Out on the wiley, windy moors.

Nukuttuani loputtomasti heräsin. Päätin ryhdistäytyä. Reipastua. Pesin hiukset. En pese niitä joka päivä, joten tämä nyt sattumalta ajankohtainen toimenpide sai tuossa kohdassa elämänpolkuani symbolisen merkityksen käänteentekevänä käänteenä asenteessani maailmaa kohtaan. Nyt olisin reipas enkä mankuisi kaikesta koko ajan. Paitsi Valssimiehelle, koska siitä on tullut meidän kummallinen tapamme.

Vietin aamua kaikessa rauhassa, fiilistellen niitä menneitä aamuja, jolloin olin aivan yksin aamukahvini ääressä, tunteroisen kerrallaan. Join mukin, toisenkin, viimeistelin koissupalapelin laatikkoonsa (kokosin sen siis suoraan laatikkoon viiteen eri kerrokseen, mikä tuotti aivolohkoihini mukavaa venytystä ja hyrinää). Hiukseni olivat melkein kuivat, eivät aivan, ja mietin, josko suoristusrauta riittäisi. Se tuottaa vähemmän äänisaastetta kuin fööni. Hyppäsin vielä vähän pidemmän loikan esteettisen vaivannäön suuntaan, ja vääntelin pitkiksi venähtäneet suortuvani sekaville kiharoille puikon avulla. Siinä meni hetki kauemmin kuin olin suunnitellut.

Poistaisin kynsilakan jämät joskus myöhemmin. Ihan niin pitkään loikkaan en uskaltanut verryttelemättä nyt ryhtyä.

Muistin eväät. Menin jääkaapille hakemaan ne, ja siinä samassa muistin vitamiinini. Ne jotka ylläpitävät reippautta ja hyvää muistia. En hetkeen muistanut, miksi syön merilevää, mutta sitten muistin, että siinä on se joku aine jonka nimeä en muista joka parantaa muistia. Muistin nyt ottaa nokareellisen merilevää.

Reippaana ja ympäristöäni valppaasti huomioiden tajusin myös, että tänään keli on hitusen lauhempi kuin aiempina päivinä. Voisin laittaa ohuemman villakangastakkini, sen joka on juuri oikeanlainen ja saa ääriviivani kutistumaan kutkuttavan mukavasti sen järkevän, loputtoman kestävän, tuulenpitävän, muhkuraisen ja masentavan Didrikssonin parkatakkini sijaan. Vihaan aina talvitakkeja ja kenkiä käytettyäni niitä yli kolme viikkoa putkeen joka päivä. Tätä takkia olen käyttänyt kolme tai neljä vuotta. Loputtomasti.

Iloisesti mielessäni hypähdellen siirsin työavaimet ja kännykän takintaskusta toiseen ja livahdin rappukäytävään. Heti kun ovi kolahti, tajusin, että se toinen avainnippu jäi eteisen naulaan. Se, jossa on koti- ja autonavaimet. Valssimies on piipahtamassa Etelämantereella, joten hänestä ei nyt ollut apua. Syytin luonnollisesti kuitenkin häntä vastoinkäymisestäni, ja hän pyysi nöyrästi anteeksi.

Ohut, juuri oikeanlainen takki ja vielä vähän nihkeänkosteat kiharat eivät erityisesti piristäneet minua bussipysäkillä. Onneksi bussikortissa oli saldoa, koska käteistä minulla ei olisi ollut.

Töissä huomasin, että eväät jäivät keittiön pöydälle.

Olisi tämä huonomminkin voinut mennä. Joskus on mennytkin.

Over and over.

Flunssa kampitti minut. Tai jonkinlainen hiipivä elimistön tahmeustila. Hiekkaa solukalvoilla, mikään ei liiku, ei räkä onteloissa eikä impulssit synapseissa.

