keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Amorin viinistä kai.

Tanssin elämässäni huoneesta toiseen. Tanssin arkista foksia ja hidasta vakavaa valssia, enteilevää matalalla vaanivaa tangoa, odotan kiihkolla cha chata ja boleroa. Tanssin illasta toiseen vaikka jalkani ovat vielä muutosta niin kipeät, että portaiden kävely alaspäin on kidutusta.

Alan hullun lailla toivoa, että se tunne, että odotan jotain saapuvaksi, tapahtuvaksi niin että mahaan sattuu, ei olisikaan aiheetonta hermosärkyä. Ehkä niin on, ja tämäkin menee vain ohi, mutta en voi mitään. Tanssin vain pääni pyörälle.

Olen nukkunut huonosti jo kolme yötä, mutta eri syistä. En varsinaisesti unettomuuden takia. Enkä siksi, että minulla olisi ollut parempaa tekemistä. Yhtenä öistä flunssainen Diiva nukkui vieressäni kuin pienenä. X-asennossa keskellä sänkyä vieläkin, mutta raajojen ulottuvuus on ihan eri luokkaa kuin 90-senttisellä taaperolla. Hence se keskimmäinen uneton yö.

Minun on vaikea keskittyä asioihin. Muistaa syödä. Muistaa asioita kovin pitkiä aikoja. Toisaalta oloni on melko loistava. Säteilen niin, että kun astun aamulla ulko-ovesta ulos, työt ja/tai keskustelut rakennustyömaalla seisahtuvat kunnioittavaksi hetkeksi. Ehkä siihen ei niin kovin paljoa tarvita, mutta älkää kertoko minulle.

Kaunomieli on pistäytynyt kotona riittävän usein. Tulee myös viikonloppuna, etenkin, mikäli uudessa kodissa ei vielä silloinkaan ole virtuaalitodellisuuden mahdollistavaa langatonta verkkoa. Olin kyllä jo sopinut lauantaina lähteväni itkijänaiseksi suremaan lapsien kotoamuuttoa kohtalotoverini kanssa. Voi meitä, lapsiemme hylkäämiä, elämän merkityksen menettäneitä vanhoja naisia. Ja menenhän minä tietenkin. Liennytän itkuani muutamalla puuduttavalla juomalla. En ehkä vain tietoisesti päätä muistaa silloin, että paradoksaalisesti kaipaamani rakkauden hedelmä on kotonani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti