torstai 27. helmikuuta 2014

Kädetöntä.

Ja jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi.

Olen tuon neuvon useasti kuullut, mutta pitänyt sitä fundamentalistisena hökälehtimisenä, jolla ei ole mitään tekemistä kohtuullisen ja järkiperäisen elämäntavan kanssa. No ei kyllä ole ruokailutottumuksillanikaan, joten joskus käy mielessä se kuntosalihenkilökunnan toteamus, että minulla on liikaa jo pelkkää lihasmassaa. Jos vaikka jommastakummasta kädestä aloittaisi tämän painonpudotuksen, jolloin ruuan suuhun mättämisen tahti hidastuisi edes puoleen?

Ja kun muutenkin kohtalo heittelee rattaisiini selkeästi huomioväreillä nimikoituja langanpäitä, kapuloita ja muita karahkoita, on aika yhdistää pisteet ja katsoa minkälainen kissa, kameli tai merielävä kuviosta muodostuu.

Olen totta totisesti kaivannut muutosta, toivonut ja odottanut sitä norsunluutornistani vienosti huhuellen. Ja kun sitä ei ole kuulunut, olen rampannut kierreportaat alakertaan, tarttunut lapioon ja ripeästi tasoittanut umpeen sen vallihaudan, joka on eristänyt lintukotoni muun maailman tohinasta.

Nyt se muutos vihdoin kolistelee eteisessä pelottavana kuin siperialainen pakkasukko, ja yritän selvästikin olla huomaamatta sitä. Että eihän tässä kumminkaan nyt mitään muutu, kaikkihan on ainakin vielä ihan kuin ennenkin.

Minulta poksahti kovalevy. Siis koneesta, ja menetin kaikenlaista. En onneksi vaikkapa valokuvia, mutta monessa asiassa täytyy nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Joudun miettimään uusiksi monta asiaa, jotka olin jo valmiiksi suunnitellut, ja joihin olin jo urautunut. Tapahtuman vertauskuvauksellisuus silmiäsärkevää.

Yksi jäsen, mikä minulta tässä yhteydessä ilmeisen vahingossa riuhtaistiin myös irti, oli excel. SE Excel, johon oli kirjattu kaikki vaatekappaleeni, ostopäivineen, ovh- ja ostohintoineen, ja käyttökertoineen. Kaik män.

Aloitin alusta; kirjoitin ylös ulkomuistista sata käyttämääni vaatetta (muistin 95, sitten lunttasin kaapista), arvioin hinnat, mutta ostopäiviä ja käyttöpäivämääriä en, koska ärsytti niin paljon. Kokemuksesta tiedän nyt, mitä ominaisuuksia käytän ja mitä en. Mietin mm. indeksin laskennan uusiksi. ”Vain 100 2.0.” Kehitys kehittyy.

Toinen jäsen, jonka itse menin intuitiivisen simultaanisesti hakkaamaan irti itseltäni, on sokeri. Lopetin sokerin syömisen viime lauantaina, ihan hups vaan, erityisen miettimättä, en vain enää osannut muuta. Tuli tunne, että olen mahdollisesti syönyt sitä toistaiseksi riittävän määrän.

Olen koko ikäni syönyt sokeria, paljon, ja mielelläni. Se on ollut mielessäni päivittäin useasti, olen palkinnut, hellinyt ja lohduttanut itseäni sillä. Olen monesti ajanut kotiin hymyillen, miettien, että kohta keitän kahvit ja syön ihanan voisilmäpullan, jonka pinnalla sokeri ratisee hampaissa.

Kaksi päivää suoneni kouristelivat vierotusoireista, mänttäsin vaaleaa leipää ja voita puoli pulloa punaviiniä tuskieni lievitykseksi. Ja lieventyiväthän ne.

Nyt kun istun illalla sohvalla ja katson Maajussille morsianta tallentavasta digiboksistani, tunnen oloni omituisen yksinäiseksi. On vain minä, televisio ja samanaikaisesti hipelöitsemäni läppäri. Ei kaihertavaa tunnetta siitä, että mitähän minä nyt söisin. Ei päässä karusellina pyörivää kuvakavalkadia jää- ja kuivakaapin loputtomista luovista mahdollisuuksista. Ei kaupankäyntiä siitä, että jos minä vain ihan vähän söisin, niin lupaisin kyllä huomenna hyvitykseksi vaikka esikoiseni.

