maanantai 28. heinäkuuta 2014

Back in Black.

Keskitytäänpä vaihteeksi positiivisiin asioihin.

Olen hyvin perusteellisesti möyhentänyt ajantajuisuuteni kentän tunnistamattomaksi turpeeksi. En tiedä, onko arki vai pyhä. Tuntuu myös olevan n. vuosi siitä, kun olin viimeksi töissä. Ja lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä, joten tämä on enimmäkseen positiivinen asia.

Olen muutaman viime vuorokauden aikana hikoillut enemmän kuin koko vuoden aikana yhteensä. On ollut niin kuuma. Katselin Kaunomielen jäljiltä pannulle jäänyttä pekoninrasvaa, ja mietin, että nyt olisi hyvä hetki tehdä kotikonstein rasvaimu kun kaikki muhkurani ovat pehmeässä ja nestemäisessä tilassa. Toisaalta vähän huolestuttaa, mitä tapahtuu sitten kun taas jähmetyn?

Lisäksi olen hikoillut yhteisöllisesti musiikkia kuunnellen. Ihmiset lämmittävät toisiaan kuin pingviinit, myös silloin kun ei tarvitsisi. Mutta ei se mitään. Minulla oli mustat vaatteet joissa hiki näkyi mahdollisimman vähän, ja Michael Monroe näytti mallia; rokatessa pitääkin hikoilla. Jos Miikkael joskus kyllästyy laulamiseen, hän voi alkaa Iron Maidenin maskotiksi.

Logistisista syistä ja osittain myös jalkojeni väsymisen vuoksi en nähnyt ihan kaikkia tilaisuuden (Qstock) kohokohtia, mutta löysin sentään jonkinlaisen sisäisen rauhan Apulantaa kuunnellen, sekä vielä vähän lisää Megadethin parissa. Siinä vasta mainio bändi. Kaljuuntuvia äijiä, jotka seisoa tököttävä, soittavat tosissaan, mossaavat välillä tyylikkäästi ja ovat hyvin, hyvin vakuuttavia. Mikä ihme meidän suomalaisilla esiintyjillä nykyään on, kun niiden pitää olla niin yliyleisöystävällisiä, että lässyttävät joukoille kuin päiväkodin tädit, (toosi kiva olla täällä tänään, siis hei, aivan mahtavaa, muistakaa juoda paljon vettä) heiluvat aivan yli äyräidensä täyttääksen lavan jotta varmasti antavat itsestään koko rahan edestä, ja suorastaan ylinäyttelevät asennettaan aina kun muistavat. Jos on rock, ei siinä sen kummempaa tarvitsisi.

Suomessa työkseen esiintyvä henkilö ei missään nimessä saa olla ylimielinen. Ylimielisyydeksi tulkitaan pienikin varauksellisuus, itseironian puute, maatalaahaavan nöyryyden puute. Tuntuu melkein, ettei artistit meillä saa edes nousta täyteen mittaansa. Pitää koko ajan olla valmiina tempaisemaan takataskusta pellenaamari. Tätä taustaa vasten Cheekin kiiltokuvamainen tyhjän pullistelu sitten yhtäkkiä viehättääkin, kunhan hän ensin antaa riittävän monta haastattelua naistenlehdille ja itkaisee telkkarissa Kaija Koota kuunnellen.

Hups, taidan taas nillittää. En kuitenkaan tee sitä vaikuttaakseni kriittiseltä, valikoivalta ja elitistiseltä, kunhan marisen. Aina ei viitsi muutakaan.

Megadeth ei suostunut aloittamaan soittamista ennenkuin Kuusisaaren toisen laidan rytmiryhmä oli lopettanut. Heiltä sitten katkesi äänentoisto käytännössä kesken biisin, kertoi Diiva, joka on nyt aivan pilattu kaikella tuolla musiikilla.

Hikoiluhan korvaa liikunnan, eikös? Vaakani ainakin meni halpaan, ja kadotti jonnekin taannoisen insomnian kerryttämät kaksi kiloa. Toisaalta olen myös rampannut edestakaisin Converseissani pientä ympyrää varmaan 12 kilometriä.

Muuta positiivista: Nukun nyt jo normaalimmin. Join siiderin hyvässä seurassa. Ja yöllä satoi, eikä ole enää niin kuumakaan. Ja olen alkanut juomaan taas kahvin mustana. Se tarkoittaa vuositasolla todella montaa kaloria.




torstai 24. heinäkuuta 2014

Paastoon laskeutuminen. Tai sitten ei.

Tiedättehän sen tilanteen, kun kiertää pullonkorkkia tai ruuvia kiinni, ja se on väärillä jengoilla, eikä homma etene vaan kierrettävä tarvike linskahtaa aina uudelle kierrokselle. Maanantaina, sinä ensimmäisenä kesälomamaanantaina, oli se tunne. Löysin itseni moottoritieltä neljän ruuhkasta matkalla työpaikalta kotiin. Silmät väsymyksestä harittaen. Se sama viileä viskoosimekko päällä, jolla olen ollut töissä tänä vuonna jo ainakin yhdeksän kertaa.
Oikeasti, tässä hommassa ei nyt ole kierteet kohdallaan. Pitää ottaa korkki pois pullon suulta, tarkistaa, ettei kierteissä ole mitään ylimääräistä töhnää, ja että uros- ja naaraskappale ovat anatomisesti yhteensopivat, ja yrittää uudelleen.

Se alkoi jo viime viikolla. Toimistolla oli viimeinkin hiljaisia päiviä, ensimmäistä kertaa sitten viime heinäkuun. Koneeni alkoi hyytyä, adrenaliinitaso laski, ja aloin laskeutua syvään lamaannukseen. Sitten tytöt vielä katosivat omille teilleen kahdeksi kokonaiseksi yöksi. Sitä ei ole tapahtunut herran aikaan.

Ensimmäisenä iltana, siis viime keskiviikkona, olin täynnä malttamatonta vapaudenriemua. Ei ruuanlaittoa! Ei sensuuria! Ei esimerkillisyyden vaadetta! Ravitsevan ja terveellisen kotiruuan sijaan söin siis 8 dl Aino tryffelijäätelöä. Ei niin hyvää kuin ihana maitosuklaa. Katsoin aivan liian monta episodia Breaking Badia Netflixin kautta, ja sään vähän viilettyä kävin vielä viipyilevän viettelevällä sauvakävelylenkillä. Tuota olin kaivannutkin.

Torstaina kotiin päästyäni olin vähän tokkurainen. Sokeri ei ollut tehnyt hyvää aineenvaihdunnalleni, olo oli vetämätön. Ja kuumakin oli. Makoilin ilkosillani viileissä lakanoissa hyttysiä hätistellen (ikkuna oli raollaan), söin suolapähkinöitä ja katsoin Breaking Badia. Aika monta jaksoa. En käynyt lenkillä, koska urheiluharrastusta ei koskaan tulisi aloittaa liian nopealla temmolla.

Perjantaina pääsin töistä kotiin hieman ennen Diivan kotiutumista, ja ajattelin, että ehdin katsoa vielä yhden jakson Breaking Badia, ennen kuin otan taas vastuullisen ja esimerkillisen kasvattajan roolin, valmistan jotain kypsennettyä ruokaa lisukkeena jotain värikkäitä vihanneksia, keskustelen ja olen läsnä. Ja pukeudun ihan oikeisiin vaatteisiin. Joskus myös esiliinaan.

Mutta kas, nettipä ei toiminutkaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta mitä todennäköisimmin kesäinen luonnonilmiö oli tussauttanut talostani pari sulaketta nokilleen, ja se pömpeli, joka roikkuu keltaisen huoneen seinällä, sen huoneen, joka on varattu ylimääräisille tavaroille, rumille huonekaluille, ja kyseenalaisille yövieraille, ei inahtanutkaan. Eli minulla ei ollut internettiä. Ei netflixiä. Joutuisin viettämään viikonlopun ilman 50-vuotiasta lököttäviin sammareihin ja khakihousuihin pukeutuvaa metamfetamiinia keittelevää perheenisää ja hänen verestäväsilmäistä narkkarioppilastaan. Koukutun asioista helposti.

Kotiutuvat tyttäreni ottivat uutisen ensin kovin kevyesti. Ei interenettiä ennen maanantaita, ok. Näin oli käynyt kerran aikaisemminkin tänä keväänä, ja asiasta selvittiin kännyköiden avulla sekä ajelemalla ristiin rastiin ystävien verkkoja lainaamassa, kun piti ihan oikeasti saada tehtyä tärkeitä hakemuksia ja selvityksiä verkossa.
Mutta kas, kännykätpä eivät toimineetkaan. Ukkonen tai muu muinaisjumallisuus oli ilmeisesti sanonut painavan sanansa myös lähimmälle tukiasemalle, ja verkon saatavuus oli hyvin rajallista. Ilma oli sakeanaan purkautumatonta sosiaalista ilmaisuntarvetta ja eksistentiaalista kriisiä.

Tästä selvittiin. Kävimme välillä haukkaamassa some-happea erinäisten isällisten hahmojen luona. Vietin viikonlopun kokaten, pyykäten, pesten lattiat ja listat huolellisesti, suhaten edestakaisin autolla. Yritin käydä lenkillä, mutta paarmat veivät minusta voiton. Lilluin kyllä uimassa hyvän tovin. Söin hotelliaamiaisen, ja päätin, että terveellinen elämä ja kohennettu ruokavalio alkavat heti tämän jälkeen. Kärsin huomattavista sokerinvieroitusoireista, ja sorruin, useasti. Kaiken kaikkiaan ehdin pitkästä aikaa vähän rauhoittua, sen verran, että kun tahti harveni, aloin kompuroida jalkoihini.

Olen nukkunut koko kesän melko huonosti, mikä on minulle epäluonteenomaista. Nukkuminen on minulle The Juttu. Nyt olin kahtena edellisenä yönä rättiväsyneenä illalla horrostanut puolisen tuntia, sitten havahtunut johonkin mitättömään ääneen, ja valvonut viiteen asti aamulla ilman syytä. Enkä oikeastaan ole nukkunut kunnolla viimeisen parin kuukauden aikana kuin ihan muutaman yön.

Sinäkin maanantai-aamuna, kolmen tunnin yöunien jälkeen heräsin enkä saanut enää unta. Olin ainakin kahden kilon edestä turvoksissa, niveliä särki, ja hikoilin pelkästään hengittämisestä. Vilpoinen mekko oli ainoa asia mitä viitsin pukea, se sama kuin aina ennenkin. Alan vihdoinkin, kohta vuoden ekselöinnin jälkeen olla aivan perinjuurin kyllästynyt garderoobini kiintotähtiin, enkä saa nyt mitään kicksejä minuna olemisesta. Join litran kahvia ja kurvasin kaupungille selvittämään modeemiongelmaa, mikä ei ihan noin vaan selvinnytkään. Soittelin ristiin rastiin puhelimella, ja lähestulkoon purin pään irti Amnesty feissarilta joka mulkoilustani huolimatta luuli minua, keski-ikäistä ja homssuista rouvashenkilöä helpoksi saaliiksi. Kyllä vain, ihmisoikeusrikkomukset kiinnostivat minua hetkellisesti kovin omakohtaisesti.

Tämän jälken yritin poistua huomaamattomasti pikaruokaravintolaan syömään ihan vain jotain pientä, siltä varalta, että asiat korjaantuisivat yhtä jyrkkää käyrää noudattaen kuin verensokerini.

Siitä meni vielä tunti jos toinenkin, ennen kuin minulla oli kaksi ehdokasta korvaavaksi laitteeksi marimekko-kassissani, ja olin matkalla kotiin, neljän ruuhkassa. Välissä olin joutunut yllätystöihinkin, ja Diiva murjotti minulle kun olin hukannut hänet työpaikan käytävälle, josta häntä tietoturvatietoisesti yritettiin sinnikkäästi poistaa usean ihmisen toimesta.