Se taisi alkaa jo viime viikolla. Katselin eri tilanteissa, päivä toisensa jälkeen, nahistuvia tomaattisiivuja ei lautasteni reunalla. Minä en syö tuoretta tomaattia, koska se jostain kohtalon oikusta maistuu oksennukselle suussani. Tomaattia on aina kaikenlaisissa tarjolle asetetuissa näkyleivissä; viljaisten sämpylöiden välissä, croissantin sisään tungettuna, ruisleipäviipaleen päällä salaatinlehden ja kahden kurkkusiivun kanssa harmonisena vastavärikokoelmana. Joskus, jos olen osallisena jossain, johon liittyy tarjoilu, kysytään etukäteen ruoka-aineallergioita. En enää näissä tilanteissa pihahda mitään tomaatista. En jaksa selittää. En jaksa etsiä korvaavaa vaihtoehtoani, tai jos en hoksaa etsiä, sitten nolona todeta että sori, söin jonkun muun tomaattileivän (paitsi tomaatin), mutta täältä löytyi tämä erityisruokavalioeines, jossa on kitkerä, reunoilta pehmeä ja jotenkin kieron ja ovelan näköinen siivu paprikaa. Tai jos mitään ei ole varattu, ja joku hoksaa sen liian myöhään, kuulen ylitsevuotavia pahoitteluja.

Ja kun en minä oikeastaan tykkää mistään muustakaan tuoreesta, mitä näkyleipien päälle väkisin tungetaan. Siivu kunnollista juustoa riittäisi minulle kiitos. Tai pelkkä juusto.

Ja siitä johtuen tulen vastakin apeana katselemaan lössähtäneitä, elämänsä turhaan uhranneita tomaattisiivuja ja -lohkoja eri lautasteni reunoilla. Niin turhaa.

Olen harjoitellut itsetuntemusta. Tunnen itseni, ja tiedän, että nämä tomaattijohdannaistuntemukset ovat heijastusta muista mieleni liikkeistä. Apeudesta, alakulosta ja hiljalleen kytevästä ihmisvihasta. Ei mitenkään erityisen aiheellisesta tai erityisesti suunnatusta. Lähinnä vain yliannostuksesta tai yliherkkyydestä varomattomille, kypsentämättömille sosiaalisille kontakteille.

Tällaisina aikoina otan sosiaalisuuden vastaan mielelläni ryöpättynä, paseerattunaja ja ehkä korkeintaan murskattujen jäiden kera pillillä imien. Sateenvarjo smoothieni reunalla sallitaan.

Katsoimme Kaunomielen kanssa osat 1-4 siitä Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarjasta, jossa on Colin Firth, jonka vallattomat kiharat ja leimuavat pulisongit muodostavat hänen päänsä ympärille lohdullisen bernhardilaiskoirakaulurin, jonka sisältä hän tulisesti tuijottaa intohimonsa kohdetta sanattomana, koska on sosiaalisessa kanssakäymisessä niin tuskaisen epäkelpo, ettei osaa sanottaa tuntemuksiaan kuin yläluokkaisen ylenkatseen kierouttamiksi loukkauksiksi, ja on siksi autuaasti hiljaa.

Maailmassa onkin liikaa puhetta. Lisää leimuavasti tuijottavia 10 000 punnan vuosituloillaan porskuttavia kartanonomistaja kiitos.

Hampaideni juurissa ajoittain tuntuva pakotus ei kuitenkaan johdu vain siitä, että kiristelisin ilmettäni kuin doberbanni, vaan yhdistän sen piikkinä kohoavaan ruumiinlämpöön. Olen myös ollut loputtoman väsynyt. Nukuin eilisen. Nukuin yön. Aamulla olisin nukkunut lisää, mutta menin töihin. Töissä torkuin hetken istuallani syötyäni maailman ankeimmat eväät (kaksi eineslihapiirakkaa), jotka eivät olleet edes mitenkän terveyttä edistäviä. Kallistan kohta pääni yksinäiseen tyynyyni ja nukun lisää.

Talviankeus. Härkäviikot. Niitähän nämä ovat. Nuorempana nämä ahdistivat enemmän, koska minussa oli enemmän käyttämätöntä energiaa. Nyt minulla on energiaa hädintuskin tyhjäkäyntiin. Ehkä säädän sisäisen wepastoni hyrähtämään käyntiin kuukauden päästä. Nukun siihen asti.