Olen ilmeisesti toteuttanut ruokapolitiikkaani niin sokerivetoisesti aallonharjalta toiselle kiitäen viimeiset 41 vuotta, että normaali näläntunteeni on jäänyt alikehittyneeksi. En siis ole nälkäinen, eikä minulla ole hirveästi ruokahaluakaan. Nyt en ole ihan varma, mitä haluaisin.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Maailman loppuun asti.

Onpas täällä ollut hiljaista.

Viikonloppuna onnistuin sentään hankkimaan itselleni krapulan. En ole varma, oliko alkoholin nauttimista enemmän osuutta asiaan sillä, että ennen illan sosiaalisempia rientoja katselin eturivistä tunnin jos toisenkin miten Irwin Goodman läikytteli rinnuksilleen niin libistä, karhua kuin kossuakin. Kalsarikännien katselu on rasittavaa ja vaatii veronsa, vaikka tarina oli yllättävän koskettava.

Viimeisten kahden vuoden aikana olen käynyt lähikaupungin yöelämässä ehkä noin kymmenen – kaksikymmentä kertaa. Näistä joka ikisellä kerralla olen havainnut vähintäänkin yhdessä (usein usammassakin, saman illan aikana) anniskelupaikassa kanssa-asiakkaana saman noin 40-45 vuotiaan herran, jolla on perinteisellä tavalla siisti ulkomuoto, naiset huomioiva käytös, ja erinomaisen sensitiiviset silmät. Kyse ei ole valoyliherkkyydestä, vaan tämä herra on minulle nimenomaan selventänyt, että hänen katseensa huokuu mystistä sensitiivisyyttä, jonka tulisi herättää suurta vastakaikua vastakkaisessa sukupuolessa. Tarina jatkui agressiivisella purkauksella siitä, miten tyhmiä naiset ovat, kun eivät tätä ymmärrä.

Minuun ainakaan hänen katseensa ei tehnyt toivottua vaikutusta, tai ehkä en vain arvosta sensitiivisyyttä muussa muodossa kuin hygieniatuotteiden ominaisuutena.

Krapulaan johtavana iltana vietin kotvan aikaa täyteen ahtautuneessa musisointihuoneessa, jossa musiikillisesti lahjakkaat miehet säestivät kovaäänisiä ja liikuttuneita naisia erilaisin soittimin. Siis kitaroin, pianolla ja parilla lyömäsoittimella. Ajoittaisesta musiikillisesta epäsuhdasta huolimatta combo oli elämyksellinen useille osapuolille. Olisin viihtynyt mielelläni pidempäänkin, mutta tämä sensitiiviset silmät omaava mies jatkoi aistiharhailuaan, luuli ilmeisesti omistavansa maagisen katseen lisäksi myös rytmitajun, ja päätyi jakamaan antiaan mahdollisimman kovakätisesti tärykalvoillemme. Useat kanssaihmiset puhuttelivat häntä ystävällisesti ja epäystävällisesti, maanittelivat, houkuttelivat, uhkailivat ja testasivat hänen reaktiokykyään pyrkimällä nappaamaan pienen rumpukaksikon hänen näpeistään, mutta ilman tulosta.

Tuo tilanne jäi vaivaamaan minua. Mietin vieläkin, luuliko hän oikeasti osaavansa soittaa, edes sillä ensimmäisellä kerralla, kun tarttui rumpuun. Tämä kun ei ollut hänen ensiesiintymisensä, kertoivat paikan portsarit. Surullinen hahmo, ihminen joka kiusaa muita, koska ei tunne että häntä arvostetaan. Voin vain toivoa, että joku joskus näkisi hänessä jotain miellyttävää.

Ragnarök lähestyy. Muistin sen Lidlissä, kun tein ostoksia, ja katselin ruokien päiväyksiä. Viimeksi kun maailmanloppu lähestyi (Mayojen), olin paljon enemmän huolissani, koska tuomionpäivään asti mitoitettu luumihillovarastoni oli yllättäen juuri loppunut. Nyt minulla on luumuhilloa, tomaattimurskaa ja suolaa kaapissa niin paljon, että tunnen oloni yltäkylläiseksi ja yllättämättömäksi.