Kaupan kassalla huomasin pitkästä aikaa himoitsevani tupakkaa. Katselin uusia sähkötupakoita, en ole kokeillut sellaista, ja mietin, mitä Humphrey Bogart olisi niistä ajatellut. En ole koskaan oikeasti polttanut, enkä aio nytkään aloittaa. Vaikka silloin tällöin voin toki polttaa yhden fiilistellen tai seuraa pitäen, en haluaisi tyttärien löytävän tupakoita hallustani. Heillä on muutakin mietittävää kuin se, miksi äiti kasvattaa syöpäriskiään noin ilmeisellä tavalla.

Tuossa kohdassa, tupakoita windowshopatessani tajusin, että nukkumisen lisäksi olen vähentänyt kevään ja kesän aikana rutkasti sokeria, suklaata, pullaa, alkoholia, shoppailua, liikuntaa (vahingossa, väsymyksen ja ajanpuutteen takia). Elämässäni ei myöskään ole romantillista interestiä aiheuttavaa hahmoa. Ja tästä vielä napattiin juuri viikonlopuksi pois uusin addiktioni Breaking Bad. Ja olen vasta eronnut, myymässä taloani ja etsimässä uutta asuntoa, Ihmisiä on kuollut ja lähtenyt kauas pois. Ja lisäksi olen tehnyt aika pirun paljon töitä, pitkään. Että onhan tässä tätä kaikenlaista. Olisin varmaan jo ansainnut kohtalolta elämääni jotain uutta. (vink vink) Mutta tupakkaa? Camoon.

Pakkoko sitä on itse iseään rangaisten koko ajan kaventaa elämäänsä liittyviä nautinnon aiheita. Olenko nyt riistämässä itseltäni nukkumisenkin? Voi miten hyveellistä, kyllä tämä varmasti saa palkkansa tuonpuoleisessa. Ehkä ennemmin kuin luulenkaan, jos jatkan autoilua tuossa kunnossa.

Mietin, mistä muistan tämän tunteen, kun on niin väsynyt, että pystyy ajattelemaan vain erilaisia luovia ratkaisuja siihen ettei tarvitsisi nousta istumasta seisovaan asentoon, kun silmäluomien alapinnat ovat kuin hiontapaperia. Kun ei hahmota kahta asiaa yhtä aikaa, jotta kykenisi vertailemaan niitä vaihtoehtoina, ei osaa kerto- tai vähennyslaskuja, eikä ymmärrä huumoria. Sitten muistinkin, vuodet 1997-2005. Nyt lapset ovat jo isompia, enkä oikein voi käyttää heitä tekosyynä omiin asenneongelmiini.

Säikähdin vähän tätä väsähdystäni. Mietin heti, miten ihmeessä saan itseni mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että jaksan nauttia lomasta, ja järjestettyä mukavan loman myös tytöilleni. Että nyt kyllä otan itseäni niskasta kiinni ja tartun toimeen ja korjaan tämän tilanteen, jossa ihan selvästi on vika. Että ensin pitää laittaa järjestykseen lepo, sitten aloitan kunnon Jutta-kuurin, vai pitäisikö oikein paastota, ja aloittaa joku kunto-ohjelma. Jos en ehdi salille, voin nostella vichypulloja telkan ääressä, ja jännittää pakaralihaksia autolla ajaessa. Kunhan laihdun ensin 15 kiloa saan varmasti tarmoa olla paljon aktiivisempi ja energisempi myös sosiaalisesti. Uudistan vaatekaappiani suunnitelmallisesti, etsin entisen särmäni ja pesen keittiön lusikkalaatikot, niissä on ikäviä muruja nurkissa. Ja kitken sen kasvilavan vihdoinkin ja kylvän salaattia, se ehtii vielä tälle kesälle.

Ja onhan minulla sentään loma, ja lähes joka päivälle jotakin kulttuuria tai muuta sivistävää ja ystävien tapaamista, normaaleiden kodinparannustoimien lisäksi. Saunan petsaamista, puutarhan raivaamista ja sen sellaista.

Että korkki irti, töhnät pois kierteistä ja uusi yritys, vähän habaa peliin, kyllä se siitä.

Tai sitten teen teekkarit, polkaisen korkin länään ja juon litkun pois hapettumasta.

Tuon ajatuksen jälkeen filmi katkesi, ja ilmeisesti nukuin kaksi vuorokautta päätoimisesti. Tai ehkä kolme. Hukkasin jonnekin yhden kokonaisen päivän, kuulin nimittäin ihan äsken, että nyt onkin jo torstai. Nyt netti toimii taas, ja Kaunomielellä on Angiina.

Nukkuminen auttoi. Löysin vähän entisestä tarmostani, ja jokseenkin elävän värin kasvoihini. Sitä tarvitaan, tänään on näyttö, ja olen - ylläripylläri – siivonnut koko päivän. Olen myös jälleen aktivoitunut etsimään kotia itselleni ja uusille unelmilleni. Tai edes riittävän kelvollista paikkaa, jossa voisi laiskottella, liikkua, ja nukkua, ja josta käsin voisi lähteä kavereiden kanssa terassille polkupyörällä.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Maalaishiiri.

Heidi sanoa paukautti tässä yhden niistä asioista, joita olen kierrellyt ja kaarrellut tohtimatta kuitenkaan riittävästi lähestyä, ja oikeastaan edes tajuamatta, mikä pyhä yksinkertaisuus labyrintin keskiössä odottaa poimijaansa.

Että kas, koska kehitys kehittyy, työtä on vähemmän, vapaa-aikaa enemmän kuin isovanhemmillamme. Se, että en jatkuvasti tee työtä tai jotain muuta tuotteliasta, ei ehkä olekaan täysin oma, toistuvasti väärä valintani, vastoin perimääni ja kasvatustani, vaan ihan vain se normaali tapa toimia vallitsevissa olosuhteissa. Ei ne apinatkaan savannilla tee leipäpuun hedelmiensä eteen sen enempää kuin on tarpeellista, vaan viettävät mieluummin aikaa toisiaan sukien ja ajoittain kirkuvaa draamaa kehitellen.

Tämä asia on ollut kamalan vaikea tajuta, koska, kuten olen useasti maininnut, olen onnistunut saamaan kasvatukseni ja varhaiset vaikutteeni 1800-luvun agraariyhteiskunnassa, joka oli maustettu sotienaikaisella ja –jälkeisellä elintarvike- ja yleispulalla, lamavuosilla, ja suurella määrällä yrittäjyys- ja pienviljelyhenkeä. Ja tietysti perinteiden- ja auktoriteettien kunnioituksella.