Kaksi koira-aiheista ajatusta samassa kirjoituksessa. Olen tehnyt sudokujen sijaan 500 palan koirapalapeliä, jossa 12 toinen toistaan "töpömpää koissua" poseeraavat epäerealististen puutarhakukka-asetelmien ympäröiminä. En ole koiraihminen. Ne ovat vähän kuin lapsia, liian välittömiä eivätkä kunnioita ihmisten henkilökohtaista reviiriä. Sekä koirissa että lapsissa on kivoja yksilöitä kuitenkin.

Lisäksi olen hengenpitimikseni katsonut Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmaa. Pidän Marian rauhallisesta puhetavasta. Kaija K oli levoton ja väsyttävä. Jorma Uotinen sympaattinen, outo ja aito. Ehkä omalla tavallaan jotenkin rajoittunut. Jannika B ja Toni W jotenkin hellyttävän nuoria. Tunnen itseni taas vanhaksi.

Nyt on kesken jakso, joka kertoo Räsäsistä. Tunnen tervettä uteliaisuutta.

Olen hämmästynyt sivistymättömyyteeni. En ole oikestaan tiedostanut Joan Jettin olemassaoloa kunnolla ennen tätä.

Näe minut tässä.

Harrastin vaikeaselkoista kulttuuria viikonloppuna. Olen jo pitkän aikaa haaveillut olevani henkilö, joka käy katsomassa marginaaliselle yleisölle tarjoiltua tanssiteatteria ja muita performansseja. Kokee elämyksiä ja ammentaa niistä valoa arkensa keskelle.

Valssimies antoi minulle joululahjaksi uniikit, tuttujen käsien valmistamat korvakorut, joita voisi käyttää juuri sellaisissa kulttuuririennoissa. Aikeeni ryhtyä kulttuuriahmattihenkilöksi on siis rekisteröity myös lähipiirissäni.

No, taannoinen Anna Karenina oli hieno ja rohkaiseva kokemus. Rohkeasti lähdin sitten ehdottamaan Kaunomielelle, että hän lähtisi katsomaan kanssani myös Blondit. Ei lähtenyt. Vitsailimme, että entä jos ne on alasti tai jotain. Valssimies lähti mukaan. Käytin kumpaankin samoja myyntiargumentteja.

Teos oli juuri kaikkea mitä teoskuvauksessa luvattiin, mutta saatoin törmätä joihinkin sovinnaisuuden ja ahdamielisyyden raja-aitoihin pääni sisällä. Kompastuttuani kompuroin tuskallisesti jonkinlaisen pakokauhun vallassa suuren osan ajasta. Tanssijat olivat alasti. Eivät vain olleet alasti, ihan noin niin kuin sattumalta, koska puvustus olisi voinut määrittää teemaa liikaa. Ei, he kävellä ramppasivat lattian läpi pakarat keikkuen, ja katsoivat yleisöön "joo me kyllä tiedetään mitä te katsotte". Kääntyivät ja nostivat jalat sivulle ilmaan. Tuo oli se toinen ääripää. Oli myös herkkyyttä, jotenkin päästiin myös tunnelmaan, jossa tuntui aivan luonnolliselta, että Michaela, the queen of fucking everything oli siinä, sellaisena kuin on. Ja sitten se tunnelma taas särkyi. Jossain vaiheessa pelkäsin, että pissaavat lattialle. Taustaäänenä oli lirinää.

Kaunomieli ei kuulemma ollut vitsaillut. Hänellä on ylikehittynyt lähdekritiikki ja asiayhteyksien taju.

Minulle se kaikki oli karvan verran liikaa, vaikka tuo oli kyllä aika koherentti ja ajatuksia herättävä teos. Aiheensa väärti. Jäin miettimään, olisiko se toiminut vaikka ihan joka kohdassa ei olisi ollut alastomuutta. Toisaalta, kyseessä ei ollut mikään burleski, jossa leikitään piilottamisella ja paljastamisella, ja sehän siitä olisi muodostunut toisella tapaa.

