipaan naapurisopua suurempaa ajan hengen yliotetta massasta, toteutan aikeeni ehkä hitusen eri asein kuin ennen. Olen oppimassa, että mitä paremmin hyväksyn itseni, erityisesti pyöreyteni ja kaareuteni, enkä häpeile niitä näyttää, sitä helpommin löydän asuja jotka korostavat vain hyviä puoliani. Itse asiassa vaatekokoni on tämän hyväksynnän myötä jopa hitusen pienentynyt aiemmasta. Kun siis 40-vuotispäiväni jälkeen yhtenä lokakuisena aamuna sireenimäinen hälytysääni ilmoitti ikäkriisin ja sitä kautta taivaan niskaan tippumisen välittömän vaaran olevan ohi, kömmin ulos turvaisasta soputeltastani (moi Pirjo ja Purjo), hylkäsin mustakaapuni, lainapeitteeni, ja astuin niiden varjosta keski-ikäisyyden auringon lempeään kiloon ihailemaan maailmaa ympärilläni oman napani sijaan.

Ehkä se ei tapahtunut aivan noin dramaattisesti, mutta juuri nyt ajattelen asiaa suosiollisesti. Kävin lääkärillä, ihan määräaikaistuksissani, ja hän kirjoitti näytepurkin kylkeen syntymäaikaani väärän vuosiluvun. KYMMENEN vuotta väärän, mutta oikeaan suuntaan. Tänään voin siis suhtautua ikäkriisiini jopa lempeästi.

torstai 17. lokakuuta 2013

Huhuu, onko täällä ketään?

Täällä muuten kaikuu, on tyhjää ja avaraa – ihan kuin minulla vintissä. Olen siis palannut. Sisustan ihan pian, mutta enkä vähän niin kuin se tyyppi, joka haki varastosta aina vain yhden tavaran päivässä, sen mukaan mitä tarvitsi. En ole vieläkään nähnyt sitä leffaa vai dokumentiksiko sitä väitetään, mutta olen hyvin vaikuttunut.

Ennen lähtöäni ehdin julistaa kansallispukuisen hätätilan. Tämän jälkeen, ennen kuin ehdin ilmoittaa ”I’ll be back”, tai muutakaan pahenteistä, tipahdin kaninkoloon, kätkin itseni maailmalta, uinuin lastuna aaltojen alla, siemailin unohduksen lähteestä, siemailin pirskahtelevaa, hyvässä seurassa, vähemmän hyvässä seurassa ja harvemmin yksin, kasvatin lapsiani yhteensä n. 15,5 cm, valmistin kokonaisen hautomon verran onnellisia kananpoikia erilaisissa marinaadeissaan, joskus jopa Pork-kanaa (pekonilla, siis), leivoin 32 juustokakkua (nyt myös Hyvää Paistettua Amerikkalaistyylistä Juustokakkua), pesin kahta vessaani n. viikon välein, lihoin, laihduin, lihoin taas, inventoin vaatekaappini, rakensin unelmien kotiini yhden kerroksen lisää (ymmärrättehän, siksi vintissä kaikuu), haudutin keski-iänkriisiäni miedolla lämmöllä, ja kaiken kaikkiaan olen mahdollisesti sitä mieltä, että tällä välin ei välttämättä ole tapahtunut mitään muuta mainitsemisen arvoista. Paitsi se, että olen opetellut käyttämään pilkkua aina ennen sanaa että. Paitsi tuossa edellisessä lauseessa.

Olen siis pitkästynyt, ja kaipaan seuraanne, ottakaa mut mukaan leikkiin jooko jooko jooko! Sitä paitsi keski-iänkriisini alkaa olla jo oikein murea ja maustunut, enkä siis ole enää yhtään niin hankala ja epätoivoinen kuin ennen.

En siis kuitenkaan avaa vanhaa blogiani uudelleen – joskus on mukavaa luopua vanhasta, ja toivoa, että saisi jotain aivan uutta ja ihanaa tilalle. Aina se ei toimi, eikä minulla ole edelleenkään toimivia tennareita, vaikka luovuinkin niistä edellisistä ihan suosiolla ja toiveikkaana, kun pohjat alkoivat irrota. Mutta koskas elämä olisi mitenkään erityisen täydellistä, ainakaan yli neljää sekuntia kerrallaan.