Toisaalta olen tyytyväinen siihen, että tajuan mistä ruoka tulee. Enkä oikeastaan tarkoita sitä, että tunnistan vehnän ja ohran vihneistään, tai että olen kasvattanut sian porsaasta teuraaksi asti ja sitten säikytellyt siskoani irtonaisilla sorkilla, vaan että tiedän, mikä määrä työtä menee siihen että peltoon voi kylvää perunaa, ja sitten vielä se varsinainen kylväminen, multaaminen ja nostaminen, säilöminen, ja määrän tarkkailu talven mittaan, että riittää pottua vielä seuraavan kesän siemeniksi asti. Koska jos maahan istuttaa uutta siementä, sadolla on taipumus olla huonolaatuinen ensimmäisenä vuonna. Ja sitähän me emme halua, kokonaista talvea huonoissa potuissa. Ja sama harjoitus toistetaan kaikilla muillakin kasveilla, joita ajattelit vuoden mittaan syödä.

Nälkä, sellainen nälkä jota ei saa heti seuraavalla aterialla nujerrettua, vaan joka seuraa mukana edes muutaman päivän tai viikon, saa ihmisen hyvin nopeasti muuttamaan prioriteettejaan. Karsii sellaiset ylimääräisyydet, jotka ovat vain tinapaperia suklaan päällä.

Ei sillä, ettäkö olisin itse koskaan joutunut nälkää näkemään. No ehkä joskus opiskeluaikoina, mikä oli aika boheemia ja johtui lähinnä omasta priorisoinnista. Ja lapsena, kun ei tarjolla oleva ruoka maittanut, kun oli ronkeli, mikä oli tietysti kasvatuksellisesti sangen oikein, etenkin tuohon aikaan.

Sellainen todellinen nälkä oli varmasti muistoissa, hyvin lähellä omaa sukupolveani. Minusta tuntuu, että olen kasvanut suuren ja pelottavan niukkuuden ja puutteen varjossa, ja kun sieltä varjosta astuu auringonpaisteeseen, sokaistuu, eikä ihan heti erota mikä on mitäkin. Mikä on oikea tai edes järkevä tapa toimia. Olen itsenäistyttyäni kai vähän kapinoinut, vapautunut, toteuttanut itseäni kokeillen, ja kaiken kaikkiaan viettänyt iloista kulutusjuhlaa useiden kakkukekkereiden merkeissä. Tämä riehakointi on ollut mukavaa, ja kovin paradoksista. Minulla on liikaa tavaraa, myös vaatteita, enkä silti saa niistä niin paljoa iloa kuin toivoisin, koska kaikki ne kakut ovat kertyneet haitoiksi asti vyötärölleni. Mutta ei hätää, tämän ylenpaltillisen elämän lakipiste on nyt ohitettu, monella tapaa, ja olen ehkä oppinutkin jotain.

Lapsuudenkodissani mitään ei heitetty pois. Ei tietenkään, koska ei ollut mitään roska-autoa, joka olisi kerran viikossa tai kuukaudessa käynyt persoonattomasti noutamassa sisuksiinsa lastin ei-toivottua ainesta, ja kuljettanyt sen pois silmistä ja mielestä.

Ruoka syötiin loppuun asti, ja kun se ei enää ihmisille kelvannut, se syötettiin eläimille, jotka olivat hyödyksi, joissain tapauksissa ne vuorostaan aivan syötiin. Kahvinporot, perunankuoret, ja auttamattomasti pilalle menneet tuotteet laitettiin kompostiin, jonka päällä kasvattiin kesäkurpitsaa, ja multa käytettiin kasvimaahan. Suodatinpussit eivät maatuneet riittävän nopeasti, joten ne eroteltiin, huuhtaistiin nopeasti, kuivattiin ja poltettiin.

Pahvi, paperi ja puu poltettiin keittiön puuhellassa ja yläkerran uuneissa, ja näin niistä saatiin lämpöä. Sanomalehtipaperi säästettiin erityiskäyttöä varten. Joissain taloissa, ja meilläkin tarpeen mukaan, sanomalehteä käytettiin huussissa. Sanomalehti on kovin monikäyttöinen tarvike, pesen sillä edelleenkin ikkunat.

Leivinuunissa ei poltettu roskia, koska uunin arinalla paistettiin ruisleipää. Puuhellan päällä laitettiin ruokaa ja säästettiin kaasua, mutta myös lämmitettiin vettä tiskaamiseen, ja säästettiin siis myös sähkössä. Sähkökatkojen aikana pumppu ei toiminut, ja sulatimme hellan päällä lunta vessan vetämiseen. Tai sitten käytettiin ulkovessaa. Meille tuli sisävessa ehkä n. vuonna -74, mutta ulkohuussi oli vielä joitakin vuosia käytössä senkin jälkeen.

Sadevettä kerättiin räystäiden alle suuriin saaveihin, ja sillä kasteltiin kasveja iltaisin viileän aikana, ei keskipäivän helteessä, koska silloin vesi olisi haihtunut ilmaan, ja veden lisäksi olisi tuhlaantunut sen kantamiseen käytetty työ. Kun satoi yli äyräiden, katselin sitä ikkunasta ja mietin, harmittaako äitiä kun vesi menee hukkaan. Pelastin merihädässä sätkiviä ötököitä sammioiden veden pinnalta ruohonkorsilla, vaikka kammoan edelleenkin hyönteisiä.

Kesäisin tehtiin varpuluutia, vispilöitä ja saunavastoja. Niitä myytiinkin. Vuohelle ja lampaille kerättiin kerppuja kuivumaan navetanvinttiin.

Kankaat käytettiin uudelleen ja uudelleen. Hiihdin mm. yhden talven kouluun joka päivä setäni vanhassa mokkanahkaisessa takissa (50-luvulta?), jonka napit äiti oli siirtänyt tiukemmalle, ja ommellut vuoret punaruudullisesta flanellista. En muista sen vuorikankaan alkuperää, todennäköisesti se oli jonkun muun vanha paita tai pyjama, ja väliin oli vielä laitettu muusta kankaasta toppausta. Minusta se oli ihan päheä takki, vaikka hihat olivatkin vähän kankeat ja ahtaat hiihdellä kaiken sen toppauksen takia.