Ja jäin myös kovasti miettimään, että miksi minua, saunakulttuurin keskellä kasvanutta käytännöllistä ihmistä noin paljon ahdisti muutama alaston ihmisvartalo. Ja ahdistaako arjessa myös ne asiat, joita tuossa kärjistetysti tuotiin esiin. Se miten naista, tai ihmistä, katsotaan yksiulotteisesti. Että jostain näkökulmasta me olemme esineitä.

No, tuo oli ehkä sellainen kulttuurillinen avantouinti. Tämän vastapainoksi haluan lillua useaan kertaan lempeässä kylvyssä kuunnellen runsain määrin helposti sulavaa kitarallista rytmimusiikkia joku viileä lasi kädessä. Kyllä tämä tästä.

Mutta sanokaa nyt, että olin ihan reipas, vaikka en olekaan ennakkoluuloton.

Aces high.

Oloni on hervoton, sellainen väsähtänyt vasikka kevätlaitumella. Muutama päivä yksinoloa takana, muutama edessä. Parisuhteellisesti mitattuna siis. Minä kun olen sellainen, että mikään ei ole hyvä, niin vingun, jos toinen on liian monta kuukautta putkeen Etelämantereella, ja vingun, jos ei ole. Sellainen koko ajan vaihteleva, mikään-ei-ole-pysyvää-tai-normaalia on ehkä ainoa olomuoto, jossa hetkellisesti en vingu, paitsi jos sitä kestää liian pitkään.

En edes suunnitellut etukäteen siivoavani sukkalaatikkoa, käyväni salilla joka päivä, syöväni vain ituhippiannoksia, tekeväni kuukauden töitä etukäteen tai epiloivani MOLEMMAT sääret, pikkuhiljaa, kertasuorituksen ollessa liian suuri määrä tuskaa kenenkään yksilön kestettäväksi. En suunnitellut, en ihan oikeasti.

Tyynen rauhallisesti kaivoin lipaston laatikosta neljät tavalliset pelikortit, yhdet unkarilaiset ja omituiset sekä paksun nipun uuno-kortteja, pyöräytin ruokapöydän töyteen mieltätyhjentävää pasianssia. Menin nukkumaan vasta yhdeltätoista, mutta palasin silti hetkeksi takaisin pasianssin ääreen. Ei tuota kehtaa tehdä jos joku katselee.

En ole vieläkään saanut pasianssia päättymään, vaikka olen pelannut sitä myös aamukahvilla, priorisoiden ajankäytön siten, että läksin yhtenä aamuna töihin märillä hiuksilla. Tai oikeastaan en vain löytänyt fööniä enkä suoristusrautaa. Rauta löytyi myöhemmin töissä läppärirepusta, olen ilmeisesti siivonnut sen sinne ajatellen, että esineen johtoisuus ja paino ovat vastaavia kuin läppärin laturissa. Fööni löytyi illalla alusvaatelaatikosta. Se ei muistuta olemukseltaan pikkuhousuja, joten asia on vaikeampi selittää.

Pyörin alennusmyynneissä umpimähkään ostostonttuni johdattamana määräämättömän ajan. Ostin nahkahameen, 15& hinnaastaan. Keinonahkaa. Juuri mieleistäni pituutta, kapea, hieman polvitaipeen alle päättyvä. Punaista huulipunaa minulla jo on. Nyt tarvitaan enää samurai-miekka, ja olen keskivertonörtin unelmanainen. Ainakin jos vähän siristää silmiään tai katsoo vasstavaloon. En ole aivan varma riittääkö minulla pokkaa käyttää tuota hametta. Excelini ei tule tykkäämään tästä.

En ole laittanut ruokaa kertaakaan. Kaikki lautaset ovat likaisia, koska pidin tiskaamisessa neljän vuorokauden tauon. Tiskikone on rikki. Varasin perunanuijan tiskipöydälle siltä varalta, että lihaperunalaatikkovuoan likoamisvedestä alkaisi nousta uusia eliömuotoja altaan reunalle keuhkojaan kehittämään.

