maanantai 26. syyskuuta 2016

Valehtelisin jos väittäisin.

Heittäydyin viikonloppuun taas kuin olisin paennut vihollisen joukkoja, päässyt vallihaudan reunalle ja loikannut viimeisillä voimillani tarrautumaan kiinni nousemassa olevaan laskusiltaan. Ehdin turvaan, mutta kesti hetken, ennen kuin hengitykseni tasaantui.

Istuimme työnjälkeisessä briefing-sessiossa jatketussa olohuoneessani, eli pubissa. Miesraatini vakiojäsen arvioi pelititilannettani miestarkkailun suhteen. Nyt raportoitavaa, lähinnä itseäni koskevia havaintoja uudenlaisissa tilanteissa, oli hitusen enemmän kuin joskus. Hän esitti jälleen valmennusteoriansa, ja hartaan toiveensa, että ryhtyisin alfa-naaraaksi. (Hän on niin onnellisesti parisuhteessa, että tyytyy itse olemaan täysin teoreetikko, mitä näihin tarkkailutilanteisiin tulee.) Kun sellainen olisi hänen mielestään miehen kannalta hieno tilanne. Että nainen ilmoittaisi äärettömän yksiselitteisesti mitä haluaa, milloin haluaa, ja miten haluaa, ja miehen ei tarvitsisi arvailla, vain toteuttaa. Miehet ovat ilmeisesti parempia toteuttamaan kuin tulkitsemaan signaaleja.

Jokin ajatuksessa ei edelleenkään viehätä minua. Että asetelma olisi tuo. Olen toki kyllä sen kannalla, että asioista suoraan puhuminen, ja omien toiveiden kertominen on hienoa, mutta tilanteen täytyy olla jokseenkin paljon hienosyisempi kuin sellainen, jossa minua osoittaisi kyltti "alfa-naaras". Kyllä, koen miehessä viehättäväksi sen, että hän vaikuttaa aktiivisesti ja omatoimisesti tavoittelevan minua, sen sijaan, että seuraa tahdottomana vientiä.

Kaunomieli ilmestyi kotiin iloisena yllätyksenä, saamaan äidiltä vierihoitoa. Ruokin hänet ja pelasimme kolmestaan korttia, ja kaivoimme kaapista myös Disneyn Prinsessat -muistipelin vuodelta 2004. Siinä muistipelipaloissa seikkailevat Lumikki, Tuhkimo, Ariel, Belle ja Jasmin, ja palat ovat äärettömän paljon toistensa näköisiä. Prinsessoilla on samat mekot päällä, ja he istuvat tai seisovat tai niiavat tai ehostavat itseään. Aivomme ovat hapertuneet noista ajoista, ja peli oli äärimmäisen vaikea. Jatkoimme pelaamista seuraavana päivänä myös Kaunomielen poikaystävän kanssa. Hän ei kyseenalaista rituaalejamme.

Pyrin viikonlopun aikana lepäämään ja nukkumaan paljon, koska sydämeni on ollut niin täynnä, että se on pursuillut ylimääräisiä lyöntejä ja pakahduksen tunnetta. Heräilin öisin, noin kello kolmen aikaan murehtimaan maailmaa. En jaksanut paljoakaan murehtia, vaan katselin Netflixistä kuuden dokumentin sarjan brittiläisistä kivilinnoista. Ihana aksentti sillä narraattorilla. Ja muutenkin oli jykeväleukainen ja vilkkusilmäinen.

Sunnuntaina halusin liikuntaa. Mylläsin kaappejani etsien salikenkiäni ja salilaukkuani. Ne löytyivät vihdoin sängyn alta, analysoituani tilanteen siten, että ne eivät voisi olla missään muuallakaan. Olin toiveikas, löysyisivätkö tuolta myös hukassa olevat farkkuni, graalin malja ja useita mystisesti kadonneita lentokoneita. Eivät löytyneet.

Kun tarvikkeet olivat kasassa, en löytänyt salikorttiani. Varustauduin kävely/hölkkälenkkiä varten, ja lähdin pyöräilemään. Pyörän selkään päästyäni en malta tulla alas. Pyöräilin joenvartta ylös ja sieltä eksyksiin. Sukelsin keltaisiin haavanlehtipilviin ja sokaistuin. Olin innoissani. Suunnistin ilmansuunnan mukaan kohti kotia. Ensimmäinen kyltti, jossa mainittiin sana "keskusta", kertoi, että sinne on matkaa seitsemän kilometria. Tässä vaiheessa arvioin pyöräilleeni jo noin viisitoista.

2 kommenttia:

  1. En nyt jaksa kirjoittaa mutta luin, eläydyin ja viihdyin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun viihdyit ja eläydyit ja luit :-)

      Poista