Pienetkin ylimääräiset kangastilkut säilytettiin mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kaikelle saattoi löytyä sopiva paikka. Äiti ompeli taitavasti vanhoihin farkkuihin paikoiksi mielikuvituksellisia kukkia ja leppäkerttuja. Saimme vanhoja vaatteita sieltä täältä säkeittäin, ihmeellisiä aarteita, joista muokattiin kaikenlaista outoa ja käyttökelpoista. Ne, joille ei heti keksitty tehdä mitään, päätyivät aittaan varastoon. Vanhoja vaatteita ja muuta kangastavaraa oli kuutiokaupalla, kenkiä laareittain. Leikimme tietysti niillä pienenä, niin kuin kaikki lapset tekevät.

Tyttäreni ihastelivat viime viikolla rannalla mukana ollutta vanhaa päiväpeittoa, joka on ommeltu erivärisistä vakosamettifarkuista. Kunnes tajusivat kammoten, että olen oikeasti käyttänyt useita noista housuista, 80-luvun alussa asti. Myös niitä vihreäkukallisia.

Teini-ikäisenä, kun osasin jo käyttää sujuvasti ompelukonetta, kolusin näitä laatikoita edestakaisin, ja tuunasin itselleni vaikka mitä trendikästä ja erottuvaa mm. 60-luvulla kuolleen pappani vaatteista. Ja kaikenlaisia mekkoja eri vuosikymmeniltä löytyi myös. Muutaman yläastekuukauden ajan kävin koulua erilaisissa jakkupuvuissa ja tunsin olevani todella Kohtalokas Nainen.

Kotipaikkakunnalla ei ollut yhtään nuoreen makuun olevaa vaatetusliikettä, ja siihen aikaan, ennen hemppamaukkaa, hinnatkin olivat vähän erilaiset ja itse ompelu suorastaan kannatti. Ompelin hämmentävän paljon vaatteita itselleni. En mitään monimutkaista tai kovin yksityiskohtaista, mutta 80-luku olikin yhtä saumurien suhinaa. Toisaalta, olin nuori ja nätti, ja kaikki näytti hyvältä. Syyllistyn varmaan nykyään pahempiin tyylimokiin kuin tuolloin.

Yksi käsinkudottu pellavainen pehvan kohdalta puhki hiutunut aluslakana muuttui valtavaksi valuvaksi bleiseriksi, jossa oli leveät ranteisiin kapenevat hihat ja kapeahkon lantion kohdalla iso kaksirivinapitus. Värjäsin komeuden persikanoranssiksi, samoin kuin puolet muustakin vaatetuksestani, koska päätin, että se oli tavaramerkkini.

Vanhat puuvillalakanat, muovipussit ja paljon muutakin leikattiin matonkuteiksi. Se oli pölyävää hommaa. Mummo istui tuulisina kesäpäivänä ulkona ja leikkasi huolellisesti tunti toisensa jälkeen. Purki vaatteen ensin paksuista saumoista optimaalisen suuriksi vapaiksi kangasaloiksi, päätti leikkaussuunnan niin, että sai mahdollisimman pitkiä suoria leikkeitä, pyöristi huolellisesti kuteen kulmat kun teki käännöksen. Nyt tajuan, että se oli helppoa, kevyttä, ja mukavaa ajanvietettä, paljon viihdyttävämpää kuin moni muu askare.

Tuo on juttu, mikä minun pitää opetella, räsymattojen kudonta. Vanhoista pussilakanoista tulee hyvää matonkudetta. Osaan tietysti varsinaisen kutomisen, ja varmaan osaisin myös pystyttää kangaspuut, mutta se loimien luominen on vielä täysi mysteeri. Rakastan räsymattoja, sitä että niistä tunnistaa raitoja. Muovipusseista kudottuja mattoja en erityisemmin ihannoi, tai vanhoista maitopusseista virkattuja pyöreitä hirvityksiä. Vanhan puuvillaloimeen ja –kuteeseen tehdyn maton, kun se tulee elinkaarensa päähän, voi lopulta haudata maahan katoamaan, kun tekee vaikka pengerrystä pihaan.

Vanhat neuleet purettiin langoiksi huolellisesti, solmut selvitettiin suurta vaivaa nähden, ettei lankoja tarvitsisi katkoa. Langat olivat sitten aina kiemuraisia. Lankakerän rullaaminenkin on taitolaji, kaiken pystyi tekemään maailman näppärimmällä tekniikalla, jos oli riittävän etevä. Langoista ommeltiin uusia juttuja, sen mukaan, miten lankaa riitti, ja mitä värejä sattui olemaan yhdisteltävänä. Ei niinkään estetiikan sääntöjen mukaan. Siskoni halusi joskus teini-ikäisenä ommella ihan oikean ohjeen mukaan ihan ostetuista langoista ihan oikean neuleen, josta tulisi sen näköinen kuin kuvassa, eikä sen näköinen kuin sattuu tuurilla tulemaan, ja se oli jotenkin hienoa ja tärkeää.

Kangasta tai lankaa ei siis laitettu menemään käytännössä koskaan, vaan materiaali käytettiin haperoksi pölyksi asti. Senkin jälkeen oli vielä vaihtoehtona siivousrätit ja lumpunkeräys. Joku järjestö, 4H-kerho tai muu kiersi taloa, ja ihmiset lahjoittivat vanhaa puhdasta kangasmateriaaliaan lumpputehtaalle vietäväksi. En kyllä muista, että meiltä olisi laitettu lumppua kierrätykseen.

Vielä 60-luvulla maataloissa oli aika vähän tavaraa, ja se mitä oli, oli yksinkertaista. Astioita, keraamisia ja alumiinisia ja hyvin kauniita, ja valurautaa. Vanhoja kirjoja. Huonekaluja. Koriste-esineitä hyvin vähän eivätkä ihmiset vaihdelleet sisustusta. Vain hyvin hitaasti vintit ja kellarit täyttyivät turhiksi jääneistä tavaroista. Verhot kyllä vaihdettiin kesäksi, mutta sekin oli oikeastaan enemmän käytännöllistä kuin silmäniloa. Paksut verhot eristivät ikkunanraoista puskevaa pakkasta, kevyet läpikuultavat verhot saattoi pitää ikkunan edessä koko päivän suojana paahteelta.