Kaunomieli piti minulle seuraa eilen (tavallaan sen voi laskea ihanaksi yksinoloksi, koska emme ole "oikeita" ihmisiä). Ämppäsimme kolmea tai neljää eri suklaata ja vingahtelimme sohvalla katsellen Ylpeyden ja Ennakkoluulon seitsemännentoista kerran. Ihan vain koska me voimme.

Diiva ja poika tulivat vuorostaan tänään kylään, sain tiskattua kun he pitivät minulle seuraa. Tunnen olevani nyt vähän parempi ihminen. Syötin heille toffeeta ja linssisipsejä.

Saatan pelata vielä hieman pasianssia.

Tämä video näyttää siltä, kuin se olisi kuvattu keittiöni lattialla:

Jumalan selän takana helpompi hengittää.

Istuin trendikkäässä kahvilassa naisseurassa. Seurueeni jäsen esitteli minulle ostoksiaan, kosmetiikkatuotelöytöä ja luki tuotteen ominaisuuksia paketin kyljestä. Kymmenen hyvää ja kaunista, kuten voitte arvata. Muun muassa vegaaninen. Vegaaninen, mikä tässä on vegaanista, hän ihmetteli. Jos siinä on muussattua vegaania ainesosana, ehdotin. Vireisessä pöydässä neljät puiset, paikallisen tai ainakin suomalaisen pienyrittäjän omin pikku käsin askarrellut korvakorut kahahtivat terävästi suuntaamme.

Seuraan facessa Sipsikaljavegaanien ryhmää. Ihan vain aivopestäkseni itseäni. Ehkä kohta aivan luonnostaan alan himoita aiempaa enemmän kikhernepihvejä, vuustoa, ja kaikkea minkä voi uppopaistaa, leivittää tai kuorruttaa majoneesilla.

Totesin jo yhden satunnaissäännöllisen lounaspaikkani kasvispallerot paremmiksi kuin vastaavat kanapallerot. Tokihan kumpikin vaihtoehto oli upotettu runsaaseen pähkinäiseen tomaattikermakastikkeeseen.

Vegaanisia nakkeja en ymmärrä. Toisaalta myöskään monet makkarat ja nakit, myös sikaisat sellaiset, eivät maistu minulle.

Muutenkin olen lempeästi kokeillut uudenlaisia lähestymistapoja elämään. Entäs jos söisin vähemmän sokeria ja enemmän hedelmiä (jotka sisältävät sokeria, huimia määriä, kertovat eri sivustot ja diettiohjelmat). Entäs jos joisin vähemmän kahvia ja joisin enemmän vihreää teetä (joka helpotuksekseni sisältää huimia määriä kofeiinia, tai ainakin teaiinia, tai ainakin joitain piristävää, tai ei ehkä piristävää, mutta keskittymiskykyä parantavaa ja tietoisuuden tasoa dalailamamaisesti kohottavaa mystistä ainesta).

Näissä mietteissä tutustuin työpaikkani teevalikoimaan. Mustaa teetä oli muutamia laatuja ja sekoituksia. Vihreää, vihreää sitruunalla, mutta Liptonia, mikä ei merkkinä juuri nyt houkuttanut. Sitten oli sekoitus erilaisia Rooibos-teitä. Kirahvi, krokotiili, elefantti, oranki. Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevaa orankiteepussia, ja mietin teekupissa lilluvia oranssinkirjavia orankin peräkarvoja. Ja entä jos on vegaani, voiko sitä sitten juoda?