Kaunomieli löysi elämän tarkoituksen tänään. Tai ainakin hän keksi miksi aikoo isona, ja mikä siis on tavoite, jonka takia ryömiä sängystä aamuisin sivistämään itseään, eli hommaa ei enää tarvitse tehdä vain universaalin epäonnistumisen pelon takia.

Olen niin onnellinen, etten edes malta olla kateellinen. Ehkä tämä on äitiyttä.

torstai 6. helmikuuta 2014

Liuotushoitoa.

Uimahalli oli jälleen täynnä manaatteja. Siis sellaisia yhtä leveitä kuin pitkiä naisia, jotka liplattelevat hitaasti vesijuoksualtaassa parvina, ja kaakattavat, kuten parvilla on tapana. Liikkuvat oikeaan suuntaan todennäköisesti vain muiden imussa. Tarkoitukseni ei ole soimata kanssaihmisiä heidän elintavoistaan (lasitalossa kun asun), mutta tuollaisia mereneläviä katsellessani en voi olla miettimättä, kuvittelevatko he harrastavansa liikuntaa, vai onko kyseessä vain hienosyinen sosiaalinen peseytymisriitti. Itse viuhdon vesijuostessani sen minkä jaksan, näytän taatusti naurettavalta, eikä se tunnu yhtään missään. En vain ymmärrä koko lajia.

Niitä on monta, lajeja joita en ymmärrä.

Eilen osuin vesijuoksualtaaeen juuri, kun alkoi jonkinlainen jumppa. Yritin olla spontaani, innostuva ja kokeilunhaluinen, mutta ei, tuokaan ei ollut minun juttuni. Liikkeet olivat tylsiä, ne saivat vesijuoksuvyön kiristämään kylkiä inhottavasti, eikä edelleenkään tuntunut yhtään missään. Pulahdin toiseen altaaseen leikkimään sammakkoa. Vedessä lilluminen liottaa hartioista kireyttä, varmasti myös manaateilta.

Verenpaineeni on ollut vähän koholla. Kyllä se tästä asettuu, kunhan saan päässäni vinhasti pyörivistä asioista edes muutaman asettumaan paikoilleen, edes hetkiseksi. Eron myötä asuminen täytyy miettiä uudelta kannalta, ja me kolme naista nyt tarmokkaasti irrottelemme henkisiä liimapaperinäppejämme kotinurkista. On hienoa nähdä se sinnikkyys, jolla teini-ikäiset lapseni pyrkivät notkistamaan katsantokantojaan löytääkseen erilaisia kuvakulmia, joista asiat näyttäisivät lystikkäämmiltä. Tuollaisilla asenteilla tulee selviämään mistä vain.

Sovitin T-paitaa. Sellaista ihan oikeaa, naistenmallista suorarunkoisten ihmisten vaatetta, jota ei oltu erityismitoitettu tosinaisen tarpeita vastaavaksi ylimääräisillä muotolaskoksilla, kuminauharimssuilla, ja strategisesti asetelluilla lohikäärmeen- ja tiikerinkuvilla, joiden tarkoitus on vakuuttaa, että käyttäjällä on puuman luonne, vaikka elopainoa onkin kahden puhvelin verran. Ensimmäistä kertaa huomasin peilissä jotain eroa entiseen. Ne poukurat, jotka pullistuvat rintaliivin ja kainalon väliin, olivat pienentyneet. Ihan varmsti tein tämän havainnon. Nyt tosin mietin, oliko t-paidan materiaali vain niin jämerää, että se toimi kainalokorsettina. Jos näin olisi ollut, en varmaan olisi saanut sitä päälleni, tai pois, joten kyllä vain, kirjaan tämän havainnon sarakkeeseen ”liikunnan hyödyt”.

Läskin sijaan kainaloissani on siis silkkaa terästä, ainakin vähän. Muistan joskus taannoin sanoneeni blogistisesti ääneen, että ”Hei, olen Veela, XX vuotta, ja haluan laihtua kainaloistani”. Hämmentävää.

On myös hämmentävää tiedostaa, että kuntosaliharjoittelu ja salaatin syöminen ovat toistaiseksi ainoita asioita, joilla on ollut mitään vaikutusta vartalooni. Painosta emme vielä voi sanoa mitään. Olisin niin kovasti toivonut, että tilanteeseen löytyisi jokin eksoottisempi ratkaisu.