Meillä oli vuosikausia keittiössä aivan hirveät, valkokeltaiset kukkakuvioverhot, jossa kukat polveilivat toistensa yli valtavina fallistisina köynnöksinä kuin humalaiset hipit ja oksentelivat sinne tänne hedepallukoitaan. Ne sopivat keittiön uusiin keltaisiin melamiinisiin kaapinoviin. Muistan hämärästi konttausajoiltani ne aiemmat umpipuiset vaalean turkoosinsiniset, joissa oli punaiset koristeraidat. Niissä oli vakiovarusteena ulosvedettävä puulaatikko.

Keittiön ikkunalasiin oli tullut reikä josta lähti säröjä pitkin lasin pintaa. Äiti paikkasi sitä useita vuosia tämän tästä teipillä, joka muodosti vähän kuin sellaisen japanilaistyylisen kulmikkaan oksakuvion. Oksaa, ja erityisesti sitä reikäkohtaa koristi iso keltainen kukka.

Suurella todennäköisyydellä ne olivat näitä juuri samoja, ja siis peräisin margariinirasioista. Tuota en tosin itse muistanut. Niitä oli kahta kokoa, ja ne olivat ihan hauskoja.

Margariinirasiat, jukurttipurkit ja maitotölkit pestiin ja säilytettiin, ja käytettiin hyödyksi. Joskus oltiin höveleitä, ja ne annettiin lapsille leikkeihin. Kuten myös käytetyt lankarullat, jos niitä ei erikseen kerätty, jotta niitä voisi pujotella naruun ja tehdä veikeät diskotyyliset hapsuverhot.

70-luvulla alkoi koteihin salakavalasti kertyä muovista tehtyjä asioita ja kaikenlaista epämääräistä käyttötavaraa. Jos osti purkin sinappia, se tuli rumassa lasisessa jalkalasissa jota piti tietysti käyttää. Muovitavarat olivat aiempaa halvempia, kirkasvärisiä, moderneja, iloisia, houkuttelevia. Muistan kun meille tuli ensimmäinen kahvinkeitin. Sen kirkkaankeltaiset kovat muoviosat napsahtelivat poikki liian helposti. Vanha kahvipannu ja –mylly joutivatkin yhtäkkiä leikkimökkiin monen muun sellaisen esineen kanssa, jotka olisivat tänä päivänä aarteita. Harmittaa erityisesti ne putkiradiot, ja peltinen tarjotin, jossa oli valokuva Lassiesta ja Elizabeth Taylorista lapsena.

Muovi oli hankala raaka-aine. Rikkoonnuttuaan muoviesine oli usein täysin käyttökelvoton, metallille ja puulle ei yleensä käynyt niin. Muovi ei hiutunut samalla lailla huonepölyksi, maatunut, eikä sitä uskaltanut polttaakaan. Kun jukurttipurkki murtui, sille ei oikeasti ollut enää käyttöä. Samalla tapaa hajonneen kahvikupin saattoi sentään käyttää kukkaruukun pohjalla salaojituksena.

Toinen pappani (s.1896) keräsi vuosikausien mittaan käytettyjä kertakäyttöpartakoneita ison paperisäkillisen, ja tunsi suurta neuvottomuutta. Miten niitä voisi hyötykäyttää? Voisiko veljeni vaikka rakennella niistä jonkinlaisia leikkituulimyllyjä?

Nyt eletään taas erilaisessa maailmassa. Ekologisuudella ja erilaisilla kuluttamistavoilla moralisoidaan armottomasti, siinä missä ennen moralisoitiin sukupuolikäyttäytymisellä. Ihmiset ilmentävät arvojaan ympäristölleen sillä, mitä ja mistä ostavat, ja ovat toinen toistaan enemmän oikeassa. Ennen ei ollut näin monia valintoja kuluttamisen suhteen, rikkaat vain ostivat enemmän ja kalliimpaa kuin köyhät. Nälkä ja sadon niukkuus olivat silti Suomessa yhteisiä vieraita rikkaille ja köyhille, meillä ruuan hölvääminen on ollut synti myös rikkaissa taloissa.

Minun lapsuudessani maatalon emännät eivät oikein kehdanneet käydä lenkillä. Maatalossa ihminen oli tuotantoyksikkö siinä missä hevonenkin, ja syöty ruoka oli energiaa, jonka saattoi käyttää työntekoon tai sitten tuhlata. Ja kuluihan siinä aikaakin, tyhjän juoksemisessa.

En minä halua luopua kaikesta siitä mihin olen kasvanut ja mitä tiedän. Pitäisi vain kasvattaa riittävästi viisautta erottaa, mitä tarvitsen tässä hetkessä, ja mitä en.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Hintaromahdus!

Kyllä vain, lähdin taas kerran soitellen sotaan (olen melkoisen hätäinen rumpalipoika), ja summittaisesti kerroin viidellä niiden päällysvaatteiden ja –kenkien käyttökerrat, joita muistan käyttäneeni tilaisuuksissa, joihin pukeutumista on pitänyt erikseen miettiä pitkään ja hartaasti. Kyllä minä sellaiset erotan normaaleista baari-iltaa edeltävistä vaatekaappikauhukohtauksista, harmaata aluetta ei juurikaan ole.

Tämä ratkaisu on suorassa linjassa excelöintiprojektini mission, vision, ja funktion kanssa. Selkeä tavoitteeni on saada jokaisesta ostamastani vaatteesta, niin juhla- kuin arkivaatteestakin riittävästi iloa ja hyötyä per käyttökerta, välttää virheostokset, oppia tuntemaan syvällisesti ostoskäytökseni ja ymmärtämään sisäinen totuus itsestäni pukeutujana. Valaistua ja nousta niin korkealle itsetietoisuuden tasolle, että lopulta osaan erheittä ostaa vain ja ainoastaan tarvitsemani tuotteet jotka pukevat varttani optimaalisesti ja kirkastavat naiseuteni aurasta pois kaiken epäröinnin harmauden, ja näin samalla vapautan likviditeettienergiaani hyvinvoinnin lisäämiseen muilla elämän osa-alueilla. Haaveilen, että jonain päivänä minäkin olen yksi niistä, joka ostavat talvirenkaat autoonsa turvautumatta luottokorttiin.