Perjantaina pukeuduin hutsahtavasti töihin. En erityisesti henkistä sysmäläisyyttäni edustaakseni, oikeastaan ihan vahingossa, mutta työmatkalla tajusin olevani kerrankin ajan hermolla. #hutsahtavapukeutuminen ja sillai. Oikeastaan pukeuduin ihan samalla lailla kuin 18 kertaa muulloinkin. Keinonahkahousuihin, sellaisiin, jotka eivät näytä siltä kuin minulla olisi lateksitrikoot, vaan ovat jotenkin asiallisen näköiset ja ovat riittävän mukavat käyttää. Ajoimme Valssimiehen kanssa yhtä matkaa töihin, ja hänen kätensä eksyi polvelleni. Mietin, mikä siinä on, että miehet pitävät nahkavaatteista naisella. Erityisesti nahkahousuista ja -hameista. Ajatukseni vaeltelivat yhtä aikaisesti myös jälleen kerran sitä rataa, että mietin, olisiko ekologisempaa käyttää oikeita nahkavaatteita, eikä keinomateriaalista valmistettua jäljitelmää. Nahkaahan tulee joka tapauksessa käyttöön lihantuotannon yhteydessä, ja se on luonnonmateriaali. Mutta edistääkö nahan käyttö lihansyöntiä? Tai jos näytän nahka- tai keinonahkavaatteissa erityisen hyvältä, innostaako se jotakuta muuta myös hankkimaan itselleen vastaavia tuotteita. Ja ovatko ne oikeaa, vai keinonahkaa, ja kumpi olisi huolestuttavampaa? Ehkä se, että joku näyttäisi niissä paremmalta kuin minä. Ja miksi minä siitä huolestuisin? Mikä oli motiivini hankkia keinonahkahousut kypsässä 46-vuoden iässä, vakaana aikomuksenani käyttää niitä toistuvasti (nyt jo 19 kertaa)? Miksi minä tunnen itseni niissä viehättäväksi ja piristyn? Johtuuko se jonkinlaisesta mikropalautteesta, jonka aistin kanssakäymistilanteissa, ja miksi tuo on tärkeää minulle, johtuuko se jostain varhaislapsuuden puutteellisesta kokemuksesta hyväksynnän suhteen, vai onko kyseessä harmiton turhamaisuus, ja olisiko maailma minulle jotenkin parempi paikka jos pukeutuisin jotenkin neutraalimmin, vai ovatkohan keinonahkahousut yhdistettynä peittävään, siveään neuleeseen jopa nykyinen normi ikäisteni naisten työpukeutumiselle. Jos olisin muistanut, olisinko osannut ilmentää ja valinnoillani tukea itseilmaisunvapautta jotenkin luovemmin kuin näillä tylsillä mustilla housuilla, vai olenkohan aivan liian kaavoihini kangistunut? Ja olenko edes muodostanut mielipidettäni siitä, oliko Sysmän yhteiskoulun rehtori ääliö hetkellisesti, pidempiaikaisesti vai oliko kyseessä vain toimittajan ilkeä tilanteen hyödyntäminen skoopin toivossa. Joka sitten onnistui. Ja kun minä olin nuori, miten me yläasteella pukeuduimmekaan, liian tiukkoihin pillifarkkuihin ja valtaviin kollegepaitoihin? Minä kyllä pukeuduin satunnaisesti myös jakkupukuihin, sukkahousuihin ja pillerirasiahattuihin, ilmeisesti koska minulla oli valtaisa tarve ilmentää hetoroseksuaalisuuttani ja suorastaan leipoa aihe katsojan naamaan.

Joskus mietin, että heteroseksulaaisuus on kuin oikeakätisyys.

Noissa ajatuksissa meni noin neljä sekuntia. Samalla havainnoin, miten Valssimiehen kulmakarvat värähtelivät sillä tahdosta riippumattomalla tavalla, jonka tulkitsen kertovan, että putkimaiset miesaivot olivat vaihtaneet neuroniverkosta toiseen; päämärätietoisesta hermoverkosta sosiaalisempaan ja tunnevärikkäämpään hermoverkkoon. Käsi oli edelleen polvellani.

- "Tuntuuko hyvältä?" kysyin vähän syyllistävästi, lievästi vaivaantuneena, uteliaana, pisteliäänä, mielissäni, esineellistettynä ja siitä innoissani, ja sitten itse syyllisenä, että innostun tuollaisesta ja tiedostaen nolosti, että ylläpidän sovinistista patriarkaattia.
- "Mmm." hän vastasi kuten Homer Simpson ajatellessaan laardia.
- "Kuin silittäisit ihoa."
- "Mmm."
- "Lehmän ihoa."
- "Ajellun lehmän."

Suopelto on kylä Sysmässä. Siksi tämä biisi.