Ja tietenkin, tavoitteeni on myös näyttää mahdollisimman hyvältä liihotellessani korkeatasoisessa ekologisessa sfäärissäni muiden elämäntapakirpparianarkistien kanssa.

Arvoihin, eli käyttökertahintoihin, tämä toimenpide vaikutti suoraan alentavasti. Visuaalisiin arvoihin tietenkin pitkällä aikavälillä ylentävästi. Kulutukseen liittyvät moraaliset ja eettiset arvot voivat osaltani varmasti paremmin kunhan edes jatkan jonkinlaista tilanteen tarkkailua, ja toki sitä paremmin, mitä kiivaammin hakkaan vaatekaappikauhuhirviötä päähän taulukkolaskentatyökalullani.

100 vaatteeni (+50 talvivaatevarastossa olevan) käyttöhinta on nyt yhteensä 427,78 euroa, mikä on 9,92% niiden alkuperäisestä ostohinnasta. Keskimäärin olen ostanut nämä vaatteet 18% alennuksella, mikä on oikein hyvä saavutus, väittäisin.

Olen siis alittanut 10% haamurajan, ja saisin sillä perusteella itse itselleni myöntämällä luvalla uudistaa 100 vaatteen valikoimaani jotenkin. Tällä hetkellä siihen ei vain ole tarvetta, koska en halua luopua yhdestäkään. Alusvaatteetkin ovat ihan ok kunnossa vielä, ja vaikka lenkkipaitani eivät ole esteettiseltä anniltaan tyrmääviä, ne ovat vallan käyttökelpoisia.

Olen pikkuhiljaa jopa tiukentanut 100 vaatteen linjauksiani, viimeisimpänä lisäyksenä myös bikinit ja uimapuku pitää mahtua tuohon lukemaan. Kuten kumisaappaat, hellehattu ja pipo, jota käytän myös kesällä jos nukun teltassa pakkasyönä.

Ja onhan minulla vielä kuitenkin piironginlaatikko tai parikin sellaisia vaatteita, jotka odottavat reservissä omien kellojensa soivan. Kutsun ne palvelukseen nostomiehinä, kunhan nykyisen rykmenttini rivit harvenevat arjen ja juhlan juoksuhaudoissa. Sitten punnitaan vähä vähältä niidenkin potentiaali. Ehkä sieltä nousee jotain mustia hevosia tai trikoopaitoja vielä huikeaan loppukiriin.

Ja koska en ole anarkisti vaan pragmaattis-hedonistinen keski-ikäinen nainen kulutuselinkaarensa lakipisteessä, olen toden totta ostanut ihan kaupasta myös uusia vaatteita ja istuttanut ne sadan vaatteen exceliini karusti likvidoiden tilalta jotain vanhaa. Ainakin olen hankkinut alusvaatteita, mekon, kesätopin. Aiemmin keväällä takin, Converset, trikoopaidan. Ainakin. En ole kuitenkaan tehnyt niin, että siirtäisin käytössä olevia vaatteita piironginlaatikkoon, koska siinä, ja juuri siinä piilee itsepetoksen siemen. Määrä ei saa kasvaa enää yhtään, vain vähetä, kunnes olen totisesti luvussa 100 (+ se 50 talvivaatevarastossa).

Uimapuvun ja bikineiden (yhteensä 3 vaatetta, koska käytän bikinin yläosaa joskus kesätoppien kanssa liiveinä) mahduttaminen sadan käytössä olevan joukkoon ei itse asiassa ollut ihan helppoa. Karsin käytöstä yhden riittävän käytetyn alusvaatekappeleen, yhden kulahtaneen neuleen sekä topin, joka ei enää vastannut tyylikäsitettäni, mutta toppi ja neule sijaitsivat talvivaatevarastossa, ja minun tuli siis kirjaaman kaksi TOP 100 –vaatetta kategoriaan ”varasto”. Hieman kuin pelaisin liukupalapeliä. Harkitsen silti myös (muotoilevien) erityisalusvaatteiden tuomista TOP 10:n, koska en näe syytä, miksi niidenkään suhteen ei pitäisi olla käyttöhintakustannustietoinen, harkitseva ja kaukonäköinen.

Ainoa tuoteryhmä, jonka TOP 100 –kelpoisuudesta en edelleenkään ole vakuuttunut, on sukat ja sukkahousut. Niissäkin on rajatapauksia. Kuviosukkahousut ovat tunnistettavia, ja yleensä muistan montako paria niitä on (toisin kuin peruskameleita), samoin erotan villa- ja jotkin nilkkasukat. Sen sijaan tusinapaketeissa ostettavat nilkkasukat ovat aivan kamalia, sen lisäksi että en tosiaankaan tiedä montako paria niitä on, mitkä maksoivat kuinka paljon, käytänkö niitä edes paritellen vai sekamuotoisesti (sekä vahingossa että ennen pitkää joka tapauksessa, koska yhdistelen rikki menneiden pareja), taloudessani asuu kolme naista joilla on yhteensä kuusi jalkaa, ja sukkia lainaillaan aika surutta puolin ja toisin. Myös sukkahousuja.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Oman elämänsä uppotukki.


Minulla ei ole kamalasti mitään sanottavaa mistään, joten olen ollut hiljaa. Hyvä taito sekin onkin.

Kuubalaisen runsas naiseuteni on saanut viikon aikana ansaittua huomiota. Minua on mm. likistelty, kopeloitu ja hivelty liukastetuilla esineillä. Mammografia ja täydentävä ultra siis. Olen kovin tyytyväinen toiminnan tuloksettomuuteen, vaikka en olekaan varma täyttikö kokemani huomio piileviä emotionaalisia tarpeitani.

Olen myös hyvin maltillisella asenteella varustautuneena kolunnut kesän alennusmyyntejä. Yli puolen vuoden pedanttisen excelöinnin jälkeen olen hyvin vakuuttunut siitä, että en oikeastaan tarvitse mitään muuta uutta garderobiini, kuin sellaisia vaatteita, jotka saavat minut näyttämään aivan tolkuttoman hyvännäköiseltä. Sellaisia ei ihan mikä päivä tahansa eteen osu, ehkä kerran-pari vuodessa. Vähintäänkin mahdollisen kotiin päätyvän löydön pitää päihittää edustuskelpoisuudessaan kirkkaasti nykyiset rytkyni, joissa on vielä runsaasti käyttökilometrejä, senttejä, jopa euroja saldoa jäljellä per käyttökerta laskettuna.

Muutaman kerran olen jo päässyt sitkeästi vanhoissa tamineissani riittävän kauan hitkuttalla siihen tilanteeseen, että joku kaamea Gina Tricot – wannabe Sex Pistols fanipaitakopio, jota en ole vaivautunut kaupassa sovittamaan, ja joka sitten kotona sai minut erehdyttävästi näyttämään lihaksikkaalta ammattiautoilevalta seksuaalivähemmistöhenkilöltä, on tullut todistettavasti hampaita kiristellen käytettyä siihen pisteeseen asti, että voin hyvillä mielin todeta sen vaatetusalan uran päättyneeksi ja uudeksi ammatinvalinnaksi tulevan saniteettialan siivoushommat. Räteiksi, siis, ja samalla matkalla olen kirkastanut sieluni kärsimyksessä enkä enää yhtä hevillä lankea virheostostelun syntiin. Enkä punkilla.

Ostaminen funktiona on kadottanut hohtonsa, kun mietin jo etukäteen kaupassa, miten ihmeessä selitän excelilleni, että tänne riveille pitäisi nyt mahduttaa kahdet uudet alushousut, jotka löysin yhteensä alle viiden euron hintaan, enkä siis voinut jättää ostamatta, kun todistettavasti käytän alusvaatteita, enkä halua entisistäkään luopua, joten mistä me nyt sitten luovuttaisiin? Vääntelen käsiäni epätoivoisesti kaksi päivää, ennen kuin vastaus tähän kysymykseen iskeytyy tajuntaani. Tietysti rumista vaatteista. Niitä löytyy vielä muutama, mutta nyt alkaa olla sekin kivi käänneltynä jo moneen kertaan.

Positiivisena puolena – laatu, eli tässä tapauksessa vaatetuksellinen hemaisevaisuuteni nousee kohisten. Se kompensoi mukavasti rypistyviä silmänaluksiani.

Sellaisen tuotekehityksellisen harppauksen olen ottamassa, että olen miettinyt, josko erityispukeutumistilaisuudet, kuten Juhlat isolla J:llä, biletysillat, jonkinasteiset esiintymistä vaativat hetket oikeuttaisivat minut merkitsemään yhden käyttökerran sijaan vaatteelle esim. viisi käyttökertaa. Ja jos, niin minkälaisiin tilaisuuksiin vetäisin rajan?

Tarkoitan ensisijaisesti esimerkiksi häät ja firman pikkujoulut –tyyppisiä juttuja, joihin melko säännönmukaisesti tulee oikein mietittyä etukäteen, mitä päällensä laittaa. Usein myös ostettua joku kolttu tai vähintäänkin uusi biletoppi, siis sellainen vaate, joka ei mielellään sovellu toimistokäyttöön, kotisohvalle, ruokakauppaan tai lenkkipolulle. Kun sitä vaatetta sitten ei voi käyttää kuin rajoitetuissa olosuhteissa, ehkä enimmilläänkin vain muutamia kertoja vuodessa, tuollainenhan jää exceliini ikuiseksi kiviriipaksi, koska ostohinnan puoliintumisaika, oli se hinta miten mitätön tai kohtuullinen tahansa, ei tikitä eteenpäin samaa tahtia kuin 9,95–euron t-paitojen ja pyjamahousujen. Enkä siis ikinä saisi täysin hyvällä omalla tunnolla uudistaa vaatevarastoani tuolta osin, vaan olisin joko ikuisesti tuomittu käyttämään samoja juhla-asuja tai sitten pikku hiljaa, vuosi vuodelta paljettitopit, kotelomekot, kimaltelevat käärmeennahkahousut ja hapsuiset bolerojakut levittäytyisvät sadan vaatteen excelini reunamalta kohti keskustaa kuin mädättävä tauti, vallaten elintilaa verkkareilta, farkuilta, huppareilta, tennareilta, rennoilta mekoilta, neuleilta, isoilta t-paidoilta ja ympyrähuiveilta. Kerrassaan puistattava uhkakuva.

Ja jos tekisin niin, että merkitsisin esim. kaikkein juhlavimman pikkumustan harsohihaisen mekkoni käyttökerroiksi todellisen kahden sijaan 10 (5+5), olisinko oikeutettu tekemään samanlaisen korotuksen myös asun kanssa käyttämilleni kengille ja alusvaatteille? Entä päällystakki?

Vaikeita moraalisia dilemmoja nämä tällaiset.

Entä jos lähtökohtaisesti merkitsisin juhlavaatteet alusta asti eri kategoriaan, jonka käyttöhintamuodostus kulkisi omaa polkuaan? Se voisi toimia. Pitäisi vain määritellä, millä perusteella vaate ei kuulu kategoriaan ”normaali”.

Selvästikin uin sangen syvissä vesissä näinä aikoina.

Painoni kroolailee vaakasuoraan kulkevan viivan pinnalla päivä toisensa perään, välillä sukeltaa pienen koukkauksen, palaa taas pinnan tuntumaan purskuttelemaan, ja toisinaan loikkaa kuin delfiini ylös pärskähtäen jälleen hetkeksi pinnan alle. Annan sen nyt läträillä rauhassa, ja totuttelen edelleenkin elämään vähemmällä sokerilla, vaikkeivät tulokset ole olleet päätä huimaavia. -5 kg, tämänhetkisellä pinnankorkeudella. Onhan se tietysti parempi kuin ei mitään.

Jos vain saisin sukellettua riittävän alas edes hetkeksi, että saisin kiskaistua tulpan irti ammeen pohjasta.